Sisälläni käy taistoa kaksi mahtavaa voimaa: epäsosiaalisuus ja

Transkriptio

1 Siellä missä tie päättyy Vienanmeren rannikkoa Etelä-Kuolassa seuraileva tie päättyy Varzugaan. Sinne on menty Umban suljetun kaupungin kautta. Ollaan glubinkassa, kaukana maailmasta, hevonkuusessa jonkun mielestä. Sisälläni käy taistoa kaksi mahtavaa voimaa: epäsosiaalisuus ja laiskuus. Tällä kertaa laiskuus voitti. Olin vannonut etten ikinä enää lähde seuramatkalle. Mutta halusin myös nähdä Umban. Periaatteessa ulkomaalaiset eivät kaupunkiin pääse, ainoastaan ohitustiellä voi huoltoasemalla tankata. Seuramatkalaisen onnistuu piipahtaa päiväseltään Umban folk-festivaaleilla jotka järjestetään joka kolmas vuosi. Erikoislupien hankkimisesta huolehti matkan järjestäjä Suomi Venäjä-seuran Oulun osasto. Omatoimimatkaajakin voi ilmeisesti luvan saada ainakin talvella, mutta kuvittelisin sen olevan melko rasittava prosessi. Umba eli Umpi Umbasta on käytetty joskus harvoin suomalaistettua muotoa Umpi, ja aikamoinen umpiperähän se nykyään onkin. Umpi löytyy esimerkiksi mielenkiintoisesta kartasta, jonka Lapin Yliopiston entinen saamen lehtori Leif Rantala on jostain esiin kaivanut. Se on julkaistu Tero ja Kaisu Mustosen kirjassa Eastern Sámi Atlas (2011). Kartasta on myös Rantalan toimittama eripainos Kuolan niemimaan kartta 1944 (2010), joka löytyy muun muassa Rovaniemen kirjaston Lappi-osastolta. Alkuperäinen on painettu Helsingissä Tilgmannin painossa 1944, ja se perustuu ilmeisesti sotasaaliina saatuun karttaan, jonka on laatinut Sosialististen Neuvosto Tasavaltojen Liiton Kansankomissaarineuvoston Geodeettisen ja Kartografisen päähallituksen Pietarin kartoitusosasto. Vastaava toimittaja G. A. Sestakovskaja. Sotien jälkeen tällaiset kartat piti luovuttaa Neuvostoliitolle, mutta joitakin laitettiin siis piiloon. Erityisen mielenkiintoista kartassa on se, että paikannimet on merkitty suomeksi. Rantala arvelee kääntäjäksi Aulis J. Jokea, kovin montaa kykenevää ei Suomesta siihen hommaan olisi ollut (Kuolan 2010, I). Mutta miksi niin suuritöiseen urakkaan ryhdyttiin? Liittyikö se Suur- Suomi haaveiluun? Vai oliko kyse jonkinlaisista Keskuskarttavarikon puhdetöistä ei ollut muutakaan tekemistä? Umba on Etelä-Kuolan rannikon suurin kaupunki (n as.), joka sijaitsee satakunta kilometriä Kantalahdesta (Kandalaksha) itään. Vielä joitakin aikoja sitten sinne ulkomaalaisetkin pääsivät, mutta linja on tiukentunut. Umba on suljettua sotilasaluetta, siellä jossain on sukellusveneiden testausasema. Itse asiassa tulomatkalla näimmekin ulapalla sukellusveneen, kun olimme pysähtyneet syömään eväitä luonnonkauniin Kuzrekan (Kuusijoki) kylän laitamille kolmisenkymmentä kilometriä Umbasta itään. Sukellusveneitä tehdään Vienanmeren itärannikolla Severodvinskissä, suljettu kaupunki sekin. Venäjän edellinen presidentti Dmitri Medvedev on rakennuttanut huvilan Umba-jokivarteen. Turvallisuussyistä tarkkaa sijaintia ei paljasteta mutta lähimmän ihmisasutuksen sanotaan olevan viidenkymmenenviiden kilometrin päässä (Kalliokoski 2011). Kuvittelisin huvilan sijaitsevan jossain joen yläjuoksulla Kirovskissa (Hiipinä) päin. Myös exkansanedustaja Esko-Juhani Tennilä mainitsee kolumnissaan Kirovskin (Tennilä 2011) ja ainakin ennen vanhaan