KIRSI TAPPER HEVOSEN JA IHMISEN ARKIPÄIVÄÄ. Jyväskylän taidemuseo Teksti Hannu Castrén, kuvat Jari Kuskelin

Transkriptio

1 KIRSI TAPPER HEVOSEN JA IHMISEN ARKIPÄIVÄÄ Jyväskylän taidemuseo Teksti Hannu Castrén, kuvat Jari Kuskelin

2 KIRSI TAPPER Hevosen ja ihmisen arkipäivää Seuraavassa yhden katsojan huomioita Kirsi Tapperin näyttelyssä. Jokainen näyttelyvieras voi luoda kuvauksen omista kokemuksistaan ja antaa niille otsikot. Siis viivaa yli kaikki turha tekstistä ja kirjaa ylös henkilökohtainen lähestymistapasi. Puukko ja puu Puukko on Kirsi Tapperin tärkein työväline. Matrikkeliin hänet on merkitty kuvanveistäjäksi. Jos kuitenkin oltaisiin oikein tarkkoja, täsmällisempi nimitys olisi kuvanvuolija. Haluttu muoto ja pinta syntyvät puuhun puukolla vuolemalla. Tekijällä ei ole kuitenkaan mitään sitä vastaan, että noudatetaan kuvanveiston yleistä käytäntöä ja puhutaan veistämisestä. Nimittäin, vuonna 2009 oli Saarijärven museossa hänen 50-vuotisnäyttelynsä, jolle hän antoi nimen Puusta veistettyjä kuvia. Siis, kun hän tekee puukolla veistoksia, vuoleminen on veistämisen synonyymi. Kun kysyn, eikö pitkäkestoinen vuoleminen vaadi istumista samassa asennossa ja rasita ennen pitkää selkää, taiteilija vastaa osoittamalla ateljeensa lattiaa. Tekeminen tapahtuu siis lattialla. Kansatieteellisistä kuvista muistuu mieleen sama ikiaikainen työskentelytapa. Muistan nähneeni myös kuvan tansanialaisista Makonde-veistäjistä, jotka työskentelevät leipäpuun varjossa samalla tavalla. Kesällä työskentely siirtyy Juholaan. Silloin on luontevaa istua ulkosalla kivellä, kannolla ja penkin päässä ja vuolla auringon säteilyssä. Kirsi Tapper ei pitäydy vain yhteen puulajiin, vaan tilanteen mukaan suomalainen puu kaikkineen sopii hänelle männystä raitaan. Vaihtelu ei tapahdu välttämättä teoksesta toiseen siirryttäessä, vaan samassa teoksessakin saattaa olla useita eri puulajeja. Jokainen laji poikkeaa toisistaan värisävyltään ja olemukseltaan. Sanomalehti Keskisuomalaisen haastattelussa (3.2) taiteilija totesi, että leppä on hänen suosikkinsa. Kun se on tuoretta, niin se on kuin lanttua vuolis. 2

3 Osa osalta syntyvä veistos Ehkei puukko olisi niin tärkeä työkalu, ellei taiteilijan kehittämä tekniikka olisi juuri sille sopiva. Mietinkin, kumpi oli ensin: puukko, jolle syntyi sopiva tekotapa vai tekotapa, johon puukko sopi parhaiten. Yksittäisen veistoksen osan työstäminen ei vaadi isoa tilaa ympärilleen eikä suuria fyysisiä liikeratoja toteutuakseen. Ajattelen taiteilijan puolesta, että vaikkapa viikonloppumatkalle on mahdollista ottaa mukaan syntyvän veistoksen joitakin osia ja veistellä niitä sopivina hetkinä. Juholassa kesäaikaan niin tapahtuukin. Tekotapa pysyy samana, vaikka veistoksen koko vaihtuisi. Siksi isoimmissakin veistoksissa aistii samaa intiimiä muodon ja pinnan työstöä kuin pienoisveistoksissakin. Tulee mieleen puhdetyöt ennen vanhaan. Sellainenhan oli mahdollista tuvassakin, kun isompikin tarvekalu ja