Ruohonjuuritason kehitysyhteistyötä etsimässä

Transkriptio

1

2 Ruohonjuuritason kehitysyhteistyötä etsimässä Selvitellessäni tätä julkaisua varten kehityksen ja kehitysyhteistyön suhdetta siirtolaisuuteen, mielikuvani ihmisten liikkumisesta toisenlaista maailmaa rakentavana voimana vain vahvistui. Minä ja vielä enemmän monet kehitysmaa-aktivistit olemme vuodesta toiseen osoittaneet mieltämme ja lobanneet, jotta kehitysapu nostettaisiin 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Vuonna 2002 kehittyneiden maiden antama kehitysapu oli 0,23 prosenttia bruttokansantuotteesta (Suomi 0,35), mikä tarkoitti 58 miljardia dollaria. Samaan aikaan siirtolaiset lähettivät kotiin 72 miljardia dollaria. Esimerkiksi Meksikolle kyse on maan toiseksi tärkeimmästä valuutanlähteestä. Tämä raha menee suoraan tavallisten ihmisten selviytymiseen. Ihmiset muuttavat maailman! Tässä julkaisussa siirtolaisuuden ja kehityksen suhdetta tarkastellaan toisaalta ruohonjuuritasolta, parempaa elämää itselleen ja perheelleen rakentavien siirtolaisten näkökulmasta ja toisaalta Euroopan unionin näkökulmasta, koska juuri siihen me EU:n kansalaisina voimme helpoiten vaikuttaa. Siksi kerromme siitä, mitä EU:n siirtolaisuuspolitiikka tarkoittaa siihen törmääville ja kuinka ihmiset toiminnallaan kamppailevat Euroopassa. Meistä jokaiselle on itsestään selvää, että voimme matkustella, asua, opiskella ja tehdä työtä myös Suomen ulkopuolella. Yksikään aivoviennistä huolehtiva poliitikko ei kehtaa tulla tätä oikeuttamme rajoittamaan. Oleskelua ulkomailla suorastaan tyrkytetään jokaiselle, joka arvostaa koulutusta. Jostain syystä monet haluavat rajata oikeuden nähdä maailmaa vain rikkaiden teollisuusmaiden kansalaisten oikeudeksi. Afrikassa tai Itä-Euroopassa asuva nuori kohtaa suunnattomia ongelmia viisumin ja oleskelu- ja työluvan kanssa halutessaan tulla länteen. Haluan puhua maailman näkemisestä, koska kurjuudesta puhutaan aina. Köyhyys on tietysti skandaalimaista. Kolme miljardia köyhää, 880 miljoonaa yli 15-vuotiasta lukutaidotonta ja 1,1 miljardia ihmistä elää ilman puhdasta juomavettä. Tietenkin siirtolaisuuteen on pakottava tarve, se on keino selviytyä. Globalisaatio on repinyt vanhoja rakenteita kaikkialla maailmassa. Kiina-ilmiö on pientä verrattuna siihen, mitä etelässä on tapahtunut. Tuhoa on lisännyt Kansainvälisen valuuttarahaston, IMF:n ja muiden rahoituslaitosten ideologinen politiikka, joka on tuottanut kasoittain yksinkertaisesti huonoja ratkaisuja. Siirtolaisuuden maailma on huiman epätasa-arvon lävistämä. Silti siirtolaisuus on myös muutakin kuin loputonta kurjuutta, pakkoa ja uhriutta. Kurjimmat eivät koskaan lähde mihinkään, eikä uhriksi tekeminen auta toimimaan. Siirtolaiset ovat yleensä nuoria ihmisiä, parhaassa työiässä, ja heitä ajaa polkuveneellä Välimeren yli muukin kuin kotimaassa elämisen mahdottomuus. Eikö siirtolainen ole aina ollut se kaikkein uskaliain yksityisyrittäjä? Tapio Laakso ViNO - Diversity Management on Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden liitto ryn eli ViNOn siirtolaisuuden, vapaan liikkumisen ja kehityksen suhdetta käsittelevä julkaisu. ViNO vaikuttaa yhteiskunnan toimintaan sekä perinteisin poliittisin keinoin että järjestämällä erilaisia tapahtumia. ViNOn tavoite on saada nuorten ja opiskelevien vihreiden ääni kuuluviin päätöksenteossa ja tehdä yhteiskunnallista toimintaa tutummaksi nuorille. ViNO tekee paljon yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa. Lisäksi ViNOn tavoite on saada nuorten ääni mahdollisimman hyvin kuuluviin Vihreässä liitossa. Lisää: Erään karkotetun ilmeisen perusteeton tarina Demokratiaa ulkomaalaisille Eurooppa uhattuna Säilöönottokeskus IOM GoNoGO Kansalaisuus liikkeessä Valtio ja ihmisoikeudet Poikkeustila Uusi ulkomaalaislaki 16 Diversity Management Päätoimittaja: Tapio Laakso (tapio.laakso@iki.fi) Taitto: Tapio Laakso & Janne Westerlund (janne.westerlund@sci.fi) Tekstit: Ville Hoikkala, Jouni Kalamies, Tapio Laakso, Veera Luoma-aho, Sandro Mezzadra, Ivana Momcilovic, Mari Puoskari, Markus Termonen, Katja Tuominen, Emmi Vähäpassi Kannen piirros: Jan Lindström Valokuvat: Ad van Denderen, Miika Saukkonen, Roberta Valerio, Janne Westerlund Julkaisija: Vihreiden Nuorten ja Opiskelijoiden liitto ry. Yhteystiedot: Fredrikinkatu 33 A, 3. krs Helsinki, puh. (09) Paino: Lehtisepät Oy, Pieksämäki Painos: kpl Julkaisun tuottamiseen on saatu ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöille suunnattua tiedotustukea. Julkaisussa esitetyt näkemykset eivät välttämättä edusta ulkoasiainministeriön virallista kantaa.

3 ERÄÄN KARKOTETUN ILMEISEN PERUSTEETON TARINA Ulkomaalaisvirasto, PL 18, Helsinki, puh. (09) , faksi (09) Päätös SALAINEN ASIA: TURVAPAIKKA- JA OLESKELULUPAHAKEMUS, KÄÄNNYTTÄMINEN HAKIJA: ZAKARIAN, Sokrat syntynyt , Tomsk Ulkomaalaisvirasto ei anna hakijalle turvapaikkaa eikä oleskelulupaa. Turvapaikkahakemus on ilmeisen perusteeton. Hakija ei ole esittänyt hakemuksensa perusteeksi vakavia ihmisoikeusloukkauksia tai muita sellaisia perusteita, jotka liittyvät palautuskieltoihin tai vainon pelkoon rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi. Mantra, joka toistuu lukuisissa karkotuspäätöksissä. Ulkomaalaisvirastossa ihmiselämän monimuotoisuus on alistettu pikkubyrokraattien paperityöksi. Kerron teille erään tarinan, vaikka se onkin Ulkomaalaisviraston mielestä ilmeisen perusteeton. Muistan päivän, kun näin Sokrat Zakarianin ensimmäisen kerran. Kävelimme kaupungin katuja illalla ja hän selitti minulle tarinaansa. Nuori mies selosti sujuvasti turvapaikkaprosessinsa vaiheet Pohjois-Pohjanmaan murteella. Olimme kummatkin hermostuneita, sillä poliisi etsi häntä. Sokrat oli hieman aikaisemmin paennut Ruukissa kotinsa ikkunasta, kun poliisi tuli karkottamaan hänen perhettään. Sokrat mätkähti lumikinokseen ja juoksi pakoon niin nopeasti kuin pääsi. Muut perheenjäsenet karkotettiin välittömästi Pietariin samana päivänä. Poliisikuljetuksen aikana perhe ei saanut soittaa kenellekään eikä vastata puheluihin. He eivät saaneet jättää hyvästejä kolmen vuoden aikana hankituille ystäville ja tuttaville, eikä kodin irtaimiston pakkaamiseen annettu aikaa kuin tunti. Perheen äiti pyörtyi järkytyksestä Sokratin pikkuveljen itkiessä ja pelätessä poliiseja. Venäjällä koettu vaino palautui mieleen. Kolmen vuoden aikana saavutettu perhe-elämän arki romahti. Alkoi Sokratin aika maan alla poliisia pakoillen ja tuttaviin turvautuen. Sokrat oli valmistumassa lukiosta, ja hänen vanhempansa suorittivat opintoja. Hänen veljensä oli alkanut toipua traumaattisista kokemuksista eikä nähnyt enää niin usein painajaisia. Kaikki perheessä olivat oppineet hyvin suomen kielen - pikkuveli puhui sitä jo paremmin kuin venäjää! Sokrat suunnitteli jatkavansa opintojaan lukion jälkeen ja mietti ammatinvalintaa. Perheen äiti oli saanut asianmukaisia mielenterveyspalveluita, ja Sokratin pikkuveljeä oli määrä alkaa tutkia Oulun sairaalassa hänen traumaattisten kokemustensa vuoksi. Perhe pakeni Venäjältä poikkeuksellisen rajun ja suunnitelmallisen vainon takia: viranomaisten hyväksymät rikollisryhmät ottivat kohteekseen erityisesti perheen miespuoliset henkilöt. Asuinpaikan vaihtaminen ei auttanut, sillä vaino perustui heidän armenialaiseen syntyperäänsä. He muistuttivat liikaa tshetsheenejä ulkonäöltään. Asioita, joita ei ole helppo kertoa. Ja vielä vaikeampi todistaa: ammattilaiset osaavat pahoinpidellä tavoilla, jotka eivät jätä näkyviä jälkiä. Suomeen perhe saapui Ruotsista Dublinin yleissopimuksen nojalla palautettuna ja haki turvapaikkaa Helsinki-Vantaan lentoasemalla vuonna Muiden perheenjäsenten karkotuksen jälkeen Sokrat ikävöi perhettään, mutta hän oli päättänyt ottaa elämänsä omiin käsiinsä, sillä kukaan ei tulisi tekemään sitä hänen puolestaan. Häntä ahdisti suunnattomasti Venäjälle paluu, joka koko ajan kummitteli ajatuksissa aiheuttaen sydänvaivoja, laihtumista ja hiustenlähtöä. Hän oli nyt Venäjän valtion silmissä sotilaskarkuri, koska tultuaan Suomeen 16-vuotiaana hän ei ollut ilmoittautunut asevelvollisuuteen. Sokrat ei halunnut mihinkään armeijaan - eikä varsinkaan Venäjän armeijaan, koska hän ei tuntenut olevansa venäläinen. Hänelle oli muodostunut vakaumus siitä, ettei hän voisi osallistua armeijaan. Ymmärrettävästi häntä ei inspiroinut ajatus joutua Tshetsheniaan tappamaan kaltaisiaan. Siviilipalvelus ei Venäjällä toimi, sillä aseistakieltäytyjiä kohdellaan kuin karkureita tai mielisairaita. Sokratia hermostutti ajatus Venäjälle paluusta liittyen juuri armeijaan, koska sotilaskarkuruudesta voi saada kaksi vuotta vankeutta. En halua edes ajatella venäläisiä vankiloita. Eikä mielisairaalaan sijoittamisen perintö ole väistynyt, vaikka Neuvostoliitto väistyikin. Sokratin perhe valitti ensimmäisestä kielteisestä turvapaikkapäätöksestä hallinto-oikeuteen, joka vahvisti Ulkomaalaisviraston kielteisen päätöksen. Perhe valitti vielä Korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja vaati purkupäätöstä, mutta oikeus hylkäsi purkuhakemuksen. Sokrat haki myös erillistä oleskelulupaa vuoden 2002 lopussa ja sai kielteisen päätöksen. Sokrat säilytti uskonsa turvapaikkajärjestelmäämme uskomattoman kauan. Hän sanoi usein toivovansa ainoastaan, että turvapaikkapäätöksen tekijä suostuisi tapaamaan hänet ja kuulemaan hänen tarinansa, jotta hän voisi itse selittää tilanteensa toiselle ihmiselle. Kävi kuitenkin selväksi, että turvapaikkajärjestelmällä ei ole mitään tekemistä oikeudenmukaisuuden ja inhimillisyyden kanssa. Se on pikemminkin kontrollikoneisto, jolla hallitaan ihmisiä ja etupäässä tuomitaan heitä karkotettavaksi tai laittomaan elämään. Se on heiveröisen, länsimaisen omatuntomme poliittisesti surkea tuote. Kulissimme, joka enenevässä määrin paljastuu osaksi globaalia komentoa, joka mitätöi ihmiselämiä paperipinoillaan ja fakseillaan. Poliisi otti Sokratin kiinni Helsingissä neljä kuukautta perheenjäsenten karkotuksen jälkeen. Kiinnioton yhteydessä hänelle väitettiin, että hänen tuntomerkkinsä sopivat henkilöön, joka on pahoinpidellyt jonkun henkilön edellisenä viikonloppuna. Sokratilla ei ollut mitään tekemistä pahoinpitelyn kanssa eikä poliisi siitä enää mitään maininnutkaan, kun hänet vietiin poliisin tiloihin ja myöhemmin säilöönottokeskukseen odottamaan karkotusta. Säilöönottokeskuksessa, jossa hän viimeisen kerran haki uudelleen turvapaikkaa , hänet laitettiin eristysselliin, vaikka hänen asianajajansa mukaan siihen ei ollut edellytyksiä. Hänet karkotettiin Pietariin juhannusviikonloppuna vuonna Pietarin miliisi otti hänet käsittelyynsä pian karkotuksen jälkeen ja pahoinpiteli hänet. Muistan, kuinka Sokratia inspiroi maanalaisena aikanaan T.A.T.U.:n kappale Not Gonna Get Us. Se soi tuolloin joka paikassa, ja Sokrat usein hyräili sitä kasvoillaan päättäväinen ja kujeileva ilme. Poliisi sai hänet kiinni ja karkotti hänet, mutta kukaan ei voi sammuttaa vapauden janoa ja intoa haltuunottaa oma tulevaisuutensa. Sitä me kaikki, jotka autoimme Sokratia, omalla tavallamme janosimme hänen kanssaan. Kyse ei ollut ainoastaan yhdestä ihmisestä, joka ensin pakotetaan alistumaan tiettyyn pakolaismuottiin ja joka sitten karkotetaan todeten, ettei hän kelpaa pakolaiseksi. Kyse oli myös siitä, että Sokratia auttanut kansalaisyhteiskunta itse tarvitsi vapautta toimia tällaista ulkomaalaispolitiikkaa vastaan hetkellä, jolloin meidän nimissämme - suomalaisten edun nimissä - Ulkomaalaisvirasto sylkee karkotuspäätöksiä ja ulkomaalaispolitiikkaa hallitsee mielivalta säilöönottokeskuksineen ja epäinhimillisine karkotuksineen. Venäjällä Sokratin täytyy yhä paeta poliisia - tällä kertaa hän välttelee joutumista armeijaan. Helsingin kadut ovat vaihtuneet Pietarin kaduiksi. We ll run away, keep everything simple Night will come down, our guardian angel We rush ahead, the crossroads are empty Our spirits rise, they re not gonna get us

