ELÄMYKSEN TAITAJAT. kulttuuriopas pienten lasten vanhemmille. Johanna Mäkelä

Transkriptio

1 ELÄMYKSEN TAITAJAT kulttuuriopas pienten lasten vanhemmille Johanna Mäkelä 1

2 2

3 SISÄLLYSLUETTELO 4. ESIPUHE 6. KULTTUURIKOHDEVIERAILUT 7. LASTEN KANSSA TAIDENÄYTTELYSSÄ Taiteen katsomisessa ei ole sääntöjä! Sanna Karimäki-Nuutinen 9. TEATTERISTA JA ITSENSÄ ILMAISUSTA. Laura Kivimäki 12. LAPSEN KANSSA KIRJASTOSSA Marja-Leena Mäkelä 13. VAUVAPERHEET MUSEOSSA Susanna Tyrväinen 15. SOSIOKULTTUURINEN NÄKÖKULMA: TAIDE KUULUU KAIKILLE! 18. KUVATAIDE OSANA ARKEA 21. VÄRIKÄS VERSTAS 23. Sensitiivinen työskentely 25. Värikkään Verstaan rakentaminen 27. Värikkään Verstaan peruselementit 29. Kymmenen kertaa Värikkäässä Verstaassa 36. LOPUKSI 37. MATERIAALILISTA 39. LÄHDELUETTELO 3

4 ESIPUHE Pienten lasten vanhemmat voivat kokea hankalaksi osallistumisen erilaisiin tapahtumiin ja kulttuurikohdevierailuihin. Lastentapahtumat eivät useinkaan ole suunnattu vauvaperheille ja ajatus piipahduksesta museossa tai taidenäyttelyssä voi tuntua vieraalta. Kädessäsi olevassa oppaassa annetaan käytännön vinkkejä siitä, miten retki kirjastoon, museoon, taidenäyttelyyn tai teatteriin sujuu helposti lasten kanssa. Tarkoitus on kannustaa rohkeasti liikkumaan oman kotiseudun kulttuurikohteissa. Julkaisu antaa myös näkökulmia taidekasvatukseen sekä käytännönläheisiä vinkkejä siitä, miten harrastaa kulttuuria kotona. Oppaan loppuun on koottu ideapankki Värikkään Verstaan toteuttamisesta kotona. Värikäs Verstas on lapsen ja vanhemman yhteinen matka mielikuvitusmaailmaan taiteen keinoin. Sen innoittajana ja esikuvana on Porin lastenkulttuurikeskuksessa kehitetty värikylpymetodi. Elämyksen taitajat -kulttuuriopas on: avoimen varhaiskasvatuksen työkalu. Toisinaan asenne kotivanhemmuuteen tuntuu olevan, että kotona tulee vähän hömpäksi ja hajamieliseksi eli poissaolevaksi ihmiseksi. Mielestäni lasten kotona hoitaminen ei kuitenkaan tarkoita sosiaalista tyhjiötä muussa elämässä. Viriketoiminnan puutteen ei tarvitse olla syy päivähoitoon hakeutumiselle. Päivähoidon ja kotona nököttämisen väliin mahtuu kokonainen kirjo vaihtoehtoista arkea. vuorovaikutuksen tukija. Lasten tapa tarkkailla maailmaa poikkeaa paljon aikuisten kiireisestä elämänmenosta. Lapsi tutkii ympäristöään erilaisella kokemuspohjalla. Hänen havaintonsa voivat pysähdyttää myös aikuisen uudenlaisen ajattelun äärelle. Kun aikuinen näkee ovessa lukon, on se lapsen silmin muuttunut ankan nokaksi ja ruuvit silmiksi. Vauvojen kanssa kommunikointi on sanatonta ja etenkin tällainen viestintä vaatii pysähtymistä. Vauvan katse peilaa hänen erilaisia tuntemuksia. Vauva hakee vahvistusta vanhemman katseesta. Arki voi olla mielekkäänpää ja täynnä hämmästyttäviä hetkiä, kun antaa aikaa hetken pysähdykseen kuulee sen, mitä lapsi viestii. kantaaottava. Meillä kaikilla on valinnanvapaus siitä, kuinka aikansa käyttää. Luulen, että nekin, jotka ovat olleet aikansa superihmisiä, kuulevat mieluummin lasten hauskoista huomautuksista ja arkipuuhista. Tuskin kukaan on välttynyt kertomuksilta omien vanhempiemme ikäluokkien monitaitureista, jotka hoitivat lapset, pitivät kodin siistinä ja vielä tekivät osaaikatyötä iltaisin lasten ollessa nukkumassa samalla, kun leipä paistui uunissa. Tietyistä perusasioista on tietenkin pidettävä huolta, mutta kenenkään ei tarvitse tehdä enempää kuin mihin on resursseja. innostaja. Kulttuurin eri osa-alueet ovat oiva työväline matkalla lapsen maailmaan. Yhteinen maalaus-, askartelu-, lukuhetki tai mikä tahansa molemmille mieluinen toiminto antaa syyn pysähtyä. Lapsi harvoin innostuu juttelemaan tenttaamalla, mutta taide on hieno sosiokulttuurinen väline päästä sisälle lapsen ajatusmaailmaan. Mikä estäisi jokaista kotona olevaa vanhempaa merkitsemästä kalenteriinsa kulttuuripäivän? Ei välttämättä tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle esim. värikylpyyn tai muskariin vaan välillä voisi rauhoittua ja taiteilla kotona. Jos harrastepäivä olisi kalenteriin valmiiksi merkittynä, niin ehkä järjestäisi myös päivänsä siten, että pyykkivuori on viikattuna jo edellisenä iltana. Kulttuuripäivänä voisi toisinaan vierailla jossakin paikallisessa kohteessa. Tutustuminen näyttelyyn perheen pienimpien kanssa voi olla mielenkiintoista. Sellaisina hetkinä ei tarvitse miettiä, kuinka hyvin itse tuntee esimerkiksi maalaushistoriaa tai oman maakuntansa menneisyyttä. Kun antaa itselleen luvan tutkia asioita lapsen silmin saavat värit, muodot, äänet ja esineet aikaan villin mielikuvitusleikin. Ja kukapa olisi parempi abstraktin taiteen asiantuntija kuin perheen vauva. Kontrastien, muotojen, valojen ja varjojen tutkiminen saa aivan uudenlaisen näkökulman, kun koettaa eläytyä pienen maailmaan. Kukaan ei osaa sitä eläytymistä yhtä hyvin kuin vauvan oma läheinen. Kulttuuripäivän toimintoja valitessa kannattaa ottaa huomioon 4