hän oli hyvin informoitu. Hirsitalon on toimittanut Puukeskus, siinä on 540 neliötä ja muun muassa jooga-huone. Sauna uima-altaineen, kolme vierasmajaa ja palvelijoiden asuntola ovat erikseen. Kirkkokin on kuulemma tulossa, kupoli kullattavana. Kalusteet ovat Italiasta. Aikoinaan Pietariin hankittiin italialaisia arkkitehtejä, varmaan heidän luomuksensa ovat vaikuttaneet pietarilaiseen Medvedeviin sieltäkö idea italialais-designiin? Itse en kyllä usko, että se sopii suomalaiseen hirsitaloon. Keisariaikaan tämän tyyppisissä rakennuksissa suosittiin kotimaisia visakoivukalusteita lieneekö niiden taitajia enää Venäjällä laisinkaan? Mitä järkeä on järjestää festivaali suljetussa kaupungissa? Palveluita on niukasti, ulkomaiset vieraat karkotetaan yönselkään. Eikö isompi ja hyvien yhteyksien Kantalahti (n as.) olisi parempi? Varmaan Umba on valittu siksi, että täällä on säilynyt vanhaa rakennuskantaa. Kirkko on kylläkin uustuotantoa kuten Kantalahdessakin. Lähin kommunistien kynsistä säästynyt kirkko täälläpäin lienee Koudassa Kantalahden eteläpuolella. Eipä niitä ole juuri muuallakaan Kuolassa. Medvedevin näköistä miestä ei festivaaliraitilla vastaan tallustele, vaikka tilaisuus olisi ollut oivallinen uuteen kesämökkiseutuun ja sen ihmisiin tutustumisen kannalta. Mutta Medvedev onkin tunnetusti heavy-miehiä, eivät haitarin soitto ja kansantanhut taida paljoa kiinnostaa. Teksti ja kuvat: Pasi Pikkupeura VERKKOARTIKKELI, kaltio 2/2012 1

2 Vastassa on myyntipöytien rivistö. Löydän apatiittilaisen tuttavapariskunnan myymässä rouvan keramiikkaa, joka tässä ympäristössä on varsin modernia. Itselleni ostan naapurista pelkistetyn pätevästi tehdyn juurirasian. Luulin sitä saamelaiseksi, mutta tekijä Valentina Doštšinskaja on Velskistä Arkangelin oblastin eteläosasta noin kolmesataa kilometriä Äänisestä itään. Kansallisuutta en tiedä enkä osaa sitä kansallispuvusta päätellä, varmaan venäläinen. Muotitietoisella keraamikko-ystävälläni on Soviet chic -mantteli, kansallispuvun Baškortostanin tataarien hän on jättänyt tällä kertaa kotiin. Suhteeni venäläiseen kansanmusiikkiin on ristiriitainen. Olen nähnyt ja kuullut joitain rasittavia virallisia neukku-esityksiä mutta myös hyviä. En ole pätevä arvioija. Umbassa on tietenkin muitakin kuin venäläisiä: komeja, karjalaisia, saamelaisia ja niin edelleen. Luultavasti Umban festivaali poikkeaa melko lailla länsimaisista folk-festivaaleista, en ole niillä käynyt. Tärkeää on näyttäytyminen. Esiintyjät ovat uskoakseni suurelta osin amatöörejä, mitään maailmanmusiikin tähtiä täällä ei nähdä. Pääsymaksua ei ole. Venäjä-seuran matkaohjeissa toivottiin varaamaan kansallispuku mukaan. Muutama olikin sen tehnyt. Minulla ei tietenkään sellaista ole. Rovaniemen miesten puku on sinänsä kohtalainen, peltihousut kylläkin lököttävät ikävästi mutta menettelevät ehkä, jos lahkeensuut tunkee paulapieksuihin. Punamusta-raidallinen liivi on käyttökelpoinen muttei kovin omaperäinen. Takkikin asuun kuuluu, mutta sitä ei ole koskaan tehty, vaikka kaavat ovat olemassa, lieneekö se niin ruma? (Keskipoikela 1997, ) Ehkä voisin teettää itselleni lapinpuvun? En mitään nykyään saamelaisten käyttämistä vaan vanhaa metsä-lappia henkivä. Sellainen löytyy Siv Rasmussenin teoksesta