Kaavoituksella elinvoimaa Jyväskylän seudun taajamiin

Transkriptio

1 Kaavoituksella elinvoimaa Jyväskylän seudun taajamiin Enja Valkonen Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Historia- ja maantieteiden laitos Maantieteen pro gradu -tutkielma Ohjaajat: Ilkka Pyy ja Jarmo Kortelainen Huhtikuu 2019

2 Itä-Suomen yliopisto Tutkimustiedote Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan elinvoimaisuuden kaavoittamista Jyväskylän seudulla. Elinvoimaisuus nähdään tärkeänä kunnille, mutta käsitettä käytetään usein ilman sen tarkempaa määrittelemistä tai ymmärrystä sen tarkasta sisällöstä. Elinvoimaisuuden edistämiseen ei ole yksinkertaista ratkaisua. Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään, mikä merkitys kaavoituksella voi olla elinvoimaisuuden kehittämisessä. Tutkielmassa ollaan kiinnostuneita asemakaavoituksesta ja asemakaavojen kaavoittamiseen vaikuttavista tekijöistä taajama-alueella. Tutkimusalueena toimii Jyväskylän seutu Keski-Suomessa. Tutkimuskysymysten mukaisesti tutkimuksessa selvitetään, miten ja millä keinoilla asemakaavoituksella vaikutetaan Jyväskylän seudun taajamien elinvoimaisuuteen sekä miten elinvoimaisuuden kaavoittaminen eroaa kaupunkiseudun sisällä. Elinvoimaisuuden kaavoittamista lähestytään tarkastelemalla kahta Jyväskylän seudun lähitaajamaa. Tutkielman aineisto koostuu Tikkakosken taajaman ja Muuramen keskustaajaman asemakaavakartoista sekä yhteensä seitsemästä Tikkakosken ja Muuramen kaavoittajan ja kunnan kaavoitukseen osallistuvan työntekijän teemahaastattelusta. Asemakaavakartoista tarkastellaan alueiden elinvoimaisuuteen vaikuttaneita kehityskertomuksia narratiivisen analyysin keinoja hyödyntäen. Haastatteluaineistosta selvitetään tarkemmin keinoja ja eroja elinvoimaisuuden kaavoittamiseen sisällönanalyysin avulla. Kaavoituksella voidaan nähdä olevan merkitystä taajamien elinvoimaisuuteen. Kaavoituksella annetaan mahdollisuudet elinvoimaisuuden kehittämiselle. Alueen ja sen elinvoimaisuuden kehitys ja lähtökohdat voidaan havaita asemakaavakartoista. Kaavoituksen keinoina voidaan nähdä paikan lähtökohtien mukainen kehittäminen, kaavoituksen ja kaavojen toteuttamisen aktiivisuus kunnan ja kuntalaisten toimesta sekä kaavoituksen monipuolisuus, johdonmukaisuus, ajanmukaisuus ja taloudellisuus. Taajamien kehityksen eroihin vaikuttavat erityisesti positiivisena kasvun kierteenä nähty jatkuvuus ja kehittyminen sekä kasvun eri tekijöiden toisiaan tukeminen. Taajamien elinvoimaisuuden alueellisiin eroihin vaikuttavat erityisesti kunnan kaavoitustavat, jossa kunnan itsenäisyydellä ja taajaman kehitykseen panostamisella on merkitystä. Kuitenkaan yhtä oikeaa elinvoimaisuuden kaavoittamisen tapaa ei ole, eikä pelkällä uusien kaavojen laatimisella voida luoda alueelle elinvoimaa, jos kaavat eivät toteudu. Merkityksellistä elinvoiman tavoittelussa on kuitenkin kehittämishalu, yhteisen hyvän tavoittelu ja kompromissien tekeminen kaavoituksessa. Kaavoituksen täytyy tukea kaikkia elinvoimaan vaikuttavia tekijöitä. Tekijä: Enja Valkonen Opiskelijanumero: Tutkimuksen nimi: Kaavoituksella elinvoimaa Jyväskylän seudun taajamiin Tiedekunta/pääaine: Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta/maantiede Sivumäärä: liite Aika: huhtikuu 2019 Työn laatu: Pro gradu -tutkielma Avainsanat: elinvoimaisuus, kaavoitus, asemakaava, taajama

3 Sisällysluettelo 1. Johdanto Kaavoitus kehittämisen välineenä Kaavoitus osana aluekehitystutkimusta Suunnittelun kehittyminen Varhaisen suunnittelun vaiheet Viimeisimmät suunnittelun vaiheet Suomen suunnittelujärjestelmä Kunta elinvoimaiseksi Elinvoimaisen kunnan lähtökohtia Elinvoimaisuus kunnan tehtävänä Elinvoimaisuuden kaavoittamisen taustaa Tutkimusalueena Jyväskylän seutu Jyväskylän seudun taajamat Tikkakosken taajaman muutokset Muuramen keskustaajaman kehitys Aineisto ja menetelmät Laadullisen tutkimuksen lähtökohtia Asemakaavakartat ja niiden kertomusten analysointi Teemahaastattelut aineistonkeruumenetelmänä Kaavoittajat haastateltavina Haastattelujen analysointi sisällönanalyysillä Tulokset Tikkakosken ja Muuramen taajamien elinvoimaisuus Lähtökohdat alueiden elinvoiman kehittymiselle Näkökulmia alueiden elinvoimaisuuden kaavoittamiseen Kaavoituksen keinot elinvoimaisuuden kehittämisessä Paikan lähtökohtien mukainen kehittäminen Kunnan ja kuntalaisten aktiivisuus Monipuolisuus vetovoimaisuuden lisääjänä... 65

4 6.2.4 Johdonmukaisuus kehittämisessä Ajanmukaisten vaatimusten huomiointi Taloudellisuuden tavoittelu Alueelliset erot elinvoimaisuuden kehittämisessä Johtopäätökset Lähteet Liitteet... 94

5 1. Johdanto Maankäytön suunnittelulla luodaan edellytykset hyvälle ja elinvoimaiselle asuin- ja elinympäristölle. Hyvin suunnitellut kaavoitusratkaisut sekä toimiva ja eheä yhdyskuntarakenne ja liikennejärjestelyt luovat hyvinvointia ja elinvoimaa. (Ympäristöministeriö 2018) Maankäytön suunnittelulla pitäisi mahdollistaa elinvoimaisen ympäristön luominen. Ei ole kuitenkaan yksiselitteistä, miten elinvoimaisuutta voidaan luoda. Elinvoimaisuus -käsitettä käytetään nykyään usein niin alueiden kehittämisen yhteydessä kuin muissa kuntakonteksteissa, mutta elinvoimaisuuden kehittämisen keinoista puhutaan vähän. Elinvoimaisuuden tavoittelu ja elinvoimaisuudesta keskusteleminen on lisääntynyt viime vuosien aikana, mutta sanan määrittely on edelleen aika monisäikeistä (ks. Huovinen 2017; Jauhiainen ja Huovari 2013; Paananen ym. 2014). Kuntien ja niiden kehittymisen näkökulmasta elinvoimaisuutta on pyritty määrittelemään, mutta selviä keinoja elinvoimaisuuden lisäämiseksi ei ole monia. Tässä tutkimuksessa pyritäänkin löytämään keinoja alueiden elinvoimaisuuden parantamiseksi. Elinvoimaisuutta tarkastellaan tutkimuksessa kaavoituksen näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, miten kaavoituksella voidaan kehittää alueita ja alueiden elinvoimaisuutta. Kaavoitus on alueiden suunnitelmallista kehittämistä ja alueiden osoittamista tarkoituksenmukaiseen käyttöön (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ). Kaavoitus nähdään tässä tutkimuksessa yhtenä elinvoimaisuuden kehittymisen mahdollistajana. Kaavoituksen ja elinvoimaisuuden yhteydestä on vain vähän aikaisempaa tutkimusta, minkä vuoksi tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten elinvoimaisuuteen voidaan vaikuttaa kaavoituksella. Tutkimuksessa tarkastelu painottuu asemakaavoituksen mahdollisuuksiin. Tutkimuksessa keskitytään kuntien taajamiin, joihin asemakaavoituksen pääpaino yleisesti painottuu. Tutkimusalueena toimii kaksi Helmisen ym. (2016) määrittelemää Jyväskylän kaupunkiseudun lähitaajamaa. Elinvoimaisuuden kehittämistä tarkastellaan Tikkakosken taajaman ja Muuramen keskustaajaman kaavoituksen kautta. Tutkimuksen aineisto koostuu taajamien asemakaavakartoista sekä alueen kaavoitusta käsittelevistä haastatteluista. Tutkimukseen haastateltiin Tikkakosken ja Muuramen taajamien kaavoittajia ja kunnan kaavoitukseen osallistuvia työntekijöitä. Tutkimuksessa selvitän näiden kahden taajaman kehittymistä ja elinvoimaisuuden kaavoittamista. 1

6 Tutkimuskysymysteni mukaisesti haluan selvittää: Miten ja millä keinoilla asemakaavoituksella vaikutetaan kaupunkiseudun taajamien elinvoimaisuuteen? Miten elinvoimaisuuden kaavoittaminen eroaa kaupunkiseudun sisällä? Tutkimuksen aluksi tarkastellaan kaavoitusta ja kaavoituksen suunnittelun kehittymistä, jotta voidaan tarkastella, miten kaavoitusta toteutetaan Suomessa nykypäivänä. Lisäksi luvussa kaksi käsitellään lyhyesti Suomen suunnittelujärjestelmä. Luvussa kolme perehdytään tarkemmin elinvoimaisuuden käsitteeseen kuntakontekstissa sekä avataan aikaisempia näkökulmia elinvoimaisuuden ja kaavoitukseen yhteyksiin. Neljännen luvun tutkimusalueen esittelyn jälkeen luvussa viisi avataan tarkemmin tutkimuksessa käytetyt tutkimusaineistot ja -menetelmät. Ennen johtopäätöksiä kuudennessa luvussa tarkastellaan tutkimuksessa saatuja tuloksia tutkimuskysymyksiin siitä, miten elinvoimaisuutta kaavoitetaan Jyväskylän seudun taajamissa, mitä keinoja elinvoimaisuuden kaavoittamiseen nousi aineistosta esiin sekä miten elinvoimaisuuden kaavoittaminen eroaa tarkastelluissa taajamissa. 2

7 2. Kaavoitus kehittämisen välineenä 2.1 Kaavoitus osana aluekehitystutkimusta Kaavoitus on osa maankäytön suunnittelua, joka perustuu voimassaolevaan maankäyttö- ja rakennuslakiin (MRL 132/1999). Maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) mukaisesti maankäytön suunnittelun tarkoitus on ohjata alueiden ja rakentamisen suunnittelua ja käyttöä. Kaavoitusta ja maankäytön suunnittelua tarkastellaan kotimaisessa kirjallisuudessa ja tutkimuksessa rinnasteisesti yhdyskuntasuunnittelun lisäksi alueellisena suunnitteluna ja kaupunkisuunnitteluna. Suunnittelun voidaan nähdä tavoittelevan alueiden kehittämistä. Laajemmin kaavoitus sisällytetäänkin alueiden kehittämiseen. Alueiden kehittymistä on tutkittu paljon eri näkökulmista aluekehitystutkimuksen parissa. Aluekehityksen tutkimisella on pitkät perinteet eri osa-alueilla. Suomalaisessa aluekehitystutkimuksessa painottuu alueiden kehittyminen ja alueiden kehittäminen. (Bengs ym. 2000, 5.) Alueiden kehittymisen tutkimisessa on tarkasteltu aluetaloutta, muuttoliikkeitä, maaseuturakenteita, kaupunkeja ja kaupunkiseutuja sekä aluerakennetta kehittyneisyyden ja kehittymisen näkökulmasta. Alueiden kehittämisen tutkimus on puolestaan keskittynyt alueelliseen kehittämistyöhön arvioivan ja palvelevan tutkimuksen keinoin. (Bengs ym. 2000, ) Arvioivassa aluekehitystutkimuksessa tutkimuksenkohteena ovat Bengsin ym. (2000, 11) mukaan olleet muun muassa kansallinen aluepolitiikka ja eri tasoiset alueelliset strategiat. Arvioivalla tutkimuksella tarkoitetaan alue- ja yhdyskuntasuunnittelun tutkimusta, joihin alue-, kaupunki- ja maaseutupolitiikka voidaan sisällyttää. Maankäytön suunnittelu voidaan nähdä yhtenä alueellisen suunnittelun osana. (Bengs ym. 2000, 12.) Kaavoitus sisältyy siis aluekehitystutkimuksessa alueiden kehittämisen tutkimukseen. Kaavoituksella kehitetään maankäyttöä konkreettisesti sekä suunnitellaan ja osoitetaan ympäristöä ja eri alueita tarkoituksenmukaiseen käyttöön (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 231, 238). Kaavoitus on kuitenkin vain yksi osa maankäytön suunnittelua. Maankäytön suunnitteluun vaikuttavat kaavoituksen lisäksi myös esimerkiksi maapolitiikka, asuntopolitiikka ja rakennusvalvonta sekä paikalliset säädökset, kuten rakennusjärjestys (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ). 3

8 Alueiden kehittämisessä ja suunnittelussa kaavoituksella on monta tehtävää. Konkreettisesti kaavoituksen tehtävä on osoittaa minne eri toimintoja, kuten asumista, työpaikkoja tai palveluita, sijoitetaan (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ). Kaavat ohjaavat ja sääntelevät lisäksi oikeuksia ja velvollisuuksia käyttää maa-alueita. Kaavoituksen keinoilla voidaan esimerkiksi rajata maanomistajien mahdollisuuksia maan käyttöön. Kaavoituksen yhtenä tarkoituksena on turvata yleinen etu ja säännellä yksityisten välisiä eturistiriitoja. (Jalkanen ym. 2017, 70; Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 239.) Yleisen edun määritteleminen ei ole yksitelitteistä, mutta sillä tavoitellaan yhteiskunnan ja kansalaisten kokonaisetua (Murtonen 2012, 87). Voidaan kuitenkin nähdä, että kaavoituksen tehtävät ja vastuualueet ovat muokkautuneet yhteiskunnallisten ja lainsäädännöllisten muutosten myötä. 2.2 Suunnittelun kehittyminen Maankäytön suunnittelu ja kaavoitus eivät ole aina olleet vastaavanlaisia kuin nykypäivänä. Suunnittelu ja ohjaus ovat olleet aikaisemmin paljon väljempiä. Lakimuutosten ja vallitsevien suunnittelutrendien myötä kaavoitus on muodostunut nykypäivää vastaavaksi. Suunnittelun kehittyminen on vaikuttanut siten myös nykyiseen aluekehitystutkimukseen ja sen tutkimuskohteisiin. Suunnittelussa ja sen kehittymisessä on seurattu kansainvälisiä linjoja (Jalkanen ym. 2017). Suomen kaavoitus onkin saanut paljon vaikutteita muista maista. Tässä tutkimuksessa käsitellään Suomen kaavoitusta, joten suunnittelun kehityskulkuja tarkastellaan tarkemmin Suomessa tapahtuneiden muutosten valossa. Kaupunkien nykyisen kehittämisen näkökulmasta voidaan tarkastella historiassa tapahtuneita suunnitteluperinteen muutoksia. Kaupunkien suunnittelulla on pitkä historia. Kaupunkien muodostumisen ja ohjailun perinteet ulottuvat 1500-luvun keskivaiheille, kun kaupunkien piirteitä alkoi muotoutua. Hiljalleen suunnittelussa alettiin keskittyä muun muassa kaupunkirakenteen säännönmukaisuuteen, josta yhtenä esimerkkinä voidaan pitää erityisesti 1600-luvulta luvulle kaupunkien suunnittelussa kaavoitusperiaatteeksi kehittynyttä ruutukaavaa. (Jalkanen ym. 2017, 7.) Nykyisissä kaupungeissa ja kaavoituksessa näkyvät periaatteet ovat siis peräisin hyvin kaukaa historiasta suunnittelun kehittymisestä. 4

