ALEXIS ZORBAN ELÄMÄNVAIHEITA. Nikos Kazantzakis

Transkriptio

1 ALEXIS ZORBAN ELÄMÄNVAIHEITA Nikos Kazantzakis Käännös alkukielestä: Matti Tapanainen 2007

2 2 ALKUSANAT MONET KERRAT OLEN AJATELLUT KIRJOITTAA ALÉXIS ZORBÁN ELÄMÄSTÄ. Hän oli reilu työmies, josta pidin kovasti. Elämäni suurimmat lohduntuojat ovat olleet matkat ja unelmat; ihmisistä, elävistä tai kuolleista, vain harvat ovat pystyneet auttamaan minua kamppailuissani. Vaikka etsimällä etsisin elämääni voimakkaimmin vaikuttaneita ihmisiä, niitä löytyisi vain muutama: Homeros 1, Bergson 2, ietzsche 3 ja Zorbás. Ensimmäinen on jäänyt mieleeni rauhallisena, valaisevana silmänä kuin auringonkehrä joka valaisee vapahtavalla loisteellaan kaiken. Bergson vapautti minut varhaisnuoruuteni ratkaisemattomista filosofisista kamppailuistani. Nietzsche sai minut uudestaan ahdistumaan, mutta opetti minut muuntamaan epäonnen, katkeruuden ja epävarmuuden omanarvontunteeksi. Zorbás puolestaan opetti minut rakastamaan elämää ja olemaan pelkäämättä kuolemaa. Mikäli he olisivat elossa nykyään, ja heistä pitäisi valita yksi henkiseksi neuvonantajakseni, guruksi, kuten Intiassa sanottaisiin, tai mestariksi Athosvuoren 4 munkkien tapaan, valitsisin varmasti Zorbán. Hänessä on jotain, minkä pitäisi tulla kirjallisestikin tallennetuksi: alkukantainen katseensa, joka osuu nuolen tavoin kohteeseensa, luovuutensa sekä lapsenmielensä, joka näkee maailman uudelleen ja uudelleen ensimmäistä kertaa ja antaa uusia merkityksiä vuosisatojen aikana arkisiksi muuttuneille asioille tuulelle, merelle, naiselle, leivälle. Käsiensä vakaus ja sydämensä nuorekkuus, rohkeutensa tehdä pilaa omasta sielustaan kuin sisällään olisi jokin sieluakin korkeampi voima; ja lopuksi villi naurunsa, joka kumpuaa syvältä, syvemmältä kuin ihmissielusta, ja joka purkautuu vapautuneesti kriittisillä hetkillä Zorbán vankkarakenteisesta rintakehästä, räjähtäen ja kaataen ja kaatoikin kaikki esteet, niin eettiset, uskonnolliset kuin isänmaallisetkin, joiden kanssa onneton, säikky ihminen puuhastelee, yrittäessään ohjailla turvallisesti elämäänsä. Kun ajattelen sitä, millä kirjat ja opettajat minua vuosikaudet ruokkivat yrittäen tyydyttää nälkäistä sieluani ja sitten toisaalta sitä valtavaa älykkyyttä, jolla Zorbás minua ravitsi noina muutamina kuukausina, voin vain vaivoin kestää kiukkuni ja harmini. Ei Zorbás minulle miksikään korkeimmaksi, ehdottomaksi elämänmalliksi tullut, vaan olin kutistaa hänet yhdeksi niistä typeristä filologisista pohdiskeluista, joilla täytin yhteen liitettyjä papereita. Surkea etuoikeuteni tehdä elämästä taidetta tuhoaa sieluni ja kuluttaa ruumistani. Jotta voisi vapautua niin voimakkaasta tunteesta, sen pitää antaa purkautua. Mielen on kevennyttävä, ettei masentuisi tai joutuisi taistelemaan tuota tunnetta vastaan. Sen ei saisi antaa vaikuttaa suoranaisesti elämään ja työhön vaan sen voimasta pitää iloita ja antaa sen kieppua ilmassa, kunnes se vaimenee. Eikä pelkästään iloita vaan olla ylpeäkin, uskoa saavansa aikaan jotain ylevää ohimenevästä, korvaamattomasta hetkestä siitä hetkestä äärettömässä ajassa, jolloin ollaan lihaa ja verta muuttamalla sen jollain tapaa ikuiseksi. Kuitenkin Zorbás, verevä ja riski mies, kutistui käsissäni musteeksi ja paperiksi. Tahtomattani tai pikemminkin tahtoen juuri päinvastaista, jo kauan sitten alkoi mielessäni kiteytyä kertomus Zorbásta. Sisälläni oli käynnistynyt mystinen prosessi. Aluksi vain outona kihelmöintinä, sitten pakotuksena ja ahdistuksena kuin olisin saanut jotain vierasta ainetta vereeni, ja elimistöni olisi pyrkinyt torjumaan sitä tai 1 Homeros: antiikin Kreikan runoilija (mm. Ilias ja Odysseia), mahdollisesti vain myytti 2 Bergson, Henri-Louis ( ) ranskalainen filosofi, Nobel-palkittu Nietzsche, Friedrich Wilhelm ( ) saksalalainen filosofi, kirjailija, runoilija 4 Athosvuori, Pyhä Vuori, Makedoniassa, Pohjois-Kreikassa, Halkidikin niemimaalla

3 3 taltuttamaan sen ja lopulta tuhoamaan tai sopeuttamaan sen. Myöhemmin tuohon möykkyyn alkoi kietoutua sanoja, jotka ravitsivat sitä kuin sikiötä. Hämärtyneet muistot alkoivat selkiintyä, ilmaantuivat syvyyksiin painuneet ilot ja surut, kevyt henkäys muuttui elämäksi ja synnytti Zorbán legendan. En ollut vielä tietoinen muodosta, jonka tulisin antamaan Zorbán tarinalle: romaani, laulelma, moniosainen, mielikuvituksellinen kertomus tuhannen ja yhden yön tapaan vai pelkistetty ja kuiva teksti, jolla nostattaisin keskustelua aiheista, joita itse käsittelin jossain Kreetan rannikolla, missä olimme viettäneet aikaamme kaivaen maata kivihiiltä etsiäksemme. Tiesimme molemmat hyvin, että tuo näkyvä työmme oli vain hämäystä. Tosiasiassa meitä kiinnosti vain se, milloin aurinko laskee ja työläiset lopettavat työnsä, tai milloin lepäilisimme rantahietikolla, milloin söisimme maittavaa paikallista ruokaa ja joisimme kirpeää kreetalaista viiniä, milloin alkaisimme keskustelumme. Itse en useinkaan puhunut. Mitäpä olisi ollut pohdiskelijalla sanomista tälle hirmuiselle olennolle? Kuuntelin hänen kertomuksiaan kotiseudustaan Olympoksessa, lumesta, susista, kapinallisista, Hagia- Sofiasta, ruskohiilestä, magnesiumista, naisista, jumalasta, isänmaasta ja kuolemasta Toisinaan, kun hän oli masentunut ja puhuminen oli vaikeaa, hän hypähti jaloilleen rannan paksulle soralle ja alkoi tanssia. Voimakkaana, ryhdikkäänä ja jäntevänä, pää hieman takakenossa, lintumaisen pienet silmät ymmyrkäisinä hän tanssi ja kiljahteli ja läiskytteli suurilla jalkapohjillaan rannassa ja roiskutteli merivettä kasvoilleni. Kun kuulin tuon äänen tai pikemminkin karjaisun elämäni olisi voinut saada uuden suunnan, olisin voinut elää täysillä enkä vain sekopäisenä kohdistaa tarmoani papereihin ja kyniin. Vaan enpä uskaltanut. Katselin yössä Zorbáta, kun hän tanssi hirnuen ja karjui minulle, että heittäisin sopeutuvan vaatimattomuuden naamioni ja totutut tapani ja lähtisin suurelle matkalle kanssaan mutta minä vain jäin vapisten paikalleni. Usein olen katunut elämässäni, etten ollut uskaltanut tehdä sitä, mitä korkeampi hulluus siis elämän ydin oli minua käskenyt tekemään. Koskaan en kuitenkaan ole hävennyt niin paljon luonteeni takia kuin tuolloin Zorbán edessä. Eräänä aamuna, sarastuksen aikoihin, tiemme erosivat. Minä lähdin jälleen ulkomaille, parantumattomasti opettamisen faustiseen tautiin sairastuneena. Hän lähti kohti pohjoista päätyen lopulta Serbiaan vuoristoseudulle Skopjen lähelle, missä tyhjensi rikkaita magnesiumesiintymiä, kääri melkoiset rahat, osti työkaluja, rekrytoi työntekijöitä ja kaivoi lisää tunneleita maan sisään. Hän räjäytteli kallioita, rakensi teitä, vesijohtoja ja taloja, nai, vanha pukki, erään upean, iloisen lesken, Ljuban, ja teki lapsen tämän kanssa. Kerran Berliinissä ollessani sain sähkösanoman: Löytyi vihreää kiveä, tosi upeaa, tule heti, Zorbás. Tämä tapahtui Saksan suuren laman aikoihin. Niin oli markan arvo romahtanut, että pieniäkin ostoksia varten piti olla mukana säkillinen seteleitä. Ravintolassa taas käytettiin inflaation syömiä seteleitä ruokaliinoina ja jätettiin ne sitten pöytään palvelurahana. Eräänä päivänä jo postimerkkikin maksoi kymmenen miljardia. Kurjuutta, kylmyyttä, kuluneita vaatteita, puhki kulutettuja kenkiä. Jopa kalpeni punakka saksalaisposkikin. Syksyinen tuuli ajoi kadulla kulkijoita kuin lehtiä. Lapsille annettiin suuhun pureskeltavaksi pala kumia, etteivät nälissään itkisi. Poliisi partioi joen siltoja estääkseen äitejä yön pimeydessä hyppäämästä veteen lastensa kanssa hukuttautuakseen ja päästäkseen kurjuudesta. Sitten tuli talvi. Satoi lunta. Viereisessä huoneessa eräs saksalainen kiinankielen professori, pitääkseen itsensä lämpimänä, tarttui pitkään siveltimeen hankalalla itämaisella tyylillä ja yritti kopioida jotain vanhaa kiinalaista laulua tai Konfutsen mietelausetta. Siveltimen kärjen, kevyesti kohotetun kyynärpään ja professorin sydämen tuli olla tietyssä asennossa toisiinsa nähden. Hetken kuluttua, hän kertoi minulle tyytyväisenä, hiki juoksee kainaloistani ja alan lämmetä. Jonain tällaisena hirvittävänä päivänä oli tuo Zorbán lähettämä sähkösanomakin tullut. Aluksi olin menettää malttini. Miljoonat ihmiset alentuvat kerjäämään, kun heillä ei ole leivänkannikkaakaan sieluaan ja

