SUURKAUPUNGIN RIPPITUOLI Palvelevan puhelimen synty ja toiminnan alkaminen

Transkriptio

1 SUURKAUPUNGIN RIPPITUOLI Palvelevan puhelimen synty ja toiminnan alkaminen Helena Samulin Käytännöllisen teologian sivulaudaturtutkielma Toukokuu

2 1. Johdanto Sielunhoito Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa toisen maailmansodan jälkeen Tutkimustehtävä Palvelevan puhelimen syntyyn johtaneet vaiheet Sielunhoitopalvelut Helsingin seurakunnissa Nylands Nationin hätäpuhelinpäivystys Trösten Ulkomaiset vaikutteet Palvelevan puhelimen perustaminen Suunnitelman käsittely Helsingin seurakuntien hallintoelimissä Puhelinpalvelutoimikunnan työskentely Toiminnan alkaminen ja varhaisimmat kokemukset Puhelinkeskustelut vuosina 1964 ja Alkuvaiheen kehittämistoimet Käytännön kysymykset Sisällölliset ja periaatteelliset kysymykset Tiivistelmä Lyhenteet Lähteet ja kirjallisuus Liitteet

3 1. Johdanto 1.1. Sielunhoito Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa toisen maailmansodan jälkeen Suomen evankelisluterilaisen kirkon viisivuotiskertomuksissa kerrotaan kirkon eri työaloista, myös seurakuntien sielunhoitotyöstä. Vuonna 1948 ilmestyi kertomus, joka käsittää vuodet Siinä kuvataan kirkkolain velvoitteita otsikon Yksityinen sielunhoito alla: Papisto on velvollinen yksityisestikin Jumalan sanalla etsimään sanankuulijoitansa ja pitämään heistä huolta. Toisin ajattelevia kristityitäkin papiston on sävyisyydellä ja rakkaudella opetettava. Jos joku on kauemman aikaa ollut käymättä Herran ehtoollisella, puhutelkoon ja taivutelkoon papisto laiminlyönyttä sävyisyydellä ja Jumalan sanan nuhteilla. Hengellisesti raskasmielisiä, rikoksesta tuomittuja ja paheellisesta elämästä tunnettuja pitää papiston vakavasti ja rakkaudella puhutella, siitä puhumattakaan, että papiston tulee virkaedesvastuun uhalla käydä sairaiden luona, ja jos pappi tietää jonkun sairastaneen pitemmän aikaa, käyköön kutsumattakin hänen luonaan, ja jos sairas on jumalattomasti elänyt, pitäköön pappi hänestä erityistä huolta. 1 Tilastonumerot kertovat, millä tavalla kyseiset tehtävät oli kertomuskaudella täytetty. Edelliseen viisivuotiskauteen verrattaessa koteihin tehdyt sairaskäynnit olivat huomattavasti vähentyneet. Sen sijaan muut sielunhoidolliset kotikäynnit olivat lisääntyneet, minkä kirjoittaja arveli johtuneen pappien velvollisuudesta viedä koteihin sanoma sodassa kaatuneista. Tavallisia sairaskäyntejä oli kertomuskaudella vuosittain keskimäärin , sielunhoidollisia kotikäyntejä ja laitoskäyntejä Kertomuksessa todetaan, että luvut vaihtelevat seurakunnittain suuresti. Esimerkiksi Helsingin Töölön seurakunnassa oli jonakin vuonna jopa sairaskäyntiä, mutta joissakin seurakunnissa ei yhtään. Sairaskäyntien keskiarvo seurakuntaa kohden oli 30,7. Vuonna 1942 oli koko maassa yhteensä sairaskäyntiä ja muuta sielunhoidollista kotikäyntiä. 2 Kirjoittaja Hj. A. Paunu totesi tilastoissa esiintyvän numeroita, jotka koskevat sellaista yksityistä sielunhoitoa, jolla on kirkkokurillinen luonne. Niistä tehtiin merkintä kirkonkirjoihin. Lisäksi hän muistutti, että oli paljon sellaista sielunhoitoa, joka tapahtui 1 Paunu 1948, Paunu 1948,

4 hiljaisuudessa ja josta ei tehty mitään merkintöjä tilastoihin. 3 Kirjoittaja arvioi sielunhoidon toteutumista todeten, että yleensäkin ja kaikissa oloissa olisi pyrittävä paljon enemmän käyttämään tilaisuutta sielunhoidolliseen ja rakentavaan keskusteluun seurakuntalaisten kanssa kansliakäyntien ym. yhteydessä. 4 Seuraavan viisivuotiskertomuksen kirjoittaja A. E. Jokipii kertoi keskustelun sielunhoidosta jatkuneen kertomuskautena vilkkaana. Turun synodaalikokouksessa oli ollut K. E. Rinteen sielunhoitoa käsittelevä väitöskirja. Vuosien kertomuksessa on samaan tapaan tilastonumeroita pappien sairaskäynneistä kodeissa ja laitoksissa, ehtoollisvieraista näissä sekä muista sielunhoidollisista käynneistä kodeissa. Sielunhoitoa käsittelevän luvun lopuksi todetaan jälleen, että seurakunnissa on paljon sellaista sielunhoitoa, josta ei tehdä mitään tilastoa. 5 Sielunhoitotyön todellista määrää oli siten vaikea arvioida. Uutena asiana kerrotaan, että sielunhoidon alueelle on syntynyt uusi työhaara, avioliittoneuvonta. Sen erityisenä merkityksenä pidetään sitä, että se olisi omiaan tuomaan esille sellaisen kysymyksen, joka räikeästi valaisten sielunhoidon tarvetta tällä suppealla alalla samalla herättäisi näkemään sielunhoidon tarpeen yleisesti ja näin saisi aikaan uutta elämää kirkon ja seurakuntien työssä. Ei niin, että sielunhoito olisi jotakin uutta kirkon työssä, vaan niin, että siinä olisi paljon sellaista tehtävää, joka on laiminlyöty ja johon ei ole tarpeeksi voimia. 6 Edellinen hiukan vaikeaselkoinen lainaus kertonee siitä, että sielunhoitokysymystä pohdittiin tuona aikana kirkossa ja olemassa olevia sielunhoidon muotoja pidettiin riittämättöminä. Sielunhoidon sisällölliseen puoleen tässä ei kuitenkaan oteta ainakaan kovin selvästi kantaa, vaan kysymys on ennen kaikkea määrästä. Jouko Sihvo 7 kuuluu Palvelevan puhelimen ensimmäisiin kehittäjiin niin käytännöllisen toiminnan kuin ideologiankin alueella. Hän selvitti Palvelevan puhelimen 20-vuotisjuhlakirjassa Puhelu auttaa Palvelevan puhelimen toimintaa kirkon työnä. Hän vertasi Palvelevassa puhelimessa omaksuttua sielunhoitokäsitystä kirkossa vallinneeseen perinteiseen sielunhoitokäsitykseen, joka käy ilmi kirkkolain ja kirkollisten toimitusten kirjan ohjeista ja määräyksistä. Niiden mukaan sie- 3 Paunu 1948, 153. Kirkkokurin luonteisesta sielunhoidosta mainittakoon, että esimerkiksi vuonna 1942 kirkkokurin alaisina oli koko maassa ollut 53 henkilöä riitaisen avioelämän ja 137 henkilöä epäsiveellisen elämän takia. Ripitettyjä aviottomien lasten äitejä kyseisenä vuonna oli 564. Paunu 1948, Paunu 1948, Jokipii 1953, Jokipii 1953, Jouko Sihvo oli Palvelevan puhelimen toimikunnan ensimmäinen sihteeri vuosina oman virkansa ohella. Hän on toiminut myös muun muassa sairaalapappina Helsingissä , HY:n sosiaalietiikan ja diakonian laitoksen assistenttina , Kirkon tutkimuslaitoksen tutkijana ja johtajana , Tampereen Messukylän seurakunnan kirkkoherrana , Helsingin tuomiorovastina ja HY:n kirkkososiologian professorina Suomen teologit 1999,