9 Suunnittelussa on sen pitkän historian aikana toteutettu eri teorioita ja käytäntöjä, joista ruutukaava on yksi esimerkki. Teorioiden käytänteet ja ideat heijastuvat yhä tämän päivän suunnitteluun ja toteutukseen. (Jalkanen ym ) Suunnittelun kehityksen vaiheisiin perustuen Jauhiainen ja Niemenmaa (2006) ovat määritelleet kolme eri suunnittelun teoriaa 1800-luvulta alkaen. Eri suunnitteluteorioiden kehittymiseen ovat vaikuttaneet ajankohtaiset tapahtumat ja yhteiskunnan kehitys. Myös Rajaniemi (2006) on käsitellyt kaavoituksen muutoksia tarkastelleessaan kaavoitusta neljän kaavoitusstrategian avulla. Suunnittelun kehittymistä tarkastellaankin tässä tutkimuksessa erityisesti Jauhiaisen ja Niemenmaan (2006) esittelemien teorioiden sekä Rajaniemen (2006) strategioiden kautta (taulukko 1). Myös esimerkiksi Jalkanen ym. (2017) ovat käsitelleet erityisesti Jauhiaisen ja Niemenmaan (2006) mukaisia suunnitteluteorioita. Osittain toisiinsa lomittuvien teorioiden ja strategioiden avulla voidaan tarkastella suunnittelun kehittymistä. Niiden pohjalta voidaan paremmin ymmärtämään, miten alueiden suunnittelua on historiassa toteutettu ja mihin nykypäivän kaavoitusperiaatteet perustuvat. SUUNNITTELUTEORIAT (Jauhiainen ja Niemenmaa 2006) Varhainen moderni suunnittelu Moderni suunnittelu Proseduraalinen suunnitteluteoria Kriittinen suunnitteluteoria Uuden julkisjohtamisen suunnitteluteoria Pragmaattinen suunnitteluteoria Postmoderni suunnittelu Kommunikatiivinen suunnittelu Postkoloniaalinen suunnittelu KAAVOITUSSTRATEGIAT (Rajaniemi 2006) Heroistinen kaavoitus Hierarkkinen kaavoitus Holistinen kaavoitus Hektinen kaavoitus Taulukko 1. Suunnittelun kehittymiseen vaikuttaneet suunnitteluteoriat ja kaavoitusstrategiat Varhaisen suunnittelun vaiheet Kaupunkien ja alueiden suunnittelu alkoi kaupunkien piirteiden hahmottamisesta. Kaupungistumisen alussa ruutukaavaperiaatteella luotiin kaupungin piirteitä loivilla korttelijaoilla ja julkisilla ulkotiloilla ja rakennuksilla. (Jalkanen ym. 2017, 7.) Kaupungeissa tapahtuneiden 5

10 tulipalojen myötä, Suomessa erityisesti Turun vuoden 1827 palon jälkeen, kaavoituksessa alettiin kiinnittää huomiota kaupunkien paloturvallisuuteen ruutukaavan avulla suurentamalla tontteja ja aukioita sekä leventämällä katuja (Jalkanen ym. 2017, 7; Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 234). Yhtenä ensimmäisistä säännöksistä toimi paloturvallisuudesta annettu säännös vuoden 1856 asetuksessa kaupunkien järjestämisen ja rakentamisen perusteista. Rakentamista ohjeistettiin myös kaupunkeihin määrätyillä rakennusjärjestyksillä. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 234.) Rakennusjärjestyksen myötä kaupunkien kivikaupunki- ja puukaupunkiosat alkoivat erilaistua (Jalkanen ym. 2017, 8). Toinen merkittävä suunnittelun kehitystä edistävä tekijä oli teollistuminen luvun puolivälin merkit teollistumisesta alkoivat vaikuttaa kaupunkien kehitykseen ja kaupunkirakenteeseen niin teollisuuslaitosten sijoittumisen kuin liikenneyhteyksien kehittymisen myötä (Jalkanen ym. 2017, 8). Jauhiainen ja Niemenmaa (2006) kutsuvat 1800-luvulta toiseen maailmansotaan asti ulottuvaa suunnitteluteorian ajanjaksoa varhaiseksi moderniksi suunnitteluksi. Varhainen moderni suunnittelu vastasi teollisuuden kehittymiseen ja kaupunkien nopeaan kasvuun. Kaupunki- ja aluesuunnittelu oli järjestelmällistä ja sen tarkoituksena oli uudistaa kaupunkeja. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) Määräysten ja suunnittelun tarkoituksena oli parantaa kaupunkien elinoloja ja luoda terveellisempää ympäristöä (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 41, 234). Suunnittelussa alettiin kiinnittää huomiota kaupungistumisen epäkohtiin. Lisäksi 1800-luvun loppupuolella heräsi kiinnostus kaupunkirakennustaiteeseen ja sosiaalisiin kysymyksiin. (Jalkanen ym. 2017, 9.) Yhtenä esimerkkinä teollistuneiden kaupunkien elinolojen parantamisesta on puutarhakaupungin mallin kehittäminen, missä muun muassa seurattiin luonnonmuotoja suunnittelun lähtökohtana (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 41; Jalkanen ym. 2017, 9). Vaikutukset suunnitteluun tulivat Euroopasta (Jalkanen ym. 2017). Vuodesta 1875 lähtien kaavoitus kuului kunnan toimivaltaan valtion sijaan (Jalkanen ym. 2017, 8.) Varhaisen modernin suunnittelijoina toimivat maestroiksi kutsutut sankarisuunnittelijat, joilla oli mielestään tieto kaupunkien hyvästä suunnittelusta ja oikeasta tavasta kaupunkien järjestämisestä (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 36). Rajaniemi (2006) määritteleekin yhdeksi kaavoitusstrategiaksi heroistisen kaavoittamisen, joka jatkui osaltaan myös toisen maailmansodan jälkeenkin. Rajaniemi (2006) käsittelee kasvun kaavoittamisen yhteydessä kaavoitusta heroistisena professiona. Heroistisessa kaavoitusstrategiassa suunnittelijat nähdään 6

11 ammattikuntana, jolla on oma erityisosaamisensa ja korkea koulutus voidakseen laatia vaativia kaavoja. Tällä oikeutettiin myös heidän kaavoitusvaltansa. (Rajaniemi 2006, 92.) Erityisesti arkkitehdit nähtiin 1960-luvulle asti heroistisina kaupunkisuunnittelijoina, jotka uudistivat kaupunkeja ja saneerasivat alueita sankarillisella osaamisellaan (Rajaniemi 2006, 93-95). Suunnittelun oppiminen oli alkanut Euroopassa taiteellisissa ja teknisissä korkeakouluissa, joiden myötä varhaisen modernin suunnittelun ajanjaksolla oli syntynyt kaksi suunnittelijoiden koulukuntaa visuaalisista ja esteettisistä arkkitehdeistä sekä toiminnallisista ja taloudellisista insinööreistä (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 37 38). Tämän myötä vuosisadan vaihteessa kaavoittajina toimivat arkkitehtien lisäksi maanmittarit ja insinöörit, mikä aiheutti ammattiryhmien välille myös kiistan aiheita (Jalkanen ym. 2017, 9-10). Suomessa alueellisen suunnittelun opettaminen alkoi 1900-luvun alussa, jolloin pääasiassa kaupunkisuunnittelun oppia ja osaamista asemakaavoituksesta hankkivat arkkitehdit (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 22). Siihen aikaan ihannoitiin tilojen, muotojen ja materiaalien elävyyttä, mutta 1920-luvulle mentäessä ruvettiin ihannoimaan myös kaupunkikuvan yhtenäisyyttä, eheyttä ja selkeyttä sekä esimerkiksi umpikortteleita (Jalkanen ym. 2017, 14). Suunnittelun ihanteet ja kohteet muuttuivatkin ajan myötä. Kaupunkien kehittyessä yhä suuremmiksi alettiin elintilaa hakea myös kaupunkien ulkopuolelta. Kaupungistumisen ollessa voimakasta kaupunkialueiden lähistöille syntyi asuntopulan myötä taajamia (Jalkanen ym. 2017, 8-9). Kaupunkien ulkopuolelle syntyvän tiheämmän asutuksen myötä suunnittelu laajeni suurissa kaupungeissa myös kaupungin ulkopuolelle 1900-luvun alussa (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 234). Yhdyskuntien kehittyessä suunnitteluun tuli uusia piirteitä. Toisen maailmansodan jälkeistä aikaa Jauhiainen ja Niemenmaa (2006) määrittävät suunnitteluteorioissa moderniksi suunnitteluksi, joka sisältää lisäksi useita tarkennettuja suunnitteluteorioita luvulla modernin suunnittelun aikaan suunnittelun asema vakiintui yhteiskunnassa hallinnollisesti, lainsäädäntö kehittyi ja suunnittelussa vallitsi asiantuntijavaltaisuus (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 46). Modernia suunnittelua ohjasi Suomen ensimmäinen kaavoitusta ja rakentamista koskeva laki. Asemakaavalaki astui voimaan vuonna Laissa käsiteltiin asemakaavoitusta, tonttijakoa ja rakennussäännöksiä sekä rakennusjärjestysten laatimista kaupungeissa, kauppaloissa ja taajaan 7

12 asutuilla maaseuduilla. Lain myötä kaavoituksesta tuli kunnan yksinoikeus. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 234; Jalkanen ym. 2017, 17.) Oppi kaupunkien järjestelystä eli asemakaavaopin opetus oli alkanut Suomessa 1920-luvulla ja se laajeni sotien jälkeen alue- ja yhdyskuntasuunnittelun opetuksen lisääntyessä. Opetus laajeni erityisesti Otto-Iivari Meurmanin Asemakaavaoppi -teoksen (vuosi 1947) myötä. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 23.) Asemakaavaoppi -teoksessa Meurman esitteli kaavoitusideologioita ja hahmotelman hierarkkisen kaavajärjestelmän perusteista. Kaavajärjestelmässä asemakaavan lisänä toimi tässä vaiheessa yleisasemakaava ja seutukaava. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 235; Jalkanen ym. 2017, 18.) Kaavoituksen ja suunnittelun opetuksen tarve lisääntyi rakennuslain myötä. Suunnitteluun vaikutti voimakkaasti lainsäädännön näkökulmasta vuonna 1958 voimaan astunut laki. Laissa kaavoitus säädettiin kunnan tehtäväksi, mutta sitä ohjasi ja kontrolloi vielä valtion keskushallinto. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 23; Puustinen 2004, 14). Säädetyssä rakennuslaissa esitettiin hierarkkinen kaavajärjestys eli seutukaava, yleiskaava ja asemakaava. Maalaiskunnissa käytettiin asemakaavan sijaan rakennuskaavoja. Lisäksi myöhemmin lakiin otettiin mukaan rantakaava. Kaavahierarkian avulla kaupunkiseutujen taajan asutuksen leviämistä oli mahdollista ohjata laajemmilla kaavoilla. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 235.) Kaavoitusstrategioiden näkökulmasta Rajaniemi (2006, ) määrittelee kaavahierarkian sekä päätöksentekojärjestelmän ohjaavine lakeineen, asetuksineen, menettelyineen ja asiakirjoineen hierarkkiseksi kaavoittamiseksi. Kaavat nähdään hallinnollisena päätöksenä, mikä on tehtävä lain mukaisesti. Kaavoittaessa on kuitenkin huomioitava kaavojen tarkoituksenmukaisuus ja yhteiskunnalliset toivomukset, joita ei voida taata pelkällä lainmukaisuudella. Hierarkkisessa kaavoitusstrategiassa ylemmän tason päätökset välittyvät alemmille tasoille. Näin saadaan järjestystä ja ympäristön hallintaa, jolla luodaan kasvua ja yleistä etua byrokratian keinoin. (Rajaniemi 2006, , 133.) Modernin suunnittelun muina lähtökohtina toimivat kansainvälisyys, tasa-arvo, tekniikka ja tarkoituksenmukaisuus (Jalkanen ym. 2017, 15). Tieteellinen, teoreettinen ja tutkimuksellinen suunnittelu korostui ohjaavaksi periaatteeksi taiteellisen suunnittelun jouduttua väistymään uudelleenrakentamisen ja kaupungistumisen kiihtymisen myötä (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 48). Moderniin suunnitteluun Jauhiainen ja Niemenmaa (2006) sisällyttävät neljä erillistä 8

13 suunnitteluteoriaa, joista ensimmäinen, proseduraalinen suunnitteluteoria, pyrki 1950-luvulta lähtien järjestelemään yhteiskunnan paremmin erilaisilla malleilla. Suunnittelu perustui tilastotietoon systeemi- ja rationaalisten teorioiden avulla. Systeemiteoriassa suunnittelu nähtiin järjestelmänä, jossa suunnittelu perustuu malleihin ja ennakointiin suunnittelijan kokooman tiedon pohjalta. Rationaalinen teoria perustuu järkevyyden ja tehokkuuden tavoitteluun tiedon avulla ilman poliittisia tekijöitä. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) Kaavoitus on pohjautunut aina joltain osalta ennusteisiin, joiden pohjalta myös Rajaniemi (2006) esittää kaavoitusstrategiana holistista kaavoitusta. Ennusteista saatavilla tiedoilla voitiin varmistaa, että esimerkiksi kaavavarantoa oli realistisesti suhteessa kasvutavoitteisiin. Suunnitteluratkaisujen rationaalisuuteen hyödynnetäänkin tieteellisiä perusteluja. Ratkaisut perustuvat tiedon kattavuuteen, holistisuuteen. (Rajaniemi 2006, 146, 154.) Rajaniemi (2006, 156) toteaa, että taiteellinen suunnittelu muuttui siis holistisen kaavoituksen myötä rationaaliseksi suunnitteluksi 1960-luvun aikana luvun puolivälissä tapahtui elintapojen muutos, kuten naisten työssäkäynti, mikä vaati uudenlaista suunnittelua. Modernin suunnittelun arkkitehtuuri perustui puolestaan funktionalismiin. Kaupunkialueiden toiminnalliset alueet eli asuminen, työ, virkistys ja liikenne haluttiin jakaa vyöhykkeisiin. (Jalkanen ym. 2017, ) Samoihin aikoihin suunnittelussa esitettiin myös lähiöperiaatteen ja metsäkaupungin periaatteita, joiden perusteella rakennettiin uusia asuinalueita. Lähiörakentamisen myötä taajamien kaupunkirakenteet alkoivatkin hajota (Jalkanen ym. 2017, 18-21). Suunnittelussa ei keskitytty kuitenkaan pelkästään kaupunkeihin, vaan suunnittelun kehittymisessä huomioitiin myös kaupungin ulkopuolinen maaseutu. Jo vuonna 1949 oli astunut voimaan myös laki rakentamisesta maaseudulla. Laissa määrättiin maaseudun rakennusten rakennusluvista. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 235.) Jauhiaisen ja Niemenmaan (2006, 51) mukaiseen moderniin suunnitteluun sisältyi lisäksi kriittinen suunnitteluteoria. Kriittisen suunnitteluteorian mukaisesti 1960-luvulla suunnittelu tulkittiin osana yhteiskuntaa ja sen tapahtumia lähestyttiin kapitalismin näkökulmasta. Suunnittelua ei voitu nähdä irtonaisena yhteiskunnasta, minkä vuoksi myös suunnittelu politisoitui 1970-luvulla. Pääoman etu nähtiin yleistä etua oleellisempana yhteiskunnassa. Kriittisessä suunnittelussa pyrittiin kuitenkin kokonaisvaltaiseen ja oikeudenmukaiseen suunnitteluun, jota pyrittiin parantamaan osallisuutta lisäämällä. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) 9