4 4 ruumistaan ravitakseen. Ja sitten tämä viesti: tule ja taita tuhansia kilometrejä, jotta näkisit jonkun vihreän kiven! Helvettiin kauneus! Onhan aivan sydämetöntä olla tajuamatta inhimillistä kärsimystä. Mutta äkkiä hätkähdin; kiukkuni laantuessa aloin tuntea kauhua, kuinka tuo Zorbán julma huuto olikin vain vastaus sisälläni kuuluvaan toiseen huutoon. Sisälläni jokin petolintu räpytteli siipiään lähteäkseen lentoon. Kuitenkaan en lähtenyt, en taaskaan rohjennut. En noussut junaan, en totellut sisäistä eläimen ääntä, en tehnyt rohkeaa, järjenvastaista tekoa. Seurasin logiikan laskelmoitua, kylmää, inhimillistä ääntä. Tartuin kynään ja kirjoitin Zorbálle ja selitin Näin hän vastasi minulle: Taidat olla, valitettavasti, pomo, kynäniekka. Sinulla olisi kerrankin elämässäsi ollut mahdollisuus nähdä kaunis, vihreä kivi, mutta et tullut sitä katsomaan. Voi pahus sentään! Olen tässä joskus jouten ollessani istuutunut miettimään, että mahtaako sitä helvettiä olla eli ei. Mutta eilen, kun sain kirjeesi, minulle selvisi: kynäniekoille ainakin täytyy olla helvetti! Kiukkuni laantui, kun yksi jos toinenkin asia piti minut kiireisenä. Sitten tuli aika pistää asiat järjestykseen ja käsitellä Zorbán elämäntarina oikein juurta jaksain. Aivan merkityksettömätkin häneen liittyvät yksityiskohdat valkenivat tuolloin mielessäni kirkkaina, elävinä ja arvokkaina, kuin värikkäät kalat kirkkaassa kesäisessä meressä. Mikään häneen liittyvä ei ollut päässyt unohtumaan. Kaikki Zorbáhan liittyvä oli muuttunut kuolemattomaksi. Silti noina päivinä yhtäkkinen levottomuus valtasi mieleni: minulla saattaa olla vain pari vuotta aikaa käydä kirjeenvaihtoa hänen kanssaan, sillä hänhän on jo yli seitsemän kymmenen ja saattaa ehkä pian kuolla. Niin varmaan olikin, miten muuten olisi selitettävissä tämä äkillinen tarve, joka oli minut vallannut, koota kaikki häneen liittyvä, muistella, mitä hän oli minulle sanonut ja mitä olimme tehneet, ja tallentaa paperille, ettei kaikki tämä katoaisi. Kuin yrittäisi torjua kuolemaa, hänen kuolemaansa. Pelkäänpä, ettei tästä synnykään kirja vaan muistokirjoitus. Huomaan, että kaikki muistokirjoituksen piirteet tässä onkin. Koristeltu ja paksusti sokerilla kuorrutettu hautajaiskakku, jonka päälle on kirjoitettu kanelilla ja mantelilla nimi: ALÉXIS ZORBÁS. Nähdessäni nimen vyöryy silmieni eteen Kreetan syvänsininen meri, ja tunnekuohu valtaa mieleni. Puheet, naurut, tanssit, humaltumiset, murheet, hiljaiset keskustelut iltahämärissä, hänen pyöreät silmänsä, jotka lempeästi, väliin kiusoitellenkin, tuijottivat minua kuin joka hetki toivottaakseen minut tervetulleeksi ja samalla jäähyväisiä jättääkseen ainiaaksi. Tuota ylikoristeltua hautajaisleivonnaista katsellessa tuntee, kuinka muistot roikkuvat lepakoiden lailla sydäntemme luolassa. Samalla, aivan tahtomattani, Zorbán hahmoon liittyy eräs toinen läheinen hahmo ja sen taakse yllättäen vielä yksi lisää: erään nuhruisen, tuhannesti kasvonsa ehostaneen, tuhannesti suudellun naisen, jonka Zorbán kanssa tapasin Kreetassa eräällä hiekkarannalla Libyanmeren 5 äärellä. Onhan tietenkin niin, että ihmissydän on vain veren täyttämä onkalo. Vaan jos sen avaa, saapuvat siitä juomaan ja vahvistamaan itseään kaikki nuo janoiset, lohduttomat haamut, jotka parveilevat pilvin pimein ympärillämme. Ne kiiruhtavat juomaan sydänvertamme tietäen, ettei muuta vapahdusta ole. Ja aivan etuoikeutettuna lähestyy Zorbás pitkin askelin ja työntää sivuun muut haamut, sillä hän tietää, että tässä vietetään hänen muistojuhlaansa. Annetaan siis hänelle vertamme, jotta hän vahvistuisi. Tehkäämme voitavamme virvoittaaksemme hieman tätä nautiskelijaa, runoilijaa, väsymätöntä työntekijää, naistenmiestä ja kulkuria. Suurinta sielua, vahvinta ruumista, vapainta huutoa, jonka eläissäni olen tuntenut. 5 Libyanmeri, Kreetan etelärannikon ja Libyan rannikon väliin jäävä Välimeren osa

5 5 I TUTUSTUIN HÄNEEN PIREUKSESSA. Olin tullut satamaan lähteäkseni matkustajalaivalla Kreetaan. Oli varhainen aamu. Satoi. Tuuli puhalsi voimakkaasti kaakosta ja sai aallonpärskeet lentelemään jopa pienen rantakahvilan seinään saakka. Ikkunallisia ovia oli pidettävä kiinni, joten sisällä leijui inhimillisten hajujen sekä yrttituoksujen kirjo. Koska ulkona oli kylmä, sisällä oleva kosteus tiivistyi ikkunaruutuihin. Puolentusinaa ruskeapaitaista kalastajaa, jotka olivat valvoneet läpi yön, joivat kahvia ja yrttiteetä katsellen sameiden ikkunoiden läpi merelle. Merenkäynnin säikyttämät kalat olivat etsiytyneet syviin, rauhallisempiin vesiin odottelemaan tyyntymistä. Kalastajat puolestaan olivat ahtautuneet kahviloihin odottamaan hirmuisen myrskyn laantumista, että rohkenisivat lähteä merelle kala-apajilleen. Kampelat, simput ja rauskut palailivat yöllisiltä retkiltään lepopaikoilleen. Taivaanrantaan oli ilmaantunut vaalea raita. Kahvilan ovi avautui. Lyhyenläntä, tanakka satamatyöläinen tuli sisään. Lakitta päin, paljain jaloin ja yltä päältä likaisena. Hei, Kostadí, huusi eräs vanha siniseen mantteliin pukeutunut merikarhu, mites äijällä menee? Kostadís sylkäisi vihaisena. Että miten menee? tämä vastasi. Aamulla tänne kahvilaan, illalla kotiin! Ja huomenna sama uudestaan. Siinäpä sitä on menemistä. Vai työtäkö tarkoitit? Ei kiitos! Jotkut nauroivat, toiset pudistelivat päätään, joku kiroili raskaasti. Elämä on elinkautinen rangaistus, lausahti eräs viiksiniekka, joka oli varmaankin opiskellut filosofiaa jossain muulikuskien yliopistossa. Elinkautinen, hitto vie! Kelmeä valo siivilöityi likaisten lasien läpi sisään kahvilaan, osui käsiin, neniin ja otsiin, heijastui laseista ja sai pullot kiiltelemään. Sähkövalon voima alkoi heiketä. Hidasliikkeinen, synkkäilmeinen kahvilanpitäjä ojensikin kätensä katkaisijalle ja sammutti valot. Seurasi hetken hiljaisuus. Asiakkaat nostivat katseensa ikkunoihin päin ja tuijottivat ulkona valkenevaa surkeaa päivää. Ulkoa kuului aaltojen tyrskettä ja kahvilan sisällä kurlutti muutama vesipiippu. Vanha merikarhu huokaisi. Jaaha, mitähän kapteeni Lemonílle kuuluu? lausahti. Luoja häntä varjelkoon! Hän loi synkeän katseen merelle. Hyi hitto, tuota leskentekijää! hän murahti ja pureskeli viiksenkärkiään. Istuskelin kahvilan nurkkauksessa, vilutti, tilasin lisää yrttiteetä. Väsyttikin. Taistelin unta vastaan, samoin uupumusta ja aamun surkeutta vastaan. Katselin suttuisten ikkunalasien läpi heräävää satamaa, jossa laivojen sireenit huusivat ahtaajien ja merimiesten äänten yli. Tuijottelin kotvan aikaa ja tunsin, kuinka meren, sateen ja lähdöntunnelman sekava, paksu vyyhti kiertyi sydämeni ympärille. Katseeni kiinnittyi vastapäisen mustan höyrylaivan suureen keulaan. Se ui syvällä, vesi ulottui lähes reelinkiin. Satoi edelleen ja näytti kuin valuva vesi yhdistäisi taivaan ja kuran. Siinä katsellessani mustaa laivaa, varjoja ja sadetta, alkoi ahdistukseni syy vähitellen selvitä. Muistoja eräästä rakkaasta ystävästäni nousi mieleeni sateen ja kaipauksen täyttämän ilmapiirin mukana. Milloin? Vuosi sitten? Toisessa elämässä? Vai eilenkö vasta olin käynyt tässä samassa satamassa jättämässä hänelle hyvästit? Sateen muistin yhä ja kylmyyden sekä aamunsarastuksen. Sydämeni täytti jälleen ahdistus. On tuskallista jättää rakastamilleen ihmisille pitkät jäähyväiset. Parempi olisi tehdä se kertaheitolla kuin veitsellä leikaten, ja jäädä sitten ihmisen luonnollisimpaan olotilaan, yksinäisyyteen. Mutta tuona sateisena aamuna en ollut pystynyt irrottautumaan ystävästäni. (Myöhemmin älysin harmi vain, että liian myöhään syyn siihen.) Olin saapunut hänen kanssaan laivalle ja jäänyt istumaan matkatavaroiden täyttämään hyttiinsä. Katselin häntä pitkään, tuijotin oikeastaan, kun hänen huomionsa oli kiinnittynyt

