TESTAMENTTI viimeisenä tahtona jäämistöoikeuden järjestelmässä

Transkriptio

1 Ahti Saarenpää Testamentti, roomalaisen oikeuden sille lopullisesti antamassa muodossa, on yksipuolinen, viimetahtoinen, perijän määräämistä tarkoittava oikeustoimi. Rudolph Sohm TESTAMENTTI viimeisenä tahtona jäämistöoikeuden järjestelmässä Johdatus testamenttiin omalaatuisena oikeustoimena

2 Lukijalle Tämä kirjoitus on tarkoitettu käytettäväksi osana perhe- ja jäämistöoikeuden aineopintojen tutkimusvaatimuksia syksystä 2006 lähtien. Sitä on edelliseen, vuonna 2003 valmistuneeseen painokseen verrattuna uudistettu ja ajankohtaistettu jonkin verran. Viimeisimmän opintouudistuksen periaatteiden mukaisesti esitys on kuitenkin tietoisesti lyhyt. Sen puitteissa ei valitettavasti ole mahdollista mennä asioiden laajempiin ja syvällisempiin tarkasteluihin eikä oikeustieteelliselle julkaisemiselle muutoin tunnusomaiseen alaviitteiden käyttöön. Tarvetta tuohon kaikkeen tosin olisi, sillä käytännössä testamentti sinällään herättää edelleen toistuvasti oikeudellisen tunnistamisen sekä ymmärtämisen ongelmia.

3 1 TESTAMENTTI OIKEUSTOIMENA 1.1 Testamentti oikeustoimena oikeustointen perheessä Testamentti on oikeusjärjestyksessämme ja oikeusjärjestelmässämme yksi saantoon mahdollisesti johtavista, laissa erikseen säännellyistä oikeustoimista. Niinpä se on esimerkiksi maakaaressa myös listattu näkyville yhtenä kiinteistön saannon aikaansaavista toimista. MK 1:1, missä viitataan jäämistölainsäädäntöön, on seuraavan sisältöinen: Kiinteistön luovutus. Omistusoikeus kiinteistöön saadaan kaupalla, vaihdolla, lahjana tai muulla luovutuksella niin kuin tässä laissa säädetään. Perintöön, testamenttiin, ositukseen, lunastukseen sekä muutoin muuhun kuin luovutukseen perustuvasta kiinteistön saannosta säädetään erikseen. Lähemmässä siviilioikeudellisessa katsannossa testamentti on kuolinpesään ja jäämistöön vaikuttava, ensi sijassa varallisuusoikeudellinen tahdonilmaisu. Sen sidonnaisuus perittävän jälkeensä jättämään jäämistöön ilmaistaan nimenomaisesti jo testamenttimääräysten sallitun käytön rajoja koskevassa PK 9 luvussa ( PK 9:1 ): Joka on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, saa testamentilla määrätä jäämistöstään. Testamentin saa tehdä nuorempikin, jos hän on tai on ollut naimisissa, ja viisitoista vuotta täyttänyt muutoinkin siitä omaisuudesta, jota hänellä on oikeus itse hallita. Vaikka laissa siis puhutaan jäämistöstä, tuota ilmaisua ei kuitenkaan tule ymmärtää vain esineellisesti. Testamentin jäämistöoikeudellinen vaikuttavuus ulottuu merkittävästi ohi konkreettisen jäämistövarallisuuden. Perintökaaren mukaan testamentilla voidaan reaalisen jäämistön ohella näet ottaa kantaa myös esimerkiksi perittävän tekemien ennakkoluovutusten jäämistöoikeudellisiin vaikutuksiin, pesänselvityksen toimittamistapaan ja - mikä on sinänsä luonnollista ja välttämätöntä - testamentin tekijän mahdollisiin aikaisempiin testamentteihin. Silloinkin tosin on viime kädessä kysymys jäämistöön vaikuttavasta oikeustoimesta. Testamentista on tarkoin erotettava perittävän henkilöä, terveyttä ja persoonallisuutta koskevat määräykset. Myös niihin voidaan osittain vaikuttaa kuolemanvaraistoimin. Tällöin on asiayhteydestä riippuen selvitettävä, missä laajuudessa perittävä voi

4 ulottaa itsemääräämisoikeutensa vaikutukset ohi kuolemansa ja toisaalta milloin perilliset tahi jotkut muut tahot mahdollisesti tulevat hänen sijaansa. Pääsääntö on kuitenkin selvä. Perittävän henkilöön liittyvät oikeudet ja velvollisuudet sammuvat yleensä hänen kuollessaan. Siksi esimerkiksi oikeudesta saada tietoja perittävän elinaikaisista sairauksista ja niiden hoidosta säädetään erikseen potilaslaissa ( laki potilaan asemasta ja oikeuksista ). Oikeus potilastietojen saantiin potilaan kuoltua ei - toisin kuin monasti on luultu - periydy eikä sitä toisaalta ole rajattu vain perillistahoon. Ratkaisevaa on potilaslain n mukaan tiedontarpeen välttämättömyyden aiheuttava oikeudellinen intressi. Niinpä kuolemaan liittyvissä varallisuusoikeudellisissa tyyppitilanteissa ostaja sekä perillistaho voivat saada rajoitetusti perittävän elinaikaiseen hoitoon ja sairauksiin liittyviä tietoja kiisteltäessä perittävän eläessään tekemän kaupan pätevyydestä ja vedottaessa silloin mahdollisiin tahtovirheisiin oikeustointa tehtäessä. Suomessa ei ole perittävän henkisen itsemääräämisoikeuden seuraantoa eli hengellistä tahi yhteiskunnallista testamenttia koskevaa erityistä lainsäädäntöä. Testamenttiin voidaan toki sijoittaa elämänohjeita, mutta ne eivät yleensä sido, ellei niitä aseteta ehdoksi jollekin varallisuusoikeudelliselle seuraamukselle. Tuolloin on taasen huomattava, että erityisesti testamentinsaajan elämäntapaa koskevat ehdot voivat verraten herkästi osoittautua hyvän tavan vastaisiksi ehdoiksi ja siten pätemättömiksi. Ja viime kädessä rintaperillisen lakiosa on aina suojattu tuollaisilta ehdoilta. Lakiosa on aina saatava ehdoitta. Ehdoin sitä vastoin voidaan antaa jotain enemmän. Silloin kuitenkaan lakiosaa ei ole lupa erottaa muusta saannosta. Eli on valittava puhtaan lakiosan ja muun saannon väliltä. Omaa hoitoa ja elinten lääketieteellistä käyttöä koskevat määräykset taasen eivät usein käytetystä harhaanjohtavasta hoitotestamenttikäsitteestä huolimatta kuulu lainkaan jäämistöoikeuden alaan. Ne ovat persoonallisuusoikeutta ja niistä säädetään - joskin vähässä määrin - potilasoikeuden eri säädöksissä. Nyttemmin onkin potilasoikeuden alueella siirrytty väärinkäsitysten välttämiseksi yleisemmin käyttämään ilmauksia hoitotahto ja hoitomääräys. Mikään ei toisaalta estä niiden ilmaisemista myös testamentin muodossa. Tuollaiseen menettelyyn liittyvä olettama vakaasta tahdosta saattaa olla merkityksellinen terveydenhuollon ammattihenkilöiden pohtiessa suhtautumistaan hoitomääräykseen. Sitäkin kun joudutaan aina tilannekohtaisesti tulkitsemaan. 4