Vellikaara Vettaisia. Muonion ja Äkäslompolon alueen saamen historia (2008), jossa Sami Tiensuu esittelee perintötakkiaan. Se on kylläkin Jaukka-suvun mutta varmaan länsilappilaisilla lappalaisilla esi-isilläni Siepeillä, Orbaksilla, Suikeilla, Kalloilla, Kyröillä ja muilla on ollut suunnilleen samanlaisia. Kuvan takki on sininen, minä haluaisin vihreän, mummo-vainaakin käytti vihreäverkaista lapinlakkia. Juhlakulkueessa kävellään sitten kansallispukuihin sonnustautuneina kylttien takana omien joukoissa laulaen ja soittaen. Suomalaiset esiintyvät enimmäkseen nykykansallis- eli tuulipuvuissa. Arvaten monet kulkueessa ovat enemmän tai vähemmän sekarotuisia, pohjimmiltaan tietenkin kaikki, mutta sellaista kylttiä en huomannut. Saamelaisilla on joukon kärjessä lippukin ehkä jonkun mielestä provokatorinen ele Venäjällä? Kuolajärven kirkkoherra J. F. Thauvon kirjoitti 1868 Kuolan kokemuksistaan Kirjalliseen kuukauslehteen. Hän arveli, että saamelaiset täällä kuolevat alle sadassa vuodessa sukupuuttoon (Thauvon 2008, 12). Varmaan hän olisi yllättynyt reippaasta saamelaisryhmästä. Etnisyyden säilymiseen on vaikuttanut rajat ylittävä yhteistyö muiden saamelaisten kanssa, ja sitähän lippukin edustaa. Miesten kansallispuku lienee fantastinen, 1800-luvun matkakertomuksissa kuvataan Kuolan saamelaisten miesten vaatepartta yleensä karvalakkia ja jalkineita lukuun ottamatta venäläiseksi. Erämaan vapaa poika, joka monesti on rankasti verotettu, mutta joka muuten paimensi porojaan vapaana ihmisenä, on tavallisesti muuttunut puolisivistyneeksi, juopuneeksi veijariksi, joka vanhoista sanomalehdistä käärii tupakkaa ja kukkoilee ympäriinsä kuluneessa, modernissa palttoossa (Kihlman 2008, 91). Näin kirjoitti 1891 tutkimusmatkailija A. O Kihlman (Kairamo), sittemmin professori ja senaattori. Suomalaiset Kuolan tutkijat olivat säätyläisiä ja maailmankuvat eivät yleensä oikein kohdanneet alkuperäiskansan kanssa. Jaakko Fellman pappi ja tutkija kävi seudulla jo keväällä Tuolloin vielä Imanteron (Imandran) saamelaismiehetkin käyttivät lapinpukua milloin eivät käytä venäläistä pukua. Asu muistutti inarinsaamelaisten vastaavaa (Fellman 1961, 326). Kulkue päättyy sillalle. Seuraa puheita, poistun kuvaamaan pittoreskia Vanhaa Umbaa. Aika täytyy käyttää hyväksi, täällä tulee tuskin toiste käytyä. Puolta tuntia ja tyhjentynyttä taskumattia myöhemmin palaan sillalle ja huomaan koko porukan häipyneen loppuillan kokoontumispaikalle suistoon parin kilometrin päähän. Lähden kävelemään mutta hetkessä saan liftin Ladaan. Määränpää on pusikkoinen ranta pellon laidassa. Sinne on rakennettu pieni lautalattia tanssimista varten. Varsin epäkaupallinen tilaisuus: vain yksi pieni myyntipöytä jossa on olutta, venäläisiä limuviinoja ja makeisia. Kaikilla on omat eväät. Nuotioita viritellään, kohta uhan, perinteisen pomoreiden kalakeiton tuoksu leijailee ilmassa. Tunnelma on iloinen vaikka ilma on kolea ja sataa vähän. Harmonikka soi, Norjan eteläsaamelainen nuorimies jo kokeilee ripaskan taitojaan. Yksi ryhmä on piknikillä Novgorodilaiset -kyltin alla. Me olemme aitoja vanhavenäläisiä, selittää pitkänhuiskea erikoiseen univormuun pukeutunut nuorimies. Asu tuo mieleen venäläisklassikoiden neuvos- 2