14 1960-luvulla rakentamisessa otettiin käyttöön elementtitekniikka, minkä myötä rakennussuunnitteluun ei kiinnitetty yhtä paljon huomiota. Ympäristöstä muodostui jäykempää ja köyhempää. (Jalkanen ym. 2017, 20.) Yhteiskunnan rakennemuutos jatkui ja muuttoliike maaseudulta taajamiin kiihtyi, minkä myötä rakentaminen ja kasvu ulottuivat kauemmaksi kaupunkirakenteen ulkopuolelle uusille alueille. Uusien asuinalueiden suunnittelussa palattiin myös suorakulmaiseen ruutukaavaan avoimen rakennustavan sijaan. (Jalkanen ym. 2017, ) 1960-luvun lopussa havahduttiin lähiörakentamisen huonoihin puoliin. Vaihtoehtona esitettiin tiivistä, kaupunkimaista ja tehokasta rakentamista nimenomaan ruutukaavan avulla luvulla rakennettiinkin paljon tiiviitä kerrostaloalueita. (Jalkanen ym. 2017, ) Vastapainona kerrostaloille pientaloasumisen suosion myötä rakentui kuitenkin epäyhtenäisiä omakoti- ja rivitaloalueita. Tämän vuoksi rakennustuotannon suuntaa alettiin muuttaa suunnittelukäytännöillä. Asemakaavoista ruvettiin tekemään entistä yksityiskohtaisempia ja erilaisilla suunnitelmilla ohjattiin esimerkiksi värejä, materiaaleja ja istutuksia. (Jalkainen ym. 2017, 25.) Kaupunkirakenteen suunnittelua lähestyttiin yhä enemmän ympäristön lähtökohdista. Yhdyskuntarakenteen näkökulmasta myös paikkojen tarkoituksenmukaisuuteen, eheyttämiseen ja sulkeutuneisuuteen kiinnitettiin entistä enemmän huomiota. Rakentamiseen kuitenkin alkoi vaikuttaa myöhemmin taloudellinen lama. (Jalkanen ym. 2017, ) Modernin suunnittelun ajanjaksolla suunnittelun politisoituminen 1970-luvulla synnytti vastakkainasetteluja yksityisen ja julkisen sektorin välillä. Jauhiainen ja Niemenmaa (2006, 53) esittelevätkin modernin suunnittelun yhdeksi suunnitteluteoriaksi uuden julkisjohtamisen suunnitteluteorian. Julkisen sektorin niukoista taloudellisista resursseista ja hitaista muutoksista johtuen uuden julkisjohtamisen suunnitteluteorian myötä julkisen sektorin asemaa suunnittelussa pyrittiin kaventamaan avaamalla mahdollisuuksia markkinavetoiselle kehittämiselle. Suunnitteluteoriassa tavoiteltiin myös maankäytön sääntelyn keventämistä. Julkisvetoisen suunnittelun sijaan haluttiin korostaa yksilöiden vapautta ilman poliittisia hidasteita. Suunnittelu usein myötäilikin markkinoiden trendejä varsinkin julkisen sektorin huonommassa taloudellisessa tilanteessa. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) Kritiikin myötä modernissa suunnittelussa mentiin kohti pragmaattista suunnitteluteoriaa, joka korosti käytännöllisyyttä ja intuitiivisuutta filosofisesta lähtökohdasta. Teoriassa tulkittiin todellisuutta arvojen ja tavoitteiden pohjalta sekä osallistujilta saadun palautteen avulla. 10

15 Suunnitteluprosessi eteni osissa ja vaiheittain huomioiden eri näkökulmat. Suunnitteluprosesseista pyrittiin saamaan yksinkertaisempia ja yhteisiä ideoita mukailevampia asukkaiden ja suunnittelijoiden dialogin avulla. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) Viimeisimmät suunnittelun vaiheet Varhaisella suunnittelulla on yhä vaikutusta nykypäivän suunnitteluun. Myöhemmin ilmenneet suunnittelun näkökulmat näkyvät selkeämmin suunnittelussa nykypäivänäkin. Yhdyskuntien kehittyessä ja teollisuuden siirryttyä kaupunkien keskustojen ulkopuolelle, tuli kaupunkeihin uusia mahdollisuuksia keskustan rakentamiseen. Suunnittelussa poikettiin vallinneesta tyylistä. Uusina arvoina korostuivat paikalliset lähtökohdat ja rakentamistradition kunnioittaminen. Historiallista arkkitehtuuria alettiin arvostaa, eikä vanhaa pyritty enää välttämättä korvaamaan kaupunkia uudistettaessa. (Jalkanen ym. 2017, 26.) Suunnittelun muutoksiin vaikutti lisäksi erityisesti kaupunkiin muuttamisen vähentyminen. Sen myötä kaupunkien suunnittelussa alettiin korostaa kaupunkirakenteen eheyttämistä ja alueiden täydentämistä. (Jalkanen ym. 2017, 26.) Nähtiin, että kaavoituksen tehokkuudella oli mahdollista saavuttaa alueen kasvua (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 236). Myös arkkitehtuuri ja rakentamisen tavat muuttuivat ja 1990-luvulla. Rakentamisessa oli hyväksyttävämpää käyttää erilaisia tyylejä ja monimuotoisuutta. Suunnitteluun alkoi vaikuttaa lisäksi tietoisuus esimerkiksi riittämättömistä luonnonvaroista, saastuneesta ympäristöstä ja muuttuneesta ilmastosta. Ekologisuus nousikin tärkeäksi suunnittelukysymykseksi, kun pyrittiin rakentamaan ympäristöä säästäen. Ekologisen rakentamisen ääripäinä olivat tehokas ja tiivis ekokaupunki, jonka ympärillä on luontoa, sekä väljä ekokylä luontaistalouksineen. Kuitenkin maisemasuunnittelu ja sen merkitys korostuivat asuinympäristöissä. (Jalkanen ym. 2017, 28.) Modernin suunnittelun jälkeistä aikaa Jauhiainen ja Niemenmaa (2006) käsittelevätkin postmodernina suunnitteluna. Postmoderni suunnittelu on nähty modernien käsitysten haastamisena ja purkamisena, mikä voidaan katsoa alkaneen 1990-luvun alusta, vaikka kansainvälisesti siitä on viitteitä jo 1970-luvulta. Postmoderni suunnittelu on nähty sekä suunnittelun purkamisena että uusien näkökulmien etsimisenä. Postmoderniin suunnitteluun siirtymisen taustalla on talouskasvun hidastuminen ja epävarmuuden lisääntyminen, joiden myötä 11

16 syntyi tarve uusille suunnittelun näkökulmille. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) Kasvu oli toiminut suunnittelun lähtökohtana ja kasvun hidastuttua tarvittiin uusia lähtökohtia. Talouskasvun näkökulmasta Rajaniemi (2006) on nimennyt kasvun kaavoittamisstrategiaksi hetkisen kaavoittamisen. Hektisessä kaavoituksessa taloussuunnittelulla on kaavoitukseen suuri merkitys, koska kaavoituksessa pyritään taloudelliseen kannattavuuteen. Kaavoituksessa nähtiin kasvu taloudellisena elinehtona. Taloudelliset arvot tulivat yhä enemmän esille ja niiden nähtiin ohjaavan kaavoitusta. Esimerkiksi rakennusoikeuden määrä nähtiin taloudellisena tekijänä ja kaupantekovälineenä. Hektiseen kaavoitukseen pohjautuen voidaan havaita esimerkiksi kunnan ja yritysten välillä kasvua edistäviä sopimuksia. (Rajaniemi 2006, ) Rajaniemi (2006, 172) näkee hektisessä kaavoituksessa kaavoittamisen taloudellisena keinotteluna, jossa huomioidaan väestönkasvu sekä asumisrakentaminen suunnittelussa että elinkeinoelämän kannattavuudessa. Hektisen kaavoittamisen talouden näkökulmasta Rajaniemi (2006, ) käsittelee esimerkiksi automarkettien kaavoittamista. Jauhiaisen ja Niemenmaan (2006, 59-60) mukaisessa postmodernissa suunnittelussa korostettiin yhä enemmän eri osapuolien huomioon ottamista ja ymmärrystä käytännön ratkaisun löytämiseksi. Postmoderni suunnittelu sisältää kommunikatiivisen eli viestinnällisen ja vuorovaikutteisen suunnittelun. Vuosituhannen vaihteen kommunikatiivisessa suunnittelussa korostettiin ihmisten välillä käytävää vuorovaikutusta ja osallistumista ympäristön suunnitteluun. Toisten ymmärtämiseen pyrittiin avoimella ja vapaalla keskustelulla. Sen avulla tavoiteltiin osapuolien sitoutumista suunniteltuun lopputulokseen. Suunnittelijan tehtävä oli sovittaa eri intressiryhmien näkemykset. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) Kommunikatiivisuus on lisääntynyt suunnittelussa erityisesti tästä lähtien, mikä tulee esille samoihin aikoihin tulleen uuden lain myötä. Postmoderniin suunnitteluun sisältyy myös postkolonialistinen suunnittelu. Suunnittelussa täytyi huomioida myös uusia asioita, kuten erilaisuutta ja oikeudenmukaisuutta sekä elämäntapojen jatkuvaa muuttumista. Erilaisia elämisentapoja ja erilaisuutta alettiin tukea aktiivisesti, mikä vaatii suunnittelijoilta yhteiskunnan ja elämäntapojen muuttumisen tiedostamista. Oikeudenmukaisuudessa huomioitiin entistä enemmän sekä taloudelliset että sosiaaliset kysymykset. Postkolonialistisessa suunnittelussa nähdään, että yleinen etu on haasteellista 12

17 määritellä ja toteuttaa. Tärkeää oli kuitenkin korostaa osallisuutta ja osallistumisen mahdollisuutta huomioiden myös erilaiset osallistujien identiteetit. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, ) Vuosituhannen vaihteessa päällimmäisinä suunnittelukysymyksinä olivat olemassa olevien rakenteiden ylläpito sekä täydennysrakentaminen ja tiivistäminen kaavoitetuilla alueilla (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 236). Muutokset suunnittelussa ja kaupungistumisessa vaativat myös rakennuslainsäädännön uudistamista. Rakennuslakia yritettiin uudistaa ja luvuilla luvun lopusta lähtien kokonaisuudistuksen jäädessä toteutumatta tehtiin lakiin laajoja osittaisuudistuksia. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 236.) Kaavoituksen lainsäädännön uudistaminen tapahtui kokonaisuudessaan lopulta vuosituhannen vaihteessa, kun uusi maankäyttöja rakennuslaki (132/1999) astui voimaan. Uudistetussa laissa korostetaan erityisesti kestävää kehitystä, ympäristönhallintaa, kansainvälistymistä, vaikutusten arviointia sekä osallisuuden ja vuorovaikutuksen laajenemista (MRL 132/1999; Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 26, 238). Selvittäessään uuden lain vaikutuksia kaavoituskäytäntöihin kaavoittajan ammattia tutkinut Puustinen (2004, 31) on todennut, että lailla on ollut eniten vaikutusta työhön osallistumisen lisääntymisenä. Lailla on ollut vaikutusta kuitenkin myös pakollisten selvitysten lisäämiseen, rakennussuojelun aseman kasvuun, kaavojen alisteisuuden poistumiseen ja kaavoituksen painopisteiden muuttumiseen. Uusi laki toi muutosta myös kunnan rooliin kaavoituksessa. Uudessa laissa lisättiin kuntien itsenäistä päätöksentekoa maankäytössä. Aiemmin ympäristökeskukset vahvistivat kaavat ja toimivat valitusviranomaisina. Uuden lain myötä alueelliset ympäristökeskukset toimivat vain ohjaajina ja neuvojina valvonnan sijaan. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 237; Puustinen 2004, 34.) Vuosituhannen vaihteessa vallinnut postmodernin suunnittelun kausi ja arkkitehtuurityyli jäi Jalkasen ym. (2017, 26) mukaan kuitenkin hyvin lyhyeksi, koska vallalle on tullut uusia ihanteita. Nykyäänkin suunnittelussa korostuu entisestään yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ja täydennysrakentaminen. Kaupunkirakennetta ei hajauteta kauaksi taajamien keskustoista ja niiden läheisyydestä. Suunnittelussa tavoitellaan kaupunkimaisuutta esteettisesti ja toiminnallisesti. Yhtenäisen kaupunkikuvan sijaan suunnittelussa kuitenkin pyritään moni-ilmeisyyteen. Kaupunkikuvaan vaikutetaan massoittelun, korkeusmittakaavan ja värien vaihtelevuuden avulla. (Jalkanen ym. 2017, 29.) Pientalorakentamisessa on tavoiteltu kaupunkimaisia alueita maanläheisellä, tiiviillä ja matalalla suunnittelulla. Suunnittelun lähtökohtana ovat toimineet 13

18 taloudellisempi ja tehokkaampi maankäyttö sekä laadulliset tavoitteet. (Jalkanen ym. 2017, 30.) Suunnittelijat ovat joutuneet mukautumaan kaupungistumisen, yhdyskuntarakenteen hajautumisen ja täydennysrakentamisen tuomiin muutoksiin suunnittelussa (Jalkanen ym. 2017, 33 48). Kaavojen suunnittelussa on täytynyt ottaa huomioon myös muutokset asuntorakentamisen tarpeessa, asuntotuotannossa ja -muodoissa (Jalkanen ym. 2017, 50 65). Kaavoituksen ja suunnittelun koulutusohjelmaa ei varsinaisesti ole edelleenkään Suomessa. Suunnittelijoina toimivat arkkitehdit, maanmittauksen diplomi-insinöörit, rakennusinsinöörit ja maantieteilijät (Puustinen 2004, 14). Kaavoituksen toimijat ovat uuden lain myötä vakiintuneet. Julkinen sektori eli valtio ja kunnat toteuttavat pääosan suunnittelusta. Kaavoitus on monopolisoitunut kuntien tehtäväksi. Julkisen sektorin lisäksi yksityinen sektori toteuttaa kaavoja sekä voi auttaa kaavoitusprosessissa suunnittelun toimijana tai osallisena. Julkinen sektori kuitenkin vastaa kaavoituksessa suunnitelmien hyväksymisestä ja valvonnasta. (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 17; Puustinen 2004.) Suunnitteluun osallistuvat kuitenkin maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) mukaisesti muut viranomaistahot ja organisaatiot, joita suunnitelmat koskevat. Osallistujina voivat olla kymmenet eri edustajat, jotka pyrkivät vaikuttamaan kaavoitukseen. (Puustinen 2004, 36.) Osallistujien määrän lisääntymisellä on ollut oma vaikutuksensa kaavoitukseen ja maankäytön suunnitteluun. Kaavoituksen historia ja suunnittelun kehittyminen heijastuvat nykypäivän yhdyskuntaan ja sen rakenteisiin. Alueiden historiallinen kehittyminen vaikuttaa kaupungeissa näkyvään kerroksellisuuteen, jonka pohjalta nykypäivän suunnittelu on toteutettava. Olemassa oleva rakenne vaikuttaa siis alueen kehittämiseen nykypäivänä. Erityisesti viimeisimpiä alueiden kaavamuutoksia ja niiden vaikutuksia tarkasteltaessa on huomioitava, minkälainen Suomen suunnittelujärjestelmä on tällä hetkellä. 2.3 Suomen suunnittelujärjestelmä Suomen suunnittelun kehityksen myötä tämän hetkinen suunnittelu toteutetaan voimassa olevan lain mukaisesti. Suomen alueiden suunnittelua ohjaa siis vuosituhannen vaihteessa voimaan tullut maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL 132/1999). Maankäyttö- ja rakennuslaissa määrätään maankäytöstä, rakentamisesta ja Suomen suunnittelujärjestelmästä. Lain tavoite on järjestää 14