5 Perittävän hautaaminen on puolestaan varhemmin ollut vailla erillissääntelyä hautausta yleisesti sääntelevää terveydenhuoltolainsäädäntöä lukuun ottamatta. Perintökaari itsessään kun tuntee vain kohtuulliset hautauskustannukset ( 18:5 ) pesän varoista suoritettavana eränä, mikä on PK 21:1ssä tarkoitettua pesänselvitysvelkaa. Käytännössä testamentteihin on toisinaan sisältynyt erillismääräyksiä hautauksesta ja hautaustoimistot ovat tarjonneet palveluita, joiden puitteissa perittävä voi ennalta suunnitella omat hautajaisensa. Viime kädessä tällaisten toimintojen toteutuminen on jäänyt perillisten niihin sitoutumisen varaan ellei määräyksiä ole laadittu nimenomaisina testamenttiehtoina. Tässäkin yhteydessä on lisäksi muistettava lakiosan suojattuisuus erilaisilta lakiosaperillistä velvoittavilta lisämääräyksiltä. Lakiosaa kun ei ole lupa rasittaa edes ylimääräisin, kohtuullisuuden ylittävin hautaus- ja hautajaismääräyksin. Nykyinen, vuonna 2002 hyväksytty ja vuoden 2004 alussa voimaan tullut hautaustoimilaki selkiyttää jossain määrin hautauksen järjestämistä. Tuossa laissa säädetään muun ohessa hautaamisesta, tuhkaamisesta sekä tuhkan käsittelystä. Lain yleisinä tavoitteina ovat hautauksen arvokkuus ja vainajan muiston kunnioittaminen: Hautaustoimilaki 2. Yleiset velvollisuudet. Vainajan ruumis on ilman aiheetonta viivytystä haudattava tai tuhkattava. Vainajan ruumista ja tuhkaa tulee käsitellä arvokkaalla ja vainajan muistoa kunnioittavalla tavalla. Vainajan ruumiin hautaamisessa ja tuhkaamisessa sekä tuhkan käsittelyssä tulee kunnioittaa vainajan katsomusta ja toivomuksia. Laki antaa näin perittävälle itselleen ensisijaisen mahdollisuuden määrätä tehokkaasti hautaustavasta. Määräystä ei ole tarpeen antaa testamentin muodossa, mutta testamentin käytölle ei myöskään ole estettä. Ellei nimenomaista, todennettavissa olevaa määräystä ole annettu, laissa edellytetään toissijaisesti kunnioitettavan perittävän vakaumusta. Mikäli menettelystä ei kuitenkaan synny yksimielisyyttä, asia voidaan viime kädessä saattaa yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Lain 22 on seuraava: Hautausjärjestelyt. Jollei vainaja ole eläessään nimenomaisesti toivonut tietyn henkilön huolehtivan hautaamiseen, tuhkaamiseen ja tuhkan käsittelyyn liittyvistä järjestelyistä, voivat järjestelyistä huolehtia vainajan eloonjäänyt puoliso tai kuolinhetkellä vainajan kanssa avioliitonomaisissa olosuhteissa yhteisessä taloudessa jatkuvasti elänyt henkilö sekä lähimmät perilliset. Jollei kukaan 1 momentissa tarkoitetuista henkilöistä huolehdi järjestelyistä, voi myös muu vainajan läheinen huolehtia niistä. 5

6 Muussa tapauksessa järjestelyistä huolehtii se kunta, jossa vainajalla oli kuollessaan kotikuntalaissa tarkoitettu kotikunta, tai, jos vainajalla ei ollut kotikuntaa, se kunta, jossa vainaja kuollessaan asui. Jos hautausjärjestelyistä on huolehtinut muu kuin pesän osakas, on hän oikeutettu saamaan kuolinpesän varoista korvauksen kohtuullisista hautauskuluista. Jos 1 momentissa tarkoitetut henkilöt eivät pääse yksimielisyyteen hautaamisen tavasta, paikasta tai hautaustoimituksesta, käsitellään asia 1 momentissa tarkoitetun henkilön kanteesta siinä käräjäoikeudessa, jonka tuomiopiiriin vainajan kotikunta hänen kuollessaan kuului. Hautaustoimilaki on vastaus käytännössä toisinaan ilmenneisiin hautausta koskeviin riitoihin. Kaikkiin eri tavoin läheisten välisiin jännitetilanteisiin se ei kuitenkaan anna selkeää vastausta. Toisaalta laki antaa mahdollisuuden hautauskulttuurin kehittymiseen voidessamme sitovasti määrätä siitä, miten haluamme muistoamme kunnioitettavan. Tässä katsannossa se on itsemääräämisoikeuttamme kunnioittava tärkeä persoonallisuusoikeudellinen laki. 1.2 Testamentin tunnistaminen oikeustoimena Testamentin erottaminen muista yksityisoikeudellisista oikeustoimista ei aina ole helppoa; ei laisinkaan. Testamentti tosin on paljossa poikkeuksellinen oikeustoimi. Siihen liittyy näet tyyppipakon ajatus. Yksityisoikeuden alueella on sopimusvapauden puitteissa yleisenä pääsääntönä tyyppivapaus. Voimme oikeustoimin inter vivos eli elävien kesken pyrkiä itsemääräämisoikeutemme sekä sopimusvapauden puitteissa aikaansaamaan oikeusvaikutuksia erilaisin oikeustoimin ja erilaisin muodoin ellei laissa ole erikseen toisin säädetty. Ja lainsäädännössä on viime vuosikymmenten mittavasta oikeudellistumisesta huolimatta edelleenkin suhteellisen vähän erilaisia sopimusvapauden rajoituksia. Testamentin suhteen tilanne puolestaan on edellä sanotulle täysin käänteinen. Kuolemanvaraistointen eli oikeustointen mortis causa sääntelyn lähtökohtana on perittävän jäämistöoikeudellisen itsemääräämisoikeuden suojaaminen sekä rajoittaminen ensisijaisesti tyyppipakkoa apuna käyttäen. Testamenttausvapaus ja sopimusvapaus ovat vapauksina merkittävällä tavalla eri asioita. 6

7 Sopimusvapauden puitteissa voimme tavanomaiseen tapaan tehdä oikeustoimia inter vivos niin, että kuolemamme ei muuta niiden oikeusvaikutuksia. Ja erilaisen omaisuuden käyttöä kuolemamme jälkeen voidaan muutoinkin ohjata pitkäaikaisin sitovin sopimuksin. Esimerkiksi tontinvuokraoikeus voi olla jopa sadan vuoden mittainen. Kun se lisäksi siirtyy perintönä ja on myös testamentattavissa, tuollainen sopimus voi hyvin toimia myös jäämistösuunnittelun tosiasiallisena välineenä. Testamenttausvapaus puolestaan liittyy tyystin toisella tavalla itsemääräämisoikeuteemme. Se on eettisten valintojen rajoittamaa vapautta määrätä jäämistöstä. Nuo rajoitukset ovat ajallisia, määrällisiä, henkilöllisiä ja menettelyllisiä. Sekä tointen sisältö sisältö että niiden muoto ovat rajoitusten alaisia. Turvautumalla tässä yhteydessä tyyppipakkoon lainsäätäjä on halunnut luoda menettelyn, jonka avulla varmistutaan testamentin oikeellisuudesta perittävän jälkeensä jättämänä oikeudellisesti merkittävänä viestinä. Testamentin tunnistaminen oikeustoimena ja samalla sen asianmukainen erottaminen muista oikeustoimista on tärkeää ennen kaikkea siksi, että juuri testamentti on ensisijainen sallittu kuolemanvaraistoimi. Sille ei jäämistöoikeudellisessa katsannossa ole kilpailijoita. Perintösopimukset toisaalta perillisten sekä toisaalta perittävän ja perillisten kesken ovat jäämistölainsäädäntömme mukaan lähtökohtaisesti pätemättömiä ( PK 17:1).Ja kuolemanvaraislahjaan eli kuoleman varalta annettavaan lahjaan sovelletaan asiaa koskevan nimenomaisen säännöksen mukaan testamenttia koskevia määräyksiä ( PK 17:2). Testamentille puolestaan on asetettu omat muotovaatimuksensa ( PK 10:1). Jos oikeustoimen tunnistaminen testamentinluonteiseksi sitä laadittaessa, tulkittaessa tai toimeenpantaessa ei onnistu, oikeudelliset seuraamukset saattavat olla perin yllätyksellisiä koko toimen tai sen yksittäisen osan osoittautuessa sittemmin pätemättömäksi. Eikä testamentin tekijä ole tuolloin enää itse korjaamassa pätemättömyyttä. Keskeisin tiedonlähde on, kuten Matti Ylöstalo on sattuvasti korostanut, poissa. Tämä ei ole vain teoriaa. Jo nykyisen perintökaaren tullessa voimaan silloinen jäämistöoikeudellisen kirjallisuutemme johtohahmo Martti Rautiala huomautti sattuvasti, että oikeuselämän kehittyessä voi olla entistä vaikeampaa erottaa testamenttia muista oikeustoimista. Näin todetessaan hän oli epäilemättä täysin oikeassa. Sen vahvistavat omalta osaltaan myös aiheesta sittemmin julkistetut useat 7

