INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 2/2009 1/2011

Transkriptio

1 Inkerin kulttuuriseura Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä vuodesta 1993 INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 2/2009 1/2011 VÄHEMMISTÖKIELIEN JA KULTTUURIEN TUKIPROJEKTI KANTOI SATOA 8 PUTRONNIEMESTÄ KOTIMUSEO JA KULTTUURIKESKUS 7 URUT SOIVAT PIETARIN PYHÄN MARIAN KIRKOSSA 4 VOIMAUTTAVAN VALOKUVAN TYÖPAJA 10 1

2 INKERIN KULTTUURISEURAN TOIMINTASUUNNITELMA 2011 Vuosi 2011 on Inkerin kulttuuriseuran 19. toimintavuosi. Jäsenmäärä on kasvanut tasaisesti ja jäsenmaksun maksaneiden jäsenten määrää pyritään edelleen kasvattamaan toimintavuoden aikana. Toiminta jakautuu kotoutumisen tukemiseen, tietopankin keräämiseen, luovan muistelutyön kehittämiseen sekä vatjan- ja inkeroiskielien ja kulttuurien tukemiseen. Nykyiset toimitilat ovat luoneet aikaisempaa paremman ympäristön toiminnoille. Seuran toiminta on ollut erittäin vilkasta, eikä nykyisillä resursseilla ole mahdollista lisätä toimintoja, vaikka pyyntöihin yritetään vastata mahdollisuuksien mukaan. Uuden haasteen tuo testamenttilahjoituksena saatu Mooses Putron kesähuvila Taipalsaarella, jota edunjättäjän mukaan tulee käyttää kulttuuri- ja museotarkoituksissa. 1. KOTOUTUMISEN TUKEMINEN Inkerin kulttuuriseuran kaikki tapahtumat tukevat paluumuuttajien kotoutumista. Kohderyhminä ovat erityisesti ikääntyneet ja eri tavoin syrjäytymisvaarassa olevat inkeriläistaustaiset henkilöt. Helsingissä ja Keravalla kokoontuvien ryhmien toiminta jatkuu ja kotoutumisen painopisteenä on kielen ja suomalaisen kulttuurin tuntemuksen lisääminen. Kotoutumisen tukeminen on yksi keskeinen teema uudessa Grundtvigprojektissa UPS (Unused potentials of senior migrants), jossa yhteistyökumppaneina ovat saksalainen, liettualainen, italialainen ja kreikkalainen organisaatio. 2. VERTAISRYHMÄTOIMINTA Syksyllä 2006 käynnistynyt aktiivinen ja luovia menetelmiä käyttävä, terapeuttinen muistelutyö jatkuu vuonna Muisteluryhmiä toimii Helsingissä Inkerin kulttuuriseuran toimitilassa Koivussa ja tähdessä sekä Keravalla Talkoorenkaan tiloissa. Vertaisryhmissä käytetään luovia, toiminnallisia ja voimauttavia menetelmiä. Vuonna 2011 painopistealueena on voimauttava valokuva. Arjen voima projektissa seniori-ikäiset inkeriläiset tarkkailevat viikon aikana ympäristöään ja valokuvaavat kokemuksiaan. Inkerin kulttuuriseuran harjoittamassa seniorityössä tausta-ajatuksena on sosiaalis-kulttuurinen vanhuskäsitys, jonka mukaan ikä-ihmiset ovat kulttuurinen voimavara eikä biologisesti raihnastuva, hoitotoimien kohteena oleva ihmisryhmä. Omat muistot ovat keskeinen luovuuden lähde ja muistoja voidaan tehdä näkyviksi erilaisin taiteellisin keinoin: kuvallisesti, teatterin tai musiikin keinoin. Muistelemisen tarve on erityisen suuri ihmisillä, jotka ovat jättäneet oman kulttuurinsa taakseen. Myös tutkimukset vahvistavat, että inkeriläisten kulttuuri on muistojen ja muistelemisen kulttuuria, joten inkeriläisessä kontekstissa muistelutyöllä on vielä keskeisempi osa. 3. YHTEINEN OLOHUONE Inkerin kulttuuriseuran tieto- ja taitotaso luovassa muistelutyössä on Suomen huippua. Olemme kehittäneet ja kehitämme edelleen menetelmiä sekä teoriapohjaisesti että tutustumalla hyviin käytäntöihin muualla Euroopassa. Tulevaisuuden tavoitteenamme on myös muistelutyöhön liittyvää tietojen jakaminen muille. Inkerin kulttuuriseuran toimitilasta on rakennettu kulttuuristen muistojen tila, joka toimii samanaikaisesti - avoimena kokoontumistilana - muistelutyön menetelmien tutustumiskohteena - Tarinakahvilan toimitilana - Ompeluseura kokoontuu joka toinen viikko. Ompeluseurassa on mahdollista tavata toisia ja tehdä käsitöitä. 4.TARINAKAHVILATOIMINTA Inkerin kulttuuriseuran käynnistämä Tarinakahvilatoiminta jatkuu kuukauden viimeisenä torstaina keskustelemaan erilaisista inkeriläisyyteen liittyvistä teemoista. Kahvila kokoontuu nyt seuran omissa tiloissa Koivussa ja tähdessä. Syksyn tapaamisten aiheet päätetään myöhemmin keväällä. INKERINMAA, JOKA ON JA JOTA EI OLE 2 Jatkuu sivulla 31. Perjantaina klo Ludmila Talzi on kerännyt kirjaston Hermanni-saliin näyttelyn tammikuuksi ja kertoo Inkerinmaan historiasta ja kulttuurista. Näyttely on koko tammikuu 2011 Huittisten pääkirjastossa osoitteessa: Lauttakylänkatu 26, Huittinen, (02) TULOSSA Inkerin kulttuurikahvila klo Wallininkatu 7, Helsinki Tammikuu Sukututkimusilta. Pekka Wikberg ja Risto Tovonen johdattelevat Inkerin sukujen tutkimiseen Helmikuu Vatjalaiset ja inkerikot. Heinike Heinsoo ja Aune Kämäräinen kertoo yhteistyöprojekteista. Maaliskuu Kermen Soitu. Taistelu käännytettävien mummojen puolesta. Huhtikuu Elävien kirjailijoiden ilta. Keskustelua Inkeri-kirjallisuudesta. SUKUTUTKIMUSRETKI Sukututkimusjaoston tutustumiskohteena on Sota-arkisto klo Arkisto on Sörnäisissä, Työpajankatu 6. Etukäteen on kerrottu, että kiinnostuksemme kohteita ovat Heimopataljoona 3 ja Er. Pat. 6. Ilmoittakaa muista mielenkiinnon k o h t e i s t a o s o i t t e e s e e n : sukututkimus@inkeri.com. Kokoontuminen aulassa klo PUOLUSTUSVOIMIEN KUVA-KESKUS KLO 13 Myös Puolustusvoimien Kuvakeskuksessa on kuvia ja karttoja etenkin Pohjois-Inkerin alueelta. Tutustumme arkiston antiin klo 13. Osoite on Työpajankatu 6 A, 7. kerros, HELSINKI. Tapaaminen ala-aulassa MUSIIKKITUNNIT Victoria Alatalon keskiviikkoiset musiikkitunnit alkavat Äänenkäytön ja laulun perusopetusta sekä klassisen että kevyen musiikin harrastajille. Myös pianotunteja. Ilmoittautumiset puh

3 Kun vuosi sitten tapaninpäivän kahveilla suunnittelimme Hilkka Putron kanssa tulevan kesän näyttelyä ja avoimien ovien päivää Putronniemessä, en uskonut, että vietimme samalla Hilkan viimeistä joulua. Elämä päätti toisin. Salakavala tauti vei kuitenkin voiton. Hilkan suuri unelma olla itse mukana vaaristaan kertovan näyttelyn avajaisissa Taipalsaaren kirjastossa jäi haaveeksi. Puhelinsoitto sairaalaan, Arvo Survon laulutervehdys kännykän kautta ja Hilkan tuskin kuuluva kiitos paloivat pysyviksi muisti- ja tunnejäljiksi. Nyt meillä Inkerin kulttuuriseuralaisilla on vuoro kiittää Hilkkaa. SISÄLTÖ Toimintasuunnitelma 2, 31 Uusia suuntia 3 Urut soivat pietarin pyhän marian kirkossa 4 Mooses Putro-näyttely marian kirkossa 4 Mooses Putron jalanjäljillä 5 Sukellus Mooses Putron elämään taipalsaarella 6 Putronniemestä kotimuseo ja kulttuurikeskus 7 Vähemmistökielien ja kulttuurien tukiprojekti kantoi satoa 8 Lasten suomen kielen kerhotoiminta 9 Voimauttavan valokuvan työpaja 10 Länsi-inkerin syksyiset potuskat 11 Zoja kalastajatyttö. Erään inkerikon tarina 14 Vatjalaisen Taisija Mihailovan tarina 16 Soikkolassa inkerikkojen perinnettä tallentamassa 1990-luvulla 17 Soikkola tänään 21 Vatjalaisten kalenteri ja värityskirja 23 Marian kirkossa muisteltiin 24 Inkerinsuomalaisten tragedia 25 Miksi jokin pieni kieli häviää ja toinen säilyy? 26 Uuden aikakauden eliitti Valkeasaaren ja Kylänjatkon perintötilojen omistajasuku Kaidanov-Olhinit 29 Kelton laulukoulu 34 Uusia Inkeri-kirjoja 36 INKERIN KULTTUURISEURA Wallininkatu 7, Helsinki Pankkiyhteys: Nordea tai Lammin säästöpankki Koivujatahti@inkeri.com UUSIA SUUNTIA Hän halusi turvata isoisänsä Mooses Putron hankkiman Putronniemen tulevaisuuden ja luotti sen meidän käsiin. Hilkka kertoi, että monet olivat kiinnostuneita luonnonkauniilla Saimaan niemellä olevasta Putronniemestä. Nyt vanhojen rakennusten kokonaisuus on kuitenkin valjastettu palvelemaan Mooses Putron muiston inkeriläisen kulttuurin vaalimista. Seuran toiminnassa haasteen vastaanottaminen merkitsee painopisteiden muutoksia. Osa tulevasta toiminnastamme tapahtuu nyt Lappeenrannan liepeillä ainakin kesäaikaan. Testamenttilahjoitus oli ensimmäinen Inkerin kulttuuriseuran historiassa. Olemme verottajan näkökulmasta yleishyödyllinen yhteisö, joka ei joudu maksamaan perintöveroa saamistaan testamenttilahjoituksista. Kuulin Ruotsista, että siellä asuvilla inkeriläisillä on tapana muistaa paikallisia Inkeri-seuroja tai liittoa lahjoituksilla tai testamenteilla. Koko omaisuuttahan ei tarvitse yhdelle saajalle antaa, vaatimattomatkin summat ovat mahdollisia. Jo kulunut vuosi on osoittanut voimavarojen rajallisuuden. Vaikka mielenkiintoisia hankkeita olisikin tarjolla runsain mitoin, on myös tärkeää osata sanoa ei houkutuksille. Vuosi 2010 runsaine tapahtumineen ja projekteineen pysyköön ennätysvuotena. Vapaaehtoisvoimin, ilman pysyvää henkilökuntaa tehtävä 3 muuttuu ylivoimaiseksi. Kuten lehdessä julkaistu toimintasuunnitelma osoittaa, toimintaa on riittävästi edelleenkin, turhat rönsyt vain on syytä karsia. Edelleen jäsenille on luvassa kulttuurikahvilat, ryhmätoimintaa, matkoja ja myös uusi julkaisu inkeriläisistä merkkihenkilöistä on tekeillä. Vaikka välillä on joutunut pyyhkimään hikeä otsalta, saatu palaute kannustaa ja auttaa jaksamaan. Muistelutyöpajojen suosio puhuu omaa kieltään. Kysyntää on enemmän kuin voidaan toteuttaa. Olemme kouluttaneet myös alan ammattilaisia potuskapajojen saloihin. Myös näyttelyiden vieraskirjoihin kirjoitetut kommentit lämmittävät mieltä. Muistelutekstiileissä yksityisistä muistoista voi tulla yhteisesti jaettuja, katsojaa puhuttelevia elämyksiä. Kun taide on määritelty teoksi, joka koskettaa ihmisen sielua, niin nöyrästi on uskottava, että teoksiamme voidaan pitää sosiaalisena taiteena. Taakse jääneen vuoden myötä solmimme monia hedelmällisiä yhteistyösuhteita. Vatjalaisten ja inkerikkojen kanssa toteutettujen projektien aikana syntyneet kumppanuussuhteet pysyvät toivottavasti lujina. Kiitokset yhteistyöstä Heinike Heinsoo, Dmitri Harakka, Katja Kuznetsova, Tatjana Jefimova ja Olga Konkova sekä Vladimir Vogi. Kiitokset myös Pietariin Wladimir Kokolle ja Nina Nizovalle sekä Inkerin palvelutalojen johtajille Lilja Stepanovalle, Mirja Vypiralenkolle, Irina Skholdinalle ja Anna Rautille. Toivottavasti voimme joskus vielä tehdä yhdessä työtä Inkerin vanhusten hyvinvoinnin puolesta. Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kiitosten kohteena ovat seuran hallitus, vapaaehtoiset uurastajat ja jokainen jäsen. Ilman teitä ei Inkerin kulttuuriseuraa olisi. Toivon, että uusi alkanut vuosi tuo tullessaan iloa ja voimaa! Helena Miettinen Puheenjohtaja