5 lunhoitajana toimii aina pappi. Diakoniatyön kohdalla mainitaan myös maallikoiden osuus, mutta sielunhoidosta se puuttuu. Kirkkolain mukaan sielunhoidon kohteita ovat hengellisesti ahdistetut, sairaat tai muuten vaikeuksissa olevat sekä sellaiset, joilla on uskonnollisia epäilyjä tai kirkon tunnustuksesta poikkeavia opinkäsityksiä tai jotka ovat vieraantuneet elävästä kristillisyydestä tai haluavat erota kirkon yhteydestä. Lisäksi mainitaan rikoksesta tuomitut ja yleisesti paheellista elämää viettävät sekä vangit. Sielunhoitajan ja asiakkaan suhde ei ole tasavertainen, vaan pappi on selvästi yläpuolella. Papin työväline sielunhoitotyössä on Jumalan sana. Sillä hänen on opetettava, lohdutettava ja vahvistettava sekä puhuteltava erityisesti rikoksesta tuomittuja, yleisestä paheellisesta elämästä tunnettuja ja vankeja. Näissä kirkkolain sanonnoissa näkyy se, että sielunhoidolla oli kirkollista oppia ja elämää sekä yhteiskunnallista järjestystä valvova ja sääntelevä luonne. Artikkelin kirjoittamisaikana voimassa olleessa kirkkolaissa määriteltiin myös kirkkokuri sielunhoidoksi, jonka tarkoituksena oli suojella seurakuntaa niiden vaikutukselta, jotka elämällään, kristillisen kutsumuksensa velvollisuuksia laiminlyömällä tai opetuksellaan aiheuttavat julkista pahennusta seurakunnassa. Ennen kuin kirkkokuria käytettiin, papin oli puhuteltava asianomaista Jumalan sanalla. Kirkkolain määräykset ripistä poikkesivat kuitenkin sielunhoidon ohjeista. Siinä seurakuntalainen ei ollut ottamassa vain passiivisena vastaan papin antamaa ohjausta, vaan hän sai itse olla aktiivinen tunnustaessaan syntinsä ja myöntäessään syyllisyytensä. 8 Nämä 1980-luvulla kirjoitetut kuvaukset näyttävät kertovan samansisältöisestä sielunhoitotyöstä kuin sotien jälkeiset kirkon viisivuotiskertomukset. Tosin Sihvon mukaan kirkkolain määritelmä sielunhoidosta ei ole sielunhoidon koko kuva. Herätysliikkeiden piirissä muunkinlainen sielunhoito on ollut yleistä, ja sitä ovat harjoittaneet sekä papit että maallikot. Kirkkomme tunnustuskirjoihin kuuluvissa Schmalkaldenin opinkohdissa puolestaan Luther toteaa, että evankeliumi vaikut- 8 Sihvo 1984, Tässä selostetut kirkkolain määräykset sielunhoidosta perustuvat kirkkolakiin, joka oli voimassa vielä kyseisen kirjan kirjoittamisaikana vuonna Vuonna 2007 voimassa olevassa kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä sielunhoitoa koskevat sanonnat ovat hiukan lievempiä. Nykyisten säädösten mukaan sielunhoito ja rippi ovat erityisesti seurakunnan pappien ja lehtoreiden tehtävä, mutta kuuluvat myös seurakunnan muille jäsenille. Kirkkoa ei nähdä enää niin pappiskeskeisenä kuin aikaisemmin. Tosin kirkkokurin näkökulma ei ole siitäkään kadonnut: Niitä, jotka aiheuttavat pahennusta elämällään ja laiminlyövät kirkon jäsenen velvollisuuksiaan, papin tulee opastaa kristilliseen elämäntapaan. Kirkon tunnustuksen vastaisesti opettavaa kirkon jäsentä kirkkoherran tulee oikaista. KJ II osa, 4 luku, 1 2 &. 5

6 taa suullisena sanana, kasteena ja pyhänä alttarin sakramenttina, sekä myös veljien keskinäisessä keskustelussa ja rohkaisussa. 9 Voitto Huotari kertoo Helsingin seurakuntien 80-vuotisjuhlajulkaisussa Kehityksen kärjessä usein vähän jäljessä seurakunnan työntekijöiden sielunhoidollisesta toiminnasta. Hän toteaa, että vuonna 1945 papiston ja lehtoreiden tilastoituja sielunhoidollisia kodeissa käyntejä oli ja vuonna Yksityisten ehtoollistilaisuuksien määrä samoina vuosina oli 500 ja Sielunhoidon tarjontaa pyrittiin 1950-luvulta alkaen tehostamaan, ja luvut näyttävätkin nousseen. Huotari toteaa lisäksi, että sielunhoidossa tapahtui myös sisällöllistä muutosta. Vielä 1940-luvun lopulla ja 1950-luvuilla ripillä ja yksityisellä ehtoollisella oli sielunhoidossa merkittävä osuus luvulta alkaen yleistyi kuitenkin vähitellen niin sanottu neuvottelutyyppinen sielunhoito, jonka läpimurtokausi alkoi luvulla sielunhoidon erityistyömuotojen piirissä. 10 Sielunhoidon sisältö Lauri Kruusin mukaan sielunhoidon toimintatavat määräytyvät keskeisesti teologien saamasta koulutuksesta. 11 Tutkimuksessaan Potilaan ja teologin keskustelu sairaalassa hän esittelee pappien koulutuksessa käytettyä sielunhoidollista kirjallisuutta. Sotien jälkeen papit saivat sielunhoito-oppinsa vuosina H.A. Walterin teoksesta Sielun lääkintä, vuosina H.J. Schoun teoksesta Sielullisia ristiriitoja ja vuosina A. Fjellbun teoksesta Sielunhoito. Vuonna 1953 ilmestyi ensimmäinen suomalainen sielunhoidon oppikirja, Heimer Virkkusen kirjoittama Henkilökohtainen sielunhoito. Sitä käytettiin teologisessa tiedekunnassa heti ilmestymisestä alkaen aina vuoteen 1968 asti, vaikka se virallisesti otettiin kurssivaatimuksiin vasta vuonna Kruusin mukaan kaikissa näissä teoksissa viitataan Hans Asmussenin kirjaan Die Seelsorge, jota voidaan pitää sielunhoidon teorian perusteoksena. 12 Kruusin mukaan Asmussen, Fjellbu ja Virkkunen edustavat kaikki niin sanottua kerygmaattista sielunhoitoa, jossa keskeistä on Jumalan sanan julistaminen yksityiselle ihmiselle Sihvo 1984, Huotari 1980a, Kyseisenä aikana lisääntyi myös seurakuntien työntekijöiden määrä, mikä osaltaan selittänee lukujen suurentumista. 11 Kruus 1980, Kruus 1980, Kruus 1980, 36. 6