8 ennakkoratkaisut sekä tiedot asianajokäytännöstä. Kun nykyisin elämme prosessitien kalleuden vuoksi paljossa näkymättömän oikeuden aikaa, yksin tuomioistuinratkaisujen määriin ja sisältöihin käytäntöjen kuvaajana on entistäkin vaarallisempaa luottaa. Testamentin tunnistamisesta keskusteltaessa on oikeuskirjallisuudessa usein lähdetty liikkeelle siitä toteamuksesta, että testamenttia on vaikea määritellä. Näin epäilemättä onkin asian laita, mutta testamentti tuskin eroaa tässä suhteessa paljoakaan useimmista muista oikeustoimista. Se kun on tyypillinen oikeudellinen käsite, jota lainsäätäjä ei ole käynyt laissa täsmentämään. Käsite oletetaan tunnetuksi, kuten niin monet perinteisessä lainsäädännössä käytetyt käsitteet. Nyttemmin testamenttia on Aulis Aarnion ja Urpo Kankaan toimesta sattuvasti luonnehdittu erottelukäsitteeksi; yhdeksi monista. Yksittäisessä tulkintatilanteessa keskeisimpänä erona muihin oikeustoimiin on testamentin tekijän poismenosta aiheutuva tulkintainformaation puute. Oikeustoimen tarkoituksen paras tuntija on poissa. Niinpä erityistä syytä pyrkiä määrittelemään juuri testamentti erityisen tarkoin tai vastaavasti tarvetta korostaa käsitteen määrittelyn vaikeutta tuskin on löydettävissä. Täysin eri asia on tyyppipakon sinänsä mukanaan tuoma ylimääräinen oikeudellinen epävarmuus testamentiksi tarkoitetun toimen arvioinnissa. Sitä vastoin tarvitsemme testamentin tunnistamiseksi luonnollisesti käytäntöä varten joitain tunnistamista helpottavia tunnusmerkkejä. Oikeustieteen tehtävänä on niiden tuottaminen. Aikaisemmilla käsitemäärittelyillä on itse asiassa yleensä pyritty ensi sijassa tähän, vaikka keskustelu on paljossa käynyt itse käsitteen ympärillä. Elämme käsitteiden maailmassa ja etsimme niille sisältöä erilaisten tunnusmerkkien avulla. Uudemmassa lainsäädännössä tosin on nykyisin huomattavan paljon käsitemäärittelyjä helpottamassa työtämme; jos kohta joskus myös lisäämässä rajanvedollisia ongelmia. Usein testamenttia oikeudellisesti luonnehdittaessa tyydytään sanomaan, että testamentti on kuolemanvarainen, yksipuolinen, vastikkeeton, jäämistöä koskeva oikeustoimi. Tähän on välttämätöntä liittää vielä henkilökohtaisuuden vaatimus. Testamentti viimeisenä tahtona on itsemääräämisoikeutemme voimakkaimpia kulmakiviä. Se on henkilökohtainen oikeustoimi, minkä tekemistä ei ole myöskään lupa delegoida muille. Oikeuskirjallisuudessa puhutaan korostetusti henkilökohtaisesta oikeustoimesta. Perintökaaressa tästä ei ole erillistä mainintaa. 8

9 Lainsäätäjä olettaa asian tunnetuksi testamentin muiden perustunnusmerkkien tavoin. Holhoustoimilaissa asiasta myös säädetään. Edunvalvojalla ei ole eikä hänelle missään tilanteessa voida antaa oikeutta tehdä testamenttia päämiehen puolesta (HolhTL 29.3 ). Luonnehdinta on näinkin täydennettynä kuitenkin vielä liian yleinen ja samalla ehdoton ollakseen käytännössä kovinkaan hyödyllinen. Jo yksipuolisuus ja vastikkeettomuus ovat näet varsin ongelmallisia tunnusmerkkejä. Niille ei ole löydettävissä kovinkaan yksiselitteistä rajaa. Ja vastaavasti jäämistöä koskevia oikeustoimia on koko joukko muitakin. Kysymyksenasettelua on siksi syytä tarkentaa tavalla tai toisella. Aulis Aarnio ja Urpo Kangas ovat lisänneet edellä lueteltuun tunnusmerkkien joukkoon sen, että kysymys on selvitysprosessin alaisesta oikeustoimesta. Testamentin toimeenpano edellyttää selvitysprosessia, jonka kuluessa arvioidaan sen pätevyys. Tämä on hyvä havainto, joskin kyseessä on jo lainsäädäntöön liittyvä asia. Selvitysprosessista säädetään laissa, perintökaaressa. Vastaavasti laissa säädetään myös peruutettavuudesta sekä määrämuotoisuudesta. Voimmekin kutsua selvitysprosessin alaisuutta, määrämuotoisuutta ja peruutettavuutta liitännäisiksi, perintökaaressa ilmaistuiksi testamentin lisätunnusmerkeiksi. Määritelmä sinänsä helpottaa testamentin tunnistamista helpoissa tyyppitapaukissa. Epätyypillisissä rajatapauksissa tarvitaan lisää tunnistamisen välineitä. Yhden tavan edetä testamentin tunnistamisen joskus niin vaikealla tiellä tarjoaa testamentin puolesta ja sitä vastaan puhuvien peruskysymysten asettaminen. Enemmän tai vähemmän tarkkarajaisen määrittelyn sijaan etsitään tällöin sellaista kokonaisuutta, joka antaa perustellun käsityksen oikeustoimen mahdollisesta kuulumisesta testamenttien joukkoon tai niiden ulkopuolelle. Tästä näkökulmasta testamentin tunnistamista edesauttavat ainakin seuraavat yhdeksän henkilön kuolemaan vaikutuksiltaan eri tavoin sidottua oikeustointa koskevaa peruskysymystä: 1. Oliko oikeustoimi tehty henkilökohtaisesti ja olivatko sen määräykset muiden tahdosta riippumattomia? Jos näin on, on oikeustoimi kuolemaan liittyvänä ja jäämistöä koskevana yleensä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 2. Oliko oikeustoimi vastikkeeton? Jos näin on, on oikeustoimi kuolemaan liittyvänä ja jäämistöä koskevana yleensä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 9