4 URUT SOIVAT PIETARIN PYHÄN MARIAN KIRKOSSA Pietarin Pyhän Marian kirkko sai käyttöönsä uudet urut yli 70 vuoden katkon jälkeen. Edelliset, vuonna 1876 rakennetut urut takavarikoitiin vuonna 1938 eikä niiden myöhemmästä kohtalosta tiedetä sen enempää. Uudet 27-äänikertaiset urut on rakentanut tervakoskelainen urkurakentamo Martti Porthan. Urut vihki Inkerin piispa Aarre Kuukauppi. Juhlaan osallistui runsas joukko urkuhankkeen vaikuttajatahoja. Valtiovaltaa edusti ministeri Kalevi Kivistö. Juhlapäivän päätteeksi urut soivat runsaslukuiselle yleisölle. Kirkkosali oli lähes täyteen ahdettu. Joukossa oli seurakunnan jäsenten lisäksi myös pietarilaisia musiikinystäviä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan miljoonakaupungin ainoita kirkkoon sijoitettuja konserttiurkuja. Ensikonsertissa kuultiin tunnettujen säveltäjien teoksia. Toivoa sopii, että uruista kaikuu mahdollisimman pian myös kirkon entisen urkurin Mooses Putron sävellyksiä. MOOSES PUTRO -NÄYTTELY MARIAN KIRKOSSA Inkerin kulttuuriseura halusi antaa oman panoksensa urkujen vihkimisjuhlaan ja Inkerin kirkon 400-vuotisjuhliin tuomalla Pyhän Marian kirkkoon säveltäjä, urkuri Mooses Putron elämästä kertovan näyttelyn. Kuvakollaasit ja muistotekstiilit ovat kirkossa kävijöiden nähtävillä vuoden Suurta apua näyttelyn järjestelyissä olimme saaneet Inkerin kirkon tiedottajalta Tuulikki Vilhuselta. Ja kiitokset myös piispa Aarre Kuukaupille, joka lupasi seinät käyttöön. Näyttelyn pystytys vaati poraa ja luovuutta. Tohtori Pentti Arajärvi seurueineen tutustui Putro-näyttelyyn vieraillessaan Marian kirkos sa Allegro- matkan yhteydessä. Näyttelyä esittelee piispa Aarre Kuukauppi. Uudet urut edustavat myöhäisbarokin ja varhaisromantiikan aikakausia. Pyhän Marian kirkon musiikkiperinne kietoutuu kiinteästi suomalaisuuteen. Suosittu Toivo Kuulan häämarssi sai juuri täällä ensiesityksensä hänen soittamaan. Urkujen vihkiäisiin ja näyttelyn pystytysmatkaan osallistui myös Mooses Putron sukulaisia. Kuvassa Mooseksen veljien Juuson jälkeläisiä Inke Zimmerman miehensä Timo Ahon vieressä ja Tuija Sandström. Oikealla Heikki Putron jälkeläisiä Ludmila Talsi. 4

5 MOOSES PUTRON JALANJÄLJILLÄ Pietarin urku- ja näyttelymatkalle osallistui Inkerin kulttuuriseurasta 15-henkinen matkaseurue. Osalle Pietari oli tuttu vuosien takaa, toisille matka oli ensimmäinen. Pekka Wikbergille Pietarin matka ja mukana olo Pyhän Marian kirkossa pysyy pitkään muistissa. Esi-isäni ja sukuni jäsenet olivat sata vuotta sitten tärkeissä tehtävissä Pyhän Marian kirkon hallinnossa. Isoäitini setä, maisteri Pietari Toikka johti kirkkokouluja noin 10 vuoden ajan ja isoäitini isä Juhana Toikka oli konsistorin maallikkojäsen vallankumouksen jälkeen muutaman vuoden ennen siirtymistään Suomeen. Myös Mooses Putro oli heille läheinen ystävä työssä Inkerin kansan parissa. Tuntui hienolta astella samassa kirkossa ja samoilla kaduilla, joita hekin olivat käyttäneet. Tällaisella matkalla tutustuu uusiin, hienoihin ihmisiin. Ihmiset, joiden kanssa on ehkä aikaisemmin vaihtanut vain sähköpostia, saivat kasvot ja voimme tutustua paremmin. Yhteinen inkeriläinen taustakin luo aina yhteenkuuluvuutta ja antaa aihetta keskusteluihin aikaisemmin tuntemattomien ihmisten kanssa. Minulle jäi positiivinen kuva siitä suuresta muutoksesta, joka on Pietarissa tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tarkoitan sitä ulkoista siistiytymistä, jonka turisti ensiksi huomaa. Keskusta on pantu hienoon kuntoon rahaa säästämättä. Toivottavasti niitä murusia riittäisi ympäröivien kylien ihmisarvon ja elinolosuhteiden parantamiseksi. Myös Ludmila Talsilla on siteitä Putron sukuun. Hän iloitsee, että soittimien kuningas urut soivat Pyhän Marian kirkossa pitkän tauon jälkeen. Saimme mahdollisuuden olla sen vihkiäisissä jumalanpalveluksen yhteydessä ja saman päivän iltakonsertissa. Urkujen sointi meni suoraan sieluun, ajatukset lensivät korkealle. Ilo oli olla juhlassa, ihanien ihmisten, sukulaisten ja ystävien seu- Vihkimisjuhlan jälkeen Ludmila Talsi Putrojen sukua itsekin johdatteli kävelykierrokselle Mooses Putron jalanjäljille. Ludmila oli pystynyt selvittämään Putrojen osoitteen. Putrot ovat asuneet talossa, joka sijaitsee Kazanskajakatu 7:ssä. Kadun nimi on historian saatossa vaihtunut. Rakennuksessa toimii nykyisin ravintola, jonne retkikunta istahti räntäsateelta turvaan. Matka Putrojen kotitaloon Kazanskajakatu 7:ään kulkee Kazanin tuomiokirkon pylväikön kautta. 5 rassa ja iloita siitä, että seurakunta sai hienot suomalaiset urut ja että kirkko säilyi kaikista vaikeuksista huolimatta. Suru tuli mieleen, kun muistin miten Mooses Putron elämä katkesi ja mitä hänen sukulaiset saivat kärsiä ennen sotaa ja sen jälkeen. Harmi että emme kuulleet konsertissa Mooses Putron sävelmiä, vaikka hänen elämäntyönsä, yli 40 vuotta oli omistettu tälle kirkolle. Onneksi hän oli mukana Inkerin kulttuuriseuran näyttelyn kautta. Monien mahdollisuuksien Pietari tarjosi jokaiselle jotakin. Tuula Sihvoselle Pietari oli uusi tuttavuus ja mieleenpainuvaksi kokemukseksi hänelle ja Terttu Tolvaselle jäi erilainen kaupunkikierros tuntemattomiin lähiöihin, kun trolleybussin ja tavallisen bussin 22 reitit eivät olleetkaan samat. Inke Zimmerman, Timo Aho ja Tuija Sandström kävivät Marinski-teatterissa, jossa huikean Joutsenlampiesityksen lisäksi mielenkiintoista oli kännyköiden ahkera käyttö näytöksen aikana. Näyttövalot vilkkuivat ja tekstiviestit vaihtuivat. Lähtöpäivänä he vierailivat Pietarin näyttämötaiteen akatemiassa, jonka ainoa suomalainen opiskelija on Vilma Putro. Marja Karhulan matkan keskeinen rooli oli Putro-näyttelyn pystyttäminen. Marjan käsistä on syntyisin suuri osa näyttelyssä esillä olevia muistotekstiilejä. Joulukuun 4. päivä matkasimme lumisesta Helsingistä suolasohjoiseen Pietariin Mooses Putron jalanjälkiä etsimään. Urkujen vihkiäisjuhlaan annoimme oman panoksemme pystyttämällä Putronäyttelyn kirkon tiloihin. Tekstiilit ja kuvat täyttävät hienosti kirkon takaosan seinät. Historiallinen oli myös kävelyretki kirkolta Kazanin tuomiokirkon pylväikön alta Putron kotitalolle. Ilahdutti, että Pietarin mummot olivat tuoneet näytteille kauniit potuskansa, joita olimme yhdessä syksyllä valmistelemassa alulle.

6 SUKELLUS MOOSES PUTRON ELÄMÄÄN TAIPALSAARELLA Mooses Putro ja Karhunpää näyttelyyn liittyvä tapahtuma Taipalsaaren kirjastolla keräsi yli 50-päisen yleisöjoukon. Vieraita oli Kokemäelt, Tampereelta ja Helsingistä asti. Inkerin kulttuuriseuran kokoamassa näyttelyssä on valokuvia sekä Putrojen että sukulaisten ja ystävien perhealbumeista sekä tekstiileistä valmistettuja valokuvateoksia. Muistopeitot - potuskat on tehty Inkerin kulttuuriseurassa Marja Karhulan ja Helena Miettisen johdolla. Tapahtumassa Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena Miettinen kertoi aluksi näyttelyn taustoista ja muistelutekstiilien tekemisen historiasta. Idea valokuvien ja vanhojen tekstiilien yhdistämisestä nousi inkeriläisvanhusten palvelutaloissa pidettyjen muistelutyöpajojen aikana. Valokuvista ja omaan elämään liittyvistä kankaista syntyy tunnelmallinen ja omanvärinen iltaruskon halityyny, joka on täynnä monentasoisia muistoja. Toivo Tupin puolestaan valotti Mooses Putron elämänpolkua tuutarilaisesta talonpojan pojasta yhdeksi Inkerin kulttuurin valovoimaisimmista tulenkantajista, jonka elämäntyö heijastuu vielä tähänkin päivään. Mooses Putrolla oli monia rinnakkaisia rooleja. Hän toimi opettajana Pietarin suomalaisessa kirkkokoulussa, kanttori-lukkarina Pyhän Marian kirkossa, viikoittain ilmestyvän Inkeri-lehden toimittajana, kuoronjohtajana, säveltäjänä ja yhdistysaktivistina. Kohottavan panoksensa juhlaan antoi pastori Arvo Survo, joka on pitkän pappisuransa aikana tallonut Inkeriä ristiin ja rastiin. Hän kertoi tarinaa vanhan Tuutarin kirkon rakentamiseen liittyvistä vaiheista sekä paikkakunnan kansanperinteestä. Survon kanteleen säestyksellä esittämät laulut pureutuivat suoraan sydämeen. Taipalsaareen Mooses Putro liittyy kiinteästi. Putro osti Karhunpäästä jo 1880-luvulla perheelleen Putro-näyttelyn potuskapeitot liehuvat Karhunpään tuulessa ennen näyttelyyn viemistä. Saimaanharjun kirjaston jälkeen muistopeitot ovat matkanneet Pietariin Pyhän Marian kirkkoon. kesäpaikan pietarilaiselta kauppiaalta Abramovilta. Putronniemi on yhä suvun hallussa, vaikka huvilaelämä on muuttunut Mooseksen aikoja vaisummaksi. Viime vuosisadan alussa Karhunpäähän tultiin kesän alussa Pietarista junalla ja laivalla ja huvilalla kului koko kesä ystävien kesken ja välillä viulua soitellen. Mooseksen ja sittemmin myös ainoan pojan Sulo Putron kuoleman jälkeen huvila toimi Hilja Putron ja hänen kolmen tyttärensä Maijan, Eevan ja Hilkan kesäparatiisina. Kirjaston tapahtuman jälkeen Putronniemen huvilassa vietettiin avoimien ovien päivää. Samalla Mooses Putron elämä tuli konkreettisella tavalla tutummaksi niin sukulaisille, ystäville kuin kyläläisillekin. Huvilassa on säilynyt Mooses Putron Inkeristä ja Pietarista tuomia esineitä. Tuntuu, kuin kirjoituspöydällä imupaperissa olisi vieläkin tuoretta mustetta Mooseksen mustekynän jälijltä. Murheellista kuitenkin oli, että Mooses Putron ainoa elossa ollut lapsenlapsi Hilkka Putro ei sairautensa takia voinut osallistua tapahtumaan. Jo kolmen viikon kuluttua tapahtumasta Hilkan voimat loppuivat. 6 Saimaanharjun kirjasto oli viimeistä sijaa myöten täynnä yleisöä. Myös Putronniemi kiinnosti. Vieraita kävi liki 30. Moni, joka nyt oli estynyt tulemaan, toivoi jatkoa avoimien ovien päivälle.