7 Heimer Virkkunen puhuu kirjassaan myös nykyaikaisesta lääketieteellisestä sielunhoidosta, psykoterapiasta. 14 Ihmisen hätätila johtuu hänen mukaansa kuitenkin Jumalasta irtautumisesta. Siinä ei psykoanalyysi tai lääkäri voi auttaa, vaan helpotus tulee siitä, kun synti tyhjennetään Jumalan eteen. 15 Sielunhoito on yksilöön kohdistuvaa sananjulistusta, ja sielunhoidon suurena pääkysymyksenä on sielun suhde Jumalaan. Sielunhoidossa on aina tähdättävä sielun pelastukseen. Fjellbuhun viitaten Virkkunen toteaa, että sielunhoidon aluetta ei kuitenkaan pidä kaventaa liian suppeaksi. Sielunhoito ei ole vain ihmisen valmistamista kuolemaan, vaan sielunhoidon mielenkiinto kohdistuu kaikkeen inhimilliseen hätään. Toisaalta sen laajentamisellakin on rajansa. Ei ole tarkoitus, että sielunhoito kadottaisi oman olemuksensa ja muuttuisi vain yleisinhimilliseksi humanitääriseksi harrasteluksi ja psykologiseksi neuvonnaksi. 16 Virkkunen tekee eron ripin ja avautumisen välillä. Rippi on Jumalan edessä tapahtuvaa synnin tunnustamista ja sielunhoitajan julistaman synninpäästön vastaanottamista. Avautuminen sen sijaan on ihmisen edessä tapahtuvaa huolien ja vaikeuksien kertomista henkilölle, joka on voittanut asianomaisen luottamuksen. 17 Virkkunen suositteli ripin ahkeraa käyttöä ja sovelsi itse tätä periaatetta pitämällä säännöllistä sielunhoidollista vastaanottoa. 18 Sielunhoidon ja psykoterapian suhteita pohti myös Erkki Kansanaho vuonna 1960 Teologisessa Aikakauskirjassa artikkelissaan Sielunhoito ennen ja nyt: Sielunhoidon ongelmana näyttää nykyisin olevan ihmisen tunteminen sekä rajankäynti kaikkien niiden tieteiden ja menetelmien kanssa, jotka eri puolilta käsittelevät nykyajan ihmistä. Miten sielunhoitaja voi käyttää hyväkseen uudenaikaisen psykologian tuloksia? Mikä on sielunhoidon suhde psykiatriaan ja erityisesti psykoanalyysiin? Mitä erilaiset sairaudet vaikuttavat ihmisen henkiseen vastaanottokykyyn? Miten rippi voi auttaa ihmistä sisäiseen tasapainoon? 19 Talvisodan aikana maassamme koettiin kansallista eheytymistä, ja poliittisyhteiskunnallisten vastakohtien huomattiin tasoittuvan. Myös kirkko saattoi kokea olevansa koko kansakuntaa palveleva kansankirkko. Sodan aikana kirkko joutui suuntaamaan entistä laajemmin huomiota koko kansaa koskevaan sosiaaliseen toimintaan. Nämä seikat johtivat vähitellen uuden näkemyksen hahmottumiseen kirkon tehtävästä. Katsottiin, että kirkon pitäisi myös siviilielämässä olla tuke- 14 Virkkunen 1953, Virkkunen 1953, Virkkunen 1953, Virkkunen 1953, Aarnio 1974, Kansanaho 1960,

8 massa sitä uhrimieltä ja yhteisvastuuta, jota oli ilmennyt sodan aikana. Sisäänpäin kääntyneen hurskauden pitäisi muuttua entistä enemmän sosiaaliseksi vastuuksi. 20 Nämä ajatukset rupesivat elämään erityisesti vuonna 1942 perustetun Asevelipapit ry:n toiminnassa. Yhdistyksen puheenjohtajaksi valittu Erkki Niinivaara korosti, että tulevaisuudessa kirkon pitäisi olla entistä elämänläheisempi, ja sen olisi uskallettava asettaa entiset arvostukset ja asenteet kyseenalaisiksi. 21 Sodassa papit olivat joutuneet kosketuksiin kaikista yhteiskuntaluokista tulevien miesten kanssa. Kirkon viisivuotiskertomuksessa todetaan alaotsikon Muita sosiaalisia pyrkimyksiä alla, että sodasta palaavat nuoret papit toivat mukanaan velvoituksen sosiaaliseen mieleen, oikeudenmukaisuuteen ja palvelemisen haluun. Ilmauksena tästä oli heidän perustamansa järjestö Kristillinen palvelukeskus, mutta palveleva mieli jäi vaikuttamaan paljon laajemmissakin piireissä. 22 Sodassa olleet papit pitivät ihanteenaan kirkkoa, jonka tunnuksena oli kirkko on olemassa kansaa varten. Heidän johdollaan luotiin uudenlaisia työmuotoja, kuten perheneuvontatyö ja teollisuustyö. Diakoniatyötä, nuorisotyötä, kasvatustyötä, sairaaloiden sielunhoitotyötä ja tiedotustoimintaa kehitettiin voimakkaasti. Tätä työnäkemystä on kutsuttu uuskansankirkollisuudeksi. 23 Sen johtavaksi uskonnollis-teologiseksi suunnannäyttäjäksi nousi Erkki Niinivaara. 24 Sotien jälkeisessä tilanteessa Asevelipapit ry lakkautettiin, ja Kristillinen palvelukeskus sulautui Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliittoon (SKSK). 25 Uusi työnäky jäi elämään ja uusia työmuotoja kehitettiin sen jälkeen SKSK:n piirissä. 26 Paavo Kettunen selvittää sielunhoidon erityistyömuotojen kehittymistä ja niihin liittyvää sielunhoitotyön muuttumista Sielunhoidon käsikirjan artikkelissa Muuttuva sielunhoito. Kun edellä mainituissa kirkon viisivuotiskertomuksissa oli puhuttu sielunhoitotyöstä, sillä oli tarkoitettu paikallisseurakunnissa tehtävää työtä. Nyt sielunhoidon käsite alkoi laajentua. Kettunen pitää suomalaisen sielunhoidon käännekohtana toista maailmansotaa. Pappien sielunhoitokokemukset rintamalla ja sitä kautta virinnyt uusi kansankirkollinen ajattelutapa loivat uusia työmuotoja kirkkoon myös sielunhoidon alueelle. Edellä todettiin jo sodanjälkeisessä viisivuotiskertomuksessa mainittu uusi työhaara, avioliittoneuvonta, jonka aloit- 20 Murtorinne 1995, Murtorinne 1995, Paunu 1948, Heino 1988, Murtorinne 1995, Viika 1994, Paunu 1948,