10 3. Oliko oikeustoimi lahjanluonteinen? Jos näin on, on oikeustoimi kuolemaan liittyvänä ja jäämistöä koskevana yleensä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 4. Oliko oikeustoimi muista oikeustoimista riippumaton? Jos näin on, on oikeustoimi kuolemaan liittyvänä ja jäämistöä koskevana yleensä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 5. Muuttiko kuolemaan liittyvä oikeustoimi merkittävästi omistajan asemaa suhteessa luovutuksensaajaan jo perittävän eläessä? Jos näin ei tapahtunut, on yleensä kysymyksessä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 6. Oliko perittävä sitoutunut kuolemaan liittyvän oikeustoimen täyttämiseen? Jos näin ei ollut asian laita, on yleensä kysymyksessä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 7. Oliko edunsaajalla oikeus vaatia kuolemaan liittyvän toimen osittaista tai täydellistä täyttämistä jo perittävän eläessä? Jos tämä ei ollut mahdollista, on yleensä kysymyksessä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 8. Oliko tekijä jotenkin ilmaissut tekevänsä testamenttia? Jos näin on ollut asian laita, on yleensä kysymyksessä oikeustoimi mortis causa ja mahdollisesti myös testamentti. 9. Edellyttääkö oikeustoimen täyttäminen pesänselvitystä ja perinnönjakoa? Jos näin on, kysymyksessä saattaa olla jäämistön laajuuteen, laatuun sekä jakoon sidottu kuolemanvaraistoimi ja siten myös testamentti. Kuten havaitaan, tässä luettelossa ei missään kohdin hyödynnetä ehdotonta joko/taidikotomiaa. Testamentti ei - sanottakoon se vielä kertaalleen - poikkea muista oikeustoimista siinä, että se olisi sisältönsä tai tarkoituksensa puolesta aina jotain ehdottomasti ja yksiselitteisesti muista erottuva. Viime kädessä on aina tulkinnan tulosta se, onko jokin jäämistöä koskeva oikeustoimi kokonaan tai osittain testamentti vaiko ei. Esimerkiksi otsikko tai otsikon puuttuminen tahi todistajat tai heidän puuttumisena eivät vielä sellaisenaan osoita että kysymyksessä ei olisi testamentti. Testamentin muotomääräyksiin ei meillä kuulu erityistä otsikkoa. Eikä laki tunne muutakaan nimenomaista määräsanavaatimusta; testamentti on mahdollista tehdä käyttämättä sanaa testamentti. Eikä testamentin laatijan välttämättä tule puhua viimeisestä tahdostakaan. Käytännössä testamenttiasiakirjoissa tosin on ja on hyvä olla lausuma: viimeisenä tahtonamme ja testamenttinamme. Testamentin ei myöskään tarvitse olla erillinen dokumentti. Samalla asiakirjalla voi olla jopa useampia erilaisia oikeustoimia. Puhumme sekatyyppisistä oikeustoimista. Näin on opetettu ja näin opetetaan. 10

11 Täysin eri asia on se, että otsikko ja muoto sekä tarkoituksen kuvaus luovat yleensä vahvoja käytännöllisiä olettamia siitä, että kysymyksessä olisi testamentiksi tarkoitettu oikeudellinen tahdonilmaisu. Näin on asian laita yleensäkin eri oikeustointen yhteydessä. Otsikot ja vakioilmaisut auttavat oikeustointen tunnistamisessa. Hyvään testamenttikäytäntöön kuuluu siksi sana testamentti. 1.3 Testamentin erilaisia vaihtoehtoja Testamentin tyypilliset jäämistöoikeudelliset vaihtoehdot ovat olleet - ja ovat osin edelleen - perintösopimukset sekä kuolemanvaraislahja. Perintösopimuksin sovitaan elossa olevan henkilön jälkeen jäävän jäämistön jaosta ja kuolemanvaraislahja on nimensä mukaisesti lahja kuoleman varalta eli lahja, mikä on tarkoitettu täytettäväksi vasta lahjan antajan kuoltua. Näistä testamentin periaatteellisista vaihtoehdoista aidot perintösopimukset ovat perintökaaren mukaan meillä yksiselitteisesti kiellettyjä ( PK 17:1.1 ). Jäämistöoikeuden järjestelmämme on siten koko lailla suppeampi kuin useissa muissa maissa. Perintösopimus on näet monissa Euroopan maissa nimenomaisesti lakisääteinen, hyväksyttävä ja lainsäätäjän toimesta käyttöön vahvistettu sopimus. Meillä tilanne on toinen. Myöskään perintökaaren uudistustarpeen selvittämisen yhteydessä ei vuonna 2004 valmistuneessa oikeusministeriön työryhmämuistiossa nähty tarvetta perintösopimusten käyttöönottoon. Niiden eettiset ongelmat - ennen kaikkea sitovuus - nähtiin taloudellisia mahdollisuuksia painavammiksi. Niinpä PK 17:1.1 osoittanee vielä pitkään yleisesti perintösopimusten laissa tarkoitetun pätemättömyyden: Sopimus elossa olevan henkilön jäämistöstä on pätemätön. On syytä huomatta, että kiellettyjä perintösopimuksia ovat sekä perillisten keskenänsä tekemät sopimukset että perittävän ja perillisten keskinäiset sopimukset. Niistä perillisten keskeiset sopimukset eivät yleensä aiheuta ongelmia. Jos ja kun tällaisia sopimuksia käytetään, ne eivät ole jäämistöoikeudellisesti tehokkaita. Mutta niiden mukainen myöhempi perillisten toiminta perittävän kuoltua ei tietenkään luo tointen pätemättömyyttä ellei se loukkaa kolmannen oikeutta. Kysymys ei siten ole alkuperäisestä, korjaamattomasta pätemättömyydestä. Sopimusvapaus perinnönjaossa tarjoaa vapauden hyväksyä perintösopimusten mukainen jakotulos. Tuollaista sopimusta ei ole siis mitenkään sanktioitu, mutta se ei myöskään velvoita. 11

12 Perittävän ja perillisten välisten perintösopimusten sekä perinnöstä luopumisen välinen raja sitä vastoin on eräissä tapauksissa vaikeasti määriteltävissä. Näin on asian laita ennen kaikkea silloin, kun perillinen on saanut korvausta ennakkoluopumisesta, jonka hän on saattanut perittävän tietoon. Tyyppitilanteessa luopuja hyväksyy testamentin ja saa usein korvauksen luopumisestaan. Mukana on siten monasti sopimusainesta jopa asiakirjoista selväsanaisesti ilmetenkin. Tätä PK 17:1 pätemättömyyssääntö ei kuitenkaan estä ellei toimi etene suoranaisen perinnöstä sopimisen asteelle. Ennakkoluopumista koskeva - sen sallittuisuuden osoittava - PK 17:1.2 kun jopa nimenomaisesti mainitsee korvausmahdollisuuden olemassaolon. Luopujaperillinen voi jopa jälkikäteen riitauttaa luopumisen korvauksettomuuden tai korvauksen määrän vähäisyyden perusteella. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa toisaalta siitä, että ennakkoluopuminen itsessään on lähtökohtaisesti pätevä ilman korvaustakin. Jälkikäteinen katumusoikeus koskee vain rintaperillisen lakiosasuojaa. Riitauttaessaan ennakkoluopumisen rintaperillinen saa takaisin osakkuusasemansa PK 18:1.2n riidanalaisuussäännön perusteella. Oikeuskirjallisuudessa toisinaan esiintynyt ilmaisu, jonka mukaa rintaperillinen ei voisi luopua ennakolta ilman korvausta, on perin juurin virheellinen. Kuolemanvaraislahja on sekin laissa erikseen mainittu kuolemanvaraistoimi. Tämä vanha oikeudellinen instituutio on perintökaaressa saatettu testamentin muotoa koskevien vaatimusten alaiseksi. Kaksi eri instituutiota on siten yhdistetty samalla lainsäädännöllisellä viitekehyksellä. Näin kuolemanvaraislahja ei itsenäisenä instituutiona ole meillä nykyisen perintökaaren mukaan enää sallittu, mutta se voi juuri tuon instituutioiden rinnastuksen vuoksi testamenttiin rinnastuvana pätevöityä siinä missä testamenttikin. Toisin sanoen kuolemanvaraislahja voi pätevöityä, jos muotomääräysten noudattamatta jättämiseen ei millään tavoin puututa ja sitä tulee moittia moitejärjestelmän puitteissa. PK 17:2ssa ilmaistu testamentin ja kuolemanvaraislahjan rinnastus on yleinen, kaiken kattava: Lahjanlupaukseen, jota ei ole täytettävä antajan eläessä, on sovellettava, mitä testamentista on säädetty. Tästä säännöksestä siis johtuu, että kuolemanvaraislahja saattaa olla pätevä samoin edellytyksin kuin testamentti. Jos se on aikaansaatu muotovaatimuksista laistaen eikä perillistaho reagoi asiaan moite- tai muulla kanteella, kuolemavaraislahjakin pätevöityy siviilioikeudellisesti. 12