5 myös omat mieltymykset. Lapset kyllä innostuvat, jos vanhemmat ovat aidosti menossa mukana. Jos ei halua lähteä kotia kauemmas, auttaa opas myös luomaan omia taidepajoja kotoa löytyvin materiaalein. Elämyksen taitajat -kulttuuriopas pienten lasten vanhemmille on kirjoitettu Vauvaperhe väreilee EU -rahoitteisen kehittämishankkeen kirjallisena tuotoksena. Opas jää elämään projektin päätyttyä pyrkien yhtenäisiin tavoitteisiin hankkeen kanssa. Sen tarkoitus on innostaa lapsiperheitä kulttuurin pariin, mutta toimia samalla myös avoimen varhaiskasvatuksen itsepalvelevana työkaluna. Oppaan tekemisessä ovat auttaneet Sanna Karimäki-Nuutinen, Laura Kivimäki, Marja- Leena Mäkelä ja Susanna Tyrväinen. He rohkaisevat kirjoituksillaan tarttumaan edustamiensa kulttuurikohteiden ovenkahvaan. Omissa teksteissäni nojaudun kokemukseeni Vauvaperhe väreilee -projektin hankevetäjänä ja värikylpyohjaajana. Rivien välistä kantaaottavuutena kuulunee myös sosiokulttuuriseen työhön suuntautunut kulttuurituottajan ammattini. Tukeudun hyviksi havaitsemiini julkaisuihin ja oppaasta löytyykin lähdeluettelo. Kulttuurioppaan tarkoituksena ei kuitenkaan ole olla liian teoreettinen. Värikylpyohjaajana olen toiminut koko persoonallani ja henkilökohtainen kirjoitusote näkyy myös tässä hankkeen viimeisessä työssä. Opas on kuvitettu värikylvyistä ja lapsiperheiden kulttuurikohdevierailuista otetuilla tilannekuvilla. Kiitokset oppaan valmistumisesta kuuluu aktiivisille Vauvaperhe väreilee -hankkeen ohjausryhmän jäsenille Miia Lenkkerille, Heli Luukolle, Raija Marttalalle, Marianne Mäki-Joupille, Aila Taivalmäelle ja Susanna Tyrväiselle. Kokouksissa käytyjen mielenkiintoisten keskustelujen myötä opas on saanut lopullisen muotonsa. Seinäjoella Johanna Mäkelä kulttuurituottaja, taideohjaaja 5

6 KULTTUURIKOHDEVIERAILUT Vanhemmat saattavat tuntea epävarmuutta suunnitellessaan lasten kanssa vierailua johonkin kulttuurikohteeseen. Mielessä on kauhukuvia juoksevista ja kirjoja hyllyistä vetävistä lapsista eikä vauva nyt ainakaan mitään ymmärräkään. Itsekin olen miettinyt, että kuinka paljon lapsia täytyy kirjastossa hyssytellä ja kuinka kauan taidehallissa on sopivaa viettää aikaa. Oppaan tarkoitus on kannustaa taiteilemaan, mutta myös rohkeasti liikkumaan erilaisissa kulttuurikohteissa lasten kanssa. Vierailu taidenäyttelyssä ei tarkoita lisäsulkia kulttuurihattuun vaan hauskaa päiväretkeä lasten kanssa elämysten pariin. Ainakin värikylvyissä käyneet perheet ovat jo todenneet, että vanhemmuus ei ole aina johdonmukaisesti toimimista. Kun maaleina käytetään elintarvikkeita, kumotaan jo yksi selkärankaan istutettu teesi: Ruualla ei leikitä. Värikylvyssä kuitenkin ruualla leikitään. Runollisesti sanottuna marjat käytetään sielun ravintoon. Myös kyläpaikassa on eri säännöt kuin kotona. Vaikka lapsi saa kotona juosta ympäriinsä nakuna, yhtäkkiä se kielletään vierailulla tuttavaperheen luona. Se varmasti tuntuu lapsesta hämmentävältä, mutta näin me pienestä pitäen totumme, että tietyissä paikoissa käyttäydytään tietyllä tavalla. Se mikä on sopivaa jossain muualla, ei enää toimikaan toisessa paikassa. Kulttuurin parissa pyrähtäminen ei välttämättä ole aina totutun johdonmukainen kokemus vaan näissä paikoissa vallitsee omat sääntönsä. Jotta vierailuista saisi enemmän irti ja tietäisi, miten käyttäytyä kussakin kohteessa olen pyytänyt artikkelit kirjaston, museon, taidehallin ja teatterin konkareilta. Seuraavat tekstit hahmottavat meille, mistä on kysymys. Kotipaikkakunnan kulttuurikohteet on tarkoitettu myös oman kaupungin asukkaille -lapset mukaan lukien. Museoita ei tarvitse harrastaa vain pikaisella Euroopan kaupunkilomalla. 6

7 Lasten kanssa taidenäyttelyssä Taiteen katsomisessa ei ole sääntöjä! Sanna Karimäki-Nuutinen Lapset+nykytaide = kiinnostava yhtälö täynnä mahdollisuuksia. Taidenäyttelyihin ovat kaikki tervetulleita. Seinäjoella vaihtuvia nykytaiteen näyttelyitä voi käydä katsomassa ympäri vuoden Seinäjoen taidehallilla ja Varikkogalleriassa. Myös kansalaisopistolla, kirjastoissa ja muissa tiloissa on ajoittain näyttelyitä. Taidenäyttelyvierailua lasten kanssa suunnitellessa kannattaa ottaa huomioon yksi sääntö: Taideteoksiin ei saa koskea. Joskus yleisöä pyydetään osallistumaan ja jättämään käden jälkensä teokseen, mutta näistä kerrotaan näyttelyssä erikseen. Lisäksi näyttelyssä toivotaan rauhallista käyttäytymistä, mutta jos taapero saa näyttelyssä itkuraivarit sellaista elämä on. Näyttelykierrokseen voi käyttää niin paljon aikaa kuin haluaa, välillä istahtaen ja miettien, tai nopeasti kiertäen. Taiteen katsomisessa ole mitään sääntöjä, eikä taidetta voi tulkita väärin. Taiteen tehtävä on kuvata maailman ilmiöitä, ja sitä kautta tuottaa oivalluksia ja elämyksiä katsojalleen. Niin lapselle kuin aikuiselle, jokaiselle omanlaisiaan. Joskus taiteen sisällöt ovat rajuja, hämmentäviä, pelottaviakin. Vanhemmat päättävät haluavatko jättää lapsiltaan jotakin näyttämättä näistä voi kysyä henkilökunnalta. Joka tapauksessa taiteen katsomisesta voi ammentaa monenlaisia pohdintoja, kokemuksia ja oivalluksia pienille ja isommille! 7