9 ti Tampereen Kaupunkilähetyksen johtaja Matti Joensuu vuonna Samanlaista työtä aloitettiin myös Helsingissä, jossa siitä vastasi aluksi asevelipappien perustama Kristillinen Palvelukeskus. Toinen sielunhoidon erityistyömuoto sairaaloiden sielunhoito alkoi kehittyä 1950-luvulla. Samaan sarjaan kuuluu myös kolmas sielunhoidon erityistyömuoto, vuonna 1964 toimintansa aloittanut Palveleva puhelin. 27 Samalla kun uudet sielunhoidon työmuodot syntyivät, alkoi sielunhoito muuttua myös sisällöllisesti. Sielunhoidon tehtävänä ei pidetty enää opettamista, joka liittyi kirkon julistustyöhön, vaan auttamista. Kettunen näkee useita muuttumiseen vaikuttavia tekijöitä. Yhteiskunta kaupungistui ja ihmisten arvomaailma muuttui moniarvoisemmaksi. Suhtautuminen kirkkoon ja uskontoon muuttui kriittisemmäksi. Kun ihmisten hätä oli aikaisemmin ymmärretty uskonnolliseksi, nyt nähtiin, että se oli usein yksinäisyyttä, avioliiton ongelmia tai neuroottista käyttäytymistä. Sielunhoitajat joutuivat kohtaamaan selittämätöntä ahdistusta. Kirkko halusi olla kansankirkko ja auttaa myös niitä jäseniään, joille perinteinen uskonnollisuus oli vieraampaa. 28 Vielä muuttumiseen vaikuttivat lisääntyneet kansainväliset yhteydet. Useat sielunhoitotyön kehittäjät saivat oppia Yhdysvalloissa. Jouko Sihvo oli ensimmäinen, joka tutustui uudenlaiseen sielunhoidon näkemykseen vuosina ollessaan Luterilaisen Maailmanliiton stipendiaattina. Vuonna 1961 hänet valittiin sairaalapastorin virkaan Helsingissä. 29 Siinä tehtävässä hän sai mahdollisuuden toteuttaa saamiaan oppeja käytännössä. Sihvo kertoi haastattelussa vuonna 2006, että hän hankki Yhdysvalloissa sikäläistä Hiltnerin ja Wisen kirjoittamaa sielunhoidon kirjallisuutta ja käänsi sitä osittain suomeksi. Hän esitteli amerikkalaista sielunhoitoa sairaalasielunhoitajien palavereissa. Sairaalasielunhoitoon se tuli siis 60-luvun alkupuolella, sanoisinko tämä vähän psykologisoitunut sielunhoito. 30 Nämä uudenlaiset sielunhoidon opit tulivat yleisemmin tunnetuiksi vasta Irja Kilpeläisen 31 välityksellä, joka myös opiskeli Yhdysvalloissa. 32 Hän julkaisi 27 Kettunen 1997, Kettunen 1997, Sippo 2004, 51, Jouko Sihvon haastattelu Kysymyksessä ovat teokset Carroll A. Wise: Pastoral Counseling. Its theory & practice ja Seward Hiltner: Pastoral Counseling. Edellinen käännettiin suomeksi vuonna 1969 nimellä Sielunhoidollinen keskustelu, jälkimmäinen vuonna 1965 nimellä Vapauttava keskustelu. Tämä Hiltnerin amerikkalaista sielunhoidon kliinistä menetelmää opettavateos otettiin teologisen tiedekunnan approbatur-kurssin vaatimuksiin vuonna Wisen teos otettiin samana vuonna cum laude-kurssin vaatimuksiin. Kruus 1980, Irja Kilpeläinen toimi Helsingin seurakuntien sairaalasielunhoitajana Hesperian sairaalassa. Suomenteologit ja kirkkomuusikot 1974,

10 vuonna 1969 teoksen Osaammeko kuunnella ja auttaa, josta tuli teologian opiskelijoiden kurssikirja seuraavana vuonna. Kyseinen teos jatkaa samaa sielunhoidon linjaa kuin Hiltner. 33 Kilpeläinen itse nimittää kirjansa otsikossa menetelmää lähimmäiskeskeiseksi sielunhoidoksi. 34 Kettusen mukaan sielunhoidon muutokseen vaikutti myös sairaalasielunhoidon erityiskoulutus, joka käynnistyi 1950-luvun lopussa. Perheneuvonnan koulutus oli alkanut jo vuonna 1952, ja nämä kaksi koulutusohjelmaa muodostivat sen väylän, jota pitkin uudenlainen sielunhoito vakiintui Suomen kirkkoon. 35 Uudessa näkemyksessä sielunhoito lähestyi diakoniaa. Siinä lähdettiin liikkeelle ihmisen elämäntilanteesta. Keskeistä oli autettavan tarve. Kun perinteinen sielunhoito oli ollut kirkon julistustyön funktio, uusi sielunhoito oli luonteeltaan diakonista. 36 Perinteisessä kirkkolain määrittelemässä sielunhoidossa voitiin nähdä merkkejä jopa painostuksesta, kun taas diakonia-sana kuvasi kirkon piirissä selkeämmin pyyteetöntä palvelua, jossa asiakkaan vapautta kunnioitettiin. 37 Palvelevan puhelimen syntyaikana 1960-luvun alussa Suomen kirkossa oli vielä vallalla kerygmaattisen sielunhoidon perinne. Sen rinnalle oli kuitenkin eri reittejä tulossa diakoninen ajattelu, jossa lähdettiin liikkeelle ihmisen elämäntilanteesta ja hänen tarpeistaan Tutkimustehtävä Palveleva puhelin on evankelisluterilaisten seurakuntien ylläpitämä auttava puhelin. Se tarjoaa yhteyden toiseen ihmiseen, joka ottaa soittajan vakavasti ja pyrkii kuuntelemaan ja ymmärtämään häntä. Palvelevaa puhelinta on sanottu luterilaisen kirkon rippituoliksi, jossa kuka tahansa voi kertoa mieltänsä painavia asioita ja purkaa taakkaansa. Palvelevaan puhelimeen soittaessa ei tarvitse kertoa nimeään. Keskustelu tapahtuu anonyymisti ja on luottamuksellista. Palvelevan puhelimen päivystäjä ei ole ammattiauttaja, vaan ihminen, lähimmäinen, joka auttaa soittajaa kuuntelemalla ja keskustelemalla. Päivystäjät ovat tehtävään valittuja ja koulutettuja vapaaehtoisia maallikoita tai kirkon työntekijöitä. He ovat sitoutuneet vai- 32 Sippo 2004, Kruus 1980, Kilpeläinen Kettunen 1997, Kettunen 1997, Sihvo 1984,

11 tiolovelvollisuuteen. Vuonna 2006 maamme kaikissa Palvelevissa puhelimissa käytiin yhteensä keskustelua. Toiminnassa oli mukana päivystäjää. Heistä 70 prosenttia oli vapaaehtoisia maallikoita, loput seurakuntien työntekijöitä. Puhelimessa usein esille tulleita aiheita olivat yksinäisyys, niin sanotut perimmäiset kysymykset, psyykkiset vaikeudet, ja erilaiset ihmissuhdekysymykset. 38 Kun Helsingin seurakunnat tekivät tammikuussa 1964 päätöksen sielunhoidollisen puhelinpalvelun aloittamisesta, Kotimaa-lehti julkaisi etusivullaan uutisen, jonka otsikkona olivat sanat Suurkaupungin rippituoli. 39 Perustettava uusi sielunhoidon palvelumuoto sai nimen Palveleva puhelin 40. Toiminta alkoi Sitä olivat edeltäneet perusteelliset periaatteelliset keskustelut ja monivaiheinen käsittelyprosessi Helsingin seurakuntien hallintoelimissä. Puhelinliikenne oli automatisoitunut ja puhelintiheys kasvanut riittävän suureksi. Helsingin kaupungin tilastollisen vuosikirjan mukaan Helsingissä oli vuonna puhelinliittymää ja vuonna Palveleva puhelin levisi nopeasti ensiksi suurimpiin kaupunkeihin ja sitten vähitellen koko maahan. Kaikkialla toiminnasta ottivat vastuun evankelis-luterilaiset seurakunnat. Ulkomaiset esikuvat vaikuttivat osaltaan siihen, että palvelusta tuli Suomessa kirkon työmuoto. 42 Palvelevan puhelimen toiminta määriteltiin heti alussa henkiseksi diakoniaksi. 43 Sen toimintaidea liittyi siihen edellä kuvattuun uuteen sielunhoidon näkemykseen, jossa diakoniatyöhön jo vakiintunutta asiakaslähtöistä näkökulmaa pidetään tärkeänä. Palvelevaa puhelinta koskeva aikaisempi tutkimus Palvelevan puhelimen toiminnasta on olemassa sekä painettuja tutkimuksia, että pro gradu-tutkielmia ja muita opinnäytetöitä. Jouko Sihvon tutkimus Henkinen hätä ja ihmissuhteet palvelevassa puhelimessa on näistä ensimmäinen. Se valmistui vuonna 1971, ja sen aineistona olivat vuosina Suomen Palvelevista puhelista kerätyt tilastot. Kirjassa Itsemurhat ja niiden ehkäisy on Sihvon kirjoit- 38 KPPA Palvelevan puhelimen valtakunnalliset tilastot vuonna Kmaa 7/ Suurkaupungin rippituoli. 40 Palvelevan puhelimen kirjoitustapa on vuosien varrella vaihdellut. Joskus on kirjoitettu molemmat sanat pienellä, joskus molemmat isolla alkukirjaimella. Nykyisin on käytössä kirjoitustapa, jossa ensimmäinen sana kirjoitetaan isolla, jälkimmäinen pienellä p-kirjaimella. Tässä tutkielmassa noudatetaan tätä käytäntöä silloin, kun palvelusta puhutaan yleisesti. Jos on kysymys suorista lainauksista tai tiettynä aikana kirjoitetun tekstin referoinnista, käytetään kyseisen ajan kirjoitustapaa. 41 Helsingin kaupungin tilastollinen vuosikirja , Sihvo 1973a, Sihvo 1984,

