Päihdekuntoutusta tarinoita kertoen

Transkriptio

1 Tyttöjä humalassa pohjoisen yössä Päihdeperheiden kokemuksia korvaushoidosta Anniskelumyynti vähenee koko ajan Lasten asema päihdeperheessä puhutti seminaarissa päihdealan erikoislehti Päihdekuntoutusta tarinoita kertoen

2 S I S Ä L T Ö Pullo ja polttopullo TEUVO PELTONIEMI Tytöt, jotka joivat väkevän humalan LEILA LEISTO & SUVI TUOMIKOSKI-KOUKKULA Tarinankerronta keski-ikäisten miesten päihdekuntoutuksessa HENNA LINDGREN Päihdealan erikoislehti Ilmestyy kuutena numerona Perustettu 1965 JULKAISIJA A-klinikkasäätiö TOIMITUS päätoimittaja Teuvo Peltoniemi toimitussihteeri Auli Saukkonen ulkoasu Kaija Savola TILAUKSET A-klinikkasäätiö Paasivuorenkatu 2 A, Helsinki puhelin (09) , telefax (09) tilaukset@a-klinikka.fi Vuosikerta 20 euroa Irti huumekeskustelusta KATI RANTALA Meiän perhe selviää, koska tämä paikka on olemassa Päihdeperheiden kokemuksia korvaushoidosta Päiväperhossa SOILE MULTANEN Ravintolajuominen vähenee, vähittäismyynti kasvaa THOMAS KARLSSON Tanssin pyörteissä JUKKA HEINONEN Anteeksianto johtaa joskus pahaan AULI SAUKKONEN Lasten asema ja oikeudet päihdeperheessä puhuttivat asiantuntijaseminaarissa TUULI ERKKO Alkoholiohjelmaseminaari 2006 Kunnallisen päihdehuoltoyhdistyksen vuosikokous ja seminaari Oulussa: Päihdetyö ei ole mahdoton tehtävä TUULA HURSTI Elämän sekavuudet selville sekoilemalla (kirja-arvio) PEKKA PAKARINEN Aihetta optimismiin? (kirja-arvio) AULI SAUKKONEN Tsunamin viemää (kirja-arvio) AULI SAUKKONEN Luettavaa Uutisia TOIMITUSNEUVOSTO emeritusprofessori Pertti Hemánus tutkimusprofessori Marja Holmila toimittaja Ulla Järvi johtaja Marja-Leena Nousiainen johtaja Katriina Pajupuro päätoimittaja Teuvo Peltoniemi toimittaja Timo Pihlajaniemi johtajapsykiatri Kari Pylkkänen (pj.) johtaja Matti Rohunen neuvotteleva virkamies Tapani Sarvanti tutkija Tuukka Tammi kouluttaja Mailis Taskinen kehittämispäällikkö Leena Warsell A-KLINIKKASÄÄTIÖ toimitusjohtaja Lasse Murto johtava ylilääkäri Rauno Mäkelä talousjohtaja Kari Pätynen henkilöstön kehittämispäällikkö Tuula Annala tiedotuspäällikkö Teuvo Peltoniemi kehittämispäällikkö Ari Saarto Hallitus tutkimusprofessori Salme Ahlström sosiaalijohtaja Marja-Liisa Grönvall ylijohtaja Matti Heikkilä sosiaalijohtaja Aulikki Kananoja (pj.) varatuomari Jyrki Kivistö kehittämispäällikkö Ritva Kuikka sosiaalitoimenjohtaja Maija Kyttä sosiaalijohtaja Sakari Laari päihdetyön päällikkö Helena Levonen sosiaaliterapeutti Lasse Lehmusoksa (työntekijöiden edustaja) Tiimissä julkaistut kirjoitukset edustavat kirjoittajiensa, eivät välttämättä A-klinikkasäätiön kantaa. Tiimin kirjoitukset julkaistaan myös lehden internet-versiossa ( PAINOPAIKKA Forssan Kirjapaino Oy, Forssa ISSN (painettu lehti) ISSN (verkkolehti) Aikakauslehtien Liiton jäsenlehti KANNEN KUVA: Markus Nieminen/GORILLA 2

3 TEUVO PELTONIEMI P Ä Ä K I R J O I T U S PULLO JA POLTTOPULLO Huhtikuussa sain aitiopaikalta seurata espanjalaisnuorten viikonloppuja. Aluksi näytettiin kiertävän tapasbaareissa juomassa kokis tai olut. Elämä virkistyi puoliltaöin, diskoiltiin, käveltiin tai pörrättiin mopolla. Mieleenpainuva, tavallinen näky oli ryhmä nuoria, jotka illan päätteeksi nauttivat vielä yhden, eli lusikoivat jogurttipurkin. Erilaista kuin Suomessa, jossa alkoholi kuuluu monen nuoren päivään jokaiseen. Mutta maailma muuttuu. Ulkona juominen on Espanjassa alaikäisiltä periaatteessa kielletty ja vastikään nuoret ovat keksineet härnätä juomisella. Tekstiviestein ulkoilmajuhla kavereille tiedoksi ja pystyyn saadaan botellón, joka tarkoittaa suurta pulloa. Juhlimisen päämäärä on päästä niin humalaan kuin mahdollista. Macrobotellóneista on tullut tuhansia nuoria kokoavia juomisfiestoja. Niihin osallistuu jo lähes viidesosa maan vuotiaista. Joukossa tyhmyys tiivistyy, syntyy roskaa, tappeluita, ilkivaltaa ja rosvousta. Barcelonan perjantai-illan megapullottelua valvomaan tarvittiin 350 poliisia. El Pais lehden mukaan vahinkoa synnytti kuitenkin lähinnä parinsadan hengen vandaalijoukko, jolla oli aseena jopa Molotovin koktaileja eli polttopulloja. Haastattelujen mukaan ryhmän perustavoitteena on tehdä ilkivaltaa ja saada aikaan väkivaltaa poliisin kanssa. Ei kovin erilaista Helsingissäkään. Oli sitten perinteinen vappurieha tai spontaanimpi yhteiskokoontuminen, niin pullot ovat aina läsnä. Vapun tai juhannuksen nimi ei suoraan kerro perustarkoitukseksi humaltumista, mutta jokainenhan sen tietää muutenkin. Normaalin juopottelun lisäksi kevään juhlimiskeskustelut ovat liikkuneet myös väkivallan ympäriltä. Polttopulloja oli kasassa myös Helsingin makasiineilla, eikä tulella leikkimisestä ollut muutenkaan puutetta. Pullo on sekä väline että symboli. Pullon kautta maailma näyttää erilaiselta, mutta ei silti oikeasti muutu. Päivystävillä sosiologeilla on tällaisten tilanteiden tulkintaan valmiit fraasit: nuoriso riehuu epävarman tulevaisuutensa vuoksi. Poliisin läsnäolo aiheuttaa vastareaktion. Töhrimisen nollatoleranssi ärsyttää. Nuorimies kommentoi, että reuhataan, kun ei sanoma muuten mene perille. Näiltä yliselittäjiltä taitaa puuttua sekä maalaisjärki että historian taju. Edellinen tietää, että kun alkoholia nautitaan isoissa ryhmissä se tuottaa paljon häiriötä. Siksi alkoholipolitiikassa tarvitaan sekä virallisia ja epävirallisia yhteisiä normeja. Nyt taitaa olla puutetta molemmista. Ehkä tarvitaan vähän säätöä. Historia muistuttaa, että fanaattiset pienryhmät yrittävät lannistaa enemmistön propagandalla ja väkivallalla. Jos niille ei aseteta järkeviä rajoja eli vaadita tavallisten ihmisten oikeuksien kunnioittamista, tuloksena on pahimmillaan Hitler-jugend, Maon kulttuurivallankumous tai vähimmillään Suomen taistolaiskausi. Ehkä perille pitäisi saada sanoma myös toiseen suuntaan, se, että kansan enemmistö haluaa tasa-arvon ja yhteiskunnallisen hyvän edistämisessä aseekseen vallan muuta kuin katuväkivallan. Solidaarisuutta ei luoda loukkaamalla taviksia, vaan auttamalla lähimmäisiä. Ja pullot eivät siinä auta. 3

4 LEILA LEISTO & SUVI TUOMIKOSKI-KOUKKULA TYTÖT, JOTKA JOIVAT väkevän humalan SUSANNA OKSANEN Mikä saa nuoret tytöt juomaan itsensä kovaan humalaan? Millaisia ovat ne tilanteet kadulla tai kotibileissä, joista tytöt joutuvat poliisin ja sosiaalityöntekijän huomaan? Muuttaako viranomaisten toiminta tyttöjen päihteidenkäyttöä ja elämänkulkua? Näihin ja muihin tyttöjen päihteidenkäyttöön sekä viranomaisten puuttumiseen liittyviin kysymyksiin etsimme vastauksia toukokuussa 2005 valmistuneessa pro gradu -tutkielmassamme Tyttöjä pohjoisen yössä tyttöjen kokemuksia päihteiden käytöstä sekä sosiaalityöntekijän ja poliisin interventioista. Ainekset tutkimukseemme olemme saaneet haastattelemalla kahdeksaa tyttöä, jotka olivat päätyneet päihtymyksensä vuoksi Rovaniemen poliisilaitokselle. Tutkimuksessamme kuvaamme kokemuksia 14 erilaisesta puuttumistilanteesta. Haastateltavien ikä vaihteli 14 ja 18 vuoden välillä ja asiakassuhde poliisiin heillä oli ollut vuotiaana. Päihteet tyttöjen elämässä Ensimmäisen humalansa tytöt joivat 9 13-vuotiaana tuttujen tarjoamilla tai kotoa varastetuilla alkoholijuomilla. Kokeilujen jatkuessa päihteidenkäyttö yleistyi joka viikonloppuiseksi. Tällöin myös huumeet sisältyivät monen tytön päihdekäyttöön. Alkoholi tai huumeet tekivät tytöistä sosiaalisempia ja rohkeampia mutta myös aggressiivisempia ja välinpitämättömämpiä. He pitivät päihteidenkäyttöä itsestäänselvyytenä ja raitista poikkeavana. Päihdekäyttäytymisen taustalla oli sosiaalista altistumista. Kaverit olivat tytöille tärkeitä, ja heidän hyväksyntänsä saamiseen liittyi päihteidenkäyttöä. Toisaalta elämäntilanteiden muutokset, kuten vanhempien ero tai koulun tai asuinpaikan vaihdos, toivat tytöille epävarmuutta elämään. Ystävät jäivät ja 4

