Geenien etiikka 1 ANTO LEIKOLA

Transkriptio

1 Ihminen ratkaisujen äärellä Geenien etiikka 1 ANTO LEIKOLA Geenit viimeisellä tuomiolla»biologian loppuluku: geenit viimeisellä tuomiolla!» Näin huudahti mietekirjassaan»elokuisia ajatuksia» runoilija-akateemikko V. A. Koskenniemi jo vuosia ennen kuin englantilainen biologi Richard Dawkins personifioi perintötekijämme 1976 ilmestyneessä teoksessaan The Selfish Gene. Dawkinsin mielestä jokainen geeni pyrkii jatkamaan olemassaoloaan lähes keinolla millä hyvänsä, niin että yksilöistä tulee itse asiassa vain geenien tahdon toteuttajia. Ajatus geeneistä viimeisellä tuomiolla on repliikki keskusteluun siitä, mikä määrää elämäämme ja kohtaloamme, perinnöllisyys ja muu synnynnäinen varustuksemme vai jokin muu, olipa se sitten koulutus, vapaa tahto tai yksilöllinen vastuu. Jos geenimme määräävät meistä, ne vapauttavat meidät vastuusta ja saavat seistä puolestamme viimeisellä tuomiolla, ainakin kuvaannollisesti, vaikka emme sentään pitäisikään niitä ajattelevina, tuntevina ja tahtovina olentoina. Dawkinsillekin»geenin itsekkyys» on sentään vain metafora. Käsitystä perinnöllisyyden hallitsevasta asemasta on joskus sanottu genetismiksi. Se ei ole viime vuosikymmeninä ollut kovinkaan hyvässä huudossa, vaikka genetiikka tieteenä on edennyt jättiläisaskelin. Eräissä äärimuodoissaan reaktiot genetismiin ovat johtaneet jopa perinnöllisyyden lähes täydelliseen kiistämiseen tai ainakin rajaamiseen vain sellaisiin ulkoisiin ominaisuuksiin kuin silmien tai ihon väriin tai hiusten laatuun jne. Erityisesti perinnöllisyyden ulottamista ihmismieleen on vastustettu, jopa paheksuttu, mikä kasvatusopissa on näkynyt ns. tabula rasa -ajatteluna: lapsen mieltä on pidetty ikään kuin puhtaana vahatauluna, johon vasta kasvatus ja opetus piirtävät merkkinsä. Vihjauskin synnyn- 1 Keski-Suomen Lääkäriyhdistyksen 75-vuotisjuhlassa Jyväskylässä pidetty esitelmä. Duodecim 1999; 115:

2 näisiin lahjakkuuseroihin on tämän näkemyksen kannalta sopimatonta. Kuitenkin ilmeisesti urheilu ja musiikki ovat saaneet olla poikkeuksia, ehkä siksi, että jos vielä voitaisiinkin kuvitella kenen hyvänsä oppivan mitä hyvänsä tavallisen koulunkäynnin alueella, ei vannoutuneinkaan antigenetisti uskaltautuisi väittämään, että kenestä hyvänsä voisi tulla pikajuoksun maailmanmestari tai maailmankuulu violisti vain uutteran harjoituksen avulla. Ihmisten arkiajattelu on ollut valtaosaltaan varsin genetististä, jopa vuosisatoja ennen kuin geeneistä tiedettiin yhtään mitään. En uskalla sanoa, liittyykö esimerkiksi teologinen käsite perisynti tähän genetismiin siinähän joka tapauksessa edellytetään, että ihminen on jo syntyessään perinyt tietyn syyllisyyden tai syntisyyden, jota vastaan hänen sitten on koko elämänsä taisteltava. Tämä voisi houkutella pitkiin pohdintoihin syntisestä eläimellisestä ihmisluonnosta, joka houkuttelee ihmistä pahuuteen ikään kuin eläimet olisivat jotenkin moraalisesti pahoja sanalla sanoen siitä geneettisestä taakasta, jonka raamatulliset kantavanhempamme Aatami ja Eeva saivat siirtääkseen jälkeläisilleen syntiinlankeemuksen jälkeen; on tietenkin muistettava, että samaisen myytin mukaan itse jälkeläisten tuottaminen ainakin ihmisten osalta oli juuri syntiinlankeemuksen