12 tama artikkeli Palveleva puhelin, perheasiain neuvottelukeskukset ja muu kirkollinen toiminta. Se on ajankohtainen katsaus Palvelevan puhelimen toimintaan luvun alussa. Vuonna 1984 Palveleva puhelin tuli toimineeksi 20 vuotta. Juhlan yhteydessä julkaistiin artikkelikokoelma Puhelu auttaa, jonka toimitti Hannu Sorri 44. Kirja ei varsinaisesti sisällä Palvelevaa puhelinta koskevaa tutkimusaineistoa, mutta Hannu Sorrin ja Jouko Sihvon artikkeleissa selvitetään palvelun syntyvaiheita, ulkomaisia vaikutteita ja asemaa kirkon sielunhoidon kentässä. Kymmenen vuotta myöhemmin Palvelevan puhelimen 30-vuotisjuhlan yhteydessä julkaistiin artikkelikokoelma Kuunnellen autat, jonka toimitti samoin Hannu Sorri. Se sisältää Jouko Sihvon ja Hannu Sorrin tutkimuksen Palvelevan puhelimen soittajista sekä Jouko Stenrothin ja Hannu Sorrin haastattelututkimuksen vapaaehtoisista päivystäjistä. Tutkimusaineistoina olivat Palvelevan puhelimen toimintatilastot vuodelta 1993 sekä päivystäjien antamat vastaukset kyselylomakkeisiin vuonna 1994 muutamilla paikkakunnilla. Hannu Sorri julkaisi vuonna 1998 tutkimuksen Vapaaehtoisuus ja elämänkulku, joka pohjautuu Palvelevan puhelimen päivystäjien kirjoittamiin kertomuksiin. Vuonna 2001 hän julkaisi tutkimuksen Lama ja ahdinko. Henkinen pahoinvointi Palvelevan puhelimen soittojen valossa. Sen aineistona olivat puhelinkeskusteluista laaditut tilastot. Palvelevaa puhelinta koskevista pro gradu-tutkielmista useimmat ovat Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa tehtyjä käytännöllisen teologian tutkielmia. Ne on toteutettu empiirisellä menetelmällä, ja niissä käsitellään pääasiassa puhelinkeskusteluissa esille tulleita kysymyksiä ja niiden esiintyvyyttä tai päivystäjien asenteita. Aineisto on kerätty päivystäjien päivystyspäiväkirjojen lomakkeisiin tekemistä merkinnöistä tai päivystäjien haastatteluista. Vanhimmat tehtiin jo 1970-luvulla. Timo Paukkunen tutki laudaturtyössään vuonna 1971 Palvelevaa puhelinta alkoholiongelmien kuuntelijana ja Harri Helle vuonna 1974 aviollisia ongelmia Helsingin Palvelevassa puhelimessa. Hanna Ekola selvitti tutkielmassaan vuonna 1989 maallikoiden sielunhoitotyötä Palvelevassa puhelimessa ja seurakuntien lähimmäispalvelussa. Tuija Rahusen pro gradu-tutkielma vuodelta 1991 käsittelee psyykkisesti sairaita soittajia Helsingin Palvelevassa puhelimessa sekä päivystäjien asennoitumista mielenterveysongelmista kärsiviin ihmisiin. Jouko Stenrothin tutkielma vuodelta 1993 käsittelee pappien päivystyskokemuksia Pääkaupunkiseudun Palvelevassa puhelimessa. 44 Hannu Sorri toimi Kirkon Palvelevan puhelimen sihteerinä vuosina

13 Joitakin pro gradu-tutkielmia on tehty myös muissa tiedekunnissa ja yliopistoissa. Tällaisia ovat muiden muassa Raili Wahlroosin kasvatustieteen tutkielma Palvelevan puhelimen päivystäjien koulutustarve ja Reijo Räisäsen sosiaalipolitiikan tutkielma Kriisitilanne ja auttamisprosessi palvelevassa puhelimessa, molemmat Tampereen yliopistossa vuonna 1978, Antero Entolan uskontotieteen tutkielma Palveleva puhelin kriisien kohtaamisessa Turun yliopistossa vuonna 1982, Peter Kanervan psykologian tutkielma Kvalitativa skillnader i verksamhetsgrunder och handlingsmönster hos frivilliga jourhavande Åbo Akademissa vuonna 1993 ja Marjo-Riitta Kujalan sosiologian tutkielma Elämän todellisuus Palvelevassa puhelimessa Jyväskylän yliopistossa vuonna Pro gradu-tutkielmien lisäksi Palvelevasta puhelimesta on tehty lukuisia muita tutkielmia. Näistä mainittakoon Erik Samulinin yhteiskunnallisen tutkinnon sosiaalipolitiikan tutkielma Itsemurhakysymystä käsittelevät soitot Helsingin palvelevassa puhelimessa v Tampereen yliopistossa vuonna Historiallista tutkimusta Palvelevan puhelimen synnystä ja siihen johtaneista vaiheista ei ole vielä tehty lukuun ottamatta lyhyitä katsauksia, joita on koottu työmuodon vuosijuhliin. Tarkin ja historiallisesti luotettavin näistä on Hannu Sorrin vuonna 1984 Palvelevan puhelimen 20-vuotisjuhlakirjaan kirjoittama artikkeli Palveleva puhelin eilen ja tänään. Palvelevan puhelimen 30-vuotisjuhlaan laati teologian kandidaatti Päivi Harsia lyhyen historiikin. Tärkein syy historiallisen tutkimuksen puuttumiseen lienee se, että kysymys on varsin nuoresta työmuodosta, ja silminnäkijätietoa on ollut vielä saatavilla. Tutkimustehtävä ja lähdeaineisto Tässä tutkimuksessa paneudutaan Palvelevan puhelimen perustamiseen, sitä edeltäviin vaiheisiin sekä toiminnasta saatuihin ensimmäisiin kokemuksiin. Tarkoitus on selvittää, minkälaiset vaiheet ja tarpeet johtivat työmuodon perustamiseen ja mitä ulkonaisia edellytyksiä tarvittiin. Edelleen selvitetään, mistä perustajat saivat vaikutteita ja mikä osuus oli ulkomaisilla malleilla. Hankkeen eteneminen seurakuntien hallintoelimissä ja sen liittyminen seurakuntien ja koko kirkon toimintaan ovat myös tutkimuksen kohteina. Vielä selvitetään, kuinka paljon puheluja tuli toiminnan alkuvaiheessa ja mitä aiheita niissä käsiteltiin sekä miten Palvelevan puhelimen toimintaperiaatteet muotoutuivat. Perustamista edeltävältä ajalta on otettu tutkimuksen kohteiksi joitakin Helsingin seurakuntien sielunhoitotyön kehittämiseen liittyviä uusia kokeiluja, kuten Vanhankirkon seurakunnan maallikko- 13