3 toaikaiset filmatisoinnit. En saa selvää, ovatko nämä kansalliskiihkoilijoita vai onko kyseessä jonkinlainen nykyajan roolipeli. Joka tapauksessa tuntuisi loogiselta, että novgorodilaiset pukeutuisivat Novgorodin valtakunnan kulta-ajan tamineisiin siis vaikka 1300-luvun muodin mukaan eikä lukujen virkamiehiksi ja sotilaiksi. Novgorod oli aikoinaan monikansallinen valtio johon kuului monia itämerensuomalaisia kansoja ja myös koko Pohjois-Suomi Rovaniemi mukaan luettuna. Kun kysyn, voinko minäkin rovaniemeläisenä alkaa novgorodilaiseksi, niin puhemiehen englannintaito heikkenee äkisti. Poistumme Umbasta miliisisaattueessa keskiyön aikoihin. Sateessa värjöttelyn jälkeen on mukava istua lämpimässä bussissa ja katsella maisemia vaaleassa kesäyössä, tiekin on melko hyvä. Aikoinaan Norjalla ja Venäjällä oli yhteisveroalue, joka ulottui Norjan Lyngen-vuonolta tänne asti, Umba-joen sivuhaaraan Vjala- eli Vieljoelle. Se lienee perustettu 1320-luvulla ja toimi 1500-luvun loppuun saakka. (Hansen 2011, 183.) Voi tuntua kohtuuttomalta, että veroja kerää kaksi valtiota, mutta ehkäpä molemmilla oli vasitut veronmaksajat? Näinhän on joskus ajateltu olleen myös niissä Suomen Lapeissa, joissa veronkantoalueet menivät päälletysten. Aikoinaan Kemin Lapin kylistä Kuolajärvi, Kitka, Maanselkä, Sodankylä, Sompio ja Inari maksoivat veroa sekä Ruotsille että Venäjälle. Venäläiset sentään pyrkivät tekemään veronmaksusta hauskaa, tsaarin pöydälle toivat paikalliset lihan ja kalan, verottaja puuron, leivän ja ennen kaikkea viinakset. (Onnela 1995, ) Vieljoki laskee Vieljärvestä joka on mielenkiintoinen paikka, sen rannalla asui suomen tapaista kieltä puhuvia perheitä jotka eivät osanneet selittää mistä olivat sinne tulleet. A. Genetz, myöhempi professori ja Kuolan saamen sanakirjan laatija, selvitti asian matkallaan Hän kysyi Kuzrekassa sinne pysähtyneiltä vieljärveläisiltä venäjäksi, mitä kieltä he puhuivat, Karjalan kiel oli vastaus. Murre oli melkein samaa, jota puhuttiin Pohjois-Vienassa Pääjärven seudulla, joskin siinä oli venäjän ja ehkä saamenkin vaikutusta. (Genetz 2008, ) Onnikalla pomoreiden maille on matkan nimi. Pomorit olivat Vienanmeren vanhoja venäläisiä, jotka elättivät itsensä kalastuksella, hylkeenpyynnillä, metsästyksellä ja karjanhoidolla. Maanviljelykseen nämä seudut eivät kovin hyvin sovi. Novgorodilaisia on täällä liikkunut kenties jo 1100-luvulta lähtien, vähin erin heitä jäi pysyvästi seudulle. (Konttinen 2008, ) Venäläiset ovat sisämaakansa. Perinteinen käsitys merestä löytyy Ivan Gontšarovin kuuluisasta romaanista Oblomov kohdasta, jossa päähenkilö näkee unta: Sydämen valtaa arkuus silminkantamattoman ulapan ääressä, joka ei tarjoa katseelle lepopaikkaa, vaan uuvuttaa yksitoikkoisella väljyydellään. (Gontšarov 1961, 125.) Pomorit olivat toista maata. Jo 1400-luvulla he kävivät Novaja Zemljalla ja 1600-luvulla Huippuvuorilla. Maaorjuus ja säätyerot eivät olleet yhtä räikeitä kuin muualla Venäjällä. Naisten on ollut pakko olla omatoimisia, kun miehet ovat soutaneet meriä. Kauppasuhteita on vanhastaan ollut Norjaan (Konttinen 2008, ). Joidenkin lähteiden mukaan pomoreita kalasti 1774 Finnmarkissa peräti 1300, lähes yhtä paljon kuin siellä oli omia asukkaita. Sittemmin siirryttiin enemmän vaihtokauppaan. (Nielsen 