19 alueiden käyttö ja rakentaminen sekä mahdollistaa hyvän elinympäristön luominen kestävällä tavalla. (MRL132/1999.) Nykyisenlaiseksi kehittynyt suunnittelujärjestelmä ohjaa alueiden käyttöä. Maankäyttö- ja rakennuslain (132/ ) mukaisesti suunnittelujärjestelmään kuuluvat valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet, maakuntakaava, yleiskaava ja asemakaava. Valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet ovat valtioneuvoston hyväksymiä tavoitteita valtakunnalliseen alueiden käyttöön ja aluerakenteeseen. Maakuntakaavassa esitetään puolestaan yleispiirteinen suunnitelma maakunnan alueiden käytöstä. Maakuntakaava on maakuntaliiton laatima. (MRL 132/1999 4, 26.) Maakuntakaavaa tarkemmat suunnitelmat laaditaan kunnissa. Kunta laatii alueensa käytön järjestämiseksi ja ohjaamiseksi yleiskaavat ja asemakaavat. Yleiskaavassa esitetään pääpiirteinen suunnitelma kunnan alueiden käytöstä ottaen huomioon maakuntakaavaan vaatimukset. Yleiskaavalla osoitetaan maankäytön ohjaaminen yleispiirteisesti ja toiminnot yhteen sovittaen. Se laaditaan yksityiskohtaisemman suunnittelun perustaksi kertomaan periaatteet tavoitellulle kehitykselle. (MRL 132/1999 4, ) Asemakaava osoittaa puolestaan alueiden yksityiskohtaisemman käytön ja rakentamisen järjestämisen kunnassa. Asemakaavan laadinnassa tulee huomioida maakuntakaavan ja oikeusvaikutteisen yleiskaavan sisältövaatimukset. (MRL 132/1999 4, ) Tässä tutkimuksessa tarkastellaan tarkemmin asemakaavoja ja asemakaavoituksen vaikutuksia alueiden kehitykseen sekä historiassa että nykypäivänä. Asemakaavojen tarkoituksena on järjestää yksityiskohtaisemmin kunnan alueiden käyttöä, rakentamista ja kehittämistä. Tarkemmalla suunnittelulla voidaan vaikuttaa muita kaavatasoja yksityiskohtaisemmin alueen kehitykseen. Asemakaavoissa osoitetaan tarkemmin alueet eri tarkoituksia varten ohjaten samalla rakentamista ja maankäyttöä. Asemakaavoja on laadittava kunnan kehityksen ja maankäytön ohjaustarpeen mukaisesti. (MRL 132/ ) Asemakaavasuunnittelun tarkoituksena on huomioida tarkemmin alueen paikalliset olosuhteet ja edistää olemassa olevan rakennuskannan käyttöä (MRL 132/ ). Asemakaavalla laaditaan tarkemmin kehitykselle oleellisia edellytyksiä. Kaavalla on taattava terveellinen, turvallinen ja viihtyisä elinympäristö sekä mahdollistettava palvelujen alueellinen saatavuus ja liikenteen 15

20 järjestäminen (MRL 132/ ). Asemakaavoituksessa ja niiden tarkastelussa täytyy kuitenkin huomioida myös korkeamman tason suunnittelun vaikutukset ja mahdolliset rajoitukset. Asemakaava esitetään karttana, jossa ilmaistaan muun muassa kaava-alueen rajat, alueiden käyttötarkoitukset, rakentamisen määrä ja rakennusten sijoitus. Asemakaavakartan lisäksi asemakaavassa esitetään myös kaavamerkinnät ja -määräykset sekä kaavan tavoitteista, ratkaisuista ja vaikutuksista koostuva kaavaselostus. (MRL 132/ ) Asemakaavan laadinnassa on huomioitava myös maankäyttö- ja rakennuslaissa (132/1999) asetettu kaavoitusprosessin eteneminen ja siinä taattava vuorovaikutus. Kaavamenettelyyn kuuluu lain mukaan esimerkiksi kaavan valmistelusta tiedottaminen, vaikutusten arviointi, kaavan asettaminen julkisesti nähtäville ja kaavan hyväksymisestä ilmoittaminen. (MRL 132/1999.) Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista perehtyä kaavoitusprosessin menettelyihin tätä tarkemmin. On kuitenkin tutkimuksen kannalta merkittävää huomioida, mitä mahdollisuuksia ja vaatimuksia laki asettaa nykypäivänä kaavoitukselle ja alueiden kehittämiselle. Kaavoitus ei kuitenkaan ole pelkkää suunnittelujärjestelmän toteuttamista ja kaavakarttoja selostuksineen. Tässä tutkimuksessa kaavoitusta käsitellään laajemmin huomioiden myös eri tekijät, jotka mahdollistavat kaavoituksen ja kaavoituksen mahdollistaman alueiden kehityksen. Kaavoituksen mahdollistamiseksi tässä tutkimuksessa huomioidaan esimerkiksi maanhankinta. Tutkimuksessa tarkastellaan siis tekijöitä, joilla on merkitystä kaavoitukseen myös ennen ja jälkeen kaavoitusprosessin. 16

21 3. Kunta elinvoimaiseksi 3.1 Elinvoimaisen kunnan lähtökohtia Elinvoimaisuus -käsitettä kuulee käytettävän nykyään hyvin monissa yhteyksissä, mutta vakiintumattomalle käsitteelle ei ole olemassa yhtä selkeää määritelmää. Mitä elinvoimaisuus siis tarkoittaa? Tässä tutkimuksessa elinvoimaisuutta lähestytään kunnan näkökulmasta. Kuntien elinvoiman määrittelyyn on alettu kiinnittämään huomiota erityisesti 2010-luvun alusta lähtien. Kuitenkin Paananen ym. (2014, 15) toteavat, että kirjallisuutta ja julkaistuja tutkimuksia löytyy vähän aiheen ajankohtaisuudesta huolimatta, minkä havaitsin myös itse aiheeseen perehtyessäni. Useissa tutkimuksissa ja hankkeissa on tuotu esille kuntien ja seutujen elinvoima, mutta käsitettä ei aina määritellä sen tarkemmin. Tutkimuksesta riippuen elinvoimaisuudella myös käsitetään hieman eri asioita. Kirjallisuudesta löytyy kuitenkin jonkin verran viitteitä esimerkiksi siitä, millä keinoilla elinvoimaisuutta voitaisiin vahvistaa. Elinvoimaisuutta on pidetty tärkeänä asiana ja sitä on pyritty tutkimaan hallituksen toimista lähtien. Esimerkiksi Valovirta ja Virtanen (2004) ovat tutkineet elinvoimaisuutta osana hallituksen käynnistämää tavoiteohjelmaa kaupunkiseutujen elinvoimaisuuden edistämiseksi. Elinvoimaisuus on nähty yhtenä tekijänä kuntien ja seutujen menestymisessä. Siksi elinvoimaisuuteen liittyviä hallituksen ohjelmia on toteutettu myöhemminkin. Muun muassa Jauhiainen ja Huovari (2013) selvittivät tämän vuoksi vuoden 2011 linjatun kuntauudistuksen tueksi aluejakoa elinvoimaisille kunnille. Jauhiainen ja Huovari (2013, 9) tarkastelevat tutkimuksessaan työpaikkoja sekä väestön ja kuntatalouden kehitystä. Väestön näkökulmasta työllisyys nähdään keskeisenä tekijänä elinvoimaisuudelle. Työllisyys ja väestönmäärä yhdistyvät alueen kasvuun ja kehitykseen (Jauhiainen & Huovari 2013, 14). Elinvoimaisuus yhdistetäänkin usein kuntien kontekstissa elinkeinoihin ja siten elinkeinopolitiikkaan. Esimerkiksi Valovirta ja Virtanen (2004, 17) toteavat, että elinkeinopolitiikalla voidaan vahvistaa seutujen elinvoimaa. Elinkeinopolitiikan tarkoituksena on parantaa elinkeinoelämää ja yritysten toimintaedellytyksiä (Paananen ym. 2014, 98). Paananen ym. (2014, 98) toteavat kuitenkin, että elinvoimapolitiikalla pyritään puolestaan tukemaan elinkeinojen lisäksi kuntayhteisön, kuntalaisten ja järjestöjen toimintaa. Paananen ym. (2014) ovatkin tutkimuksessaan määritelleet elinkeinopolitiikan laajemmin osaksi kunnan elinvoimaa ja 17

22 elinvoimapolitiikkaa. Elinkeinopolitiikan vastineena onkin ruvettu puhumaan elinvoimapolitiikasta. Makkonen ym. (2019) mainitsevat myös elinvoimapolitiikan käsitteen korostuneen elinkeinopolitiikan sijaan. Makkonen ym. (2019, 12-13) viittaavat Airaksisen (2017) seminaarimateriaaliin, jossa elinvoimapolitiikkaa on käsitelty kolmesta näkökulmasta. Perinteinen elinkeinopolitiikka voidaan nähdä yleisluonteisena elinvoimapolitiikkana, jossa reagoidaan äkillisiin muutoksiin kenenkään toimijan asemaa erityisesti korostamatta. Toinen elinvoimapolitiikan muoto on suunnattu elinvoimapolitiikka, jossa kehitetään alueen vahvuuksia muun muassa strategioiden avulla tavoitellen yksityisiä toteuttavina toimijoina. Kolmantena muotona nähdään uudistava elinvoimapolitiikka, joka puolestaan perustuu löyhiin strategioihin sekä muuntuvuuteen ja ennakointiin. Uudistavaan elinvoimapolitiikkaan kuuluu uusia toimintatapoja etsivät toimijat, jotka ovat halukkaita etsimään ja tukemaan uudenlaisia kokeiluja. (Makkonen ym. 2019, ) Elinvoimaisuuteen vaikuttaa elinkeinojen lisäksi siis moni muukin tekijä. Tämän vuoksi elinvoimaisuuden tutkimisessa käsitettä täytyy tarkastella laajemmin. Esimerkiksi tehokkuus, houkuttelevuus ja vetovoimaisuus yhdistetään tutkimuksissa elinvoimaiseen kuntaan (mm. Paananen ym. 2014; Valanta 2017). Valanta (2017) tuo esille elinvoimaisuustutkimuksen vetovoimatekijät. Vetovoimaisuudella pyritään lisäämään ja säilyttämään kuntien elinvoimaisuutta. Hän viittaa Timo Aroon, joka on jakanut kunnan vetovoimatekijät viiteen osaan huomioiden erilaiset vetovoimatekijät, sijaintitekijät, mainetekijät ja identiteettitekijät. Kunnan vetovoimatekijöihin liittyy esimerkiksi niin yritysilmapiiri, aluetalous, työllisyys ja investoinnit kuin ilmapiiri, tapahtumat ja vapaa-ajan palvelut. (Valanta 2017, 405.) Elinvoimaisuustekijät eivät ole siis täysin yksiselitteisiä. Jauhiaisen ja Huovarin (2013, 14) mukaisesti elinvoimaisuutta on tutkittu suoran elinvoimaisuuden sijaan alueiden kasvua ja kehitystä tutkimalla. Aluetaloustieteen lähtökohdista juuri väestön ja työllisyyden määrillä voidaan mitata alueen kehitystä. Talousmaantieteen teorioissa aluekehitystä ja sitä kautta elinvoimaisuutta on lähestytty myös etäisyyden, kilpailukyvyn ja vaikutusalueen näkökulmasta (Jauhiainen & Huovari 2013, 15). Jauhiainen ja Huovari (2013) määrittelevät tutkimuksessaan alueen elinvoimaan vaikuttavan sijainnin, etäisyyden keskustasta ja läheisen keskustan koon sekä inhimillisen ja sosiaalisen pääoman. Myös 18

23 avoimuus ja yrittäjyys ovat heidän mukaansa tärkeitä tekijöitä kunnan elinvoimaisuudessa. (Jauhiainen & Huovari 2013.) Myös Paananen ym. (2014, 98) ovat käsitelleet kilpailukyvyn merkitystä elinvoimaisuuteen. Kilpailukyvyssä kunta määritellään suhteessa muihin kuntiin tai seutuun, ja sitä voidaan tarkastella myös kunnan sisällä tapahtuneena muutoksena. Sitä tarkastellaan siis osana sitä, miten kilpailukykyisesti kunta voi järjestää kuntayhteisön asiat ja kehittyä kuntana. Tällä taas on puolestaan yhteys aikaisemmin käsiteltyyn vetovoimaisuuteen, joka määritellään ulkopuolisten toimijoiden näkökulmasta vaikuttaen kunnan houkuttelevuuteen. (Paananen ym. 2014, 98.) Kansainvälisessä tutkimuksessa elinvoimaisuutta on lähestytty pääosin vain joko maalaismaisesta tai kaupunkien ja kuntien keskustojen näkökulmasta koko kunnan tarkastelun sijaan. Van Rij ja Koomen (2010) ovat käsitelleet maaseudun elinvoimaisuutta asutuksen kehityksen tukemisen näkökulmasta. Uusien rakennusten rakentaminen on nähty parantavan alueen taloudellista elinvoimaisuutta, mutta työllisyydellä nähdään olevan enemmän vaikutusta alueen elinvoimaisuuteen (van Rij & Koomen 2010, ). Tutkimuksissa on lisäksi tarkasteltu kaupunkien keskustojen elinvoimaisuutta ja sen muutosta. Vanhemmissa julkaisuissa esimerkiksi Schiller (1994, 50) on tutkinut keskustan ulkopuolisten vähittäiskauppojen sijoittumisen vaikutuksia keskustan elinvoimaisuuteen todeten keskustan menestykselle olevan tärkeintä, että yritykset ja muut toimijat haluavat sijoittua keskustaan. Myös Powe (2012) on tutkinut keskustan ulkopuolisten kauppojen vaikutusta keskustan kauppoihin ja elinvoimaan. Ratcliffe ja Flanagan (2004) käsittelivät kaupunkien keskustojen elinvoimaisuuden parantamista liiketoimintaa parantamalla. Kansainvälinen elinvoimaisuustutkimus on siis enemmän huolissaan kaupunkien keskustojen elinvoimaisuuden säilymisestä kaupan ja yritysten toiminnassa tapahtuneiden muutosten myötä. Kansainvälisille tutkimuksille oli suomalaisten tutkimusten tapaan tyypillistä se, että elinvoimaisuutta ei määritellä tarkemmin. Kyseisistä tutkimuksista poiketen kuitenkin Ravenscroft (2000) määrittelee elinvoimaisuuden tarkastellessaan, miten elinvoimaisuutta voidaan mitata kaupunkien voinnilla ja eri indikaattoreilla. Ravenscroft (2000, 2534) näkee elinvoimaisuuden ja elinkelpoisuuden käsitteet toisiinsa liittyviksi. Elinvoimaisuus nähdään usein houkuttelevuuden lisäämisenä ja menevyytenä, kun elinkelpoisuus on puolestaan sitä, että alueella tehdään investointeja ja kehitystä (Ravenscroft 2000, 2534). 19