7 PUTRONNIEMESTÄ MOOSES PUTRON KOTIMUSEO JA KULTTUURIKESKUS Saimaan rannalla oleva Mooses Putron entinen huvila siirtyi testamentin kautta Inkerin kulttuuriseuralle Hilkka Putron kuoleman jälkeen. Se merkitsee yhdistykselle suurta luottamusta ja myös haasteita. Vuosia käyttämättä olleet rakennukset kaipaavat kohennusta, jotta niistä on iloa ihmisille vielä toisetkin sata vuotta. Inkerin kulttuuriseuran hallitus pohti asiaa syyskuun lopulla ja päätti nimetä Putronniemen tulevaisuutta suunnittelemaan Putron suvusta ja seuran muista jäsenistä koostuvan hoitokunnan, johon valittiin Kaarlo Lindroth, Arvo Survo, Inke Zimmerman, Tuija Sandström, Toivo Tupin, Marja Karhula ja Helena Miettinen. Talkoiden ajankohdat selviävät kevään myötä, kun hoitokunta on lumien sulamisen jälkeen päässyt kartoittamaan tilanteen. Kaikki halukkaat talkoolaiset ovat tervetulleita Putronniemeen. Työtä riittää pihan haravoinnista sopankeittoon niillekin, joiden kädessä vasara ei pysy. Erilaista osaamista tarvitaan. Putronniemen upeassa ympäristössä työstä tulee ilo. Älä kainostele ottaa yhteyttä kehen tahansa hoitokunnan jäseneen. Putronniemen huvila on laajentunut kalamajasta tyyliltään kulttuurisesti monikerroksilliseksi huvilarakennukseksi.talkootyötä tarvitaan, että Putronniemi saadaan entiseen loistoonsa. Ympäristö ja hiekkaranta ovat ainutlaatuisen upeita. HILKKA PUTRON MUISTOKSI TULEVA KÄYTTÖ Putronniemen tuleva käyttö on vielä suunnitteluasteella. Siellä on mahdollista pitää avoimien ovien päiviä, pienimuotoisia konsertteja, työpajoja ja kulttuuritapahtumia. TUKIKONSERTTI Putronniemen kunnostus kulttuurikäyttöön vaatii varoja. Ensi kesäksi on suunnitteilla tukikonsertti remonttikassan täydentämiseksi Taipalsaaren kirkossa klo Esiintyjiksi ovat lupautuneet Raita Karpo syntyperäinen taipalsaarelainen, Arvo Survo ja Taipalsaaren kanttori, pianisti Timo Koskinen. Lisää konsertista keväällä. Inkerin kulttuuriseuran perustajajäsen Hilkka Putro kuoli Helsingissä 86 vuoden ikäisenä. Hän oli syntynyt Helsingissä. Hilkka teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston palveluksessa kanslistina ja omisti aikaansa myös kenneltoiminnalle. Hilkan isoisällä Mooses Putrolla oli suuri vaikutus Hilkan elämään, vaikka hän ei koskaan tavannutkaan vuonna 1919 jäljettömiin kadonnutta 7 vaariaan. Mooses Putron persoona sitoi Hilkan tiiviisti Inkerin kulttuuriin, jota hän monin tavoin tuki. Hilkka muisti Inkerin kulttuuriseuraa testamenttaamalla suvun kesähuvilan Taipalsaarella seuralle Mooses Putron muistoa kunnioittavaan kulttuurikäyttöön. Pastori Arvo Survo siunasi Hilkan haudan lepoon lämpöisessä ja kauniissa saattotilaisuudessa.

8 Helena Miettinen VÄHEMMISTÖKIELIEN JA KULTTUURIEN TUKIPROJEKTI KANTOI SATOA Pohjoismaisen ministerineuvoston tukema projekti Vähemmistökielten ja kulttuurin tukeminen Leningradin alueella päättyi lokakuussa. Toimintavuoden aikana toteutettiin monia uusia asioita ja lujitettiin vanhoja. Projektista on raportoitu aikaisemmissa Inkerin Kulttuurikanavissa. Projekti sujui kokonaisuutena katsoen hyvin. Tavoitteena oli luoda uusia toimintaverkostoja ja toimintamuotoja inkerikkojen, vatjalaisten ja inkerinsuomalaisten kielen ja kulttuurin tukemiseksi. Yhteistyökumppaneina olivat Venäjällä Inkerin liitto ja Villa Inkeri ja Virossa Inkerinsuomalaisten Tallinnan seura ja Tarton yliopisto. Yhteistyö sujui voittopuolisesti hyvin. Lisäksi toimintavuoden varrella löytyi tuleviin projekteihin uusia kumppaneja: Venäjältä Soikkolaseura (inkerikot) ja Vatjalaisten kulttuuriseura, jotka ovat toimineet tiiviissä yhteistyössä kanssamme koko toimintavuoden ajan. Virossa olemme solmineet suhteet Vatjalaisten ystävyysseuraan, joka tukee vatjalaisten kulttuuria Virossa. Asetetut tavoitteet ovat keskimäärin toteutuneet, joissakin tapauksissa ylittyneet vaikutuksiltaan ennakoidusta. Tavoite toimijoiden verkottumisesta on toteutunut ja myös projektissa mukana olleet tahot ovat solmineet kontakteja toisiinsa. Toimintavuoden aikana on syntynyt runsaasti uutta toimintaa erityisesti inkerikkojen ja vatjalaisten parissa. Myös Volossovan alueella kehitetyt aikuisten ja lasten kielikerhot ovat syntyneet projektin aikana ja pystyvät niin halutessaan toimimaan jatkossakin pienellä tuella. Sen sijaan ajatus Villa Inkerin palvelutalon käytön laajentamisesta lasten ja nuorten toimintaan ja omissa kodeissaan asuvien vanhusten päivätoimintaan ei toteutunut. Lasten päiväkerhotoiminnan esteenä ovat Venäjän varsin tiukat Muistelutyöpajoja pidettiin Vistinossa, Luuditsassa ja Pietarissa Marian kirkossa. Erityyppinen voimauttavan valokuvan työpaja toteutettiin Kikkerissä, Villa Inkerin palvelutalossa. lainsäädökset. Lisäksi osoittautui, että suurin osa inkerinsuomalaisten jälkeläisten lapsista asuu Volossovassa, josta kulkuyhteydet Kikkeriin ovat hankalia. Hieno kokemus Tallinnan Inkeri-seuralle oli kesäinen matka Villa Inkeriin ja Kelton kesäjuhlille. Vladimir Vogi taltioi koko juhlamatkan ja koosti siitä dvd-ohjelman. Projektin helmiä ovat vatjalaisten parissa professori Heinike Heinsoon johdolla toteutettu kenttätyö. Inkeroisten kulttuurin tukena toteutettiin inkerikkovanhusten ryhmätoimintaa, johon myös nuoret voivat osallistua. Yhteistyössä organisoitiin myös eri teemoin muistelutyöpajoja kaikkien kohderyhmien kanssa. Näistä kerrotaan omissa artikkeleissaan. Pohjoismaisen ulottuvuuden kannalta keskeistä on ollut yhteistyösuhteiden vahvistuminen Virossa toimivien organisaatioiden kanssa. Viroon on suunnitteilla Vatjan ystävien seura, jonka tavoitteena on tukea vatjalaista kulttuuria. Olemme viestineet työstä Ruotsin inkerinsuomalaisille. Vatjalaisten ja inkerikkojen kulttuurin tukeminen ja elvyttäminen on jo sinällään Pohjoismaisen ulottuvuuden ja kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta tärkeä asia. Projekti on synnyttänyt ruohonjuuritasolla intoa oman kansallisen kulttuurin säilyttämiseksi Länsi-Inkerimaalla vatjalaisten ja inkerikkojen parissa ja sinne on syntynyt toimivat organisaatiot. Tuleva jatkoprojekti suunnitellaankin yhteistyössä heidän kanssaan ja heidän tarpeistaan lähtien. Projektin tapahtumista on kerrottu aikaisemmissa Inkeri-kulttuurikanava-lehdissä. Raportti on kokonaisuudessaan nähtävissä netistä osoitteesta: html. ( Nostan seuraavassa esille joitakin kohokotia ja punnerrusten tuloksia. Professori Heinike Heinsoo (toinen vas.) vatjan kielen opiskelijoiden kanssa Luuditsassa heinäkuussa Kuva Aune Kämäräinen. 8

9 LASTEN SUOMEN KIELEN KERHOTOIMINTA Vähemmistökulttuurin tukiprojektin yhtenä toimintona oli suomen kielen kerho- tai päiväkotitoiminnan järjestäminen inkeriläistaustaisille lapsille Volossovan alueella. Lasten päivähoidon järjestäminen ei Venäjän lakien mukaan ole mahdollista yksityisille toimijoille, joten tavoitteeseen oli käytännössä lähdettävä toisesta näkökulmasta eli päivähoitoa tukevana toimintana. Tässä hengessä päätettiin perustaa vapaaehtoisia suomen kielen kerhoja. Lokakuussa 2009 ryhdyttiin etsimään Kikkerissä suomen kielen kerhon vetäjää. Volossovassa asuva Leida Gaimajurova oli valmis ottamaan tehtävän vastaan. Hän on eläkkeellä oleva opettaja ja hallitsee hyvin suomen kielen. Villa Inkerin johtaja Anna Raut oli marraskuussa yhteydessä Volossovan alueen sosiaalitoimeen ja kouluviranomaisiin ja esitteli heille tulevaa projektia. Yhteydenoton jälkeen viranomaisille lähetettiin kirjallista materiaalia ja kutsu pidettävään tiedotustilaisuuteen. Sinne kutsuttiin myös suomen kielen opiskelusta kiinnostuneita lapsia vanhempineen koulujen kautta ja paikallislehdessä julkaistulla ilmoituksella tiedotustilaisuudessa olivat paikalla Villa Inkerin palvelutalon johtaja Anna Raut, sosiaalihoitaja Silva Kuznetsova, Villa Inkerin puheenjohtaja Eva Kotiniitty, suomen kielen kerhon vetäjä Leida Gaimajurova sekä Inkerin kulttuuriseurasta Marja Karhula ja Helena Miettinen. Tilaisuuteen tuli viisi vanhempaa ja lapsia. Määrä oli pienempi kuin ennalta oletettiin soittojen perusteella, mutta yli 20 asteen tulipalopakkanen saattoi estää Volossovan suomen kielen kerholaisia ryhmäkuvassa. Hyvin alkaneelle toiminnalle soisi järjestyvän jatkoa. joidenkin tulon. Lisäksi Villa Inkerin palvelutalo oli karanteenissa sikainfluenssan takia ja vieraiden pääsy sinne oli kielletty. Kokoontumispaikka oli varattu vierastalosta, mutta laitosten karanteeni voi silti pelottaa. Tilaisuudessa sovittiin kerhotoiminnan alkamisesta Volossovan kaupungissa vuoden 2010 alussa. Kikkerin palvelutalosta kerhon pitopaikkana jouduttiin luopumaan hankalien kulkuyhteyksien takia. Kaikki halukkaat lapset olivat Volossovasta. koko vuoden kesäaikaa lukuun ottamatta. Kerholaisten lukumäärä putosi alun 6 8 lapsesta ja säännöllisesti on kokoontunut vain noin 4 5 lasta. Halusimme kuitenkin jatkaa kerhotoimintaa, sillä se on ainutlaatuinen lajissaan. Lisäksi oletamme, että suuremmat lapset liittyvät mukaan, jos vastaisuudessa olisi mahdollisuus palkita edistymisestä esimerkiksi opintomatkalla Suomeen. KIELIKERHON LAPSIA Kerho oli mahdollista pitää sosiaalitoimen tiloissa, mutta henkilökohtaisen tilanteensa takia Leida Gaimajurova halusi pitää kerhoa kotonaan. Hänellä on kolmen huoneen asunto ja tilaa, mutta tyttärentyttären pikkuvauvan hoito sitoi häntä kotiin. Kerholle annettiin materiaaliksi Inkerin lasten oppikirjoja sekä Inkerin satulippaita. Muusta materiaalista Leida Gaimajurova lupasi pitää huolen. Kielikerho on kokoontunut 9 Leida Gaimajurova veti Volossovassa suomen kielen opetusryhmiä sekä aikuisille että lapsille.