1992, 263.) Venäläiset purjehtivat Ruijan kyliin keväällä myymään puuta, nahkoja ja jauhoja. Syksyn tultua he palasivat kotiin mukanaan kalaa ja työkaluja. Venäläiset ja norjalaiset kehittivät kaupankäyntiä varten oman sekakielenkin, venäjännorjan. Monesta pomoritalosta löytyy vielä nykyäänkin vanhoja norjalaisia työkaluja, kuten kirveitä, höyliä, puukkoja, astioita ja ompelukoneita. (Alm 2001, 10.) Käytetyssä pidginkielessä oli noin 400 sanaa, suunnilleen yhtä monta norjasta ja venäjästä, minkä on ajateltu osoittavan tasavertaisuutta (Nielsen 1992, 263). Historian pohjalle voi identiteettiä tänä päivänäkin rakentaa. Käytännössä tietenkin vain pieni osa Kuolan venäläisistä on pomoreiden sukua. Suurin osa on tullut vallankumouksen jälkeen pakolla (Gulag-leirit) tai myöhemmin korkeampien palkkojen houkuttelemina. Vieläkin monet venäläiset muuttavat Kuolasta eläkepäivinään etelään koska ilmasto on epäterveellinen, mikä tietenkin on kunnon pomorin mielestä käsittämätön ajatus. Ruotsalainen toimittaja Helene Alm ja torniojokinen valokuvaaja Jaakko Heikkilä ovat tehneet hienon kirjan Pomorit. Sen kuvat eivät kylläkään ole Kuolan pomorikylistä vaan muualta Vienanmeren rannoilta, tiettömistä kylistä, joissa pomorikulttuuri pakkokollektivisoinneista ja muista katastrofeista huolimatta elää. Pomorimuseo ja -käsityökeskus sijaitsevat Umbassa, mutta niissä ei ollut nyt aikaa käydä. Pomori ei pohjimmiltaan oikeastaan ole etninen käsite vaan elintapaan liittyvä. Varmaan paljon karjalaisiakin on heihin sekoittunut, esimerkiksi Kuolan vanhan pomorikylän Strelnan seuraava jokilaak- 3

4 so Varzugasta itään perustajat Strelkovit ovat perimätiedon mukaan tulleet Karjalasta (Took 2003, 121). Oikeauskoisia he tietenkin ovat olleet, se oli aikoinaan tärkeä kriteeri. Ortodoksi ei voinut 1600-luvulla edes syödä luterilaisen kanssa tai päästää häntä saastuttamaan kotiaan (Vihavainen 2011, 26). Epäilemättä suomalaisiakin karjalaisittain ruotseja ajautui aika ajoin Vienanmeren rannalle. Siellä heidän oli käännyttävä kreikkalais-katolilaiseen uskoon menestyäkseen tai ylipäätään saadakseen jäädä. Pomori-vaikutus on ollut vahva, sen voi päätellä vanhoja lapinkyliä eli siitoja esittävästä kartasta: Etelä-Kuolan rannikolla niistä ei ole tietoa. Vienanmeren länsirannalla heti Kantalahden eteläpuolella lapinkylät ovat ulottuneet merelle asti. Ja suunnilleen samalla korkeudella Napapiirin tuntumassa Kemijärvellä ja Rovaniemen pohjoisosassa on siitoja myös ollut. (Mustonen 2011, 214.) Tietenkin joskus Etelä-Kuolassakin saamelaiset ovat asuneet meren rannalla. Saamen kielen historiasta on Janne Saarikiven mielenkiintoinen yleisesitys teoksessa Saamentutkimus tänään (2011). Saamen tapaisia kieliä on puhuttu laajalla alueella Venäjällä. Saamenkielisiä paikannimiä löytyy Pietarista aina kauas Arkangelin takametsiin asti. Kantasaame syntyi melko suppealla alueella Laatokan, Äänisen ja Valkeajärven välisellä alueella ajanlaskumme alussa. Sieltä se levisi ja saavutti lännessä ne etäisimmät seudut Norjassa ja Ruotsissa, joissa nykyään puhutaan eteläsaamea, noin tuhatkunta vuotta sitten. Tämän ei tarvitse merkitä mitään kansainvaellusta vaan kielen vaihtumista. Se on ollut yleisempi ilmiö kuin aiemmin on