5 uuteen yhteisöön tutustuminen vaati voimavaroja. Varhainen vastuu itsestä korostui, kun vanhemmat eivät olleet tietoisia tyttöjen vapaa-ajan viettopaikoista. Tytöt pyrkivät päihteiden avulla myös unohtamaan pahoinvoinnin ja loukatun identiteetin kokemuksia, kuten koulukiusaamista ja seksuaalista hyväksikäyttöä. Rahan vähyys, pelko elämänhallinnan menettämisestä ja sosiaalinen kontrolli suojasivat tyttöjä päihteidenkäytön pahenemiselta. Huumeiden kalleus esti niiden säännöllistä käyttöä. Vaikka huumeet olivat tulleet lähemmäksi nuoria, niiden käyttöön liittyi yhä narkofobista suhtautumista. Yhteiskunnan ja median luoma kuva narkkareista ei houkutellut huumeiden pitkäaikaiseen käyttöön. Myös vanhempien, ystävien ja yhteiskunnan kontrolli suojasivat tyttöjä päihteidenkäytöltä. Ilta kaupungilla johti interventioon Tyttöjen kuvauksissa kaupunki oli vapaa-ajan toiminnan keskipisteenä. Kaupungilla juomisen lisäksi kotibileet olivat suosittuja. Olipa juhlintapaikkana katu, leikkipuisto, kotibileet tai rave-tapahtuma, yhteistä tytöille oli väkevä humala. Jotkut tytöistä kertoivat juoneensa mietoja juomia, vaikka väkevät juomat olivatkin vahvasti edustettuina tyttöjen kuvauksissa. Sitä joi jonku puolet nolla seiskaa suomiviinaa. Silloin piti juoda viinaa, silloin ei oikeestaan kelleen maistunu olut tai siideri, eikä mikään muu. Se oli aina sitä väkevää viinaa, mitä varmaan nykyäänkin juodaan eniten, koska se on niin halpaa (Ulla) Poliisi puuttui tyttöjen päihteidenkäyttöön, kun he alaikäisinä joivat julkisella paikalla. Päihteidenkäytön lisäksi puuttumistilanteeseen saattoi liittyä myös poliiseille uhittelua, väkivaltaista käytöstä ja rikoksiin syyllistymistä. Toisaalta vanhemmat ja naapurit olivat tehneet ilmoituksia häiritsevistä kotibileistä. Oltiin yhden kaverin luona. Siellä oli pirskeet ja joku naapuri oli soittanut poliisit. Mie satuin just heiluun pullo kädessä oven edessä ja sitten poliisit vain tuli sisään ja mie et oho. (Jonna) Kun poliisit tavoittivat päihtyneen nuoren, he veivät hänet poliisilaitokselle. Tällöin sosiaalityöntekijä aloitti työskentelyn nuoren ja hänen perheensä kanssa. Puuttuminen oli sidoksissa nuoren omaan ja perheen tilanteeseen. Ensimmäinen väliintulo johti tytöillä harvoin lastensuojelun asiakkuuteen. Sen sijaan toistuvasti päihtymysten vuoksi kiinni otettuja tyttöjä tuettiin lastensuojelun avohuollon tukitoimenpitein. Neljä tyttöä oli ollut sijoitettuna kodin ulkopuolelle. Paha, hyvä puuttuminen Aluksi tytöt kokivat poliisin ja sosiaalityöntekijän puuttumisen varsin kielteisesti. Tytöt tunsivat raivoa ja pelkoa. Viranomaisten tavoitteet olivat täysin risti- riidassa heidän omien etujensa kanssa. Osa tytöistä ajatteli, ettei puuttumiselle ollut todellisia perusteita. Tapahtumien kulkua yritettiin vastustaa asettumalla viranomaisten yläpuolelle. Aamulla muistan, mä sanoin sille sosiaalityöntekijälle, kun siinä oli semmoine nitoja pöydällä ja se koko ajan urputti ja mulle meni hermot, että jos et oo hiljaa, niin mä paiskaan nitojalla sua ottaan. (Virve) Henkilökemia vaikutti merkittävällä tavalla työskentelyn etenemiseen ja yhteistyön syntymiseen. Tyttöjen kuvaukset poliiseista olivat myönteisempiä kuin sosiaalityöntekijöistä. Yleensäkin kielteisemmin koettiin lastensuojelun prosesseissa mukana olleet työntekijät. Tytöillä oli jonkin verran kokemuksia syrjään jäämisestä niin vuorovaikutuksen kuin konkreettisen toiminnan tasolla. Ei ne oikeestaan minua mitenkään kuunnelleet. Kun oli alle 15-vuotias, ei ollut sananvaltaa. Se oli sossu joka siinä sanoi. (Nora) Osa tytöistä kykeni kiukun ja vihan keskellä ymmärtämään, etteivät työntekijät puuttuneet pahuuttaan heidän päihteidenkäyttöönsä, vaan lainsäädännön ja viran edellyttämän velvollisuuden vuoksi. Muutama tyttö tarkasteli asiaa myös lapsen kehityksen ja kasvun turvaamisena, osa vanhempien havahduttamisen ja juomisen vähentämisen näkökulmista. Muutaman tytön mielestä puuttumatta jättäminen olisi heikentänyt oleellisesti heidän omaa, perheen tai ystävien hyvinvointia. Kyllä se minusta on hyvä kuitenkin, mitä noita juttuja on kuullut, niin kaveritkin, ei ne ois ilman yhteistyötä päätyny ikinä mihinkään. Jos minun asioihini ei olis puututtu, niin mie en uskalla edes aatella sitä hommaa. ( Marika) Se oli hyvä, että sossut sano, et vanhempien kannattais mennä alkoholiparantolaan. (Marjo) Muuttuiko mikään? Sosiaalityöntekijän ja poliisin puuttumisen seuraukset olivat olleet tyttöjen mielestä niin myönteisiä kuin kielteisiäkin. Kaikki tytöt eivät kuitenkaan nähneet intervention vaikuttaneen suuresti heidän päihteidenkäyttöönsä tai muuhun elämäänsä. Väliintulon vaikutus saattoi toisaalta kestää vain rajatun ajan. Ei se poliisin puuttuminen, mutta jos äiti ois sanonu niin sitten. Ko äitikään ei suuttunu siitä, niin ei varmaan pariin viikkoon tehny mieli ottaan mitään, mutta ei se sitten oikeestaan muuttanu mitenkään. (Jaana) Päihteidenkäyttö oli ehkä vähentynyt mutta palannut pian samanlaiseksi kuin ennen poliisin tai lastensuojelun puuttumista tilanteeseen. Päihteidenkäyttö saattoi myös jossain tapauksessa jatkua kriisisijoituksesta huolimatta. Päihteitä käytettiin lomilla laitoksista mutta myös muuna vapaa-aikana. Tyttöjen sijoitus perhe- ja nuorisokoteihin vähensi heidän päihteiden- 5

6 käyttöään huomattavasti. Toisille puuttuminen päihteidenkäyttöön oli ratkaiseva askel elämän suunnan muuttumiseen. Oma tai vanhempien päihdeongelma tuli esille. Interventio sai miettimään sen hetkistä elämäntilannetta ja etsimään vaihtoehtoja omalle käyttäytymiselle. Puuttuminen saattoi vaikuttaa koulunkäyntiin sitoutumiseen ja yleensäkin elämän sisältöjen uudelleen muotoutumiseen. H: Onko sun koulunkäynti jotenki muuttunu? Erika: On se silleen, että ko on sitounu siihen. Ja on sitten semmonen säännöllisyys elämässä. Et siihen niinku panostaa siihen koulunkäyntiin ja haluaa ammatin itelle. Et silleen niinku muuttunut et ossaa käydä siellä koulussa ja tekkeee ne sovitut hommat. Jos ei tee niitä heti niin tekkee ne myöhemmin sitten ainaki. No nyt on silleen, et jos yhen kaljan käyn juomassa jossaki kaverin kans, mut se ei enää oo se, joka ohjaa sitä elämää. Et ne on muut asiat ja tekemiset, jotka enemmän vettää puoleensa. Koko ajan on semmonen ajatus, että mä en halua siihen enää. Se oli niin paskaa, että mä en siihen halua. (Ella) Puolet tytöistä pääsi eroon päihteiden ongelmakäytöstä. He eivät enää halunneet tilanteeseen, jossa päihteet ohjaavat heidän elämäänsä. Viranomaisten yhteistyö ja kehittämisen kohteet Enemmistö tytöistä oli sitä mieltä, että yhteistyö sosiaalitoimen ja poliisin välillä on tärkeää. Se tuli esiin suhteessa omiin ja kavereiden elämäntilanteisiin. Pohtiessaan viranomaisyhteistyötä jotkut tytöistä nostivat esille erityisesti poliisin työn tärkeyden turvallisuuden lisääjänä ja ilkivallan vähentäjänä. Poliisit on erittäin hyviä. Hyvin toimii ku aattelee, niin tuolla kulkee koko ajan poliiseja, mikä on hyvä homma, koska silloin tulee itelä turvallinen olo, ko ketä ties hulluja tuola kulkee. Tästä ei niin kauheen kauan oo ko se nainen raiskattiin tyyliin keskellä päivää keskellä tietä ja ihmiset katto, ei teheny mitään. Semmosisaki tilanteisa sais olla noita poliiseja. Poliisit on silleen muutenkin ihan hyviä. (Birgitta) Tytöt kertoivat myös kehittämisehdotuksia. Poliisin ja vanhempien välistä yhteistyötä tulisi lisätä, jotta kymmenvuotiaat saataisiin pois kaduilta. Vanhempien hyvinvointiin ja heidän kykyynsä huolehtia lapsistaan tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota. Sosiaalityöntekijän ja poliisien pitäisi tyttöjen mielestä kehittää valmiuksiaan nuorten kohtaamisiin ja antaa tytöille mahdollisuus tulla kuulluiksi. Toisille puuttuminen päihteidenkäyttöön oli ratkaiseva askel elämän suunnan muuttumiseen. Pitäis ajatella nuorten parasta ja olla ennemminki nuorten kaveri ko vihamies ja puhua niitten kans enemmän. Pitäis ottaa aikaa ja puhua sen kans eikä kattoa kelloa joka kolomas sekuntti. Nyt täsä on viis minuuttia, kyllä tässä pitäis saada jotaki aikaseksi, kuule tässä nyt nuorisokoti, seuraava asiakas Jos ne ois hetken aikaa kuunnellu minua niin oisin voinu niille kertoa (Aamu) Sosiaalityöntekijöiden työ nähtiin kiireiseksi liukuhihnamaiseksi työskentelyksi. Tytöillä oli epätietoisuutta työntekijöiden vaihtuvuuden vuoksi heidän lastensuojelun sosiaalityöntekijöistään. Konkreettisina kehittämistoimenpiteinä tytöt ehdottivat selviämisaseman perustamista ja nuorten päivystämistä kaduilla. Päivystämään ei kuitenkaan kelpuutettu keitä tahansa nuoria, vaan sellaisia, joille on kertynyt kokemusta ja omaa näkemystä päihteidenkäytöstä. Nuoria kannattaa kuulla Tytöt toivat tutkimuksessa esille omia arvokkaita näkökulmiaan, joihin olisi hyvä kiinnittää huomiota nuorten parissa työskenneltäessä. Poliisilaitokselle päätyneen tai kotona kiinnijääneen nuoren kanssa on otollisinta käydä keskustelua tapahtuneesta heti seuraavana päivänä. Työntekijöiltä vaaditaan myös herkkyyttä havaita asiakkaiden tunteita ja heidän käyttäytymisensä taustalla olevia asioita. Kiireen keskellä on pyrittävä antamaan asiakkaille aikaa, jotta he kokevat tulevansa kuulluiksi. Poliisin ja sosiaalityöntekijän tehokas työskentely yhdessä on vähentänyt ainakin Rovaniemellä nuorten rikoksia ja päihteidenkäyttöä kaupungilla. Poliisilaitokselle päätyy silti vuosittain useita kymmeniä tyttöjä, joilla on samankaltaisia kokemuksia kuin tutkimukseemme osallistuneilla nuorilla. Pohdimme sitä, kuinka nuorten parissa voi työskennellä niin, että kontrollin asettajien ja vihamiesten ohella työntekijät nähdään myös avun tarjoajina. Vaikka lastensuojelussa sosiaalityöntekijän on tärkeää pystyä asettamaan rajoja, silti nuori on hyvä kohdata tasaveroisena yhteistyökumppanina. Leila Leisto ja Suvi Tuomikoski-Koukkula työskentelevät sekä kunnan sosiaalityöntekijöinä että Lapin yliopiston sosiaalityön assistentteina. Heidän pro gradu -tutkielmansa Tyttöjä pohjoisen yössä tyttöjen kokemuksia päihteiden käytöstä sekä sosiaalityöntekijän ja poliisin interventioista on julkaistu Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan julkaisusarjassa C. 6

7 TEKSTI: HENNA LINDGREN KUVAT: MARTTI JÄMSÄ Tarinankerronta keski-ikäisten miesten päihdekuntoutuksessa Tarinankerrontaryhmässä kokeilin, kuinka kuva voi toimia keskustelun avaajana ja voimauttavana asiana keski-ikäisten päihdeongelmaisten miesten kanssa. Ryhmäläiset tutkivat elämäänsä valittujen kuvien avulla. Tavoitteena oli auttaa heitä jäsentämään elämäänsä, käsittelemään ja työstämään elämänsä käänteitä ja kokemuksia sekä saamaan siitä voimaa. 7