4 Demokratiaa ulkomaalaisille Eurooppa uhattuna Eimigrative art -kollektiivin raportti post-jugoslavian hygieniakäytävästä ROBERTA VALERIO Epämääräisenä sosialistisena, mutta myös anti-stalinistisena maana entinen Jugoslavian sosialistinen liittotasavalta ylläpiti vuosikausia kylmän sodan hygieniaa. Nato-sopimuksen suojasta nauttien Jugoslavia otti roolin puskurina blokkien välissä. Tuhannet Itä-Euroopan poliittiset toisinajattelijat löysivät turvan epäreaalisosialismin (1989 asti) valtiosta, mutta reaaliliberalismin ajan (1991 eteenpäin) jugoslavialaisten pakolaisten tielle pystytettiin muuri. Kierrätettyjä tiiliä saatiin Berliinistä. Vapaustaistelija muuttui pakolaiseksi. Ihmisoikeusaktivistin, poliittisen emigrantin, todistajan, intellektuellin ja urheilijan hahmo pakeni totalitarismia läntisen yläluokan suosimien tavaratalojen sovituskoppien kautta. Hänen tilalleen tuli kovin toisenlainen pakolainen. Paljasjalkainen, ruma, likainen, ilkeä, köyhä ja kutsumaton vieras Jugoslavian sodan keskeltä, mukanaan vain paljas elämänsä, livahti yli maissipeltojen koputtamaan lähimmän demokraattisen maan ovia. Schengenin valtiolle, Euroopalle kyse ei ollut ainoastaan ensimmäisestä suuresta muuttoliikkeestä sitten lokakuun vallankumouksen. Eurooppa johtui kohtaamaan dilemman: pelkkää suurta puhetta vapaudesta vai yhteiseurooppalaisen tilan kaikkien kansalaisten todellista tasa-arvoa? Nyt tiedämme hyvin, että Jugoslavian tapauksessa Euroopan virallinen siirtolaisuuspolitiikka valitsi abstraktin ihmisoikeusdiskurssin ja väliaikaisen avun hädänalaisille vapautetuille. Radikaalia poliittista ratkaisua monimutkaiseen, periferiasta tulevien ja sisältä parempaa elämää toivovien, maahanmuuttokysy- mykseen ei tehty. Euroopan unioni on vain entisestään sulkeutunut etniseen jaotteluun perustuvan maahanmuuttokäytännön muurien taakse. Viime aikoina on ehdotettu koko käytännön työntämistä pois jopa takapihalta. Luvatun maan rannoille pyrkijöiden määrästä päätellen nykyinen politiikka ainoastaan pahentaa ongelmaa. On tunnettu väite, että mielikuvituksellista hyvinvointivaltiota, johon edes eurooppalaiset eivät enää usko, ylläpitävät nimenomaan ne, jotka uivat Euroopan rannoille. Sitten vuoden 1993 heistä 3771* on kuollut Schengenin muureille. Heidän joukossaan monia ex/post-jugoslavialaisia. Joku voisi sanoa, että etenkin toisen maailmansodan jälkeisestä pidemmästä perspektiivistä katsottuna Euroopan asenne maahanmuuttajia kohtaan sisältää kaikki tekopyhyyden merkit. Suojelua on tietysti mahdollista saada vasta, kun on päässyt maan rajojen sisäpuolelle. Lailliset maahanmuuton mahdollisuudet ovat vähäisiä, joten suojelua kaipaavat ihmiset etsivät apua salakuljettajilta. Belgradin yliopiston sosiologian professori Dragan Radulovic tutkii mm. prostituutioon liittyvän ihmiskuljetuksen ongelmaa Jugoslavian alueella. Radulocivin mukaan pakolaisia on salakuljetettu aina eikä kyseessä ole mikään uusi ongelma. Oskar Schindlerin ja Raul Wallenbergin toiminta leimattaisiin nykyisin varmasti salakuljetukseksi. Toisen maailmansodan aikana kyse oli kuitenkin sankarillisena pidetystä toiminnasta. Siitä tuli ongelma 1990-luvulla, kun ei-toivottu turvapaikanhakijoiden aalto saapui Eurooppaan. Joten vasta, kun Euroopan maat kiristivät rajavalvontaansa (viisumipolitiikan avulla) ihmisten salakuljettamisesta tuli ongelma ja rikos. Koska rajoja ei ole mahdollista sulkea tiiviisti, Euroopan tarvitsema työvoima on kriminalisoitava jo etukäteen ja ajettava järjestäytyneen rikollisuuden kynsiin. Tässä tuleekin politiikan aiheuttama bumerangiefekti. Kun taivaan porteista käyminen vaikeutuu, toiselle puolelle jääneiden halu kulkea niiden läpi vain kasvaa päivä päivältä. Samoin halulle tehdä rahaa toisten ihmisten tarpeilla (järjestäytynyt rikollisuus). Nyt (ex/post) Jugoslavia on alue, jossa ihmistä tapettiin sodissa (vuodesta 1991 tähän päivään), 1,5 miljoonaa ihmistä elää evakossa alueen sisällä ja suunnilleen saman verran on lähtenyt ulkomaille. Yhtä moni, ehkä jopa useampi valmistautuu ylittämään rajan, laittomasti tai sitten ei, Uuteen Roomaan, Schengenin valtioon, joka vartioi Imperiumia tulossa olevilta barbaareilta. Hidas siirtymävaihe, mutta myös pettyneen ja väsyneen väestön kasvava tyytymättömyys ja köyhyys ajavat ihmisiä muuttamaan pois post- Jugoslaviasta. Puoleensavetävä tekijä on tietysti Euroopan houkuttelevuus, sen jatkuva panostus lupaukseen paremmasta elämästä niille, jotka vaihtavat turvallisiin, eurooppalaisiin arvoihin. Kaikki tämä tekee Serbia ja Montenegrosta kolmannen maailman maan, jonka pitkissä jonoissa eurooppalaisten suurlähetystöjen edessä odottava väestö taistelee päivittäin Euroopan maahanmuuttopolitiikan skandaalimaisten seurausten kanssa. Alistavan politiikan avulla Euroopan tarvitsemista työntekijöistä on tehty laitonta ja halpaa työvoimaa, joka ei osallistu Euroopan sosiaaliseen muutokseen ja jolla on kakkosluokan kansalaisen asema. Pitää myös muistaa se tosiasia, että Euroopan nykyinen alistava ja ennen kaikkea epäpoliittinen siirtolaispolitiikka jossa laillisen statuksen saamisen edellytyksenä on humanitäärinen tai turvapaikkaan liittyvä seikka pakottaa turvapaikanhakija jatkuvasti liioittelemaan ja keksimään elämäntarinoidensa kurjuutta. Mikään tragedia ei ole liian suuri, mikään epäonni ei vaikuta todelliselta. Todistamme Jugoslavian alueelta saapuvien turvapaikanhakijoiden yhä tänäänkin terästävän tarinoitaan yksityiskohdilla, joita he pitävät pateettisimpina kuin olemassa olevaa kauhua ja säälittävyyttä. Serbia ja Montenegro on maa, joka ei myönnä poliittisia turvapaikkoja kolmansille henkilöille, jotka saapuvat maahan matkalla Schengen-alueelle. Tällä hetkellä eristetyssä motellissa lähellä Belgradia 33 aikuista ja 9 lasta afgaaneja, liberialaisia,

5 irakilaisia ja somaleja odottaa Sisäministeriön varmasti negatiivista vastausta. Näitä ihmisiä on mahdollista tavata ainoastaan pakolaisasioiden päävaltuutetun välityksellä, häntä tosin emme toistaiseksi ole onnistuneet löytämään. Serbia ja Montenegron jäsenyys Euroopan neuvostossa tarkoittaa siirtolaislainsäädännön normalisointia ja harmonisointia suhteessa eurooppalaiseen siirtolaisuuspolitiikkaan. Tämä tarkoittaa, että keskeisille lentokentille tulee fiktiivinen mahdollisuus hakea turvapaikkaa (Ranskan ja muiden maiden kokemuksen perusteella tämä fiktiivinen mahdollisuus on osoittautunut piilotettujen ulkomaalaisvankiloiden synnyksi eurooppalaisille lentokentille). Toisaalta laittomia siirtolaisia, joita jää kiinni rajoilla joka vuosi noin 2000, pidetään Padinska Skelan vankilassa (20 kilometrin päässä Belgradista) enintään kolmen viikon ajan. Tietenkin ainut olennainen numero on niiden ihmisten lukumäärä, joita viranomaiset eivät saa kiinni. Tämä lyhyt teksti on omistettu heille. Sadoille tuhansille näkymättömille, tilastoimattomille, niille, jotka eivät koskaan päädy leireille. Primo Levi väittää, että avaintodistaja on poissa, koska hän on kuollut. Olemme samaa mieltä ja toteamme: Euroopan siirtolaispolitiikan avaintodistaja on hän, joka ei koskaan päädy leiriin. Tällä hetkellä hän ajelehtii yhdeltä Schengenalueen rajalta toiselle. Hän ja sadattuhannet hänenlaisensa ovat todellisin ja suurin este Euroopan demokratialle. * Vuoden 2004 alussa kuolleita oli 4591 (toim. huom.) Ivana Momcilovic (Belgia/Serbia ja Montenegro) Syntynyt Belgradissa. Lähti Jugoslaviasta Belgiaan Dramaturgi. Ivana ei ole kirjoittanut fiktiota sitten vuoden Työskennellyt Eimigrative Art kollektiivissa vuodesta suom. Tapio Laakso Artikkelin otsikko viittaa 24. ja 25. kesäkuuta 2003 Euroopan parlamentissa järjestettyyn seminaariin Ulkomaalaisleirejä Euroopassa demokratia uhattuna. Emme ole yksin ROBERTA VALERIO Puhelin soi. Eksoottisella aksentilla englantia puhuva arka ääni kertoo, että kielteinen oleskelulupapäätös on tullut. Suomessa opinnot ovat kesken ja hyvä työpaikka tiedossa, mutta kotimaassa sota, työttömyys tai kurjuus luvassa, jos sinne joutuu palaamaan. Joku oli kertonut, että tässä numerossa vastaa lakimies, joka on onnistunut voittamaan joillekin oleskeluluvat. Can you please help me? Kohta soi puhelin uudestaan. Samaa tapausta ihmetellään nyt selvällä suomen kielellä, ja äänessä on ensimmäisen soittajan kaveri, työnantaja, sydänkäpynen, lapsen leikkikaveri tai muu läheinen ihminen. Siis mitä pahaa se on tehnyt? Eihän tossa voi olla mitään järkeä! Mitä se Suomea haittaa jos se tänne saa jäädä? Maksanut veronsa eikä ole mitään väärää tehnyt! Vanha mies pienestä kaupungista kertoi, kuinka turvapaikanhakija hankki lisätienestejä jakamalla ilmaisjakelulehtiä. Vanhus asui jakelureitin loppupäässä, ja eräänä päivänä mies sai päähänsä pyytää ahkeran muukalaisen kotiinsa kahville. Tästä alkoi ystävyys, ja kylmässä pohjolan talvessa kuppi kahvia lehdenjakokierroksen lopuksi muodostui molemmille osapuolille viikon kohokohdaksi. Tv-sarjoista opitut englannin sanat ja vastaanottokeskuksen suomen kurssin anti olivat riittävä pohja kommunikaatiolle. Yksinäinen sotaveteraani purki nyt tuskaansa puhelimessa; kuka käy minua katsomassa, jos karkotetaan ainoa ihminen, joka minua muistaa? Sillä aikaa rajalla ROBERTA VALERIO KANARIANSAARET ( ) Neljätoista siirtolaista hukkui lähellä Kanariansaaria. Saharan eteläpuolisesta Afrikasta kotoisin olleita siirtolaisia kuljettanut vene upposi 200 kilometrin matkalla Afrikan rannikolta Espanjaan kuuluville Kanariansaarille. TURKKI ( ) Kolmetoista ihmistä hukkui, kun Kreikkaan pyrkineitä siirtolaisia kuljettanut laiva upposi lähellä Turkin länsirannikkoa. Uponneen laivan arvioitiin kuljettaneen noin 35 ihmistä. Seitsemän Somaliasta kotoisin ollutta onnistuttiin pelastamaan merestä. ITALIA ( ) Kuusitoista egyptiläistä siirtolaista hukkui Välimerellä, kun heitä kohti Italiaa kuljettanut laiva kaatui myrskyssä. Lisäksi 20 kateissa olevan uskotaan kuolleen. TURKKI ( ) Viiden miehen ruumiit löydettiin läheltä Turkin ja Kreikan rajaa. Miesten uskotaan jäätyneen kuolleeksi heidän yritettyään päästä Kreikkaan lumimyrskyn turvin. LIBYA ( ) Pariakymmentä Italiaan pyrkinyttä siirtolaista kuljettanut vene upposi lähellä Libyan rannikkoa. Rannikkovartiosto onnistui pelastamaan kuusi ihmistä ja löysi neljän hukkuneen ruumiit, loput ovat kateissa. ALBANIA (9.1.04) 21 ihmistä jäätyi kuoliaaksi laivaan matkalla Vlorasta (Albania) Italiaan. Takavuosina minulla oli ironinen tapa hoilottaa Maamme-laulua, kun sain käsiini kielteisen turvapaikka- tai oleskelulupapäätöksen, jonka perusteluissa ei mielestäni ollut järjen häivääkään. Jos joku kysyi musikaalisuuden puuskani syytä, sanoin että Suomi otti selkävoiton järjestä, joten pitäähän kansallislaulu laulaa kun Suomi voitti. Julistan täten tuon vitsini loppuun kuluneeksi. Kun ulkomaalainen karkotetaan ilman kunnollisia perusteita, Suomi häviää. Jos ulkomaalainen opiskelija häädetään kesken opintojen, suomalaiset menettävät verovaroin maksamansa opiskelupaikan. Kun Suomessa asuvan rakkain ei saa täällä olla, ainoat voittajat ovat puhelinoperaattorit ja lentoyhtiöt. Kaipausta ei voi muuttaa rahaksi. Orastavalla lakimiehen urallani törmään lähes päivittäin paitsi kielteisen päätöksen saaneisiin ulkomaalaisiin, myös suomalaisiin, joiden elämää kielteinen oleskelulupa/ turvapaikkapäätös koskettaa. Lähes jokaista oleskelulupa-asiakasta kohti minulle soittaa kaksi tai kolme hätääntynyttä suomalaista. He ovat ulkomaalaisten perheenjäseniä, työnantajia, asiakkaita, työkavereita, ystäviä, naapureita, opettajia, lasten leikkikavereita. Henkinen hätä on usein käsin kosketeltava, eikä minulla ole paikkaa minne ohjata. Usein olen murjaissut näille ihmisille, että heidän kannattaisi soittaa Tony Halmeelle ja kertoa, kuinka Suomessa paapotaan ulkomaalaisia. Jos haluamme, että Suomi koskaan muuttaa ulkomaalaispolitiikkaansa, nämä ihmiset ovat todennäköisin muutoksen alkuvoima. Tavallisia ja aitoja suomalaisia, joilla on äänioikeus valtiollisissa vaaleissa, kyky pistää populistipoliitikot tiukoille kertomalla esimerkkejä elävästä elämästä, mutta ei kuitenkaan snobin ihmisoikeusvauhkoilijan leimaa. Monilla heistä on pokkaa kuittailla karkotusta täytäntöönpaneville poliiseille, kuinka veronmaksaja kustantaa poliisien etelänmatkat ja viinanhakureissut. Niinpä haastan ihmisoikeusaktiivit valjastamaan tämän valtavan ihmisryhmän mahdollisuudet ulkomaalaisten oikeuksia edistämään. Ville Hoikkala, lakimiesyrittäjä Eurooppalainen siirtolaisten oikeuksien puolesta kampanjoiva verkosto UNITED on dokumentoinut vuosien välisenä aikana yli 4500 siirtolaisen kuolemat. Listassa ovat tapaukset, jotka voidaan katsoa Linnake-Euroopan aiheuttamiksi (rajojen militarisointi, maahanmuutto- ja turvapaikkalainsäädäntö, säilöönotto, karkotukset jne.). Surullinen lista löytyy osoitteesta pdfs/listofdeaths.pdf. Kyse on ainoastaan raportoiduista tapauksista. Marokkolainen siirtolaisjärjestö ATIME arvioi, että 4000 ihmistä on kuollut pelkästään pyrkiessään Kanariansaarille ja Gibraltarin salmen yli Espanjaan.