14 palvelu, Töölön seurakunnan keskustelupalvelu ja Meilahden seurakunnan neuvottelupalvelu. Palvelevan puhelimen varsinaisena edeltäjänä pidetään Helsingin Yliopiston ruotsinkielisen osakunnan Nylands Nationin vuonna 1959 aloittamaa hätäpuhelinpäivystystä, jolle ylioppilaat antoivat nimen Trösten. Palvelevaa puhelinta kehitettiin voimakkaasti ensimmäisinä toimintavuosina. Toimintakäytännöt eivät tulleet kertaheitolla valmiiksi. Kun kokemuksia karttui, heräsi tarve löytää entistä parempia tapoja päivystystoiminnan organisointiin, käytännön järjestelyihin ja päivystäjien koulutukseen. Tässä tutkimuksessa seurataan myös toiminnan kehittymistä, materiaalin runsauden takia kuitenkin ainoastaan vajaat kaksi vuotta. Toimintaperiaatteiden muotoutumista seurataan hiukan pitempään. Tutkimus rajoittuu Helsingin Palvelevaan puhelimeen, vaikka tutkimusaikana toimintaa käynnistettiin jo muillakin paikkakunnilla. Tutkimusmenetelmänä on historiallinen menetelmä. Tutkimusaineistoa on kerätty eri arkistoista. Helsingin seurakuntayhtymän keskusarkistossa ovat ne eri hallintoelinten pöytäkirjat, joista löytyvät Palvelevan puhelimen syntymiseen ja kehittämiseen liittyvät päätökset. Silloisen diakoniajohtajan henkilökohtaiset työpäiväkirjat ja Palvelevan puhelimen ensimmäiset raporttikirjat on myös talletettu kyseessä olevaan arkistoon. Toimintakertomukset ja vuosittaiset tilastoyhteenvedot ovat Pääkaupunkiseudun Palvelevan puhelimen arkistossa, jossa on myös kansainväliseen yhteydenpitoon liittyvää materiaalia sekä tallella pysyneitä käsin kirjoitettuja muistiinpanoja. Trösten -hätäpuhelinpäivystyksen vaiheista kertovat asiakirjat ovat Helsingin yliopiston kirjastossa osakuntien arkistoissa sekä Helsingin seurakuntayhtymän ja kirkkohallituksen arkistoissa. Sekä Nylands Nationin Trösten -palvelusta että Palvelevasta puhelimesta on ollut lehtikirjoituksia sekä kirkollisissa lehdissä että päivä- ja aikakauslehdissä. Jo perustamisvaiheessa nämä uudet työmuodot saivat runsaasti julkisuutta ja huomiota. Palvelevan puhelimen arkistoon on talletettu useita lehtileikkeitä, mutta kaikissa niissä ei valitettavasti ole merkintää lehdestä tai sen numerosta. Kaikkien puuttuvien tietojen selvittäminen lehtiä umpimähkään selailemalla tai mirkofilmejä kelaamalla ei ole ollut mahdollista kohtuullisissa aikarajoissa. Tästä syystä muutamat lähdeviitteet ovat näiltä osin puutteellisia. Muutenkin lehtikirjoitusten kartoitus on jouduttu jättämään valitettavan vähälle, niin mielenkiintoista kuin se olisikin. Lähteiden etsimisen kannalta on vielä mainittava, että tällä hetkellä on vielä elossa henkilöitä, jotka ovat olleet eri tavoin mukana toimintojen alkuvaiheissa. Heitä haastattelemalla on löytynyt lisämateriaalia. 14

15 2. Palvelevan puhelimen syntyyn johtaneet vaiheet 2.1. Sielunhoitopalvelut Helsingin seurakunnissa Helsingin pappien veljespiiri käsitteli kokouksessaan helsinkiläisten sielunhoidollisen avun tarvetta. Kokouksessa käytyä keskustelua selostettiin Helsingin Kirkkosanomissa. Artikkelin mukaan kokouksessa päätettiin yksimielisesti ryhtyä toimenpiteisiin, jotta henkilökohtainen sielunhoitotyö seurakunnissa tehostuisi. Muiden muassa tehtiin aloite yleisen sielunhoidollisen neuvonta-aseman perustamisesta. Artikkelissa todettiin, että myös yksityiset seurakunnat tulisivat tehostamaan toimintaansa tässä suhteessa. 1 Myös Kotimaa-lehdessä kerrottiin veljespiirin kokouksesta. Lehti otsikoi uutisensa sanoilla Sielunhoidollinen neuvontaasema Helsinkiin ja kertoi, että kokouksen teemana oli He eivät tiedä, kenen luo mennä Helsingin sielunhoitotyön ongelmia. Alustuksia pitivät rovasti Heimer Virkkunen 2 ja maisteri Kerttu Salmela 3. Veljespiiri asetti toimikunnan, jolle annettiin tehtäväksi saattaa kokouksen toivomukset Helsingin seurakuntatyön johdolle. Toimikuntaan tulivat Virkkunen ja Salmela sekä rovasti Erkki Salonen 4 ja kirkkoherra Niilo Syvänne 5. 6 Pappien veljespiirin aloite lähetettiin Helsingin seurakuntien kirkkoherrainkokoukseen, jossa sitä käsiteltiin Kokouksessa päätettiin asettaa komitea tutkimaan ja valmistelemaan asiaa sekä tekemään siitä ehdotus. Komiteaan valittiin jäseniksi rovasti Heimer Virkkunen, maisteri Kerttu Salmela, pastori Veikko Vanha-Perttula 7 ja rovasti Lauri Helle 8. Komitean asettamisesta päätettiin antaa 1 HKS 2/ He eivät tiedä kenen luo mennä. 2 Heimer Virkkunen toimi Keski-Helsingin seurakunnan kappalaisena (vuodesta 1956 Vanhankirkon seurakunta). Vihonen 1995, Kerttu Salmela toimi Paavalin seurakunnan naistyönjohtajana. Suomen teologit ja kirkkomuusikot 1974, Nimessä saattaa olla virhe. Kirkon matrikkelit vuosilta 1953 ja1963 eivät tunne tämän nimistä pappia. Suomen ev.-lut. kirkon seurakuntien ja papiston matrikkeli 1953, 474; Suomen ev.-lut. kirkon matrikkeli 1963, Niilo Syvänne toimi sairaalapappina Helsingissä. Hän oli toiminut kirkkoherrana Tuupovaaran seurakunnassa vuosina Suomen teologit ja kirkkomuusikot 1974, Kmaa 20/ Sielunhoidollinen neuvonta-asema Helsinkiin. 7 Veikko Vanha-Perttula toimi Töölön seurakunnassa kirkkoherran apulaisena. Suomen teologit ja kirkkomuusikot 1974, Lauri Helle toimi Käpylän kirkkoherrana. Suomen ev.-lut. kirkon matrikkeli 1963,