8 Osallistuin vuosina Mikkelin ammattikorkeakoulussa järjestettyyn Paikka ja taide -taidekasvatuksen erikoistumisopintojen koulutusohjelmaan. Tein opintoihini kuuluneen kehittämistyön ohjaamalla tarinankerrontaryhmää työpaikallani Tuustaipaleen kuntoutumiskeskuksessa. Kehittämistyön idea oli kokeilla sadutusmenetelmää keski-ikäisten päihdeongelmaisten miesten hoitomuotona. Tuustaipaleen kuntoutumiskeskus on Itä-Suomen päihdehuollon kuntayhtymän ylläpitämä päihdeongelmaisille tarkoitettu laitoskuntoutusyksikkö. Työskentelen kuntoutumiskeskuksen toimintaterapiakeskuksessa, joka tarjoaa perinteisen askartelunohjauksen lisäksi myös muita vaihtoehtoisia menetelmiä asiakastyöhön. Tarinankerrontaryhmässä yhdistin sanan ja kuvan käyttöä. Kuvamateriaalina käytin valokuvaaja Martti Jämsän kuvia teoksesta Kesä Summertime. Tarinankerrontaryhmässä kokeilin, kuinka kuva voi toimia voimauttavana tekijänä ja keskustelun avaajana keski-ikäisten päihdeongelmaisten miesten kanssa. Yhdistin kuvamateriaalin käyttöön myös sanan, tarinan ja käytin työni pohjana sadutusmenetelmää. Sadutus vaikutti mielenkiintoiselta ja minulle uudelta menetelmältä, ja lisäksi näin sen uutena mahdollisuutena tehdä työtä. Ryhmänohjauskokeilun tavoitteena oli auttaa keski-ikäisiä päihdeongelmaisia miehiä jäsentämään elämäänsä, käsittelemään ja työstämään elämänsä käänteitä ja kokemuksia sekä saamaan siitä voimaa. Ryhmäläiset olivat päättäneet olla kertomatta muille asiakkaille ryhmän sisällöstä tämä oli heidän oma juttunsa. Kertojaa kuunnellaan ehdoitta Liisa Karlsson kirjoittaa kirjassaan Sadutus Avain osallistavaan toimintakulttuuriin, että sadutuksessa on kertoja ja kuulija, joka kirjaa kuulemansa ylös. Mitään kertomuksessa ei muuteta. Kuuntelija kirjaa tarinan, hän arvostaa toisen ajatuksia. Tämä puolestaan synnyttää innostuksen kertoa. Tarina syntyy kertojan mielessä hänen hiljaisesta tiedostaan, kokemuksistaan ja muistoistaan. Hiljainen 8

9 tieto, sisäinen puhe ja intuitio muodostuvat tuntemusten, tietojen ja kokemuksen välisestä suhteiden verkosta, jotka tarinassa nousevat tietoisuuteen. Tarinankerronta liittyy kohtaavaan ja osallistavaan toimintakulttuuriin, jossa kuuntelija ei arvioi vaan syventyy kertojan tapaan nähdä ja kokea maailma. Tarinankerronnan avulla rakennetaan vastavuoroista, kertojaa ehdoitta kuuntelevaa tapaa toimia. Ryhmässä asiakkaille syntyy oma kirjallinen tarinansa, jota voi lukea ja miettiä sen sisältöä myöhemmin, kun hakee suhdettaan omaan historiaansa, itseään ja identiteettiään. Toisaalta työntekijällä on mahdollisuus tavoittaa asiakkaan kokemusmaailma, kuulla se tarinan kautta. Ryhmän muodostaminen Esittelin taidekasvatuksen koulutusohjelmaa ja siihen liittyvää kehittämistyötä Tuustaipaleen kuntoutumiskeskuksen kehittämistyöryhmässä syksyllä Siellä mietimme, minkätyyppisestä menetelmäohjauskokeilusta saattaisi olla hyötyä tulevaisuuden kannalta yhtenä osana päihdeongelmaisten kuntoutusta. Oma innostukseni oli yhdistää kuvan ja sanan käyttöä. Kehittämistyöryhmä ehdotti kohderyhmäksi keski-ikäisiä miehiä. Miesosastojen sosiaalityöntekijät saivat tehtäväksi miettiä ryhmän kokoonpanoa, kumpikin osastollaan. Tavoitteena oli koota ryhmä suurin piirtein samanikäisistä miehistä, jotka pystyisivät hoitoaikansa puitteissa osallistumaan ryhmään ja myös sitoutuisivat kolmen kerran työskentelyyn. Myöhemmin tulimme siihen tulokseen, että olisi järkevää koota ryhmä samalta osastolta, jolloin turvallinen ja luotettava ilmapiiri olisi ehkä helpommin saavutettavissa, koska asiakkaat tuntisivat toisensa ennestään. Sosiaalityöntekijä oli antanut etukäteisinformaatiota asiakkailleen ja miettinyt myös osaltaan mahdollista ryhmäkokoonpanoa, minkä pohjalta haastattelin asiakkaita. Yhtä lukuun ottamatta kaikki joille kerroin alkavasta toiminnasta halusivat osallistua. Ryhmästä pois jäänyt asiakas oli jo ennättänyt siirtyä asumispalveluyksikön puolelle. Ensimmäisen kerran kokoontumispaikkana oli ryhmätyötila ja kestoltaan kokoontumiset olivat noin 1,5 tuntia. Ryhmässä oli mukana kolme asiakasta ja olin heille entuudestaan tuttu työntekijä. Ryhmäläisten henkilökohtaisina innoittimina olivat tarinamyönteisyys, uteliaisuus uudesta menetelmästä, työntekijän pyyntö tulla mukaan sekä halu olla avuksi kehittämistyön valmistumiseksi. Esittelin koulutusta ja kehittämistyöajatusta jo asiakkaita ryhmään pyytäessäni, ja ensimmäisellä kokoontumiskerralla kerroin koulutuksestani vielä lisää. Kerroin menetelmistä, joita tulisin ryhmässä käyttämään eli kuvan käytöstä ja sadutustyyppisestä tarinankerronnasta. Kysyin lupaa nauhoittaa tarinat, koska aika ei tulisi riittämään niiden ylöskirjaamiseen ryhmän yhteydessä. Tähän suostuttiin yksimielisesti, mutta itse nauhoitustilanne osoittautui kuitenkin jännittäväksi. Tämä tuli esille ryhmän loppuessa ja tuntemuksia läpikäydessä. Kertojilleen merkitykselliset tarinat Voimauttavan valokuvan perusajatus on voimaantuminen (empowerment), ihmisestä itsestään lähtevä sisäisen voimantunteen kasvamisprosessi, jota ei voi tehdä valmiiksi toiselle ihmiselle ja joka edellyttää tasavertaisuutta ja itsemäärittelyn oikeutta. Vasta henkilökohtaisen valokuvakokemuksen jälkeen siirrytään soveltamaan löydettyä asiaa omaan elämään, työyhteisöön tai kasvatustyöhön. Esittelin työskentelyn alussa valokuvaaja Martti Jämsän kirjan Kesä Summertime sekä kerroin hänen kirjaa varten ottamiensa kuvien syntyhistoriasta. Koulutukseni yhteydessä olin saanut tutustua tähän kuvamateriaaliin. Ihastuin ja innostuin, siksi halusin kokeilla näitä kuvia tässä ryhmässä. Ryhmäläiset tekivät kuvavalintansa omista intresseistään, historiastaan, muistoistaan ja kuvien tuomista tunnetiloista lähtien. Kuvien valinta oli asiakkaille ilmeisen vaikeaa, koska kaikista kuvista olisi riittänyt ajatuksia ja muistoja. Aikaa oli kuitenkin käytössä riittävästi ja lopulta ne koskettavimmat kuvat löytyivät. Nauhoitetut tarinat olivat lyhyitä, ja kuten eräs ryhmäläisistä totesi, nauhoituksen olisi pitänyt antaa olla päällä koko ryhmän keston ajan eikä vain itse tarinankerronnan aikana. Nauhurina meillä oli käytössä sanelukone. Pöydälle sijoitettu mikrofoni olisi ollut huomaamattomampi ja luonnollisempi, joten oli selvää, että äänitykset jännittivät ensimmäisellä kerralla. Tarinankerrontaryhmässä ryhmäläiset tutkivat elämäänsä valittujen kuvien avulla. Oman henkilökohtaisen valokuvakokemuksen jälkeen he siirtyivät kuvan pohjalta tarkastelemaan elämäänsä ja kertomaan siitä, 9