6 Säilöönottokeskusta hallinnoi työministeriö, joka on päättänyt panostaa säilöönottoyksikön hyvän imagon ylläpitämiseen. Vaikka säilöönottotoiminta määritellään erilliseksi vankeinhoidosta ja poliisivankilatoiminnasta, pääasiallisia yhteistyökumppaneita ovat poliisi ja rajavartiosto. Säilöönottotoiminnalle ominainen mielivalta ja selkeiden toimintakäytäntöjen puute tekevät sen arvioimisen hankalaksi. Säilöönottokeskuksessa on esimerkiksi huumattu karkotettavia. Viime aikoina säilöönottokeskuksessa on vakiintunut käytäntö, jonka mukaan naiset ja lapset saatetaan sijoittaa vastaanottokeskukseen miesten joutuessa säilöönottokeskukseen. Yleisin syy perheiden säilöönottoon ja siten perheenjäsenten erottamiseen toisistaan on karkotuspäätöksen täytäntöönpano. Perheiden erottaminen on erittäin raskasta säilöönotetuille, koska perheenjäsenet joutuvat olemaan erossa toisistaan juuri ennen karkotusta. Säilöönottokeskuksen arki on ajan tappamista, vartioidulla tupakalla käyntiä ja oleskelua joko yhteisissä tiloissa tai pienessä sellissä, omassa huoneessa. Ulkomaalaisvankilan toiminnasta vuonna 2003 Vuoden 2003 asiakastapahtumia : kolme säilöönotettua karkasi laitoksesta; 14 henkilöä siirrettiin poliisivankilaan laitoksesta (näistä neljä henkilöä ensin eristettiin säilöönottokeskuksessa, jossa on kaksi eristyshuonetta); 17 henkilöä eristettiin (poliisin päätöksellä yhdeksän ja säilöönottokeskuksen johtajan päätöksellä kahdeksan); kolme säilöönotettua vietiin psykiatriseen hoitoon itsetuhoisen käyttäytymisen vuoksi; viisi säilöönotettua ryhtyi vuoden aikana nälkälakkoon. Säilöönottoyksikön ensimmäisenä kokonaisena toimintavuonna 2003 säilöönotettuja oli 648; näistä turvapaikanhakijoita oli 406 ja muita ROBERTA 242; edelleen VALERIO näistä miehiä oli 402 ja naisia 146. Vuoden aikana säilöönotetuista 490 henkilöä karkotettiin, joten suurin funktio säilöönottokeskuksella on olla putkana ennen karkotusta. Lapsia säilöönotettin 75, joista kolme oli alaikäisiä ilman huoltajaa. Säilöönottokeskuksen toiminnan aikana yleisimmät kansallisuudet ovat olleet venäläiset, valkovenäläiset, bulgarialaiset, turkkilaiset, virolaiset, irakilaiset, romanialaiset, ukrainalaiset, jugoslavialaiset, algerialaiset, kiinalaiset ja bangladeshilaiset. Säilöönottokeskus - arjen mielivaltaa ylevien ihmisoikeusperiaatteiden tuolla puolen Helsingin säilöönottoyksikkö on ulkomaalaisten säilöönottoon tarkoitettu suljettu yksikkö, jonka toimintaa säätelee ulkomaalaislaki ja laki säilöönotetun kohtelusta ja säilöönottokeskuksesta. Säilöönottokeskuksen toiminnan perusteena on aikaisempi säilökäytäntö, jolloin ulkomaalaiset säilöttiin rikollisten kanssa samoihin tiloihin eli vankiloihin ja putkiin. Korvaava käytäntö on synnyttänyt Helsinkiin säilöönottokeskuksen, joka aloitti toimintansa vuoden 2002 heinäkuussa. Säilöönottokeskus ei kuitenkaan ole poistanut putkakäytäntöä, vaan se jatkuu edelleen ympäri Suomea. Laki säilöönotettujen kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä astui voimaan , mikä lisäsi painetta toiminnan aloittamiselle. Poliittinen paine säilöönottotoiminnan aloittamiseen on kuitenkin tärkeämpi syy: eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka perustuu suljettuihin keskuksiin, joita jatkuvasti perustetaan lisää ja jotka keräävät yhä kyseenalaisempaa mainetta. Säilöönottokeskus osana karkotusprosessia Säilöönottokeskukseen laitetaan muun muassa juuri maahan tulleita turvapaikanhakijoita, joiden henkilöllisyys ja matkareitti ovat epäselvät. Useimmissa tapauksissa säilöönoton syynä kuitenkin on karkotuspäätöksen saaneiden henkilöiden säilöminen keskukseen, jotta he eivät MIIKA SAUKKONEN ryhtyisi piileskelemään. Säilöönottokeskus on siis ulkomaalaisvankila ja toimii putkan korvikkeena. Säilöönottokeskuksen suunnittelussa ja toteutuksessa on pyritty sekä tuottavuuteen että taloudellisuuteen, minkä osoittaakin entisen Katajanokan vankilan valinta säilöönottokeskukseksi. Tavoitteena on tyydyttää ulkomaalaisten välttämättömimmät tarpeet ja toimia osana karkotusprosessia. Hallinnollisesti Helsingin säilöönottokeskus kuuluu Helsingin kaupungin sosiaalivirastossa maahanmuuttoyksikön alaisuuteen. Vuosittaisen toimintasuunnitelman ja talousarvion hyväksyy Uudenmaan työvoima- ja elinkeinokeskus, joka myös valvoo ja ohjaa toimintaa. Uusi laitos suunnitteilla Metsälään Säilöönottokeskus siirtynee Metsälään vuoden 2004 loppuun mennessä. Uusi rakennus on entinen it-alan kiinteistö. Suljetun yksikön yhteyteen perustetaan myös vastaanottokeskus. Katajanokan vankilamaisuus korvataan valvonta- ja kontrollimekanismeilla. Säilöönottokeskuksen kapasiteetti säilyy 30-paikkaisena, mutta sitä voidaan poikkeuspäätöksellä nostaa tulevai-suudessa paikkaan. Rakennus- ja turvallisuusteknistä inspiraatiota on jo haettu vierailemalla Ruotsissa Märstan säilöönottokeskuksessa. Katja Tuominen

7 Haluan vaan tehdä töitä Miša Alexin on 20-vuotias. Hänet on suljettu Helsingin Katajanokalla sijaitsevaan säilöönottokeskukseen, ja pian hänet lähetetään takaisin synnyinmaahansa Moldovaan. Tilanne hämmentää Mišaa: Haluan jäädä tänne. Haluan vaan tehdä töitä, töitä ja töitä. Moldovasta Miša lähti pois yli vuosi sitten. Elämä oli tosi huonoa Moldovassa, Miša kertoo. Äiti oli mukava, mutta isä oli alkoholisti, ja Miša oppi jo nuorena pitämään itse itsestään huolta. Lähtemisen Miša oppi varhain: kotoa hänet ajettiin pois jo 14- vuotiaana. Isä ilmoitti silloin, että hän on kyllästynyt minuun. Miša suoritti kuitenkin koulunsa ja valmistui automekaanikoksi. Iltaisin hän hoiti lehmiä ja hevosia. Elämä oli rankkaa, eikä vaihtoehtoja ollut näköpiirissä. Lopulta keväällä 2003 tuttava ehdotti Mišalle lähtöä pois Moldovasta. Suomessa olisi kuulemma mukavia ihmisiä ja tekevälle töitä. Miša maksoi matkasta tuttavalle kalliin hinnan, euroa. Ajomatka kesti viikon ja oli raskas. Rajojen ylitys oli vaikeaa, mutta lopulta Miša saapui Suomeen, Kajaaniin. Ennen kun Miša pääsi tekemään töitä, hänen piti odottaa kolme kuukautta Kajaanissa. En ymmärrä miksi, miettii Miša. Vasta kolmen kuukauden jälkeen hän sai luvan tehdä töitä. Töitä löytyikin pian tuttavien kautta Kotkasta, jossa Miša jouti aluksi viettämään viikon vastaanottokeskuksessa. Sitten uusi työnantaja soitti, ja kertoi järjestäneensä Mišalle myös asunnon. Miša asui yhdessä kolmen muun moldovalaisen kanssa, ja elämä asettui pian raiteilleen. Työpaikassaan Kotkassa Miša teki jopa 15-tuntisia työpäiviä. Työ oli raskasta fyysistä työtä huolintafirmassa, laatikoiden kantamista ja sen sellaista. Mutta työtä se oli ja hyvin se meni, Miša hymyilee. Kaikki oli hyvin. Mišalla oli venäläisiä, moldovalaisia, bosnialaisia ja suomalaisia ystäviä. Työnantaja piti Mišasta. Hän näki, kuinka hyvin tein töitä, kertoo Miša. Kaipasiko Miša takaisin Moldovaan? Kysymys selvästi huvittaa. En lainkaan. Viimesinä kahtena kuukautena työtä ei enää ollut niin paljoa, vaan kolmena päivänä viikossa. Kaiken lisäksi Miša sai kuulla pelätyn uutisen. Jos en lähtisi Suomesta vapaaehtoisesti, minut karkotettaisiin takaisin Moldovaan. Miša kuuli huhun, että Irlannissa olisi paljon töitä ja ystävällisiä ihmisiä. Irlantiin olisi helpompaa jäädä kuin Suomeen, jossa edessä olisi vain karkotus. Miša teki nopean päätöksen. Soitin kaverille Ruotsiin, ja hän kertoi, että passin teko onnistuisi 500 eurolla. Lähdin Ruotsiin, kaveri otti valokuvat, maksoin ja sain passin kahdessa viikossa. Olin kuukauden Ruotsissa. Huhtikuussa tulin Ruotsista Helsinkiin ilman ongelmia, ja Helsingistä lensin suoraan Dubliniin. Dublinissa viranomaiset huomasivat, että passini oli väärennös. Pyysin, että saisin jäädä, mutta minut lähetettiin Suomeen. Olin aluksi kaksi päivää lentokentällä, sitten kolme päivää pidätettynä. Sitten minut lähetettiin Suomeen ja laitettiin tänne säilöönottokeskukseen. Mišan ei annettu olla vapaana karkottamiseen asti, vaikka hän olisi halunnut käyttää ajan työntekoon. Tuomarin mukaan Mišan uudelleen katoamisen vaara olisi liian suuri. Päätökseen ei vaikuttanut edes se, että Mišan työnantaja Kotkasta olisi ilomielin ottanut hyvän työntekijänsä takaisin, ja ajoi jopa Kotkasta Helsinkiin todistaakseen Mišan puolesta oikeudessa. Turhaan: työnantajaa ei edes päästetty todistamaan, ja Miša suljettiin Katajanokalle.Tilanne ei näytä hyvältä. Tulen hulluksi täällä. Olen tottunut liikkumaan ja tekemään töitä. Täällä ei ole mitään tekemistä, syödään vain ja tupakoidaan, Miša tuhahtaa. Nyt Mišan elämässä on suurta surua. Puolitoista kuukautta aikaisemmin Miša on kuullut uutisen Moldovasta. Rakas äiti on kuollut jo yhdeksän kuukautta sitten. Pyysin äidiltä luvan lähtööni. Äiti sanoi, että saan mennä, Miša muistelee surullisena. Tämä on ollut todella raskasta. Isä puolestaan on myynyt Mišan vanhan kodin ja lähtenyt Kroatiaan. Miša korostaa moneen kertaan, kuinka paljon pitää Suomesta ja kuinka ystävällisinä ihmisinä hän suomalaisia pitää. Säilöönottokeskuksen ankeiden muurien sisällä lause kuulostaa ristiriitaiselta. Suomen ystävällisyys Mišaa kohtaan on yhtä kuin kyyti lentoasemalle poliisisaattuessa, paluu Moldovaan ja päälle rapsahtava kahden vuoden maahantulokielto Schengen-alueelle. Erityisesti Mišaa kaduttaa harkitsematon lähtö Dubliniin. Reissuni Irlantiin johtui siitä, että pelkäsin että minut karkoitetaan takaisin Moldovaan, Miša huokaa. Nyt lähtö on edessä joka tapauksessa. Kotimaassa odottaa Mišan mukaan koiran elämä: ei kotia, ei työtä, ei rahaa, ei ystäviä. Viimeinenkin ystävä on lähtenyt maasta työn perässä muualle Eurooppaan. Moldovassa viranomaiset ovat mielivaltaisia, poliisi pahoinpitelee ja lyö. Suomessa asiat ovat paremmalla tolalla. Kotkassa Mišalla on tuttavana poliisi, joka osaa hieman Venäjää, ja on auttanut ja neuvonut paljon. Jos edes voisin tehdä täällä töitä jonkin aikaa, niin ehkä voisin hankkia sillä rahalla pienen asunnon Moldovasta, Miša miettii. Mitä Miša toivoo tulevaisuudeltaan? Kysymys selvästi hämmentää nuorta miestä. Haluaisin käydä töissä ja elää tavallista elämää, Miša sanoo. Lopulta löytyy vielä yksi unelma: Jos minulla vaan olisi rahaa, haluaisin ajaa ajokortin. Olisi tosi kivaa ajaa autoa. Veera Luoma-aho IOM - globaalin siirtolaisjahdin ekspertti Vuonna 1951 perustettu IOM (International Organization for Migration) on eräs keskeisimmistä siirtolaisuuteen keskittyvistä organisaatioista, joiden rooli on kontrolloida siirtolaisuutta. IOM:ssä yhdistyvät monet nykypäivän siirtolaisuuden hallinnoinnin piirteet: brutaali ulossulkemisen politiikka, säilöönotto sekä epätoivottujen siirtolaisten/pakolaisten palauttaminen ja hyväksyttyjen, hyödyllisten (määräaikaisten) työntekijöiden rekrytointi. IOM ei ole koskaan perustunut humanitaarisille periaatteille, vaan sen lähtökohtana on talouden hyvinvointi. Se muun muassa järjestää vapaaehtoisia paluuohjelmia pakolaisille, jotta heidät saataisiin takaisin lähtömaahansa ja se edistääkin kritiikittömästi aidon kotimaan käsitettä, vaikka useilla pakolaisilla ei ole koskaan ollut varsinaista kotimaata. Suomestakin löytyy tapauksia, joissa vapaaehtoinen paluuohjelma on tarkoittanut valintaa IOM:n maksaman lentolipun tai poliisiputkan välillä. IOM:n luonne kontrolloijana IOM:n yli 100 kenttätoimistoa ja muuta edustustoa toimivat hälytysjärjestelmänä, joka tarkkailee siirtolaisia ja heidän verkostojaan sekä kansalaisjärjestöjä. Siellä, missä siirtolaisuutta ja pakolaisuutta esiintyy, IOM on paikalla rahoittamassa säilöönottoleirejä ja säilöönottokeskuksia, rakentamassa valvontajärjestelmiä, kouluttamassa rajavartiostoa ja poliisivoimia, myymässä kontrolliteknologian tuoreimpia saavutuksia sekä järjestämässä karkotuslentoja niitä tarvitseville tahoille. IOM:n pilottiprojekteilla on huono maine ja yhä useammat kansalaisjärjestöt ovat alkaneet ymmärtää IOM:n todellisen luonteen. Esimerkiksi Itä-Euroopassa IOM on ollut perustamassa säilöönottoleirejä, joissa ruokaillaan pelkällä vedellä ja leivällä. IOM:n konttori Helsingissä on vastuussa Pohjoismaiden ja Baltian alueista. Sillä on keskeinen rooli Viron, Latvian ja Liettuan kehittämisessä tehokkaiksi siirtolaisuuden hallinnoijiksi. IOM-Helsinki on lähettänyt paluuohjelmiensa kautta Suomeen tulleita afgaanipakolaisia takaisin Afganistaniin ja samaan aikaan se on avustanut työministeriötä tuomaan työvoimaa Aasiasta Suomeen. Flirttailu kansalaisjärjestöjen kanssa IOM eroaa muista vastaavista organisaatioista omalla toimintatavallaan: lukuisat siirtolaisuuteen ja pakolaisuuteen keskittyneet erityisyksiköt ja organisaatiot ovat hyvin näkymättömiä, mutta IOM on pyrkinyt voittamaan kansalaisjärjestöjen luottamuksen tekemällä niiden kanssa yhteistyötä. Suomessakin useat kansalaisjärjestöt edelleen tekevät yhteistyötä IOM:n kanssa tietämättä sen todellisesta luonteesta. IOM on esimerkiksi ottanut osaa naiskaupan vastaiseen toimintaan tarkoituksenaan kuitenkin ainoastaan oikeuttaa taistelu kaikenlaista omaehtoista siirtolaisuutta vastaan naisten hyvinvoinnista ei voi olla kyse, koska sama järjestö riuduttaa naisia säilöönottoleireillä ja karkottaa heitä siinä missä muitakin vääriä ihmisiä. IOM myös tuottaa kyseenalaista infomateriaalia pelotellakseen pakolaisia. Makedoniassa IOM on pyörittänyt infokampanjaa saadakseen maastamuuttoa suunnittelevat naiset luopumaan suunnitelmistaan kertomalla heille, että he joutuvat varmasti prostituoiduiksi. IOM toimii karkotuskonsulttina Samalla, kun IOM rekrytoi halpaa työvoimaa Ecuadorista Espanjan hallituksen intresseihin, Romanien Kansainvälinen Kongressi (The Roma International Congress) syyttää sitä romaneiden siirtämisestä pois Länsi-Euroopasta. Amnesty International (samoin kuin muutamat BBC:n toimittajat ja ihmisoikeusjärjestö Refugee Collective Action) on kritisoinut IOM:n roolia Australian pakolaispolitiikassa: IOM on pystyttänyt ja pitää edelleen yllä kenties maailman kauheinta pakolaisleiriä Naurusaarilla Tyynellä valtamerellä, jonne viedään ne pakolaiset, joita Australia ei halua maaperälleen. Muutamia keskeisiä IOM:n palautusohjelmamaita ovat muun muassa Timor, Irak, Kosovo, Angola, Afganistan, Somalia, Sierra Leone, Liberia ja Sudan. Nämä maat ovat sellaisia, joihin yksittäiset hallitukset pitävät hankalana kuljettaa ihmisiä ja siksi IOM kutsuu kansallisia hallituksia asiakkaiksi ja karkotusbisnestään vapaaehtoisesti palaaville tarkoitetuksi palveluksi. Katja Tuominen