6 6 toisaalle. Halusin painaa mieleeni hänen jokaisen piirteensä kirkkaat, vihertävät silmänsä, sileät nuorukaisen kasvot, hienostuneen, ylevän ilmeen ja ennen kaikkea pitkäsormiset, aristokraattiset kätensä. Hetken ehdin ahnehtia häntä katseellani. Sitten hän kääntyi. Hänen ilmeensä oli ilkikurinen, kuten aina, kun hän yritti peitellä liikutustaan. Hän vilkaisi minua syrjäsilmällä, ymmärsi. Kuin eron tuskan hämmentämänä hän sanoi: Kauanko vielä? hän kysyi ironisesti hymyillen. Kauanko, mitä? Aiot syödä paperia? Levittää mustetta? Mitä jos lähtisitkin minun kanssani sinne Kaukasiaan, missä tuhansilla heimoveljillämme on vaikeat olot. Lähtisit pelastamaan heidät. Hän naurahti yleville aikomuksilleen. Ehkä emme voi heitä pelastaa, hän lisäsi, mutta pelastuisimme itse sitä yrittäessämme. Eikö ole niin? Etkö itsekin sitä ole toitottanut, opettajani? Ainoa keino pelastaa itsensä on taistella toisten pelastumisen vuoksi. Että siitä vain, opettaja, tee niin kuin opetat. Tule! En vastannut. Pyhä, jumalan synnyttänyt Anatolia 6, korkeat vuoret, joiden kallioissa yhä kaikuu sinne kahlehditun Prometeuksen 7 huuto. Samoihin kallioihin vuosikausiksi kahlehditut heimoveljemme huutavat nyt siellä. He ovat vaarassa ja huutavat erästä pojistaan pelastamaan heidät. Kuuntelin häntä välinpitämättömänä kuin tämä tuska olisi vain unta ja elämä vain mielenkiintoinen tragedia, ja olisi kovin hölmöä ja naivia hypätä katsomosta näyttämölle puuttumaan tapahtumiin. Odottamatta vastaustani ystäväni nousi. Laivan sireeni huusi jo kolmannen kerran. Hän ojensi kätensä. No, terve sitten, kirjatoukka! hän sanoi naurahtaen peittääkseen liikutustaan. Hänen mielestään on häpeä, kun ei voi hallita sisintään. Kyynelet, hellät sanat, haparoivat eleet, rahvaanomainen tuttavallisuus tuntuivat hänestä kiusallisen sopimattomilta. Koskaan emme olleet, niin paljon kuin toisistamme pidimmekin, vaihtaneet edes yhtä hellää sanaa. Peuhasimme ja raavimme toisiamme kuin pedot. Hän hienostuneesti, ironisesti ja sivistyneesti minä puolestani barbaarisesti. Hän pidättäytyvästi, vältellen muita sielullisia ilmaisuja kuin hymyä minä äkkinäisesti, räjähtäen sopimattoman sivistymättömään nauruun. Yritin minäkin peittää hämmennykseni karkealla puhella, mitä heti kaduin. Tai en katunut, en kyennyt. Tartuin hänen kättensä. Hetkeen en voinut sitä päästää. Hänen katseessaan viivähti kummastus. Taidat olla liikuttunut? hän sanoi ja yritti hymyillä. Niinpä, vastasin vaisusti. Miksi? Emmekös todenneet, ettemme ole vuosikausiin voineet olla mistään samaa mieltä? Kuinka ne rakastamasi japanilaiset oikein sanovatkaan? Fudoshin 8! Tunteettomuus, tyyneys, hymyilevät kasvot liikkumattomana naamiona. Se, mitä tapahtuu naamion takana, ei kuulu muille. Niinpä, vastasin uudelleen vältellen puhumasta sen enempää en ollut varma pystyisinkö estämään ääntäni murtumasta. Laivan kongi kumahteli sen merkiksi, että saattajien tulisi poistua hyteistä. Ilma täyttyi erohetken hempeistä sanoista, lupauksista, pitkistä suudelmista, hätäisesti lausutuista toivomuksista. Äiti jätti hyvästit pojalleen, nainen miehelleen, ystävä ystävälleen. Kuin eroaisivat ainiaaksi. Ikään kuin tämä pieni eroaminen muistuttaisi heitä siitä Suuresta Erosta. Kongin kumahtelu kuului pian perästä keulaan kosteassa ilmassa kuin kuolinkellot. Ystäväni kumartui puoleeni. Kuule, hän kuiskasi, ei kai sinulla ole mielessäsi pahoja aavistuksia? Tiedä häntä, vastasin. Et kai sinä sellaisiin juttuihin usko? 6 Anatolia, Vähä-Aasia, nyk. Turkin alue 7 Prometeus (Prometheus, Prometheas), kreikkalaisen mytologian titaani, joka varasti jumalien pyhän tulen, ja kahlittiin rangaistukseksi Kaukasuksen vuoristoon 8 Fudoshin: japania, järkkymätön mieli

7 7 En, vastasin vakuutellen. No, mikäs sitten on? En voinut vastata. En uskonut sellaisiin, mutta pelkäsin niitä. Ystäväni asetti vasemman kätensä kevyesti polvelleni, niin kuin hänellä oli herkimpinä hetkinään tapana, kun keskustellessamme olin hoputtanut häntä tekemään päätöksen, jota hän vastusti. Lopulta myöntyessään hän kosketti polveani kuin antaakseen minun tietää: Teen tahtosi mukaan, ihan vain rakkaudesta. Hän räpytteli hetken silmiään ja katsoi sitten minuun. Hän ymmärsi minun olevan kovin murheellinen ja empi käyttää tilanteessa suosikkiasettamme naurua, hymyä No, hyvä! hän sanoi. Annapas sitten kätesi. Jos jompikumpi meistä joutuu kuolemanvaaraan Hän keskeytti kuin häpeissään. Me, jotka vuosikaudet olimme hymyilleet noille metafyysisille aihepiireille ja viskasimme samaan romukoppaan vegetaristit, spiritistit, teosofit ja ektoplasmat. Niin? kysyin yrittäen arvata. Antaa olla, leikkiähän se vain oli, hän sanoi hätäisesti vapautuakseen vaarallisista sanoista, joihin oli sekoamassa. Jos jompikumpi meistä joutuu kuolemanvaaraan, hän kohdistaa ajatuksensa toiseen niin voimakkaana, että tämä saa tiedon asiasta, missä ikinä tämä sitten onkin Sovitaanko näin? Hän oli nauravinaan, mutta huulensa olivat jähmettyneet, liikkumattomat. Sovitaan vaan, sanoin. Ystäväni pelkäsi paljastavansa liikutuksensa ja lisäsi nopeasti: En minä oikeasti usko telepatiaan Mitäpä suotta, murahdin. Antaa olla. Niinpä, olkoon. Kunhan pelleiltiin. Eikö niin? Sovitaan niin, vastasin. Ne olivatkin viimeiset sanamme. Kättelimme vaiteliaina. Sormemme kietoutuivat hetkeksi toisiinsa kaipauksen tunteessa erotakseen sitten äkkiä. Lähdin nopeasti kääntymättä katsomaan taakseni kuin takaa ajettuna. Olin kyllä hetken kääntää pääni luodakseni ystävääni viimeisen katseeni, mutta pidättäydyin siitä. Älä käänny! kuului ääni sisälläni. Nyt riittää! Pelkää moskaa on ihmissielu, jalostumatonta, hioutumatonta, jotenkin möhkälemäistä ja sivistymätöntä tuntemusta. Mikään ei ole selvää, varmaa eikä ennustettavaa. Jos olisi ollutkin, kuinka erilainen tämä ero olisikaan ollut! Valo lisääntyi. Nämä kaksi aamua sekoittuivat toisiinsa. Saatoin nyt selvemmin nähdä ystäväni rakastettavat piirteet sataman vääjäämättömän, murheellisen sateen liottamina. Kahvilan lasiovi aukeni ja meren ääni kuului voimakkaana. Sisään astui pesunkestävä, lyhyenläntä, viiksekäs merimies. Kuului iloisia tervehdyksiä. Terve mieheen, kapteeni Lemoní. Vetäydyin tiukemmin nurkkaani ja yritin keskittyä uudelleen ajatuksiini, vaan ystäväni kasvot olivat jo huuhtoutuneet sateeseen. Kadonneet. Kapteeni Lemonís oli kaivanut esiin komboloi 9 -helminauhansa ja hypisteli sitä sormissaan rauhallisesti, mietteliäänä ja vähäpuheisena. Vältin katsomasta ja kuuntelemasta, jotta olisin vielä saanut kiinni jo kadottamani mielikuvan kokeakseni uudelleen mieltäni hallinneen vihan tai ei vihan vaan pikemminkin häpeän, kun ystäväni oli pilkannut minua lukutoukaksi. Oikeassahan hän vain oli! Kuinka minä, joka niin rakastin elämää, olin saattanutkin eksyä moniksi vuosiksi paperin ja musteen maailmaan? Ystäväni oli tuona eropäivänämme saanut silmäni avautumaan. Tulin paremmalle tuulelle. Nyt kun tiesin 9 Komboloi, solmunauha, myöhemmin helminauha, jota hypistellään ajankuluksi tai hermostuksen lievennykseksi. Ei mitään uskonnollista merkitystä nykyään.

8 8 surkealle kohtalolleni syyn, pystyisin ehkä muuttamaan sitä. Se ei enää ollut hajallaan, hahmottomana ja kosketuksen ulottumattomissa. Kuin se olisi nyt ruumiillistunut ja tullut helpommin käsiteltäväksi. Tuo ystäväni pilkallinen sana oli jäänyt kaivelemaan mieltäni, ja siitä hetkestä alkaen olin etsinyt keinoa luopuakseni papereista ja ryhtyäkseni toimintaan. Vihasin ja häpesin sitä, että minut oli leimattu kurjaksi hyönteiseksi. Jo vajaan kuukauden kuluessa minulle oli ilmaantunut mahdollisuus: onnistuin vuokraamaan Kreetan rannikolta, Libyanmeren puolelta, hylätyn ruskohiilikaivoksen ja lähdin Kreetaan elääkseni tavallisten ihmisten, työläisten ja maalaisten kanssa, kaukana lukutoukkien tarkkaan säännellystä elämästä. Valmistauduin lähtemään ja olin hyvin tyytyväinen, sillä tällä matkalla olisi erityinen, salainen tarkoitus. Olinhan päättänyt muuttaa elämänkulkuni. Tähän asti, sieluni, ajattelin, olet tyytynyt katselemaan vain varjoja. Nyt pääset kokemaan todellista elämää. Olin valmis. Odotellessani lähtöpäivää kävin läpi papereitani ja huomasin erään puolivalmiin käsikirjoitukseni. Nostin sen käsiini ja selailin empien. Kaksi vuotta sitten oli sielussani käynyt myllerrys, suuri kaipaus, ja jotain oli alkanut kasvaa sisälläni: Buddha. Olin tuntenut sen lakkaamatta ahdistavasti muuttuvan ja kahlitsevan sisintäni. Se oli kasvanut, aiheuttanut pelkoa ja alkanut sitten jyskyttää rinnassani päästäkseen ulos. Nyt en kuitenkaan raaskinut heittää sitä pois. En todellakaan voinut. Nyt en enää ehtinyt tehdä sellaista ratkaisua. Hetken aikaa, kun pitelin päättämättömänä käsikirjoitusta käsissäni, tuntui kuin olisin nähnyt ystäväni siinä edessäni hymyillen nyökkäilevän, ironisesti, mutta lempeästi. Taidanpa sittenkin ottaa sen mukaani! sanoin itsepäisesti. Mitä pelättävää siinä olisi? Mukaan vaan. Äläkä siinä virnistele! Käärin sen hellästi kuin lapsen kapaloon ja otin mukaani. Kapteeni Lemonín ääni kuului matalana ja rahisevana. Terästin kuuloani, kun hän alkoi puhua pahoista hengistä, jotka olivat käyneet kimppuunsa myrskyssä ja jotka olivat nuoleskelleet aluksensa mastoja. Pahuksen niljakkeet! Niihin jos koskee, niin kädet palaa, hän murahteli viiksiään sivellen. Sipaisin viiksiäni ja kiiluin itsekin niin pirusti koko yön. Ja sitten meri syöksyi aluksen sisään ja kasteli lastina olleen hiilen ja painoa tuli lisää. Paatti alkoi kallistua, mutta silloin Jumala ojensi auttavan kätensä ja antoi salaman iskeä. Luukut vain paukahtivat hajalle ja hiililasti purkautui mereen. Alus keveni ja jäi pinnalle, ja pelastuttiin. Niin se vain kävi! Vedin taskustani esiin Danten 10 kirjan taskupainoksen. Sytytin piippuni ja nojauduin seinää vasten mukavampaan asentoon. Toivoni heräsi hetkiseksi: mahtaisinko löytää joitain kuolemattomia ajatuksia? Helvetin kuumasta tervastako, vai Kiirastulen puhdistavasta liekistä, vai syöksyisinkö päätä pahkaa ihmisen Toivon korkeimmalle tasolle? Minkähän näistä valitsisin? Puristin pienenpientä Danteani ja iloitsin vapaudestani. Lauseet, jotka valitsisin aamutuimaan, johdattelisivat koko päiväni rytmiä. Vaikuttavan mielikuvan vallassa ryhdyin tekemään päätöstäni, mutten ehtinyt, kun yhtäkkiä levottomana nostin katseeni. Tunsin, en tiedä miksi, aivan kuin päälakeeni olisi porautunut kaksi reikää. Käännähdin äkkiä katsomaan taakseni ovea kohti. Toivo välähti mielessäni kuin salama: Näkisinkö jälleen ystäväni? Olin valmis kohtaaman tuon ihmeen, mutta petyin. Siellä olikin vain joku kuusissakymmenissä oleva pitkänhuiskea, jäntevävartaloinen ukko, jolla oli pistävä katse. Hän oli painanut naamansa kiinni ikkunaan ja katsoi suoraan minuun. Kainalossaan hänellä oli jokin pieni laatikontapainen. Se, mikä kiinnitti eniten huomiotani, oli hänen silmänsä: ilkikuriset, surulliset, levottomat, mutta säkenöivät. Sellaisen vaikutelman ainakin sain. Samalla, kun katseemme kohtasivat, hän ilmeisesti vakuuttui olevani etsimänsä henkilö. Ojentaen päättäväisesti kätensä hän avasi oven. Hän suuntasi kulkunsa pöytien välistä reippain, kevein askelin ja pysähtyi kohdalleni. 10 Dante Alighieri ( ), italial. runoilija, kuuluisin teos Jumalainen näytelmä