8 Tervetuloa koko perheen voimin Seinäjoen taidehalliin! Seinäjoen taidehalli on vuodesta 1980 toiminut nykytaiteen näyttelytila, joka sijaitsee Upassa n. puolen kilometrin päässä Aalto-keskuksesta. Taidehallissa on esillä vaihtuvia yksityis-, ryhmä- ja taiteilijajärjestöjen näyttelyitä ympäri vuoden. Tiloissa on myös Seinäjoen Taiteilijaseuran pysyvä kokoelmanäyttely. Lisäksi palveluihin kuuluu taidelainaamo, josta asiakkaat saavat edullista kuukausivuokraa (5-60 /kk) vastaan taidetta omaan kotiinsa. Taidehallilla on ajoittain myös kohdennettua toimintaa lapsille ja perheille. Seuraa nettisivuja ja ilmoittelua! Seinäjoen taidehalli Upankatu 3, Seinäjoki p , Avoinna ti-to 11-17, pe-su Liput 3/2, alle 18v ilmaiseksi Keskiviikkoisin vapaa pääsy! 8

9 Teatterista ja itsensä ilmaisusta Laura Kivimäki Keväällä 2010 alkoi Kulttuuriyhdistys Kurpitsan alaisuudessa pyöriä lasten ja vanhempien yhteinen teatterikerho. Kerho toimi vähän kuten muskarit, mutta teatteripainotteisesti. Muskariverkostohan maassamme on laaja ja juuri vanhempi-lapsi-ryhmiä on varmaan joka kaupungissa useidenkin eri tahojen alaisuudessa. Itsekin kuljin kahden lapsen kanssa tällaisessa äiti-mukelot porukassa ja mietin miltei joka kerta, että miksi aikuisilla se oman suun avaaminen on niin tosi vaikeaa. Pienelle vauvalle kyllä lorutellaan ja höpötellään, mutta esim. kun tuli oma vuoro laulaa oma läsnäolonsa, oli se suurelle osalle yhtä tuskaa. Samoin kaikki vapaata tanssia -osiot ja omat liikkeet aiheuttivat päänsärkyjä. Ja muissakin tilaisuuksissa olin huomannut saman. Jos lapsen ja vanhemman piti yhdessä luoda jotain oli yleistä, että homma laitettiin yksinomaan lapsen tehtäväksi. Miksi? Halusin perustaa kerhon, jossa lapset ja aikuiset ovat tasavertaisia ryhmän jäseniä. Kerhon, jossa myös vanhemmat saavat tuulettaa omaa luovuttaan ja ilmaisun janoa vaikka sitten väkisin. Niinpä päätin kokeilla. Muutaman alkukangertelukerran jälkeen alkoi kerhossa vakiintua seuraavanlainen kaava: Alussa pieni kuulumisten vaihto, sitten yhteisiä loruttelu- ja laululeikkejä jotka tehtiin ensin lattiatasossa ja sitten kasvatettiin niin, että päästiin vähän liikkellekin. Loppuaika käytettiin lasten rakastamiin esiintuloihin, eli pieniin esityksiin joissa suurin juttu taisi olla se, että sai tulla sivuverhoista esiin ja takaisin. Näitä esityksiä lapset ja vanhemmat tekivät yhdessä yleensä esitys oli joku laulu pienellä koreografialla. Ja loppuun hurjat aplodit ja kumarrukset. Lapset (tässä ryhmässä) rakastavat esiintymistä. He rakastavat pukea päällensä jotain erikoista ja tulla näyttämölle, tehdä siellä jotain ja kumartaa ja ottaa vastaan aplodit. Vielä mahtavampaa on, jos oma äiti tai isä on jutussa vahvasti mukana, joko esiintymässä tai katsomassa. Lapset myös rakastavat, kun minä aikuinen ja ryhmän ohjaaja esilaulan jotain laululeikkiä, muutan ehkä jossain kohdassa ääntäni, eläydyn vahvasti ja teen jotain kertakaikkisen ei-aikuismaista. Lapselle on myös tärkeää, kun lapset omat ideat otetaan leikkiin mukaan eikä niitä tyrmätä. ( Minkälainen laiva nyt matkustaisi? - Vihreä?, Okei, mites vihreä laiva liikkuu, ai näin.. ) Eli vaikka lapsen ehdotus aikuisten mielestä saattaisi tuntua täysin väärältä, niin minusta on reilua ottaa idea kuin 9