seurausta. Veri ja rotu Toinen genetismiä henkivä ajatustraditio on verenperinnön käsite. Sinänsä ei ole merkillistä, että perinnöllisyyden on ajateltu piilevän veressä, sillä vereen on vanhastaan liitetty erilaisia maagisia ominaisuuksia. Ajatelkaamme vain sitä sopimusta paholaisen kanssa, jonka tohtori Faust Goethen runoelmassa allekirjoitti verellään, siis sillä mikä hänessä oli ominta omaa. Verenperintöön saattoivat kuulua fyysiset ominaisuudet tai luonteenpiirteet, ja itse asiassa se oli paljolti eräänlaista arkigenetiikkaa. Mutta siihen kuului myös seikkoja, joita nykyään pidettäisiin sosiaalisina, tärkeimpänä ihmisen säätyluokka. Kenessä virtasi kuninkaallista verta, hän oli tavalla tai toisella muita ihmisiä ylhäisempi ja parempi, ehkei moraalisesti mutta olemuksellisesti. Vielä 1900-luvun alkupuolella pystytettäessä Euroopan maihin uusia kuningashuoneita pidettiin tärkeänä, että kuningashuoneen ensimmäisen päämiehen suonissa virtasi tätä oivallista nestettä tai vähintäänkin että sitä saataisiin sopivalla siitoksella seuraavaan sukupolveen. Kun Suomeen vuonna 1918 puuhattiin kuningasta, oli selvää, että hänet oli etsittävä Euroopan ruhtinassuvuista ei ollut ajateltavissa, että kukaan suomalainen olisi verensä puolesta kelvannut kuninkaan toimeen. Ensimmäisen maailmansodan aikana tiedettiin jo yhtä ja toista geeneistä, kromosomeista ja perinnöllisyyden perussäännöistä, mutta veren mystiikka ei ottanut hävitäkseen. Etenkin Saksassa 1930-luvulla valtaan nousseen kansallissosialismin merkeissä kirjoiteltiin verestä, maasta ja muista maagisista aineksista paljon sellaista, mikä kuulostaisi yksinomaan hupaisalta, ellei näitä olisi käytetty niin säälimättömästi raa an valtakoneiston pönkittämiseen. Vastaavanlaista magiaa liittyi myös rodun käsitteeseen, joka alkuaan on kaikkialla, niin kuin verenperintökin, kuulunut arkipäivän genetiikan piiriin. Hitlerin valtakoneisto tarttui kaikkeen siihen järkevään ja etenkin epäjärkevään, mitä roduista oli edellisen vuosisadan aikana ja kuluvan alkupuolella kirjoitettu, ja teki siitä maagisen opin, jonka seuraukset olivat pelottavat. Mikä merkillisintä, tämä ta A. Leikola

3 pahtui aikana, jolloin populaatiogenetiikan perusta oli jo luotu, niin että natsistisille rotuopeille ei olisi enää luullut löytyvän minkäänlaista luonnontieteellistä pohjaa. Rodun käsite sai yhtäältä sieltä, toisaalta Yhdysvaltain ja Etelä-Afrikan rotusorrosta niin huonon maineen, että moni pelästyneenä luopui siitä kokonaan selittäen, ettei mitään rotuja ole olemassakaan, ei edes nykybiologian tarkoittamassa mielessä, jossa on kysymys yksinkertaisesti tiettyjen geenien taajuuksista eri populaatioissa. Rotuoppien merkittävä asema parin viimeisen vuosisadan maailmanhistoriassa heijastaa kuitenkin osaltaan ihmisten vahvaa genetististä uskoa siihen, että ihmisen biologinen perimä on hänessä olennaista ja ratkaisevaa, sekä yksilönä että ryhmän jäsenenä. Paradoksista kylläkin sitä mukaa kuin ero»jalosukuisiin» ja»rahvaaseen» alkoi väistyä, sinänsä vanha käsitys rotujen eriarvoisuudesta nousi paikoin ottamaan sen sijan ihmisten geneettisessä luokittelussa. Näiden genetististen asenteiden mukaan suhtautuminen ihmiseen on pohjimmiltaan suhtautumista hänen genomiinsa, joten eri