esine tehtiin monesta osasta reki, saavi, valjaat keinuhevonenkin. Vähintäänkin yksi ratkaiseva ero veistosten ja edellä lueteltujen käsitöiden välillä on. Käsityössä pyritään traditiolle uskollisena tulevaa käyttötarkoitusta vastaavaan lopputulokseen. Hyvää meinasin, mutta priimaa tuli, on tyytyväisen kädentaitajan päätelmä työstään. Hevonen ja pienet pellot, yksityiskohta, 2012, puu Taideteokseen samat onnistumisen kriteerit eivät välttämättä sovellu ollenkaan. Taiteilija luo omat itselliset sääntönsä jotka vaihtelevat siirryttäessä teoksesta toiseen. Niiden yhteydestä katsoja voi päätellä, mitä taiteilijan yksilölliseen tyyliin sisältyy. Veistoksessa osat eivät yhdisty useinkaan täydellisen saumattomasti toisiinsa, kun ei ole tarkoituskaan. Ymmärtämätön saattaisi jopa huomauttaa, että tekijän ote on ollut huoleton. Kaikki on vähän sinne päin. Ehkäpä niinkin, mutta kyse on silloinkin hallitusta huolettomuudesta, jonka tulosta taiteilijan silmä tarkoin valvoo. Käsityössä osien väliset raot ovat virheitä, sillä sellainen saavi ei vettä pidä. Taideteoksessa taas itse taide saattaa huipentua juuri noihin rakoihin. Voisi ajatella, että huoleton jälki, jonka tekniseksi vertailukohdaksi sopii vaikkapa primitiivinen ja lasten taide, on aikuiselle saati oppineelle taiteilijalle helppo juttu. Tilanne on kuitenkin aivan päinvastoin. Kyky olla aivan kuin taitavasti taitamaton, mikä tarkoittaa arkaaista tai lapsenomaista virtuositeettia, on todella vaikeaa. Väkisin tekeminen paljastuu jo ensimmäisellä katseella. Juuri sisäistetty haparointi ja osien ilmeikäs vinksahtelu kiinnittää veistoksiin niin paljon inhimillisyyttä, herkkyyttä ja vilpittömyyttä. Huumoria ei pidä myöskään unohtaa, sillä sen vaikutushan tuntuu katsojan suupielissä. Vielä parempi sana on mielestäni riemullisuus, sillä sanaan sisältyy sekä valmiin veistoksen vaikutus katsojaan että taiteilijan suhde tekemiseensä ateljeen yksinäisyydessä. Ilman tekemiseen liittyvää mielihyvää riemullisuuden vaikutusta ei nimittäin syntyisi ehkä ollenkaan. Ehkäpä innostun liikaakin tuosta harvoin käytetystä sanasta, mutta antaa mennä. Mielestäni riemullisuuden hehku voi laajentua myös elämänasenteeksi. Niin voisi päätellä Kirsi Tapperin teosten aiheista, johon näyttelyn otsikkokin antaa hyvän vihjeen. Taiteilija ei ole hakenut hyvää aihetta omaa arkipäiväänsä kauempaa. Kun hän huomaa, että monituumainen rautanaula vihjaa hevosen jalan ja kavion muotoon, hän toteuttaa havaintonsa. Ihmisen arki on täynnä rikkautta, kun niin kokee ja näkee. Jos haet taideteoksista jotain kiteytynyttä sanomaa, suosittelisin sen liittyvän arjen ihmeiden ylistykseen. Tule kesä!, yksityiskohta, 2010, puu, väri 3