10 VOIMAUTTAVAN VALOKUVAN TYÖPAJA Pinja Sormunen Elokuussa Villa Inkerin asukkaiden kanssa järjestettiin voimauttavan valokuvan teoriaan pohjautuva työpaja. Työpajasta vastasi valokuvaaja Pinja Sormunen, joka on saanut mm. Vuoden nuoren valokuvaajan palkinnon vuonna Projektin tavoitteena oli voimauttavan valokuvan keinoin tukea asukkaiden suomalaisuutta. Suunnitelmana oli, että Sormunen keskustelee asukkaiden kanssa heidän elämästään ja valokuvaa heidät mieluisassa ja tärkeässä ympäristössä. Pinja Sormunen kertoo työpajasta: Mummot eivät kuitenkaan yleisesti tuntuneet olevan hirveän innostuneita valokuvauksesta, ja suhtautuminen tuntui olevan enemmänkin, että Minä olen niin vanha ja ruma jo, ei minusta enää mitään valokuvia ja No ota sitten kuva jos sinä haluat, tee miten tykkäät. Mietin, että ehkä valokuva mediana oli kuitenkin mummoille sen verran vieras, että siihen oli vaikeaa suhtautua. Myös kielivaikeuksista johtuen yhteisesti miettiminen ei oikein ottanut tuulta alleen. Omassa puutarhassa kasvavat maukkaat vihannekset. Puutarhan merkitys ruokapöydässä on yhä tärkeä. Voimakuvassa kurkunkin suu on kääntynyt iloiseen hymyyn. Villa Inkerin rivitaloasunnossa asuvat sisarukset Irma ja Niina poseeraavat kotinsa olohuoneessa. Emilian elämäntie on koukkinut Tyröstä Siperian kautta Kikkeriin. Hän on onnellinen saadessaan asua kotimaalla. Veran vanhat virsikirjat. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi voinut löytää keinoja, että muotokuvan tekeminen olisi tuntunut enemmän yhteiseltä projektilta. Toivon kuitenkin, että kuvat voivat toimia voimauttavina, puolet prosessistahan on tavallaan vielä edessä, siinä, kuinka mummot tulevat näkemään omat kuvansa. Tein kuvista aika klassisia, maalaustaiteen muotokuvia muistuttavia ja arvokkaan näköisiä. Toivon, että ne miellyttävät mummoja ja että he näkevät myös itse itsensä kuvissa arvokkaina. Sormuselle jäi tunne, että työpaja oli onnistunut, vaikkei se ehkä vastannutkaan ihan alkuperäissuunnitelmaa ja oli improvisoitava tilanteen mukaan. Työpajasta onnistui kuitenkin erinomaisesti se, että mummot pääsivät käyttämään suomen kieltään puhuessaan kanssani. Onnistunutta oli myös se, että he pääsivät kertomaan muistojaan ja kokemuksiaan ja heille välittyi tunne siitä, että minua todella kiinnostavat heidän tarinansa ja historiansa, että heitä ei ole unohdettu. 10

11 LÄNSI-INKERIN SYKSYISET POTUSKAT Aune Kämäräinen Lokakuun alussa Inkerin Kulttuuriseura järjesti kaksi muistotyynypajaa Länsi-Inkerinmaalla, yhden Soikkolanniemen Vistinossa (paikalliset sanovat Viistinä) ja toisen vatjalaisalueella Joenperässä/Luuditsassa. Ajankohdan valinta ei ollut helppo, sillä työpajat piti sovittaa perunannoston ja monien paikallisten juhlapäivien lomaan. Albert Kirjanen kuskasi autolla nelihenkisen naisporukan Marja Karhula, Aira Kuronen, Aune Kämäräinen ja Pirkko Nykänen Pietarin kautta Länsi-Inkerinmaalle. Albertin paikallistuntemus ja pitkä kokemus autoilusta Venäjällä oli kullan arvoinen etenkin huonokuntoisilla teillä. Vähän jännitimme Pietarin läpi ajoa, vaikka uuden kehätien sanotaan helpottavan ruuhkia. Vastaan tulevalla kaistalla oli loputon seisova jono ilmeisesti kolarin takia. Mutta meidän kaistamme veti hyvin. Matkalla Pietarista Länsi-Inkerinmaalle tie myötäilee loivasti Suomenlahden rannikkoa, mutta meri näkyy vain pari kertaa. Panimme merkille tien varressa olevat tsaarinaikaiset postitalot ja kestikievarit, niistä oli joitakin säilynyt. Ilta oli jo pimentynyt ennen kuin ehdimme Vistinoon. Pientä tilapäistä hämminkiä Vistinossa Vistinossa meidät otti huomaansa neuvokas Olga Tserezova, johon olin tutustunut inkerikkojen kesäjuhlilla heinäkuussa. Hän oli järjestänyt meille majapaikat, Albertille omassa kodissaan ja meille muille Ludmila Dudnikin luona. Aamulla olimme menossa aloittamaan tyynypajaa Vistinon kulttuuritalolle, mistä meille oli luvattu tilat. Kulttuuritalon johtaja Valentina olikin meitä vastassa, mutta kertoi, että joidenkin yhteensattumien takia voisimme aloittaa työpajan vasta myöhään iltapäivällä. No, käytimme odotusajan hyväksi menemällä tutustumaan paikalliseen Inkerikkomuseoon, jota Nikita Djatshkov meille asiantuntevasti esitteli. Tässä pienes- "Hiljaa virtaa Laukaa". Iltatunnelma syksyiseltä Laukaanjoelta katsottuna itärannalta länsirantaan päin. Tämä paikka on muutamia kilometrejä yläjuoksulle Laukaansuulle (Ust-Lugaan) rakennettavasta satamasta. Pieni ortodoksikirkko on rakennettu äskettäin. (Kuva: Aune Kämäräinen) sä museossa on esitelty inkerikkojen ja alueen historiaa muinaisuudesta alkaen: on vanha hauta, karttoja, valokuvia, pukuja, tekstiilejä, työkaluja jne. Mielenkiintoista oli huomata, miten paimen oli arvostettu ammatti Inkerissä. Museossa oli osasto paimenen työkaluista, mukana tietenkin tuohi- ja sarvitorvet, joilla karjaa kutsuttiin. Potuskaryhmän käsityöläiset tarkastelivat huolella museon kinnas- ja käspaikkamalleja. Potuskapaja pääsi alkuun iltapäivällä kulttuuritalon pienehkössä huoneessa iso sali olisi ollut liian kylmä. Paikalle tuli kymmenkunta mummoa, joku lapsenlapsen kanssa. Vistinon kulttuuritoimen johtaja Jelena oli mukana auttamassa. Järjestellen saatiin huoneeseen mahtumaan tilat kuvien katselulle, tietokoneelle, silityspaikalle, ompelulle ja vieläpä teepannulle. Mutta haastattelujen tekeminen koko ryhmästä samassa pikku tilassa oli lähes mahdotonta. Ryhmälle etukäteen jaettu tieto potuskapajan ideasta, toiminnasta ja tarvikkeista ei ollut selvinnyt kaikille ihan hyvin, vaan asioita jouduttiin käymään vielä läpi. Hyväksi opiksi meille järjestäjille oli mm: Kaikille ei ollut selvää, mitä kuville itse asiassa tapahtuu tietokonekäsittelyssä että ne eivät todellakaan mene pilalle. Keskeiset asiat saatiin pian kaikkien 11 Valentina Babkina esitteli potuskapajan jälkeen vanhojen esineiden kokoelmaansa Monastirkin kylässä sijaitsevassa talossa, josta hän suunnittelee kotiseutumuseota. Tuohiastia on tehty kaksinkertaisena punoksena ja erittäin tiivis, mutta sen alkuperäinen käyttötarkoitus ei ole tiedossa. (Kuva: Aune Kämäräinen) tietoon. Jotkut lähtivät noutamaan lisää kuvia kotoa. Paikalla olevia ruvettiin haastattelemaan tosin pitkälle ehtinyt iltapäivä ei sallinut tätä kovin perusteellisesti, tila oli sopimaton ja ihmisillä oli omat kiireensä. Valokuvia ruvettiin joka tapauksessa valitsemaan ja skannaamaan. Aira Kuroselle Vistino oli tuttu paikka,

12 sillä hän oli tehnyt täällä kansatieteellisiä tutkimuksia 1990-luvulla. Osanottajista paljastui muutamia hänen vanhojen tuttaviensa sukulaisiksi. Airan osaama inkeroiskieli oli avuksi haastatteluissa ja Albertin venäjänkieli oli tuiki tarpeen. Tietokone aiheutti Aunelle, jonka hommana olivat tietokonetyöt, teknisiä ongelmia (niin käy aina, kun on kiire), mutta soitto tietokonemiehellemme Jarille lopulta ratkaisi nämäkin pulmat. Kuvat saatiin skannatuksi ja montaasit sommitelluksi samana iltana. Seuraava päivä kului sitten muistotyynyjen valmistuksessa. Skannattiin lisää kuvia, jotka tuotiin vasta nyt, ja tehtiin uusia montaaseja. Osanottajat olivat tuoneet mukanaan kauniita kankaita ja nauhoja. Päästiin myös jännittävään silitysvaiheeseen. Pirkko Nykäsen paljastaessa silittämänsä kuvan kankaalla vaikutelma oli kuin paraskin taikatemppu. Silloin valkeni monille myös tekniikan luonne ja miksi kuvat on välillä laitettava peilikuviksi. Innostus oli kova. Sakset ja neulat viuhuivat vinhasti. Marja Karhula opasti kankaiden mittauksessa, leikkuussa ja ompelussa. Museonhoitaja Nikita Djatshkov oli kiinnostunut muistojen tallentamisesta tällä tavalla ja autteli mummoja mm. harsimalla kankaita. Kaikki halusivat tehdä potuskansa valmiiksi lyhyeksi jääneestä ajasta huolimatta. Illalla oli Airan ystävä Jelena Ivanovna, johon saatiin yhteys erään hänen työpajassa olleen sukulaisensa kautta, oli kutsunut koko porukan luokseen teelle (mikä paikalliseen tapaan tarkoitti sitä, että pöytä notkui monenlaisia herkkuja). Jelenan opastuksella katselimme vielä kulttuuritalolle säilöön pantuja kesäisen lasten piirustuskilpailun töitä ja valitsimme niistä sopivan koosteen vietäväksi näyttelyyn Suomeen. Sunnuntaina viimeistenkin potuskojen tultua valmiiksi tai siihen pisteeseen, että ne voitiin viimeistellä kotona, meille tuli tilaisuus käydä Soikkolan vanhalla kirkolla, joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä Vistinosta. Pitkään rauniona ollut ortodoksinen kirkko on komealla mäellä, josta avautuu näköala Suomenlahdelle asti. Satamaan hiekkaa rahtaavia rekkoja ajoi tiheään tahtiin kirkon ohi. Katottoman kirkon remontoinnista on puhuttu, mutta se on liian huonossa kunnossa korjattavaksi. Paikkakuntalaisilla kirkkoon liittyy paljon rakkaita ja kipeitä muistoja. Sen huomasi niistä monista omatekoisista muistoalttareista, joita raunioiden sisälle oli pystytetty. Kirkon ympärillä on nähtävissä vielä jälkiä vanhasta hautuumaasta, hieman korjattu lähde ja ontto lehmus, pyhä puu, jonka sisällä on Pyhän Nikolauksen merenkävijöiden suojeluspyhimyksen ikoni ja pohjalla kolikoita. Vistinon inkerikkomuseon hoitaja Nikita Djatshkov auttoi tyynyjen harsinnassa, kun joku baabuska valitti, ettei osaa ommella hyvin. Nikita asuu Luuditsassa ja osallistui siellä omine kuvineen potuskapajaan. (Kuva: Aune Kämäräinen) 12 Vanhoja ja uusia tuttavia Joenperässä Vistinosta on maanteitse matkaa Laukaanjoen suulle parikymmentä kilometriä. Laukaansuulla venäjäksi Ust-Lugassa ovat viimeiset jäljellä olevat vatjalaiskylät: Joenperä (ven. Krakolje) ja Luuditsa (eli Luutsa, ven. Luzitsa)- johon on yhdistetty kaksi kylää, Liivzylä ja Luuditsa. Ust-Luga on nykyisin laajalti tunnettu nimi, sillä sinne rakennetaan suurta Venäjän Itämeren satamaa. Se vie 15 kilometrin kaistan merenrantaa ja mullistaa paikallisten asukkaiden elämän perin pohjin. Sataman vaatimat uudet tiet halkovat kyliä, ja niillä jyrää raskas liikenne yötä päivää. Rakennelmat ovat tuhonneet entiset marja- ja sienimaat, eikä meren rannasta enää voi lähteä kalaan. Vatjalaiskylät ovat viimeisellä rannallaan. Majoittumisen olimme ajatelleet sujuvan helposti Joenperällä, sillä sinne on rakennettu hotelli satamatyöläisiä varten. Mutta hotelli olikin nyt täynnä, eikä kukaan muistanut kertoa meille asiasta. Luuditsassa asuva vatjalaisaktivisti Tatjana Jefimova osoittautui tehokkaaksi organisoijaksi. Hänen soiteltuaan kännykällään muutaman minuutin meillä oli jo kortteeripaikka valmiina viereisessä kylässä kuntoutuskeskuksessa. Saimme mukavat huoneet ilmeisesti henkilökunnalle tarkoitetusta talosta. Naisväki oli kateellinen Albertille, jolla oli huoneessaan suuri, pehmeä kaksoisvuode. Joenperän koulun apulaisrehtori Marina Petrova on ollut aktiivinen vatjalaiskulttuurin säilyttämiseksi paikkakunnalla. Hän johtaa Linnudlauluyhtyettä. Koulun aulassa on vatjalaiskulttuuria esittelevä pienoisnäyttely. Potuskapajalle hän oli varannut koulusta tilavan luokkahuoneen. Saimme myös käydä syömässä viereisessä ruokalassa. Marina itse ehti vain muutaman kerran käväistä potuskapajan työtä seuraamassa, sillä hänellä oli työkiireitä, mm. jokavuotinen Opettajien päivä. Osanottajia Joenperän potuskapajaan kertyi yhdeksän. Melkein kaikki mummot olivat allekirjoitta-