8 GValokuva Valokuvaaja Ad van Denderen on kiertänyt EU:n ulkorajoja kuvaamassa Unionin alueelle pyrkiviä siirtolaisia. Hollantilainen nettisivu go-no-go.nl on hänen viidentoista vuoden aikana ottamistaan kuvista koostettu valokuvanäyttely. Nettisivun konsepti on yksinkertainen: 107 mustavalkoista kuvaa. Klikkaamalla saa esille kuvauspaikan ja -ajan ja hollanninkielisen selityksen kuvaustilanteesta. Näyttelyssä on kuvia Italiasta, Marokosta, Saksasta, Kreikasta, Turkista, Hollannista, Albaniasta, Belgiasta, Tsekistä, Ranskasta ja Portugalista - ja raja-alueilta. Joissakin kuvissa ihmiset ovat juuri ylittämässä rajaa; ihmisiä juoksemassa rannalla, juuri veneestä astuneina, kiipeämässä vuoristossa nyssäköineen, epäselviä ihmishahmoja rajaseudulla öiseen aikaan. Toisissa kuvissa näkyy siirtolaisten arkea: nukkumasijoja lattialla tai kadulla pahvilaatikoissa, ruokailua ja televisionkatselua ahtaissa asunnoissa. Monessa kuvassa on ihmisiä suljettuina häkkiin tai kalterien taakse. Ehkä suurimman vaikutuksen tekivät kuvat, joissa siirtolaisten lisäksi näkyy virkailijoita, jotka tutkivat passeja, kuvaavat murtunutta kättä, seisovat muovikäsineet kädessä valmiina tekemään ruumiintarkastuksen alastomaksi riisutulle miehelle. Ne ovat kuvia alistamisesta ja kontrollista. Noiden viranomaisten tehtävänä on pitää ei-toivotut ihmiset ulkona, ottaa kiinni, säilöä ja käsitellä ihmiset, jotka tulevat rajan yli laittomasti. Suljettujen rajojen myötä siirtolaisuuteen liittyvät myös ihmissalakuljettajat. GoNoGon kuvissa näkyy ihmisten toivo ja epätoivo, väsymys ja ponnistelu rajan ylittämiseksi, selviytymiseksi. Siirtolaisia ei näytetä kameran passiivisena kohteena tai olosuhteiden uhreina. Näistä kuvista voi lukea kärsimyksen lisäksi toimintaa oman elämän parantamiseksi. Pysäytetyt hetket ovat ehkä vaikuttavampia, kun katsomista ohjaa tieto että hetket saattavat olla ratkaisevia näiden ihmisten elämän kannalta - tai kuoleman. Ad van Denderenin kuvien voisi nähdä sijoittuvan sosiaalisen valokuvauksen perinteeseen, jonka juuret juontavat jo 1800-luvulle. Jacob Riis kuvasi 1800-luvun lopun köyhien siirtolaisten asuin- ja työoloja sekä elämää New Yorkissa pyrkimyksenään saada aikaan reformeja näiden olojen parantamiseksi, Lewis Hine kuvasi 1900-luvun alussa Ellis Islandin siirtolaisia ja myöhemmin lapsityöläisiä tarkoituksenaan saada aikaan lainmuutos. Dokumentaarisen valokuvan katsomista ohjaa helposti ideologia tai moraalinen vakaumus: jos uskoo ihmisoikeuksiin, liikkumisen vapauteen tai taatun toimeentulon ideaan - tai massamittaisen siirtolaisuuden väistämättömyyteen - tuo usko antaa kehyksen, jonka läpi katsoa ja tulkita näkemäänsä. Nettiprojekti GoNoGo asettaa Ad van Denderenin kuvat kontekstiin, jossa EU:hun kohdistuvasta siirtolaisuudesta saa nyt jo vanhentuneeksi käyneen EU:n kartan kautta löytyvien maakohtaisten tilastojen, siirtolaispolitiikkaa tekevien poliitikkojen kommenttien ja lyhyiden maakohtaisten taustatietoa (hollanniksi) antavien tekstien avulla. Van Denderenin siirtolaisuuskuvat on julkaistu myös kirjana - vuonna 2003 ilmestyneen kirjan nimi on myös Go No Go - mutta nettisivun kautta valokuvat ovat useampien ulottuvilla. EU:n ulkorajat jäävät usein näkymättömiksi ja etäisiksi niille, jotka ovat syntyneet rajan sisäpuolelle. On ehkä tarpeellista nähdä rajat ja niillä käytävä taistelu kuvina, jotta ymmärtäisi tai olisi edes pakotettu ajattelemaan, mitä tarkoittaa vapaa liikkuminen ja mitä sen estäminen. Ranskassa Sangatten internointikeskuksen teollisuushallimaisen rakennuksen sisällä on pieniä parakkeja, retkisänkyjä ja aitauksia. Yhdessä kuvassa muutamat ihmiset nukkuvat teollisuushallin lattialla toisten seistessä aitauksen toisella puolen, mahdollisesti jonottamassa. Absurdeimpiin kuuluu samassa hallissa otettu kuva: ihmisiä pienessä häkissä, jossa heillä on sängyt ja tavaransa. Ei voi olla tuntematta iloa, kun näiden jälkeen näkee kuvan (ohessa), jossa joku pakenee Sangattesta verkkoaidan raosta. Emmi Vähäpassi

9 NoGo näyttely netissä:

10 Kansalaisuus liikkeessä Eurooppalainen kansalaisuus on muutoksen tilassa. Meneillään oleva perustuslaillinen prosessi, EU:n uusien jäsenmaiden työvoiman liikkuvuuden rajoittaminen ja muun muassa säilöönottokeskusten välityksellä harjoitettava siirtolaisuuden hallinnointi ovat kaikki tämän muutoksen osia. Mitä näkökulmia uusi tilanne avaa mahdollisuuksille rakentaa Euroopasta yhteistä tilaa, joka suhtautuu avoimesti siirtolaisuuteen ja jossa sosiaaliset oikeudet kukoistavat? Étienne Balibar on painottanut viimeaikaisissa kommenteissaan, kuinka strategisesti tärkeää on se, että kolonialistisen laajentumispolitiikan historia sisällytetään kaikkeen kriittiseen pohdintaan eurooppalaisen kansalaisuuden kysymyksestä. Tämä sisällyttäminen ei ole pelkästään akateeminen kiista, vaan se on jokapäiväisen elämän perustavanlaatuinen aihe Euroopassa, mikä johtuu yhä suuremmasta ja yhä oikeutetummasta koloniaalista alkuperää olevien väestönosien oleskelusta vanhoissa metropoleissa kärsitystä syrjinnästä huolimatta. Oppitunteja toiseudessa Kolonialistisen historian mietintää vaivaavat siten uudet jännitteet ja väkivalta, samalla kun se potentiaalisesti kirjoittaa eurooppalaisen kansalaisuuden säikeisiin sen, mitä Balibar kutsuu toiseuden oppitunniksi : toiseuden eurooppalainen tunnistaminen sen oman identiteetin, virtuaalisuuden ja vallan välttämättömäksi osaseksi (Balibar: L Europe, l Amérique, la guerre. s. 38). Balibarin arvokkaat pohdinnat yllyttävät useisiin kysymyksiin: mitä uutta on tässä toiseuden oppitunnissa? Postkolonialistisessa tutkimuksessa toiseus on laajasti tunnistettu eurooppalaisen identiteetin olennaiseksi osaseksi moderniteetin alusta saakka. Kuten Bhabha tai Spivak opettivat meille, sekoittumisen, läpikulun ja risteytymisen liike on olemassa yhtä aikaa kolonialistisen kokemuksen kanssa ja ennakoi postkolonialistista nykyisyyttä. Itsessään risteytyminen ja sekamuotoistuminen voivat kuvailla myös erityisen raakoja hallinnan harjoittamisen ja hyväksikäytön jäsentämisen tapoja sen sijasta, että viittaisivat pelkästään vapautumisen kokemuksiin. Toiseuden ja eurooppalaisen identiteetin perustavanlaatuisen suhteen sijasta on kyse siten sellaisen toiseuden tunnistamisesta, joka toisi historiallisesti mukanaan eurooppalaisen itsekritiikin. Tällaisesta itsekritiikistä ja tunnistamisesta ei ole jälkeäkään siinä, miten poliittinen Eurooppa suhtautuu nykyaikaiseen siirtolaisuuteen: ei aihetta koskevissa kansallisissa lainsäädännöissä, ei komission direktiiveissä eikä eurooppalaista kansalaisuutta koskevissa artikloissa siinä perustuslakiprojektissa, josta keskusteltiin ja jota ei hyväksytty Brysselin hallitustenvälisessä konferenssissa viime joulukuussa. Ainoa signaali vastakkaisesta suuntauksesta on juuri siirtolaisten oleskelu Euroopassa. Tulisiko meidän tulkita tämä oleskelu sosiaalisen liikkeen oleskeluna, liikkeen, joka jatkaa sellaisten poliittisten käytäntöjen haastamista, jotka tekisivät Euroopasta linnakkeen, ja luo siten mahdollisuuden toisenlaiselle eurooppalaiselle kansalaisuudelle samalla kun tarjoaa siihen materiaalisen esimerkin? Mitkä ovat tämän sosiaalisen liikkeen resonanssivaikutukset muihin kansalaisuuden sosiaalisiin käytäntöihin ja kysymyksiin, jotka yhtä lailla kumotaan pois institutionaalisesta muodosta, jonka eurooppalainen kansalaisuus on ristiriitaisesti omaksumassa? Mitä muutoksen näkökulmia on avautunut tällä maaperällä Euroopassa tänä päivänä läsnäoleville liikkeille, jotka kamppailevat uusliberalismia ja sotaa vastaan globaalin liikkeen kontekstissa? Nähdäkseni juuri nämä ovat pohtimisen arvoisia kysymyksiä. MIIKA SAUKKONEN Eurooppalaiset rajat Mitä tulee sotaan, samalla kun seurauksena on keskustelu uudesta eurooppalaisesta rajapoliisista ja terrorismin vastainen sota avaa sisäisen sotatantereen, jonka ensimmäisiä uhreja ovat siirtolaiset (Euroopassa kuten myös USA:ssa), kamppailu eurooppalaisilla rajoilla jatkuu. Ihmisoikeusjärjestöt laskevat, että viimeisen kymmenen vuoden aikana melkein 4000 pakolaista ja siirtolaista on kuollut, hukkunut meriin tai jokiin, räjähtänyt miinakentillä ja tukehtunut konteissa yrittäessään ylittää näitä rajoja. On hankala mitata niiden määrää, jotka ovat kokeneet vastaavankaltaisen kohtalon lähestyessään eurooppalaisia rajoja esimerkiksi ylittäessään Saharaa. Mitä tämä on ellei sotaa ja vielä paljon likaisempaa sellaista, koska sitä ei harjoiteta perinteisin ehdoin? Riittääkö suuttumus, kun edessä on tämän sodan ja ihmiskuljettajien sekä uusien orjakauppiaiden julmuuden todellisuus? Onko sopivampaa alleviivata sitä, että toisin kuin perinteisten orjien tapauksessa, enemmistö miehistä ja naisista lautoilla ja rikkinäisissä kalastusaluksissa valitsi, ettei halunnut jäädä? Tämän aiheen ympärille asetamme kysymyksen tunnistamisesta: nykyisten siirtolaisuusliikkeiden tunnistamisesta yhteiskunnallisiksi liikkeiksi, joita motivoivat erityiset vapausnäkemykset ja kansalaisuuden vaatimukset, vaikka niillä onkin edessään köyhyyden ja sosiaalisen sekä poliittisen tuhon olosuhteet. Eurooppalaisilla rajoilla tapahtuvien asioiden merkitys on kaukana marginaalisesta. Koko rajan ajatus - sen hallinnoimisen käytännöt kuten myös sen lokalisointi - näyttää muuttuneen perustavanlaatuisesti globalisaation etenemisen myötä. Yhtäältä, rajat heijastetaan ulkopuolelle, ja ne luovat varjonsa satojen mailien päähän maantieteellisistä linjoista, jotka piirtävät alueita kuten Eurooppaa. Tony Blairin viimeisin ehdotus perustaa keskeisille konfliktialueille kuten Aasiaan ja Afrikkaan liikkuvia keskuksia, joissa käsitellä potentiaalisten pakolaisten turvapaikkahakemuksia, on oikeiden säilöönottokeskusten metafora. Se on edellisin tapaus prosessissa, joka on viimeisen 15 vuoden aikana tehnyt mahdolliseksi kansallisten ja eurooppalaisten auktoriteettien yhä hyökkäävämmän väliintulon strategiselta asemaltaan tärkeiden kolmannen maailman maiden rajakontrollikäytäntöihin ja siirtolaisuuden liikkeisiin. Toisaalta, rajoja puretaan ja pannaan uudelleen kokoon jatkuvasti; ne ulottavat varjonsa kaupunkien sydämeen eivätkä enää viestitä yksinkertaisesti niiden ulkoisesta kaaresta. Karkotusta odottaville siirtolaisille on säilöönottokeskuksia kaikkialla Euroopassa. Niitä ei enää voida pitää poikkeuksena vaan ilmaantuvan eurooppalaisen kansalaisuuden perustavanlaatuisena instituutiona. Ne ovat ainoastaan näkyvimpiä muotoja siitä monimutkaisesta prosessista, jonka kautta saa muotonsa eurooppalainen apartheid, jota Balibar on arvostellut taipumattomasti viime vuosien aikana. Sana apartheid täytyy ottaa kirjaimellisesti, koska se, mikä on tarpeen asettaa teoreettisen ja poliittisen väittelyn keskukseen, on alempiarvoiseksi (oikeuksissa ja siten myös arvokkuudessa) tehdyn väestön muodostamisen prosessi, väestön, joka on väkivaltaisten turvallisuuskontrollin muotojen kohde ja pakotettu asumaan jatkuvasti rajalla, ei kokonaan sisällä eikä ulkona (Balibar: Noi cittadini d Europa? s. 139). Eurooppalaisen siirtolaisuuspolitiikan käytännöt eivät retoriikastaan huolimatta sinetöi eurooppalaisia rajoja pitävästi. Niiden tavoite ja vaikutus on patojärjestelmän perustaminen ja lopulta siirtolaistyön aktiivisen sisällyttämisen prosessin tuottaminen sen kriminalisoinnin keinoin. Jos katsomme yksittäisten eurooppalaisten valtioiden siirtolaisuuslainsäädäntöä, joka on muokattu eurooppalaisten ohjeiden mukaisesti, tulee ilmeiseksi, että nämä lait ovat siirtolaisten olosuhteita sääntelemällä tehneet suoran väliintulon työmarkkinoiden sääntelyn alueelle. Italialainen Bossi-Fini -laki, joka sitoo oleskeluluvan säännölliseen työsopimukseen, on tässä suhteessa täysin eurooppalainen laki ja heijastelee yleistä suuntausta, joka panee alulle henkilökohtaisen työmarkkinoille pakottamisen todellisen toteuttamisen samalla kun tekee ns. laittomien siirtolaisten läsnäolosta nykyaikaisen eurooppalaisen yhteiskunnan