4 Jo tehty ja itse tehty Moniin teoksiinsa taiteilija on liittänyt valmisesineitä. Aikaisemmin Kirsi Tapper löysi inspiroivia esineitä Pariisin kirpputoreilta. Sinne hän matkusti miehensä Terjo Kiljusen kanssa vuosittain. Nyt kun hänellä on oma hevonen, matkustaminen on jäänyt vähemmälle. Taiteilija on kertonut, että löytöesineiden pitää täyttää yksi ehto: ne eivät saa olla liian kauniita. Koruttomuus inspiroi, sillä sen kauneus on kätkettyä. Sellaiseen taiteilija voi siirtää oman ideansa ja merkityksensä, mistä yleensä syntyy myös teoksen nimi. Nimi on tärkeä osa teosta, ja siksi hän raapustaa nimen lyijykynällä teoksen pintaan. Erään naisen polvi, 2000, puu, metalli, lasi, Keski-Suomen sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelmat Ready made -esineet synnyttävät mielleyhtymiä, joita taiteilija tulkitsee veistämällä ja rakentamalla. Valmiissa teoksissa huomaa jotakin samaa kuin surrealistisessa esineessä. Lyhyesti kerrottuna surrealistinen esine syntyy yhdistämällä kaksi toisiinsa kuulumatonta esinettä toisiinsa. Yhdistyessään ne synnyttävät jonkin aivan uuden merkityksen tai assosiaatioketjun. Erityisen hyvä esimerkki tästä on Naisen polvi. Huomaan, että en edes halua ratkoa teokseen sisältyvää kuva-arvoitusta, jos pohdinta vähänkään menee vaivaannuttavaksi järkeilyksi. Säästän sellaisen kiperyyden ristisanatehtäviin. Nautin arvoituksesta samalla tavalla kuin salaisuutensa säilyttävästä runosta. Taiteilija ei tuhlaa ready made -esineiden tehoa ja tenhoa. Mitä ilmeisimmin esineessä täytyy olla jotain aivan erityistä, ennen kuin taiteilija ottaa sen mukaan taiteeseensa. Marcel Duchamp totesikin, että ready madeja ei pidä toistaa liian usein tai niiden vaikutus tyhjenee. Siksi on pääteltävissä, että teoksiin siirtyneet esineet säteilevät taiteilijalle sellaista vetovoimaa, ettei hän voi olla ottamatta niitä mukaan taiteeseensa. Pariisin ajanpatinainen esineistö on ottanut useimmiten pääroolin taideteoksessa. Silmä siis kiinnittyy siihen ensimmäisenä, aloittaa kuvan tarkastelun siitä ja palaa siihen. Viime vuosien tuotannossa taiteilija on käyttänyt kotomaan esineitä ja materiaaleja, jotka hän on sovittanut teoksiin niin, ettei niiden spesialiteettia välttämättä edes huomaa. Ovenkarmi hevosen ruhossa, puhdetyönä tehty puukippo turpana ja osa luokin kaarta sen harjana tai Vihtorin pyörän kuraläppänä ovat esimerkkejä selvästi näkyvistä mutta samalla piilossa olevista valmisesineistä. 4 Vihtorin pyörä, 2012, puu, terva, lyijylevy, rautalanka, naru

5 Voipa käydä niinkin, että jossakin teoksessa on näkevinään ilmiselvän ready maden. Kun sitten menee lähelle niin kuin on aina hyvä mennäkin, huomaa, että sekin on taiteilijan vuolema. Näyttelyssä suurikokoinen Riimukirjoitusta on tällainen teos. Primitiivisestä taiteesta kiinnostunut taiteilija yllättää hyperrealismia muistuttavalla taidollaan. Vielä vähän puusta. Kirsi Tapperille on tärkeää, että hänen käyttämänsä puu on pääasiassa kierrätysmateriaalia. Käytetty puu on siis jonkin verran ready maden sukua. Puuhun on tarttunut käytön historiaa ja kulumaa. Myös epätäydelliseksi kasvanut puu miellyttää. Kierosyisellä puullakin on suuri arvo, sillä se on kasvanut sellaiseksi aivan kuin taiteilijan tarkoituksia varten. Laatikko