10 idea vastaan ja olla sitten vaikka se vihreä laiva, vaikka kysymys olikin lähinnä tarkoittanut laivan kokoa/muotoa. Näin pystyy helposti samalla rohkaisemaan lasta luovaan ajatteluun ja opettamaan, että omia ideoita voi ja saa tuoda esille ujostelematta. Ei luovuudessa ole oikeaa tai väärää tapaa. Tärkein asia lasta luovuuteen kannustettaessa on (kuten niin kovin monissa muissakin asioissa) oma esimerkki. Jos äiti tai isä ensimmäisenä aina tyrmää ajatuksen esiintymisestä ( Voi kauhee, mää en ainakaan eikä me kyllä olla ekoja! ), niin kyllä lapsi pikkuhiljaa oppii ymmärtämään, että se itseasiassa onkin ihan tosi kauheaa ja noloa hommaa. Onneksi on ollut ilo havaita, että aikuiset ihmiset (tässä ryhmässä) vielä kuitenkin ovat kykeneväisiä tällaiseen leikkiin. On ollut ihanaa seurata, kun lapset ohjeistavat vanhempiaan ( ne liikkuis näin ) ja vanhemmat lähtevät juttuun mukaan täysillä. Kasvattaa itsetuntoa, väittäisin. Se, mikä on itse lopullinen esitys, on täysin sivuseikka. Usein käy niin, että lapset seisovat ja vanhemmat ovat mitä ihmeellisimmissä asennoissa ja laulavat minkä osaavat! Tätä kirjoittaessa on edessä vielä mahdollinen esityksen kasaaminen. Minulla on haave tehdä esitys, jossa lapset ja aikuiset näyttelevät yhdessä ilman ala-/yläikärajaa. Saan jo nyt kylmiä väreitä kun ajattelen, kuinka hieno kokemus tällainen esiintyminen olisi lapselle. Että suunnitellaan ja harjoitellaan, tehdään jotkut pienet roolivaatteet ja sitten jotkut tulevat katsomaan ja lavalla ollaan turvallisesti äidin tai isän kainalossa. Kun jo hyvin pienenä saa mahdollisimman positiivisia kokemuksia esiintymisestä ja itsensä ilmaisemisesta, kantaa se varmasti hedelmää pitkän aikaa. Mitä sitten kotioloissa? Yksi hauska ja helppo teatterin muoto on tietysti nukketeatteri. Nukkeja voi helposti tehdä itse ja yhdessä lasten kanssa. Itse käsistäni en todellakaan niin kätevänä olen väsännyt poikieni kanssa villasukkakäsinukkeja. Huomasin, että meillä oli ihan mahdoton määrä parillisia ja parittomia pieniä villasukkia, enemmän tai vähemmän pieniä jalkoja kiertäneitä. Yhtenä sadepäivänä niihin sitten ommeltiin nappeja silmiksi ja erilaisia hiushapsuja ja näin syntyi mm. kaverukset Ylli ja Pylli. Sitten nojatuoli nurinpäin ja siinä olikin hieno näyttämö. Lapset laittoivat vuoron perään sukkia käteensä väärinpäin ja oikeinpäin ja vielä puhetaidoiltaankin vajaa taapero kävi jotain höpisemässä. Täydennystä nukkekaarti sai pahvisista muumihahmoista, jotka liimattiin pahvintikun päähän. Toimii. Nukketeatterin hahmoiksi käy toki myös ihan tavalliset nallet, nuket ja vaikka pikkuautotkin mitä lelulaatikosta kulloinkin käteen sattuu. Esitysten sisältö ei meillä kovin suurreellista ole ollut, mutta olen esim. mukaillut tarinoita joistain tutuista satukirjoista. Niistä pääsee hyvin vauhtiin ja loput voi keksiä itse. Vielä muutama sana teatterin katsomisesta. Minusta on vaikeaa määrittää sopivaa aloitusikää teatterissa käynnille. Lapset kun ovat tässäkin asiassa niin kovin erilaisia. Esitysten valmistajat antavat yleensä suositusikärajoja, mutta ideaali tilannehan olisi, jos pystyisi ensin itse käydä katsomassa esi- 10

11 lapsen huomio kiinnityy näihin herkkuihin esityksen sijaan. Hyvää tapakasvatusta on toki se, että väliajalla käydään ostamassa jotain pientä herkkua ja syödään se sitten siihen tarkoitetussa tilassa. Mutta kun esitys jatkuu, niin napostelut pois. Jos lapsi ei jaksa katsoa esitystä ilman jatkuvaa syöpöttelyä, on hän väärässä paikassa. Yleensäkään minusta ei kannata ottaa painetta siitä, että milloin lapsen voi viedä teatteriin. Juuri silloin on oikea aika, kun siltä tuntuu. Vilkkaalle taaperolle pimeässä teatterissa istuminen voi olla yhtä tuskaa vähän varttuneenpana taas aivan erilainen kokemus. Ja jotkut lapset taas lumoutuvat äänistä ja värikkäistä hahmoista jo hyvin pieninäkin. Ensimmäinen etappi teatterin katsomiseen voisi olla vaikka kirjaston satutunnit. Ne ovat sopivan mittaisia, eikä niihin liity liian haasteellista katseltavaa (vain ihminen, joka lukee kirjaa). Se voi kuitenkin antaa pientä osviittaa siitä, kuinka lapsi jaksaa seurata ja istua paikoillaan. tyksen ja sitten miettiä, että sopiiko se omalle lapselle. Moni lapsi saa ensimmäisen sätkyn jo siinä vaiheessa, kun valot sammuvat. Lapsi voi kokea tällaisen yhtäkkisen pimeyden hyvinkin pelottavana, varsinkin jos siitä ei ole etukäteen puhuttu (ja vaikka olisikin puhuttu). Myös jotkut kovat äänet ja ylipäänsä vähänkin liian kovaa tuleva musiikki saattaa hirvittää herkkää lasta. Kesäteatteriesitykset ovat mielestäni hyvä harjoittelupaikka teatterin katsomiselle. Juuri esim. edellä mainitun pimeyden vuoksi -. kesäteatterissa valot eivät mene pois. Usein kesäteattereiden katsomoista on myös helpompi poistua esim. vessaan tai parkkipaikalle ja kotiin. Se, mikä minua häiritsee kesäteatteriesityksissä, on jatkuva napostelu ja mässäily. Eihän teatteri ole mikään ruokapaikka! Ja väistämättä jos vieressä istuva lapsi avaa jumalattoman sipsipussin, niin vaikka olisi kuinka mielenkiintoinen esitys, niin kylläpä se Pitää muistaa, että lapsi ei kärsi eikä varmasti koe aikuisena jääneensä mistään paitsi, jos hän ei ole alle kolmevuotiaana jo tottunut teatterissa kävijä. Mutta kannattaa silti rohkeasti kokeilla. Voi käydä niinkin, että se jokapuolelle säntäilevä pikku riiviö istuu nakuttaakin yhtäkkiä paikoillaan koko esityksen ajan eikä malttaisi millään lähteä pois. Ja toki voi käydä niinkin, että se pikku riiviö säntäilee teatterissakin sinne tänne ja saa hirveän raivarin jo viiden minuutin jälkeen. Sitten voi tyynesti ottaa muksun kainaloon ja lähteä pois hetkeksi tai kokonaan ja kokeilla uudestaan vaikka puolen vuoden kuluttua. Kukin tuntee oman lapsensa ja jos tilanne tuntuu siltä, että hyssyttelyt ei auta, ei ehkä ole mielekästä pilata muiden teatterikokemusta pitämällä kiukkuilevaa ja kärsimätöntä lasta väkipakolla katsomossa. Aiheuttaa vaan turhaa rauhattomuutta muissa pikkuisissa. Parasta ilmaisukasvatusta ovat kuitenkin kotona yhdessä isän tai äidin kanssa leikityt roolileikit, loruttelut ja satuhetket. Turvallisessa ympäristössä tutun ja kannustavan vanhemman kanssa on maailman ihaninta ilmaista itseään. 11