24 Kuten huomataan, on elinvoimaisuudella monia ulottuvuuksia ja määritelmiä. Tutkimuksen tarkoituksen vuoksi on tarpeellista määritellä käsite kuitenkin vielä tarkemmin. Käytän tämän tutkimuksen elinvoimaisuuden määritelmänä Sallisen (2011) määritelmää hänen toimittamastaan elinvoimaista kuntaa käsittelevästä teoksesta. Sallinen (2011, 3) määrittelee elinvoimaisen kunnan koostuvan kuudesta tekijästä. Kunnan elinvoima voidaan nähdä muodostuvan vetovoimaisesta ympäristöstä, kilpailukykyisestä yrityskannasta, osaamisen ja työvoiman saatavuudesta, palveluista, sosiaalisesta pääomasta ja yhteisöllisyydestä sekä vahvasta kuntataloudesta (kuva 1) (Sallinen 2011, 3). Kuva 1. Kunnan elinvoima (Lähde: Sallinen 2011, 3). Lyhyesti käsiteltynä alueen vetovoimaisuus houkuttelee alueelle uusia asukkaita, yrityksiä, työntekijöitä ja matkailijoita. Se vaatii, että ympäristö ja asumismahdollisuudet ovat monipuoliset ja vaihtelevat. Kilpailukykyinen yrityskanta takaa elinkeinoja ja työpaikkoja kuntalaisille, mikä lisää kuntalaisten määrää ja hyvinvointia. Osaamista ja saatavilla olevaa työvoimaa puolestaan vaaditaan palveluiden ja yritysten toimintaan. Asukkaat ja yritykset tarvitsevat erilaisia palveluita vastaaman arjen tarpeisiin. Monipuoliset, laadukkaat ja saatavilla olevat toimivat palvelut saavat asukkaat ja yritykset pysymään alueella. Jatkuvan kehityksen takaamiseksi kunnassa täytyy olla 20

25 aktiivisia kuntalaisia, järjestöjä ja yrityksiä, joista muodostuu sosiaalista pääomaa ja yhteisöllisiä ryhmiä uuden luomiseksi. Kuntalaiset ovat tärkeä osa elinvoimaisen kunnan kehittämistä. Viimeisenä on vielä tärkeää, että kunnan talous mahdollistaa uudistusten toteuttamiseen. Elinvoimaisessa kunnassa on riittävästi resursseja ja se pystyy omalla toiminnallaan kehittämään kuntaansa. (Sallinen 2011, 4-9.) Elinvoimaisen kunnan lähtökohtana on lisäksi uusiutumiskyky ja toteuttamisentahto, mitkä toimivat perustana kasvulle ja kehitykselle. Tietoinen päätöksenteko, joustavuus ja uudistaminen ilmentävät kunnan elinvoimaisuutta. Uudistumisen mahdollistumiseksi tarvitaan sekä aktiivinen kunta että kuntalaiset. Myös kokonaisuuden hahmottaminen on osa elinvoimaisuutta. (Sallinen 2011, 3, 11.) 3.2 Elinvoimaisuus kunnan tehtävänä Elinvoimaisuus ja sen edistäminen nähdään kunnan tehtävänä. Kuntalaissa (410/2015, 1 ) todetaan, että: Kunta edistää asukkaidensa hyvinvointia ja alueensa elinvoimaa sekä järjestää asukkailleen palvelut taloudellisesti, sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävällä tavalla. Elinvoiman turvaaminen perustuu kuntien itsehallinnolle. Kunnan täytyy olla aktiivinen toimija elinvoiman edistämisessä, sillä kunnan päätöksenteolla on suuri merkitys elinvoimaan. Tämän vuoksi myös Paananen ym. (2014, 13) toteavat elinvoimaisen kunnan vaativan myös hallinnollista tehokkuutta. Sillä voidaan taata kunnan kehittäminen ja elinvoimaisuuden mahdollistaminen. Kuntien roolia elinvoimaisuuden edistämisessä on yritetty parantaa. Esimerkiksi Kuntaliitto käynnisti Elinvoiman Eväät -hankkeen vuonna 2012, minkä tarkoitus oli korostaa elinvoiman edistämistä kunnan perustehtävänä. Vaikka elinkeinopolitiikka on nähty perinteisenä osana kunnan toimintaa ja sen kehittäminen on koettu tärkeänä kunnan tehtävänä (Holstila 2012), ei elinkeinojen kehittäminen kunnan päätöksenteossa riitä pelkästään elinvoiman edistämisessä. Paananen ym. (2014) toteavatkin, että kunnan kaikessa päätöksenteossa tulisi ottaa huomioon elinvoimaisuusnäkökulma. Olisi tärkeää myös huomioida, että kaikki päätöksentekijät ovat vastuussa kunnan elinvoimaisuudesta. Kunnan johtamisella onkin tärkeä rooli siinä, että mahdollistetaan organisaatiolle asetettujen tavoitteiden saavuttaminen. (Paananen ym. 2014, 101.) Vastaavasti on tärkeää, että tieto välittyy myös alemmille tasoille kunnassa. Paananen ym. (2014) 21

26 kuitenkin toteavat, että elinvoimaisuuden johtaminen ja elinvoimaisuuden kehittäminen vaativat resursseja, vuorovaikutusta ja uuden luomista. 3.3 Elinvoimaisuuden kaavoittamisen taustaa Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella kunnan toimintaa ja havainnoida kaavoituksen keinoja kunnan elinvoimaisuuden edistämisessä. Kaavoituksen ja elinvoimaisuuden yhteydestä löytyy hyvin vähän tutkimusta. Kaavoituksen elinvoimaisuuteen viittaavaa tutkimus käsittelee maankäytön ja kaavoituksen merkitystä kunnan kehitykselle. Kaavoituksella on todettu olevan merkitystä kaupungeissa ja kaupunkiseuduilla esimerkiksi juuri elinkeinopolitiikan näkökulmasta (Huovinen 2017, 394). Elinkeinoille tärkeäksi koetun viihtyisyyden toteuttaminen nähdään kaavoituksen tehtäväksi (Huovinen 2017, 398). Viihtyisyydellä onkin todettu olevan merkitystä alueelle tuleville asukkaille ja yrityksille (Sallinen 2011). Huovinen (2017, 398) viittaa lisäksi Sandbergin (2015) pitämään seminaariesitykseen, jossa todetaan kaavoituksen ja maankäytön olevan merkittävä keino elinvoiman parantamisessa. Kaavoitus ja maankäyttö nähdään päättäjien näkökulmasta tärkeimpänä toimenpiteenä elinvoiman kehittämiseksi (Sandberg 2015). Maankäytöllä ja kaavoituksella on siis todettu olevan vaikutusta kunnan kehittymiseen ja elinvoimaisuuteen. Kaavoitusta on tarkasteltu myös kasvun näkökulmasta (Rajaniemi 2006). Pelkällä kaavoituksella ei kuitenkaan voida luoda alueelle kasvua ja lisää väestöä. Rajaniemi (2006) tarkastelee teoksessaan esimerkiksi muuttopäätöksiä kunnan kasvun näkökulmasta ja toteaa, ettei pelkällä kaavoituksella voida siihen vaikuttaa. Väestön sijoittumiseen vaikuttaa siis hyvin moni muukin tekijä. Maankäytöllä yleisemmin on kuitenkin todettu olevan vaikutuksia asumisen, liikenteen ja palvelujen järjestämisen kautta alueiden elinvoimaisuuteen. Mäntysalo ym. (2010) ovat käsitelleet osana PARAS-hanketta seudullisen yhteistyön vaikutusta sekä sen yhteyttä seutujen elinvoimaisuuteen. Elinvoimaisuuden yhtenä edellytyksenä nähtiin maankäyttö. Kuntien erilaiset maankäyttöpolitiikat kuitenkin hankaloittavat seudullista yhteistyötä. (Mäntysalo ym ) Maankäyttöön liittyen myös Paananen ym. (2014, 39) ovat todenneet, että yhdyskuntarakenne vaikuttaa elinvoimaisuuteen, koska sillä luodaan edellytykset kehitykselle. 22

27 Kaavoitukseen on muutoin viitattu muutamissa teoksissa. Jauhiainen ja Niemenmaa (2006, 261) viittaavat kaavoitukseen alueiden välisessä kilpailussa ja kunnan kehittämisessä. Myös Sallinen (2011, 4) toteaa, että maankäytöllä on vaikutusta alueen kilpailukykyyn ja elinkeinoelämän toimintamahdollisuuksiin. Kaavoitusta ei kuitenkaan käsitellä yksittäisenä tekijänä, sillä myös esimerkiksi kansallisella aluepolitiikalla on vaikutusta alueiden kehittämiseen ja kaavoitukseen (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 261). Kaavoituksella ja maankäytöllä voidaan kuitenkin vaikuttaa alueiden mahdollisuuksiin. Kunnilla todetaan olevan kiinnostusta esimerkiksi tarjota yrityksille hyviä toimintaympäristöjä (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 264). Myös sijaintietujen tarjoamiseen yrityksille voidaan vaikuttaa maankäytöllä (Holstila 2012, 9). Rajaniemi (2006, 82) puolestaan toteaa, että kaavoituksella on mahdollista monipuolistaa asuntotarjontaa. Yksittäisiä kaavoituksen mahdollisuuksia siis löytyy. Yhtenä tärkeänä tekijänä yritysten kannalta Holstila (2012, 9) pitää kuitenkin kaavoitusprosessien sujuvuutta. Asemakaavoitus onkin osittain nähty kehittymisen hidastajana (Rinkinen 2007). Kuitenkin Jauhiainen & Niemenmaa (2006, 270) toteavat kaupunkiseutujen kehityksen kasvun jatkamisen vaativan suunnittelua. Kasvu ja kehitys viittaakin useassa tutkimuksessa elinvoimaisuuskysymyksiin. Näiden pohjalta tämän tutkimuksen tarkoitukseksi nousi tutkia, miten kaavoituksella voidaan vaikuttaa alueen kasvuun ja kehitykseen ja näin ollen elinvoimaisuuteen. Maankäytön suunnittelu ja kaavoitus nähdään tässä tutkimuksessa edellytyksenä kehitykselle. Tutkimuksessa otetaan huomioon kaavoituksen osalta edellä esitetyt kehitykseen ja kasvuun vaikuttavat tekijät sekä merkittävimmät Sallisen (2011) määrittelemät elinvoimaisuuden ulottuvuudet. Tutkimuksen ohella otetaan huomioon, mihin näistä ulottuvuuksista kaavoituksella on mahdollisuus vaikuttaa ja mikä muu voi vaikuttaa elinvoimaisuuden kaavoittamiseen. 23

28 4. Tutkimusalueena Jyväskylän seutu 4.1 Jyväskylän seudun taajamat Tutkimuksen tutkimusalueena toimii Jyväskylän seutu Keski-Suomessa. Jyväskylän seutuun lasketaan Jyväskylän kaupungin lisäksi Hankasalmi, Laukaa, Muurame, Petäjävesi, Toivakka ja Uurainen (Jyväskylän seutu 2019). Tutkimuksessa tarkastellaan tarkemmin asemakaavoitusta, minkä vuoksi tutkimuskohteeksi rajattiin taajamat. Taajamalla tarkoitetaan taajama-aluetta, jossa on vähintään 200 asukkaan rakennusryhmä, joiden rakennusten välillä on enintään 200 metriä. Taajaman määrittelee siis väestön ja rakennuskannan tiiviys. (Helminen ym. 2016, 11.) Jyväskylän seudun kunnista tutkimukseen valittiin kaksi taajamaa, jotka ovat kehityksensä perusteella oletetusti elinvoimaisia. Rajoitin taajamien valinnassa taajamien etäisyydeksi noin kilometriä Jyväskylän keskustasta, jotta taajamat ovat voineet hyötyä Jyväskylän keskustan läheisyydestä. Taajamien valinnassa hyödynnettiin Helmisen ym. (2016) tekemää taajamaluokittelua Jyväskylän seudun taajamista. Sen perusteella valitsin taajamiksi Tikkakosken taajaman ja Muuramen keskustaajaman. Helminen ym. (2016) ovat määritelleet Keski-Suomea tarkastellessaan nämä taajamat Jyväskylän kaupunkiseudun lähitaajamiksi. Kaupunkiseudun lähitaajamalla tarkoitetaan kaupungista erillään olevaa asukaskeskittymää. Lähitaajamat ovat suurehkoja asukkaan taajamia. Ne sijaitsevat kuitenkin erillään kaupungin keskustaajamista, ja ovatkin tutkimukseen valittujen alueiden mukaisesti usein kehyskuntien tai entisten maalaiskuntien keskuksia. Lähitaajamat nähdään myös aluekeskuksina korkeine asukastiheyksineen ja palveluineen. (Helminen ym. 2016, ) Tutkimusalueena toimivat siis kaksi Jyväskylän kaupunkiseudun lähitaajamaa, Tikkakosken taajama ja Muuramen keskustaajama. Tikkakosken taajama kuuluu osaksi Jyväskylää. Muuramen keskustaajama sijaitsee puolestaan Muuramen kunnassa. Molemmat taajamat sijaitsevat kriteerien mukaisesti noin kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta, mutta yhteistä näille taajamille on myös valtatien välitön läheisyys. Tikkakosken taajama sijaitsee Jyväskylästä pohjoiseen valtatie 4 läheisyydessä ja Muuramen keskustaajama Jyväskylästä etelään valtatie 9 varrella. Muuramen keskustaajaman ja Tikkakosken taajaman lisäksi Helminen ym. (2016, 24) määrittelivät Jyväskylän lähitaajamiksi myös muita taajamia, mutta niiden liikenneyhteysmahdollisuudet erosivat näistä kahdesta taajamasta. Kahden valitun taajaman 24

29 samankaltaisuus liikenneyhteysmahdollisuuksien osalta antaa mahdollisuuden taajamien yhtäläisyyksien tarkastelulle. Tikkakosken taajama ja Muuramen keskustaajama ovat siis sijainniltaan ja liikenneyhteysmahdollisuuksiltaan suhteellisen samankaltaisia taajamia Jyväskylän seudulla. Yhtäläisyyksien lisäksi taajamat kuitenkin eroavat paljon toisistaan. Tutkimuksen kaavoitusnäkökulman vuoksi tutkimusalueen tarkemmassa kuvauksessa tarkastelen alueen kaavoitusta ja taajaman kehittymistä. Kuva 2. Tikkakosken taajama ja Muuramen keskustaajama Jyväskylän seudulla 25