13 Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin yleensä puhuttu myös kuolemanvaraislahjan mitättömyydestä. Näin ei lain mukaan asian laita siis välttämättä ole perittävän kuoltua. Täysin eri asia on se, että perittävän eläessä kuolemanvaraislahja ei voi käydä siten päteväksi, että perittävä ei voisi peruuttaa sitä. Liityntä testamenttia koskeviin säännöksiin aiheuttaa tämän PK 10:5n peruutusvapaussäännön nojalla. Lupaus olla peruuttamatta testamenttia ei ole sitova. Tässä näkyy samalla keskeinen ero perintösopimuksiin. Kuolemanvaraislahjan ja perintösopimuksen rajamailla liikutaan esimerkiksi tilanteessa, missä perittävän ja perillinen tekevät keskenään luovutustoimen perittävän eläessä, mutta velaksi jäävä kauppahinta määrätään kokonaan tai osittain maksettavaksi perillisen myöhemmästä jäämistösaannosta. Tällaiseen menettelyyn saattaa joskus huokuttaa PK 23:8n jako-ohjeen mukainen mahdollisuus jakaa perilliseltä ollut saatava jaossa velallisperilliselle. Tuo eräänlainen jälkikäteinen kuittaus ei kuitenkaan voi sivuuttaa perintösopimusten ja kuolemanvaraislahjan kieltoa. Mikäli kysymys on ollut kaupan muodossa tehdystä luovutuksesta, velan sitominen jäämistösaantoon merkitsee kielletyn perintösopimuksen täyttymistä. Ja jos taas kysymys on ollut lahjanluonteisesta luovutuksesta, sen jäämistösidonnaisuus tekee luovutuksen kielletyksi kuolemanvaraislahjaksi. Erikseen on huomattava, että lahjanlupaus on eri asia kuin kuolemanvaraislahja. Lahjanlupaus sinänsä on sallittu kuolemanvaraistoimi silloinkin, kun se tosiasiallisesti jää täytettäväksi perittävän kuoleman jälkeen, mutta lahjan täyttymistä ei ole sidottu kuolemaan tai sen jälkeiseen aikaan. Yksin lahjoittajan kuolema ei katkaise annettua lupausta. Sekä erilaisten aikarajojen käyttö että luovutuksen tosiasiallinen täyttämättömyys irtaimen lahjan yhteydessä antavat mahdollisuuden järjestelyihin, joissa kuolinpesän toimesta joudutaan pääsääntöisesti täyttämään lahja velkojen maksamisen ja testamentin täyttämisen sekä perinnönjaon välimaastossa. Tällöin lahjanlupaus on kuoleman jälkeen pesänselvityksessä perittävän velkaa, mutta heikommassa asemassa kuin muut velat sekä tietyt jäämistöoikeudelliset oikeudet. Tähän on perintökaaressa nimenomaisesti varauduttu jopa useamman eri säännöksin avulla. Lähtökohtana on aina se, että lahjanlupaus on suhteessa velkojien oikeuksiin väistyvä instituutio. Jo perittävän eläessä täyttämätön lahjanlupaus väistyy velkojien oikeuksien tieltä ( LahjaL 1.2 ). Perittävän kuolema ei tätä perustilannetta muuksi muuta. Mutta seuraannosta johtuen asiasta on jouduttu erikseen säätämään perintökaaressa. Perittävän kuollessa täyttämättä olleiden lahjanlupausten 13

14 tehokkuuden jäämistöoikeudelliset rajat tulevat kiintoisalla tavalla vastaan peräti neljän eri säännöksen yhteydessä. Ne kaikki asettavat rajoituksia lahjanlupauksen täyttämiselle kuolinpesästä. Toissijaisten perillisten PK 3 luvun mukaisen perintöoikeuden suojan yhteydessä täyttämätön lahjanlupaus on huomioitu niin, että se on yksi niistä eristä, joiden avulla voidaan suojata ensiksi kuolleen puolison toissijaisia perillisiä. Jos lahjanlupauksen täyttäminen loukkaisi heidän oikeuksiaan, se voidaan jättää täyttämättä ( PK 3:3.3 ), vaikka lahjanlupaus siis lähtökohtaisesti on jäämistöstä pesänselvityksen yhteydessä maksettava erä. Näin lahjanlupaus sijoittuu maksujärjestyksessä tavanomaisten velkojen jälkeen maksettavaksi, myös jäämistöoikeudellista harkintaa edellyttäväksi eräksi. Hieman toisella tapaa - asian luonnosta johtuen - lahjanlupaus on otettu huomioon lakiosajärjestelmässä. Sitä ei näet saa lainkaan vähentää lakiosalaskelmassa. ( PK 7:3.2 ). Näin lakiosan määrä on jo laskennallisesti suojattu lahjanlupauksilta. Ja vastaavasti lahjanlupaus on myös jätettävä täyttämättä, mikäli sen täyttäminen loukkaisi lakiosia ( PK 7: 6 ). Näin lahjanlupaus osoittautuu myös PK 7 luvun valossa lopulta samanlaiseksi jäämistöoikeudellista harkintaa edellyttäväksi eräksi kuin PK 3 luvun yhteydessä. Avustuksia ja työhyvitystä koskevassa PK 8 luvussa on vastaavasti tehty rajanveto lahjanlupauksen sekä avustuksen ja työhyvityksen välille. Lahjanlupaus väistyy niiltä osin, kuin se estäisi samassa luvussa säädettyjen avustuksen tai työhyvityksen täysimääräisen täytön ( PK 8:6.3 ). Lahja ei siten välttämättä kaikissa tilanteissa täyty ainakaan kokonaan. Lahjanlupauksen merkityksellisyys onkin piillyt ennen kaikkea siinä, että saatavan luonteisena se täytetään pesästä jo pesänselvityksen yhteydessä. Näin ollen se tarjoaa tavan muodota perinnönjakoa ohjaavan esineellisen jaon lopputulosta jossain määrin nopeampitäyttöisellä tavalla kuin mitä testamentti on. Lakiosasuojan huomioon ottaen lahjoitusvapaus ja testamenttausvapaus ovat tässä katsannossa määrällisesti yhdenkaltaisia, mutta eroavat esineellistä toteutusta ajatellen merkittävästi toisistaan. Tätä ei aina ole havaittu. Lakiosan lähtökohtaisen esineellisyyden vaihtuminen PK 7:5n uudistuksen yhteydessä pääsääntöisesti rahasuoritukseksi on kuitenkin vähentänyt eroa lähtien. Uudistettu PK 7:5 kaikkine osin yllätyksellisine vaikutuksineen tuli 14