geeniyhdistelmiin on sovellettava erilaista etiikkaa. Eugeniikan hyvä sanoma Hyvin toisenlaisesta genetismistä nousi se liike, jota brittiläisessä maailmassa nimitettiin eugeniikaksi ja saksankielisessä maailmassa rotuhygieniaksi. Siinä ei itse asiassa ollut ensinkään kysymys rodusta sanan klassisessa mielessä, pikemminkin»ihmisrodusta» ihmislajin tai ihmiskunnan merkityksessä. Tämän liikkeen peruspyrkimyksenä oli parantaa ihmiskunnan laatua, ehkä ennen kaikkea terveyttä mutta myös älykkyyttä, fyysistä kapasiteettia yms. ominaisuuksia, parantamalla geenivarastoa sekä karsimalla negatiivisina pidettyjä geenejä että edistämällä positiivisina pidettyjen geenien mahdollisuuksia. Liike ei tietenkään sulkenut pois ympäristötekijöiden muuttamista, sosiaalisten olojen ja koulutuksen kohentamista, mutta tätä ei pidetty riittävänä edes ehkäisemään sitä, mitä sanottiin geneettiseksi rappeutumiseksi, saati sitten kohottamaan ihmiskunnan tasoa. Geneettisen rappeutumisen vaara taas nähtiin paitsi epämääräisessä»degeneraatiossa» ennen kaikkea siinä, että kun luonnonvalinta oli lakannut suurelta osalta vaikuttamasta, populaatioon jäi monia sellaisia negatiivisia ominaisuuksia tuottavia geenejä, jotka luonnonoloissa olisivat karsiutuneet. Lääk- Geenien etiikka 2595

4 keiden, vaikkapa insuliinin, ansiosta ne, jotka muuten olisivat kuolleet diabetekseen jo nuorina, jäivät eloon ja saattoivat viedä haitallisen geeninsä uusille sukupolville. Toisaalta uskottiin, että psyykkisen vajaakykyisyyden ja mielisairauksien samoin kuin epilepsian taustalla oli vahva geneettinen elementti, ja ajateltiin, että jos jotain ei tehdä näiden yksilöiden lisääntymisen rajoittamiseksi, maailma sukupolvien mittaan täyttyy vajaamielisillä, mielisairailla ja epileptikoilla, varsinkin kun vajaamielisten ajateltiin lisääntyvän erityisen intensiivisesti. Tämän johdosta monessa maassa, Suomessakin, säädettiin ja 1930-luvuilla sterilointilakeja; näihin maihin kuului myös Saksa, jossa tässä niin kuin monessa muussakin asiassa mentiin hillittömyyksiin, ja sen myötä myös koko eugeniikan aate joutui sittemmin epäilyttävään valoon. Syksyllä 1998 aiheesta käydyssä keskustelussa kauhisteltiin jopa sitä, että Suomeen oli aikanaan esitetty perustettavaksi eugeniikan kysymyksiä tutkiva rotubiologinen instituutti Ruotsin malliin, vaikka instituutti ei missään vaiheessa edennyt ehdotusta pitemmälle! Tämän päivän populaatiogenetiikka on osoittanut, että suurtenkaan joukkojen steriloinnista ei olisi juuri ollut eugeenista hyötyä. Toisaalta positiivisen eugeniikan ajatus ihmiskunnan tai kansakunnan hyvien ominaisuuksien lisäämisestä suosimalla esimerkiksi verotuksessa tällaista perimää kantavien parien suvunjatkamista olisi osoittautunut käytännössä jokseenkin mahdottomaksi. Sen sijaan yhdeksi hyvinvointivaltion tunnuspiirteistä muodostui järjestelmä, jonka mukaan ihmisten suvunjatkamista yleensä edistettiin antamalla lapsiperheille verohelpotuksia, lapsilisiä jne. perheiden geneettiseen laatuun katsomatta. Toisin paikoin, kuten Kiinassa, missä ylenmääräisen lisääntymisen populaatiobiologiset ja ekologiset haitat on tiedostettu, sitä pyritään vähentämään rajoittamalla ihmisten suvunjatkamista, mutta tähänkään ei tietääkseni liity geneettistä valintaa; toisen