13 neelle tuttuja kesän vatjan kielen ja kulttuurin kurssilta. Niinpä tunnelma oli heti hyvin kotoisa. Vistinon inkerikkomuseon hoitaja Nikita Djatshkov, joka asuu Luuditsassa, tuli nyt mukaan kuvineen varsinaisena osanottajana. Käytettävissä oleva aika oli täälläkin tiukka, mutta pitempi kuin Vistinossa, eikä samoja teknisiä ongelmia ilmennyt. Vastaavia tietoaukkoja oli kuitenkin myös Joenperässä, joten muutamat joutuivat kesken kaiken hakemaan kuviaan ja kankaitaan kotoa, missä Albert autoineen oli hyväksi avuksi. Ja Tatjanalta saatiin käyttöön uusi silitysrauta. muistikuvissa. Vanhimmat valokuvat ovat kokeneet kovia aikojen saatossa. Historia näkyy niissä ikään kuin monella tasolla. Mukana oli tietenkin myös kuvia työporukoista, ystävistä, merkkipäivistä, häistä, lapsista, lapsenlapsista ja rakkaista kotieläimistä. Kaikki eivät halunneet tehdä kuvistaan tyynynpäällisiä, vaan tekivät kankaisia seinätauluja. Muitakin kankaalle siirrettyjen kuvien käyttöideoita löytyi. Työpaja päättyi tee- ja piirakkakesteihin yhteisen pöydän ympärillä. Elämäntarinoita ja kuvien kertomaa Vatjalaiset, joiden kotiseutu parhaillaan kokee suurta muutosta, haluaisivat säilyttää jotakin tuleville sukupolville. Tatjana Jefimovan kokoama vatjalaismuseo tavaroineen tuhoutui kahdessa tulipalossa. Hän ei enää ajattele museon pystyttämistä fyysisesti, vaan virtuaalisesti Internetissä. Vera Safronova on koonnut kotiinsa Joenperään pienen valikoiman vanhoja vatjalaistavaroita. Valentina Babkina on kerännyt ja säästänyt paikallista vanhaa esineistöä jo vuosikausia. Hän on hankkinut Monastirkin kylästä, jossa on hänen kesämökkinsä, omistukseensa talon, ja uskoo korjaavansa sen lähivuosina ja laittavansa kaikki esineet kunnolla nähtäville. Valentinan tarmon ja innon nähdessään uskoo tämän projektin myös toteutuvan. Ennen paluumatkaa Suomeen meidät vietiin katsomaan paria pai- Monien vatjalaisten elämäntarinoihin kuului oleskelu Suomessa sodan aikaan. Muisteltiin paikkakuntia, joilla oli oltu ja ihmisiä, joihin oli tutustuttu. Tuolloin opittu suomen kielen taito oli hyvässä muistissa. Joillakin oli mukana Suomessa otettuja valokuvia. Joku tiesi isoisänsä kuolleen Suomessa oloaikana ja halusi tietää, minne tämä oli haudattu. Suomen-vaiheen jälkeiset elämäntarinat olivat tyypillisiä inkerinmaalaisille. Kotiseudulle haluttiin palata, mutta ei päästy. Sen sijaan vietiin karjavaunuissa eri puolille Neuvostoliittoa: Krasnojarskiin, Siperiaan, Novgorodiin. Niistä paikoista monet pääsivät Stalinin kuoleman jälkeen muuttamaan lähemmäksi vanhoja kotipaikkoja, esimerkiksi Karjalaan tai Leningradin alueelle. Myöhemmin jotkut olivat päässeet kotiseudullekin, mutta entisiä kotitaloja siellä ei enää ollut. Vatjan kieli, jota muutamat vielä osaavat, muistuttaa jonkin verran inkeroista mutta enemmän viroa. Vanhusten ongelmana on, että vatjaa puhuvaa puhetoveria ei tahdo löytyä tai sellainen asuu kaukana toisessa kylässä, yhteydenpito ei onnistu. Muistotyynyihin valituissa kuvissa oli vanhoja mustavalkoisia perhekuvia, kuvia aikoja sitten kuolleista vanhemmista, isovanhemmista, sisaruksista ja kotitaloista, joita ei enää ole muualla kuin valo- tai Historian säilyttämistä kallista nähtävyyttä. Ajoimme raunioituneenakin vaikuttavan Kaprion linnan ohitse. Kattilan komean kirkon pihassa kukoistivat vielä myöhäissyksyn kukat kuten alaston impi. Joimme pyhää vettä taikavoimia omaavasta lähteestä, jonka viereen on rakennettu tsasouna. Monastirkin kylässä on nimen mukaisesti sijainnut kerran luostari, nyt ei paikalla ole kiveäkään. Eräällä hautuumaalla Tatjana näytti meille seudulle tyypillisen kiviristin, jonka ikää ei kukaan tiedä, kun takasivulle kaiverrettu kirjoituskin on kulunut pois. Näitä ristejä on löydetty enemmänkin, mutta osa niistä on päätynyt tuntemattomiin paikkoihin. Tatjanan mielestä ristien pitäisi antaa olla historiallisilla paikoillaan. Tällaisesta rististä on saatu malli vatjalaisten vaakunaan ja kaulariipukseen. Ruotsin vallan ajasta 1600-luvulla muistuttavat Ruotsin haudat (Kustaa II Adolfin sotajoukkojen sotilashautuumaat) ja legendat kuten se, jossa kerrotaan kuninkaan kultaisten vaunujen uponneen täällä suohon. Moni on niitä sittemmin yrittänyt turhaan etsiä. Kristallinkirkas, kylmä lähdevesi virtaa Siestajoessa. Valentina Babkinan mukaan Siesta yhtyy Monastirkin lähellä Sumajokeen, ne ystävystyvät ja jatkavat yhdessä matkaansa Suomenlahtea kohti. Aune Kämäräinen on toiminut vatjan ja inkeroiskielen ja kulttuurin elvyttämisprojektin vetäjänä vuonna Vatjalaisten potuskapajalla ovat kankaita valitsemassa vas. Taisija Mihailova, Tatjana Jefimova ja Nikita Djatshkov. Kuva: Aune Kämäräinen. 13

14 ZOJA KALASTAJATYTTÖ ERÄÄN INKERIKON TARINA Olen syntynyt Soikkolan Hamalan kylässä Mama oli Hamalassa miehellä, mutta Viistinässä hän oli syntynyt, vanhemmat ja koko suku olivat inkerikkoja. Mie mänin miehelle Voloitsaan. Sitten annettiin vatera Viistinästä, kun tein työtä täällä. Mies kuoli Viistinässä. Kun sota alkoi, mamalla oli kolme lasta. Mie olin vanhin, 6-vuotias, sitten oli poika 2-vuotias Suurikka, ätin nimelle pantu. Tamara oli vastasyntynyt, kolmiviikkoinen, kun ätti meni sotaan. Näiden lasten kera mama tuli omalle ätille ja emälle Viistinaan. Sonjana Suomessa Olin tytökkäisenä sota-aikana Suomessa. Minua kutsuttiin siellä nimellä Sonja. Viistinäisten kera meitä laitettiin Viroon Kloogaan ja Suomeen. Virossa Kloogan laagerissa lapsille tehtiin ugoli. Saksalaisilla oli uusia lekarstvoja lapsille, ja niitä lapsia piti laittaa Saksaan ja tehä heistä myilaa tualetnoje. Ai kui mie kovast itkin: Mama peitä minnuu kuhu ikkää, elä anna saksalaisille! Kaksivuotias veljeni kuoli laagerissa (itkee). Mikä lie tullut, meitä lapsia ei keretty laittaa Saksaan. Siis meitä maman, dieduskan ja baabuskan kera Suomeen laitettiin. Suomessa vietiin Lohjalle laageriin. Sieltä meitä jaettiin kuka mihinkin, isännille, savottaan, ken kuhunkin. Meidät löysi maman entinen naapuri. Hän oli mennyt jäätä myöten 1930-luvulla Suomeen. Tältä naapurilta oli viety tyrmään emä, ätti ja nuorempi veli. Miun mama ei sillon mänt hänen kera Suomeen. Mies löysi meidät Lohjalta. Hän eli Helsingissä, suomalainen nainen oli hänellä. Hän otti meidät luokseen. Me elimme hänen luonaan kaksi, kolme viikkoa. Tämä naapuri löysi meille isännän yheksän verstaa Helsingistä. Isännän nimi oli Mietala. Hyvät ihmiset, kaks vanhaa. Meitä oli mama, maman ätti, mie ja 1941 syntynyt pikkarain siar Zoja valitsi potuskansa reunakankaaksi sinistä, meren väriä. Hän on ollut kalastaja ja töissä kalanjalostamolla. Potuskan kuvissa ovat ylinnä Zojan vanhemmat Anna (s. 1908) ja Aleksandr Saveljev (s. 1908) vuonna Keskellä on Zoja miehensä Viktorin kanssa, kuva on otettu valokuvaamossa Pietarissa Alimpana on Zojan tyttären Olgan ja Andrei Nazarovin vihkiäiset Sosnovyi Borissa (Kuva: Aira Kuronen) Inkerin Kulttuuriseuran lokakuun alussa Vistinossa järjestämän muistotyynypajan aikaan kertoi Zoja Aleksandrovna Jevstafjeva elämästään. Potuskaryhmä kohtasi Zojan sattumalta kylätiellä. Hän ilahtui kuullessaan suomen kieltä. Hänet houkuteltiin potuskapajaan mukaan. Hän ilmaantuikin sinne valokuvia mukanaan. Zoja puhuu sujuvasti inkerikkokieltä, jota hän on oppinut vanhemmiltaan, mutta hän valitti, ettei Viistinässä ole enää juuri ketään, jonka kanssa voisi puhua suomea. Muisti voi olla epätarkkaa. Zoja kertoi olleensa 6-vuotias isän jouduttua sotarintamalle. Kun isovanhemmat, äiti ja lapset vietiin Suomeen, Zojan on täytynyt olla silloin pari vuotta vanhempi. Sitä vahvistaa myös muistelu, että pikkusisko Tamara juoksenteli isäntäväen puolelle. Zojan tarinan muistiin merkitsi Aira Kuronen 14 Tamara. Isäntäväki meitä suvaitsiit, aina kutsuivat omalle puolelleen. Aamulla varhain Tamara juoksi sinne. Anna hänen tulla Anna, sanoivat. He syöttivät meitä. Kartoskat oli silloin, kolme reikäleipää annettiin viidelle hengelle päivää kohti. Mutta he sanoivat: Sonja, syö niin paljon kuin tahot! Heillä oli kolmikertain koti. Ensimmäinen kerros oli kokonaan isännällä. Rikkaat olliit. Toisesta kerroksesta meille annettiin vatera, kaks komnattii ja kuhni. Kolmas kerros oli tyhjä. Mama ja äijä tekivät työtä, baabuska oli meiän kera. Isäntäväki kasvatti kaikenlaisia käpiöjä kukkia. Oli suuret kasvihuoneet, jossa kasvatti oguritsaa ja pomidooraa varraa. Isäntä vei Helsinkiin hevosilla masinat oli otettu pois sota-aikaa kons kukkia, kons vihanneksia. Joka pyhä kävimme Helsingissä kirkossa. Siellä oli kolme venäähen kirkkoa. Ketkä Suomessa lähellä Helsinkiä elivät, meidän oma väki, kirkos toinen toist näimme. Virkko-lehmän kanssa Venäjälle Sitten tuotiin meitä pois Suomesta. Isäntäväellä oli kaksi lehmää itseään varten. Kun läksimme kotiin, he myivät meille toisen lehmän. Rahaa meillä oli, hyö maksoivat työstä palkkaa mamalle ja dieduskalle. Myö ostimma lehmän, sen nimi oli Virkko. Lehmän kera tulimme Venäjälle. Ensin Viipuriin tuotiin, tänne Soikkolaan meitä ei laskettu. Vietiin Novgorodin oblastiin. Ätti oli sodassa, ätin veli ja maman veli, kaikki sotaan tapettiin. Kun mama tuli käymään tänne Viistinään, annettiin paperi: Ätti on tapettu. (itkee) Sitten laskettiin meidät tänne kotiin Viistinään, mutta koti oli poltettu, yksi truba vain jäljellä. Viipurista saatiin tuoda Novgorodin oblastiin omat tavarat. Ei meillä paljon ollutkaan, niistäkin osa