9 9 Lähdössä matkalle? hän kysyi. Minne, jos saan tiedustella? Kreetaan. Miksi kysyt? Otatko minut mukaasi? Katsoin häntä tutkivasti. Kuopalla olevat posket, jykevä leuka, ulkonevat poskipäät, kihara, harmaa tukka ja säkenöivät silmät. Miksi? Mitä minä siitä kostuisin? Miksi ja miksi! hän tuhahti. Eikö kukaan voi tehdä mitään kysymättä miksi? Ihan vain huviksensa. No, ota minut vaikka kokiksi! Osaan minä joitakin keittoja valmistaa En voinut pidätellä nauruani. Pidin hänen suorasukaisesta tavastaan puhua. Pidin myös keitoista. Saattaisi olla hyväkin idea, ajattelin, ottaa mukaan tällainen vanha äijänhujoppi kaukaiselle yksinäiselle rannalle. Keittoja, naurua, juttuja Vaikuttihan hän paljon matkustaneelta ja maailmaa nähneeltä merenkyntäjältä. En voinut olla pitämättä hänestä. No, mitä meinaat? hän kysyi päätään nyökäten. Mihin suuntaan vaaka kallistuu? Mitä punnuksia käytät, hei? Kuule, yritä nyt jo vähitellen päättää, piru vie! Siinä hän seisoi edessäni, laiha hongankolistaja, niin lähellä, että niskani alkoi väsyä hänelle puhuessani. Laitoin käsissäni olleen kirjan kiinni. Istuhan, sanoin. Otatko yrttiteetä? Hän istuutui. Asetti varoen kantamuksensa viereiselle tuolille. Vai yrttiteetä? hän kysyi naurahtaen. Hei, isäntä, tuopas tänne yksi rommi! Hän hörppi rommiaan. Maisteli sitä suussaan pitkän aikaa, kunnes sitten antoi sen valua alas kurkustaan lämmittämään sisuskalujaan. Nautiskelijakin tämä ukko näyttää olevan päättelin mielessäni. Mitäpä teet elääksesi? kysyin häneltä. Vähän kaikenlaista. Jalkatyötä, käsityötä, ajatustyötä, mitä vain tarpeen mukaan. Missä työskentelet nykyään? kysyin vielä. Yhdessä kaivoksessa. Olenkin, kuule, aika mainari. Ymmärrän näes metallien päälle, osaan etsiä malmisuonia, kaivaa tunneleita. Hyppään vaikka kaivoon, ei se minua pelota. Olen kova tekemään työtä ja olen ollut työnjohtajanakin, ei ole valittamista. Mutta sitten otti ohrakyrsä. Viimelauantai-iltana vedin pääni täyteen ja kiertelin vähän siellä sun täällä ja tapasin kaivoksenomistajan, joka oli tullut sinä päivänä tarkastamaan työmaatamme, ja vedin sitä turpaan kunnolla. Mutta miksi? Oliko hän tehnyt jotain sinulle? Minulle? Ei, kuule, ei yhtään mitään! Ensikertaahan minä sen vasta näinkin. Se jakeli meille tupakkiakin, onneton. No, miksi sitten? No, sinähän jaksat kysellä! Yhtäkkiä vain sain päähäni tehdä niin! Myönnän, että käytökseni oli ihan perseestä, mutta siellä syvällähän se ihmisen järkikin on. Olen lukenut monenlaisia määritelmiä järjestä, mutta tämä oli kyllä kaikkein yllättävin. Silti mielestäni aika hyvä! Katselin uutta seuralaistani: hänen kasvonsa olivat uurteiset, naarmuiset ja arpiset kuin auringon ja sateen kaivertamat. Mieleeni tuli muutaman vuoden takaa eräät toiset kasvot, jotka olivat saaneet aikaan saman vaikutelman, uurteisen ja kuluneen puun: Panait Istratin 11 kasvot. Entä mitä sinulla on tuossa kantamuksessasi? Ruokaa, vaatteita vai kenties työkaluja? Toverini kohautti olkapäitään ja naurahti. Sinähän asiallinen tyyppi olet, näemmä, hän sanoi, no, sehän vain sopii. Hän siveli pitkillä, ahavoituneilla sormillaan laatikkoa. Ei, hän jatkoi, se on sanduri 12. Sanduri! Soitatko sinä sanduria? 11 Istrati, Panait ( ), romanialainen kirjailija 12 Sanduri, Balkanin alueella käytetty sitran ja dulcimerin tapainen soitin

10 Jos sattuu rahapula yllättämään, kiertelen kahviloissa soittamassa sanduria. Laulan myös joitain vanhoja kulkumiesten lauluja, makedonialaisia. Jäljestäpäin laitan sitten tämän lakkini kiertämään. Joskus tulee jopa joitakin kymppejä rahaa. Mikä, muuten, on nimesi? Aléxis Zorbás. Sanotaan minua myös lennätinpylvääksi kiusoittelevat, kun olen näin pitkänhuiskea ja naama kuin lätty. Vaan sitä ei sovi kyllä tulla ääneen sanomaan! Toiset sanovat myös helistimeksi, kun yhteen aikaan möin paahdettuja kurpitsansiemeniä. Sitten minua kutsutaan homeeksi, koska teenpä mitä hyvänsä, niin kaikki tuppaa lahoamaan käsissäni. Ja on noita haukkumanimiä vielä muitakin, mutta sitten joskus toiste Entä miten olet oppinut soittamaan tuota sanduria? Joskus kaksikymppisenä yksissä kyläjuhlissa kotiseudullani Olymposvuoren juurella kuulin ensikertaa sanduria. Se melkein salpasi hengitykseni. Kolme päivää ahnehdin sitä. Poika, mikä sinun oikein on? ihmetteli isäni, Luoja häntä armahtakoon. Haluan oppia soittamaan sanduria! Poika hyvä, etkö häpeä? Mikä mustalainen sinusta on tullut? Vai soittimella pelaisit? Mutta minä haluan oppia soittamaan sanduria! Minulla oli naimisiin menoa varten, kunhan se aika tulisi, varattuna joltinenkin tukku rahaa. Lapsellinen ja hullu kun olin ja kuumaverinen, niin minä, onneton, halusin naimisiinkin! No, joka tapauksessa, minä sitten ostin sandurin. Siis tämän tässä. Karkasin se mukanani Salonikiin ja löysin erään taitavan turkkilaisen, herra Retsepin, sandurinsoiton opettajan. Menin tapaamaan häntä hyvin nöyränä. Mitäpä haluat, kreikanpoika? tämä kysyi. Haluan oppia soittamaan sanduria! No, miksi sitten noin nöyristelet? Siksi, kun minulla ei ole rahaa maksaa opetuksesta! Mutta onko sinulla polttava halu oppia? On. No, maltahan, poika-hyvä, enhän minä sitten sinulta maksua tahdo! Kävin hänen luonaan vuodenpäivät opissa. Luoja hänen luunsa pyhittäköön, kuollut kun varmaan jo on. Jos Luoja sallii koirienkin päästä Paratiisiin, niin päästäköön herra Retsepinkin. Opittuani sandurinsoiton olin kuin toinen ihminen. Kun minulla on murheita tai rahahuolia, soitan sanduria ja oloni helpottuu. Kun soitan, en kuule, mitä minulle puhutaan, ja vaikka kuulisinkin, en pystyisi vastaamaan. Vaikka haluaisin, en pysty. Kuinka niin, Zorbá? No, innostukseltani! Ovi aukeni, ja meren kumu tulvahti taas kahvilaan ja jalat ja kädet tärisivät vilusta. Kohensin asentoani ja kiedoin takkini tiukemmalle ja tunsin itseni yllättäen onnelliseksi. Mihinpä tästä lähtisin? ajattelin. Näinhän on hyvin. Kestäisipä tämä hetki vuosia. Katsoin tuota outoa kulkijaa edessäni. Hänen silmänsä tuijottivat minua, pienet, pyöreät ja pikimustat, hieman verestävät. Tuntui kuin ne olisivat nähneet lävitseni ja tutkineet minua kyltymättömästi. No, sanoin, entä sitten? Zorbás kohautti taas luisevia harteitaan. Että sinä jaksatkin! hän vastasi. Ei sinulla sattuisi olemaan tupakkia? Annoin hänelle. Hän kaivoi liivinsä taskusta tulukset ja sytytti. Hän siristeli silmiään tyytyväisenä. Oletko naimisissa? Ihminen sitä minäkin olen, eikö vain? Ihminen ja siis erehtyväinen. Olen minä siihenkin ansaan pudonnut, kuten niin moni ennen minua. Naimisissapa hyvinkin. Kurja juttu. Minusta tuli perheenpää, rakensin talon, tein lapsia ja sitä rataa. Mutta olihan minulla sentään sanduri. Vapauduit siis kotonakin murheistasi soittamalla? Voi, veli hyvä, miten minusta tuntuu, ettet taida olla soittomiehiä. Mitä se tuollainen höpinä oikein on? Kotona ovat murheet, vaimo, lapset. Mitä tänään syödään, mitä pistetään päälle, mihin tästä vielä joudutaan? Voi pahus sentään! Ja sanduri vaatii hyvää sydäntä. Kun vaimokin jaksaa nalkuttaa, niin miten ihmeessä siinä sitten soitat? Kun lapset näkevät nälkää ja marisevat, yritä siinä sitten soittaa! Sanduri vaatii, että ajatukset ovat vain ja ainoastaan sandurissa ymmärrätkö? Nyt ymmärsin, että Zorbás oli se kauan etsimäni ihminen, jota en vielä ollut löytänyt: elävä sydän, lämmin suu, aito suuri sielu, joka ei vielä ollut menettänyt yhteyttään emoonsa, Maahan. 10