ja lasi Aivan uusi teos Hevonen ja pienet pellot on poikkeus näyttelyssä, sillä se seisoo omilla jaloillaan keskellä näyttelytilaa. Muut näyttelyn teokset eivät ole varsinaisesti veistoksia eivätkä myöskään reliefejä. Taiteilija itse on kutsunut niitä puusta veistetyiksi kuviksi, jolla ongelma on ratkaistu oivalla talonpoikaisjärjellä tai nykytaiteen käsitteellisyydellä. Taiteilijan tunteva voisi sanoa, että luonnehdinnassa on ripaus molemmista. Katsoja voi unohtaa koko määrittelyn siinä vaiheessa, kun hän alkaa kokea teoksen kuin kohtauksena jostain laajemmasta kertomuksesta tai kuvaelmasta. Veistetyt elementit ja ready madet on kiinnitetty laatikoihin, jotka eivät kuitenkaan toimi yksinomaan tarkoituksenmukaisina alustoina tai suojaavina kehyksinä, vaan ovat myös osa taideteosta. Laatikko on kuin näyttämö ja samalla myös kuin näyttämöllinen lavastus. Varmasti taideteoksen jako kohtaukseen, näyttämöön ja lavastukseen on liiankin mekaaninen, mutta katsojan kannalta jako voi toimia aktivoivasti. Katsoja luo juonta kohtauksen ja teokselle annetun nimen sisältämien vihjeiden pohjalta. Laatikon muodostamat puitteet on yleensä tehty raakalaudasta, joka ei ole ihan parasta puutavaraa mutta sitäkin eloisampaa. Siksi tausta ei ole ollenkaan neutraali. Kun taiteilija yleensä vielä maalaa värin sen pintaan se muuttuukin tasaveroiseksi osaksi taideteosta. Riimukirjoitusta, yksityiskohta, 2009, puu, väri Arvokas päättelemisen taito 1997, puu, lasi Keski-suomen sairaanhoitopiirin kuntayhtymän taidekokoelmat Mutta harmaani ovat aidot, 2012, puu, väri, strassit, risut Viimeisenä vaiheena teoksiin asetetaan lasi, jolla on suojaava merkitys. Ehkei kuitenkaan pelkästään suojaava. Ehkäpä taiteilija haluaa näin myös etäännyttää katsojan taiteensa herkästä materiaaliestetiikasta. Jos niin on, lasi on kuin kehotus kiinnittää huomio teokseen veistetyn kuvan ilmentämään kertomukseen.

6 Taiteilijaksi Saarijärvellä on syntynyt poikkeuksellisen paljon taiteilijoita. Toista samanlaista paikkakuntaa ei Suomessa ole. Tutkivalle journalistille tai tutkijalle olisi tässä tarjolla hyvä aihe. Hän kulkisi kylästä kylään ja selvittelisi taiteellisen syntymätiheyden mysteeriä. Luullakseni taiteilijoilla on ollut vaikutusta myös saarijärveläiseen identiteettiin ja itsetuntoon vilkkaasta kulttuuriharrastuksesta puhumattakaan. Taiteen yksi tärkeä tehtävä on lisätä ihmisten välistä sietokykyä ja ehkäpä siksi persoonallisuudet ovat saaneet niin taajamassa kuin kylissäkin ilmentää lahjakkuuttaan ilman estoista sensuuria. Kirsi Tapperin kohdalla taide on ollut jopa niin lähellä, omassa Tapperien sukupiirissä, että hän ensin ajatteli irtaantuvansa sen suorasta vaikutuksesta. Siksi hän suunnitteli jotain sellaista visuaalista alaa, joka olisi taiteilijan elämää vakaammalla pohjalla. Hän valmistuikin vuonna 1981 Lahden taideteollisesta oppilaitoksesta ja alkoi toteuttaa unelmaansa kirjankuvittajana. Vaihe jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Tavallaan kiertotien kautta päätös taiteilijuudesta varmistui ja osoitti vääjäämättömyytensä. Alkuvaiheessa Kirsi Tapper teki maalauksia kunnes löysi puukon ja puun. Näin hän on työskennellyt jo noin 20 vuotta. Isoäiti Nukkuminen on tärkeä asia, sanoi patjakauppias, 1994, maalattu puu Suomalaisen taiteen kansainvälistymiseen on kuulunut se, että oppia on lähdetty hakemaan maailmalta. Kytkeytymistä kansainvälisyyteen on mielellään vahvistettu myös kansainvälisillä esikuvilla. Tällaisesta kauemmas kurkottamisesta on helposti tullut arvo sinänsä. Kansainvälisyyteen kallellaan olevassa ilmapiirissä on luonnollisesti poikkeavaa, kun löytää esikuvansa aivan läheltä tai esikuva istuu jopa samassa ruokapöydässä. Kirsi Tapper on usein maininnut isoäitinsä Aino Tapperin tärkeäksi innoittajakseen. Vuonna 2000 hän piti Juholan navetassa, Galleria Jarskassa näyttelyn, joka sai nimen Pellavaletit ja puujalka. Nimi viitaa isoäidiltä lahjaksi saatuun nukkeen, jonka hän oli löytänyt raajarikkoisena ja letittömänä. Hän vuoli puusta puuttuvan jalan ja palmikoi uudet pellavaletit tuhoutuneiden sijaan. Vasta taiteilijana Kirsi Tapper huomasi, että hän oli saanut lahjan mukana teko-ohjeen taiteensa tekemiseen. Juholassa vierailevalla on mahdollisuus tutustua Aino Tapperin puusta vuoltuihin eläinveistoksiin. Lehmä oli hänen suosikkiaiheensa. Mielellään asettaa lehmien rinnalle tai jopa niiden jatkumoon Kirsi Tapperin veistosten tärkeän aiheen, hevosen. Yhteyden tiedostaminen on merkityksellistä varsinkin hänen Pienet hevoset -sarjansa äärellä. 6 Pienet hevoset -sarjasta, , puu, väri

7 Autere ja Aaltonen Aino Tapperin pienet puuveistokset liittyivät kansantaiteen kollektiiviseen perinteeseen. Jos veistokset olisivat syntyneet muutama vuosikymmen myöhemmin, ne olisi nimetty uuskansantaiteeksi. Nykykatsannossa häntä voidaan pitää Ite-taiteen pioneerina. Vaan ei tule uni, yksityiskohta, 2007, puu, messinki, väri Suomalaisen kansantaiteen tärkein jatkaja ja uudistaja oli Pajupurolla asunut Hannes Autere. Vaikka hän olikin saanut taidekoulutusta, hän omaksui kansantaiteen kokonaisvaltaisesti ihanteekseen. Sieltä tulivat aiheet ja ilmaisutapa. Tärkeä huomio Suomen taidehistoriassa liittyy Autereen arvostukseen taiteilijana. Samaan aikaan, kun suurimmassa arvossa oli Wäinö Aaltosen klassinen veistotaide, jossa taide on enemmän kuin elämä, hyväksyttiin merkittäväksi taiteeksi myös Autereen talonpoikaista, siis maanpäällistä elämää kuvaavat puureliefit ja -veistokset. Nykymäärittelyä soveltaen molemmat sopivat hyvin silloiseen Suomi-kuvaan. Vasta modernismin nousu synnytti pakahduttavan vastakohta-asetelman. Wäinö Aaltonen kritisoi voimakkaasti Kain Tapperin edustamaa informalismia 1960-luvun kuuluisassa väittelyssä Onko kanto taidetta. Nopeasti informalismi luontopohjaisessa suomalaisessa muodossa koettiin jatkavan aidosti myös kansallista linjaa. Kun siis Autere kuvasi kansanelämää, Tapper keskittyi aistimaan