15 varastettiin. Mama kävi Helsingissä lafkoissa, joissa myytiin käytettyjä vaatteita. Mama niitä halvalla osti. Niitä vaatteita vaihdettiin lehmän heinään. Lehmän syötimme niillä vaatteilla. Lehmä oli puna-valkokylkinen, suuret sarvet, käppiä lehmä. Monilla muillakin oli lehmä, paljon lehmiä tuotiin Suomesta. Tänne Viistinään toimme sen lehmän masiinalla Novgorodin oblastista ja hänen tyttökin oli vielä hyvä lehmä. Kalastuskolhoosissa Jo 16-vuotiaana piti mennä kolhoosiin, kuhunkaa ei lastu. Emä oli kolhosnikka. Muuta työtä ei ollut, merelle piti mennä. Joka prigadassa oli seitsemän henkeä, viisi miestä, kaksi naista. Voi, meitä kaksi tyttöä oli, mie viel nuorikkain. Kävimme merel, pyysimme kalaa stavnikoil i nuutal. Yhen kerran nois niin kovast tuulemaa. Liki Seitsekaartoa oli stavnikat pantu. Siis menimme sinne. Siellä oli vielä paljon suomalaisia taloja, vot myö kauan siel olimme, iltaan asti. Illast pääsimme kotiin. Vuonna 1956 talvella olin nuutal. Meitä oli kaksitoista henkeä, pyysimme hailia. Seitsekaarrossa asuimme niin kotilois, yhes kois elimme. Putkia meillä ei ollut, elimme taloissa. En muista, montako kotia oli ehjänä, no viel oli paljo kotiloi, hyvät koit oli mokomat. En muista, oliko kiukaa ehjä, miten tupaa lämmitettiin. Meillä oli keralla pikkaraiset petskat. Keitimme siellä söökkiä, suppia ja kalaa. Koko talven olimme Seitsekaarros, kons nuotalla käimme, pyysimme kalaa. Sotamiehet, matroosit olliit siel Seitsekaarros. Myö olimma nuuret, toisee kotii käimmä kaik tantsuloille. Valkeita ruusuja ja sireenejä Seiskarista Seitsekaarros suomalaiset olliit istuttaneet valkiat roozat i sireenit. Valkiaa meillä ei täällä ennen ollut. A kesäl ku olimma, paljo sielt toimma myö viel. Kaik ribakat niitä kaivoivat ja toivat tänne Soikkolaan. Nyt täällä on paljon valkoisia sireenejä ja ruusuja istutettu. Sireeni- ja ruusupehot ovat Potuskapajalaisia Joenperän työpajan lopputeekesteillä. Vas. Pirkko Nykänen, Valentina Judina, Albert Kirjanen, Taisija Mihailova, Zinaida Saveljeva, Tatjana Jefimova, Nikita Djatshkov, Vera Safronova ja Nina Lenivenko. (Kuva: Aune Kämäräinen) hoituneet viel. Seitsekaarrossa kasvoi paljon metsämarjoja. Koko jässikät korjattiin puolaa. Siellä oli niin paljon myös joozikkoja, pistelikoit joozikat meillä ei ollut. Ain toimma Seitsekaarrosta tänne kottiin, nyt niitä on, poikia tekkööt paljon. Kalat tuotiin mereltä hevosil jäätä möit. Kolhoosil oli paljon hevosia. Baltika (kalastuskolhoosi) oli jo silloin, mut toisel viisil kutsuttii. Kolhoosit oliit pienemmät: Loka, Hamala, Savimäki ja Voloitsa se oli meiän kolhoosi. Vuonna 1957 noisim- me kutsumaa Baltika, sitten perään pantiin yhteen Viistinä, Säätinä ja kaikki. Tehtiin suuri kolhoosi Baltika. Merellä kävin vain neljä vuotta. Sitten tultiin sanomaan: Tahotko männä oppiin buhalteraks Petteriin? Sanoin: Tahon. Siis mie oppisin Petteris kurssis. Silloin vähän oppistii, vain kuus kuuta. Noisin tekemään työtä. Buhalteria meijän kolhoosi ei tarvinnut. Olin ensin kassira. Sitten olin yhdeksän vuotta konttorissa työhönottajana. Mie kaikkiaan kolhoosis 42 vuotta tein työtä. SANASTOA: noista oguritsa peittää petska pomidoora putka ribakka savotta Seitsekaarto siar stavnikka suppi söökki truba ugoli varraa baabuska isoäiti buhalter kirjanpitäjä dieduska isoisä emä äiti joozikka siili jässikkä laatikko kartoska elintarvikekortti kassira kassanhoitaja kiukaa leivinuuni komnatti huone kuhni keittiö käppiä kaunis laageri leiri lafka kauppa lekarstva lääke masina auto mokoma, mokkooma sellainen myila tualetnoe hajusaippua 15 vatera äkkistää äijä ätti alkaa kurkku piilottaa kamina tomaatti kalastajan maja kalastaja tehdas Seiskari sisar seisova nuotta keitto ruoka savupiippu rokotus varhain (varhaisvihannes) asunto heti äidin isä isä

16 VATJALAISEN TAISIJA MIHAILOVAN TARINA Olen syntynyt vuonna 1934 Luuzitsassa. Äiti oli vatjalainen, isä ukrainalainen. Luuzitsassa menin miehelle. Mies oli syntyisin Luuzitsasta, vatjalainen. En maha pajattaa vad d a tseelt. Ymmärrän vähän. Vähän täällä enää vatjaa pajatetaan, kaikki vatjan taitajat ovat kuolleet. Mama ja baabuska pajatettii kotona vatjaa. Isä puhui venäjää. Hän oli tullut Luuzitsaan tienrakennustöihin. Mama oli työssä stolavoissa. Työssä tutustuttiin. Mies jäi elämään Luuzitsaan perheen kanssa. Ukrainalaisia oli täällä ennen paljon töissä, mutta monet ovat lähteneet myöhemmin pois. Olimme sota-aikana Suomessa Hämeenlinnan lähellä. Paikka oli Parolasta kuusi kilometriä, maatilalla Sattulan kylässä. Papa teki työtä tilalla. Plemännikan perhe eli Savijoella, me Sattulassa. Emännän nimi oli Anna Rätteri. Perheessä oli yksi lapsi, Ulla. Hän oli vuoden minua nuorempi, mie olin 7-vuotias. Hyvät olliit ihmiset. Hyväst elimmä. Koti oli pikkarainen. Hyväst meitä piettiin, katroskat annettiin, vot, kaik magasiinast ostettiin. Hazaika antoi maitoa, joka päivä annettiin lapsille maitoa. Oih, tahtoisin vielä nähdä sen paikan Suomessa, missä olimma. Siellä opin vähän suomea. Suomesta pois tuotaessa vietiin Kalininskoihin, Kalininin oblastiin. Tänne ei laskettu. Teimme työtä kolhoosissa. Miun emän siso toi Suomesta lehmän, myö emmä. Kalininskoista täti toi lehmän Luuzitsaan. Kävellen tulivat satoja, satoja kilometrejä. Hän kolme viikkoa käveli lehmän kanssa sieltä. Laukaansuussa tein työtä Lenrybassa savotassa. Laitoin kalaa pankoihin. Nyt olen pensillä. Taisija Mihailova Joenperästä valmiine potuskoineen. Hän väitti olevansa huono ompelija, mutta neulominen sen sijaan sujuu. Kuvasommitelmassa ovat vasemmalla ylhäällä Pietarissa 1935 kuvattuna Taisijan äiti Matrjona ja isä Aleksander, heidän sylissään 10 kuukauden ikäinen Taisija, takana äidin sisko Anna. Oikeassa yläkuvassa on Taisijan koti (kuisti näkyy) kuvattuna kesällä 2008 Luuditsassa. Vasemmalla oleva vanha veranta on siirretty kesäkeittiöksi. Pihalla oikealla Taisijan bravnukka (pojan tyttären tytär) Olga ja pojan Sergein tytär Ira. (Kuva: Aira Kuronen) SANASTOA: baabuska emän siso hazaika kartoska magasiina pajattaa panka pensi plemännikka savotta stolavoi vad d a tseel isoäiti täti emäntä elintarvikekortti kauppa puhua purkki eläke sukulainen tehdas ruokala vatjan kieli INKERIN KULTTUURISEURAN HALLITUS 2011: Taisijan tarina on koostettu Aira Kurosen Joenperässä tekemästä haastattelusta. Taisijan puheessa oli vuorotellen vatjaa, suomea ja venäjää. Puheenjohtaja Helena Miettinen, varapuheenjohtaja Aili Mehiläinen, taloudenhoitaja Marja Karhula. Jäsenet: Kaarlo Lindroth Elma Puidet, Lyyli Ruusu-Salmi, Irina Terävä, Toivo Tupin. Varajäsenet: Elina Rahimova ja Pekka WIkberg. 16 INKERIN KULTTUURIKANAVA Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti nettisivut Päätoimittaja: Helena Miettinen helena.miettinen@inkeri. com. Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti. Walllininkatu 7, Helsinki. Auki ma-pe Puhelin koivujatahti@inkeri.com. Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki

17 Aira Kuronen SOIKKOLASSA INKERIKKOJEN PERINNETTÄ TALLENTAMASSA 1990-LUVULLA Inkerin kulttuuriseura järjesti syyslokakuun vaihteessa jo seuran tuotebrändiksi muodostuneen potuskapajan tällä kertaa Länsi-Inkerissä inkerikkojen ja vatjalaisten parissa. Mukana olleena sain tilaisuuden palauttaa mieleen vuosien takaisia muistoja ja nähdä pienen välähdyksen inkerikkojen nykyisestä elämänmenosta Viistinässä. Yhteyshenkilönä Viistinässä toiminut Olga Tserezhova oli järjestänyt ryhmällemme majapaikan äitinsä Ljudmila Dudnikin kotiin. Potuskapajassa selvisi, että olin parikin kertaa haastatellut Ljudmilan äitiä Maria Mihailovna Nazarovaa. Maria halusi haastatteluun mukaan naapurinsa Maria Jakovlevna Baranovan. Toistensa muistikuvia tarkentaen he kertoivat mm. mielenkiintoisista häätavoista. Tapaamisista jäi mieleeni, miten erikoisia ihmisten kohtaamiset voivat olla. Kun sota-aikana Länsi-Inkerin inkerikkojakin tuotiin Suomeen, Maria Mihailovna kertoi olleensa Helsingissä. Sijoituspaikka oli ollut kartano, työtoverini Martina Standerskiöldin koti. Sain olla terveisten tuojana Marian ja Martinan välillä. Työskennellessäni Museovirastossa järjestyi mahdollisuus kenttätutkimuksena tallentaa inkerikkojen kansanperinnettä Länsi-Inkerin Soikkolan kylissä vuosina Viron Kansallismuseo lupasi mukaan tutkijaryhmäänsä keväällä 1990 ja seuraavanakin vuonna. Sen jälkeen kävin Soikkolassa Inkerikkomuseon (Izorskij Muzej) ja yksityisten kutsusta. Suomenlahden eteläranta on Venäjällä rajavyöhykettä, kutsuviisumin lisäksi täytyi jokaisella matkalla olla kulkulupa, propuska. Suomalaiset olivat tsaarinvallan aikana ja 1900-luvun vaihteessa keränneet Inkerissä muistitietoa ja perinnettä, valokuvanneet ja tuoneet museoesineitä Suomeen. Vallanku- Kyläpaimen tuomassa vuohia ja lampaita laitumelta kotiin. Viistinä Kuva Aira Kuronen. mouksen jälkeen raja sulkeutui ja seurasi vuosikymmenien pituinen tauko. Vuonna 1989 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura järjesti Inkeritutkimuksesta kiinnostuneille seminaarin. Alkusysäys Inkerin matkoihin lähti juuri tuosta seminaarista. Inkerikot läkkäävät inkeroista Inkerikkojen kieli, inkeroinen tai izori on lähellä Karjalan kannaksella puhuttua murretta. Kielen ymmärtäminen ei tuottanut juuri vaikeuksia ensimmäisellä kerrallakaan. Kertojat, pääasiassa naisia, rupesivat suomalaiselle läkkäämään (puhumaan) omaa äidinkieltään. Haastateltavat ymmärsivät paremmin myös suomea kuin viroa. Virolaisten kanssa heidän puheensa helposti kääntyikin venäjäksi. Työskentelin Soikkolassa samaan tapaan kuin aikaisemmin Suomessa lukuisilla kenttätyömatkoilla eri puolilla maata. Työni oli inkerikkojen perinteen mahdollisimman monipuolista dokumentointia haastattelemalla, valokuvaamalla ja 17 havainnoimalla. Valokuvasin kodeissa, erilaisia kohdalle osuneita töitä ja tapahtumia, perhejuhlia ja kalendaarsia tapoja. Tein matkoja Soikkolaan eri vuodenaikoina ja vuotuisjuhlina. Soikkolan kylät tulivat tutuksi. Asuin Viistinässä inkerikkokodissa, lähikylissä liikuin omin avuin kävellenkin. Mielenkiintoista oli päästä kuvaamaan myös kalastuskolhoosi Baltikan eri osastoissa, seltsavetissa (kunnantoimistossa), koulussa ja päiväkodissa. Pääsin myös merelle tutustumaan kalastusaluksen työskentelyyn. Vuosien mittaan kertyi arvokas haastatteluaineisto ja noin seitsemän tuhannen valokuvan kokoelma. Valokuvausta tieltä käsin Ensimmäisellä kerralla valokuvasin paljon kylänäkymiä, kun haastatteluja järjestyi vähän. Virolaiset tutkijat olivat neuvostoajalla jo vuosikymmeniä ahkeroineet inkerikkojen ja vatjalaisten keskuudessa. Eesti Rahva Muuseumissa ja arkistoissa on paljon molemmilta kansoilta koottua aineistoa, museoesineitä ja

18 valokuvia. Ensimmäisellä yhteisellä kenttätyömatkalla sain tuntuman virolaisten työskentelyyn. He tunsivat olevansa puolittain lomalla museon arkirutiineista. Kerran virolaiset päättivät koko joukolla lähteä autoajelulle Sosnovyi Boriin ravintolaan syömään. Pelmenit syötiin kaikessa rauhassa, mutta minulta jäi työpäivä vajaaksi. Myöhemmillä matkoilla yksin liikkuessani ihmiset joskus kysyivätkin, onko otbuska (loma) vai komennus. Siihen oli helppo vastata: komennus, työmatka. Kerrottiin joidenkin ihmetelleen ahkeruuttani, kun työskentelin myös lauantaina, en pitänyt suuvattana vapaapäivää. Taisin kylätellä myös sunnuntaisin. Kirjoitin 1992 Kotiseutu-lehdessä, että muistitiedon keruulla on kiire. Olisi pitänyt nopeasti tallentaa iäkkäiden inkerikkonaisten muistissaan säilyttämät tapakulttuurin viimeiset rippeet. Tutkittavaa ja tallennettavaa oli vielä paljon. Kenttätyövuosinani en Soikkolassa kuitenkaan törmännyt sen enempää suomalaisten kuin venäläistenkään museoiden tai tutkimuslaitosten työntekijöihin. Kaikkien silmien alla tietoniekkoja siirtyi toiselle maalle ja perinnetietoa haihtui heidän mukanaan. Kenttäyötä aloittaessani Soikkolassa arvioitiin olevan inkerikkoa, nyt inkeroiskielen taitajia on tuskin kahtasataa. Uskonto ja uskomuksia Iäkkäät ihmiset muistelivat 1990-luvulla, että vielä heidän nuoruudessaan kyläelämä oli mielenkiintoista ja henkisesti rikasta. Arjesta erottuivat selkeästi praasnikat, kirkolliset juhlapäivät. Nuorten lauluhäitä, pulmia vietettiin kolmekin päivää, ensin läksiäiset morsiamen kotona, sitten jälkijuomat sulhasen kotona. Kolhoosin alkuaikoinakin oli yhdessä pidetty praasnikkaa, loppiaisia ilonpidon merkeissä, kun jokin vuotuistyö saatiin päätökseen. Vallankumouksen jälkeen oli yhteiskunnallisista syistä usein parempi häivyttää oma kansallisuus näkymättömiin. Mukautumista elinoloihin voitiin kuvata osuvin sanoin: Maria Tarsalainen keitti vermiselliä ja maustoi sen Amerikan ruoka-avun chili con carnella. Sarvimäki Anna Filippova ja vunukka sahaavat polttopuita justeerilla. Viistinä Jevdokia Vasilijevalla oli kolhoosista Malishka-hevonen lainassa kyntötöitä varten. Viistinä Kuvat Aira Kuronen. 18

19 Nii tantsit kui soitetaa! Uskonto oli joutunut vähitellen jalan alle. Soikkolan kalastajakansan pystyttämä ja kaunistama ylpeydenaihe, komea Pyhän Nikolaoksen kirkko tuhottiin systemaattisesti vuosina Vuosikymmeniä uskontoa kunnioittavat inkerikot säilyttivät sydämessään esi-isiensä ortodoksiuskoa. Uusi kirkko rakennettiin 1990-luvulla Ruutsian kylään, mutta monien mielestä se muistuttaa enemmän tsasounaa. Iäkkäiden ihmisten kodeissa oli nurkkahyllyssä yksi tai useampi pyhhäin, ikoni. Suomesta tulleen perinteentallentajan he ottivat vastaan kuin kaukaa tulleen sukulaisen. Poislähtiessä hyvästeltiin Jummaalan kera toivotuksin ja ristinmerkillä siunaten. Joka kerralla sain oppia uutta inkerikkojen kansanperinteestä. Muutaman käynnin jälkeen avautui erikoinen uskomusmaailma. Havaitsin luontouskonnon monine ilmiöineen vielä elävän vaivihkaa kansan parissa. Pyhiä puita, merkkipaikkoja ja ruotsin kalmoja näytettiin useissa kylissä. Kirkonmäen hautausmaalle vietiin kasakan kalmoille uhriantimia. Monet kertoivat kokemuksiaan kotihaltiasta. Kokemuksesta tultiin myös tietoisiksi, kenellä on kerkiä käsi, kenellä raskas käsi. Raskaskätinen aiheutti luovuttajalle epäonnea ja vahinkoa, jos tällaiselle henkilölle lahjoitti tai myi jotain. Kylässä pitää osata elää, naiset kertoivat. Piti osata väistellä vahinkoja, oli tiedettävä keinot avun saamiseksi. Suomalainen perinteentallentaja ei välitä tietoja kotien elämästä seuraavissa kohteissa. Majapaikkani viisas emäntä vielä varoitti, että elä ryhdy pudrunkeittäjäksi, vaikka mitä kylillä kyseltäisiin. Törmäsin omakohtaisesti myös uskomuksiin silmäämisestä ja äkkäämisestä. Kerron pari tapausta. Eräässä kylässä olin sopinut haastattelun iltapäiväksi, mutta emäntä kiirehti kylätielle perumaan: Maksima nois mörnäämään! Tyttären vunukka, vauvaikäinen päivähoidossa ollut poika, oli ruvennut itkemään. Säpsähdin, kun ymmärsin isomummon epäilevän minun aamupäivällä silmänneen lapsen. Ilmeisesti epäilys mokomasta silmästä Ivan Sergejev kasvatti kroolikoita läävässä. Venakontsa Sprooti-rasiat liukuhihnalla kalastuskolhoosi Baltikan säilyketehtaassa. Viistinä Maria Sliverstova mittaa Aira Kurosen verenpainetta. Viistinä Kuvat Aira Kuronen 19

20 oli osoittautunut aiheettomaksi, kun myöhemmin olin hyvin tervetullut taloon. Toisessa kylässä olin menossa emännän kanssa tanvaalle poikasten tuomia urpavitsoja katsomaan. Kasettinauhuri jäi auki ja vasta kotona kuulin nauhalta, kun isäntä sanoo: mitäs te sinne, äkkäätte vielä. Mahdollisen äkkäämisen pelosta useat eivät tuttua naapuriakaan päästäneet läävään siivattoja katsomaan. Hailisuppia, kabustarokkaa ja Bushin jalkoja Perinteiset uuniruuat, supit ja rokat, kuuluivat jokapäiväiseen ruokapöytään. Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991 huhuttiin Suomessakin, että Venäjällä uhkaa ruokapula. Ehkä siinä oli vähän perääkin. Sodan kokeneet vanhukset kuivasivat varmuuden vuoksi syksyllä ruisleipää talven varalle. Sivukylissä kävi kerran viikossa kauppa-auto, josta kyläläiset täydensivät ruokavarojaan. Eräässä kylässä perheenpää kertoi menneensä aamuyöllä varaamaan otseretin (vuoron). Hän odotti niin kauan kunnes tuli seuraava kyläläinen, tämä taas odotti seuraavaa jne. Ensimmäisen vuoron varannut sai päivällä auton saavuttua tehdä ostoksensa ensimmäisenä. Kyläkaupassa myytiin Amerikasta tuotuja, väen Bushin jaloiksi ristimiä kanankoipia. Pari vuotta myöhemmin Soikkolan eläkeläisille oli jaettu Amerikan humanitäärisenä apuna säilykkeitä, joissa oli sikäläisille asukkaille aivan tuntemattomia ja outoja makuelämyksiä, parin kolmen litran peltipurkeissa ketsuppia, omenasosetta, kuivattua pekonia. Nykyisin muutos 1990-lukuun verrattuna on valtava. Varsinkin keskuskylien ja kaupunkien kauppojen valikoimat yllättävät oman maan ja ulkomaiden tuotteiden runsaudella. Suuret muutokset Viistinän kylän talot ovat tonteillaan kahta puolta tietä. Kyläkuva päätien varrella on kuitenkin vuosikymmenessä paljon muuttunut. Meren puoleisella sivulla rakennukset näyttävät olevan suureksi osaksi vanhoillaan, mutta vastakkaiselle puolelle on kohonnut uusia omakotitaloja, jotka poikkeavat täysin entisestä rakennustyylistä. Tietä levennetään ja kestopäällystetään. Vielä 1990-luvulla kylissä elettiin paljolti luontaistaloudessa. Kesäisin Viistinässä kyläläisten monikymmenpäinen lehmäkarja laidunsi luonnonniityillä ja metsissä meren rannan tuntumassa kyläpaimenen huostassa. Vuohi- ja lammaspaimen vei katraansa päiväksi lähimetsiin. Kyläpaimenlaitos on lopullisesti mennyttä aikaa, Viistinässä kerrottiin olevan kaikkiaan enää neljä lehmää. Vilkkaasti liikennöidylle tielle ei karjalla ole enää asiaa. Ust-Lugan suursatama ja nauhakaupunki ulottuu Laukaanjoen suusta Viistinään asti. Viimeisen satamaterminaali tulee entisen kalastuskolhoosi Baltikan paikalle. Koko Soikkolan alueelle työtä ja toimeentuloa tarjonneen Baltikan toiminnot on kokonaan lakkautettu, laivat myyty, tuotantorakennukset purettu. Kun kävin 1990-luvulla Soikkolassa, sain kuulla kolhoosin olleen lähes jokaisen haastatellun tai perheenjäsenen työpaikka. Kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi Baltikaan oli jollain tavoin liitetty lähes kaikki muu tuotanto ja toiminta alueella. Kolhoosi perusti myös Inkerikkomuseon. Vasta Ust-Lugan sataman ja kaupungin rakennustöiden käynnistyttyä Venäjällä on suuresti kiinnostuttu pienten kantakansojen kielestä ja kulttuurista. Liian myöhään! Viistinässä kerrottiin, että tutkijoita käy nyt kyselemässä inkeroiskielestä ja kulttuurista vanhuksilta, kun he eivät enää jaksa auttaa asiassa. Kielipesiä tai kiertokouluja ei ole saatu käyntiin. Muutamat tapaamani henkilöt apeina totesivat, että inkeroiskieli puhuttuna kielenä ei enää ole pelastettavissa. Jääkö inkerikoista lopulta muistoksi vain museomallien mukaan valmistetut värikkäät kansanpuvut, folklore-esitykset kesäjuhlissa ja Viistinän kestopäällystetylle läpiajotielle annettu nimi: Ulitsa Izorskaja? Aiheesta enemmän: Aira Kuronen, Inkerikot. Historia, uskonto ja perinne. Joensuu 2008 UPS - UNUSED POTENTIALS OF SENIOR MIGRANTS - EXPERTS FOR LIFE Inkerin kulttuuriseura on kumppanina EU:n Grundtvig Multilateraaliseen UPS-projektiin, (Unused potentials of senior migrants - senior experts for life), jonka tarkoituksena on valmentaa seniori-ikäisiä maahanmuuttajia toimimaan linkkeinä oman yhteisönsä ja kansalaisjärjestöjen välillä uusissa asuinmaissaan. Muut projektikumppanit ovat Saksassa Oerlingahusenissa toimiva kansanopisto Institut für Migrations- und Aussiedlerfragen, Aristotle University of Thessaloniki, Social Innovation Centre, Liettuassa ja Centro per lo Sviluppo Creative "Danilo Dolci" Italian Sisilasta. Projekti tuottaa 10-päiväisen yli 55-vuotiaille maahanmuuttajille tarkoitetun koulutuskokonaisuu20 den, joka koostuu kunkin kumppanin erityisosaamiseen perustuvista moduuleista. Lisäksi tehdään aihetta käsittelevä käsikirja. Saksan vastuulla on kulttuurienvälinen vuoropuhelu Italialla ryhmätyöskentely, Liettualla tunteiden käsitteleminen ja Kreikalla projektien hallinta. Inkerin kulttuuriseuran vastuulla on elämäntarinallinen työskentely ja Suomessa toteutettavassa moduulissa kaksi päivää erikseen suunniteltavaan osioon. Suomesta toivotaan mukaan 10 seniori-ikäistä maahanmuuttajaa. Suomen koulutusjakso on sovittu pidettäväksi Ensimmäinen koulutusmoduuli on Liettuassa toukokuussa.