sukupuolen suosimista toisen kustannuksella ei voida lukea eugeniikan piiriin, sillä missään ei liene pyritty pelkästään miehistä tai pelkästään naisista koostuvaan yhteiskuntaan. Esimerkiksi terveyden, fyysisen kauneuden ja urheilusuorituskyvyn pitäminen ihanteina on hyvin ymmärrettävää tämän päivän ihmiselle, joka joutuu päivittäin selviytymään elämästään terveysvalistuksen tai kuten jotkut sanovat, terveysterrorin missikisojen ja urheilu-uutisten täyttämässä maailmassa. Useimpia nykyihmisiä oudoksuttaa ja ehkä kauhistuttaakin kuitenkin se, että ihanteiden toteuttamiseen pyrittiin geneettisin keinoin eikä esimerkiksi suuren rahan voimin ja hormonipiikein. Geneettiset keinot niin kasvien, eläinten kuin ihmistenkin jalostuksessa olivat vuosisatamme alkupuoliskolla vielä varsin vähäiset ja tämän päivän näkökulmasta alkeelliset. Kuva: Lehtikuva Oy 2596 A. Leikola

5 Charles Darwin oli monipuolisesti perehtynyt aikansa kasvien ja eläinten jalostukseen, eikä ole sattuma, että eugeniikan perustajaksi Englannissa tuli Francis Galton, biologisista ilmiöistä kiinnostunut tilastotieteilijä ja Darwinin serkku. Mutta todelliseen ihmiskunnan rodunparannukseen ei olisi päästy edes ankarimmilla ja totaalisilla pakkokeinoilla, riippumatta siitä, mitä eugeniikasta muuten ajateltiin. Molekyylibiologian, kehitysbiologian ja ennen kaikkea geenitekniikan nousu vuosisadan jälkipuoliskolla on kuitenkin muuttanut tilannetta huomattavasti. Päinvastoin kuin ehkä voisi luulla, näyttää siltä, että tämä uusi kehitys on pikemminkin vahvistanut kuin heikentänyt genetismiä ihmisten käsityksissä heistä itsestään. Faustin Mefistofeles sanoi verta varsin merkilliseksi mehuksi,»blut ist ein ganz besondrer Saft»; tänään hän varmaan sanoisi geenejä erinomaisiksi pikku kapineiksi ja pyrkisi tekemään kaupat ei niinkään Faustin sielusta vaan hänen genomistaan. Kloonisammakko ja klooni-ihminen? Vuonna 1952, vuotta ennen kuin Watson ja Crick selvittivät perinnöllisyyden perusaineeksi vähän aikaisemmin osoittautuneen DNA:n rakenteen, yhdysvaltalaiset kehitysbiologit Briggs ja King onnistuivat suorittamaan sammakoilla kokeen, joka asiallisesti merkitsi samaa kuin yksilön monistaminen, kloonaus. He poistivat sammakon hedelmöitetystä munasolusta tuman ja siirsivät sen tilalle uuden tuman alkiosta, jonka solut sitä ennen oli kemiallisesti irrotettu toisistaan. Uusi tuma alkoi nyt ohjata munasolun kehitystä, ja siitä tuli normaali toukka. Myöhemmin muut tutkijat, mm. englantilainen J. B. Gurdon, saattoivat osoittaa, että jopa sammakontoukan suolen epiteelistä otettu tuma oli totipotentti, toisin sanoen se saattoi»tyhjään», tumattomaksi tehtyyn munasoluun siirrettynä ohjata kehitystä normaaliin tapaan. Joidenkin tutkijoiden mielestä ajatuskin ihmisen genomin monistamisesta tuntui mahdottomalta, toiset taas suhtautuivat asiaan tunnetun molekyylibiologin Joshua Lederbergin tapaan.»mikään ei viittaa siihen, että tämän suorittaminen nisäkkäillä tai ihmisellä olisi jotenkin erityisen vaikeaa, joskin se on ihailtava tekninen läpimurto, kun se kerran tapahtuu», hän totesi, mutta lisäsi varoituksen:»se asettaa ihmisen huomattavan lajinkehityshäiriön partaalle.» Yhdysvaltalainen tieteiskirjailija David Rorvik julkaisi 1978 melkoista huomiota herättäneen kirjan»in His Image: Cloning of a Man», joka vielä samana vuonna ilmestyi suomeksikin nimellä»klooni ihmisen monistaminen». Kirjoittaja siteerasi teoksessaan varsin huolellisesti lähes kaikkea, mitä aihees- Kuva: Lehtikuva Oy Geenien etiikka 2597