30 4.2 Tikkakosken taajaman muutokset Tikkakoski on Jyväskylän kaupungin pohjoisin taajama. Tikkakoski sijaitsee noin 20 kilometrin päässä Jyväskylän keskustasta. (Jyväskylä 2019a.) Tikkakoski kuului yhtenä taajamana osaksi Jyväskylän maalaiskuntaa vuoteen 2009 saakka, kunnes Jyväskylän maalaiskunta ja Korpilahti liitettiin osaksi Jyväskylää. Jyväskylän maalaiskunta vastusti liittymistä, mutta Korpilahden päätöksen ja taloudellisten syiden myötä maalaiskuntakin liitettiin osaksi Jyväskylää. (Lehtonen 2013, 27.) Jyväskylän maalaiskunnan kuntaliitoksen myötä Tikkakoskesta tuli yksi Jyväskylän taajamista. Tällä hetkellä Tikkakosken alueella asuu noin 6000 asukasta (Jyväskylä 2019a). Tikkakosken taajamassa asuu 2017 tilaston mukaisesti asukasta (Taajamat väkiluvun ja 2017). Alueen kehitykseen on vaikuttanut se, että alueella on ollut paljon teollisuutta. Tikkakosken taajaman kupeesta löytyvät lisäksi lentoasema ja Puolustusvoimien ilmasotakoulu (Jyväskylä 2019a), joilla on ollut tärkeä merkitys taajaman kehityksessä. Taajamasta löytyy lisäksi monia peruspalveluja. Tikkakosken asemakaavoitus koki muutoksia Jyväskylään yhdistymisen yhteydessä. Maalaiskunnan työntekijöitä kuitenkin siirtyi liitoksen myötä työskentelemään osaksi Jyväskylän kaavoitusta, mikä helpotti Tikkakosken kaavoituksen jatkamista. Kaavoituksen periaatteet ja toimintatavat yhtenäistettiin kuitenkin koko kaupungin aluetta koskeviksi (Lehtonen 2013, 27-29). Tikkakosken ennen vuotta 2009 suunnitellut kaavat on laadittu Jyväskylän maalaiskunnassa. Uudemmat kaavat ovat laadittu Jyväskylän kaupungin toimesta. Tikkakosken yhdistyttyä Jyväskylään kaavakartat ovat saatavilla Jyväskylän kaupungilta. Lähestyn Tikkakosken kaavoitusta saatavilla olevien asemakaavakarttojen pohjalta sekä asemakaavoitusta ohjaavien ylempien kaavatasojen näkökulmasta. Ylempien kaavatasojen pohjalta voidaan havaita, miten taajaman asemakaavoituksen kokonaisuutta ohjataan tällä hetkellä. Tikkakosken tämän hetkisen asemakaavoituksen taustalla on Keski-Suomen maakuntakaava vuodelta 2017 (Keski-Suomen maakuntakaava 2017). Nykyinen alueen yleiskaava on vuodelta 2016 (Jyväskylän yleiskaava 2016). 26

31 Kuva 3. Ote Tikkakoskesta maakuntakaavassa ja kaavan kaavamerkinnöistä (Lähde: Keski-Suomen maakuntakaava 2017). Kuva 4. Ote Tikkakoskesta Jyväskylän yleiskaavassa ja kaavan kaavamerkinnöistä (Lähde: Jyväskylän yleiskaava 2016). 27

32 Tämän hetkinen Tikkakosken asemakaavoitustilanne ja kaavakarttayhdistelmä ovat saatavilla Jyväskylän karttapalvelusta (Jyväskylän karttapalvelu 2019). Tarkemmat kaavakartat kaavamerkintöineen ja -määräyksineen ovat saatavilla kyseisestä karttapalvelusta tai Jyväskylän kaupungilta. Ajantasakaavassa näkyy tämän hetkinen asemakaavatilanne (kuva 5). Tällä hetkellä Tikkakoskelle on tekeillä lisäksi neljä asemakaavaa (Jyväskylä 2019b). Kuva 5. Tikkakosken ajantasakaava (Lähde: Jyväskylän karttapalvelu 2019). 4.3 Muuramen keskustaajaman kehitys Muuramen kunta sijaitsee 13 kilometriä Jyväskylästä etelään. Kunta on perustettu vuonna 1921, ja se on säilynyt useista kuntaliitoskeskusteluista huolimatta itsenäisenä kuntana. Muurame sijoittuu Päijänteen ja Muuratjärven väliselle kannakselle, mikä on osaltaan ohjannut asutuksen sijoittumista. Muuramen kunnassa oli kokonaisuudessaan marraskuun 2018 mittauksessa asukasta. Muurameen kuuluu kaksi taajamaa, Muuramen keskustaajama ja Kinkomaa. (Muurame 28

33 2019a.) Tässä tutkimuksessa keskitytään Muuramen keskustaajamaan, jossa sijaitsee kunnan keskusta ja suurin osa kunnan palveluista. Keskustaajamassa on myös suurin osa kunnan taajamaasutuksesta. Keskustaajamassa asui vuoden 2017 tilaston mukaan asukasta (Taajamat väkiluvun ja 2017). Muuramen viimeaikaisia huomionarvoisia muutoksia ovat vuonna 2013 ja 2016 rakennetut kauppakeskukset valtatien varteen. Lähestyn Muuramen kaavoitusta saatavilla olevien asemakaavakarttojen pohjalta sekä asemakaavoitusta ohjaavien ylempien kaavatasojen näkökulmasta. Muuramen asemakaavoituksen taustalla on maakuntatasolla Tikkakosken tavoin Keski-Suomen maakuntakaava vuodelta 2017 (Keski-Suomen maakuntakaava 2017). Muuramen keskustaajaman osayleiskaava vuodelta 1997 on tällä hetkellä oikeusvaikutukseton, sillä se ei perustu nykyiseen maankäyttö- ja rakennuslakiin. Keskustaajaman pohjoisosaan on laadittu vuonna 2015 osayleiskaava ja taajaman eteläosan osayleiskaava on tekeillä. (Muurame 2019b.) Kuva 6. Ote Muuramesta maakuntakaavassa ja kaavan kaavamerkinnöistä (Lähde: Keski-Suomen maakuntakaava 2017). 29

34 Kuva 7. Ote Muuramen keskustaajaman pohjoisosan osayleiskaavasta ja kaavan kaavamerkinnöistä (Lähde: Keskustaajaman osayleiskaava pohjoisosa kaavakartta 2015). Tämän hetkinen asemakaavoitustilanne eli ajantasakaava on saatavilla Muuramen kunnan nettisivujen tarjoamasta selainpalvelusta (Asemakaavayhdistelmä 2018), jossa on kokonaisuutena nähtävillä vuonna 2018 voimassa olevat kaavat (kuva 8). Uusimpien kaavojen merkinnät ja määräykset ovat saatavilla yksittäisten kaavakarttojen yhteydestä selainpalvelusta tai Muuramen kunnalta. Kaavayhdistelmästä nähdään tämän hetkinen kaavoitustilanne Muuramessa. Kaavayhdistelmän päivittämisen jälkeen Muuramessa on vahvistettu lisäksi vuonna 2018 yksi kaava. Voimassa olevien kaavojen lisäksi Muuramessa on jatkuvasti vireillä uusia asemakaavoja. Muuramen kaavoituskatsauksesta vuodelle 2019 (Muuramen kunta 2018) nähdään, että Muurameen on vireillä seitsemän asemakaavaa ja tulossa on lisäksi kahdeksan asemakaavaa. 30

35 Kuva 8. Ote Muuramen ajantasakaavasta (Lähde: Asemakaavayhdistelmä 2018). 31

36 5. Aineisto ja menetelmät 5.1 Laadullisen tutkimuksen lähtökohtia Vastauksia elinvoimaisuuden kaavoittamiseen haetaan tässä tutkimuksessa laadullisen eli kvalitatiivisen tutkimuksen keinoin. Laadullisen tutkimuksen vahvuutena on, että sillä on mahdollista saada syvällistä tietoa tutkittavasta ilmiöstä (Alasuutari 2011, 231). Empiirisen tutkimuksen tavoin tässä tutkimuksessa kerätään havaintoja, jotka toimivat johtolankoina. Johtolankoja tulkitsemalla päästään käsiksi siihen, mitä havaintojen takana on. (Alasuutari 2011, 78.) Kaavoituksen kehittymisen ja sen elinvoimaisuudelle tärkeiden tapahtumakulkujen selvittämiseksi tutkimuksessa tarkastellaan tutkimusalueiden asemakaavoja ja erityisesti kaavakarttoja. Kaavoituksessa käytettyihin keinoihin käsiksi pääsemiseksi tutkimuksen johtolankoina toimivat kaavoittajat ja heidän toiminta ja kokemukset. Aineistot analysoidaan kahdella eri analysointimenetelmällä. Laadullisen analyysin yhteydessä puhutaan yleensä aineistolähtöisestä, teorialähtöisestä ja teoriasidonnaisesta analyysista (Tuomi & Sarajärvi 2018, ). Tässä tutkimuksessa esiteltäviä aineistoja ja niiden analysointia lähestytään analyysivaiheessa aineistolähtöisen analyysin näkökulmasta. Aineistolähtöinen analyysi pyrkii tutkimuksen tarkoituksen mukaisesti luomaan teoreettisen kokonaisuuden kerätystä tutkimusaineistosta. Tutkimuksen tarkoituksena on saada teoreettinen ymmärrys tutkittavasta ilmiöstä, ilman että aikaisemmat havainnot tai tiedot ohjaavat analyysin toteuttamista tai lopputulosta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 108). Tutkimuksen aineistolähtöisyyttä tukee myös aikaisemman tutkimuksen puute. Tuomi ja Sarajärvi (2018, ) toteavat, että tietyin varauksin analyysilähtöistä analyysiä voidaan kutsua myös induktiiviseksi analyysiksi, jossa päättelyn logiikka on siis yksittäisestä yleiseen. Aineistosta nousevista yksittäisistä ilmauksista pyritään siis analyysin avulla muodostamaan yleisempiä kokonaisuuksia. Laadullisen tutkimuksen tekemisessä täytyy myös huomioida, että määrälliseen eli kvantitatiiviseen tutkimukseen verrattuna tutkimuksen tulokset ovat huonosti yleistettävissä. Laadullisessa tutkimuksessa ei ole tarkoitus etsiä yleispätevää selitystä muihin tapahtumaketjuihin kuin tutkittavaan ainutkertaiseen tapaukseen. (Alasuutari 2011, ) Tutkimuksessa tarkastellaankin yksittäisiä taajamia, joiden kehittyminen ja historia ovat ainutkertaisia. Tutkimuksella pyritään kuitenkin tarkastelemaan ilmiötä myös yleisemmällä tasolla. Tämän 32

37 vuoksi on tärkeää, että tutkimusaineisto koostetaan edustavasta otoksesta (Alasuutari 2011, 243). Näin saadaan kattava ja luotettava jakauma ilmiöstä yksittäisten tapausten pohjalta. 5.2 Asemakaavakartat ja niiden kertomusten analysointi Tarkastelen tutkimusalueiden eli Tikkakosken ja Muuramen asemakaavoitusta kaavakarttojen avulla kaavoittajien kertomusten taustana. Sain tarkasteltavakseni Jyväskylän kaupungilta ja Muuramen kunnalta asemakaavakarttoja taajamista ja luvuilta lähtien. Uusimpia kaavoja tarkastelin myös verkkosivuilta löytyvien kaavakarttojen avulla. Asemakaavakarttojen tarkastelemisessa on tärkeää, että tutkijana pystyn ymmärtämään kaavojen sisällön. Tämä onkin vaatinut kaavamerkintöihin ja -määräyksiin perehtymistä, sillä merkintöjä ei ollut suoraan saatavilla jokaisesta asemakaavakartasta niiden iän vuoksi. Tutkimuksessa tarkastellaan tarkemmin muutamia valittuja asemakaavoja. Valitsin tarkasteltavaksi kummaltakin tutkimusalueelta kahdeksan mielestäni merkityksellistä asemakaavakarttaa eri vuosikymmeniltä 1970-luvulta tähän päivään. Kaavakarttojen valinnassa painottui niiden keskeinen sijainti taajamassa ja merkitys elinvoimaisuuden näkökulmasta. Tarkasteltavien kaavakarttojen tueksi tarkastelin tutkimusalueen esittelyn yhteydessä esittelemiäni asemakaavayhdistelmiä eli ajantasakaavoja. Ajallista vertailua varten tarkasteltavanani oli kaavayhdistelmä eri vuosikymmeniltä. Niiden avulla pystyin käsittelemään eri alueiden kehittymistä. Analysoin kaavakarttoja hyödyntäen narratiivisen analyysin keinoja. Asemakaavakarttojen jatkuva laatiminen alueita täydentäen ja laajentaen voidaan nähdä kertomuksellisena tapahtumana. Laatimisen taustalla voidaan nähdä eri merkityksiä ja syitä. Hänninen (2018, 188) toteaa, että narratiivisella tutkimuksella voidaan tulkita todellisuudessa tapahtuneita tapahtumia, tapahtumien kulkua ja niiden tarinoita. Asemakaavakartat voidaan nähdä kuvina tai visuaalisina dokumentteina. Narratiivisessa tutkimuksessa voidaankin käyttää aineistona tavanomaisten tekstien lisäksi myös visuaalisia kertomuksia, kuten kuvia (Hänninen 2018, 195). Visuaalista aineistoa analysoitaessa on kuitenkin huomioitava analyysin haasteet ja ero tekstiaineistoon verrattaessa. Tulkitsen kaavakarttojen avulla kaavoituksen kehitystä eli tapahtumien kulkua ja taustalla tapahtuvaa kertomusta. Tarkastelen tarkemmin kaavakartoista tulkittavien kertomusten sisältöjä 33

38 eli mitä alueesta kerrotaan kaavakartoilla. Hännisen (2018, 196) mukaisesti tarkastelin kaavakarttoja aluksi avoinna tapahtumien kululle ja kertomuksen juonelle. Ensimmäisen tarkastelukerran jälkeen tein tarkempia havaintoja kaavakartoista tavoitettavasta kertomuksesta. Tarkastelin kaavakarttoja tarkemmin juonianalyysin keinoin, jossa eritellään, millaisten tapahtumien avulla alkutilanteesta on edetty lopputilanteeseen. (Hänninen 2018, ) Kaavoitus ja alueen kehittyminen voidaan nähdä kehityskertomuksena, josta voidaan eritellä eri tapahtumia. Tulkitsin kaavakartoista niiden yksittäisiä tapahtumakulkuja ja tarkastelin niitä kaavayhdistelmien valossa. Näin muodostin näkemyksen taustalla tapahtuvasta kertomuksesta kaavakarttojen laatimisesta ja suunnittelusta sekä niiden yhteydestä elinvoimaisuuden kehittämiseen. 5.3 Teemahaastattelut aineistonkeruumenetelmänä Laadullisessa tutkimuksessa aineistonkeruu toteutetaan yleisimmin haastattelulla, kyselyllä, havainnoinnilla tai dokumenttien avulla (Tuomi & Sarajärvi 2018, 83). Valitsin tutkimuksen toiseksi aineistonkeruumenetelmäksi tavoitellun aineiston mukaisesti haastattelun. Haastattelujen avulla pääsin syventymään haastateltavien kokemuksiin elinvoimaisuuden kaavoittamisesta. Haastattelujen avulla voidaan saada tietoa helposti tuntemattomasta aiheesta. Kyselyyn verrattuna haastattelun etuna pidetään erityisesti menetelmän joustavuutta, kuten kysymysten toistamisen mahdollisuutta, ilmausten selventämistä ja keskustelun mahdollisuutta. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 85.) Aiheen moniulotteisuuden vuoksi olikin oleellista, että haastattelun aikana oli mahdollista saada haastateltavat täydentämään vastauksiaan. Haastattelijana minulla oli myös mahdollisuus tarkentaa mahdollisia epäselviksi jääviä kohtia haastattelun aikana. Haastattelut määritellään usein strukturoiduiksi tai strukturoimattomiksi haastatteluiksi. Strukturoiduiksi haastatteluiksi luokitellaan esimerkiksi lomakehaastattelut, joissa kysymykset ja vastaukset ovat valmiiksi määriteltyjä. Strukturoimattomat haastattelut ovat puolestaan avoimia ja vapaata keskustelua muistuttavia haastatteluja. Näiden välissä voidaan nähdä olevan haastattelut, jotka ovat puoliksi strukturoituja. (Ruusuvuori & Tiittula 2009, ) Toteutin haastattelut teemahaastattelulla eli puolistrukturoidulla haastattelumenetelmällä. Puolistrukturoidun 34