10 kuten voimauttavan valokuvan perusajatus kuuluu. On tyydyttävä yksittäisiin tarinoihin, jotka ovat merkityksellisiä kertojilleen. Kysymys siitä, mikä on totta ja mikä on keksittyä, jää tulkinnanvaraiseksi. Itselle tärkeä satu tai tarina sisältää itselle tosia ja todellisia kosketuspintoja suhteessa omaan elämään. Jouduin peruuttamaan seuraavan ryhmäkokoontumisen. Töihin palattuani yksi ryhmäläisistä tuli pyytämään minua osastolle, jossa toiset ryhmäläiset odottivat. Ryhmäläiset ehdottivat uutta aikaa samalle viikolle aiemmin peruuntuneen kokoontumisen tilalle. Uusi aika sovittiin seuraavalle päivälle. Seuraavana päivänä yksi ryhmäläisistä siirsi sovittua kotiutumisharjoittelulle lähtöään sen verran, että pystyi osallistumaan ryhmään. Samassa yhteydessä kävimme keskustelua kolmannesta, viimeisestä kokoontumisesta: miten toimimme, koska yhdellä ryhmäläisistä päättyy hoitojakso tulevana maanantaina. Ryhmäläiset ehdottivat, että viimeinen kokoontuminen ennätettäisiin pitää maanantaiaamuna. Samalla kotiutumisharjoittelulle lähtevä asiakas ehdotti palaavansa kahta vuorokautta sovittua aiemmin, jotta kokoonpanomme ei muuttuisi. Mistä tämä ryhmäläisten oma-aloitteinen toiminta kertoo sitoutuminen alkaneeseen tarinankerrontaryhmään oli todella vahvaa. Ryhmä pidettiin omana juttuna Toisella kokoontumisella tarina jatkui edelleen samasta kuvasta eletyn elämän tarinana eteenpäin. Ryhmän tunnelma oli rento, välitön ja luottamuksellinen. Ryhmäläiset olivat päättäneet olla kertomatta muille asiakkaille ryhmän sisällöstä tämä oli heidän oma juttunsa. Tarinoissa tuli esille hämmästyttävän paljon piirteitä ja tapahtumia, joita asiakkaiden omassa elämässä oli ollut. Tällöin työntekijänä alkaa miettiä, onko tässä jotain kohtaa, jotain sellaista mitä minun pitäisi kuulla. Mitä tarinat kertovat keski-ikäisen päihdeongelmaisen miehen lapsuudesta, aikuisuuden kynnyksellä olemisesta päihdeongelman vasta orastaessa tai yksinäisestä nykyisyydestä? Tarinankerrontaryhmässä asiakkaalle avautui mahdollisuus tulla kuulluksi omilla ehdoillaan ja kielellään ilman työntekijän johdatusta. Sekä työntekijälle että asiakkaille avautui tilaisuus toisen ihmisen kuunteluun sekä kannanottoon että pohdiskeluun. Tärkeimpinä esiin tulleina asioina voi varmasti pitää hyvän itsetunnon, rohkaisun, ystävyyden ja yhteistyön ilmentymiä. Asiakkaat uskaltautuivat jatkossa enemmän puhumaan muissa keskusteluryhmissä ja tuntuivat viihtyvän aiempaa paremmin toistensa seurassa. Itselleni tarinankerronta antoi uusia projekti-ideoita ja teemoja. Tarinankerronta on helppo väline asiakkaan kuunteluun, se ei vaadi rahaa eikä erikoisvälineitä. Ohjauskokeilu osoitti, että ryhmäläisten aloitteellisuus lisääntyi ja työntekijän puheen osuus väheni. Ryhmäläiset alkoivat ideoida uusia vastaavia ryhmiä. Kokeilussa tuli esille ryhmäläisten oma kulttuuri päihdeongelma. Ryhmässä hyväksyttiin ryhmäläiset sellaisina kuin he olivat. He totesivat itsetuntonsa kohentuneen tarinankerronnan ansiosta. Asiakkaiden kuuntelulla on varmasti myös ennaltaehkäisevä vaikutus päihdeongelman kannalta. Tarinankerronta laajensi kuvaa asiakkaista Tarinankerrontaryhmä on vaikuttanut myös oman työn suunnitteluun. Kuuntelun myötä on herännyt kysymyksiä. Minkälaista hoitoa keski-ikäinen päihdeongelmainen mies tarvitsee? Mitä pitäisi ottaa huomioon? Tarinankerronta on antanut pohjaa keskusteluille, joita on syntynyt asiakkaiden oman sosiaalityöntekijän kanssa. Tarinankerronta saattaisi toimia myös pohjana oireilun huomaamiselle ja ymmärtämiselle. Ohjauskokeilulla on ollut vaikutuksia työhön ja sen avulla on ollut mahdollisuus oppia itsestään uusia asioita. Esimerkiksi kuinka on oppinut kuuntelemaan asiakasta paremmin tai omasta asennoitumisesta työhön. Tarinankerronta on tuonut tullessaan uutta tietoa asiakkaista, paljon sellaista, mitä ei ole ennen huomannut. Ryhmän miehet paljastuivat luoviksi, herkiksi, pohdiskeleviksi ja osaaviksi. Ohjauskokeilu lisäsi yhteistyötä sosiaalityöntekijöiden kanssa. Se on tuonut tullessaan uusia tilauksia vastaavanlaisten ryhmien pitämiseksi ja avannut keskustelua erilaisten vaihtoehtoisten menetelmien käytöstä. Tämän kokeilun yhtenä tavoitteena oli tarkastella tarinankerrontaa kuulemisen menetelmänä päihdehuollossa. Tarvitaan arvostusta ja luottamusta Ryhmää ohjaavalta työntekijältä vaaditaan mielestäni innostavaa ja kannustavaa asennetta, kykyä osata arvostaa asiakasta, kuuntelemisen taitoa, hienotunteisuutta, taitoa kirjoittaa juuri niin kuin asiakas sanoo, rauhallisuutta ja järjestelykykyä ajan suhteen. Asiakkaalta taas tulisi löytyä luottamus työtekijään, kyky pukea sanoiksi ajatuksia kertomisen taitoa, keskittymiskykyä, hyvää mieltä, turvallista oloa ja rauhallista olotilaa. Tarinankerronta nosti pintaan myös kysymyksiä siitä, missä määrin tarinoiden sisältöä ja viestejä voi lukea ja tulkita todellisina tapahtumina. Jouduin työskentelyn alkaessa pohtimaan, onnistuuko tarinankerronta, miten ehdin kirjoittamaan kaiken ylös, käytänkö nauhoitusta, miten siihen suhtaudutaan ja toiminko oikein sekä miten toisen tarinaan pitäisi suhtautua. Kenties näiden asioiden tiedostaminen auttoi kokeilun onnistumisessa. Työntekijältä vaaditaan vielä lisäksi rohkeutta heittäytyä kokeilemaan uutta ja toisaalta 10

11 Oman henkilökohtaisen valokuvakokemuksen jälkeen ryhmäläiset siirtyivät tarkastelemaan elämäänsä kuvan pohjalta, kuten voimauttavan valokuvan perusajatus kuuluu. herkkyyttä kuunnella, nähdä, aistia ja pohtia. Tarinankerrontamenetelmä keskittyy asiakkaan kuuntelemiseen. Tavoitteina oli asiakkaaseen tutustuminen ja asiakkaan maailman ymmärtäminen. Tämän kehittämistyön tarkoitus oli antaa kuvaa siitä, mitä tarinankerronnan asettamat tavoitteet mahdollistaisivat päihdehuollossa. Henna Lindgren työskentelee askartelunohjaajana Tuustaipaleen kuntoutumiskeskuksen toimintaterapiakeskuksessa. Artikkeli perustuu hänen kehittämistyöhönsä taidekasvatuksen erikoistumisopinnoissa. Kuvat Martti Jämsän teoksesta Kesä Summertime. L Ä H T E E T : MARTTI JÄMSÄ: Kesä. Summertime. Musta Taide LIISA KARLSSON: Sadutus. Avain osallistavaan toimintakulttuuriin. PS-kustannus JUHA SIITONEN: Voimaantumisteorian perusteiden hahmottelua. Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan väitöskirja fi/isbn x/html. 11

12 KATI RANTALA R A N T A L A Irti huumekeskustelusta Olen päässyt irti huumeista! Olen nimittäin vaihtamassa työpaikkaa ja alaa. Teen totaalisen irtioton kuin addikti konsanaan. Huumeiden kohtuukäsittelykään ei ole enää mahdollista, ainakaan huumeettoman elämäni alussa. Siksi tämä on viimeinen kolumnini Tiimi-lehdessä. HUUMEKESKUSTELUSSA roikkuminen on tuonut ajoittaisia hyvän olon tunteita ja avartanut tajuntaa. Silti olen huojentunut irtiotostani. Juha Partanen on todennut mm. Stakesin huumetutkijoiden seminaarissa kuinka huumetutkimuskeskustelu ei juuri uudistu vaan toistaa vuosikymmenestä toiseen samoja keloja. Olen kyllästynyt alati jatkuvaan asetelmallisuuteen. On kuin oman näkökulman oikeuttaminen vaatisi tahon, joka ilkeyttään vesittää humaaneja pyrkimyksiä. Viittaan sakotuksesta ja hoitoonohjauksesta käytyyn tutkijapiirien keskusteluun, jota rasittaa ajoittain pulpahteleva ideologinen ehdottomuus. Ihan kuin huumeriippuvaisten ongelmat olisivat erityisesti poliisin syytä eikä kyse olisi niinkään käyttäjien haluista, huumemarkkinoiden mekanismeista, käyttörikoksia säätelevästä monitulkintaisesta lainsäädännöstä, kunnan hoitotarjonnasta tai tehoyhteiskunnan syrjäyttävistä mekanismeista. Vinkki: jos tutkijan sävy on liian räksyttävä ja katsanto yksipuolisen kantaaottava, se vie helposti pohjaa analyysin ja sanoman uskottavuudelta paitsi ehkä samanmielisten keskuudessa. Tuula Kekki on listannut monta syytä, miksi poliisin hoitoonohjaus takkuilee. Epäillyt eivät aina myönnä poliisille riippuvaisuuttaan tai koe hoitoa houkuttelevaksi sakon vaihtoehdoksi. On ymmärrettävää, että he eivät ole koska tahansa valmiita rankkaan hoitokoetukseen eivätkä he jää sakkoa välttämättä murehtimaan. Jos taas epäilty syyllistyy myös muihin rikoksiin, asia etenee joka tapauksessa syyteharkintaan ja hoitoon hakeutuminen hidastaa syyteprosessia. Poliisit kysyvät aina halukkuutta hoitoon, koska se kuuluu heidän tehtäviinsä, mutta motivointihaastattelut eivät kuulu heidän koulutukseensa. Pitäisikö? Huumeidenkäyttäjistä puhutaan mielellään valitsevina yksilöinä ja asiakkaina, mutta jos he itse valitsevat sakon hoidon sijaan, vika onkin poliisin, joka jättää käyttäjät heitteille. Todennäköisesti käyttäjät jo asioivat paikoissa, joissa on hoidon ja motivoinnin ammattilaisia. Eipä silti, hoitoonohjaus voi mennä äärimmäisyyksiinkin, esimerkkinä Iso-Britannia. Jos käyttäjä ei mene hoitoon, hän saa kovennetun rangaistukseen. HAITTAKESKUSTELU on toinen tympeäksi käynyt alue. Päihdealalla on paljon ajattelua, että päihtyminen on oikeus, kunhan se ei haittaa muita. Haittojen vähentäminen keskittyy käyttäjille aiheutuviin terveydellisiin, jossain määrin myös kontrollin aiheuttamiin haittoihin. Hyvä niin, mutta sosiaalisilta ja muille ihmisille aiheutuvilta haitoilta ummistetaan liiaksi silmiä. Vaikka päihdeongelmaiset ovatkin monesti päähän potkittuja olosuhteiden uhreja, joille yhteiskunta ei anna mahdollisuutta, myös he potkivat muita päähän. Vanhemmat saavat köniin aikuisilta lapsiltaan, jos eivät anna rahaa. Päihdeperheiden pikkulapset eivät ainoastaan kasva ikävissä olosuhteissa, vaan heitä myös viskellään seinille. KOKO HUUMEKESKUSTELUN painoarvo on ehkä muuttumassa. Onko se enää yhteiskunnan hyvä vihollinen, ainakaan samalla tavoin kuin ennen? Yhteiskunnallisia ongelmia on nykyisin kovin paljon, ja niistä puhutaan. Media on toisaalta myös pinnallistunut. Mitä syyt ovatkin, median huumeilla moralisointi on nähdäkseni vähentynyt. Hyvä niin, huumekeskustelun kannalta. Ehkä muutos antaa sille(kin) lisää tilaa ottaa huomioon yhteiskunnallinen todellisuus laaja-alaisesti. Kiitos A-klinikkasäätiölle mahdollisuudesta purkaa sieluni patoutumia kolumneihin. Kiitos ja hyvää jatkoa myös lukijoille, samoin kaikille entisille yhteistyökumppaneilleni. Voimia ja rakentavaa optimismia, realismista huolimatta. Sosiologi Kati Rantala työskentelee erikoistutkijana Poliisiammattikorkeakoulussa ja aloittaa syksyllä tutkijana Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa. 12

13 SOILE MULTANEN Millaisena opiaattiriippuvaisten korvaushoito näyttäytyy päihdeperheiden näkökulmasta? Kuinka korvaushoito on onnistunut? Mitä äidit ja isät ajattelevat korvaushoidosta yleensä ja omasta tilanteestaan erityisesti? KATJA PERJOLA Meiän perhe selviää, koska tämä paikka on olemassa Päihdeperheiden kokemuksia korvaushoidosta Päiväperhossa Perhetukikeskus Päiväperho Tampereella on opiaattiriippuvaisten perheellisten ja lasta odottavien korvaushoidon edelläkävijä. Päiväperhon hoitomallissa yhdistyvät yksilö- että perhekeskeinen hoito. Vanhemmuuden tukeminen ja lapsen hyvinvointi ovat tärkeässä asemassa. Perhekeskustelut täydentävät hoitoa ja ne koetaan miltei yhtä tärkeäksi kuin omahoitajan kanssa käydyt yksilökeskustelut. Niin sitten kun sain tietää, että oon raskaana, niin piti mennä hoitoon totta kai. Ja halusin pitää lapsen. Ja just tämmösessä korvaushoito on mulle oikee hoito, koska mä en muuten jaksaisi lastani hoitaa. Niin täällä on voinu turvallisesti perhekeskusteluissa sitten niin kun avata vähän niitäkin ovia, että hei mullakin on tunteet ja mullakin on mielipiteitä ettei tarvi pelätä sitä, että toinen oikeesti räjähtää ja taas lähtee ovet paukkuen ovesta ulos. Yksilö- ja perheterapioita vertailleiden tutkimusten mukaan perhe- tai verkostokeskeinen työskentely parantaa päihdeperheen motivaatiota tulla hoitoon tai pysyä hoidossa enemmän kuin pelkkä yksilöterapia. Näissä tutkimuksissa puhutaan yleensä alkoholiperheistä, sillä huumeperheiden perhekeskeisestä hoidosta ei tunnu vielä olevan paljon tutkimustietoa. Haastattelin opinnäytetyötäni varten viittä Päiväperhon asiakasta: kolmea äitiä ja kahta isää. He muodostavat kolme erilaista perhettä. Haastateltavista neljä on itse korvaushoidossa ja yksi on korvaushoidossa olevan puoliso. Lapsia haastateltavilla on yhteensä viisi, iältään kahdesta kuukaudesta yhdeksään vuoteen. 13