6 ta oli neljännesvuosisadan mittaan julkaistu, mutta sen lisäksi hän väitti tarinaansa todeksi: hänen mukaansa nimeltä mainitsematon miljonääri olisi jo kloonauttanut itsensä, siis tuottanut jälkeläisen, joka kantoi koko hänen geenistöään. Toisin sanoen hän oli saanut itseään vuosikymmeniä nuoremman identtisen kaksosveljen. Ryhtyessäni suomentamaan kirjaa huomautin tekijälle sen epäuskottavuudesta, ja hän vastasi:»ymmärrän täysin asenteenne kirjan todenmukaisuuteen nähden, ja olen tyytyväinen, että olette nähnyt kirjani ansiot sellaisen keskustelun herättäjänä, jota me molemmat pidämme niin tärkeänä.» Tiedämme nyt, parikymmentä vuotta myöhemmin, että nisäkkäiden kuten lampaiden ja nautojen kloonaus on teknisesti mahdollista, ja lienee vain ajan kysymys, milloin ihminen on vuorossa. Maineikas ranskalainen kehitys- ja lisääntymisbiologi ja verraton tieteensä popularisoija, Ranskan Akatemian jäsen Jean Rostand kirjoitti jo 1960-luvun lopulla:»se että sammakko saadaan syntymään korvaamalla munasolun kromosomit nuijapään suolen kromosomeilla, ihastuttaa biologia, koska hän on siten luonut maailmaan uuden sikiämistavan. Mutta hän ei suinkaan toivo, että moinen menetelmä ulotettaisiin meidän lajiimme. Hänelle riittää ajatus, että se mikä onnistuu sammakolla, voisi yhtä hyvin onnistua ihmisellä.» Tänään voitaisiin sanan sammakko tilalle asettaa»jokin muu nisäkäs», mutta useimpien biologien asenne olisi luullakseni yhä sama: miksi kokeilla ihmisellä, kun käytettävissä on paljon helpompiakin ja taloudellisesti hyödyllisempiä koe-eläimiä? Toisaalta on aina niitä, jotka haluavat enemmän, joko sensaation tai muiden syiden takia, ja aina on myös sellaisia maita, joissa lainsäädäntö ei aseta esteitä tällaisille kokeiluille tai joissa esimerkiksi kansainvälisten sopimusten määräämää lainsäädäntöä katsotaan läpi sormien. Mitä sitten tapahtuu? Luultavasti ei sen kummempaa kuin ensimmäisten ns. koeputkihedelmöitysten aikaan 1970-luvulla. Kukaan ei pidä niiden toteuttajia hirviöinä, eikä niistä syntyneitä lapsia epäsikiöinä. Ihmisen tumansiirtokloonauksen toteuttaja tuskin saisi suurta tieteellistä mainetta biotekniikan kannaltahan siinä vain jo tunnettu tekniikka ulotettaisiin nisäkäslajista toiseen mutta toisaalta häntä tuskin päästäisiin vertaamaan tohtori Frankensteiniinkaan, puhumattakaan renessanssiajan Paracelsuksesta, joka uskoi voivansa valmistaa neljäkymmentä vuorokautta käyneestä siemennesteestä kokonaisen pikkuihmisen, homunculuksen. Kloonattu lapsi varttuisi, muistuttaisi etenkin ulkonaisesti varsin suuresti geeniensä edellispolven omistajaa, saisi samanlaisia taipumuksia, etsiytyisi ehkä samantapaisiin tehtäviin mutta hän kasvaisi kuitenkin toisenlaisessa maailmassa uudeksi ja ainutkertaiseksi persoonallisuudeksi. Geneettisen samankaltaisuuden me tunnemme vanhempien ja lasten arkipäiväisestä geneettisestä yhteydestä, ja vielä suurempaa samankaltaisuutta edustavat tietenkin identtiset kaksoset, jotka itse asiassa ovat samaa