11 rakenteellisen tosiasian. Laittomien siirtolaisten ja kansalaisten välillä, siinä mitä rasismin ja muukalaisvihan tarkkailun eurooppalaisen keskuksen (European Monitoring Center on Racism and Xenophobia) virallinen toimisto Wienissä kutsui vuoden 2001 raportissaan Euroopan etnis-rodulliseksi työnjaoksi 1, on kokonainen sarja välittäviä asioita, jotka vastaavat oleskelulupien erilaisia olemassaolevia typologioita. Toukokuun 1. päivänä 2004 kymmenen uutta eurooppalaista maata liittyi Eurooppaan, mutta niiden työläiset eivät liittyneet: kahdesta seitsemään vuoteen kestävänä aikana liittyminen Eurooppaan ja eurooppalaisen kansalaisuuden hankkiminen eivät takaa heille oikeutta EU-alueen sisäiseen vapaaseen liikkumiseen, sillä liikkumista sääntelevät ja rajoittavat kansallisvaltioiden ja eurooppalaisen yhteisön poliittiset linjaukset 2. Näin pannaan alulle pidemmälle viety erottaminen eurooppalaisen kansalaisuuden sisäisesti, tällä kertaa myös muodollisesti: sen vaikutukset työmarkkinoihin voidaan nähdä selvästi afrikkalaisten ja puolalaisten työläisten kilpailussa ammattitaitoa vaatimattomista ja kausittaisista töistä Etelä-Espanjan maanviljelyksessä. Sellaisen maan kansalaisina, joka tarjoaa pääsyn Euroopan unioniin, puolalaiset ovat jo suhteellisen etuoikeutetussa asemassa. Mikä eurooppalainen kansalaisuus? Siirtolaisten olosuhteet tarjoavat aivan erityisen aseman tarkastella ja tutkia suuntausta kohti kansalaisuuden muotojen valikoivaa purkamista, joka, hetkenä jolloin eurooppalainen kansalaisuus alkaa omaksua selkeitä ääriviivoja, asetetaan sen keskiöön ja joka vaikuttaa syvästi siihen, mitä voisimme kutsua sen materiaaliseksi perustaksi. Tästä ovat peräisin perustavanlaatuiset ja väistämättömät kysymykset: säilöönottokeskusten sulkeminen ja paperittomien aseman laillistaminen, St. Denis ssä (Euroopan sosiaalifoorumissa) päätetyt kaksi ratkaisevan tärkeää osasta toimintapäivänä siirtolaisten oikeuksien puolesta ( ). Toinen tähän liittyvä tärkeä kysymys on oleskelulupien erottaminen työsopimuksista ja eurooppalaisen kansalaisuuden erottaminen Unionin jäsenyydestä nauttivien maiden kansalaisuudesta. Suuntaus kohti kansalaisuuden purkamista on kaukana siitä, että se koskisi ainoastaan siirtolaisia: holhousperiaatteen (ts. periaatteen, joka on historiallisesti ja käsitteellisesti vastakkainen kansalaisuuteen nähden) uudelleentäytäntöönpano on luonnehtinut uusliberalistisia poliittisia käytäntöjä hellittämättömästi. Se antoi sysäyksen kansalaisuuden kuolemalle rikosoikeus- ja kontrolliasioissa sekä muuttamalla welfaren workfareksi; se supisti vähitellen palveluiden tarjoamista kansalaisille samalla kun alisti jakamisen paternalistiselle logiikalle niiden kohdalla, jotka eivät pysty hankkimaan palveluita markkinoilta. Yleisemmällä tasolla, joustavuuden periaate on myönnetty uudeksi avaimeksi työmarkkinasuhteisiin ja juuri työnteon oikeuteen, joka oli eräs kansalaisuuden laajentumisen tärkeimpiä alueita viime vuosisadalla. Tämä tehtiin konkreettisin käytännöin, jotka ovat asettaneet pohjan alistamisen ja henkilökohtaisen hallitsemisen välineiden uudelleentäytäntöönpanolle sellaisilla alueilla, joita aiemmin ainakin juridisesti suojelivat kollektiiviset sopimukset ja takuut. Edellä mainitut muutokset tuotettiin Euroopassa prosessissa, jota eivät toteuttaneet ainoastaan jäsenmaat vaan myös eurooppalaiset instituutiot kuten komissio ja EU-tuomioistuin Luxemburgissa. Keskeinen asia on se, ettei kieltäydytä näkemästä potentiaalia Euroopassa avautuville muutosprosesseille, potentiaalia, jonka eurooppalaisen kansalaisuuden lujittaminen tuo mukanaan yhteiskunnallisille liikkeille. Eurooppalaisen ulottuvuuden saavuttaminen liikkeille on pikemminkin päämäärä, joka asetetaan kiireellisen tärkeänä: meidän on löydettävä poliittisia välineitä, jotka tekevät mahdolliseksi viimeaikaisten liikkeiden ilmaisemien kansalaisuuden käytäntöjen tuottavan väliintulon nykyisissä institutionaalisissa prosesseissa. Teoreettisessa keskustelussa taas on voimakas suuntaus tarkastella kansalaisuutta sen juridisen kodifioinnin ja institutionaalisen profiilin tuonpuoleisesti sekä selittää käytäntöjä ja vaatimuksia, joiden kautta yhteiskunnalliset liikkeet kyseenalaistavat tuota institutionaalista profiilia. Juuri tähän aukkoon meidän on keskityttävä. Kyse on perustuslakipolitiikasta: ensimmäinen päämäärämme ei voi olla sellainen eurooppalainen perustuslaki, jossa demos (kansa) käsitetään eurooppalaisen perustuslakiperinteen klassisten kategorioiden mukaisesti; meidän on estettävä perustuslaillisen prosessin sulkeutuminen ja jatkettava sen avaamista silloin kun se näyttää pysähtyneen, niin että sen sisäisesti, kamppailun ja poliittisen toiminnan kautta, kaikki ajan myötä kasautuneet materiaalisen perustan elementit voidaan asettaa jatkuvasti kyseenalaisiksi WSWorkshopNov2003/ Rigo_paper.pdf Sandro Mezzadra Kirjoitus on julkaistu Makeworld -lehden ( numerossa 4, suom. Markus Termonen. Kirjoittaja opettaa poliittisen ajattelun historiaa Bolognan yliopistossa ja on toiminut yhteiskunnallisissa liikkeissä useita vuosia. Huhtikuussa 2003 hän osallistui ViNO:n vieraana Suomen sosiaalifoorumin Siirtolaisuus ja rajat - keskustelutilaisuuteen (alustuksen käännös: megafoni.kulma.net/ index.php?art=110). Kuva:Merja Hannikainen PLANEETAN PAIKALLISLEHTI ,50 5 Mies liikkeessä Onko vihreissä tilaa perinteisen maskuliiniselle miehelle? Puhelinfirmat tutkivat: Irtisanominen uhkaa Kehitysavulla tuetaan 3 kännykät ovat vaarattomia 3 mielenterveyspotilaita 4 fossiilisia polttoaineita 12 Jooganneet naiset loistavat synnytyssalissa Kuva: Merja Hannikainen PLANEETAN PAIKALLISLEHTI ,50 5 Kuluta ajatuksia! Tällä kortilla: Nimi Osoite Postitoimipaikka Puhelin Allekirjoitus Paperittomat Euroopassa Ennen laajentumista Euroopan unionin alueella arvioitiin elävän 3-4 miljoonaa paperitonta ihmistä. Paperittomuus tarkoittaa, että henkilö oleskelee valtion alueella laittomasti ja elää virallisen yhteiskunnan ulkopuolella. Paperittoman ihmisen on kyettävä jollain tavoin kiertämään kaikki ne tilanteet, joissa meidän on todistettava henkilöllisyytemme. Monet käytännön asiat ovat hankalia. Ikävämpänä puolena on heikkous ympäröivän yhteiskunnan mielivaltaa vastaan. Paperiton ei karkotuksen pelossa voi valittaa kahden euron tuntipalkastaan tai poliisin vaatimista lahjuksista kenellekään. Unionin laajentumisen myötä Euroopan unionin sisäpuolelle päätyi myös kaksi suurta ihmisryhmää ilman kansalaisuutta. Slovenian itsenäistyessä 1991 etnisiin vähemmistöihin kuuluvien piti erikseen hakea kansalaisuutta. Aikaa tähän annettiin puoli vuotta ihmistä menetti kansalaisuutensa, koska he eivät syystä tai toisesta olleet kuulletkaan koko asiasta. Ongelmaa ei toistaiseksi ole korjattu. Huhtikuussa 2004 hallituksen lakiesitys kansalaisuuden palauttamisesta pois pyyhityille kaatui kansanäänestyksessä murskaavin luvuin. Toinen paljon suurempi ryhmä ovat Virossa ja Latviassa asuvat venäläiset. Baltian maiden itsenäistyessä venäläiset eivät saaneet kansalaisuutta, koska heidän äidinkielensä on venäjä ja monien viron tai latvian osaaminen on heikkoa. Virossa ilman kansalaisuutta on yli ihmistä ja Latviassa melkein Liettuassa mitään tällaisia ongelmia ei syntynyt, koska kaikki saivat kansalaisuuden maan itsenäistymisen yhteydessä. Tapio Laakso Liikkuva metalli Elohopean kertyminen elimistöön lisää aivotoiminnan häiriöitä. Hiilivoimaloista tupruava raskasmetalli uhkaa suomalaistenkin terveyttä. Laki turvaa romanien aseman, Reilun kaupan puuvilla Vankilan varoilla ei Asefirma rahoittaa 3 asenteet laahaavat perässä 4 tulee pian markkinoille 10 tueta lastenhoitoa 11 rauhanfoorumia Tilaa Vihreä Lanka - planeetan paikallislehti. Vuosikertatilaajille Finnkinon leffalippu kaupan päälle. Tutustumistarjous: 1/2 vuotta 34 1 Vuosikerta 50 1 Opiskelijat ja työttömät: vuosikerta 33 1 Maksuton näytenumero Haluan lisätietoa vihreistä Taustaa ja sähköinen tilauskortti: Kuva: Veikko Somerpuro PLANEETAN PAIKALLISLEHTI ,50 5 Asiaa! Annukka Berg olisi halunnut jättää kestävän kehityksen pois vihreiden ympäristöohjelmasta. Hänestä oppositiopuolueen pitäisi luoda käsitteitä, jotka oikeasti tarkoittavat jotain. Voivatko kauppapoliitikot Yritykset kilpailevat Irlanti oppi kuluttamaan, Pienlehdet kärsivät 3 päättää terveyspalveluista? 4 tuettavista järjestöistä 5 muttei kierrättämään 11 kirjastojen säästöistä Vihreä Lanka Oy Tunnus Helsinki Vihreä Lanka tarjoaa