16 ilmoitus kirkkohallintokunnalle. 9 Kirkkoherrainkokouksen puheenjohtaja Lauri Apajalahti 10 esitti pidetyssä kokouksessa, että komiteaan olisi syytä valita jäseneksi myös joku psykiatri. Kokous päätti antaa komitealle tehtäväksi täydentää itseään sopivaksi katsomallaan psykiatrilla. 11 Mistään asiakirjoista ei kuitenkaan käy ilmi, tehtiinkö näin ja kuka tuo mahdollinen psykiatri oli. Kirkkoherrainkokouksen asettama komitea sai virallisen aseman, kun kirkkohallintokunta asetti sen kokouksessaan Komitea piti viisi kokousta. Niistä ei ole löytynyt pöytäkirjoja. Komitean esityksiä selostetaan kirkkoherrainkokouksen pöytäkirjassa Komitean mukaan jokaisella papilla pitäisi olla, mikäli mahdollista, määrätty vastaanottoaika sielunhoidollisia keskusteluja varten, ja tästä ajasta olisi tiedotettava seurakuntalaisille sopivalla tavalla. Kussakin seurakunnassa tulisi olla kirkon ja kirkkoherranviraston yhteydessä ilmoitustaulu, jossa ilmoitettaisiin seurakunnan työntekijöiden nimet, osoitteet ja puhelinnumerot. Viikkojumalanpalvelusten yhteydessä pitäisi seurakuntalaisilla olla mahdollisuus keskustella papin kanssa. Komitea kiinnitti erityistä huomiota papiston veljespiirin esitykseen sielunhoidollisen keskuksen aikaansaamiseksi Helsinkiin ja suositteli sen toteuttamista. Komitean esityksistä käytiin kirkkoherrainkokouksessa keskustelu, jossa tuli esille monia näkemyksiä ja ajatuksia. Kirkkoherrojen mukaan sielunhoito on ennen kaikkea seurakuntien asia. Jos pääkaupunkiin perustettaisiin erityinen sielunhoidollinen keskus, olisi tarjolla se vaara, että seurakunnan jäsenet ohjattaisiin seurakunnasta pois jonnekin ulkopuolelle. Toisaalta seurakunnan työntekijät saattaisivat tuudittautua siihen ajatukseen, että sielunhoidollinen keskus hoitaa sielut, eikä niitä tarvitse hoitaa seurakunnassa. Kokouksen osanottajien mielestä kirkkoherranvirastojen luonne oli muuttumassa siihen suuntaan, että järjestetyn ja tehostetun sielunhoidon liittäminen niiden yhteyteen olisi mahdollista. Elämän virta kulki kirkkoherranvirastojen kautta. Kirkkoherrat pitivät vakavana epäkohtana syntynyttä käsitystä, että papeilla ei ole enää aikaa ihmisille. Tästä syystä kannatettiin komitean ehdotusta, että sopiviin paikkoihin kiinnitettäisiin ilmoitustauluja, joissa olisi pappien ja muidenkin työntekijöiden nimet, osoitteet ja se aika, jolloin 9 HKA HA TA/Cf , Lauri Apajalahti toimi Kallion kirkkoherrana. Suomen ev.-lut. kirkon matrikkeli 1963, HKA HA TA/Cf , HKA HA TA/Ca ,

17 he ovat tavattavissa. Kodeissa käynneille olisi pyrittävä antamaan entistä huomattavampi sija sielunhoitotyössä. 13 Kokous ei asettunut kannattamaan komitean esitystä sielunhoidollisen keskuksen perustamisesta. Sen sijaan muita komitean ehdotuksia päätettiin puoltaa. Kirkkoherranvirastoihin olisi järjestettävä niin sanottu hiljainen huone, jossa kenellä tahansa olisi tilaisuus keskustella sielunhoitajan kanssa kahden kesken. Virastossa pitäisi olla kaikkina päivinä niin paljon palvelusvuorossa olevia pappeja, että ihmisten vastaanotto ja heille tarpeellisen ajan antaminen olisi mahdollista. Kodeissa käynteihin, erityisesti rippikoulujen aikana oppilaiden kodeissa, olisi kiinnitettävä huomiota. Kirkkoherrat eivät kannattaneet ilmoitustaulujen kiinnittämistä kirkkojen eteisiin, mutta sen sijaan kyllä kirkkoherranvirastojen ja seurakuntahuoneistojen yhteyteen. Näistä kirkkoherrojen kokouksen päätöksistä päätettiin ilmoittaa myös Helsingin Pappien Veljespiirin toimikunnalle. 14 Yksityisen sielunhoidon tehostamisen tarpeeseen kiinnitti huomiota myös Helsingin seurakuntayhtymän tiedotussihteeri Erkki Kario, jonka lähettämää kirjettä käsiteltiin kirkkoherrojen kokouksessa Keskustelun jälkeen päätettiin, että kunkin seurakunnan papisto järjestää asian keskuudessaan ja tulokset esitetään seuraavassa kokouksessa. 15 Kevään 1957 aikana pidettyjen kokousten pöytäkirjoissa ei kuitenkaan mainita asiasta mitään. 16 Kirkkoherrojen kokouksen pöytäkirjoista ei muutenkaan käy ilmi, minkälaisiin toimenpiteisiin seurakunnissa mahdollisesti ryhdyttiin sielunhoidon tehostamiseksi. Voitto Huotari kertoo Helsingin seurakuntayhtymän 75-vuotisjuhlakirjassa Kehityksen kärjessä usein vähän jäljessä, että Helsingin Kirkkosanomissa julkaistiin vuonna 1957 kaikkien pappien ja naisteologien osalta ne ajat, jolloin he olivat tavattavissa muun muassa sielunhoidollisia keskusteluja varten, samoin kuin seurakuntien järjestämien sielunhoitovastaanottojen ajat. Sielunhoitopalvelujen tarjontaa pyrittiin näin tehostamaan. 17 Yksityiskohtaisempia tietoja asiasta löytynee seurakuntien omista dokumenteista ja julkaisuista. Seurakunnissa ilmeisesti uskottiin, että kunhan tietoja työntekijöiden tavattavissa olemisesta vain pidetään riittävästi esillä, ihmiset kyllä hakeutuvat vastaanotoille, ja sielunhoitotoiminta lisääntyy. Voisi kuitenkin kuvitella, että vielä 1950-luvulla kirkon kynnystä pidettiin kor- 13 HKA HA TA/Cf , HKA HA TA/Cf , HKA HA TA/Cf , HKA HA TA/Cf , 5.4., 9.4., ja Huotari 1980a,

18 keana, ja pappien tai muiden viranhaltijoiden puheille hakeutuminen ei ollut kovin helppoa. Vanhankirkon seurakunnan lehtori Raili Vihonen kirjoitti eläkkeelle jäätyään kolme historiikkia Helsingin seurakuntaelämästä. Ensimmäinen niistä Vanhankirkon Seurakunta ilmestyi vuonna Seuraavaksi ilmestyi Meilahden seurakunta vuonna 1992 ja viimeiseksi rovasti Heimer Virkkusen elämästä ja työstä kertova teos Heimer Virkkunen Nuorisorovasti vuonna Kaikissa näissä kerrotaan myös kyseisten seurakuntien sielunhoitotyöstä sekä tutkimuksen kohteena olevasta Palvelevasta puhelimesta ja siitä toimintaympäristöstä, jossa se syntyi. Vanhankirkon seurakunta Vanhankirkon seurakunta sijaitsi Helsingin keskustassa, ja sen alueella oli paljon erilaisia työpaikkoja, liikkeitä, toimistoja, tehdaslaitoksia ja virastoja. Niiden työntekijöistä vain harvat asuivat seurakunnan alueella. Seurakunnassa ruvettiinkin puhumaan päivä- ja yöväestöistä, joiden erilaisia tarpeita seurakunta koetti ottaa huomioon. Raili Vihonen nimitti seurakuntaa cityseurakunnaksi. Virikkeitä sellaisen toimintaan saatiin ulkomailta, jossa oli esimerkkejä suurkaupunkien autioituvista keskustaseurakunnista. Tällaiset seurakunnat suunnittelivat uudenlaisia työmuotoja erityisesti päiväväestönsä tarpeisiin. Yksi esimerkki näistä oli Lontoossa The Samaritans -puhelinpalveluun keskittyvä seurakunta. 18 Vanhankirkon seurakunnan kirkkoherra Heimer Virkkunen piti sielunhoitotyötä hyvin tärkeänä ja paneutui siihen erityisen perusteellisesti. Hän piti Vanhankirkon sakastissa sielunhoidollista vastaanottoa maanantai-iltaisin vuosien ajan. 19 Raili Vihonen muisti hänen kertoneen, että kolmannes hänen asiakkaistaan oli maaseudulta, siis muita kuin oman seurakunnan jäseniä. 20 Kuten edellä on kerrottu, Virkkunen julkaisi vuonna 1953 kirjan Henkilökohtainen sielunhoito. Helsingissä pidettiin 1950-luvun puolivälissä evankelioivia suurkokouksia, joissa oli ulkomaalaisia puhujavieraita. Vuonna 1954 tällaisessa kokouksessa vieraili amerikkalainen evankelista Tommy Hicks ja vuonna 1955 Billy Graham. 21 Kokousten sielunhoitotehtäviin koulutettiin myös maallikoita. Raili Vihosen mukaan Heimer Virkkunen teki Tommy Hicksin kokouksia varten oppikirjastaan Sielunhoitoavus- 18 Vihonen 1987, Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1956, 23; Vihonen 1987, Vihonen 1987, Huotari 1980a,