kloonia, yhden ja saman hedelmöityneen munasolun jakautumistuotteita. Luonnonoikkuina heitä on joskus pidetty mutta luonnottomuuksina tuskin sentään, ainakaan niin pitkälle, että jokin laki tai tapa olisi esimerkiksi määrännyt toisen tai molemmat surmattaviksi. Voidaan kuitenkin ounastella, että jos identtisiä kaksosia ei tavan takaa syntyisi itsestään vaan joku biologi kertoisi kehittäneensä menetelmän tällaisten kaksosparien tuottamiseksi, yhteiskunta kenties joutuisi yhtä suuren huolestumisen valtaan kuin nyt tumansiirtokloonausten suhteen. Todellisuudessahan identtisten kaksosten tuottamiseen sammakoiden ja vesiliskojen alkioilla on pystytty jo toistasataa vuotta ja nisäkkäidenkin alkioilla useita vuosikymmeniä! 2598 A. Leikola

7 Ihminen vai hänen genominsa? Ihmisen mahdollisesta kloonauksesta siis suvun jatkamisesta samalla genomilla noussut eettinen keskustelu ei tietenkään ole tarpeeton, päinvastoin. Mutta se osoittaa, miten syvään genetismi on meissä juurtunut. Rorvikin teoksen miljonäärin tärkein motivaatio itsensä kloonauttamiseen oli halu ikään kuin jatkaa omaa elämäänsä genomissaan tai täsmällisemmin genominsa ohjauksessa syntyneessä yksilössä. Hän siis tunsi geenistönsä omimmaksi itsekseen. Samantapainen tunne epäilemättä elähdyttää monia niistä, jotka tyytyvät tavanomaisempaan suvunjatkamiseen, ehkä ennen kaikkea miehiä, joiden suhde lapseen on biologisesti etäisempi kuin naisten: että minun elämäni jatkuu jälkeläisissäni, että en kuole kokonaan, kun edes osa genomistani on siirtynyt seuraavalle tai sitäkin seuraavalle sukupolvelle, olkoonkin että lapsenlapsissa geenieni osuus on enää neljännes ja lapsenlapsenlapsissa kahdeksannes. Kuitenkaan kukaan ei ole itse luonut geenejään niin kuin sentään on voinut luoda elämäntyönsä ja vaikutuksensa, eikä kukaan ole tuntenut omia tunteitaan ja toiveitaan muualla kuin omassa itsessään. Vaikka nisäkkäiden tumansiirtokloonaus on varsin uusi biotekniikan saavutus, yksilöiden monistaminen sinänsä on, kuten sanottu, vanhaa perua. Toisin on varsinaisen geenitekniikan laita: se syntyi vasta 1970-luvulla. Jo nyt näyttää ilmeiseltä, että geenitekniikkaa voidaan soveltaa myös ihmiseen, ennen kaikkea silloin, kun on kysymys sairauksiin johtavien geenivirheiden korjaamisesta. Tämä tuskin nousee eettisesti suureksi ongelmaksi: lääketieteen johtotähtenä on Hippokrateen päivistä asti ollut sairauksien ehkäiseminen ja parantaminen, ja jos geenitekniikka tarjoaa tähän uusia, tehokkaita ja luotettavia menetelmiä, olisi vaikea ymmärtää, miksi niitä ei tarjolla olevien resurssien puitteissa käytettäisi. On joskus esitetty, että manipuloidessaan geenejä ihminen ylittää rajan, jota hänen ei olisi lupa ylittää, astuu Luojan valtapiiriin. Mutta lääketiede on ylittänyt jo niin monia samanlaisia maagisia rajoja, että ainakin biologin on vaikea nähdä, miksi juuri jokin geeni olisi säilytettävä koskemattomana, jos sen korjaamisella voidaan tuottaa apua kärsivälle ihmiselle. Eikö tällainen ajattelu olisi sekin pitkälle vietyä genetismiä, sillä näin myönnettäisiin yksilön solutumien kromosomeissa piileksivät DNA-molekyylit hänen omimmaksi ja kajoamattomimmaksi ytimekseen: muuta elimistöä saa käsitellä ja korjata, jopa leikellä, mutta DNA-molekyylejä ei.»dna