39 haastattelun tarkoituksena on, että käsiteltävä aihe ja näkökohta on sovittu, mutta kaikkia osia ei ole lopullisesti päätetty (Hirsjärvi ja Hurme 2008, 47). Teemahaastattelu perustuu etukäteen valittuihin tutkittavaan ilmiöön liittyviin teemoihin, joiden avulla pyritään löytämään merkityksellisiä vastauksia tutkimusongelmaan (Tuomi & Sarajärvi 2018, 87-88). Teemahaastattelussa keskusteltavat teemat ovat kaikille haastateltaville samat (Liite 1). Teemoista keskusteltaessa kuitenkin kysymysten muoto ja järjestys voivat vaihdella haastateltavien välillä. (Hirsjärvi ja Hurme 2008, ) Tutkimusaiheen vuoksi oli hyödyllistä, että haastattelua ei ollut pakko tehdä siinä järjestyksessä, kuin oli ennalta asetettu. Tuomi ja Sarajärvi (2018, 85) toteavatkin, että haastattelija voi muuttaa kysymysten järjestystä keskustelun kulun mukaan. Jotta haastateltavilta oli mahdollista saada mahdollisimman paljon tietoa haastattelun aiheesta, lähetin Tuomen ja Sarajärven (2018, 85-86) suositusten mukaisesti haastatteluteemat etukäteen tiedonantajille. Näin heillä oli aikaa valmistautua haastatteluun. 5.4 Kaavoittajat haastateltavina Tutkimusalueen rajaus kahteen taajamaan, Tikkakosken taajaman ja Muuramen keskustaajama, rajasi haastateltavien valintaa. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten kaavoitusta on alueilla toteutettu, minkä vuoksi oli perusteltua valita haastateltaviksi alueen kaavoittajat ja kunnan kaavoitukseen osallistuvia työntekijöitä. Haastateltavilla voidaan olettaa olevan asiantuntijatietoa kyseisestä aihepiiristä, minkä vuoksi voidaan puhua asiantuntijahaastatteluista. Asiantuntijuuden voidaan määritellä olevan esimerkiksi tiede- tai instituutioperusteista tai kuten tässä tapauksessa ammattiin ja ammatillisiin tehtäviin perustuvaa. Asiantuntijuus tarkoittaa sitä, että henkilöllä on kyseisestä aihealueesta maallikolta puuttuvia tietoja ja taitoja. Oletuksena on, että asiantuntijoilla on tutkittavasta ilmiöstä myös sellaista tietoa, jota muilla ei ole. (Alastalo ym. 2017, ) Asiantuntijuus kaavoituksesta ja kokemus tutkimusalueista rajasi haastateltavien valintaa voimakkaasti. Haastateltavat kannattaakin valita harkitusti ja tarkoitukseen sopivuuden mukaan (Tuomi & Sarajärvi 2018, 97-99). Haastattelun yhtenä etuna voidaan pitää sitä, että haastatteluun osallistuvat henkilöt voidaan valita sen perusteella, että heillä on varmasti tietoa kyseisestä ilmiöstä (Tuomi & Sarajärvi 2018, 86). Tutkimusta suunniteltaessa otin yhteyttä yhteen kummankin taajaman kaavoittajaan varmistaakseni tutkimusaluerajauksen mahdollistumisen tutkimuksessa. 35

40 Heidän kieltäytymisensä olisi muuttanut tutkimuksen lähtökohtia. Mahdollisten kaavoittajien rajattu määrä oli kuitenkin haasteellinen tekijä tutkimuksen etenemiselle sen jälkeenkin. Suurin osa haastateltavista valikoitui suoran yhteydenoton kautta valikoiduista mahdollisten haastateltavien joukosta. Tarkoitukseen sopivien haastateltavien vähäinen määrä rajasi osaltaan aineiston kokoa. Tämän vuoksi haastateltavia etsiessäni hyödynsin suorien haastattelupyyntöjen lisäksi niin sanottua lumipallo-otantaa. Alastalo ym. (2017, 222) toteavat, että asiantuntijahaastatteluissa haasteltavien määrää voi täydentää kyseisellä menetelmällä. Lumipallootannalla tarkoitetaan sitä, että haastateltavat toimivat tiedonantajan roolin lisäksi avainhenkilöinä, jotka johdattavat haastattelijan uuden haastateltavan pariin. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 99.) Näin sain tietoa muutamasta henkilöstä, jotka sopivat haastateltaviksi. Kaikkien haastateltavien tietämys erityisesti rajatusta tutkimusalueesta ei ollut kattava, mutta heillä oli monipuolinen asiantuntemus kaavoituksesta. Tämä otettiin kuitenkin huomioon sekä haastatteluita tehdessä että tuloksia analysoitaessa. Haastateltavista suurin osa on kaavoittajia. Kaavoittajiksi määritellään tässä tutkimuksessa myös nykyään eri nimikkeellä toimivat henkilöt, jotka ovat aikaisemmin kaavoittaneet kyseisiä alueita. Kaavoittajien lisäksi haastateltavalla saattoi olla tuntemusta kaavoituksesta ja tutkimusalueista muiden kaavoituksen työtehtävien myötä. Moninaisen haastateltavien ryhmän vuoksi puhun jatkossa tässä tutkimuksessa haastateltavista yleisesti kaavoittajina. Haastateltavina toimi neljä Tikkakosken taajaman kaavoittajaa ja kolme Muuramen keskustaajaman kaavoittajaa. Määrälliseen eli kvantitatiiviseen tutkimukseen verratessa laadullisen tutkimuksen aineiston koko on huomattavasti pienempi. Haastateltavien tiedon määrällä ja laadulla sekä kokemuksella onkin laadullisessa tutkimuksessa enemmän merkitystä kuin haastateltavien lukumäärällä. (Tuomi & Sarajärvi 2018, ) Haastateltavien määrän sopivuus ilmeni kuitenkin aineistosta esille nousevien asioiden toistuvuutena. Haastattelujen laajuus antoikin seitsemältä haastateltavalta todella kattavan näkemyksen ilmiöstä kyseisillä alueilla. Haastattelut olivat kestoltaan keskimäärin 1 h 33 min pitkiä, lyhimmän ollessa 1 h 6 min ja pisimmän 2 h 15 min pitkä. Asiantuntijahaastatteluja tehdessä on tärkeää perehtyä aiheeseen hyvin ennen haastattelujen tekemistä. Se auttaa niin haastateltavien löytämisessä kuin haastattelujen tekemisessä. (Alastalo ym. 2017, ) Olinkin ennen haastatteluja perehtynyt laajasti sekä kaavoitukseen yleisesti 36

41 että tutkimusalueilla. Asiantuntijahaastatteluja tehdessä on myös oleellista, onko haastattelija maallikko vai mielestään toinen asiantuntija (Alastalo ym. 2017, 223). Jotta haastateltavat pystyivät toimimaan haastattelussa asiantuntijan tavoin ammattikieltä käyttäen, toin ennen haastattelua esille oman osaamiseni ja tietämykseni kaavoituksesta sekä tutkimusalueista. Näin ollen haastateltavien ei tarvinnut selittää erikseen tarkoittamiaan asioita, vaan pystyimme keskittymään haastatteluissa haastattelun aiheisiin. Se helpotti haastateltavien mahdollisuuksia myös viitata suoraan keskusteltaviin alueisiin. Toteutin haastattelut syys- ja lokakuussa vuonna Haastattelut toteutettiin pääosin kasvokkain haastateltavan työpaikalla Jyväskylässä tai Muuramessa. Haastattelut oli sovittu lyhyen ajanjakson sisään kuun vaihteeseen. Viimehetken haastateltavan löytymisen vuoksi yksi haastattelu tehtiin puhelinhaastatteluna, koska en ollut enää paikan päällä tekemässä haastatteluja. Puhelinhaastattelu ei eronnut muista haastatteluista muuten kuin sen vapaampien käytännönjärjestelyjen osalta. Ajankohta ja haastattelupaikka on valittava yhtä lailla puhelinhaastattelussa kuin kasvokkain käytävissä haastatteluissa (Hirsjärvi ja Hurme 2008, 73). Haastattelut on tapana tallentaa esimerkiksi nauhoittamalla, jotta aineistoon voidaan palata myöhemmin. Nauhoittaminen mahdollistaa myös, ettei haastattelun aikana tarvitse tehdä haastattelun kulkua häiritseviä muistiinpanoja. (Hirsjärvi & Hurme 2008, 92.) Haastateltavien suostumuksesta kaikki haastattelut nauhoitettiin puhelimen ääninauhurisovelluksella. Ainoastaan puhelinhaastattelun nauhoittaminen oli tehtävä soiton aikana muulla kuin puhelimella, jolloin tallensin tämän yksittäisen haastattelun tabletilla puhelimen kaiuttimen kautta. Tutkimusten haastateltavat on tapana anonymisoida. Tutkimusalueen ja kyseisten kuntien virkamiesten ollessa julkisessa tiedossa on haastateltavien anonymisointi kuitenkin haasteellista. Kun asiantuntijakenttä on niin rajattu, on anonymisointi vaikeaa, sillä toimijat pystyvät tunnistamaan toisensa helposti pienenkin sisällön perusteella (Alastalo ym. 2010, 383). Haastateltavien kanssa aiheesta käytyjen keskustelujen vuoksi haastateltavien henkilöllisyyksiä ei ole tarkemmin kuitenkaan eritelty tutkimuksessa. Haastateltavien luvalla rajaan asiantuntijahaastateltavien anonymisoinnin Muuramen ja Tikkakosken välille, sillä tutkimusalueen esille tuleminen on oleellista tutkimusten tulosten kannalta. Alastalon ja Åkermanin (2010, 383) mukaan, kun kyseessä on rajattu asiantuntijakenttä, ei haastateltavia voidakaan anonymisoida tarkasti ilman että hävitetään olennaista asiasisältöä. 37

42 Haastateltavat puhuivat pääosin vain omasta alueestaan ja olivat oman alueensa asiantuntijoita, joten näiden kahden alueen anonymisointi ei olisi tutkimuksen kannalta järkevää alueiden sisältöjä käsiteltäessä. Numeroin haastateltavat haastattelujärjestyksessä tulosten esittelyä varten koodilla sen mukaan olivatko haastateltavat Tikkakoskelta vai Muuramesta. Haastateltavien erottamiseksi toisistaan merkinnällä T1-T4 tarkoitetaan Tikkakosken haastateltavia ja M1-M3 Muuramen haastateltavia. 5.5 Haastattelujen analysointi sisällönanalyysillä Alasuutari (2011, 39) jaottelee laadullisen analyysin koostuvan havaintojen pelkistämisestä ja arvoituksen ratkaisemisesta. Havaintojen pelkistämisen jälkeen pyritään siis tulkitsemaan ja selittämään tuloksia saatujen johtolankojen ja vihjeiden pohjalta (Alasuutari 2011, 44). Tässä tutkimuksessa haastatteluaineistoa analysoidaan sisällönanalyysin keinoin. Sisällönanalyysia pidetään yhtenä laadullisen tutkimuksen perusanalyysimenetelmä (Tuomi & Sarajärvi 2018, 103). Toteutinkin sisällönanalyysini Tuomen ja Sarajärven (2018, ) viittaaman Miles ja Hubermanin (1994) tekemän aineistolähtöisen kolmivaiheisen prosessin mukaisesti yhdysvaltalaisen tutkimuksen perinteen mukaan. Sen ensimmäisessä vaiheessa aineisto redusoidaan eli pelkistetään, jonka jälkeen aineisto klusteroidaan eli ryhmitellään. Lopuksi aineistosta luodaan teoreettisia käsitteitä eli aineisto abstrahoidaan. (Tuomi & Sarajärvi 2018, ) Sisällönanalyysi on tekstianalyysia, jossa voidaan analysoida jo kirjalliseen muotoon muutettuja haastatteluja. Haastattelut nähdään tässä tapauksessa siis kirjalliseen muotoon saatettuina dokumentteina. (Tuomi & Sarajärvi 2018, 117.) Tutkimusaineiston analysointi lähtee siitä, että aluksi haastatteluja kuunnellaan ja haastattelut kirjoitetaan auki sana sanalta tekstimuotoon. (Tuomi & Sarajärvi 2018, ) Litteroinnin eli haastattelun tekstiksi muuttamisen tarkkuus vaihtelee tarkoituksen mukaan tutkimuskysymysten ja analysointitavan perusteella (Ruusuvuori & Nikander 2017, 427). Litteroin aineiston sana sanalta toistot poistaen, sillä tässä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita nimenomaan haastattelujen sisällöstä. Huomioin kuitenkin aiheen käsittelyyn merkittävästi viittaavat huokaukset ja naurahdukset. Ainoastaan täysin aiheesta poikkeavat kohdat jätin litteroimatta. Litteroitua tekstiä syntyi yhteensä 99 sivua. 38

43 Litteroinnin jälkeen litteroituja haastatteluja luetaan läpi ja perehdytään niiden sisältöön huolellisesti (Tuomi & Sarajärvi 2018, 123). Aineistoon perehtymisen jälkeen tein varsinaisen ensimmäisen analyysin vaiheen eli pelkistämisen, jossa aineistosta etsitään tutkimusaineistolle olennaiset ilmaisut ja karsitaan pois epäolennainen (Tuomi & Sarajärvi 2018, 123). Toteutin pelkistämisen sähköisesti etsimällä dokumenttitiedostosta kuvaavat ilmaukset ja alleviivasin, korostin ja väritin ilmaisuja eri värein Tuomen ja Sarajärven (2018, 123) esimerkin mukaisesti. Poimittuani merkittävät kohdat listasin merkitsemäni ilmaukset pelkistettyinä uuteen tiedostoon. Klusteroinnissa eli ryhmittelyssä etsin ilmaisuista samankaltaisuuksia ja erilaisuuksia, jotta pystyin yhdistelemään ja ryhmittelemään ilmauksia erillisiksi luokiksi Tuomen ja Sarajärven (2018, ) esittämällä tavalla. Ruusuvuoren ym. (2010, 17) esittämien vaihtoehtojen mukaisesti tutkijana minua kiinnosti, minkälaisia merkityksiä haastateltavat antavat asioille ja mitä eroja ja samanlaisuuksia vastauksissa on ja miksi. Luokittelun yhteydessä aineistoa tiivistetään yleisimpiin ryhmiin, jotka pyritään nimeämään kuvaavalla käsitteellä (Tuomi & Sarajärvi 2018, 124). Alaluokkien muodostumisen jälkeen alaluokkia pyritään yhdistelemään ja muodostamaan tutkimusongelmaa kuvaavia yläluokkia ja pääluokkia (Tuomi & Sarajärvi 2018, ). Lopuksi abstrahoinnissa eli käsitteellistämisessä muodostuneista luokista nimetään teoreettisia käsitteitä mahdollisesti vielä luokkia yhdistämällä (Tuomi & Sarajärvi 2018, 125). Nämä käsitteet siis muodostavat tiivistetyn kuvauksen tutkittavasti ilmiöstä. 39