12 Valtio ja ihmisoikeudet Valtiottomat ihmiset: ihmisiä vailla oikeuksia? Hannah Arendtin akateemisen viileä kirja The Origins of Totalitarianism on yksi 1900-luvun keskeisimmistä kansalaisuus-, ihmisoikeus- ja siirtolaisuusteemoja käsittelevistä teoksista. Kirja on monilta osin edelleen ajankohtainen, ja siinä esitetyt teesit toimivat - hyvin usein tiedostamatta - argumentteina nykyisessäkin samoja aiheita sivuavassa keskustelussa. Arendtin keskeisin väittämä on se, että juutalaisiin ja muihin vähemmistöryhmiin viime vuosisadalla kohdistuneet joukkotuhot tulivat mahdollisiksi silloisessa historiallisessa kontekstissa, koska nämä vähemmistöt oli riisuttu kansalaisuudestaan ja sen tuomasta juridisesta turvasta. Saksalais-yhdysvaltalaisen filosofin mielestä kansalaisuus ja ihmisoikeudet ovat toisistaan erottamattomia kansalaisuuden ollessa ihmisoikeuksien perusedellytys 1. Luopuminen kansalaisuudesta asettaa ihmiselämän - Walter Benjaminin termein alastoman elämän tai Carl Schmittin termein todellisen elämän - täydellisen suojaamattomaan asemaan ja siten tekee siitä tuhon mahdollisen kohteen. Arendtin toinen keskeinen teesi - jota tukee myös hänen toinen tärkeä teoksensa Eichmann in Jerusalem - on se, että totalitarismien nousu Euroopassa ja sitä seuranneet joukkomurhat eivät olisi voineet toteutua pelkästään ääriryhmien toiminnan seurauksena: niiden edellytys oli eurooppalaisen poliittisen, yhteiskunnallisen sekä kulttuurisen elämän ja kansallisvaltioiden hallintakoneistojen vääjäämätön eteneminen kohti traagista loppuaan. Arendt painottaa teoksessaan valtion ja kansalaisuuden olemassaolon positiivista merkitystä vähemmistöille ja kansoille, jotka ovat vaarassa joutua riisutuiksi ihmisoikeuksista ja asetetuiksi alastoman elämän tilaan. Politiikalla, kansalaisuudella ja suvereniteetilla on keskeinen ja positiivinen rooli ihmisoikeuksien kannalta. Arendt on sitä mieltä, että useita vuosisatoja kestäneiden juutalaisvainojen loppu oli mahdollinen pelkästään Israelin valtion synnyn seurauksena ja antamalla juutalaisille yksiselitteisesti valtion ja kansalaisuuden suojan 2. Meidän on vaikea arvioida, kuinka paljon nykyinen siirtolaisuuden tilanne muistuttaa Arendtin kuvaamaa 1900-luvun alkupuolen skenaariota. Kuitenkin historian kulun ennustettavuuden vaikeus ei voi olla antamatta meille aihetta miettiä, ovatko nykypäivän valtiottomat - ne miljoonat siirtolaiset, pakolaiset tai valtiottomien kansojen 3 edustajat, jotka asuvat maanosassamme - samassa asemassa kuin Arendtin paradigmaattiset juutalaiset eli vailla kansalaisuutta ja oman valtion tuomaa suojaa. Meidän on myös erittäin hankalaa todistaa arendtilaisen ratkaisumallin toteuttamismahdollisuutta maailmassa, jossa globalisaation seurauksena perinteiset kansallisvaltiot yhä enemmän menettävät keskeistä rooliaan suvereniteetin ja vallan muodostumisessa 4. Kuten huomaamme, Arendtin käsittelemä aihe on todella laaja ja vähemmistöjen asemaa ja ihmisoikeuksia koskeva pohdinta vie väistämättä kohti vielä laajempia kysymyksiä, jotka nivoutuvat politiikan keskeisempään sisältöön: ennen kaikkea suvereniteettiin ja valtaan liittyviin kysymyksiin. Oikeastaan tämä kaikki osoittaa selkeästi, miten nykypäivän siirtolaisuuteen liittyvien ongelmien ratkaisumahdollisuudet sisältävät väistämättömästi arvoasetelman, joka liittyy suvereniteettiin, kansallisvaltion nykyiseen rooliin ja demokratian muotoihin globalisaation aikakaudella. Europe after the rain Europe after the rain on Max Ernstin kuuluisa dramaattinen maalaus, joka kuvaa sodan - jokaisen sodan - jälkeistä elämää. Ensimmäisen maailmansodan raunioittama Eurooppa muistutti Max Ernstin kuvaamaa sateen jälkeistä Eurooppaa, ja juuri tätä historiallista ajanjaksoa Hannah Arendt analysoi The Origins of Totalitarianism - kirjan ehkä tärkeimmässä osiossa, 30- sivuisessa luvussa, jonka nimi on Decline of Nation-State; End of the Rights of the Man. Maanosamme oli ensimmäisen maailman-sodan jälkeen kohdattava valtavia taloudellisia, yhteiskunnallisia ja poliittisia mullistuksia. Inflaatio tuhosi pienomistajien luokan täydellisesti, vieden sen kaiken toivon tuolle puolen, mikä oli jotain sellaista mitä mikään monetaarinen kriisi ei ollut tehnyt aikaisemmin. Kun työttömyys alkoi, se saavutti uskomattomia mittasuhteita, eikä se ollut enää rajattu pelkästään työväenluokkaan, vaan se koski, merkityksettömiä poikkeuksia lukuun ottamatta, kokonaisia kansakuntia luvun talouskriisi, hyperinflaatio ja joukkotyöttömyys johtivat alemman keskiluokan työnsaannin mahdollisuuksien, omaisuuden ja tulevaisuudentoivon menettämiseen. Ensimmäistä kertaa kapitalismin historian aikana lama ja tuho näyttäytyivät lopullisena tilana kokonaiselle sukupolvelle ja kokonaisille yhteiskunnallisille luokille. Samanaikaisesti, Arendt jatkaa, suurten monikansallisten imperiumien tuhoutuminen synnytti, erityisesti itäisessä ja keskisessä Euroopassa, poliittisen tyhjiön. Talouden mullistus ja imperiumien pirstaloituminen synnyttivät nationalismin nousukauden 6. Massaksi muutettujen ja toivoa vailla olevien ihmisten oli helppo samaistua - niin kapitalistisen järjestelmän kuin reaalisosialisminkin piirissä - kansallisiin aatteisiin määritellen identi-teettinsä näiden kautta ja siten saada toivonkipinä sytytetyksi uudelleen 7. Arendtin kirjasta on luettavissa miten nationalismi, kansakuntakäsite ja veren ja maan perintö eräällä tavalla kuuluvat sekä moderniin kapitalistiseen demokratiaan että sosialismeihin (neuvostososialismiin ja kansallissosialismiin). Näin ollen kansallisvaltio on sekä ROBERTA VALERIO demokratian että totalitarismien yhteinen piirre ja perusta. Arendtilaisessa käsitteistössä ero näiden välillä on todellisen demokratian kyky jatkuvasti avata uusia vapauden tiloja ja sisällyttää vähemmistöjä, kun taas totalitarismit sulkeutuvat muutokselta ja pyrkivät myös vähemmistöjen poissulkemiseen 8. On kuitenkin merkillepantavaa, miten Arendtissa tämä totalitarismin ja demokratian välinen raja on hyvin häilyvä ja miten loppujen lopuksi demokratian toteutuminen jää pelkästään kansalaisten oman aktiivisuuden ja instituutioiden avoimuuden varaan. Arendtilaiseen malliin on sisäänrakennettu jatkuvien haarautumien dynamiikka, jossa vähemmistöasemassa olevat tuottavat itselleen oman poliittisen yhteisönsä - oman poliksensa. Kansallisvaltioiden muotoutuminen ja poliittisen kartan uudelleenmäärittyminen eivät tapahtuneet Euroopassa menneen vuosisadan ensimmäisen puoliskon aikana kuitenkaan tämän kaavan mukaisesti: siis piirtämällä yhtenäisen ja alkuperäisen yhteisön maantieteellisen asuinalueen ympärille valtiolliset rajat. Hyvin usein nykyisessä keskustelussa unohdetaan kansallisvaltio- ja kansakuntakäsitteiden nuoruus, niiden marginaalinen rooli historian kokonaisuudessa ja niiden abstraktius ja häilyvyys. Kriittinen tarkastelu osoittaa kansa- tai kansallisvaltiokäsitteiden koko rajallisuuden ja keinotekoisuuden. Imperiumien tuhoutumisen jälkeen Eurooppaa vavisutti valtava ulkoisen ja sisäisen siirtolaisuuden aalto 9. Kymmeniä, ellei satoja miljoonia ihmisiä lähti liikkeelle tai huomasi asuvansa sellaisen valtion rajojen sisällä, jota se ei tuntenut omakseen tai joka ei tunnustanut vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä kansalaisikseen. Arendtin mukaan historiassa oli aiemminkin esiintynyt valtavia muuttoaaltoja, mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun Euroopassa kaikki - sekä siirtolaiset että valtaväestö - huomasivat sulauttamisen vaikeudet. Yhdysvaltalainen maahanmuuttomalli ja muutokselle avoin ei-kansallisvaltioluonteinen 10 demokratia kykeni positiivisella tavalla, vaikkakaan ei ristiriidattomasti, integroimaan erilaisuuden ja moninaisuuden. Euroopassa taas miljoonista kansalaisuutta vailla olevista ihmisistä muodostui se, mitä Arendt kutsuu nimellä the scum of the Earth (maailman pohjasakka), koska olemassa olevat kansallisvaltiot eivät kyenneet tai halunneet sisällyttää suvereniteettinsa piiriin erilaisuutta. Juuri siirtolaiset ja vähemmistöt olivat ne ryhmät, jotka osoittivat kansallisvaltiokäsitteen rajallisuuden. Kun he olivat jättäneet kotimaansa, he jäivät kodittomiksi; kun he olivat jättäneet valtionsa, he jäivät valtiottomiksi; kun heidät oli riisuttu ihmisoikeuksista, he jäivät oikeudettomiksi; maailman pohjasakka. 11 Maailman pohjasakka, samalla tavalla kuin monet valtaväestöön kuuluvat, menetti yhteiskunnallisen statuksensa, työnsä ja omaisuutensa. Erona valtaväestöön nähden oli kuitenkin kansalaisuuden ja ihmisoikeuksien menettäminen eli sellaisen mahdollisuuden menettäminen, jonka ansiosta olisi voinut toimia poliittisessa yhteisössä ja päättää omista asioistaan. Ihmisoikeuksista kansalaisoikeuksiksi Arendtin mielestä Yhdysvaltain ja Ranskan vallankumouksien alkuaikoina ihmisoikeuksia oli pidetty kaikille ihmisille kuuluvina universaaleina oikeuksina. Melko pian näiden vallankumouksien alkuvaiheen jälkeen konstitutiivisen vallankumouksellisen vallan muuttuessa konstituoiduksi suvereeniksi vallaksi 12 myös ihmisoikeudet muuttuivat universaaleista oikeuksista kansallisvaltion kansalaisten oikeuksiksi. Oikeudet siis liitettiin syntymään ja alkuperään eli kansalaisuuteen. Ranskan vallankumouksesta alkaen ihmiskunta käsitettiin kansakuntien perheenä, ja näin tuli asteittain itsestään selväksi, että kansa, eikä yksilö, oli ihmisen kuva. 13 Prosessi ei tietenkään ollut ristiriidaton, kuten osoittavat ne ongelmat, jotka liittyivät Ranskan tapauksessa merentakaisten siirtomaiden vapautettujen orjien kohtaloon 14 tai Yhdysvaltojen alkuperäisasukkaiden asemaan. Perusajatus, joka ohjasi ihmisten oikeuksien muuttumista kansalaisten oikeuksiksi, oli se, että kaikki ihmiset kuuluvat syntymästään asti tiettyyn homogeeniseen yhteisöön (kansaan), jonka kautta heidän on mahdollista toteuttaa omia oikeuksiaan ja vaikuttaa omaan ja yhteisönsä kehitykseen. Yhteisöstä oli tietenkin vaikea löytää tilaa orjille, mustille, alkuperäisväestölle tai myöhemmin romaneille ja juutalaisille. Samalla kun demokratian piiriin muodostui käsite kansalaisuus, muodostui tai vahvistui käsitys siitä, että on olemassa ihmisiä, joille oikeudet eivät kuuluisi. On siis valheellista liittää käsitys ali-ihmisistä pelkästään luvun totalitarismeihin - erityisesti kansallissosialismiin - sillä se on ollut käsite, joka on sisäänrakennettu modernin demokratian sisällyttävään (tai poissulkevaan) käsitteeseen kansalaisuudesta: orjista Amerikan intiaaneihin, kolonialististen valtioiden merentakaisten osien asukkaista juutalaisiin. Tämän käsityksen seuraukset olivat ilmiselviä: jos ihminen ei kuulunut yhteisöön, jolla oli valtiollisen suvereniteetin muodot, mahdollisuus toteuttaa omia oikeuksiaan jäi vääjäämättä hänen ulottumattomiinsa. Kansallisvaltion muodostumisprosessin keskeisenä olettamuksena oli siihen kuuluvan väestön rodullinen

13 homogeenisuus ja yhteiset kielelliset, kulttuuriset ja historialliset juuret. Euroopassa olivat vallalla nämä romanttiset ihanteet, kun taas todellisuudessa kansat, kielet ja väestöt olivat sekoittuneet täydellisesti keskenään. Modernin suvereniteetin juuret ovat siis tiukasti sidoksissa kansakunta- ja kansallisvaltiokäsitteisiin sekä vähemmistöjen ja epäihmisten kuulumattomuuteen näihin; joten on täysin harhaanjohtavaa mustamaalata ja syyllistää kansallishenkisiä yksinomaan aatteellisia suuntauksia. Hitlerin lause, jota Arendtkin siteeraa, oikein on se, mikä on hyvä saksalaisille, kuvaa oikeastaan kaikkien kansallisvaltioiden todellisuutta. Ihmisoikeuksien muuttuminen kansalaisten oikeuksiksi aiheutti Arendtin tutkimalla aikakaudella tilanteen, jossa 100 miljoonaa ihmistä Euroopassa ajautui tilaan, jossa he olivat vailla kansalaisoikeuksia ja valtion tuomaa suojaa. Sadan miljoonan valtiottoman ihmisen joukko muodostui erilaisten poliittisten ja yksilöllisten päätöksien seurauksena. Hyvin usein nämä päätökset eivät olleet suoraan tai määrätietoisesti yhteydessä itse lopputuloksiin. Arendtin listaamat keskeisimmät tekijät olivat: a) Työmarkkinoiden aaltoliike, erityisesti Ranskassa, jossa työvoimapula positiivisilla taloussuhdanteilla pakotti helpottamaan vierastyövoiman tuloa maahan ja jossa talouskriisit aiheuttivat suuria vierasperäisten työläisten palauttamisaaltoja, jolloin sadat tuhannet ihmiset päättivät elää laittomassa asemassa 15. Valtiottoman ihmisen, jolla ei ole oikeutta oleskeluun tai työhön, on tietenkin jatkuvasti rikottava lakia 16 ; b) Laittoman siirtolaisuuden laajentuminen massatasolle taas omalta osaltaan korosti poliisitoimen roolia siirtolaisongelmien ratkaisutekijänä ja teki samalla laittomasta asemasta siirtolaisen normaalin statuksen. Kansallisvaltiot, kykenemättömänä antamaan lain turvaa niille, jotka olivat menettäneet kansallisen hallituksen suojan, siirsivät koko asian poliisille. Tämä oli ensimmäinen kerta Länsi-Euroopassa, kun poliisi sai oikeuden toimia itsenäisesti ja määrätä ihmisiä suoraan. 17 Laittomia siirtolaisia oli poistettava maasta ja maahanmuuttopäätökset oli käsiteltävä aina pikaisesti, eräänlaisen hätätilan dominoimassa ilmapiirissä 18 ; c) Aikaisempien oleskelulupien ja kansalaiseksi hyväksymisten peruuntuminen. Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa oli pelättävissä suuria muuttoaaltoja ja jossa laittomia siirtolaisia oli yhä suurempia määriä, myös aikaisemmin maahan muuttaneiden asema heikkeni nopeasti. ROBERTA VALERIO Myös täysin laillisesti maassa olevat joutuivat karkotuspäätöksien kohteeksi: Maat eivät hyväksyneet kansalaisikseen edes pientä osaa uusista tulijoista, pikemminkin ne alkoivat perua aikaisempia hyväksymispäätöksiä, osittain yleisen paniikin vuoksi, osittain koska uusien tulijoiden suuret massat muuttivat saman alkuperän omaavien kansalaisuuden saaneiden alinomaan epävarmaa asemaa 19 ; d) Neljäs tärkeä Arendtin listaama tekijä oli kansalaisuuden poistaminen ei-toivotuilta omilta kansalaisilta, mitä monet Euroopan valtiot harjoittivat summittaisesti sekä poliittisista että rodullisista syistä. Saksan kansallis-sosialistinen valtio esimerkiksi tavoitteli ensisijaisesti oman maansa juutalaisten kansalaisuuden riistämistä. Omien kansalaisten joukkotuho ei voinut tulla missään vaiheessa kyseeseen, koska se olisi ollut kaikkien juridisten periaatteiden vastaista, ja kansallissosialistit olivat hyvin tarkkoja laillisuuskysymyksissä. Samaa kansalaisuuden poisottamismenetelmää sovelsivat samoina aikoina ja olivat jo soveltaneet aikaisemmin myös monet muutkin valtiot 20. Suuri merkitys oli myös sillä, että mikään vieras valtio ei suostunut tunnustamaan pakolaisia oman maan kansalaisiksi tai antamaan heille turvaa. Tilanne sai tragikoomisia piirteitä, joita Erich Maria Remarque kuvaa kirjoissaan 21. Arendt kuvaa myös valtioiden rajapoliisien välillä vallitsevaa eräänlaista ei-taisteltua sotaa epäkansalaisten sijoittamisesta. Kun mikään valtio ei halunnut vastaanottaa valtiottomia kansalaisia, heitä salakuljetettiin rajojen puolelta toiselle. Valtiottomien laiton asema pakotti karkotusoikeuttaan painottavan valtion suoranaisesti laittomiin tekoihin. Se salakuljetti karkottamiaan valtiottomia naapurimaihin sillä tuloksella, että nämä maksoivat takaisin samalla mitalla. 22 Tässä tilanteessa traaginen loppunäytös alkoi jo hahmottua. e) Sen lisäksi, että miljoonia ihmisiä riisuttiin kansalaisuudestaan, Euroopassa oli myös valtava määrä ihmisiä, jotka eivät tunnustautuneet oman valtionsa kansalaisiksi. Ihmisiä, jotka olivat paenneet Venäjältä kommunistien hirmuvaltaa, Espanjan tasavaltalaiset ja monet muut, jotka kuuluivat etnisiin tai poliittisiin vähemmistöihin. Hyvin usein valtiottomilta puuttui siis heidän omien hallituksiensa suojelu vieraalla maaperällä. He olivat epäkansalaisia, he olivat muuttaneet pois tai sitten valtion ja kansalaisten välillä vallitsi täydellinen epäluottamus 23 ; f) Vallitsevassa tilanteessa tuli myös mahdottomaksi enää pitää kiinni perinteisestä turvapaikkaoikeudesta, joka oli ollut yksi Ranskan ja Yhdysvaltain vallankumouksien suurista saavutuksista ihmisoikeuksien saralla. Ensimmäinen suuri vahinko, joka aiheutui kansallisvaltioille satojen tuhansien valtiottomien tulon seurauksena oli se, että turvapaikkaoikeus - eli ainoa oikeus, joka on aina ollut ihmisoikeuksien symbolina kansainvälisten suhteiden piirissä - tuli kielletyksi 24. Sadasta miljoonasta ihmisestä Euroopassa tuli olemuksellisesti valtioon kuulumattomia. Oman syntyperän tai olosuhteiden pakosta heidät tuomittiin erilaisuuteen ja alastomaan elämään. Heillä ei ollut enää sellaista yhteisöä, jossa heidän olisi ollut mahdollista osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Heiltä oli riisuttu pois oikeus asettua yhteiskunnalliseen tilaan. Ihmisoikeuksien perusteellinen poistaminen ilmenee ensinnäkin ja kaiken tärkeimpänä sellaisen paikan maailmassa poistamisena, joka tekee mielipiteistä ja toiminnoista todellisia 25. Arendtin analyysi tuo selkeästi esille myös hänen oman poliittisen Viitteet: näkemyksensä, joka on hyvin pitkälle ankkuroitunut käsitykseen kansallisvaltiosta ihmisoikeuksien takeena. Hänen mielestään jokaiselle on löydettävä oma poliittinen yhteisö, joka olisi samalla myös homogeeninen tai tarpeeksi avoin demokratialle, jotta se ei asettaisi kansalaisia tilanteeseen, jossa heidän on mahdollista menettää juridisen statuksensa tuoma turva. Se, miten asian laita on nyt, kun kohtaamme kansallisvaltioiden kriisin, on aivan toinen kysymys. Jouni Kalamies 1. Perusväittämämme on se, että modernilla aikakaudella ei ole ihmisoikeuksia, vaan pelkästään kansalaisoikeuksia, joiden piiriin eivät kuulu ihmiset ilman kansalaisuutta. 2. H. Arendt ei ole yksiselitteisesti Israelin valtion puolestapuhuja. Hän tuo useampaan otteeseen esille vähemmistöjen aseman Israelissa ja kritisoi mm. maan isien - sionistien - kytköksiä natsihallintoon. Arendt suhtautuu myös suhteellisen negatiivisesti tapaan, jolla Eichmanin Jerusalemin oikeudenkäynnissä toistettiin kaikki latteudet natsien murhanhimosta ja unohdettiin historiallinen konteksti, juutalaisvainojen pitkät perinteet Euroopassa ja tiettyjen juutalaisten - erityisesti sionistien ja juutalaisten seurakuntien johtajien - osallisuus kansanmurhassa. 3. Nykypäivän valtiottomista kansoista mainittakoon kurdit, palestiinalaiset, tamilit, romanit ja sadat muut, jotka elävät vähemmistönä sisällä valtiollista aluetta, jota he eivät tunnusta omakseen tai joka ei tunnusta heitä kansalaisiksi, joilla olisi täydet oikeudet tai tasa-arvoinen asema yhteiskunnassa. 4. Kansallisvaltion ja uusien globaalien suvereniteetin muotojen välisestä suhteesta on saatavissa laajasti kirjallisuutta. Yksi keskeisimmistä teoksista on: Hardt, Michael & Negri, Toni (2000). Empire. Harvard University Press. 5. Arendt 1976, H. Arendt kuvaa kirjassaan tämän historiallisen prosessin erittäin syvällisesti. Aiheita sivuava tärkeä teos on myös: Hobsbawm, Eric (1999). Äärimmäisyyksien aika. Vastapaino, Tampere. 7. Yksi keskeisemmistä massapsykologiaan, seksuaalisuuteen ja kansallissosialismiin liittyvistä teoksista on: Reich, Wilhelm (1970). The Mass Psychology of Fascism. Farrar - Straus & Giroux Inc. 8. Katso esimerkiksi Arendt, Hannah (1963). On Revolution.The Viking Press, New York. 9. Tilastotietoa näistä ilmiöistä löytyy kirjasta: Sassen, Saskia (1999). Guests and Aliens. The New Press, New York. 10. Katso myös M. Hardt & T. Negri, idem. 11. Arendt 1976, Käsitepari konstitutiivinen valta - konstituoitunut valta on keskeinen koko Toni Negrin laajassa tuotannossa, josta lukija löytää syvällisiä analyysejä siitä. 13. Arendt 1976, Yksi hienommista kirjoista, joissa suuri moderni vallankumous kerrotaan epäihmisten näkökulmasta on C. L. R. James (1938). The Black Jacobins. Vintage Books, New York. 15. Samankaltaisia prosesseja kuvaa Saskia Sassen. Laittomiin maahanmuuttajiin ja/ tai vihreisiin kortteihin liittyvä väittely on voimakkaasti käynnissä mm. Yhdysvalloissa ja Saksassa. 16. Arendt 1976, Arendt 1976, Katso myös: Dal Lago, Alessandro (1999). Non-persone. Feltrinelli, Milano. Samankaltaisesta ilmiöstä on kaiketi kyse myös äskettäisessä suomalaisen turvapaikkalainsäädännön pikaisessa uudistamisessa. 19. Arendt 1976, Hyvin tärkeä ennakkotapaus oli I.W.W.:n (Industrial Workers of the World) jäsenten karkotus Yhdysvalloista 1920-luvulla. Siitä on olemassa erittäin tarkka dokumentointi kirjassa: Preston Jr., William (1963). Aliens and Dissenters. Harvard University Press. Katso myös: Wälläri, Niilo (1967). Antoisia vuosia. Weilin+Göös, Helsinki. 21. Erich Maria Remarque kuvaa saksalaisten poliittisten pakolaisten elämää koskettavalla ja hauskalla tavalla monessa kirjassaan. 22. Arendt 1976, Samassa asemassa ovat esimerkiksi kurdit, jotka ovat virallisesti Turkin tai Irakin kansalaisia. On vaikea kuvitella, kuinka he voisivat asioida sellaisen valtion ulkomaanedustustoissa, jonka kansalaisia he kyllä ovat, mutta joka kieltää heitä puhumasta äidinkieltään. 24. Arendt 1976, Arendt 1976, 296.