15 tuolloin voimaan, joskin vain sen voimaantulon jälkeen tapahtuvia kuolemantapauksia koskevana. Perintösopimuksen ja kuolemanvaraislahjan sekä testamentin välistä rajaa on nykyisen perintökaaren voimassaoloaikana rajanvedon vaikeuden ja käytännön ongelmatilanteiden yleisyyden huomioon ottaen koeteltu sittenkin yllättävän vähän ennakkoratkaisutasolla. Tässä yhteydessä on syytä ottaa lyhyesti esille kaksi muutamien vuosien takaista, tärkeäksi tarkoitettua ja edelleen merkittävää ennakkoratkaisua. Ratkaisussa KKO:1985-II-129 etsittiin perintösopimuksen ja testamentin rajaa. Tuon ratkaisun perustana oleva tulkintatilanne ilmenee havainnollisesti jo sen otsikosta: A ja B olivat luovuttaneet kauppakirjalla C:lle ja D:lle kiinteistön seuraavin ehdoin: Kauppahinta tuli suorittaa viidelle A:n ja B:n sukulaiselle vuoden kuluessa siitä, kun kiinteistön omistusoikeus siirtyisi C:lle ja D:lle. Kauppaan sisältyi kaikki irtain omaisuus, mikä A:n ja B:n kuoltua oli jäljellä. Omistus- ja hallintaoikeus luovutettuun omaisuuteen siirtyi C:lle ja D:lle A:n ja B:n kuoleman jälkeen. Katsottiin olevan ilmeistä, että kysymyksessä oli PK 17 luvun 1 :n 1 mom:ssa tarkoitettu elossa olevan henkilön jäämistöä koskeva pätemätön sopimus ja ettei lainhuudon hakijoiden saanto siten ollut laillinen. Hakemus hylättiin LL 7 :n nojalla. (Ään.) Tässä tapauksessa perittävät olivat kauppakirjalla määränneet käytännössä kaikesta omaisuudestaan. Kun sekä hallinta että omistus siirtyivät ostajille vasta kummankin myyjän kuoleman jälkeen, syntyi väistämättä olettama kuolemanvaraistoimesta. Luovutuksella järjestettiin jäämistöjä sekä ensiksi kuolleen että lesken jälkeen. Kysymyksessä näytti siten kokonaisuudessaan olevan perintösopimusten yhdistelmä sopimuksina perittävien sekä perillisten kesken. Tämän vuoksi lainhuutohakemus hylättiin kaikissa oikeusasteissa. Oikeustoimen pätevyyttä sinänsä ei tässä yhteydessä ratkaistu; kysymys oli vain lainhuutohakemuksesta. Tästä myös korkein oikeus varmuuden vuoksi huomauttaa ratkaisussaan. Mutta epäilemättä lopputulos olisi ollut samansuuntainen myös pätemättömyysväitteen yhteydessä. Edellinen tapaus antaa aiheen kiinnittää erikseen huomio kuolinhetkeen liitettäviin sopimusmääräyksiin. Perinteisesti on oikeuskirjallisuudessa ja käytännössä näet varhemmin lähdetty siitä, että yksin hallinnan tai omistuksen pidättäminen myyjän kuolemaan saakka lahjanluonteisessa kaupassa ei tee oikeustointa testamentiksi ja 15

16 siten testamentin muotoa edellyttäväksi. Sekä hallinnan että omistusoikeuden kumpaisenkin pidättäminen sitä vastoin luo väistämättä olettaman testamentin muotoa edellyttävästä toimesta; testamentista. Selostettu ennakkoratkaisu puhuu osaltaan myös tähän suuntaan, vaikka siinä näyttää ensisijaisesti kiinnitetyn huomio tarkoitukseen määrätä puolisoiden koko jäämistöistä. Tärkeää on tässä yhteydessä havaita, että ennen nykyistä perintökaarta sekä hallinnan että omistusoikeuden siirron - siis kummankin - sitominen kuolinhetkeen hyväksyttiin oikeuskäytännössä ( KKO:1964-II-43 ). Tuolloin kuitenkin myös kuolemanvaraislahja erillisenä instituutiona oli sallittu. Sittemmin tilanne on PKn myötä olennaisesti muuttunut. Niinpä korkein oikeus on ennakkoratkaisussa KKO:1990:85 arvioinut kaupan muodossa tehdyn vastikkeettoman kiinteistön luovutuksen, missä myyjä oli pidättänyt sekä hallinnan että omistuksen kuolemaansa saakka kuolemanvaraistoimeksi, mutta pitänyt tätä vuonna 1963 toteutettua luovutusta silloisen lain sallimana kuolemanvaraislahjana. Ennakkoratkaisun otsikko on seuraava: Kiinteistöstä oli vuonna 1963 tehty kauppakirja, joka oli laadittu asianmukaisessa muodossa. Kaupan ehtojen ja jutussa esitetyn selvityksen perusteella oikeustointa pidettiin vastikkeettomana ja kuoleman varalta tehtynä. Katsottiin, että vuonna 1963 voimassa olleen oikeuden mukaan myös kiinteistöstä voitiin pätevästi määrätä kuolemanvaraislahjalla ja että voimaan tulleen perintökaaren 17 luvun 2 :n säännös ei koskenut lahjanlupausta, joka oli annettu ennen sanottua ajankohtaa. Sekä hallinnan että omistuksen pidättäminen lahjanluonteisessa kaupassa johti siten perustellusti luovutuksen arviointiin kuolemanvaraislahjana. Vaikka ennakkoratkaisuun ei ole liitetty vertailuviittaista aikaisempaan toisensuuntaiseen ratkaisuun, tapaus voidaan ymmärtääkseni nähdä tuon aikaisemman ratkaisun vastaisena, kuten PK sinänsä ymmärtääkseni selkeästi edellyttääkin. Samalla tämä ennakkoratkaisu on toiminut viestinä käytäntöön käytäntöjen muuttamisen tarpeesta. Oikeuskirjallisuudessa Martti Rautiala oli aiemmin PKn soveltamisen aikaankin toisilla linjoilla. Hän hyväksyi sekä hallinnan että omistuksen kytkennän kuolemaan. Ja kiinteistön kauppaa koskevassa kirjallisuudessa on edelleen monasti viitattu - mikä on yllättävää - kritiikittä vuoden 1964 ennakkoratkaisuun. Näiltä viittauksilta on kuitenkin pudonnut pitävä oikeudellinen pohja pois. Uudemmassa kirjallisuudessa esitetty kiinteistöoikeudellisesti oikea toteamus vapaudesta sopia 16

17 luovutusajankohdista kätkee taakseen jäämistöoikeudelliset rajoitukset. Tuolla ennakkoratkaisulla ei enää ole positiivista merkitystä. Maakaariuudistus on nyttemmin muuttanut varhempaa tulkintatilannetta kiintoisalla ja käytännössä ilmeisen tärkeällä tavalla. Ensinnäkin ehtoja sisältävissä kiinteistön kaupoissa ostajan asema on aikaisempaan verrattuna merkittävästi vahvistunut. Näin ollen kuolemaankin sidotuissa oikeustoimissa myyjän asema muuttuu koko lailla luovutustahdonilmaisun antamisen yhteydessä. Siten olettama testamentin muodon tarpeellisuudesta on ainakin jossain määrin heikentymässä. Riski luovutuksen arvioimisesta kuolemanvaraislahjaksi on kuitenkin edelleen merkittävä. Yksin ostajan aseman vahvistuminen ei voi sivuuttaa jäämistöoikeudellista yleisarviointia. Toinen keskeinen muutos liittyy uuteen kiinteän omaisuuden kaupan ehtoja koskevaan viiden vuoden sääntöön. Sen ilmaiseva säännös - MK 2:2 - on seuraava: Kauppakirjassa voidaan sopia, että kauppa saadaan purkaa jollakin muulla kuin tässä laissa tarkoitetulla perusteella taikka että myyjä pidättää omistusoikeuden kiinteistöön, kunnes kauppahinta on maksettu tai muu ehto on toteutunut. Edellä 1 momentissa tarkoitettu ehto ei ole sitova, ellei sitä ole otettu kauppakirjaan, eikä siltä osin kuin se on sovittu olemaan voimassa viittä vuotta pidemmän ajan kaupantekopäivästä. Jollei ehdon voimassaoloaikaa ole merkitty kauppakirjaan, se on voimassa viisi vuotta. Kanne kiinteistön palauttamisesta myyjälle on pantava vireille kolmen kuukauden kuluessa ehdon voimassaolon päättymisestä. Kun viiden vuoden sääntö on kiistatta tarkoitettu ankarasti noudatettavaksi, näyttäisi kuolinhetkeen eri tavoin sidottujen luovutusten tavoiteltu liityntä kuolemaan jo maakaaren valossa olevan uudella tavalla ongelmallinen. Sidonnaisuus kuolemaan ei sido, mikäli viisi vuotta ylittyy. Näin ollen muutokset vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Ostajan aseman vahvistuminen lisää ehken mahdollisuutta sitoa luovutuksen vaikutuksia kuolinhetkeen ja viiden vuoden sääntö tekee tästä olennaisen riskialttiin toimen. Toisella tapaa testamentin ja oikeustointen inter vivos välinen raja on tullut esille osakehuoneiston luovutusta koskeneen sekatyyppisen luovutustoimen yhteydessä. Asiaa valaisevan ennakkoratkaisun KKO:1983-II-73 sinänsä poikkeuksellisella tavalla laadittu otsikko on seuraava: A oli myynyt pojalleen B:lle puolet omistamistaan yhden 17