ajateltu. (Saarikivi 2011, 78, 101, , 117.) Varzuga eli Vuersij Aamu jo sarastaa kun saavumme Varzugaan. Utuisesta maisemasta joen törmällä kohoaa Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen kirkko, Kuolan vanhin rakennus vuodelta Mikä pomorilainen pastoraali! Olen varustautunut erittäin suurikokoisella niin suurella että se lähes tekee hotellihuoneen tarpeettomaksi matkalaukulla, jonka löysin roskalaatikosta vähän ennen matkaa. Se on suunniteltu Lännen lentoasemien tasaisille lattioille, ei Varzugan poluille jään jälkeen muista. Kotimajoitus, ajaton venäjänsininen hirsitalo. Saamme puolet siitä, kaksi naista peräkamariin, me pirtin puolelle. Aamulla ystäväni on tavalliseen tapaansa täynnä tarmoa ja suunnitelmia, myös naisväki häipyy ja saan maata rauhassa. Sänky näkee meidän syntyvän ja kuolevan. Se on muotoaan muuttava teatteri, jossa ihmiskunnan edustajat esittävät vuorotellen kiinnostavia näytelmiään, naurettavia farssejaan ja kammottavia tragedioitaan. Se on kukkien täyttämä kehto, rakkauden valtaistuin, ja hauta. (de Maistre 2011, 14.) Noin kirjoitti kreivi Xavier de Maistre kirjassaan Matka huoneeni ympäri, joka alunperin ilmestyi Se on jonkinlainen filosofishenkinen parodia matkakertomuksista, päähenkilö siinä matkustaa 42 päivää huoneensa ympäri. (Savoijissa Sardinian kuningaskunnassa syntynyt de Maistre liittyi 1800 Venäjän armeijaan, nai venäläisen prinsessan ja loppujen lopuksi tuli haudatuksi Pietariin. Hänen veljensä Joseph vaikutusvaltainen diplomaatti ja valistuksenvastainen ajattelija on nykyään kuuluisa lähinnä sanonnastaan Raaputa venäläistä ja löydät tataarin (mt., , Laine 1979, 130).) Katselen huonettani maistrelaisittain, teen matkaa matkassa. Hyvin rauhoittava tila, valoverhot suodattavat häiritsevän kirkkaat säteet kuten aina Venäjällä vanhoissa taloissa. Värit ovat sopusoinnussa: sinistä, ruskeaa, pellinharmaata. Kalusteet ja koristeet ovat monilta vuosikymmeniltä. Entä äänimaailma sitten? Ulkona törmäpääskyt ja lokit, yksinäinen moottorivene joella, lasten kiljahduksia, kenkien kopinaa puisella jalkakäytävällä, koirien laiskaa haukuntaa. Helikopteri, joka varmaan vie rahakkaita turisteja parhaille lohiapajille. Sisältä ei kuulu muuta kuin rukomoinikista maljaan harvakseltaan tippuva vesi. Rukomoinik on perinteinen venäläinen käsienpesulaite, josta vettä saadaan pohjatulpasta painamalla. Vesijohtoja ei ole. Varzuga on vanha kylä, aikakirjoissa 1466 ensikertaa mainittu, ja se sijaitsee noin 240 kilometriä Kantalahdesta itään. Vuonna 1910 siellä oli tuhatkunta asukasta ja neljä kirkkoa. Nykyään toimivia kirkkoja on kaksi, Neitsyt Marian kirkon lisäksi neuvostoajan jälkeen vanhaan hirsirakennukseen perustettu Afanasin, Savvatin ja Zosiman. Alkuperäistä kirkkoesineistöä on säilynyt, samoin suullista kansanperinnettä. (Konttinen 2008, , Murmansk 2005, 173.) Tutustumme melko uuteen (2004) kouluun, joka toimii osittain sisäoppilaitoksena. Siitä ollaan syystä ylpeitä, yleensä syrjäseuduilla Suomessakin kouluja vain lakkautetaan. Lukuisat ruukkukukat kiinnittävät huomion. Asuntolahuoneeseen on ahdettu toistakymmentä sänkyä. Erikseen on museohuone, jossa Suuri Isänmaallinen Sota on tietenkin hyvin esillä. Lounas on kirkonkylän ravintolassa, josta venäläisessä englannin- 4