12 Lapsen kanssa kirjastossa Marja-Leena Mäkelä Voiko äiti mennä vauvan ja kaksivuotiaan kanssa kirjastoon? Entä kun vauva alkaa itkeä nälkäänsä ja isoveljellä on pissahätä? Voiko isä viedä äidin kaupassa ollessa kolmivuotiaat kaksospojat kirjastoon? Saavatko energiset kaverit juosta kirjastossa ilosta hihkuen? Entä jos eskari haluaa äidin lukevan ääneen Tuula Kallioniemen kirjaa Karoliina ja noidutut tossut, mutta pikkuveli tahtookin pelata tietokonepeliä? Mitä tehdä, jos lapsen kanssa tulee riita lainattavista kirjoista: lapsi haluaa Puppe-kirjan, mutta isä tai äiti ei millään jaksaisi lukea enää Puppea mummolassa, joka on luettu jo vähän vajaa sata kertaa? Kaikkiin kysymyksiin kirjastossa vastataan kyllä. Äiti voi ensin pissattaa isoveljen ja sitten imettää vauvan. Energiset kolmivuotiaat saavat yhden kerran juosta kirjaston käytävän päästä päähän, eivätkö saakin, mutta vain kerran, sillä kirjaston lattia on liukas ja siellä on muitakin ihmisiä, ihmisiä, jotka haluavat hiljaa ja rauhassa tutkia kirjoja ja valita lainattavansa. Isä voi rauhoittaa kolmivuotiaansa lukemalla jotain jännittävää kirjaa, vaikkapa Martin Auerin Timppa tahtoo linnun. Äiti voi aivan hyvin tilata pelikoneen pikkuveljelle ja sitten lukea ääneen Karoliinaa eskari-ikäiselleen. Lapsen kanssa syntyneessä erimielisyydessä kirjastolainen varmaan valitsee lapsen puolen: kirja on luettava ääneen ihan niin monta kertaa kuin lapsi haluaa. Sillä lapsi tietää, vaikka ei osaakaan sanallisesti ilmaista itseään, että sadulla ja kirjalla, jonka hän yhä uudelleen haluaa kuulla, on viesti ja merkitys hänen sisäiselle minälleen, sen kasvulle ja kehittymiselle. Kirjasto on kulttuurin kehto: sieltä löytyvät kehtoikäisen henkisen kasvun ravinteet ja tukikehikko. Loruista on hyvä aloittaa jo puolivuotiaan kanssa. Lorujen ja laulujen rytmi viehättää lasta, houkuttaa mukaan sanaleikkeihin kasvun myötä, ja sitten onkin aika astua lapsen arjesta kertovien kirjojen pariin. Niissä on lapsen kokemuksia tukevia ja sanastoa rikastuttavia arkisia juttuja. Kirjoista löytyy ratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Jos lapselle on tullut kutsu kitarisaleikkaukseen, kannattaa lukea sairaalakäyntiä kuvaavia kirjoja, ja niin ei edessä oleva outo ja ehkä pelottava tilanne pelotakaan enää. Sitten lapselle pitää avata satujen maailma. Mielikuvitus, luovuus, itsetuntemus, myötäelämisen kyky ja tunne siitä, ettei ole kokemustensa kanssa yksin, vahvistuvat vanhoja satuja lukemalla. Tai vielä parempi jos aikuinen kertoo niitä, ei vain lue ääneen. Satujen avulla siirrämme ikiaikaista kulttuuriperintöä ja ihmiskypsymisen tietoa lapsillemme. Satujen avulla pienokaisemme kasvavat sankareiksi ja hyvän puolelle voittamaan pahan. Tervetuloa lapsen kanssa kirjastoon. 12

13 Vauvaperheet museossa Susanna Tyrväinen museotoimenjohtaja Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseo Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseossa on paljon kiintoisaa katsottavaa ja koettavaa. Kivinavetassa, jossa aikoinaan lehmät ammuivat ja siat röhkivät, on esillä Etelä-Pohjanmaan maakunnan ja Seinäjoen kaupungin vaiheista kertova perusnäyttely. Navetan vaihtuvissa näyttelyissä voi tutustua erilaisiin teemoihin, jotka liittyvät vaikkapa kansan- ja tapaperinteeseen, juniin ja rautatiehen, urheilun, yhdistystoiminnan tai muun vapaa-ajanvieton historiaan yms. Ulkomuseoalueella - Liinamaan ja paapantuvassa, Liinamaan pihapiirin ulkorakennuksissa ja muissa vanhoissa asuinrakennuksissa - voi astua menneiden aikojen maaseudun elämään. Savutupien nokisten seinien ja vähäisen sisustuksen keskellä voi aistia kytökansan ankaran ja vaatimattoman elämän. Liinamaan tuvan suuret ikkunat, runsaampi sisustus ja kauniit tekstiilit kertovat jo ajan kuluneen ja elämäntapojen muuttuneen. Tupa on sisustettu kiireettömän sunnuntain viettoa varten. Tila on siivottu, matot on levitetty lattialla ja liinat pöydille. On kuin talon asukkaat olisivat juuri lähteneet käväisemään ulkona. Tunnelma jatkuu Östermyran kartanon asuinrakennuksissa, punatulkuissa. Niissä asui aikoinaan ruukin seppiä ja muita työntekijöitä. Ne ovat nähneet monenlaisia toimintoja, tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Nykyisin toiseen vaaleanpunaiseen ulkorakennukseen on sisustettu pehtorin asunto ja käsityöläisten työhuoneita. Toisessa punatulkussa voi vierailla vanhassa maalaisapteekissa, jossa melkein saattaa nähdä apteekkarin työskentelemässä koeputkien ja tislauslaitteiden parissa. Museo on tarkoitettu kaikenikäisille kävijöille. Museossa voivat vierailla niin koululaiset, nuoret ja aikuiset kuin perheet vauvoineen, taaperoineen ja leikki-ikäisineen. Näyttelyiden tarkoituksena on kertoa eri aikojen, niin menneiden kuin nykyistenkin ihmisten elämästä, työnteosta, vapaa-ajasta, ajatuksista ja arvoista sekä yleisistä elämän edellytyksistä. Näyttelyillä halutaan herättää ajatuksia ja avartaa näkökulmia. Mutta museovierailu voi toimia myös tunnelmien ja tuntemusten herättäjänä ja virkistäytymisen lähteenä. Jokainen kävijä saa tutustua museoon omista lähtökohdistaan käsin. Oikeaa tai väärää tapaa ei ole. Mutta mitä museossa voi tehdä? Miten siellä pitää olla ja käyttäytyä? Museossa voi tutustua näyttelyihin, oleskella ja kuljeskella, jutustella, naureskella ja nautiskella sekä antaa mielikuvituksen lentää. Museovierailun päätteeksi on mukava istahtaa hetkeksi ja nauttia välipalasta. Kivinavetan näyttelyihin voi tutustua omatoimisesti. Siellä kulkevat mukana myös lastenrattaat ja -vaunut. Muissa museokohteissa vaunut kannattaa jättää ulko-oven viereen odottamaan. Kohteisiin pääsekin vain oppaan johdolla. Lapsi- ja lapsiperheryhmille voidaan muokata omia, lasten ehdoilla toimivia kierroksia. Toisinaan museossa järjestetään näyttelyihin liittyviä työpajoja, joissa lapset ja vanhemmat pääsevät itse tekemään ja kokeilemaan. Näin museon tar- 13