18 asuinhuoneiston hallintaan oikeuttavista asunto-osakeyhtiön osakkeista. Testamentin muoto - ei ollut tarpeen kauppakirjan ehtoon B:n elinaikaisesta ja myös A:n kuoltua jatkuvasta asumis- ja hallintaoikeudesta asuntoon, koska tuolla ehdolla oli määrätty kaupan kohteeseen eli B:lle luovutettuun osakeosuuteen liittyvän käyttöoikeuden laajuus; - oli tarpeen kauppakirjan ehtoon B:n etuosto-oikeudesta A:lle jääneeseen osakeosuuteen siltä osin kuin tuolla ehdolla oli tarkoitettu A:n kuoleman jälkeen B:n hyväksi rajoittaa muiden perillisten oikeutta määrätä tästä A:n osakeosuudesta. Tämä ennakkoratkaisu on koko lailla selkeästi edellä esitetyn testamentin tunnistamista koskevan kysymysluettelon valossa testamentin ja oikeustointen inter vivos välisen rajan mukainen. Yksin elinaikaisen ja myös luovuttajan kuoleman jälkeen jatkuvan asumis- ja hallintaoikeuden myöntäminen ei sinänsä voi tehdä luovutustoimesta testamenttisäännöstön alaisuuteen kuuluvaa. Se on normaalia vaihdantaa läheistenkin välisessä suhteessa. Kuolema ei ole tällaisen määrittelyn takaraja. Osakeosuuden siirtyessä luovutuksensaajalle kysymys oli, kuten korkein oikeus totesi, vain kaupan kohteeseen tämänkaltaisessa luovutuksessa liittyvän käyttöoikeuden määrittelystä. Etuosto-oikeus taas koski nimenomaisesti jäämistön jakoa ja oli siten testamentin muotoa edellyttävä kuolemanvaraistoimi. Testamentin ja muun oikeustoimen tunnistamisen kannalta on tärkeää yleisemminkin havaita, että kuolema sellaisenaan ei kattavasti muuta jo olemassa olevia oikeussuhteita. Vaatimus saada jäämistöstä varallisuutta voi perustua myös periaatteessa mihin hyvänsä aikaisempaan oikeustoimeen ja oikeussuhteeseen. Jos perittävä on sitoutunut tai velvoitettu johonkin sellaiseen, mikä ei tuon oikeuden tai velvoitteen henkilökohtaisuuden vuoksi raukea hänen kuollessaan, on yleensä kysymys pesänselvityksen yhteydessä huomioon otettavista eristä. Kun sopimusvapaus oikeustoimissa inter vivos on merkittävän laaja, on löydettävissä - jopa yllättävän usein - tilanteita, joissa sama asia voidaan järjestää joko oikeustoimella inter vivos tai testamentilla. Tästä on havainnollisena esimerkkinä ennakkoratkaisu KKO:1991:1. Siinä elinaikainen toimeksianto johti samaan tulokseen, kuin mikä tuossa tilanteessa olisi saavutettu testamentilla. Tapauksen otsikko on seuraava: A ja B olivat edellyttäneet, että mikäli A hoitaa B:n asiat tämän kuolemaan saakka, A saa B:n kuoleman jälkeen tämän talletustilillä olevat varat. Kun A oli suorittanut hänelle uskotun tehtävän, A:lla oli oikeus saada siitä korvaus B:n kuoltua tämän perillisiltä. 18

19 Ennakkoratkaisu on mitä ilmeisimmin tarkoitettu havahduttamaan meitä oikeuskirjallisuudessa aikaisemmin ilmenneen yksisilmäisen jäämistö- ja/tai työoikeudellisen ajattelun vaaroista. Kantaja vaati jo jaetun pesän kahdelta osakkaalta tiettyä summaa työpalkkana ilmoittaen perittävän eläessään luvanneen hänelle omasta ja asioidensa hoidosta talletustilillään olevat varat. Vastaajat pitivät vaatimusta testamenttia edellyttävänä ja lupausta siten suullisena testamenttina. Alemmat oikeudet puolestaan arvioivat vaatimusta perusteiltaan työsopimusta edellyttävänä. Kummastakaan ei kuitenkaan ollut oikeudellisesti kysymys. Oikeussuhde tunnistettiin korkeimmassa oikeudessa sellaiseksi toimeksiannoksi, missä lopullinen vastike määräytyi jäämistön suuruuden mukaan. Tehtävän suorittajalla on, kuten korkein oikeus perusteluissaan toteaa, oikeus saada korvaus siitä. Tätä yleistä siviilioikeudellista periaatetta ei jäämistölainsäädäntö sellaisenaan tietenkään kumoa. Täysin eri asia on, että jäämistön suuruus voi johtaa tilanteeseen, missä ylisuuri vastikkeen osa arvioidaan samalla lahjaksi. Tällöin se muuttuu jo jäämistöä koskevaksi määräämistoimeksi. Menettely on tässä katsannossa luonnollisesti riskialtis. Paljossa vastaavalta ainakin ensi näkemältä vaikuttava ennakkoratkaisu löytyy myös jo 1980-luvulta. Siinä kysymys oli sekä jo testamentin tekohetkellä tehdystä työstä että myöhemmin tehtävästä työstä maksettavan palkan määräytymisestä perittävän testamenttimääräyksellä. Ennakkoratkaisun KKO:1982-II-43 otsikko on seuraava: A oli tehnyt B:n hyväksi erityisjälkisäädöksen tarkoittaen sillä korvata B:n hänen hyväkseen tekemän työn. Asiakirjaa oli pidettävä oikeudelliselta luonteeltaan testamenttina, mutta ei sitovana ratkaisuna työn arvosta, joka oli A:n kuoltua määriteltävä muun muassa sen selvittämiseksi, voitiinko erityisjälkisäädös panna täytäntöön loukkaamatta A:n rintaperillisen oikeutta lakiosaan. Tässä tapauksessa perittävä oli määrännyt tietyn omaisuuden testamentissa palkkiona häntä hoitaneelle henkilölle edellytyksin, että tämä hoitaa hänet loppuun saakka. Kun testamentinsaaja oli ottanut tuon omaisuuden haltuunsa ja toisaalta leski ja ottolapsi olivat toimittaneet keskenään osituksen, ottolapsi vaati lakiosaansa testamentinsaajalta ja tämä puolestaan vastakanteella työpalkkasaatavansa 19

20 vahvistamista. Sitä, että kysymyksessä oli testamentti, ei sinänsä ymmärtääkseni kiistetty. Näin ollen ennakkoratkaisun otsikko on jossain määrin harhaanjohtava. Vastaavasti monille yllätykselliseksi - ainakin ongelmalliseksi - osoittautuu korkeimman oikeuden käsitys siitä, että työpalkan määrä ja lakiosa olisivat vastakkain määrättäessä palkkasaatavasta testamentilla. Perustelut ovat tältä osin seuraavat: Kysymyksessä oleva erityisjälkisäädös ei ollut menettänyt luonnettaan testamenttina, vaikka sillä testamentattu omaisuus oli tarkoitettu vastikkeeksi tehdystä työstä. Tällä tavoin ei kuitenkaan ollut voitu antaa sitovaa ratkaisua testamentinsaajan testamentintekijältä olleen työpalkkasaatavan määrästä. A:n kuoltua olisi viimeistään omaisuuden osituksessa ollut muun muassa sen selvittämiseksi, voitiinko erityisjälkisäädös panna täytäntöön loukkaamatta L:n oikeutta lakiosaan, määriteltävä miten paljon B:llä oli työsuhteensa perusteella ollut saatavaa A:lta Kun kysymys on palkkasaatavasta, se on lähtökohtaisesti pesänselvityksessä maksettavaksi tuleva saatava. Yksin se seikka, että perittävä on määrännyt palkan maksettavaksi rahan asemasta esineellisenä saantona, ei voi mitenkään rajoittaa työntekijän määrällistä saatavaa. Ratkaisu on siten ymmärrettävä niin, että mahdollisuus käyttää testamenttia tehokkaasti palkkasaatavan sijaissuoritukseen määräytyy tavanomaiseen tapaan testamenttausvapauden puitteissa. Määrällisesti työntekijällä on luonnollisesti aina oikeus palkkasaatavaan kokonaisuudessaan. Testamenttijärjestelmällä on puolestaan omat soveltamisrajansa silloinkin, kun sitä käytetään muun velvoitteen sijaissuorituksena. 1.4 Kuolemanvaraistointen vaihtoehtoisuus Kuten jo edellä oleva lyhyt katsaus osoittaa, erilaisten jäämistöoikeudellisten kuolemanvaraisten tointen ja testamentin suhde on tai ainakin voi käytännössä olla jossain määrin epäselvä. Mutta ongelmat eivät suinkaan pääty tähän. Vastaavasti erilaisilla oikeustoimilla inter vivos on tai voi olla myös pitkälle meneviä vaikutuksia perittävän kuoleman jälkeen. Niitäkin voidaan käyttää osin kuolemanvaraistarkoituksessa ja kuolemanvaraisvaikutuksin. Maanvuokra on tästä tyypillisin esimerkki. Omistajan kuolema ei riko vuokraa. 20