14 Hoitoon hakeutumisen syitä Korvaushoitoon hakeutumisen syyksi Päiväperhon asiakkaat kertovat vakavan päihderiippuvuuden. Korvaushoidon aloittamiseen liittyy jotenkin oma tai puolison raskaus, lapsen syntymä ja perhe: Pitkä opiaattiriippuvuus ja sit ku mä kuulin, että mä oon raskaana. Erityisesti naisten kohdalla tulee esille pelko lapsen menettämisestä, jos entinen huumeidenkäyttö ja siihen liittyvä elämäntyyli jatkuvat. Pääsy korvaushoitoon helpottuu, kun päihdeperheeseen on tulossa lapsi. Jotkut ovat yrittäneet päästä korvaushoitoon aiemmin siinä onnistumatta. Nyt tämä uusi elämäntilanne muuttaa asetelmaa. Ja sitten pääsi onneksi nopeempaan kun lapsi synty. Tai kuultiin, että tuli raskaaks. Niin sittenhän se pääsi vähän niin ku jonojen ohitte tähän hoitoon. Kun on kuitenkin semmonen tilanne, et se tarvii sen hoidon. Että eihän siitä muuten olis tullu mitään. Moni on miettinyt huumeidenkäytön lopettamista kerrasta, mutta arvelee sen olevan omalla kohdalla mahdotonta. Korvaushoidon avulla on helpompi pyrkiä pikku hiljaa päihteettömyyteen: Mää en pysty lopettaan ilman tämmöstä hoitoo, mikä on näin pitkä ja missä saa lääkettä. Päiväperhossa ei syyllistetä Korvaushoidossa olevat kehuvat Päiväperhon henkilökuntaa mukavaksi. Erityisesti suhde omahoitajaan tuntuu olevan läheinen. Omahoitajia kuvaillaan avoimiksi, luottamusta herättäviksi ihmisiksi, joille voi puhua mistä vain. Apua ja tukea kerrotaan saatavan Päiväperhossa erityisesti omahoitajalta. Eräs asiakkaista sanoo: Omahoitaja on tosi ihana, että sille voi soittaa vaikka yöllä, se on sanonu. Pystyy puhuun ongelmistaan, jos niitä on. Ja kysymään kaikkee mikä askarruttaa. Puhuminen yleensäkin koetaan tärkeäksi ja terapeuttiseksi. Asiakkaat kertovat saavansa työntekijöiltä vastauksen kysymyksiinsä. Henkilökunta saa kiitosta kyvystään kohdata korvaushoidossa oleva ihminen syyllistämättä: Henkilökunta, ne ei ikinä sano sulle, jos tekisit pahaa tai jotain huonosti. Ni ne ei syyllistä. Asiakkaat arvostavat henkilökunnassa sitä, että heidät hyväksytään omana itsenään. He kokevat, että paikan pienuus ja vähäinen korvaushoidossa olevien määrä on eduksi hoidon onnistumiselle: Se on tärkein kyllä, että tää on pieni. Ja sitten täällä vähän taistellaankin, ettei niitä paikkoja nyt kauheesti lisättäis. Yhteishenki koetaan hyväksi ja ajatellaan kaikkien olevan tosissaan korvaushoidon suhteen. Ei oo mitenkään semmosta, että ne heti siitä tuomittee vaan kyllä tsemppaa sit taas. Myös lapset ja puoliso huomioidaan Moni tuo esille sen, että Päiväperho on hyvä paikka juuri perheelle. Asiakkaat kokevat olevansa hoidossa yhdessä puolisonsa ja lastensa kanssa. Heistä on hyvä, että Päiväperhossa perhettä katsotaan kokonaisuutena. Eräs äiti sanoo, että hän näkee lapsessa suurimman positiivisen muutoksen korvaushoidon ansiosta. Elämä on nyt enemmän tavallista perhe-elämää ja lapsi vaistoaa, että vanhemmat ovat onnellisia. Lisäksi Päiväperhossa näkee muita lapsia ja se näkyy myös lapsen kehityksessä. Luultavasti päivittäinen käynti Päiväperhossa myös tekee perheen päivärytmistä melko säännöllisen. Kaikki pitävät tärkeänä ja hyvänä sitä, että Päiväperhossa saa lämpimän ruoan neljänä arkipäivänä viikossa. Näin tulee syötyä ainakin yksi lämmin ateria päivässä. Erilaiset ryhmät, joita Päiväperhossa on korvaushoidossa oleville järjestetty, koetaan hyviksi. Erityisesti psykologin vetämä keskusteluryhmä sekä lapsen varhaista kehitystä koskeva kurssi ovat olleet tarpeellisia ja niissä on ollut kiva käydä. Asiakkaat kertovat, että oman lapsen kehitystä on mukava seurata kurssilla opitun pohjalta: Et sai niin ku tietää, et okei nyt kahen kuukauden ikänen lapsi oppii tekemään sitä ja. Siinä niin ku oppi ihan sitten tutkaileen meidän lastakin, että okei nyt se oppi ton jutun, että tostahan puhuttiin siellä. Ongelmia ja kehittämiskohteita Asiakkaiden mielestä kehittämisen varaa on erityisesti korvaushoitoon pääsyn valintakriteereissä. Osa kritisoi, että hoitoon otetaan liian nuoria ihmisiä, joita pitäisi hoitaa vieroitushoidossa normaalien katkojen kautta. Korvaushoitoa pidetään nuorille liian vahvana hoitona, jolloin riippuvuus on jo suurempi, kun se lähtee takasin tonne kentälle. Korvaushoitoa kuvataan hoitona, joka on tarkoitettu vanhoille hörhöille ja viimesille tapauksille että mikään muu hoito ei enää toimi. Että kaikki muut hoidot pitäs käydä ensin läpi. Asiakkaat sanovat, että korvaushoitoon tulevalla pitää itsellään olla motivaatio parantua päihderiippuvuudestaan. Jos motivaatio tulee ulkopuolelta, hoito ei luultavasti tule onnistumaan. Toisaalta ymmärretään, että korvaushoitoon pyrkivät osaavat puhua hyvin omasta puolestaan ja antaa itsestään juuri sellaisen kuvan kuin haluavat päästäkseen hoitoon. Valitsijoiden tehtävää ei pidetä helppona. Osa kertoo, että jotkut sukulaiset tai läheiset eivät 14

15 hyväksy korvaushoitoa: Moni on sanonu mun sukulaisista, että sähän narkkaat vielä. Että ne ajattelee sen, ne ei ajattele sitä lääkkeenä. Ne ajattelee sen täysin silleen et se ois huumetta. Jaetaan Tampereella. Kaikki eivät myöskään hyväksy korvaushoitoa raskaana oleville ja eräs asiakkaista sanookin saaneensa voimakasta negatiivista palautetta: Että mulle on sanottu niin, että kuinka sä oot pystyny käyttämään sitä koko ajan, koko raskauden ajan. Ja ettet sä oo ajatellu lastas ollenkaan, että sä oot huono äiti. Heille itselleen on kuitenkin selkiytynyt omassa mielessä se, että he eivät pääse opiaattiriippuvuudestaan irti muuten kuin korvaushoidon avulla. Raskausaikana korvaushoito on heistä parempi vaihtoehto verrattuna siihen, että jatkaisi hallitsematonta käyttöä katukaupasta ostetuilla huumeilla. Asiakkaat kuvailevat Päiväperhossa olleen jossain vaiheessa tätä vanhaa kenttämeininkiä eli jollain on ollut huumeita mukana. Tämäntyyppiset tilanteet on koettu hankaliksi: Sillon oli vaikeeta niin kun kattoo sitä touhuu. Ne sai vetää. Sitten se, että päästetään niin kun tänne, että kun on käyttäny omia aineita. Onneksi työntekijät ovat huomanneet tämän ja puuttuneet asiaan melko nopeasti. Osa pitää Päiväperhon kuria liian löysänä retkahdusten suhteen. He toivovat, että jo yhden tai kahden retkahduksen jälkeen joutuu takasin uudestaan sinne sairaalaan. Asiaan ei saisi heidän mielestään vaikuttaa retkahtamisen syy tai se onko lapsia. Tukiverkosto tärkeässä roolissa Korvaushoidossa olevien tukiverkkoon kuuluvat omahoitajan lisäksi oma puoliso, omat ja puolison vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset ja ystävät. Puoliso on rinnalla kulkija ja tukija, jonka kanssa yhdessä pyritään päihteettömyyteen. Vanhempien, isovanhempien ja sisarusten tuki koetaan arvokkaaksi ja tärkeäksi. Että kyllä isä ja äite ja sitten pikku sisko, niin kyllä ne auttaa tosi paljo, ja on hyvät välit nähdään niin ku kerran viikossa vähintään vaikka tulis retkahdus niin kyllä mä sen niille sitten kerron, ettei se siitäkään ei oo mitenkään semmosta, että ne heti siitä tuomittee vaan kyllä tsemppaa sit taas. Asiakkaat kuvaavat saavansa tukiverkostoltaan sekä henkistä tukea että konkreettista apua. Lapsenhoitoapu koetaan tervetulleeksi, mutta tärkeää on myös kannustaminen ja usko siihen, että korvaushoito onnistuu. Vertaistukea he kertovat saavansa Päiväperhossa käyviltä muilta perheiltä, joiden elämäntilanne kuvataan samanlaiseksi kuin omalla perheellä. Tulevaisuuden odotukset Päiväperhon korvaushoitoasiakkaat odottavat tulevaisuudelta onnistunutta korvaushoitoa ja päihteettömyyttä. He ajattelevat olevansa vuoden päästä vielä Päiväperhoa edeltää laitoshoitojakso PÄIVÄPERHO on yksi Tampereen kaupungin kuudesta perhetukikeskuksesta. Se on päihdeongelmaisille raskaana oleville tai pienten lasten perheille tarkoitettu matalan kynnyksen avohoidon kohtaamispaikka. Tarjolla on keskusteluapua, erilaisia ryhmiä, perhekuntoutusta sekä neljänä arkipäivänä viikossa maksuton, lämmin ateria. Näiden palveluiden lisäksi Päiväperhossa annetaan korvaushoitoa. Opiaattiriippuvaisten korvaushoito on aloitettu Päiväperhossa joulukuussa Tällä hetkellä korvaushoitoasiakkaita on kahdeksan ja työntekijöitä kolme. Työntekijöistä kaksi on koulutukseltaan sosiaalikasvattajia ja yksi on sairaanhoitaja. Ennen varsinaisen korvaushoidon alkamista asiakkaalle määritellään 2 3 viikon sairaalajakson aikana korvaushoidossa käytettävä lääkeannos sekä vieroitetaan asiakas oheiskäytöstä. Useimmat siirtyvät tämän jälkeen Kaivannon sairaalan perheosastolle 1 2 kuukaudeksi. Laitoshoitojakson jälkeen he tulevat korvaushoitoon Päiväperhoon. Korvaavana lääkkeenä hoidossa käytetään buprenorfiinia, metadonia tai buprenorfiinin ja naloksonin yhdistelmää. Lääkehoidon lisäksi hoitoon kuuluu psykososiaalinen tuki. Korvaushoidon hoitomallin mukaan tavoitteina on mm., että asiakas pyrkii luopumaan huumeiden oheiskäytöstä, käyttäjäpiireistä ja muuttaa elämäntapaansa. Perhettä pyritään tukemaan arkielämään ja huomioimaan erityisesti lapset tai raskaus. Hoito on avohoitoa eli asiakas käy oman yksilöllisen hoito-ohjelmansa mukaisesti hakemassa lääkkeensä Päiväperhosta. Hoidon alkuvaiheessa käynnit ovat päivittäisiä, mutta hoidon edetessä asiakas saa ns. kotilääkepäiviä, jolloin hän voi ottaa lääkkeen kotona. Psykososiaalinen tuki koostuu yksilö- ja perhekeskusteluista, verkostopalavereista sekä erilaisista ryhmistä ja retkistä. Omahoitajalla on tärkeä rooli kuuntelijana ja tukijana. SM 15