11 11 Mitä on taide, kauneuden rakastaminen, siveys, intohimo? Tässäpä työmies, joka selittää sen ilman turhia koukeroita. Katselin noita käsiä, jotka pystyivät käsittelemään niin kuokkaa kuin sanduriakin känsäiset ja uurteiset, rujot ja levottomat. Ne avasivat varoen ja hellästi, kuin naista riisuen, pussin ja ottivat esiin vanhan, tummasta puusta valmistetun sandurin, monikielisen, pronssi- ja luukoristeisen ja jonka reunaa kiersi punainen, silkkinen nyöri. Varmat sormet hivelivät sitä joka puolelta, hitaasti, tunnustellen, kuin naista hyväillen. Sitten hän kääri sen takaisin pussiin kuin rakastettunsa varjellakseen tätä vilulta. Että sellainen se on hän huokaisi hellästi ja asetti sen jälleen tuolille. Merimiehet kilistivät juomalasejaan ja naureskelivat keskenään. Eräs heistä taputti tuttavallisesti kapteeni Lemoníta selkään. Taisitpa säikähtää pahan kerran, kapteeni Lemoní, myönnä pois! Taivas nähköön, kuinka monta kynttilää sytytätkään Pyhälle ikoláolle 13! Kapteeni kurtisti takkuisia kulmakarvojaan. Kuulkaas, pojat, vannon kautta meren, ettei ollut Pyhä Neitsyt eikä Pyhä Nikoláos mielessäni, kun näin Haron 14 edessäni! Käänsi paatin kohti lähintä rantaa ja ajattelin vaimoani ja tuumasin: Voi, rakas Katerína, olisinpa jo sängyssäsi! Koko merimiesporukka räjähti nauramaan ja nauroi kapteeni itsekin. Veljet, kyllä ihminen on sentään aika peto! hän jatkoi. Vaikka kohtaisi miekkaansa heiluttelevan arkkienkelin, niin se yksi on aina sillä mielessä! Sitä se ei unohda koskaan, hävytön! Hän taputti käsiään. Tarjoilija! hän huudahti. Tuopas pojille vielä juotavaa! Zorbás oli höristänyt korviaan ja kuunnellut tarkasti. Hän käännähti katsomaan merimiehiin päin ja sitten minuun. Mikä ihmeen se? hän kysyi. Mistä tuo oikein puhuu? Äkkiä hänelle valkeni ja hän pudisti päätään. Ai, niin tietenkin! hän lausahti ihailevasti. Nuo merimiehet tuntevat salaisuuden, koskapa, tiedätkös, he kamppailevat päivin öin kuoleman kanssa. Hän heilautti kättään. Olkoon. Mitä lie joutavia höpinöitä. Mutta palataanpas siihen meidän asiaan: jäänkö vai lähdenkö? Teehän päätöksesi. Zorbá, jouduin kovin pidättelemään itseäni, etten olisi tarttunut häntä kädestä, Zorbá, sovitaan niin. Sinä lähdet mukaani. Minulla on ruskohiilikaivos Kreetassa ja sinä voisit toimia työnjohtajana. Iltaisin voisimme viettää aikaa rantahietikolla kahdestaan vaimoa, lapsia, koiria minulla ei ole syömme ja juomme yhdessä. Ja lopuksi voisit soittaa sanduria. Jos siis sattuu huvittamaan, huomaatko? Jos sattuu huvittamaan. Työtä teen niin kuin tahdot, vaikka orjana! Mutta sanduri on ihan eri asia. Se onkin sellainen peto, että se vaatii oman vapautensa. Jos olen sillä tuulella, soitan, laulankin vaikka. Tanssin, jos niikseen tulee, zeibékikoa, hasápikoa, pentozália 15 mutta silloin, hitto vie, pitää olla sillä tuulella! Lyhyesti sanottuna: jos vaadit minulta jotain pakolla, menetät minut. Sen suhteen, muista tämä, olen ihminen. Ihminen? Mitä oikein tarkoitat? No, että olen vapaa. Isäntä! huudahdin, vielä yksi rommi! Kaksi rommia! lisäsi Zorbás. Kun juodaan, pitää myös kilistää. Mutta sitä ei tehdä yrttiteen ja rommin kanssa. Nyt sinäkin otat rommia ja vahvistamme sopimuksemme. 13 Pyhä Nikoláos, Ajios Nikoláos, Pyhä Nikolaus, merenkulkijoiden suojeluspyhimys 14 Haros, Kharos, kreikkalaisen mytologian Tuonelan lautturi 15 Kreikkalaisia perinnetansseja

12 Kilistimme lasejamme. Aamu oli jo valjennut. Laivamme sireeni antoi merkin. Se laivuri, joka oli vienyt matkatavarani laivaan, saapui ja nyökkäsi minulle. Nousin ja tartuin Zorbáta olkapäästä. Mennään, sanoin. Herran haltuun! Ja paholaisen! lisäsi siihen Zorbás rauhallisesti. Hän kumartui ottamaan sandurinsa kainaloon, avasi oven ja meni ulos ensimmäisenä. 12

13 13 II MERI, SYKSYINEN LÄMPÖ, AURINGOSSA KYLPEVÄT SAARET, SADEKUURON LÄPIKUULTAVA HARSO PEITTÄMÄSSÄ KREIKAN AJATONTA ALASTOMUUTTA. Onnellinen se ihminen, arvelen, joka ennen kuolemaansa saa edes kerran purjehtia Egeanmerta 16. Paljon on ilonaiheita tässä maailmassa naiset, hedelmät, ajatukset. Mutta ollapa lempeä syksy ja saadapa kyntää tätä merta sen saarten nimiä mielessään kuiskaillen, niin luulenpa, ettei sen suurempi onni valtaa ihmisen sydäntä edes paratiisissa. Missään muualla ei saata siirtyä niin rauhallisesti ja helposti todellisuudesta unelmiin. Niiden raja häviää, ja surkeimmankin purren mastot alkavat kasvaa versoja ja rypäleitä. Täällä Kreikassa ihme on eritoten tarpeen synnyttämä ilmiö. Keskipäivään mennessä sade oli tauonnut. Pilvien hajottua aurinko oli tullut esiin raikkaana, lempeänä, hohtavan puhtaana ja hyväili nyt rakasta merta ja maata. Seisoin laivan keulassa ja iloitsin valtavasti tästä silmänkantamattomiin jatkuvasta ihmeestä. Sisällä laivassa nokkelia kreikkalaisia, ahneita katseita, turhamaista mieltä, poliittisia kiistoja mitättömistä asioista, joku epävireinen piano, kunniallisia, katkeria juoruakkoja, pahansuopaa, yksitotista maaseudun kurjuutta. Olisi tehnyt mieleni tarttua laivaa molemmista päistä kiinni ja upottaa se mereen, ravistella kunnolla ja puhdistaa se kaikesta elollisesta saastasta ihmisistä, hiiristä, luteista ja nostaa se sitten taas aalloille puhtaana ja vastapestynä. Toisinaan mieleni valtaa kuin monimutkaisen metafyysisen pohdinnan tuloksena buddhalainen, viileä sääli. Sääli, ei pelkästään ihmisiä kohtaan vaan koko kamppailevaa, huutavaa, itkevää, toivovaa maailmaa kohtaan, joka ei huomaa, kuinka kaikki on vain olemattoman kuvajainen. Sääli kreikkalaisia kohtaan, laivaa kohtaan ja merta kohtaan. Niin myös itseäni, ruskohiiliyritystäni ja Buddha-käsikirjoitustani kohtaan sekä kaikkea tätä turhaa varjon ja valon sekamelskaa kohtaan, joka hetkessä sekoittaa ja turmelee tunnelman. Huomasin Zorbán, naama kalpeana merenkäynnin vuoksi, kyyhöttämässä murheellisena köysikasan päällä laivan keulassa. Haistellen sitruunaa hän kuulosteli, kuinka jotkut matkustajat väittelivät yksi kuninkaan, toinen Venizélon 17 puolesta. Hän pudisti päätään ja sylkäisi. Menneen ajan meininkiä! hän mutisi halveksivasti. Hävetkää! Miten niin, menneen ajan meininkiä, Zorbá? No, siten niin: kuninkaat, demokraatit, kansanedustajat, lehmäkaupat! Zorbán mielessä modernitkin asiat olivat menneen ajan meininkiä. Näin oli tapahtumassa niin lennättimelle, höyrylaivalle, rautatielle, nykyaikaisille tavoille, isänmaalle kuin uskonnollekin, mitkä kaikki tuntuivat hänestä menneen ajan meininkiä. Hänen henkinen kehityksensä oli niin paljon muuta maailmaa edellä. Tuuli vinkui laivan takilassa, rannikko keikkui, naisten naamat olivat alkaneet kalveta. He olivat jo luopuneet varustuksistaan ehostuksestaan, hiusneuloista, kammoista huulensa olivat käyneet kalvakoiksi, kynnet sinertäviksi. Jopa joutuivat harakat kynittäviksi, menettivät lainahöyhenensä rusetit, maalatut kulmakarvat ja kauneuspilkut, korsetit ja yrittäessään pidättää oksennustaan he herättivät inhon ja säälin tunteita. Kyllä oli kalpea Zorbáskin, suorastaan vihertävä ja muuten niin säkenöivät silmänsäkin olivat sameat. Ainoastaan illan jo ollessa hämärtymässä hänen katseensa kirkastui. Hän ojensi kätensä ja osoitti kahta kookasta delfiiniä, jotka hyppivät kisaillen laivan kanssa. Delfiinejä! hän riemastui. Silloin huomasin ensikertaa, että hänen vasen etusormensa oli typistynyt keskiniveleen saakka. Mitä sormellesi on tapahtunut, Zorbá? kysäisin. 16 Egeanmeri, (Aigeian-, Egeian-): Kreikan ja Turkin välinen runsassaarinen meri 17 Venizélos, Elefthérios ( ), kreikkalainen valtiomies ja diplomaatti