14 Poikkeustila Terrorismin vastainen sota on viime vuosien aikaisten vallan ja hallinnan muotojen keskeinen kehys. Tunnetusti tämä ilmiö erilaisten hallinnollisten käytäntöjen ja hallitsevien puhetapojen yhdistelmä ei ole kohdistunut ainoastaan välittömästi terrorismista epäiltyihin henkilöihin tai organisaatioihin, vaan pikemminkin se on toiminut joustavana tekijänä, joka on jäsentänyt suvereenin vallan ja useiden yhteiskunnallisten osa-alueiden suhdetta. Terrorismin vastaisella sodalla on ollut merkittäviä vaikutuksia mm. kansalaisoikeuksien toteutumiseen: yksityisyyden suojaan, rekisteröintin, järjestäytymisoikeuksiin, liikkumiseen jne. Lisäksi terrorismin vastaisen sodan tilassa on ollut mahdollista tehdä ihmisryhmistä kuten etnisistä ja uskonnollisista vähemmistöistä tai oppositiovoimista potentiaalisia rikollisia. Epäsuorana vaikutuksena on ollut sellaisen ilmapiirin tuottaminen, jossa spontaanille epäilyttävien ihmisryhmien vihamieliselle kohtelulle sekä viranomaisten mielivallalle on suotu lisämahdollisuuksia kukoistaa. Terrorismin vastaista sotaa on luettu monista ehkäpä jo liiankin tutuiksi tulleista näkökulmista: demokraattisten voimien välttämättömänä selviytymis- ja puolustustaisteluna fundamentalistista vihollista vastaan, uskontojen ja sivilisaatioiden törmäyksenä, kolonialismin (ja sen vastustamisen) nykyaikaisena vaiheena jne. Selvästi harvemmin sitä on luettu suvereenin vallan toiminnalle välttämättömänä poikkeustilan tuottamisena. Tähän näkökulmaan tarjoaa käyttökelpoisen tulkintamallin tunnettu ja arvostettu italialainen filosofi Giorgio Agamben, jonka lähestymistapa on samalla mahdollisuus ymmärtää nykyaikaisia siirtolaisuuden hallinnoinnin muotoja. Poikkeustila-termin määritelmä on monimutkainen, sillä se sijaitsee epäselvässä reunuksessa laillisen ja poliittisen leikkauspisteessä. Yhtäältä poikkeustilaa luonnehtivat poikkeukselliset toimenpiteet ovat poliittisen kriisin vaiheiden tulos. Toisaalta taas se löytää itsensä juridisten toimenpiteiden asemasta paradoksaalisella tavalla: laillisena muotona sille, millä ei voi olla lain muotoa. Poikkeustilassa, kun normaalin järjestyksen voimassaolo on keskeytetty, laki voi toimia laittomasti, pelkkänä lain voimana, joka JANNE WESTERLUND toiminnallaan tuottaa oman oikeutuksensa. Samalla suvereenin on välttämätöntä pitää yllä suhdetta poikkeustilaan voidakseen taata jatkuvuutensa. Vanhan toteamuksen mukaisesti suvereeni on juuri se, joka päättää poikkeustilasta. Poikkeustila ei ole suvereenille ainoastaan kätevää, tarjoten joustavan mahdollisuuden toteuttaa toimenpiteitä, jotka muuten eivät olisi toteutettavissa ja hyväksyttävissä, vaan se on olemuksellinen osa suvereenin ja vallan elävien olentojen välistä suhdetta. Suvereeni suojelee eläviä olentoja vain siinä määrin kuin nämä alistuvat sen oikeudelle päättää elämästä ja kuolemasta. Poikkeustila voi koskettaa ketä tahansa, minkä vuoksi se ei ole ainoastaan poissulkemisen vaan myös sisällyttämisen menetelmä. Agambenin mukaan kuvaavan esimerkin poikkeustilan julistamisesta tarjoaa USA:n presidentin ilmoitus marraskuun 13. päivänä Ilmoituksen tarkoituksena oli tehdä terroriteoista epäillyt ei-kansalaiset sellaisen erikoistuomiovallan alaisiksi, johon sisältyisi rajaton säilöönotto. Jo ns. Patriot Act lokakuun 26. päivänä 2001 oli oikeuttanut yleisen syyttäjän jokaisen kansallisen turvallisuuden uhkaamisesta epäillyn vierasmaalaisen säilöön ottamiseen. Tämä vierasmaalainen oli kuitenkin seitsemän päivän kuluessa joko karkotettava tai asetettava syytteeseen jostakin rikoksesta. Bushin määräyksessä oli uutta se, että se tuotti juridisesti nimeämättömiä ja luokittelemattomia olentoja. Afganistanissa vangitut talibanit eivät ole poissuljettuja ainoastaan Geneven sopimuksen määrittämästä sotavangin statuksesta, vaan mikään USA:n lain asettama tuomiovalta ei koske heitä: he eivät ole vankeja eivätkä syytettyjä, he ovat yksinkertaisesti säilöön otettuja. Näin säilöönotto ei ole rajaton ainoastaan ajallisessa mielessä, vaan myös luonteeltaan, koska se on lain ja kaiken laillisen kontrollin ulkopuolella. Aivan kuten poikkeustilakin, sen kohteena oleva yksilö on sisällä ja ulkona. Hänet on suljettu normaalin järjestyksen ulkopuolelle, mutta silti hän on normaalista järjestyksestä ja sen keskeyttämisestä päättävän suvereenin toimenpiteiden alaisuudessa. Poikkeustilan kohteena oleva yksilö on Agambenin käsitteistössä alaston elämä, homo sacer, pelkkä paljas elämä ( sacer tarkoittaa sekä pyhää että uhrattua). Aivan kuten homo sacer, oikeuksistaan tyhjennetty olento, on lupa tuhota, terrorismin vastaisen sodan nimeä kantavassa poikkeustilassa terroristin määritelmässä keskeistä on juuri se, että se on tyhjä sekä monikäyttöisesti liitettävissä potentiaalisesti mihin tahansa ihmisryhmään tai mielikuvaan ja että sille on näin lupa tehdä mitä tahansa. Tila, johon homo sacer sijoitetaan, on leiri, poikkeustila fyysisenä tilana. Se voi olla Guantánamon leiri, johon on sijoitettu Afganistanissa vangittuja taistelijoita rajaamattomasti, mutta yhtä hyvin se voi tarkoittaa säilöönottokeskusta, paikkaa olennoille, jotka rikkovat kansalaisuuden ja ihmisyyden välisen yhteyden. Agambenin mukaan leiri syntyy, kun moderni kansallisvaltiojärjestelmä, joka perustuu alueen, juridisen järjestyksen ja syntymän kautta saatavan kansalaisuuden sidokseen, joutuu pysyvään kriisiin paljaan elämän kirjautuessa järjestyksen ja alueen sisään. Mitä tulee siirtolaisten ja erityisesti laittomien maassa oleskelijoiden tilanteeseen, terrorismin vastaisen sodan myötä riski joutua alastoman elämän kategoriaan ja leiriin sijoitetuksi kasvaa, kun kiristyvien turvajärjestelyjen tuotteena sekä rajakontrollia että rajojen sisäistä tarkkailua ja tarkastuksia lisätään ja tehostetaan. Agamben korostaa, että leirien poliittinen merkitys ei rajoitu niiden sisään. Samalla kun leirien ilmaantuminen on ominaista tilanteelle, jossa poikkeustila on normi, leiri pysyvänä poikkeustilana on matriisi yhteiskunnalliselle tilalle, jossa elämme: poikkeustila koskettaa potentiaalisesti ketä tahansa, ja elämä sinänsä on vallan teknologioiden kohde. Juuri jatkuva poikkeustila on oikea määritelmä globaalille poliittiselle tilanteelle, jossa globaalilla tasolla toimivan suvereenin on sekä julistettava sotaa vihollisia vastaan että tuotettava niitä lisää voidakseen jatkaa toimintaansa suvereenina. Kun suvereniteetti ottaa poliisin hahmon, oikeus ja väkivalta tulevat erottamattomiksi. Samalla jatkuva poikkeustila merkitsee sitä, että normaalissa perustuslaillisessa tilanteessa vallitsevan järjestyksen soveltaminen tulee mahdottomaksi. Markus Termonen Kirjallisuus: Giorgio Agamben: Lo stato di eccezione. Bollati Boringhieri, Torino Giorgio Agamben: Keinot vailla päämäärää. Tutkijaliitto, Helsinki 2001.