elämää hallitsevaa vuodenkiertoa ja ilmiöitä luonnossa. Aiheet tulivat pakkasesta, hallasta, heteestä yhtä hyvin kosken kuohuista. Kain Tapperin edustamaan informalismiin Kirsi Tapperin taiteella ei ole suoraa yhtymäkohtaa. Samankaltaisuutta löytyy korkeintaan yksittäisten puupintojen herkästä käsittelystä. Ajattelen Kirsi Tapperin taiteesta niin, että aina kun ulkoinen määritelmä kytkee sen johonkin yhtenäiseen tyyliin tai kytkentä saarijärveläiseen traditioon kehittyy luovaa vapautta rajaavaksi ja velvoittavaksi, hän rallattelee omille teilleen. Hänen taiteessaan tunnistaa yhteyksiä kansantaiteeseen, lastentaiteeseen ja primitiivisen taiteeseen. Tärkeää on, kuinka erottamattomasti niiden avulla sulautuvat yhteen taiteilijan oma elämänkaari ja modernismin historian antamat virikkeet. Tyylit ja tyylipiirteet ovat kuitenkin aivan kuin työkaluja siinä kuin puukkokin. Tärkeää siis on, miten taiteilija kykenee ohjaamaan sekä henkiset että fyysiset työvälineensä taiteellisesti toimivaan käyttöön. Kirsi Tapperin taiteessa sellainen menetelmä on valpas mielikuvitus, joka yhdistää arjen pienet tapahtumat fantasian korkealentoisuuteen. Taiteen tyylien rajat ja esteettinen paatos eivät lentoa estä. Madonnan pyhäloimi, yksityiskohta, 2009, puu, messinki, väri 7

8 Madonna Vuonna 2006 Kirsi Tapperilla ja Terjo Kiljusella oli Juholassa näyttely Hevosen turvassa. Jyväskylän taidemuseon näyttelyn otsikkona on Hevosen ja ihmisen arkipäivää. Hevonen on hänen suuri aiheensa, jolla on kaksi tärkeää lähdettä. Juholan tilalla hevosta on tarvittu pelloilla ja metsissä. Ilman sitä, arjen työstä selviäminen olisikin ollut äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta. Hevonen ei ollut kuitenkaan vain työjuhta, joka pitkän päivän jälkeen sijoitettiin talliin odottamaan tulevaa samanmoista päivää. Hevosella oli perheenjäsenen asema. Taiteilijan isän Harri Tapperin monissa romaaneissa hevonen kuljettaa usein juonta siinä kuin talonväkeä kirkolle vuosikymmeniä aikaisemmin. Pienet hevoset -sarja, yksityiskohta, , puu, väri Kuva Terjo Kiljunen Nuori Kain Tapper näki, kuinka talon työhevonen Varma kuoli suolisolmuun. Vuosia myöhemmin jo tunnettuna kuvanveistäjänä hän kaivoi hevosen kallon maasta. Jatkossa kallo oli lähtökohta hänen laajaan veistossarjaansa. Yksi hevosen kallo on pystytetty Saarijärven museon puistoon. Hevonen liittyy siis olennaisesti sekä Juholan työ- että taidehistoriaan, joita ei rikkeettömästi voi erottaakaan toisistaan. Tämä on ainutlaatuista. Kirsi Tapperin sydämellinen ja sielullinen suhde hevoseen periytyy suvun historiaan ja jatkaa sitä. Kahdeksan vuotta sitten hän hankki omistukseensa hevosen, joka on virolaista kylmäverirotua edustava torinhevonen.. Madonna on hevosen nimi. Madonna ei raada pelloilla ja metsissä niin kuin esi-isänsä. Sen sijaan se tekee huomaamattaan ahkeraa työtä taiteilijan inspiroijana. Inspiraatiossa kiteytyy ihmisen ja luonnon välttämätön tasapaino. Hannu Castrén 8