14 14 Eipä mitään! hän vastasi kiusaantuneesti, kun en reagoinut delfiineihin, kuten hän oli odottanut. Joku koneko sen on katkaissut? jatkoin itsepintaisesti. Vai että kone? Itsepä tuon leikkasin! Itsekö? Miksi? Mitenkähän sen sinulle selittäisin, pomo! hän vastasi kohauttaen olkapäitään. Kerroinhan jo, että olen tullut yrittäneeksi kaikenlaista. Kerran kokeilin savenvalantaa. Sitä taitoa ihailin kuin hullu. Tiedäthän, kuinka otetaan köntti savea, ja tehdään siitä, mitä halutaan? Frrr.. sanoo dreija ja savi alkaa vinhasti pyöriä, itse asetut sen yläpuolelle ja sanot: teen siitä kannun, tai lautasen, tai vaikka öljylyhdyn tai mitä pirua nyt keksitkin! Sitähän se on, kun on ihminen, tiedätkös: vapaa valitsemaan! Hän oli ehtinyt unohtaa jo meren, ja lopettanut sitruunaansa näykkimisen,. Katseensa kävi taas eloisaksi. No, entä sitten? kysyin. Miten sen sormen kävi? No, se haittasi dreijankäyttöä. Oli aina tiellä ja sekoitti suunnitelmani. Sitten yhtenä päivänä otin kirveen Eikö sattunut yhtään? No, totta kai sattui! Puutako luulet minun olevan? Kyllä ihmiseen sattuu. Mutta kun se oli haitaksi työssäni, hankkiuduin siitä eroon! Aurinko laski, merenkäynti laantui hieman. Pilvet haihtuivat. Iltatähti nousi taivaalle. Katselin merta ja taivasta uppoutuneena ajatuksiini. Että siten innostutaan, tuskitellaan, tartutaan kirveeseen ja hakataan poikki. Täytyi oikein peitellä liikutustani. Tuo nyt oli vähän tyhmää, Zorbá! naureskelin. Vähän kuin se yksi askeetti kerran, siinä tarinassa, kun se näki naisen, raiskasi sen, ja tarttui vesuriin Voi pahus sentään! keskeytti Zorbás juttuni arvaten, mitä aikoisin sanoa. Ja pani sen poikki lopettaakseen tyhmyydet! Eihän tuosta nyt olisi ollut mitään haittaa Miten niin? keskeytin. Haittaa? No, haittaapa hyvinkin! No, missä? Että pääsisi taivaaseen. Zorbás katsoi minua syrjäsilmin pilkallisesti. Mutta sehän juuri, senkin pölvästi, olisi ollut avain Paratiisiin! Hän nosti katseensa ja tuijotti minua arvaillen, mitä aikomuksia minulla olisi tulevan elämäni varalle ja taivaiden kuninkaiden ja naisten ja pappien. Näytti kuitenkin, ettei hän pystynyt ajattelemaan sellaisia asioita nyt vaan pudisteli varovaisesti harmaata, matojen syömää päätään. Kyvyttömät eivät pääse Paratiisiin! hän tuhahti ja vaikeni. Kävin pitkäkseni hytissäni. Otin esiin kirjan. Yhäkin Buddha vaivasi mieltäni. Luin Buddhan ja paimenen keskustelua. Se oli usein näinä viime vuosina täyttänyt sisimpäni rauhan ja turvallisuuden tunteella. Paimen: Ruokani olen valmistanut, vuoheni lypsänyt, olen sulkenut majaani ja sytyttänyt tulen lieteeni. Sinä, taivaani, sada sielusi kyllyydestä! Buddha: Minulla ei ole enää ruoan tahi maidon tarvetta. Tuulet ovat majani, lieteni tuli on sammunut. Sinä, taivaani, sada sielusi kyllyydestä! Paimen: Omistan härkiä ja lehmiä, olen perinyt isältäni laidunmaita ja sonnin astumaan lehmiäni. Sinä, taivaani, sada sielusi kyllyydestä! Buddha: Minulla ei ole härkiä eikä lehmiä eikä laidunmaitakaan. En omista yhtään mitään. Mitään en kuitenkaan pelkää. Sinä, taivaani, sada sielusi kyllyydestä! Paimen: Minulla on eräs paimentyttö, kuuliainen ja uskollinen, ollut jo vuosia vaimonani. Minulle tuottaa iloa kisailla hänen kanssaan öisin. Sinä, taivaani, sada sielusi kyllyydestä!

15 15 Buddha: Minulla on kuuliainen ja vapaa sielu, jota olen vuosia harjaannuttanut ja opettanut kisailemaan kanssani. Sinä, taivaani, sada sielusi kyllyydestä! Nuo kaksi ääntä jatkoivat keskusteluaan, mutta minut valtasi uni. Tuuli oli taas yltynyt ja aallot pärskyivät päin hyttini pientä ikkunaa. Häälyin, puoleksi tiheässä, puoleksi harvassa usvassa unen ja valveen välillä. Aallokko oli saavuttanut jo myrskyn voiman, laitumet tulvivat, hukkuivat härät, lehmät ja sonnit. Tuuli tarttui majan kattoon ja sammutti tulen, nainen kirkui ja kaatui kuolleena lokaan. Paimen puhkesi valittamaan ja huutamaan. En kuullut hänen sanojaan. Hän jatkoi huutamistaan, ja minä vajosin yhä syvemmälle uneen kuin kala mereen. Kun heräsin aamun sarastaessa, suuri emäsaari levittäytyi oikealla puolellamme vaikeakulkuisena ja hankalasti lähestyttävänä. Sen vuoret paistattelivat aamun auringossa. Meri velloi ympärillämme syvän sinisenä. Zorbás, kääriytyneenä paksuun tummanruskeaan huopaan, katseli kyltymättömänä Kreetaa. Katseensa kierteli vuorelta alas tasangolle ja seurasi sitten rantaviivaa tarkkaavaisesti. Ikään kuin kaikki tämä maa olisi ollut tuttua ja nyt hän iloitsi mielessään päästessään taas kulkemaan siellä. Lähestyin Zorbáta ja laskin käteni hänen olkapäälleen. Eipä taida olla ensimmäinen kerta, kun tulet Kreetaan, Zorbá! sanoin, sinähän katselet sitä kuin entistä tyttöystävääsi. Zorbás haukotteli kyllästyneenä. Ei tainnut olla lainkaan juttutuulella. Naurahdin. Kyllästyttääkö puhuminen, Zorbá? Ei kyllästytä, pomo, vastasi. On vain niin vaikeaa Vaikeaa? Hän ei vastannut heti. Katseensa viipyi taas rannikossa. Hän oli nukkunut laivan kannella, ja siksi harmaa, kihara tukkansa tihkui kastetta. Syvät uurteet poskissaan, leuassaan ja kaulallaan näkyivät nyt selvästi auringon niitä valaistessa. Lopulta hänen paksut, vuohimaiset huulensa liikahtivat. Aamuisin on vaikeaa avata suuta puhuakseni hän sanoi, vaikeaa, mutta suonet sen anteeksi. Hän vaikeni ja käänsi pyöreät silmänsä taas Kreetaa kohti. Laivakello kutsui aamukahville. Hyteistä alkoi tulla esiin ryppyisiä, harmaanvihreitä naamoja. Naiset hajonneine nutturoineen horjuivat pöydästä toiseen oksennukselta ja hajuvedeltä löyhkäten, silmät pelosta ja käsityskyvyn puutteesta laajentuneina. Istuutuneena minua vastapäätä Zorbás ryysti elämänsä innolla kahviaan. Voiteli leipänsä ja laittoi päälle vielä hunajaa ja söi. Ilmeensä alkoi vapautua ja rauhoittua sekä suunjuonteensa pehmetä. Olin mielissäni, että hän vähä vähältä pääsi unen ja vaitonaisuuden syöveristä ja että silmänsä alkoivat saada eloa. Hän sytytti savukkeen, imi sitä intohimoisesti ja antoi savun sitten virrata karvaisista sieraimistaan ulos. Hän taivutti oikean jalkansa alleen ja otti rennon asennon ja oli valmis puhumaan. Ja kyllä hän puhuikin. Että olenko ensi kertaa Kreetassa? hän aloitti siristellen silmiään ja katsellen ikkunasta etäällä hohtelevaa Psiloritis 18 -vuorta. No, eipä ole ensi kerta, ei. Vuonna 96 olin vielä mies parhaissa voimissani. Parrassani ja tukassani oli vielä niiden oma, raudanmusta värinsä. Kolmekymmentä kaksi hammastakin oli suussani, ja kun ryypiskelin ja napostelin jotain, oli tapanani syödä tarjoilulautanenkin lopuksi. Sitten vääjäämättä otti piru valtaansa tuonkin aikakauden ja taas Kreetassa noustiin aseisiin. Toimin tuohon aikaan kiertelevänä kauppiaana. Kuljin kylästä toiseen Makedoniassa. Rihkamaa myydessäni otin maksuksi myös juustoja, turkiksia, voita, kaniineja, maissintähkiä, joita sitten välitin eteenpäin ja tienasin niistä tuplahinnan. Kylissä, joihin satuin jäämään yöksi, tiesin kyllä, missä talossa 18 Psiloritis, (= Ida) Kreetan korkein vuori, 2456 m, sijaitsee keski-kreetassa