21 SOIKKOLA TÄNÄÄN Dmitri Harakka Soikkolanniemi on paikka, jossa viimeiset Inkerinmaan alkuperäiskansoihin kuuluvat inkeroiset nykyisin elävät. He rakastavat omaa Soikkolanmaataan. Joskus tosin tuntuu liian konservatiiviselta ja hurjalta verrata heitä muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Neuvostoaika ja myös sen jälkeinen ajanjakso on ollut varsin tuhoisaa tämän ainutlaatuisen alueen kansan, kielen ja kulttuurin kehitykselle. Toisaalta alueen sijainti itsenäisen Viron naapurissa ja vain Suomenlahden erottamana Suomesta ovat merkinneet myös suurta etua inkeroisten pyrkimyksille pelastaa omaa kansallista identiteettiään. Monet paikkakuntalaiset muuttivat Neuvostoaikana Viroon, mutta muistavat yhä inkeroisjuurensa. Inkeroiset eivät kuitenkaan moniin vuosiin pystyneet aktiivisesti tuomaan esiin omaa kansallista identiteettiään. He järjestivät paikallisia tapahtumia, joissa käsiteltiin paikallisesti kiinnostavia aiheita ja laulettiin omia perinteisiä lauluja. Soikulan Laulu oli ensimmäinen kansanperinneyhtye, joka alkoi esiintyä myös ulkopuolisille yleisöille. Vuonna 2005 inkeroiset perustivat oman paikallisjärjestön "Sojkula". Valitettavasti Ust-Lugan sataman rakennustyömaa on tuonut inkerikoille ja vatjalaisille monia uusia ongelmia. Pienien yhteisöjen edut joutuvat vastakkain suurten poliittisten päätösten kanssa. Samanaikaisesti tiedotusvälineet ja ulkomaisten organisaatiot ovat nostaneet esille inkeroisten ja vatjalaisten ongelmia. Soikula-seurassa on nykyisin yli 130 jäsentä, jotka identifioivat itsensä inkeroisiksi. Tämän lisäksi "Soikulaseura" kiinnostaa myös paikallisia ihmisiä, jotka ovat alun perin venäläisiä tai edustavat muita kansalaisuuksia, mutta haluavat edistää inkeroisten kulttuuria. Valitettavasti suurin osa seuran jäsenistä ei enää puhu inkeroisten kieltä, sillä he ovat kasvaneet kahden kulttuurin perheissä. Lisäksi inkeroisten kielen käyttäminen oli pitkään kielletty. Moni inkeroista Nuorta polvea edustava inkeroisaktivisti Dmitry Harakka pitää Inkerin lippua korkealla. Siviilissä hän on menestyvä juristi. äidinkielenään puhuva on jo kuollut. Nykyinen kansallinen herääminen on siis syntynyt näissä ongelmallisissa olosuhteissa. Hyväksi vaihtoehdoksi on osoittautunut malli, jossa iäkkäät inkerikot osallistuvat yhdessä nuorten kanssa kulttuurin pelastamistalkoisiin. Samalla syntyy hyvä yhdistelmä, jossa käytetään perinteisiä tapoja ja uutta teknologiaa. On todella valitettavaa, että valtion viranomaiset eivät tue inkeroisten pyrkimyksiä konkreettisesti käytännössä,vaikka tuottavatkin hienoja raportteja. On kuitenkin myös hyviä uutisia Soikkolasta! Vuonna 2010 oli lukuisa joukko hankkeita, joita ei voida toteuttaa ilman paikallisten aktivistien suuria ponnistuksia ja suomalaisten kollegojen tukea. Yksi hankkeista, joilla paikallishankkeita on tuettu, on Inkerin kulttuuriseuran joukkojen työskentely inkeroisvanhusten parissa. Vuonna 2010 ikäihmiset ovat osallistuneet tapahtumiin, joissa he keskustelivat tärkeinä pitämistään aiheista: kulttuurisista, ekologisista ongelmista ja satamahankkeesta. He keittivät perinteisiä ruokia, he lauloivat perinteisiä lauluja ja muistelivat inkeroisten arjen ja juhlien tapoja. Tämä viestintä on erittäin tärkeää ihmisille. He saivat mahdollisuuden järjestää tapahtumia ja tavata ystäviään ja naapureita muista Soikkolan kylistä. On myös syytä mainita, että nuoren inkeroissukupolven edustajat osoittivat kiinnostuksensa osallistua joihinkin vanhusten tapahtumiin, joissa he voivat oppia tärkeitä asioita isovanhemmiltaan. Inkerin kulttuuriseuran työpaja oli myös mielenkiintoinen paikallisista ihmisistä. Vielä on paljon parannettavaa. Yhteistyö lujittaa kansojemme välisiä siteitä ja pystymme entistä paremmin ymmärtämään toisiamme. Sanoisin, että Suomesta lähtevä näkyvä toiminta antoi impulsseja paikallisille aktivisteille ja auttoi heitä ymmärtämään, että kyseessä ei ole vain inkeroisten sisäinen ongelma ratkaistavaksi. Yhteistyön tuloksena Suloinen Janika Harakka kansanpuvussaan. 21

22 syntyi paikallisten aktivistien ja heidän ystäviensä parissa monia uusia hankkeita. Ensimmäinen niistä on inkeroiskielen opiskeleminen perinteisessä käsityökerhossa ja vanhojen esineiden kautta. Projekti toteutetaan yhteistyössä Inkeroismuseon kanssa ja se saa tukea myös Suomesta. Toinen hanke "Ilta istuma" keskittyy käsintehtyihin perinteisiin vaatteisiin ja asusteisiin (vyöt, käsineet), matot ja nuket lapsille ja aikuisille. Inkeroisten kalenterista syntyi haaste. Tavoitteena on tuottaa julkaisu, joka toimii myös koulutusvälineenä ja samalla popularisoi inkeroisten kulttuuria. Kaikki ovat tervetulleita inkeroisten praasniekkaan heinäkuun toisena sunnuntaina. Vuoden 2010 juhlassa oli paikallisten inkeroisten maalausten ja valokuvien näyttely ja sukujen esittely. Soikkolaisilla on vastassaan monia ongelmia, mutta myös monia mahdollisuuksia. Teemme myös työtä Suomen ja Viron kollegoiden kanssa. Joukkueena meillä on loistava tilaisuus yhdistää mahdollisuuksia ja voimiamme. Kiitän kaikkia inkeroisia, suomalaisia ja virolaisia sekä myös muiden kansojen edustajia, jotka ovat mukana kehittämässä inkeroisten kulttuuria ja yhteisöä. Dmitri Harakka Kaikuja Soikkolanniemen ja Vatjanmaan eilisestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Kauniit ja värikkäät inkeroisten kansanpuvut puetaan ylle perinnejuhliin, joista yksi tärkeimmistä on Pekon päivän juhlat heinäkuun toisena sunnuntaina. Soikkolanniemen ja Luuditsan tulevaisuus on vaakalaudalla. Satamatyömaa jyrää alleen kyläidyllin. Näillä mailla ei enää marjasteta eikä poimita sieniä. Kuitenkin halua kulttuurin säilyttämiseen on. Esimerkkinä Soikkolan kesäjuhlissa ollut lasten piirustuskilpailu. 22

23 VATJALAISTEN KALENTERI JA VÄRITYSKIRJA Projektivuonna julkaistiin maailman ensimmäinen vatjalaisten kalenteri, joka on toimitettu kokonaan vatjan kielellä ja jossa kerrotaan kansan tavoista ja vuotuisperinteestä. Kuvituksena on kyläkuvia vatjalaisista kylistä. Kalenteria voidaan pitää historiallisena kulttuuritekona. Muutama kalenteri on vielä saatavana Inkerin kulttuuriseurasta 15 euron hintaan. Lisäksi on julkaistu lapsille tarkoitettu värityskirja, jonka tavoitteena on auttaa ja innostaa lasta oppimaan vatjalaisia sanoja. Värityskirjan kannessa on vatjalaisten kansalliskukka maitohorsma. NGO-PROJEKTIN PÄÄTÖSKOKOUS Projektin auditointikokous pidettiin Helsingissä Inkerin kulttuuriseuran tiloissa. Edustettuina olivat edustajat Venäjältä ja Virosta. Paikalla olivat vatjalaisten edustajina Tatjana Jefimova ja Katja Kuznetsova, Luuditsasta, inkeroisten edustajina Dmitri Harakka ja Anatoli Zaitshev, Heinike Heinsoo Tarton yliopistosta ja Vladimir Vogi, Inkerinsuomalaisten Tallinnan seurasta. Toivo Tupin edusti Villa Inkeriä ja Helena Miettinen ja Aune Kämäräinen Inkerin Kulttuuriseuraa. Inkerin liiton edustaja Olga Konkova oli estynyt tulemaan paikalle. Projektin tavoitteiden saavuttamisesta keskusteltiin rakentavassa hengessä aamupäivällä ja jatkotoimia pohdittiin iltapäivän mittaan. Harmittavana seikkana pidettiin, etteivät kaikki tahot olleet edustettuina paikalla. Olga Konkova lähetti tapaamisen jälkeen kirjallisesti raportin ja valokuvia. Soikkola-seura, Vatjalaisten kulttuuriseura, Inkerinsuomalaisten Tallinnan seura sekä Tarton yliopistoa edustava Heinike Heinsoo olivat tyytyväisiä kuluneeseen vuoteen. Projektin ansiosta on saatu aikaan paljon tärkeitä asioita, joista on pit- kään puhuttu, mutta jotka eivät ole löytäneet konkretiaa. Esimerkkeinä vatjan kielen kurssi, vatjalaisten kalenteri ja inkerikkojen parissa virinnyt kansalaistoiminta. Todettiin, että odotukset erityisesti inkerikkojen ja vatjalaisten parissa on herätetty korkealle. Projektin jatkuminen nähdään erittäin tärkeänä, jotta hyvin alkanut kulttuurin elvyttäminen pääsee jatkumaan. Vatjalaisten kalenterin ja lasten värityskirjan painoväri ehti tuskin kuivua ennen Luuditsan praasniekkaa, jossa uunituoreet painotuotteet olivat saatavilla. Myös inkeroisten kalenteri on tekeillä ja ilmeisesti jo valmis ennen vuoden 2011 vaihdetta. Kuvassa vasemmalta Katja Kuznetsova, Tatjana Jefimova, Anatoli Zaitshev, Dmitri Harakka ja Toivo Tupin. Yläkuvassa vatjan ja inkerikkokulttuurin projektin vetäjä Aune Kämäräinen, Albert Kirjanen ja Heinike Heinsoo. 23