19 tajan opas -nimisen lyhyemmän version. 22 Virkkunen sanoo kirjansa esipuheessa, että niiden lisäksi, joiden varsinaisena elämäntyönä on sielunhoitajan kutsumus, tarvitaan rajaton määrä valveutuneita kristittyjä maallikoita, jotka tarpeellista koulutusta saatuaan voivat toimia eräänlaisina sielunhoitoavustajina lähimmäistensä parhaaksi. 23 Kyseinen teos on kuitenkin ilmestynyt vasta vuonna 1956, 24 joten nimenomaan näitä tilaisuuksia varten se ei voi olla tehty, tai sitten Huotarin artikkelissa on virheellinen vuosiluku. Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomuksessa vuodelta 1956 kerrotaan maallikoille järjestetystä sielunhoidon opetussarjasta. 25 Huhtikuussa 1957 seurakunnassa aloitettiin maallikoiden ylläpitämä sielunhoitopalvelu, niin sanottu maallikkopalvelu. Noin kymmenen maallikkoa päivysti kirkkoherranvirastossa iltaisin klo ja vastasi puhelimeen. 26 Viraston puhelinnumeroon voi soittaa nimettömänä. Päivystävät maallikot kokoontuivat määräajoin pohtimaan toiminnassa esille tulevia ongelmia. Vuoden 1958 toimintakertomuksen mukaan palveluun tuli kyseisenä vuotena 280 soittoa. 27 Vuodesta 1961 alkaen palvelusta käytettiin nimitystä sielunhoitopalvelu tai sielunhoidollinen puhelinpalvelu. 28 Raili Vihonen nimitti tätä palvelua Palvelevan puhelimen erääksi alkuyritykseksi. Hän totesi myös, että kaikki sielunhoitoa enentävät hankkeet olivat rovasti Virkkuselle mieluisia, oli sitten kysymys maallikoiden tai työntekijöiden toiminnasta. 29 Vanhankirkon seurakunnassa oli piispantarkastus Sunnuntaina pidettiin kirkossa yleinen tarkastus, jossa käsiteltiin laajasti myös seurakunnan sielunhoitopalveluita. Piispantarkastuskertomuksen mukaan piispa Martti Simojoki osoitti tuntevansa kirkkoherra Virkkusen ansiot sekä sielunhoitajana että aihetta koskevan oppikirjan tekijänä. Hän pyysi lisää tietoa sielunhoidosta seurakunnassa ja erityisesti puhelinpalvelusta. Toimintamuodosta kertoi maisteri Raili Vihonen. Hänen selostuksensa mukaan soittojen määrä riippui vuodenajasta, mainostuksesta ja erilaisista muista seikoista. Joskus ei tule lainkaan soittoja, joskus viisikin samana iltana. Päivystävä maallikkopalvelun jäsen koettaa joko itse vastata puheluun tai ottaa yhteyttä siihen pappiin tai työntekijään, joka sillä 22 Vihonen 1995, Virkkunen 1956, Virkkunen Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1956, Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1957, Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1958, Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1961, 5, Vihonen 1995,

20 hetkellä on virastossa. Tarvittaessa soittaja voidaan ohjata perheasiain neuvottelukeskukseen. Piispa Simojoki ilmaisi omana kantanaan, että Helsingissä pitäisi olla yksi puhelinnumero, johon voisi soittaa silloin, kun haluaisi yhteyden sielunhoitajaan. Siinä pitäisi olla päivystys yötä päivää. Numero pitäisi tehdä hyvin tunnetuksi. Puhelinluettelon etusivulle pitäisi panna siitä ilmoitus. Piispa halusi jättää asian evankelioimiskomitean mietittäväksi uskoen, että kirkkoherra Virkkunen haluaa viedä sitä eteenpäin. 30 Piispantarkastuskertomusta käsiteltiin Vanhankirkon seurakunnan kirkkoneuvostonkokouksessa Kokouksessa keskusteltiin myös kysymyksestä, pitäisikö sielunhoitoa varten saada vakituinen puhelinnumero. Todettiin, että asia koskee koko Helsinkiä ja päätettiin tiedustella Diakoniakeskukselta asian järjestämismahdollisuuksia. 31 Vanhankirkon seurakunnan sielunhoidollisen puhelinpalvelun päättymisestä ei ole tarkkaa tietoa. Vuoden 1963 toimintakertomuksessa lueteltiin vielä sielunhoitopalvelun puhelinpäivystäjien nimet. 32 Vuoden 1964 toimintakertomuksessa ilmoitettiin pappien ja naisteologien päivystysajat henkilökohtaista keskustelua varten ja mainittiin, että heihin voi ottaa yhteyttä myös puhelimitse soittamalla numeroon klo Kyseisessä kirkkoherranviraston numerossa eivät siis enää päivystäneet maallikot, vaan teologit. Raili Vihonen kertoi, että Palvelevan puhelimen aloitettua toimintansa syksyllä 1964 maallikkopalvelun numeroon tulevat soitot lakkasivat vähitellen kokonaan. 34 Myös seurakuntien työntekijöiden sielunhoidolliset iltavastaanotot loppuivat Vihosen mukaan sen jälkeen, kun Palveleva puhelin oli tullut tunnetuksi. 35 Vuosien aikana seurakunnassa toimi kirjepalveluryhmä, jonka muodosti joukko seurakuntakoulun sielunhoitokurssin käyneitä maallikoita. He kokoontuivat viikoittain neuvottelemaan saapuneista kirjeistä ja vastaamaan niihin. Palvelusta tiedotettiin Helsingin Sanomissa ja Vanha kirkko -lehdessä. Ryhmä sai enimmillään noin 100 kirjettä vuodessa. 36 Ryhmän jäsenten nimet lueteltiin seurakunnan toimintakertomuksessa ensimmäisen kerran vuonna Puhelinpalvelun päättymisen jälkeen seurakunnassa löydettiin siis uusi sielunhoidon muoto, jossa maallikot voivat olla palvelemassa. 30 VSRKA HA II Cd 2, VSRKA HA II Cb , Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1963, Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1964, 18, Vihonen 1987, Vihonen 1987, 17; Vihonen 1995, Vihonen 1987, Vanhankirkon seurakunnan toimintakertomus 1965,