16 Pystyy puhuun ongelmistaan, jos niitä on. Ja kysymään kaikkee mikä askarruttaa. korvaushoidossa ja toivovat edenneensä hoidossa niin paljon, että kotilääkepäiviä olisi enemmän ja lääkeannosta olisi laskettu. Että mulla on pelkät kotilääkkeet ja joudun vaan kerta, kerran viikossa käymään hakeen lääkkeet. Sitä mää toivon. Muita tulevaisuuden odotuksia ei heti uskalleta ääneen sanoakaan, sillä pettymystä pelätään: Emmä oikein uskalla kovin pitkälle miettiä. Että ei niin ku suunnittele liikaa sitten pettyy. Että odotan, että tää jatkuu tämmösenä saman tasasena, hyvänä niin ku. Lääke tippus jossain välissä poies ja sittenkin pystyis oleen ilman kaikkee nii se ois ihan hyvä. Haaveita on mm. työ- tai opiskelupaikasta, matkustamisesta, uudesta asunnosta, autosta, ajokortista, paremmasta taloudellisesta tilanteesta ja onnellisesta perhe-elämästä. Nämä haaveet eivät varmastikaan eroa paljoakaan muiden nuorten perheiden haaveista, mutta vaativat toteutuakseen normaalia enemmän ponnisteluja. Usko omaan onnistumiseen muiden tuella on kuitenkin olemassa: Meiän perhe selviää, koska tämä paikka on olemassa. Että niin ku vielä me tarvitaan kauheesti tukea ja kaikkee. Jonain päivänä me varmaan sitten, mä uskon siihen, että me tullaan tänne niin ku niin sanotusti selvin tein muuten vaan tapaan ihmisiä. L Ä H T E E T: SOILE MULTANEN: Meiän perhe selviää, koska tämä paikka on olemassa. Päihdeperheiden kokemuksia korvaushoidosta Päiväperhossa. Opinnäytetyö. Pirkanmaan AMMATTIKORKEAKOULU MIKKO SALASPURO, KALERVO KIIANMAA & KAIJA SEPPÄ (toim.): Päihdelääketiede. 2. uudistettu painos. Kustannus Oy Duodecim Huumeongelmaisen hoito. Käypä hoito -suositus ANJA TAANILA & PEKKA LARIVAARA: Perhekeskeisen hoidon tehokkuus tutkimusten valossa. Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 21/2000. Soile Multanen on valmistunut keväällä 2006 terveydenhoitajaksi Pirkanmaan ammattikorkeakoulusta. Artikkeli perustuu hänen opinnäytetyöhönsä. Ravintolajuomine vähittäismyynti ka THOMAS KARLSSON x thomas.karlsson@stakes.fi Alkoholimyynti on ollut Suomessa rakennemuutosten kourissa. Anniskelumyynnin osuus on vähentynyt, mutta Alkoista ja elintarvikeliikkeistä ostetun alkoholin osuus on kasvanut. Keskeinen selittävä tekijä on hinta. Suomen alkoholipolitiikka oli 1990-luvun alkuun saakka tiukasti kansallisen ja pohjoismaisen perinteen sävyttämää. Viimeisen vuosikymmenen ajan kansallinen alkoholipolitiikka on kuitenkin ollut jatkuvan muutoksen kourissa. Tämä kehitys on heijastunut alkoholinkulutukseen, joka on ollut kasvussa sitten 1990-luvun puolivälin, mutta myös kotimaisen alkoholimyynnin rakenteeseen, joka on samana ajanjaksona käynyt läpi huomattavan muutoksen. Alkoholin vähittäis- ja anniskelumyynnissä tapahtuneet muutokset yhdistettyinä viime vuosien suuriin alkoholipoliittisiin muutoksiin ovat suuresti vaikuttaneet siihen, mistä suomalaiset alkoholinsa ostavat ja missä he sen juovat. Vuodesta 1995 alkoholimyynnissä 16

17 n vähenee, svaa on tapahtunut useita perustavanlaatuisia muutosprosesseja: Alkoholin tuotanto-, tuonti-, vienti- ja tukkumyyntimonopolit on purettu. Alle 22-prosenttisten alkoholijuomien mainonta on sallittu. Alle 4,7-prosenttisten oluiden ohella on alettu myydä samanvahvuisia siiderijuomia elintarvikeliikkeissä. Keskiolut ja siideri ovat ilmestyneet kioskien ja huoltoasemien hyllyille. Tästä huolimatta vähittäismyyntipaikkojen määrä on laskenut mutta myynti noussut. Alkon myymälöiden määrä on kasvanut ja niitä on siirretty yhä suuremmassa määrin markettien ja tavaratalojen yhteyteen ja sisälle ja niiden aukioloaikoja on pidennetty. Myynti on kasvanut. Alko on avannut noin 140 tilauspalvelupistettä. Anniskeluravintoloiden lukumäärä on lisääntynyt ja niiden aukioloaikoja on pidennetty. Alkoholin tuonti omaan käyttöön muista EU-maista on vapautettu ja alkoholiveroja on alennettu tuntuvasti. Suomalaisten alkoholinkulutus on viimeiset vuosikymmenet ollut jatkuvassa kasvussa. Vuodesta 1994 ANNA SAVOLA kulutus on lisääntynyt noin kolmanneksella. Vuonna 2005 jokaisen suomalaisen arvioitiin kuluttavan keskimäärin 10,5 litraa puhdasta alkoholia. Juodusta alkoholista vajaat 80 prosenttia on kotimaasta hankittua, eli ravintoloissa nautittua tai Alkosta, elintarvikeliikkeistä, kioskeista ja huoltoasemilta ostettua. Tilastoimattoman alkoholinkulutuksen osuus jää reiluun 20 prosenttiin, josta maahantuodun alkoholin osuus on noin 16 prosenttia. Vaikka alkoholin maahantuonti Virosta on kaksinkertaistunut vuodesta 2003, eteläisestä naapurimaastamme tuodun alkoholin osuus oli vain noin kymmenen prosenttia kaikesta täällä kulutetusta alkoholista vuonna Verrattuna Ruotsiin ja Norjaan, jossa tilastoimattoman alkoholinkulutuksen osuus kokonaiskulutuksesta on prosenttia, Suomen tilannetta voidaan pitää vähintäänkin tyydyttävänä. Mikä selittää vähittäismyynnin suosiota? Mistä sitten alkoholijuomia ostetaan ja missä niitä juodaan? Kuten arvata saattaa, valtaosa Suomessa juodusta alkoholista on ostettu vähittäismyynnistä. Vuonna 2005 noin 7 litraa eli 84 prosenttia kaikesta kotimaasta ostetusta alkoholista hankittiin Alkosta ja muista alkoholin vähittäismyyntipisteistä. Alkon kautta myytiin 44 prosenttia kokonaismyynnistä, kun taas muun vähittäismyynnin osuus oli noin 40 prosenttia. Vain noin 16 prosenttia myydystä alkoholista juotiin anniskeluravintoloissa (kuvio 1). Mikä selittää vähittäismyynnin suosiota? Syitä tähän on monia, joista kaksi seuraavaa ovat ehkä ne keskeisimmät. Ensinnäkin ravintoloista ostettu alkoholi on aina ollut kalliimpaa kuin vähittäismyynnistä hankittu, mikä on ohjannut kulutusta vähittäismyynnistä ostetun alkoholin puolelle. Pohjia otetaan enemmän kotona ja kavereiden luona ja ravintoloihin mennään yhä myöhemmin, mikä näkyy alkoholin anniskelumyynnin vähenemisenä. Toiseksi ravintoloissa vallitsee kotona juomiseen verrattuna huomattavasti tiukempi juomisen ja humaltumisen kontrolli, joka myös osaltaan selittänee vähittäismyynnin suosiota. Suomessa ravintolaa on pidetty verrattain turvallisena juomispaikkana verrattuna kotona tapahtuvaan juomiseen. Asia ei ole näin kaikkialla maailmassa ja esimerkiksi Englannissa tilanne on täysin päinvastainen. Siellä tavallisimmat anniskelupaikat, pubit, yhdistetään usein jalkapallohuliganismiin ja katuväkivaltaan ja kotona tapahtuva juominen mielletään riskittömäksi. Kyse on siis tässäkin tapauksessa hyvin kulttuurisidonnaisesta asiasta. Paljousalennusten kieltäminen myös kauppojen etu Anniskeluelinkeinon kautta ostetun alkoholin osuus 17

18 on vähentynyt huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Kun anniskeluelinkeinon osuus alkoholin kokonaismyynnistä oli miltei neljännes vuonna 1998, osuus on vuonna 2005 kutistunut kuudennekseen. Samaan aikaan anniskelulupien (A+B) ja ravintoloiden asiakaspaikkojen lukumäärä on kuitenkin lisääntynyt selvästi. Asian voi nähdä myös niin, että alkoholin merkitys ravintolaelinkeinolle on vähentynyt, samalla kun eritoten keskioluen merkitys kauppojen houkutustuotteena on kasvanut. Voi olettaa, että alkoholimyynnin merkitys anniskeluelinkeinolle vähenee entisestään, jos ja kun tupakoiminen ravintoloissa kielletään tulevaisuudessa. Kovenevassa kilpailussa pärjätäkseen anniskeluelinkeinon olisikin syytä miettiä millä muilla ruoka-, musiikki- ym. elämyksillä se pystyisi houkuttelemaan asiakkaita. Suosituin alkoholijuoma niin anniskelussa kuin vähittäismyynnissä on ylivoimaisesti keskiolut (kuvio 2). Myös väkevien alkoholijuomien kulutus nousi huomattavasti vuonna 2004, mikä johtui väkevien juomien huomattavasta verokevennyksestä. Veromuutoksesta johtuen alkoholijuomien kulutusrakenne väkevöityi hieman. Mielenkiintoista on myös huomata, että vaikka viinien verotusta ei juuri kevennetty, se ei kuitenkaan vähentänyt viinien kulutusta. Tämä puhuu sen puolesta, ettei viinien kasvanut suosio ole mikään ohimenevä ilmiö. Koska yhä suurempi osa Suomessa kulutetusta alkoholista ostetaan vähittäismyynnistä, myös Alkojen ja päivittäistavarakauppojen asema vastuullisina alkoholimyyjinä korostuu. Hallituksen alkoholipoliittisessa lakipaketissa esille tuotu oluen paljousalennusten kielto voi osaltaan hillitä alkoholin polkumyyntiä. Vaikka alkoholiteollisuus ja kauppa ovat esittäneet tyytymättömyytensä hallituksen esitykseen, oluen paljousalennusten kieltäminen lieventäisi suurten kauppaketjujen rajuksi käynyttä oluen hintakilpailua, mikä on myös kauppojen edun ja tuloksen mukaista. KUVIO 1. Alkoholimyynti Suomessa jakelukanavan mukaan, prosenttiosuus tilastoidusta kulutuksesta 100 %:n alkoholina mitattuna KUVIO 2. Alkoholijuomien tilastoitu kulutus juomaryhmittäin 100 %:n alkoholina Thomas Karlsson työskentelee tutkijana Stakesin alkoholi- ja huumetutkimusryhmässä. 18