44 6. Tulokset 6.1 Tikkakosken ja Muuramen taajamien elinvoimaisuus Tikkakosken taajaman ja Muuramen keskustaajan asemakaavakartoista ja haastatteluista voidaan havaita alueiden elinvoimaisuuden muutoksia ja kehitystä ja 1970-luvulta nykypäivään. Tutkimuksen lähtökohtana oli taajamien elinvoimaisuus. Haastatteluissa tulikin esille, että kaavoittajat kokivat sekä koko Jyväskylän seudun että Tikkakosken taajaman ja Muuramen keskustaajaman elinvoimaisiksi. Elinvoimaisuuden määritelmän laajuus ja moninaisuus näkyivät kuitenkin myös kaavoittajien näkemyksissä elinvoimaisuudesta. Elinvoimaisuuden näkemyksissä tuotiin esille elinvoimalle olennaisia tekijöitä. Elinvoimaisuus nähtiin ennen kaikkea toimeliaisuutena ja hyvänä arkena. Se, että alueella tapahtuu jatkuvasti jotain, nähtiin tärkeänä sille, että aluetta pidetään elinvoimaisena. Tämän vuoksi jatkuva kehitys koettiin tärkeäksi. Oleellista kaavoittajien mielestä on, että ihmisillä on alueella hyvä olla, he pystyvät järjestämään jokapäiväisen elämänsä alueella helposti ja he viihtyvät alueella. Hyvän arjen järjestäminen ja kehitys voidaan nähdä alueiden elinkelpoisuutena, jonka myös Ravenscroft (2000, 2534) yhdisti elinvoimaisuuteen. Kaavoittajat tiedostivat kaavoituksen tärkeyden elinvoimaisuudelle. Kuten T1 totesi: kyllä kaavalla on iso merkitys elinvoimasuuden kanssa ilman muuta. Kaavoitus nähdään tärkeänä keinona elinvoimaisuuden parantamisessa, kuten myös Sandberg (2015) totesi. Elinvoimaisuuden pohjana on yhdyskuntarakenne, joka on hyvin suunniteltu ja toteutettu (Sallinen 2011, 4). Kaavoilla voidaan siis vaikuttaa yhdyskuntarakenteen muodostumiseen. Kaavoituksen nähtiin vaikuttavan elinvoimaisuuteen eniten siten, että sen avulla voidaan antaa mahdollisuuksia alueen muutoksille. Konkreettisia kaavoilla mahdollistettuja muutoksia alueen elinvoiman kehittymiseksi voidaan havaita kaavakartoista Lähtökohdat alueiden elinvoiman kehittymiselle Asemakaavakarttoja tarkemmin tarkastellessa huomataan eri vuosikymmeninä alueiden kehittyminen. Yksittäisten kaavakarttojen myötä taajamista on muodostunut sellaisia kuin ne nykypäivänä nähdään. Asemakaavakartoista huomataan haastatteluissa esille tulleet kertomukset 40

45 alueiden kehittymisestä. Kaavakartat toimivat laajempana taustakertomuksena haastatteluille, sillä niistä voidaan havaita alueilla kaavaillut tarkemmat muutokset. Tikkakosken ja Muuramen taajamien kaavayhdistelmiä ja yksittäisiä kaavoja tarkastellessa havaitaan alueiden kehittymisen tavoittelulle merkittäviä ajanjaksoja. Tikkakosken kaavoituksen vuosikymmeniä kuvaavasta kaavayhdistelmästä (kuva 9) havaitaan varhaisten kaavojen vaikutuksia 1960-luvulta asti. Taajaman laidoilla on yhä 1960-luvulla laaditun laajan asemakaavan alueita, jonne rakentamista tai kaavamuutoksia ei ole vuosien myötä ulottunut. Suurin osa ajan tasalla olevista kaavoista on laadittu 1970-luvulla, jolloin rakennettuja alueita on laajennettu ja muutettu 1960-luvun kaavojen pohjalta. Tikkakoski on myös heti 1970-luvulla kaavoitettu hyvin laajaksi alueen kasvun ollessa suurta luvuilla alueen uudet kaavat ovat tarkentaneet alueen kehittymistä ja rakennetun alueen laajenemista. Jokaisella vuosikymmenellä alueelle on laadittu ajantasakaavasta tarkasteluna muutamia uusia asuinalueita sekä teollisuusalueita. Lisäksi uudempia kaavoja on laadittu erityisesti Tikkakosken keskustaan, taajaman keskiosaan, johon on kohdistettu muutoksia useampana vuosikymmenenä. Kuva 9. Tikkakosken taajaman kaavoitus eri vuosikymmeninä ajantasakaavan pohjalta Muuramen kaavoituksen vuosikymmeniä (kuva 10) tarkastellessa voidaan havaita Muuramen voimassa olevista kaavoista vanhimpien olevan peräisin 1970-luvulta. Muuramen ajantasakaavassa näkyvien 1970-luvulla kaavoitettuja alueiden painotus on Muuramen 41

46 keskustassa eli taajaman keskiosassa sekä keskustan ulkopuolisissa asuinalueissa luvulla uusien asuinalueiden kaavoitus on jatkunut voimakkaasti laajemmille alueille luvulla kaavoituksessa erottuu myös teollisuusalueiden kaavoitus. Uusia asuin- ja teollisuusalueita sekä vanhojen alueiden laajennuksia on tehty jonkin verran myös 1990-luvulla. Alueiden laajeneminen on jatkunut ja 2010-luvuilla. Näinä vuosikymmeninä on kaavoitettu tai laadittu kaavamuutoksia myös selvästi jälleen teollisuusalueille. Myös erityisesti keskustan tuntumaan on laadittu kaavoja, joiden voidaan havaita tuoneen muutoksia alueelle. Kuva 10. Muuramen keskustaajaman kaavoitus eri vuosikymmeninä ajantasakaavan pohjalta Tikkakosken ja Muuramen taajamien yksittäisten asemakaavojen tarkastelusta ja vertaamisesta ajantasakaavaan sekä edelle esitettyihin vuosikymmeniin voidaan havaita suunnittelun kehittymisen vaihteita. Yksittäiset kaavakartat ja kokonaisuuksien kehittyminen voidaan nähdä tärkeänä tapahtumaketjuna alueiden elinvoimaisuuden kehittymiselle. Uudemmilla kaavoilla on 42

47 joko tarkennettu ja muutettu olemassa olevia kaavoja tai laajennettu jo rakennettuja alueita. Tarkennetuilla kaavoilla on voitu taata tarkoituksenmukaisempi käyttö alueille tarpeen mukaisesti. Kaavamuutoksilla on voitu muuttaa alueen käyttötarkoitusta tai tehostaa rakentamista. Laajennuksilla on voitu puolestaan taata alueen kasvu. Varhaisimmilla kaavoilla on taattu alueen kehittymisen lähtökohdat luvulta peräisin oleva suunnittelu voidaan määritellä Jauhiaisen ja Niemenmaan (2006) esittelemään moderniin suunnitteluun. Pelkkien kaavakarttojen pohjalta voidaan havaita aikakauden suunnittelulle ominainen alueiden toisistaan eriyttäminen. Kaavoista nähdään, kuinka esimerkiksi asuminen ja työnteko on eriytetty toisistaan omille alueilleen. Toiminnallisten alueiden jakaminen eri vyöhykkeisiin on peräisin modernin suunnittelun funktionalismista (Jalkanen ym. 2017, 15-16). Varhaisimpia kaavoja tarkasteltaessa voidaan havaita myös aikakauden käsityksiä kaavoittamisen professiosta. Tikkakosken 1960-luvun laaja asemakaava voidaan nähdä osoituksena Rajaniemen (2006) määrittelemästä heroistisesta kaavoituksesta. Kaavan laatija on nähnyt oikeutetuksi laatia hyvin laaja-alainen suunnitelma alueelle. Laajan alueen kaavoittaminen on vaatinut myös merkittävää ammattitaitoa, mitä ajan sankarisuunnittelijat on nähty omistavan. (Rajaniemi 2006.) Kaava on toiminut pohjana myöhemmille suunnitelmille ja luonut lähtökohdat alueen kehittämiseksi. Alueen rakenne on muotoutunut suurelta osalta 1960-luvun kaavan pohjalta. Alueita on kuitenkin laajasti tarkennettu erityisesti 1970-luvulla luvun kaavoissa on tarkennettu alueiden toimivuutta ja sujuvuutta. Esimerkiksi Tikkakosken vuoden 1973 kaavan luonteisosassa (kuva 11) on muutettu osittain liittymiä ja teiden paikkoja alueen liikkuvuuden ja selkeyden parantamiseksi. Jalkanen ym. (2017, 25-26) toteavatkin aikakaudelle kuuluvan myös sulkeutuneisuuden tavoittelun. Teitä siirtelemällä ja uudistamalla voitiin taata sulkeutuneempia alueita. Alueelle on ollut ajankohtaista koulujen laajentaminen ja uudistaminen, minkä vuoksi kaavakarttaotteen pohjoisosan alueisiin kohdistui muutoksia. Koulumuutokset ovat vaikuttaneet myös kaavakarttaotteen länsiosasta keskustan yhteyden parantamisena koulualueelle jalankululle varatuilla katualueina. Rakentamisessa huomioidaan 1970-luvulla entistä enemmän myös muiden asumismuotojen kysyntä, kuten rivitalot (AR), jotka näkyvät kaavakarttaotteen eteläosassa. Vastaavanlaisia teiden siirtelyjä ja lisäämisiä sekä alueiden käyttötarkoituksen tarkennuksia havaitaan Muuramen laajassa keskustaa kuvaavassa vuoden 1976 kaavassa (kuva 12). 43

48 Kuva 11. Ote Tikkakosken vuoden 1973 kaavakartasta. Kuva 12. Ote Muuramen vuoden 1976 kaavakartasta. 44

49 Myös Rajaniemen (2006) määrittelemä holistinen kaavoitus voidaan havaita kaavoituksesta. Holistinen kaavoitus perustuu ennusteisiin ja tutkimuksiin, joissa taataan kaavaratkaisujen oikeellisuus (Rajaniemi 2006). Holistinen ennusteisiin perustuva kaavoitus voidaan todeta kaavoituksen laajuudesta. Esimerkiksi kaavavarannon tulisi olla realistinen kasvutavoitteisiin nähden (Rajaniemi 2006, 146), mikä voidaan ennakoida ennusteilla. Laajat varhaisimmat kaavat muuttuivat hiljalleen pienemmiksi kaavamuutoksiksi tai realistisemman kokoisiksi laajennuksiksi. Uudet asuinalueet toteutettiin yhä laajoina, mutta erityisesti rakennetun ympäristön läheiset kaavamuutokset voidaan havaita vastaavan tarkemmin kysyntään. Kaavoituksella on pyritty realistisen kokoisiin kaava-alueisiin alueen kasvun ja tarpeiden mukaisesti. Esimerkiksi Tikkakosken ja Muuramen keskustoihin laadittiin vuonna 1980 (kuva 13 ja 14) aikaisempiin kaavoihin tarkennuksina kerrostalojen korttelialueita (ALK- ja AKR-kaavamerkinnät). Ennusteet ja selvitykset eivät kuitenkaan ole aina realistisia, minkä vuoksi nämäkään alueet eivät toteutuneet kaavojen mukaisesti. Alueille laadittiin myöhemmin uusia kaavamuutoksia. Kuva 13. Ote Tikkakosken vuoden 1980 kaavakartasta. 45

50 Kuva 14. Ote Muuramen vuoden 1980 kaavakartasta. Kuvista 13 ja 14 voidaan havaita myös Rajaniemen (2006) esittämän hektisen kaavoitusstrategian piirteitä. Hetkinen kaavoitusstrategia alkoi vaikuttaa 1980-luvulla, jolloin alettiin kiinnittää entistä enemmän huomioida taloudelliseen kannattavuuteen (Rajaniemi 2006). Kasvun näkökulmasta alueiden kaavoittamiseen kohdistui paljon paineita, mikä toisaalta voidaan nähdä alueiden rakentamisen tehostamisena. Erityisesti Tikkakosken keskustan kaavakarttaotteesta (kuva 13) havaitaan, kuinka alueiden tehostamisessa pientaloalueita on muutettu kerros- tai rivitalojen korttelialueeksi (AKR-kaavamerkintä). Sillä on voitu taata keskusta-alueelle elinvoimaisuuteen vaikuttavan väestön määrän lisääntyminen. Rajaniemi (2006) toteaa kuitenkin hektisen kaavoittamisen ja kasvun tavoittelun sisältävän ristiriitoja alueiden rakenteen suurien muutosten ja ympäristön säilyttämisen ja ongelmien välttämisen välillä. Kasvun ja tehokkuuden nopea tavoittelu on saattanut johtaa alkuperäisten alueiden hävittämiseen. Hektinen kaavoitus ja taloudelliset kysymykset vaikuttavat kuitenkin yhä myös nykypäivänä. Jauhiaisen ja Niemenmaan (2006) määrittelemän modernin suunnittelun jälkeen nähdään tulleen vallalle uusia ihanteita. Täydennysrakentamisen tavoittelu, joka alkoi toisaalta jo vuosituhanteen vaihteessa (Jauhiainen & Niemenmaa 2006, 236), näkyy erityisesti Tikkakoskella. Tikkakosken 46

51 keskustan rakentamista onkin pyritty yhä tiivistämään ja täydentämään. Muutokset näkyvät esimerkiksi vuoden 2008 kaavakartassa (kuva 15). Kaavamuutoksella Tikkakosken keskustaa on tehostettu entisestään ja alueelle on kaavoitettu erillinen liikerakennusten kortteli (KLkaavamerkintä). Toisaalta Tikkakosken kaavassa havaitaan myös yhdistettyjen asuin-, liike- ja toimistorakennusten korttelialueiden (ALK-kaavamerkintä) tehostaminen. Kaavakartasta kuitenkin nähdään kuinka nykyään suunnittelussa korostuu Jalkasen ym. (2017, 29) esille tuoma täydennysrakentaminen ja alueiden tiiviys, mutta alueen kehityksen lähtökohtien mukaisesti. Kuva 15. Ote Tikkakosken vuoden 2008 kaavakartasta. Kaavoissa näkyy myös elämäntapojen muutos ja niihin sopeutuminen. Jauhiaisen ja Niemenmaan (2006, 66-69) postmodernin suunnittelun postkolonialistiseen suunnittelun kuuluukin elämäntapojen jatkuvan muuttumisen huomiointi viimeaikaisessa suunnittelussa. Autoistuminen on osaltaan muuttanut kaavoituksen vaatimuksia. Rajaniemi (2006) toi jo hektisessä kaavoitusstrategiassa esille automarkettien rakentamisen, mikä heijastaa sekä taloudellisia tekijöitä että elämäntapojen muuttumista. Esimerkiksi vuonna 2015 Muurameen kaavoitettiin 47

52 valtatien varteen laaja liikerakennusten korttelialue (KL-kaavamerkintä) (kuva 16). Alueen sijainnissa on huomioitu liikerakennusten hyvä saavutettavuus autolla, mutta kortteli sijoitettiin keskeiselle paikalle taajamassa mahdollistaen hyvän saavutettavuuden myös kevyelle liikenteelle. Kuva 16. Ote Muuramen ajantasakaavasta, jossa osoitetaan rajattuna alueena vuonna 2015 kaavoitettu kortteli 147. Tikkakosken ja Muuramen taajamien kaavoitus voidaankin nähdä kertomuksena alueiden kehittymisestä ja muutoksista. Eri vuosikymmeninä painottuvat eri asiat niin suunnittelutyyleissä kuin alueiden käyttömuodoissa. Muutokset heijastelevat valtakunnallista suunnittelun kehittymistä taajaman kehityksen mukaisesti. Kehittymisellä on ollut merkitystä alueen elinvoiman kehittymiselle ja sen vaikutuksille nykypäivänä. Vuosien myötä asemakaavakartoista nousi esille erityisesti rakentamisen tehokkuuden lisääntyminen sekä alueiden laajeneminen alueen elinvoimaisuuden parantumiseksi. Vastaavia kertomuksia nousi esille myös kaavoittajien haastatteluista. 48