14 joama tieto siirtyy eteenpäin ikään kuin vahingossa leikin ja toiminnan kautta. Museoon mahtuu elämää ja elämän ääniä, mutta muita kävijöitä pitää kunnioittaa ja antaa heille rauha. Museoesineisiin ei myöskään saa koskea, jotta esineet eivät likaantuisi tai vahingoittuisi ja jotta niiden säilyminen voitaisiin taata niin pitkään kuin mahdollista. Esineillä on suurta arvoa sekä nykypäivän ihmisille että tuleville sukupolville. Ne kertovat, millaisten esineiden keskellä ihmiset ovat eläneet, millaisia välineitä on tarvittu ja miten ihmisten arki, työ ja muu elämä on järjestetty. Moni tunnistaa museosta omien isovanhempiensa ja lapsuuden aikaisia tavaroita, nykyisin käytössä olevia esineitä tai nykyisten esineiden esikuvia, mutta museossa voivat avautua myös uudet, tuntemattomat esinemaailmat. Museoista on moneksi. Tervetuloa museoon! 14

15 SOSIOKULTTUURINEN NÄKÖKULMA: TAIDE KUULUU KAIKILLE! Pinnalta katsoen taiteentekeminen voi olla hauskaa puuhailua, piristys arkeen tai esteettinen elämys. Kun verhoa raottaa enemmän voi yllättyä siitä moninaisuudesta, mitä tämä hauska puuhastelu pitää sisällään. Yhtäkkiä tekeminen on huomattavasti syvällisempää kuin pelkkä ajatus siitä, että saadaanko kehyksiin kaunis tuotos. YK:n Lasten oikeuksien sopimuksessa sanotaan, että taide on yksi lapsen perusoikeuksista. Taiteen avulla lapsi voi tehdä aikamatkan menneisyyteen, haaveilla tulevaisuudesta tai hypätä kokonaan mielikuvituksen maailmaan. Lapsen kokemus ja tunteet tulevat taidetta tehdessä yhdeksi paketiksi. Se, että oppii pienestä pitäen käyttämään taiteenkieltä auttaa myöhemmin monissa elämän tunnepitoisissa tapahtumissa. Kaikkeen ilmaisuun ei tarvita sanoja, eikä kaikelle koetulle aina edes löydy sopivaa sanamuotoa. Terapiassa taidetta on jo käytetty kauan, mutta yhtä hyvin elämän tavallisia suruja ja iloja voi käsitellä taiteen avulla. Taide voi toimia tunteiden työkaluna. Vuorovaikutuksessa tunteiden ilmaisu tulee todeksi ja lapsi saa kokemuksen siitä, että hänen kaikenlaiset tunteensa ovat oikein ja sallittuja. Aikuinen voi pukea tunteet sanoiksi. Taide vahvistaa itsetuntoa monella tavalla. Suorittaminen ei kuulu pienten lasten kulttuurielämyksiin! Olen käytännön kautta todennut, että italialaisen Reggio Emilian päiväkotimallin sekä steinerpedagogiikan ajatusmaailmat sopivat erityisen hyvin varhaiseen taidekasvatukseen. Ne korostavat lapsen kuuntelua, havainnoinnin tärkeyttä ja sitä, että taide kaikkineen on voimakas ilmaisun muoto ja sen sulkeminen pois lapsen elämästä sulkee myös ison osan kommunikointia. Näiden suuntauksien mukaan lapsia ei pitäisi lokeroida eikä muutenkaan yksipuolisesti harjoittaa johonkin tiettyyn lajiin. Siitäkin huolimatta, että huomaisi lapsessaan erityislahjakkuutta. Sillä että yrittää sivistää lastaan irrallisella kirjatiedolla ilman kokemusperäistä maailmaa tai treenauttaa johonkin taiteen tai liikunnan muotoon yksipuolisesti, sulkee samalla lapseltaan monta muuta mahdollisuutta. Puhumattakaan siitä toisesta ääripäästä, että antaa lapsensa ymmärtää, ettei hän ole taiteellinen, musikaalinen, urheilullinen jne. 15