21 Pääsääntö erottelussa inter vivos / mortis caus on sinänsä selkeä. Meidän oletetaan määräävän jäämistöstämme kuolemanvaraistoimin, ensi sijassa testamenttiin turvautuen. Mutta oikeustoimi inter vivos ei toisaalta yleensä menetä vaikutustaan toisen osapuolen kuollessa. Tämä lähtökohta tarjoaa mahdollisuuden - ja houkutuksen - eri oikeustointen ja omaisuusjärjestelyiden käyttämiseen testamentin korvikkeena tai sen lisänä. Sen lisäksi meillä on vanhastaan ollut mahdollisuus henkilövakuutuksin vaikuttaa taloudellisesti tehokkaalla tavalla kuolemamme jälkeiseen aikaan. Vakuutuskäytäntöjen muuttuessa monimuotoisemmiksi tuo mahdollisuus on viime vuosina tullut entistä useammin käyttöön otetuksi. Yhtä lailla yhteiskunnan muutos heijastuu väestön ikääntymiseen liittyvänä kiinnostuksena ja tarpeena pyrkiä järjestämään omatoimisesti hoito- ja huolto sinä aikana, joka ulottuu itsenäisen toimintakyvyn heikkenemisestä kuolemaan. Tähän yhteiskunta vastaa toistaiseksi karulla tavalla. Siirtyminen laitoshoitoon vaikuttaa merkittävällä tavalla yksilön varallisuusasemaan. Maksuttomien terveyspalveluiden määrä on rajallinen. Kun pitkäaikaisen laitoshoidon maksukatto on ollut pitkään jopa 80 % tuloista, elämän viime vaiheet vaikuttavat merkittävästi taloudellisen itsemääräämisoikeutemme tehokkuuteen elämän viime vaiheissa. Tämän vuoksi - ainakin osin tämän vuoksi - alettiin 1990-luvulla tehdä aviopuolisoiden välisiä elatussopimuksia siten, että enemmän ansaitsevat puoliso sitoutui maksamaan elatusapua vähemmän ansaitsevalle puolisolle mahdollisen laitoshoitonsa ajalta. Nämä elatussopimukset, joihin sosiaaliviranomaiset aluksi suhtautuivat kielteisesti, olivat ja ovat, kuten myös KHO ennakkoratkaisuissaan (KHO 2002:2-3) totesi, täysin avioliittolain ( AL ) elatusjärjestelmän mukaisia. KHOn ennakkoratkaisut johtivat kuitenkin välittömästi sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun 7c n lain muutosehdotukseen ja sittemmin voimaan tulleeseen lain muutokseen. Muutoksen jälkeen elatussopimuksia ei oteta huomioon elatusmaksujen vähennyksinä, mutta enemmän ansaitsevan pitkäaikaishoidossa olevan puolison laitosmaksu lasketaan puolisoiden yhteenlaskettujen tulojen pohjalta siten, että se on 40 % yhteenlasketuista tuloista. Näin julkisoikeudellinen sääntely tosiasiallisesti ohittaa yksityisoikeudellisen sääntelyn. Laki, joka sai lopullisen sisältönsä vasta suuren valiokunnan käsittelemän muutosehdotuksen myötä, on perustuslain näkökulmasta arveluttava liittäessään puolison tämän vahingoksi toisen puolison taloudelliseen asemaan. Avioliittolaista poistettu yhteisen pesän ajatus tuotiin takaisin sosiaalilainsäädännön kautta. Kuvaavaa muutoksen käsittelylle oli, 21

22 että sitä ei arvioitu perustuslakivaliokunnassa eikä sitä käsiteltäessä kuultu oikeustieteellisiä asiantuntijoita. Toisella tapaa puolisoiden väliset elatussopimukset ovat tulleet esille otettaessa kantaa niiden vahvistamisen ajalliseen takarajaan. Elatussopimus sinänsä on lähtökohtaisesti inter partes sitova. Siihen ei tarvita sosiaaliviranomaisten vahvistusta. Mutta täytäntöönpanokelpoisuuteen tuo vahvistus tarvitaan. Silloin sosiaaliviranomaiset voivat ottaa kantaa sopimuksen kohtuullisuuteen. Tästä on esimerkkinä ennakkoratkaisu KHO:2004:62, missä korkein hallinto-oikeus yllättäen otti hankinnassa mukaan myös sosiaalitoimen näkökulman. Ja edelleen ongelmaksi tulee se, voidaanko sopimus vahvistaa myös puolison kuoleman jälkeen. Ei voida päätteli KHO: Velvollisuus maksaa elatusta toiselle puolisolle määräytyy avioliittolain 46 :n mukaan. Lain 50 :n mukainen puolisoiden välinen elatussopimus voidaan tehdä vastaisuuden varalle ja se voi koskea myös avioeroon tuomittuja puolisoita. Sopimus on esitettävä sosiaalilautakunnan vahvistettavaksi, ja lautakunnan on ennen vahvistamista harkittava sopimuksen kohtuullisuus. Pykälän 2 momentin maininta sopimuksen kohtuullisuudesta ottaen huomioon muun ohessa puolison maksukyky tarkoittaa samalla, että elatusapua suorittavan puolison tulee olla elossa sopimuksen vahvistamisajankohtana. Työntekijäin eläkelain 4 a :n 1 momentin 4 kohdan säännös ei anna aihetta tulkita mainittua avioliittolain säännöstä toisin. Näin ollen sosiaalilautakunta ei voi vahvistaa puolisoiden välistä elatussopimusta, jos elatusapua suorittava puoliso on kuollut. Äänestys 3-2. Eri mieltä olleet jäsenet eivät pitäneet maksajapuolison elossa oloa sopimuksen vahvistamisen edellytyksenä. Otsikossa mainitulla työntekijäin eläkelain säännöksellä ei pitäisi olla asian kanssa muuta tekemistä, kuin että se on yksi kuolemanvaikutuksiin liittyviä erityissäännöksiä. Ydinongelmaksi tulkintatilanteessa jää se, miten elatussopimuksen vahvistaminen viranomaistoimin ja siihen liittyvä kohtuullisuusharkinta rajoittavat sopimusvapautta. Tässä tapauksessa ositussopimukseen eli sopimukseen avioeron varalta pohjautuneen elatuksen vahvistamista oli haettu kaksi ja puoli vuotta eron jälkeen ja kolmisen viikkoa maksajapuolison kuoleman jälkeen. Tilanne sinällään osoitti hakemuksen liittyvän perittävän kuoleman vaikutusten järjestelyyn. Mutta liittämällä kohtuullisuusvaatimukseen elossaolon vaatimuksen korkein hallinto-oikeus 22