ist ein ganz besondrer Stoff», sanoisi Mefistofeles. Geenitekniikkaa on pelolla ajateltu käytettävän myös eugeenisiin tarkoituksiin niin, että sen avulla ryhdyttäisiin luomaan jonkinlaista uljasta uutta ihmistä Aldous Huxleyn ja muiden tunnettujen utopiaromaanien malliin. Luullakseni tällaiset pelot ovat paljolti irrationaalisia. On ensinnäkin vaikea kuvitella, miten geenitekniikka voisi tuottaa noita uljaita uusia ihmisiä: istutettaisiinko sikiöihin fyysisen kauneuden, etevien jääkiekkosuoritusten vai loistavan älyn geenejä? Tiedämme kaikki, että noita geenejä ei löydy sittenkään, kun kaikki DNA-jaksomme emäs emäkseltä ovat tiedossa ja jokaisen geenin vaikutus tunnetaan täsmälleen. Ihmisen genetiikka on yksinkertaisesti liian mutkikas ja fenotyyppi niin monien yhteisvaikutusten tulos vaikka ajateltaisiin pelkästään genomin määräämää fenotyypin osaa että geenejä muuntelemalla, istuttelemalla ja siirtelemällä ei saataisi aikaan sanottavaa rodun parannusta. Hyötyeläimiä voidaan Geenien etiikka 2599

8 kehittää ja on kehitetty tiettyihin suuntiin: nautakarjaa voidaan jalostaa maidon- tai lihantuotantoon, ja maidon ja lihan laatuun voidaan geneettisesti vaikuttaa, mutta ihmisen osalta tällaista mielekästä erikoistumista olisi vaikea ajatella. On joskus kuviteltu, että hullu diktaattori Stalin ja Hitler otetaan mieluusti esimerkeiksi kehittäisi itselleen geenitekniikalla ja kloonauksella sokeasti tottelevan ja konemaisesti toimivan armeijan, mutta toisen maailmansodan kokemusten luulisi osoittavan, että tähän ei tarvita geenitekniikkaa; pelkkä alokaskoulutus, koppalakit ja sisäpalveluohjesääntö riittävät mainiosti, ja lisäksi näyttää siltä, että moisten armeijoiden aika on ohi ja muu kuin geneettinen tekniikka on joka suhteessa tullut niiden tilalle. On ehkä syytä panna merkille sekin, että vaikka identtisten kaksosten tuottamisen menetelmät ovat, kuten sanottu, olleet tunnettuja jo hyvän aikaa, niitä ei tiettävästi ole missään sovellettu ihmisiin ainakaan teollisessa mitassa. Täsmälleen samankaltaisten ihmisten tuottamista ei ole koettu missään mielessä tarpeelliseksi, varsinkin kun yhä paremmin on oivallettu elämän rikkauden piilevän erilaisuudessa, ei samankaltaisuudessa. Tuntuu siltä kuin geenitekniikan pelkokin kumpuaisi ylenmääräisestä genetismistä. Näistä asioista puhuttaessa muistutetaan kyllä tavan takaa siitä, että ihminen on muutakin kuin geeninsä, että genomi on vain tietynlainen ohjeisto ja että ihmisen ydin on hänen yksilöllinen persoonansa, jonka rakentumisessa genomi on vain yhtenä tekijänä muiden joukossa. Tämän kaiken tulisi olla muistuttamattakin selvää. Muuten alamme kysyä, kummat ovat tärkeämpiä, ihmiset vai heidän geeninsä. Jos vastauksena on ihmiset itse, on etiikankin oltava ihmisten eikä geenien etiikkaa, ja samalla kun perinnöllisyystieteelle on annettava se arvo, joka sille kuuluu, on vapauduttava turhasta genetismistä, myös siitä, että maailma saataisiin geneettisin keinoin paremmaksi paikaksi ihmisten asua. Se merkitsee myös, että vastuun maailmasta ottavat ihmiset eivätkä lykkää sitä genomeilleen. Viimeisellä tuomiolla, kuvaannollisesti sanoen, olemme kuitenkin me, eivät kromosomit eivätkä geenit. ANTO LEIKOLA, FT, professori Pölkönhovintie 135 A Montola 2600