16 Reggio Emilian voimakkaasti kantaaottavaan tapaan kuvataan lasten lokerointia piirtämistaidon perusteella: Aikuiset ovat pistäneet lisäksi lapsen piirtämisen kuvaannollisesti häkkiin, lokeroimalla hänen työskentelynsä toistaan seuraaviin kehitysvaiheisiin. He ovat jakaneet lapset konemaisesti täysin lahjattomiin ja sellaisiin, joilla on myötäsyntyinen kyky piirtää. Lokeroidessaan lasten taidot tällä tavalla aikuiset ovat tietämättään riistäneet heiltä yhden tärkeän kommunikoinnin välineen sekä pistäneet lapset omiin lokeroihin. (Liimola, Voutilainen 1993,48) Reggio Emilian isänä pidettävän Malaguzzin sanoma muutenkin liittyy siihen, että lapsella on lähtökohtaisesti sata kieltä, mutta yhteiskunta ryövää häneltä yhdeksänkymmentä yhdeksän. Lapselle sanotaan, että sataa ei ole, johon lapsi toteaa, että sata on, kuitenkin se on. On lohdullista, että lapsi osaa itse korjata ikäviä kokemuksia niin taidekasvatukseen liittyen kuin mihin tahansa muuhunkin koettuun asiaan. Mutta toisaalta vanhemman jatkuva lannistaminen, ettei lapsi osaa piirtää tai laulaa voi vaikuttaa läpi koko elämän. Vanhempien kannattaa tiedostaa myös, että korostamalla pelkästään lapsen erikoislahjakkuuksia ne on otettu liian varhain yksinomaisen huomion kohteeksi, häneltä on riistetty mahdollisuus kasvaa laaja-alaisesti kaikilla muilla ilmaisun kielillä. Mikään ilmaisun kieli ei voi elää yksin ja siksi Malaguzzin mielestä lasta olisi pitänyt kannustaa itse tutkimaan kaikilla aisteillaan uusia asioita, sekä käyttämään sataa kommunikoinnin kieltään luodessaan suhteitaan ulkopuoliseen maailmaan. (Liimola, Voutilainen 1993,48) Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa lapsen paras saattaa unohtua. Alle 3-vuotiaiden taidekasvatuksessa on suuntauksia, joissa lapsen yksipuolinen treenaus uhkaa nousta ensisijaiseksi tavoitteeksi. Lapsen tulee kuitenkin mielestämme saada monipuolisia virikkeitä. Taiteenalan valinta voi tapahtua myöhemmin lapsen omien toiveiden mukaisesti. (Karppinen, Puurula& Ruokonen 2000,7) 16

17 Mielestäni näitä asioita on hyvä pysähtyä pohtimaan jo sen takia, että liian usein kuulee vertailua lasten taidoista. Kaikilla lapsilla on oikeus olla juuri sellaisia kuin ovat. Emme tarvitse mittareita luku-, lasku-, urheilu-. tai piirustustaidoista. Koulu kyllä tekee sen siinä vaiheessa, kun arviointi koetaan tarpeelliseksi. Eivät vanhemmat välttämättä tietoisesti korosta lastensa hyviä puolia muille vanhemmille, mutta olen työssäni huomannut, että etenkin pienten esikoislasten vanhemmat ovat herkkiä vertailulle. Täytyisi muistaa, että elämä erilaisissa yhteisöissä on aina myös toisen huomioonottamista. Vanhemmuus ei ole suorittamista ja lapsuutta täytyisi muistaa suojella kaikilta osin myös suorittamisen pakolta. Tietenkin eräs vanhemmuuden suola on oman lapsen erinomaisuuden ihastelu. Onneksi meillä on läheisiä, joille voi ylistää oman aarteen laulu- ja runoilulahjoja. He ymmärtävät suhtautua asiaan juuri oikean mahtipontisella riemulla. Suorituskeskeiset vanhemmat saattavat vaatia itseltään täydellisyyttä. Täydelliselle vanhemmuudelle löytääkin yllättävän paljon ulkoisia tunnusmerkkejä ja kasan oppaita sekä tv-sarjoja siitä, kuinka tulisi olla. Vanhemmaksi tulo on suuri mullistus, mutta täytyykö silti unohtaa koko entinen persoona ja alkaa yhtäkkiä käyttäytyä siten kuin ne kaikki näkymättömät vanhemmuuden vaatimukset käskevät? Oppiiko lapsi ihmisenä olemista tällaisen alati viisaan yli- ihmisen jälkikasvuna? Thomas Gordon valaisee aihetta lisää teoksessaan Toimiva perhe. Gordon tiivistää ajatuksen: Vanhemmat ovat persoonia, eivät jumalia.. Oman inhimillisyytensä unohtaminen on ensimmäinen paha virhe, jonka voi tehdä vanhemmuutensa alussa. Tehokas vanhempi antaa itselleen luvan olla oma itsensä - oikea persoona. Lapset osaavat arvostaa aitoutta ja inhimillisyyttä vanhemmissaan. (2004, 34) Suorittaminen ei kuulu pienten lasten kulttuurielämyksiin! 17

18 KUVATAIDE OSANA ARKEA Yhdessätekeminen on kuuntelua, havainnointia ja vuorovaikutusta Päivittäisessä yhdessäolossa lapsen kanssa me annamme lapsellemme kaikkein kallisarvoisinta mitä meillä on: aikaamme. Yhdessä oltaessa kohtaaminen on olennaista. Sillä kun lasta kuuntelee tarkasti, voi puheiden takaa kuulla, millainen lapsen maailma on ja missä maailmassa lapsi oikeastaan elää. (Taskinen 2004,10.) Kuvalliset työskentelyhetket ja kuvien katsominen auttavat lasta hahmottamaan omaa elinympäristöään, mutta ne auttavat häntä myös kommunikoimaan, olemaan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kuvantekeminen on luonteeltaan sosiaalista; kuvalla on voimaa ainoastaan silloin, kun se on olemassa yhteisössä, joka voi jakaa kyseisen kuvan ja reagoida sen merkityksiin (Rusanen ja Torkki 2000, 43.) Jokainen vanhempi on varmasti huomannut, miten lapset näkevät maailmassa paljon sellaista, mihin itse ei kiinnitä huomiota. Taiteentekemisessä vanhempi sanallistaa lapselle ja luo mahdollisuuden oivalluksiin. Myös lapsi voi pysähdyttää aikuisen sellaisten asioiden äärelle, joita ei tavallisesti huomaa tai ei enää pidä erityisenä. Kaiken avaimena pidän vanhemman ja lapsen aitoa vuorovaikutusta kuulemista, havainnointia ja vastavuoroisuutta. Lapsen tekemä taide tulee todeksi vuorovaikutuksen avulla. Havainnoimisen taito täytyisi aikuisen ensin opetella itse ja sitten houkutella lapset samaan seikkailuun. Opastamalla 18