16 16 kannattaisi yöpyä. Ainahan joku tarpeessa oleva leski löytyy joka kylästä. Sille sitten lahjoitin lankarullaa, kampaa tai hiusnauhaa, mustaa tietenkin leski-ihminen näes ja niin pääsin hänen viereensä nukkumaan. Edullista! Edullisia elämän pikku iloja, pomo. Mutta voi pahus sentään, että piti niiden tarttua aseisiin Kreetassa. Hyi hitto, tätä kohtaloa, sanoin, eivätkö nuo kreetalaiset jätä meitä koskaan rauhaan? Niin jäivät lankarullat ja lesket ja hankin itselleni kiväärin, liityin muiden joutomiesten sakkiin ja lähdimme kohti Kreetaa. Zorbás vaikeni. Ohitimme juuri jonkun hiekkaisen, rauhallisen niemekkeen, jonka kärkeen aallot levittäytyivät särkymättä jättäen hienoisen vaahdon sen sannalle. Pilvet olivat väistyneet ja aurinko paistoi kesyttömän Kreetan hymyillessä tyynesti. Zorbás käännähti minua päin ja työnsi minut leikillisesti nurkkaan. Älä vain luule, pomo, minun haluavan luetella sinulle kaikki ne turkkilaisten päät, jotka olen hakannut irti ja kaikki turkkilaisten korvat, jotka olen säilönyt pirtuun perikreetalaiseen tapaan Unohda se, minua kyllästyttää ja hävettää. Mikä se on tämä himo, kun nyt tuli puheeksi, että mikä se on se himo käydä toisen ihmisen kimppuun, ihmisen, joka ei sinulle ole tehnyt mitään, iskeä tältä nenä irti, repiä tältä korvat päästä ja suolet mahasta ja sitten huutaa jumalaa avuksi siis, että hänkin repisi korvia ja viiltäisi mahoja auki? Mutta tuolloin, näes, vereni kiehui, mutta järkeni oli hakoteillä! Oikeat ja kunnialliset johtopäätökset vaativat rauhaa, korkeaa ikää ja hampaattomuutta. Sitten, kun sinultakin putoavat hampaat, on helppoa sanoa: Hävetkää, lapset, älkää tapelko! Mutta kun sinulla vielä on kolmekymmentä kaksi hammastasi Peto on ihminen nuoruudessaan rauhaton, ihmisiä syövä peto. Hän pudisti päätään. Syököön vaikka lampaanlihaa ja kanaa ja porsasta, mutta kunhan ei söisi ihmistä. Vaan ei, ei se siihen tyydy, hän lisäsi ja musersi savukkeen kahvilautaselle. Ei tyydy, ei. Mitäs sanot siihen sinä, kouluja käynyt mies? Odottamatta vastaustani hän jatkoi: Vaikka mitäpäs sinulla olisi sanomista? hän lausahti mittaillen minua katseellaan. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, et sinä, ystäväiseni, ole nähnyt nälkää, et tappanut etkä varastanut, et ole tehnyt aviorikostakaan mitäpä siis voisit tietää maailmasta? Häilyvä mieli, kalpea ruumis hän mutisi ilmeisen väheksyvästi. Häpesin työtä tekemättömiä käsiäni, kalpeita kasvojani sekä joutavanpäiväistä elämääni. Mutta olkoon, Zorbás sanoi ja pyyhkäisi raskaalla kourallaan pöydän pintaa kuin puhdistaen sitä. Olkoon. Yhtä asiaa haluaisin sinulta kuitenkin kysyä, sillä olethan selaillut melkoisen määrän kirjojen sivuja. Ehkä tiedät No, sano, Zorbá, mitä? Täällä on tapahtunut, pomo, eräs ihme Aivan omituinen ihme ja olen ihan ällistynyt. Kaikki nämä kunniattomat teot, varkaudet, lahtaamiset, joita me vapaustaistelijat teimme, toivat prinssi Jeorjion 19 Kreetaan. Ja vapauden! Hän tuijotti minua silmät ihmetyksestä laajoina, kummastuksissaan. Kumma juttu hän mutisi, tosi kumma! Jotta maailmalle koittaisi vapaus, tarvitaanko niin paljon murhia ja muita pahoja tekoja? Sillä, jos alkaisin selvittää sinulle, mitä kunniattomia tekoja ja murhia teimme, sinulta nousisivat karvat pystyyn. Ja kuitenkin, mikä oli lopputulos? Vapaus! Sen sijaan, että Jumala olisi antanut salaman iskeä meihin, hän antoikin meille vapauden! On se kyllä aivan käsittämätöntä! Hän katsoi minuun kuin apua pyytäen. Tämä tapaus oli ilmeisesti paljon vaivannut häntä eikä hän ollut pystynyt sitä ymmärtämään. Käsitätkö sinä, pomo? hän kysyi ahdistuneena. 19 Prinssi Jeorjios (Georgios) ( ), Kreikan prinssi, Kreikan kuninkaan Yrjö I:n poika

17 Käsitinkö? Mitä tuohon sanoisin? Joko ei ole mitään sellaista, mitä nimitämme jumalaksi tai sitten jumala rakastaa murhia ja kunniattomia tekoja tai nuo, joita kutsumme murhiksi ja kunniattomiksi teoiksi, kuuluvat olennaisesti elämän kilvoitteluun ja koettelemuksiin Yritin kuitenkin löytää Zorbálle toisenlaisen vastauksen: Kuinka sonnasta ja saastasta kasvavat ja saavat ravintonsa kukat? Eikös, Zorbá, ole niin, että sonta on ihminen ja siitä kasvava kukka on vapaus? Entä siemen? intti Zorbás lyöden nyrkkinsä pöytään. Jotta kukka lähtisi kasvamaan, tarvitaan siemen. Kuka laittoi sellaisen siemenen saastaisiin sieluihimme? Entä miksi tuo siemen ei tuota hyvyyden ja kunniallisuuden kukkaa vaan vaatii lisää verta ja saastaa? Pudistin päätäni. Sitäpä en tiedä, sanoin. No, kuka sitten? Ei kai kukaan. Mutta mitä hyötyä sitten on, jatkoi Zorbás toivottomana silmiään muljautellen, laivoista, koneista ja kaiken maailman vempeleistä? Muutamat merenkäynnin huonovointiseksi tekemät henkilöt, jotka istuivat viereisessä pöydässä kahvia juomassa, havahtuivat odotettavissa olevan riidan johdosta ja höristivät korviaan. Zorbás vihasi näitä salakuuntelijoita ja madalsi ääntään. Piru niistä selvän ottakoon, hän sanoi. Kun vain ajattelenkin noita asioita, minua haluttaa iskeä päin seinää, mitä vain satun edestäni löytämään, tuolin tai lampun tai vaikka oman pääni. Ja entäpä sitten? Voi pahus sentään! Tietysti korvaisin, mitä olen rikkonut tai menisin rohdoskauppaan sidottamaan pääni. Ja jos Jumala olisi olemassa, niin kyllä sitäkin huvittaisi moinen! Katselisi minua kummissaan ja tikahtuisi nauruun. Äkkiä hän huitaisi kämmenellään ilmaan kuin hätistelläkseen kiusallisen kärpäsen tiehensä. Ja nyt riitti siitä asiasta! hän sanoi kyllästyneenä. Se, mitä halusin sinulle sanoa on tämä: kun kuninkaallinen, lipuin koristeltu laiva saapui ja prinssi astui tykinlaukausten saattelemana Kreetan maaperälle Oletko koskaan nähnyt kansan hullaantuvan vapautuksen nähdessään? Et vai? No, sitten, pomo poloiseni, sokea olit syntyessäsi ja sokea taidat olla kuollessasikin. Minä, jos eläisin tuhat vuotta ja vaikka minusta olisi elossa vain kasa lihaa, en tuona päivänä näkemääni unohtaisi. Jos jokainen saisi valita mieleisensä paratiisin taivaassa niinhän kaikkien pitäisi, että se olisi paratiisi niin minä sanoisin Jumalalle: Hyvä Jumala, minun paratiisini olisi kukin ja lipuin koristeltu Kreeta ja ikuisuudeksi riittäisi se hetki, jolloin prinssi Jeorjios astui Kreetan kamaralle Mitään muuta en tahtoisi! Sitten Zorbás taas vaikeni. Pyyhkäisi viiksiään, nosti huulilleen lasillisen kylmää vettä ja joi sen yhdellä kulauksella. Mitä Kreetalla sitten tapahtui, Zorbá? Kerro! Et kai ole tosissasi? ärähti Zorbás jälleen kireästi. No, saatanhan minä sinulle kertoakin, kuinka tämä maailma on tosi omituinen ja että ihminen on varsinainen elukka. Elukka, joka yrittää olla jumala. Eräs roisto ja rikollisporukan jäsen sen porukan, jonka mukana minäkin tulin Makedoniasta Jorgáros nimeltään, ja joka oli tehnyt kauheita asioita, likainen sika, puhkesi itkemään. Mitä itket, hyvä Jorgáre? kysyin tältä ja kyynelet valuivat itseltänikin vuolaasti. Mitä itket, pieni porsas? Mutta tämäpä kävikin syleilemään ja suutelemaan minua ja itki kuin pieni lapsi. Ja sitten tämä saituri levitti rahavyöstään tappamiltaan turkkilaisilta ryöstämänsä ja taloista anastamansa kultaiset liirat jalkojensa juureen ja heitti niitä kourallisittain ilmaan. Ymmärrätkö, pomo? Se on sitä oikeaa vapautta! Nousin ja kiipesin yläkannelle raikkaaseen ilmaan tuulettumaan. Että sellaista on vapaus, mietiskelin. Ensin on valtava halu kerätä kultarahoja. Sitten yhtäkkiä voittaa halunsa ja levittää kaiken omaisuutensa ympäriinsä! Voittaakseen halunsa, pitää sitä seurata toinen, vielä voimakkaampi halu. Mutta eikö se sitten ole orjuutta? Uhrautuminen jonkun ajatuksen, oman rotunsa, jumalan puolesta? Taitaa olla niin, että kuta 17

18 18 korkeammalla on isäntämme, sitä pitemmät ovat orjuutemme kahleet, ja saatamme hyppiä ja kirmata pitkin laajaa tannerta päätymättä koskaan liekamme ulottuvuuden äärille. Sitä sitten sanomme vapaudeksi! Alkuiltapäivästä saavuimme omalle hiekkaiselle rannallemme. Valkoista, hienoksi siivilöitynyttä hiekkaa, vielä kukassaan olevia oleantereita, viikunapuita, johanneksenleipäpuita, hieman kauempana oikealla matala, tuhkanharmaa, puuton vuorenrinne, jonka muoto muistutti ylös katsovia naisen kasvoja. Sen leuan alla, kaulalla, kulkivat tummat kastanjanväriset ruskohiilisuonet. Sateenjälkeinen tuuli puhalsi. Ohitse kiiruhtavat, uudelleen kasaantuvat pilvet pehmensivät varjoillaan maisemaa ja nousivat sitten voimalla kohden taivasta. Peittäen ja paljastaen auringon ne vuoroin pimensivät ja valaisivat maanpinnan saaden sen näyttämään ilmettään vaihtavilta, säikkyviltä kasvoilta. Seisahduin hetkeksi hiekalle ja katselin. Pyhä yksinäisyys levittäytyi edessäni pahaenteisenä, houkuttelevana kuin aavikko. Buddhalainen seireenilaulu kohosi maaperästä ja kietoutui sieluuni: Koska viimein vetäydyn yksinäisyyteen yksin, ilman toveria, pyhässä varmuudessa, että kaikki tämä on vain unta? Milloin rääsyineni, ilman tarpeita, vetäydyn tyytyväisenä vuorelle? Milloin, huomatessani ruumiini olevan vain sairautta, murhaa, vanhuutta ja kuolemaa vapaana, pelottomana, pelkkää iloa tuntevana vetäydyn metsän siimekseen? Milloin, milloin, milloin? Zorbás lähestyi sanduri kainalossaan. No, siinä se ruskohiili sitten on! sanoin peitellen liikutustani ja osoitin kädelläni taivasta katselevan naisen kasvoja. Mutta hän vain kurtisti kulmiaan eikä edes kääntynyt katsomaan. Joku toinen kerta, pomo, hän sanoi. Kunhan maa ensin lakkaa keikkumasta. Vielä se pahus keikkuu, heiluu totta vie kuin laivankansi. Nyt painutaan kiireesti kylälle! hän lisäsi ja otti suunnan sinne. Pari paljasjalkaista nuorta kyläläistä, auringon paahtamia kuin egyptiläiset, riensivät kantamaan matkatavaroitamme. Sinisilmäinen, lihava tullimies istuskeli vesipiippua poltellen tulliparakissa. Katseli meitä vähän syrjäsilmin, loi sitten hitaan katseen matkalaukkuihimme, kumartui tuolistaan kuin noustakseen, mutta luopui ajatuksesta. Hän kohotti hitaasti vesipiipunletkua: Terve tultuanne! hän lausui unenpöpperöisenä. Toinen kyläläisnuorista lähestyi minua muljautellen oliivinmustia silmiään: Te olettekin mantereelta! sanoi kujeillen. Tylsää! Eivätkös kreetalaiset muka ole tylsiä? kysyin. Tylsiä hyvinkin tylsiä vastasi kreetalaispoika, mutta toisaalta Onko pitkälti vielä kylään? Pöh! Luodinkantama vain! Tuolla, kasvitarhojen takana, rotkossa. Mukava kylä, herra, siellä on kaikkia Luojan lahjoja: leipäpuujauhoa, yrttejä, öljyä, viiniä. Ja tuolla kauempana hietikolla kasvavat Kreetan varhaisimmat kurkut. Afrikan tuulet kasvattavat ne suuriksi. Jos viettää yönsä vihannestarhassa, voi niiden kuulla narskuvan, kun ne kasvavat. Zorbás lähti kulkemaan eteenpäin horjahdellen vieläkin hieman huimauksensa vuoksi. Kyllä se tästä, Zorbá! huusin hänelle, selviämme harharetkestämme, älä huoli! Taivalsimme eteenpäin. Maaperä oli sekoitus hiekkaa ja simpukankuoria, siellä täällä kasvoi joitakin merenrantakasveja, jokunen pieni kaislatupsu sekä myrkyllisiä tulikukkia. Oli hiostavan kuuma. Pilvet kulkivat aina vain matalammalla ja ilma muuttui painostavaksi. Ohitimme suuren viikunapuun, jonka kaksi toisiinsa kietoutunutta runkoa olivat alkaneet halkeilla vanhuuttaan. Toinen matkalaukkuja kantava nuorukainen pysähtyi ja nyökkäsi päällään kohti puuvanhusta. Tämä on aatelisneidon viikunapuu, hän selitti. Pysähdyin. Kreetan maaperässä jokaisella kivellä, jokaisella puulla on oma traaginen tarinansa. Aatelisneidon? Kuinka niin? Pappani aikoihin yksi rikkaan talon tytär oli rakastunut köyhään paimenpoikaan. Hänen isänsä ei kuitenkaan sitä suvainnut. Tyttö itki ja parkui, uhkasi tappaa itsensä, mutta äijä ei välittänyt! Sitten eräänä