19 JUKKA HEINONEN H E I N O N E N TANSSIN PYÖRTEISSÄ A-klinikkasäätiön henkilöstön kevään koulutuspäivillä kehittämispäällikkö Kaarina Mönkkönen aloitti esityksensä kehottamalla osallistujia pohtimaan vieruskaverinsa kanssa sitä, milloin tanssi sujuu hyvin. Vilkas puheenporina täytti salin oitis. Mönkkönen käytti tanssia vuorovaikutuksen metaforana ja jäsensi puheenvuorossaan moniammatillisen tiimin vuorovaikutuksen esteitä ja mahdollisuuksia. Tanssin pyörteissä olivat siis asiakas ja työntekijä tai työntekijät keskenään. Iltasella kotiin lampsiessani karkotin mielestäni hatarat muistot omista nuoruuden tanssireissuistani, laajensin askellustani ja aloin miettiä koko päihdehuollon tanssitaitoja. Keiden kanssa päihdehuollon väki parketilla oikein keinahtelee ja millaisia ovat askelkuviot? Voiko jollekin hakijalle antaa pakit? Ja mihin mittaan palveluiden tuottajat voivat itse määrätä musiikista ja valita partnereitaan? KOULUTUSPÄIVILLÄ aiemmin puhuneen sosiaalipsykologi Jaana Venkulan näkemyksiä soveltaen nykyisen työelämän tanssia kuvaa parhaiten sotilastorviseitsikon tuuttaama marssimusiikki, jonka tahdissa kaikki menevät pakkotahtisesti yhtä jalkaa. Laajempia kaarroksia ei sallita, improvisoinnista nyt puhumattakaan. Venkula ryttäsi armottomasti organisaatioteoriat. Ne kehitettiin 1900-luvun alussa tarkkailemalla Chicagon teurastamoiden toimintaa, eivätkä ne ole siitä mihinkään kehittyneet. Instituutiot vaativat yhä voimakkaammin ja nyt maailmanlaajuisesti ennustettavuutta ja pysyvyyttä, kun todellisuus samanaikaisesti on satunnainen, sumea ja paikallinen. Kun koko maailma yritetään pakottaa samaan formaattiin, lopputuloksena on pelkkää tehottomuutta. Ei ihme, että instituutiot ovat legitimaatiokriisissä. Venkulalla ei tietenkään ollut antaa umpikujaan mitään patenttiratkaisua. Hänen mukaansa eteneminen on ilmeisesti mahdollista vain pahan kriisiytymisen kautta. Hän toivoi sen tapahtuvan pian, jotta taloudellisen arvottamisen ylivallasta päästäisiin tolkullisempaan maailmanjäsennykseen. Epävarmuuden kohtaamisessa Venkula vaati kuulijoiltaan pyrkimystä vahvasti eettiseen toimintaan. Yksittäisten ihmisten ja organisaatioiden etiikan tulisi kalkyloivan toiminnan sijasta johtaa normatiiviseen toimintaan. Jotkut asiat nyt vain ovat pysyvästi hyviä tai pahoja riippumatta siitä, minkä arvon ailahtelevat päivittäismarkkinat niille noteeraavat. TUOSSA SITÄ ON päihdehuollolle tahtimerkkiä. Markkinaehtoistuvassa maailmassa on toki tuotettava sellaista tavaraa, mikä menee kaupaksi. Muuten firmassa jäävät palkat maksamatta. Mutta päihdehuollon toimijoiden on pidettävä tinkimättä kiinni myös joistain eettisistä periaatteista. Yksinkertaistaen nyt vaikkapa siitä, että jokainen ihminen on oikeutettu palveluihin ja hyvään hoitoon. Ja tuo lause päättyy pisteeseen. Mitään rajaavia ehtoja siihen ei kuulu. Toinen minua lämmittänyt Jaana Venkulan teema oli kehotus hylätä ylenmääräinen psykologisointi. Yksilöpsykologisten piirteiden analysointia tärkeämpää on tekojen analysointi. Ja ennen kaikkea noiden eettisesti kestävien tekojen tekeminen ei vain aikominen. Aina on mahdollista tehdä pieniä tekoja, mutta suuria sankartöitä valmistellessa elämä vain helposti lipuu ohitse. Tuon eettisen toimintaprinsiipin on muistaakseni kyllä esittänyt joku J. Venkulaa varhaisempikin ajattelija. Olisiko se ollut J. Nasaretilainen? Näitä pohtiessani saavuin jo kotiovelle. Ja kuten monesti aiemminkin lopputulemana oli päätelmä, että ei maailma mikään helppo paikka ole. Jukka Heinonen työskentelee projektitutkijana A-klinikkasäätiön keskustoimistossa. 19

20 Sielunhoidollinen keskustelu, rippi ja psykoterapia ovat viime vuosikymmeninä lähentyneet toisiaan. Anteeksiantoa ja armoa pidetään olennaisina asioina kristillishumanistisessa perinteessä. Kuitenkin auttaja voi tehdä pahaa myös julistamalla anteeksiantoa. Jos se kohdistuu vääriin asioihin, autettavan syyllisyys ja ahdinko vain vahvistuvat. TEKSTI JA KUVA: AULI SAUKKONEN Syyllisyyden monet kasvot On monenlaista syyllisyyttä, syyllisyyden tunnistamista ja tunnustamista. Paavo Kettunen teki eron kolmenlaisen syyllisyyden välille. Todellisesta, realistisesta syyllisyydestä on kyse, kun ihminen on todella toiminut väärin. Se liittyy vastuun ottamiseen elämästään ja teoistaan. Kyky tuntea syyllisyyttä on terve piirre ihmisessä. Ihminen tuntee sairasta ja neuroottista syyllisyyttä silloin, kun hän tuntee tehneensä jotakin väärin, vaikka niin ei ole tapahtunut, tai kun syyllisyyden tunne on kohtuuttoman suurta tapahtuneeseen nähden. Sairas syyllisyys voi liittyä esim. omaan tunne-elämään. Sairaassa syyllisyydessä tavoitellaan jotain muuta kuin vastuun ottamista, esim. rangaistuksi tulemista. Kolmas ryhmä ovat ne ihmiset, joilta puuttuu kyky tai rohkeus tuntea syyllisyyttä silloinkin, kun siihen olisi aihetta. Anteeksianto johtaa joskus pahaan Suomen johtava häpeätutkija Paavo Kettunen puhui syyllisyyden ja häpeän ammatillisesta kohtaamisesta auttamistyössä Huumetyöläisten neuvottelupäivillä Helsingissä. Kettunen työskentelee käytännöllisen teologian professorina Joensuun yliopistossa. Hänen näkökulmansa syyllisyyden ja häpeän tunteisiin oli paitsi teologinen myös psykologinen. Asiakkaiden häpeän ja syyllisyyden tunteet tulevat tutuiksi ihmistyössä. Häpeän ja syyllisyyden problematiikka on monimutkaista. Aina ei ole yksiselitteistä, miten niitä pitäisi käsitellä. Joskus auttaja huomaa, että käsiteltäessä asiakkaan häpeää se vaihtuukin syyllisyydeksi. Syylliseksi paljastuminen voi taas herättää uuden häpeän. Ihminen voi paeta häpeästä syyllisyyteen ja syyllisyydestä häpeään aina sen mukaan, kumpaa hänen on helpompi kestää. Oma tulkintani on, että ihmiset puhuvat syyllisyydestä usein silloinkin, kun he itse asiassa kärsivät häpeästä, Kettunen mietti. Syyllisyys ja häpeä ovat kulttuurisidonnaisia. Kun Kettunen oli alan tutkijoiden konferenssissa Tansaniassa, kävi ilmi, että afrikkalaisille koko syyllisyystematiikka oli aivan vierasta. Sen sijaan häpeä kolahti. Jos yksilö on aiheuttanut häpeää yhteisölleen, tunne voi muodostua kestämättömäksi. Ripissä ihminen tunnustaa syntinsä ja saa synninpäästön, anteeksiantamuksen. Paavo Kettunen on tutkinut suomalaista rippiä ja huomannut, että ihmiset saattavat etsiä siitä helpotusta lähes kaikenlaiseen pahaan oloonsa. On aitoa syyllisyyttä oikeasti tehdyistä pahoista teoista, mutta sen lisäksi myös ristiriitoja, tunne-elämän ongelmia ja yleistä jäsentymätöntä ahdistuneisuutta. Sielunhoito ja terapia samalla asialla Anteeksiannon julistamisella on kahdenlainen viesti, Kettunen muistutti. Ensinnäkin se toteaa, että sinä joka tunnustat, olet syyllinen. Syyllisyyttä ei selitetä pois vaan se otetaan todesta. Toinen viesti on, että syyllisyytesi taakka otetaan sinulta pois, saat anteeksi. Ongelma syntyy, kun anteeksiantoa julistetaan vääränlaiseen syyllisyyteen, esim. ihmissuhdeongelmista, heikosta itsetunnosta, surusta, seksuaalisista tunteista tai jostakin itselle tehdystä vääryydestä kumpuavaan syyllisyyteen. Kettusen rippitutkimusaineistossa yli puoleen ihmisten kertomista syyllisyydentunteista liittyi jollakin tavalla seksuaalisuus. Kun tässä tapauksessa annetaan anteeksi, välitetään samalla viesti, että tuntemasi tunteet ovat vääriä. 20

21 Professori Paavo Kettunen pohti häpeän ja syyllisyyden kysymyksiä Huumetyöläisten neuvottelupäivillä Tällöin anteeksiantamus ei välttämättä auta ihmistä ollenkaan, vaan se voi sitoa ihmisen kiinni syyllisyyteensä. Ihminen saattaa jäädä kiinni ahdistaviin tunteisiinsa, Kettunen muistutti. Auttajan pitäisi aina selvittää, mistä syyllisyys kumpuaa. Minkälaisesta hädästä kunkin apua hakevan kohdalla on kyse? Jos tuntuu, että apua hakevan syyllisyys ei ole realistista eikä se liity mihinkään konkreettiseen, auttamisesta tulisi muodostua prosessi. Tarvitaan pidempiaikaista asioihin ja syyllisyyden juuriin paneutumista. Sielunhoidollinen keskustelu, rippi ja psykoterapia ovat viime vuosikymmeninä lähentyneet toisiaan. Tarvitaan monenlaisia auttamiskeinoja, niiden yhdistelmiä ja yhteistyötä eri auttajien välillä. Toivottavasti olisimme jo eläneet niiden aikojen ohi, jolloin uskollisissa piireissä terapia nähtiin uskon kannalta vahingollisena tai psykoterapeutti piti uskoa pakokeinona tai ei suostunut keskustelemaan uskonnollisista kysymyksistä, Kettunen toivoi. Armo lääkitsee häpeää Syyllisyydestä puhutaan ja sitä käsitellään paljon. Sen sijaan häpeä jää vähemmälle huomiolle. Häpeä on usein kätkettyä ja saattaa naamioitua syyllisyydeksi. Kun syyllisyyden taustalla ovat teot, häpeä koskee ihmisen koko olemusta. Kettunen jäljittää häpeän juuret pienen lapsen identiteetin kehitykseen, perusturvallisuuden ja -luottamuksen syntyyn. Ihmisen kyky tuntea häpeää perustuu torjutuksi tulemiseen vauvan etsiessä hyväksyvää vuorovaikutusta äidin kanssa. Jotkut ihmiset kärsivät häpeälle perustuvasta identiteetistä. He kokevat itsensä pohjimmiltaan arvottomiksi, tarpeettomiksi, mahdottomiksi rakastaa tai edes hyväksyä. Ääni häpeän taustalla sanoo, että olet huono ja riittämätön, sinusta ei ole mihinkään. Häpeä tuntuu korjaamattomalta. Korjaaminen tuntuu edellyttävän koko itsen vaihtamista. Miten auttaja voi auttaa, jos ongelman nimi on häpeä? Anteeksiannosta on jälleen vain haittaa, koska silloin anteeksiantamuksen viesti on: saat anteeksi, että olet olemassa. Anteeksiannon sijasta häpeän kohdalla käyttöön pitäisi ottaa armo. Armo ei ole vain uskonnollinen käsite, vaan sen voi ymmärtää vastaanotetuksi tulemiseksi ilman ehtoja. Kun ihminen ei jaksa hyväksyä edes itse itseään, armo tarkoittaa, että juuri tuolloin on joku toinen, joka hyväksyy ja ottaa vastaan, Kettunen määritteli. Olemalla läsnä te olette armon välittäjiä, autatte. 21