19 lapset havainnoimisen maailmaan, aikuinen luo heille äärettömät mahdollisuudet uusien ilmiöiden tutkimiseen. (Liimola, Voutilainen 1993,40) Aikuisten täytyy myös kuunnella lasta aktiivisesti. Usein aikuiset ylenkatsovat lapsen kanssa keskustelua niin, että ovat vain kuuntelevinaan ja vastaavinaan lapsen kysymyksiin. Ajatukset ovat jossain muualla. Lapsi saattaa näyttää kuuta, mutta aikuinen näkee sormen. Silti naamioituminen päteväksi asiantuntijaksi lapsen silmissä on hyvin yleistä. Rohkeimmankin lapsen itsenäisen kokeilemisen halut häviävät, kun hän vertaa itseään viisauden jalustalle asettautuneeseen aikuiseen.( Liimola, Voutilainen 1993, 35.) Havainnoimaan ja kuuntelemaan oppii parhaiten olemalla kokonaisvaltaisesti läsnä. Siihen tarvitaan aikaa, rauhaa ja kiinnostusta. Motivaattorina oikealle läsnäolemiselle voi toimia ajatus siitä, että vain siten oppii syvällisesti tuntemaan lapsensa. Kun vanhempi on aidosti mukana, tulee myös lapsi nähdyksi. Lapsi tarvitsee vanhemman katsetta. Hänellä on oikeus olla näkyvä. Meidän itsetuntomme kehittyy kahden pääravintoaineen voimalla: Kun vähintään yksi elämällemme merkityksellisistä ihmisistä näkee meidät ja hyväksyy meidät sellaisina kuin olemme, ja kun itse koemme, että olemme merkityksellisiä muille ihmisille sellaisina kuin olemme. Kun nämä kaksi perusainesta yhdistyvät aidoksi persoonalliseksi ilmaukseksi, meillä on parhaat edellytykset antoisaan elämään, joko yksin tai yhdessä toisten kanssa. (Juul 1995, 95.) Värikylvyissä suurin osa lapsista on vielä sen ikäisiä, että he eivät osaa sanoin ilmaista itseään. Se että ei käytetä sanoja, ei tarkoita sitä, että vuorovaikutus olisi jotenkin vähempiarvoista. Tilanne on oikeastaan juuri päinvastoin. Lapsen ollessa pieni täytyy vanhemman virittäytyä erityisesti hänen maailmaansa. Luonto on tässäkin kohtaa viisas ja lapsemme ovat avuttomia pitkän aikaa. Vauvat eivät ruoki itseään tai käy potalla vaan vanhemman täytyy tietää ilman sanoja mistä on milloinkin kysymys. Jotta vauvan tarpeisiin osaisi 19

20 vastata, täytyy vauvan kanssa viettää aikaa kellon ympäri ja kuunnella. Kun vanhempi oppii aktiivisesti kuuntelemaan lastaan ja vastaamaan hänen tarpeisiinsa, auttaa se myös tutustumaan lapseen. Tärkeää ei olekaan se, kuinka pitkään imettää tai minkälaisia vaippoja käyttää. Tärkeää on oppia tunnistamaan, mitä juuri tämä ainutlaatuinen lapsi tarvitsee. Silloin oppii vastaamaan hänen tarpeisiinsa ja saa samalla myös avaimen hyvään vuorovaikutussuhteeseen lapsen kanssa. Jos miettii osallistumista johonkin ryhmätoimintaan, on oman lapsen kuunteleminen tärkeää. Vauvan oma läheinen parhaiten tietää, millä tavalla osallistua harrastuksiin. Toiset vauvat haluavat tarkkailla kaikkea toimintaa sylistä käsin ja se on tietenkin sallittua. Vauvojen ryhmätoiminnot eivät yleensä ole vain viriketoimintaa pienille vaan myös vanhemmat saavat ryhmistä paljon itselleen ja voimavaroja arkeen. Sen takia suosittelen rohkeasti mihin tahansa ryhmässä tapahtuvaan toimintaan mukaan lähtemistä -lapsen temperamentista riippumatta, mutta sitä kunnioittaen. Värit näkyvät, kuuluvat, tuntuvat, tuoksuvat ja maistuvat. Virittäytyminen lapsen maailmaan on värikylvyissä hyvin konkreettista. Työpajassa yksi tai kaksi väriä tuodaan monin tavoin hyvin lähelle. Värit näkyvät, kuuluvat, tuntuvat, tuoksuvat ja maistuvat. Värikylpyjen toistuessa alkaa myös itse havainnoida värikästä maailmaa uusin silmin. Huomasin tämän muutoksen alettuani värikylpyryhmien ohjaajaksi. Syksy näytti keltaisemmalta kuin koskaan ennen. Kokonaisvaltainen taide-elämys on lapsen ja vanhemman yhteinen kokemus. Se voi olla elämys, jolle ei löydy sanoja, mutta sen sijaan kaikin aistein koettuja tuntemuksia. Kuinka arvokas tällainen kokemus voikaan olla vanhemman ja lapsen vuorovaikutuksen kannalta! Vauva on saanut uusia elämyksiä maailmasta ja eläytyvä vanhempi tietää, millaisen retken vauva on tehnyt: Millaiset äänet säikähdyttävät tai ovat kiinnostavia? Mikä maalausaine tuntuu mielenkiintoiselta? Mikä ärsyttää? Maistuuko joku hyvältä, karvaalta tai pahalta? Mikä näyttää hassulta? Tylsistyttääkö toinen materiaali? Näin pienin asioin pystyy samaistumaan vauvan maailmaan. Luova rauha Taidekasvatuksen kulmakivi on luova rauha. Temperamentiltaan erilaiset lapset tarvitsevat työskentelyynsä, asioiden tutkimiseen ja oivaltamiseen eri määrän aikaa ja tilaa. Kun vanhemmat kokoavat maalaustyöpajan kotiin, on jo lähtökohtaisesti nähty sen verran vaivaa, että on ilo pysähtyä lapsensa kanssa luomisen äärelle. Arkisessa ympäristössä toteutettu värityöpaja voi olla joskus parempi vaihtoehto kuin varta vasten harrastamaan lähteminen. Luova rauha ja hiljaiset hetket toteutuvat paremmin, kun ei ole mitään sosiaalista painetta. 20