19 19 iltana nuo kaksi rakastavaista katosivat. Heitä etsittiin koko päivän, kaksi, kolme päivää, kokonaisen viikon. Tuloksetta! Elettiin kesää, ja kyläläiset alkoivat haistaa mädän hajua ja löysivät heidät mädäntyneinä, toisiinsa kietoutuneina tämän viikunapuun alta. Panitko merkille? Haju paljasti heidät! Hyh, hyh! sanoi poika ja alkoi nauraa. Kylästä kantautui ääniä. Koirat alkoivat haukkua, naiset kälättivät, kukot kiekuivat. Ilmassa oli pontikan tuoksua. No, siinä se kylä sitten on! huudahtivat pojat ja kiiruhtivat eteenpäin. Hiekkarinteen juuressa rotkoon painautuneena näkyi pieni kyläpahanen. Matalia, valkoiseksi kalkittuja taloja pihaterasseineen, toinen toisissaan kiinni, ikkuna-aukot pahaenteisen mustina tuijottaen kuin kivien väliin kiilatut auringon haalistamat pääkallot. Lähestyin Zorbáta. Pidä sitten mielessäsi, pyysin häneltä hiljaa, että käyttäydyt asiallisesti, kun saavumme kylään. Ei anneta heidän tietää meistä mitään, Zorbá! Ollaan kuin mitä tahansa liikemiehiä. Minä johtaja ja sinä työnjohtaja. Kreetalaiset, tietänet, ovat ihan mahdottomia, jos joudutaan heidän silmätikuksi. Jos ne löytävät ihmisestä heikon kohdan, saa hän pian jonkun haukkumanimen ja sitten on ihan pääsemättömissä. Saa juosta kuin koira, jonka häntään on kiinnitetty peltipurkki. Zorbás kouraisi viiksiään ja näytti pohtivan asiaa. Sen sinulle sanon, hän tokaisi lopulta, että jos täällä vain on yksikin leski, niin älä huoli. Jos taas ei ole Samalla hetkellä kylän pääväylää juoksi vastaamme joku rääsyläinen käsi ojossa. Auringon paahtama, tahrainen, tummaviiksinen kerjäläiseukko. Ystävä-hyvä! huusi tämä Zorbálle. Ystävä, kuule, etkö tunne yhtään sääliä? Zorbás seisahtui. Toki, vastasi Zorbás naama vakavana. No, liikenisikö sinulta sitten viisi drakhmaa! Zorbás veti kuluneen nahkaisen lompakkonsa povitaskustaan. Siinä! hän sanoi hymyillen huulet vielä kalpeana. Sitten kääntyen minuun päin: Halvalla menee! Viidellä drakhmalla yksi sielu. Kylän koirat ryntäsivät meitä kohti, naiset kurkottivat kattotasanteilta, lapset kiusasivat meitä tönien takaapäin. Yhdet haukkuivat, toiset päästelivät autontorvea muistuttavia ääniä ja eräät yrittivät tarrautua kiinni meihin ja katselivat meitä suurin, kiinnostunein silmin. Saavuimme kylän keskusaukiolle: kaksi valtavaa poppelia, karkeasti veistetyt puunrungot sen ympärillä penkkeinä, vastapäätä kahvila kauhtuneine kyltteineen: Kahvila-teurastamo Häveliäisyys Mikäs naurattaa, pomo? kysyi Zorbás. En ehtinyt vastata. Kahvila-teurastamon ovesta lennähti ulos puolentusinaa miehenrumilusta sinisine pussihousuineen ja punaisine vöineen. Hauska tavata, ystävät! he huusivat. Ei teille raki 20 maistuisi? Aivan lämmintä on vielä ja suoraan pannusta. Zorbás maiskautti kieltään ikään kuin sanoakseen: Mitäs tuumaat, pomo? ja nikkasi silmää. Eiköhän oteta yhdet? Otimme ja tunsimme sisikuntamme polttelevan. Kahvilanomistajateurastaja, ikäisekseen viriilinoloinen ja nopealiikkeinen mies, toi meille tuolit. Kyselin majoitusta. Menkää kysymään Hortensia-matamilta, joku neuvoi. Joku ranskatarko? kysyin yllättyneenä. 20 Raki: kreikkalainen ja turkkilainen väkiviinan nimitys

20 20 Pirustako tuon tietäisi. Mistä lie alun perin. Hypännyt vähän siellä sun täällä ja nyttemmin, vanhoilla päivillään, asettui lopulta tänne ja laittoi majatalon. Ja myy se karamellejakin! lisäsi joku lapsi. Ja puuteroi ja maalaa itseään! hihkaisi toinen. Sillä on joku nauha kaulassa ja se omistaa papukaijan Leski? kysäisi Zorbás. Onko se leski? Kukaan ei näyttänyt haluavan vastata. No, onko se leski? hän tivasi uudelleen. Kahvilanpitäjä kouraisi harmaata partaansa: Paljonko karvoja näet tässä, toveri, paljonko? Juuri niin monen miehen leski se on. Älyätkö? Älyän toki! vastasi Zorbás ja nuolaisi huuliaan. Saattaapa vielä olla sinunkin leskesi, pidähän varasi, hyvä mies! sanoi joku iloinen ukko ja alkoi nauraa. Kahvilanpitäjä tuli taas tarjottimensa kanssa: ohrarinkeliä, tuorejuustoa ja päärynänlohkoja. Hei, jättäkääs nyt vieraat rauhaan! hän kehotti. Oli matamia eli ei, minun talostani löytyy aina tilaa. Minähän heidät majoitan, Kondomanoljó! se toinen ukko sanoi. Meillä ei ole lapsia ja talomme on iso. Tilaa on riittämiin. Olen pahoillani, setä-anagnósti, sanoi kahvilanomistaja kumartuen ukon korvan lähelle, mutta minä ehdin ensin! Ota sinä toinen, sanoi setä-anagnóstis, minä otan tuon vanhan. Minkä vanhan? puuttui siihen Zorbás silmät välähtäen. Me pysymme yhdessä, sanoin ja pudistin päätäni rauhoitellakseni Zorbáta. Pysymme yhdessä ja menemme madame Hortensen luo. Tervetuloa! Tervetuloa! Lyhyenläntä, pyylevä naisihminen, pellavanväriseksi kauhtuneine hiuksineen ja karvaa kasvavine luomineen tuli poppeleiden varjosta ottamaan meitä vastaan kumaraisena, vääräsäärisenä ja avosylin. Kaulassaan hänellä oli punainen samettinauha ja ryppyiset poskensa olivat puuteroidut malvanvärisiksi. Otsallaan roikkui leikkisästi hiustupsu Sarah Bernhardtin tapaan tämän näytellessä L Aiglonin 21 roolia. Hauska tavata, madame Hortense! vastasin ja olin, hetken mielijohteesta, suutelevinani hänen kättään. Elämä muuttui silmieni edessä välähdyksessä saduksi, kuin Shakespearen näytelmäksi, Myrskynäytelmäksi tarkkaan ottaen. Siinä me olisimme nousseet maihin märkinä uskomattoman haaksirikon jälkeen ja tutkisimme suurenmoista rannikkoa ja tervehtisimme kunnioittavasti paikallisia asukkaita. Ja tämä madame Hortense olisi saaren kuningatar, ammoin tänne rantautunutta, viksekästä, kiiltäväpintaista hyljettä muistuttava, jo hieman elähtänyt, hajuvesien tuoksuinen, mutta hyväntuulinen. Hänen takanaan Kaliban, runsaslukuisen, suttuisen, ruokkoamattoman ja hilpeän joukon muodossa, katseli häntä halveksivasti ja ylimielisenä. Ja Zorbás, valepukuinen prinssi, tuijotti tätä epäuskoisena, kuin kaukaista ystäväänsä, vanhaa karavellia, joka sekin oli kamppaillut jossain kaukaisilla merillä voittoisana tai häviölle joutuneena, haavoittuneena, ikkuna-aukot repsottavina, mastot murskautuneina, purjeet revenneinä ja joka nyt, täynnä puuterilla tilkittyjä halkeamia, oli nostettu tälle rannalle odottamaan. Tietenkin hän odotti Zorbásta, tuota sadasti haavoittunutta kapteeniaan. Minä iloitsin nähdessäni noiden kahden roolihahmon suloisen jälleennäkemisen, lopultakin, tällä yksinkertaisella näyttämöllä, Kreetan värikylläisessä maisemassa. 21 L Aiglon ( kotkanpoika ), Edmond Rostand in näytelmä Naopleon I:n pojasta, Reichstadtin herttuasta