15 Entä sitten? Uusi ulkomaalaislaki Uusi ulkomaalaislaki tuli voimaan toukokuun alussa. Lain valmistelua edelsi melkoinen myrsky Arkadianmäellä, kun kansanedustajat pääsivät vääntämään tunteita herättävistä maahanmuuttajakysymyksistä. Lopputulos ei ole kovin kehuttava. Vanha ulkomaalaislaki oli vuodelta Maahanmuuttajien määrä on kasvanut huomattavasti kymmenessä vuodessa, joten tarvetta uudelle laille selkeästi oli. Lain valmistelu aloitettiin Ville Itälän toimiessa sisäministerinä, eikä se juurikaan muuttunut nykyisen ministeri Kari Rajamäen valmistelussa. Alusta alkaen ministeriön näkökulma valmisteluun oli lähinnä Suomea ympäröivien muurien vahvistaminen, ei todellakaan maahanmuuttajien aseman parantaminen. Laki muuttaa muun muassa oleskelulupakäytäntöjä. Lain tavoitteena on, että oleskelulupapäätös syntyisi keskimäärin kolmessa kuukaudessa. Toteutuessaan tämä olisi parannus nykytilanteeseen, sillä pahimmillaan oleskelulupahakemuksen käsittely on kestänyt reilusti yli vuoden. Parannuksia on luvassa myös Suomen kansalaisen perheenjäsenelle, joilla on oikeus odottaa oleskelulupansa käsittelyä Suomessa. Työ- ja oleskeluluvat yhdistetään, työvoimatoimisto harkitsee ensin luvan myöntämiseen liittyvät työvoimapoliittiset edellytykset. Tämän jälkeen Ulkomaalaisvirasto myöntää luvan, jollei sen myöntämiselle ole yleiseen järjestykseen tai turvallisuuteen liittyviä esteitä. Suomeen saa tulla opiskelemaan, mutta ei jäädä töihin Uuteen lakiin on kirjattu toimeentuloedellytys muilla kuin pakolaisilla ja suojelun perusteella oleskeluluvan saaneilla. Jotta varmistetaan, ettei henkilö tule maahan hyväksikäyttämään Suomen sosiaaliturvajärjestelmää, täytyy Suomeen maahanmuuttajalla olla osoittaa 5000 euron varallisuus. Tämä koskee niin Suomeen töihin tulleiden perheenjäseniä kuin opiskelijoitakin. Ulkomaalaisten opiskelijoiden asemaan ei ole muutenkaan luvassa parannusta. Opiskelijat saavat jatkossakin työskennellä ainoastaan 20 tuntia viikossa, mikä on ongelmallista, sillä he eivät ole oikeutettuja opintotukeen. Helpotuksia ei luvassa opiskelijoiden myöskään oleskeluluvan saantiin opintojen päätyttyä. Opiskelijalle ei siis käytännössä anneta mahdollisuutta hakea työtä Suomesta, eikä siis työllistyä ja jäädä Suomeen opintojensa jälkeen. Mitenkähän nämä linjaukset sopivat yhteen yliopistojen kansainvälistymistavoitteiden kanssa? Muita selkeitä epäkohtia ovat Suomeen yksintulleiden lasten asema sekä paljon puhuttanut turvallisen alkuperämaan käsite. Yksin maahan tulleiden lasten edun vastaisesti perhe yhdistetään lähtökohtaisesti sinne, missä lapsen vanhemmat asuvat. Ongelmallisia ovat myös kuljetusyhtiöille langetettavat sanktiot laittomien maahanmuuttajien auttamisesta. Äärimmäinen esimerkki tästä voisi olla maahan pyrkiviä kuljettavan lautan haaksirikkoutuminen, jolloin paikalle tulleen rahtialuksen henkilökuntaa kiellettäisiin rangaistuksen uhalla auttamasta veden varaan joutuneita. Samantyyppisiä tilanteita voi tulla eteen myös maantieliikenteessä itärajalla. Mikä maa on turvallinen kaikille? Niin sanottuun nopeutettuun menettelyyn liittyy vakavia oikeusturvaongelmia. Nopeutetulla käsittelyllä tarkoitetaan sitä, että turvalliseksi määritellystä alkuperämaasta kotoisin olevan turvapaikan hakijan hakemus käsitellään mahdollisimman nopeasti. Tämä heikentää muun muassa turvapaikanhakijan mahdollisuuksia valittaa saamastaan päätöksestä. Toimintatapa on selvässä ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa. Turvallisen alkuperämaan käsite voidaan kyseenalaistaa muun muassa tällä hetkellä ajankohtaisessa Slovakian romanien tapauksessa. Voidaan perustellusti epäillä, että romanit ovat kokeneet järjestelmällistä syrjintää virkamiesten taholta kotimaassaan Slovakiassa. Useissa kylissä romanit on eristetty omille asuntoalueilleen, joiden infrastruktuuri on huomattavasti heikompi kuin valtaväestön asuntoalueiden. Romanilapset eristetään kouluissa omiksi luokikseen. Suomeen on myös tullut romaneja, joita on selvästi pahoinpidelty raa asti ja on mahdollista, että pahoinpitelijänä on ollut paikallinen poliisi. Yli 250 romania on anonut turvapaikkaa Suomesta tänä vuonna, mutta yksikään ei ole saanut myöntävää päätöstä. Kuitenkin heidän oikeuksiaan valtaväestöön nähden on poljettu selkeästi heidän kotimaassaan. Voidaanko siis aidosti väittää, että edes toinen EU-maa automaattisesti turvallinen lähtömaa? Mari Puoskari ROBERTA VALERIO Uutta ulkomaalaislakia on valmisteltu pitkään ja hartaasti. Useat eri kansalaisjärjestöt ja muut tahot ovat kommentoineet lakia ja vaatineet parannuksia siihen. Järjestöjen tekemä työ on arvokasta, mutta riittämätöntä nykytilanteessa. Toteutuneesta laista voi olla montaa mieltä ja se saattaakin olla tarpeeksi hyvä, mutta valitettavasti sillä ei ole juurikaan merkitystä. Vuonna 2002 Suomesta sai turvapaikan neljätoista (14) ihmistä, vuonna 2003 seitsemän (7) ihmistä. Uuden lain myötä trendi tuskin muuttuu mihinkään. Samojen pykälien perusteella olisi voitu myöntää vaikkapa 2000 turvapaikkaa. Laki asettaa turvapaikanhakijat jo lähtökohtaisesti kieroon asemaan: hakijoiden täytyy todistaa olemassaolonsa oikeutus Ulkomaalaisvirastolle, jolla on taipumus nähdä hakemus kuin hakemus ilmeisen perusteettomana. Koska lain kautta turvapaikkoja ei juurikaan heru, on pakko ryhtyä tarkastelemaan lakia osana yleisempää poliittista tilannetta. On kohdattava rehellisesti tilanne, jossa ihmisoikeussopimusten sitovuus on kyseenalaista ja turvapaikkapäätöksiä tehtaillaan liukuhihnalta. Laki ei käytännössä muodollista mitään inhimillistä turvapaikkapolitiikkaa. Lain toimintaympäristö on eurooppalaisen ulkomaalaispolitiikan muovaama poliittinen tila: puhuttaessa Suomen ulkomaalaislaista emme voi siis unohtaa, että Eurooppa on tällä hetkellä sodassa siirtolaisuutta vastaan. Tämä pakottaa kaikki ihmisoikeustoimijat väistämättä pohtimaan myös omaa rooliaan tilanteessa, jossa lainmukaisen ulkomaalaispolitiikan seurauksena ihmiset kuolevat rajoille, ottavat henkensä kaupalla riskejä ihmissalakuljettajien käsissä ja elävät laittomina ilman sosiaalisia ja poliittisia oikeuksia. Erityisesti tähän pohtimiseen pakottavat kaikki ne pakolaiset ja siirtolaiset, jotka itse ohittavat lait, koska ne eivät tule antamaan heille turvapaikkaa. Olipa laista mitä mieltä hyvänsä, ulkomaalaislain ja käytännön välillä on suuri kuilu, koska turvapaikka-asioiden arkeen liittyy paljon hämäriä alueita, joissa käytännöt ovat mielivaltaisia ja lain ulottumattomissa. Lisäksi mikään eurooppalainen ulkomaalaislaki ei toistaiseksi ole pystynyt vastaamaan ihmisten tarpeisiin ja huomioimaan pakolaisuuden ja siirtolaisuuden moninaisuutta sekä niiden asemaa globalisaatiossa. Pakolais- ja ihmisoikeusdiskurssit ovat abstraktiudessaan ja tyhjyydessään voimattomia vastauksia nyt, kun Euroopassa asustaa jo noin 4-5 miljoonaa laitonta siirtolaista. Kyse on etupäässä siitä, että pakolaisdiskurssi, joka perustuu lännen luomaan pakolaisideaaliin, ei pysty takaamaan tai laajentamaan ihmisten oikeuksia, vaan se pikemminkin instituutioihin ja lakeihin kytkeytyneenä toimii kontrollin välineenä. Ihmisiä otetaan kiinni rajoilla ja rajojen sisäpuolella entistä tarkemmin, heistä kerätään kaikki mahdolliset tiedot erilaisiin rekistereihin ja heidät suljetaan säilöönottokeskuksiin. Lain merkitystä kontrollin välineenä ei voida enää sivuuttaa. Ulkomaalaislain lisäksi tulisi aktiivisesti tarkastella ja kommentoida olemassaolevia käytäntöjä ulkomaalaisasioissa, kuten säilöönottoa, poliisin roolia, rasismia ja turvapaikkapäätöspolitiikkaa. Jälkimmäinen on erityisen hankalaa, koska Ulkomaalaisviraston ei tarvitse perustella tekemiään päätöksiä. Ulkomaalaislain ympärillä käyty häpeällinen, nationalistinen ja rasistinen keskustelu kertoo valitettavasti liikaa siitä käytännöstä, joka kaikkia ulkomaalaisia odottaa yhteiskunnassamme. Globalisaation aikakaudella olemme edelleen kummallisen kärkkäitä leimaamaan ulkomaalaiset toisiksi : tästä kertoo etenkin jatkuva yhteiskunnallinen keskustelu oikeista ja vääristä pakolaisista ja ulkomaalaisista. On selvää, että ulkomaalaispolitiikkamme tapa pakottaa ihmiset pakolaisideaaliin on historiallinen ja poliittinen tapa järjestää eri subjektien elämää. Täytyisikin pitää mielessä, että viime kädessä tavoitteena tulee olla tämän pakolaiskäsityksen ylittäminen ja yhtäläiset elämänmahdollisuudet kaikille kunnioittaen ja huomioiden silti ihmisten erilaisia tilanteita. Siitä tosiasiasta, että jotkut harvat turvapaikanhakijoista saattavat täyttää Ulkomaalaisviraston kriteerit, ei seuraa, että voisimme jatkaa ihmisten pakottamista pakolaiskäsitykseen, joka perustuu ihmisoikeuksiin ja jonka olemme itse luoneet. Ihmisten ongelmana ei ole ihmisoikeudet, vaan ne konkreettiset tilanteet, joista he itsensä löytävät. Ehkä kaikkien ihmisoikeuksista kiinnostuneiden ihmisten tulisikin paradoksaalisesti opetella sitä, kuinka olla puhumatta ihmisoikeuksista. Pakolaisideaaliin perustuvasta turvapaikkajärjestelmästä on tullut kontrollin, ei turvan tai pelastuksen mekanismi tämän meille ovat osoittaneet itse pakolaiset ja siirtolaiset. Heiltä me opimme, mitä on turvapaikkapolitiikka tänään. Katja Tuominen

16 Diversity Management Monikulttuurisuus on päivän sana: erilaisuus on rikkautta! Kaikilla yrityksillä, julkisilla organisaatioilla, urheiluseuroilla jne. on oma diversity management -ohjelmansa, jonka avulla sovitella yhteen monimuotoisuutta ja hyödyntää sen parhaita puolia. JANNE WESTERLUND Monikulttuurisen suvaitsevaisuuden riemuvoiton esityksessä rasismi on sysätty yhteiskunnan marginaaleihin, joista sen kaivavat esiin korkeintaan populistisen nyrkkeilijän pahoinvoivat äänestäjät tai pohjoiskarjalaisen pikkukaupungin skininuoret. Historiankirjoitus tulee puhumaan 1990-luvusta ja 2000-luvun alusta suomalaisen yhtenäiskulttuurin murrostilana ja vähittäisenä katoamisena etnisen monimuotoisuuden arkipäiväistymisen myötä. Mutta onko tilanne todella näin onnellinen? Mistä biologisen rasismin kukistaminen tai marginalisointi (politiikasta, mediasta jne.) oikeastaan kertoo? Perinteisen antirasismin heikkoudet Biologisen rasismin lopun myötä rasismi ylipäätään näyttäytyy ikään kuin menneisyyden painajaisunena (kolonialismi, lynkkaukset, keskitysleirit, etniset puhdistukset, apartheid jne.). Siinä missä biologinen rasismi liitti ajatuksen rodullisesta paremmuudesta kaksijakoiseen eroon (valkoinen-musta, sivistynyt-villi, puhdaslikainen jne.), nykyaikaisessa rasismissa on keskeistä biologisen rasismin lopun tai marginalisoinnin kääntäminen kulttuurisen rasismin voitoksi. Perinteinen antirasistinen teoria on korostanut, että jos erot ovat sosiaalisesti ja kulttuurisesti määräytyneitä, silloin olemme periaatteessa tasa-arvoisia ja perimmäiseltä luonnoltamme samanlaisia. Uusi, kulttuurinen rasismi osaa kääntää tämän edukseen: se on ensimmäisten joukossa julistamassa antirasismiaan. Sen mukaan erilaiset kulttuurit ovat periaatteessa samanarvoisia. Kulttuurinen rasismi on postmodernia rasismia: hienostuneimmillaan ja taktisesti älykkäimmillään se tunnustaa kulttuurisen rakentuneisuuden ja osaa kyseenalaistaa ajatuksen luonnollisesta etnisestä paremmuudesta. Biologian sijaan se vetoaa kunkin kulttuurin oikeuteen puolustaa omaa itseään, läntistä elämäntapaa tai demokraattista yhteiskuntaa, maan tapoihin sopeutumattomia tai niitä uhkaavia vastaan: sekoittuminen on vaarallista ja sen yrittäminen on turhaa. Vanha antirasismi, suvaitsevaisuuden puolustaminen, on vaikeuksissa tämän uuden rasismin kanssa. Heikoimmillaan se lankeaa omaan ansaansa, minkä tahansa poliittisesti korrektiin sietämiseen ja siten kritisoimisen mahdottomuuteen (esim. julmat uskonnolliset tavat), ja uppoaa kulttuurisen relativismin pohjattomaan suohon, mikä taas antaa kulttuurisen rasismin edustajille mahdollisuuden näyttäytyä edistyksellisinä, ihmisoikeuksien puolustajina jne. Yhtä heikoilla vanha antirasismi on silloin, kun suvaitsevaisuuspuheella tehdään rasismista yksittäisten ihmisten asenneongelma eikä rakenteellisesti ja puhetapojen kautta tuotettu ilmiö. Muukalaisuus ja erottaminen Toisaalta on selvää, että suvaitsevaisuuden riemuvoitto peittää alleen piileviä tai epäselviä rasismin muotoja. Etnisesti valtaväestöstä poikkeavassa yksilössä olennaista on se, että hän rikkoo perustavanlaatuisen jaottelun ystäviin ja vihollisiin: hän on muukalainen, sisällä ja ulkona tai ei kumpaakaan. Muukalaisuudesta voi päästä eroon näennäisesti, eli etnisyyttä saattaa olla mahdollista käyttää eräänlaisena suojavärinä monikulttuurisen suvaitsevaisuuden julkisivussa, mutta aina on olemassa epävarmuus tuon pyyhkiytymättömän stigman putkahtamisesta esiin. Kun ranskalaiset jalkapalloilijat epäonnistuivat vuoden 2002 maailmanmestaruuskisoissa, suosittu oikeistopopulisti Le Pen nosti esiin tiettyjen pelaajien ei-ranskalaisen syntyperän: surkean menestyksen syy oli siinä, että he eivät olleet tarpeeksi isänmaallisia. Pysyvän stigman logiikassa mikään ei riitä: eräänä päivänä voit olla juhlittu isänmaan sankari (kuten algerialaissyntyinen Zidane ja kumppanit olivat vuosina 1998 ja 2000), mutta jonain toisena päivänä koko yhteisöön kuulumisesi on asetettu kyseenalaiseksi. Ehkä se päivä ei koskaan tule, mutta sen suurempi on epävarmuutesi. Historiallisesti muukalaisuuden käsittelyssä on esiintynyt kaksi ratkaisua: tuhoaminen ja sulauttaminen (assimilaatio). Monikulttuurisessa yhteiskunnassa sulauttaminen toimii ainoastaan lievässä muodossa, kuten yhteiskunnassa selviytymisen kannalta välttämättömien taitojen ja tietojen omaksumisena, eikä sen tavoitteena ole puhdas yhdenmukaisuus. Kun territoriaalinen erottaminen on poissuljettua, otetaan käyttöön kulttuuriselle rasismille ominaiset hienovaraisemmat erottamisen muodot, jotka toimivat mm. tilallisesti (maahanmuuttajien sijoittaminen/sijoittuminen erillisiin kaupunginosiin), työtehtävien tasolla (maahanmuuttajat siivoojina tai pizzeriatyöläisinä) ja ajallisesti (etniseen vähemmistöön kuuluva siivooja käy työssä normaalin työajan ulkopuolisesti). Universaalit markkinat Mikä sitten selittää esimerkiksi vähemmistöjen epätasa-arvoista työmarkkinoille sijoittumista kulttuurisen rasismin mukaan? Mikäli erot ovat sosiaalisesti rakentuneita, silloin ne ovat yksinkertaisesti vapaan kilpailun tuotetta. Globaaleilla markkinoilla menestyvät kansakunnat ovat niitä, jotka ovat kulttuurisesti soveltuvimpia, ahkerimpia ja teknologiselta tasoltaan kehittyneimpiä, mikä taas voidaan yhdistää eri kulttuureista lähtöisin olevien maahanmuuttajien koulutukselliseen ja tieto-taidolliseen lähtötasoon. Joskus tämäkin väite tietysti osoittautuu räikeästi epäpäteväksi, kuten korkeasti koulutettujen maahanmuuttajasiivoojien kohdalla, mutta monikulttuurisessa yhteiskunnassa sitä pidetään poikkeuksena, joka korjaantuu ajan myötä, kunhan suvaitsemattomuuden jäänteistä hankkiudutaan lopullisesti eroon. Globaalit markkinat ovat ikään kuin tuoneet kulttuuriset erot samalle pelikentälle, jonka ominaisuuksia ovat kierto, liikkuvuus, monimuotoisuus ja sekoittuminen. Kauppa saattaa erot yhteen ja kasvattaa niiden määrän äärettömäksi. Monikulttuurisuuden merkityksen tärkeä syy on juuri tässä: jäykille kaksijakoisuuksille ei ole sijaa talousjärjestelmässä, joka on valmis sisällyttämään kenet tahansa ja kuinka hybridin identiteetin tahansa erityiseksi kuluttajaryhmäksi, tuotteeksi tai työvoiman osaseksi. Markkinasegmenttien maailmassa jokainen ero on mahdollisuus. Sitä, että kaikille löytyy oma roolinsa tuotannon ja kulutuksen ketjussa, korostaa entisestään yleinen tuotannon hajauttamisen ja verkostoitumisen logiikka. Joustavien hierarkioiden, jatkuvan kommunikaation ja tiimityön maailmassa on valtaisasti tarvetta kulttuuristen erojen tuntemukselle, kielitaidolle ja erilaisten ihmisten kanssa toimeentulemisen taidoille. Tässäkin suhteessa monikulttuurisuuden julkisivu on tietysti idealisoitu. Yhteinen kenttä ei ole sileä ja vapaasti liukuva pinta, vaan siihen liittyy aina taloudellisia ja poliittisia valtasuhteita, esteitä ja hyväksikäyttöä. Kenen tahansa sisällyttämisen ehtona on aina samanaikaisesti rajojen ja oman paikan hyväksyminen. Edes periaatteessa yhtenäisillä markkinoilla, Euroopan Unionin alueella, työvoima ei voi luottaa mahdollisuuteensa etsiä onnea ja parempia toimeentulomahdollisuuksia toisesta paikasta, minkä osoittavat uusien jäsenmaiden työvoiman liikkuvuudelle asetetut rajoitteet. Kaikki tämä merkitsee vähintäänkin sitä, että rasismista puhuessamme meidän on oltava äärimmäisen huolellisia ja varovaisia sekä otettava huomioon tilanteen monimutkaisuus. Ei ole mitään hyötyä käyttää biologista rasismia vastustavaa argumentointia kulttuurista rasismia vastaan. Kulttuurisen rasismin vastustamiseksi on kiinnitettävä huomiota sen omiin jäykkyyksiin: kulttuurisen jäsenyyden pysyvyyden käsityksiä vastaan on asetettava sen muuttuvaisuus sekä perustavanlaatuinen epävakaus, ja vapaan kilpailun illuusion sijasta on korostettava rajojen ja vallan toiminnan tekemistä näkyväksi sekä niiden luovaa ylittämistä. Markus Termonen