22 TEUVO PELTONIEMI Helsingin Paasitornissa pidettyyn Lapsi päihdeperheessä -seminaariin osallistui yli 300 teemasta kiinnostunutta. Lasten asema ja oikeudet päihdeperheessä puhuttivat asiantuntijaseminaarissa TUULI ERKKO Lapsen näkökulma nostettiin keskiöön Lapsi päihdeperheessä -seminaarissa. Aikuisten päihteidenkäyttö on väistämättä läsnä myös lapsen elämässä. Lasta ja lapsen kokemuksia ei saa sivuuttaa eikä latistaa. Lasten parissa työskenteleville ammattilaisille, päättäjille ja aiheesta kiinnostuneille suunnattu Lapsi päihdeperheessä -seminaari järjestettiin Helsingissä Järjestäjien, A-klinikkasäätiön, Stakesin ja Pohjoismaisen päihdetutkimuslautakunnan (NAD), tavoitteena oli nostaa esiin päihdeperheiden lasten tilannetta ja herättää aiheesta keskustelua. Seminaaripäivä tarjosi tuoretta tutkimustietoa niin lasten kokemuksista päihdeperheissä kuin käytetyistä ja hyväksi havaituista interventiomalleista. Tähän aiheeseen keskittyi seminaarin pääpuhujaksi kutsuttu professori Michael Klein, yksi Euroopan johtavista päihdeperhetutkijoista. Puheenvuorot nostivat keskusteluun teemoja lasten oikeuksista suhteessa aikuisten toisinaan rajoittamattomilta tuntuviin oikeuksiin, pakkohoidon mahdollisuudesta sikiövaurioiden estämiseksi ja lapsen turvallisen ja terveen elämän takaamiseksi. Myös lapsen leimautumista päihteidenkäyttäjän lapseksi pidettiin haitallisena lapsen identiteetin rakentumisen kannalta. Lasta ei saa sivuuttaa Puhujien yhteinen viesti oli lapsen näkökulman huomioiminen sekä lapsen kuuleminen ja auttaminen. A-klinikkasäätiön tiedotuspäällikkö Teuvo Peltoniemi aloitti seminaaripäivän puhumalla tutkimusaihees- 22

23 taan, lapsista päihdeperheissä. Peltoniemi painotti sitä, mitä toiset tutkimukset vahvistavat, etteivät päihdehaitoista kärsi ainoastaan alkoholistien lapset vaan myös lapset perheissä, joissa alkoholia käytetään määrällisesti kohtuudella. Aikuisten normaalinakin pitämä alkoholinkäyttö saattaa aiheuttaa lapselle ahdistusta. Aiheesta väitöskirjansa tehnyt Maritta Itäpuisto jatkoi puheenvuorollaan alkoholiongelmaisten vanhempien hoivassa kasvaneiden lasten kokemuksista. Itäpuiston tutkimuksen ja esityksen taustalla oli ajatus siitä, että lapsen tilanne määrittyy ongelmaksi lapsen kokemuksen, pääosin lapsen kokemien kielteisten tunteiden kautta. Itäpuisto on tutkimuksessaan tavoittanut tärkeän ajatuksen: alkoholiasiat kuuluvat lapsen kokemusmaailmaan. Viesti tutkijoilta ja ammattilaisilta on selkeä: lasten kokemuksen sivuuttamisen, latistamisen ja täydellisen kuulemattomuuden on loputtava. Helsingin kaupungin eläkkeelle jäänyt sosiaalijohtaja, A-klinikkasäätiön hallituksen puheenjohtaja Aulikki Kananoja peräänkuulutti monen muun puhujan tavoin lapsen ottamista työskentelyn päähenkilöksi kokemuksellisen ulottuvuuden kautta. Hän painotti seminaarin päättäneessä puheenvuorossaan, että oikeudellisen ulottuvuuden korostaminen työssä ei aina ole lapsen auttamisen kannalta hedelmällistä. Itäpuisto herätteli keskustelua myös kysymyksin ja osoittamalla kritiikkiä aiheesta tehtävää tutkimusta kohtaan. Tutkimukseen liittyvissä valinnoissa Itäpuisto asettaisi huolellisemman tarkastelun kohteeksi sen, mitä tutkitaan ja millaisin odotuksin. Kysymys on ennen kaikkea siitä, määritelläänkö lasten identiteetti jo kysymyksenasettelun tasolla. Aiheeseen palattiin myös käytännöllisemmällä tasolla seminaaripäivän aikana. Taiteilijan sanan seminaarissa käytti syksyllä ensi-iltansa saavan Ilonen talo -elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Maria Ruotsala. Ruotsalan mukaan lapsille ja nuorille on mahdollistettava keinoja rakentaa identiteettiänsä siten, ettei minuus rakennu pelkästään sen varaan, että on alkoholistin lapsi. Tämän keskustelun myötä asetettiin kyseenalaiseksi myös seminaarin nimi, joka jollain tasolla ylläpitää lapsen leimautumista. Lapsi kaipaa turvallisuutta ja pysyvyyttä Toinen seminaariyleisöä kiinnostanut ja puhuttanut teema oli pakkohoito. Kysymyksen esiin nostamisen taustalla oli ajatus lapsen ja vanhemman kilpailevista subjektiivisista oikeuksista. Kysymys on luonteeltaan paitsi hoitoon ja sen vaikuttavuuteen liittyvä, myös poliittinen ja voimakkaasti eettistä harkintaa edellyttävä. Pakkohoito on näennäisestä houkuttelevuudestaan huolimatta pulmallinen interventiomuoto. Pakkotoimenpiteiden ollessa kyseessä ollaan aina tekemisissä rankkojen ihmisoikeuskysymysten kanssa, kuten lastensuojelullisesta näkökulmasta oman puheenvuoronsa käyttänyt Stakesin kehittämispäällikkö Sirpa Taskinen seminaariyleisöä muistutti. Ruotsinkielisen sosiaalialan osaamiskeskuksen johtaja, tutkija Mirjam Kalland muistutti, että päihdeperheitä kohdatessaan ammattilainen kohtaa aina myös kärsimystä. Hoito- ja auttamisjärjestelmien haasteena on lievittää näitä inhimillisiä kärsimyksiä, puuttua varhain ja toimia ennaltaehkäisevästi. Selkeitä toimintaohjeita kaipaaville Kalland painotti kahta tärkeää asiaa. Ensinnäkin lapselle tulisi taata vuorovaikutuksessa turvallisuutta ja pysyvyyttä myös päivähoidossa. Toiseksi hän painotti aikuisen kykyä huomata lapsen tarpeet ja vastata niihin. Suojaavien tekijöiden rakentamiseksi Kalland ehdotti työskentelyä suoraan perheen kanssa ja viranomaisverkoston yhteistyön hyödyllisyyden ja toimivuuden tarkistamista. Hyödylliseksi havaittuja suojaavia tekijöitä ovat myös laadukas päivähoito ja kodin ja päivähoidon yhteistyö, etenkin kotikäynnit. Kalland painotti myös varhaisen intervention merkitystä. Helsingin päivähoitoalueen päällikkö Keijo Räikkönen oli huolissaan päivähoidon ja lastensuojelun yhteistyön toimivuudesta. Päivähoito tavoittaa suuren osan päivähoitoikäisistä lapsista ja sen merkitys turvattomissa oloissa elävien lasten tunnistamisessa ja varhaisessa puuttumisessa on huomattava. Toisinaan yhteistyötä vaikeuttaa keinotekoisten vaitiolovelvollisuuden muurien ylläpitäminen. Tähän Kalland ehdotti avoimempaa yhteistyötä lasten kanssa työskentelevien eri viranomaisten välillä. Päivän aikana nousi jälleen puheenaiheeksi se, etteivät henkilöstölle koulutetut menetelmät syystä tai toisesta tule luonnolliseksi osaksi arjen työtä. Eri toimijoita muistutetaan ja koulutetaan jatkuvasti mm. lastensuojeluilmoituksen tekemiseen, mutta virkavelvollisuudesta ja lapsesta heränneestä huolesta huolimatta se jää toisinaan tekemättä. Tietoa päihdehaitoista kärsivistä lapsista ja heidän auttamisestaan tulee edelleen ja voimakkaasti levittää myös peruspalveluissa työskenteleville ammattilaisille. Tärkeää on myös päästä oppimaan hyväksi havaituista menetelmistä ja toimivista käytännöistä arjen työssä. Lapsi päihdeperheessä -seminaarin esitykset löytyvät LASINEN LAPSUUS -verkkosivuilta osoitteesta www. lasinenlapsuus.fi/seminaari. Tuuli Erkko opiskelee Laurea-ammattikorkeakoulussa ja työskentelee harjoittelijana A-klinikkasäätiön keskustoimistossa Lasinen lapsuus -projektin prosessinarvioinnin parissa. 23

24 A L K O H O L I O H J E L M A S E M I N A A R I TARJA DIBAJA Huumeita käyttävät myös juovat paljon HUUMEIDEN- ja alkoholinkäytön välillä vallitsee tiivis yhteys, todisti Stakesin erikoistutkija Pekka Hakkarainen Alkoholiohjelman seminaarissa Helsingin Passitornissa. Hän oli tehnyt erikoistutkija Leena Metson kanssa aiheesta analyysin kolmen eri väestökyselyn pohjalta. Analyysin tulokset kertovat, että humalajuomisen ja ravintolajuomisen tiheys sekä lääkkeiden väärinkäyttö ovat omaa luokkaansa kannabiksen käyttäjillä ja useiden huumeiden käyttäjillä verrattuna niihin, jotka eivät ole käyttäneet huumeita tai jotka ovat vain kokeilleet niitä. Myös humalajuomisen aloittamisikä on aikaisempi huumekulttuuria lähempänä olevilla nuorilla. Vain hyvin pieni osa kannabiksen käyttäjistä ei juo koskaan itseään humalaan, muistutti Hakkarainen. Päihteiden yhteiskäyttö on kiinnostava teema, joka ei ole paljon tutkijoita kiinnostanut, hän ihmetteli. Alkoholin ja huumeiden yhteiskäyttö on jäänyt päihdetutkimuksen katveeseen ikään kuin niillä ei olisi yhteyttä keskenään. Oma selitykseni on, että se on vain jäänyt kahden vahvan tutkimusalan väliin. Ranskassa muuttui muukin kuin kulttuuri VUONNA 1960 Ranskassa käytettiin alkoholia 19 litraa sadan prosentin alkoholina asukasta kohden vuodessa. Kulutus on vähentynyt noin 10 litraan vuodessa asukasta kohden. Pudotus on hurja, mutta miksi se on tapahtunut? Kulttuuriset muutokset eivät ole ainoa selittäjä, vastasi psykiatri Michel Craplet, vaan selitys löytyy myös ennaltaehkäisyn ja päihdeongelmien hoidon kehittämisestä. Craplet työskentelee vanhempana lääketieteellisenä neuvonantajana Ranskan kansallisessa alkoholismin ja riippuvuuksien ehkäisyjärjestössä. Alkoholijuomien mainontaa kiristettiin uudella lailla Uudessa laissa mainokset saavat viitata vain tuotteiden todellisiin ominaisuuksiin, minkä seurauksena mainonta on menettänyt houkutusvoimaansa. Rattijuopumuksen rangaistavuuden raja on alennettu Ranskassa nykyään 0,5 promilleen ja liikennevalvontaa on tiukennettu. Alkoholiongelmien hoitoa on siirretty pois yleissairaaloista ja psykiatrisista yksiköistä. Ranskaan perustettiin alkoholiongelmien avohoitokeskuksia, joita on tällä hetkellä noin 250. Niissä hoito on potilaille maksutonta. 24