5 kielisessä matkaoppaassa käytetään nimeä worker s dinig hall (Murmansk 2005, 172). Ruoka on hyvää, rakennus uudehko ja tunnelmallisen hämärä. Vieressä on melkein valmis hotelli. Se oli melkein valmis jo kolme vuotta sitten, kun tuttavani paikkakunnalla kävi. Ystäväni kutsutaanpa häntä nyt vaikka nimellä Stolz on taas aamusta varhain ylhäällä, teräksinen päättäväisyys suorastaan henkäilee hänestä hänen marssiessaan ovesta ulos. Itse olen kuin Oblomov: hän lopetti ajatuksensa, kääntyi selälleen ja iloitsi siitä, ettei hänellä itsellään ollut turhia toiveita eikä tarvinnut laukata missään, vaan sai loikoilla säilyttämällä ihmisarvonsa ja rauhansa (Gontšarov 1961, 28). Tuolla on meidän porukkaa! ystäväni huudahtaa ja on rynnätä joukon jatkoksi jonkin seuramatkoilla ilmenevän sosiaalipsykologisen lainomaisuuden voimasta. Tarkemmin tarkasteltuna kyseessä on Kommunismin oraat -kolhoosin karjalauma. Se kulkee jokivartta ylävirtaan ja sitten oma-aloitteisesti lähtee uimaan keskellä jokea sijaitsevalle heinikkoiselle saarelle. Sykähdyttävä näky joka nostattaa koti-ikävän. Olemme molemmat syntyisin Rovaniemen Ylikylästä. Siellä Ounasjoen suistossa on samanlaisia tulvasaaria, joita on käytetty laiduntamiseen. Lehmiä niillä ei taida enää olla mutta hevosia ja lampaita. Kylässä on siis toimiva kolhoosi, joka onneksi sijaitsee sivummalla. Se on rakennuttanut työntekijöilleen käkikellomaisia puutaloja. Ne eivät ole oikein sopusoinnussa perinteisen pomoriarkkitehtuurin kanssa mutta ovat omalla tavallaan lystikkäitä. Englantilainen Roger Took on kuvaillut Varzugan kolhoosiin vaiheita turbulentilla 1990-luvulla kirjassaan Running with Reindeer (2003). Monet kolhoosit kaatuivat mutta Varzugan ei, Tookin mukaan suureksi osaksi tuolloisen ukrainalaissyntyisen johtajan ansiosta (Took 2003, ). Kolhoosilaitos oli aikoinaan karu: [ ] kommunistit käänsivät historian pyörät taaksepäin ja siirsivät Neuvostoliiton uusfeodalismiin, jossa maaorjuus palautettiin kovennetussa muodossa kollektiivitilojen toteutuessa (Tiusanen 2011, 64). Kolhoosilaisten elämä todella paljossa muistutti maaorjuutta. He eivät esimerkiksi saaneet kotimaanpassia eivätkä siten voineet laillisesti muuttaa (Karlson 2003, 154). Nykyään asiat ovat varmaan paremmin. Joen vastarannalla on puoli kylää, muun muassa kaksi restauroitavaa kirkkoa, museo, sotamuistomerkki, posti ja kauppa. Suomalainen ihmettelee, miksei siltaa ole tehty. Ei ole edes lossia vaan hutera moottorivene, joka kuljettaa ihmisiä edestakaisin pientä maksua vastaan. Mutta ehkä parempi näin. Ei tarvita teitäkään. On vain tunnelmallisia polkuja, joilla lapset kirmaavat ja uneliaat koirat lönkyttelevät. Kissojakin on paljon. Väkeviä alkoholijuomia näistä Venäjän maaseudun pikkukaupoista ei enää saa. Se on sikäli huolestuttavaa, että aina kun Venäjällä alkaa raittiuskampanja niin katastrofi on lähellä. Neuvostoliiton hajoamista edesauttoi Gorbatšovin ryhtiliike, joka lisäsi kotitekoisten ja korvikkeiden käyttöä ja romahdutti verotulot. Kansa ei raitistunut, valtakunta kaatui (Susiluoto 2000, 118). Posti toimii vanhassa puutalossa, internet löytyy, postikortteja ei. Sentään perinteellisiä koristeellisia kirjekuoria on myynnissä. (Kirjeiden saapuminen Suomeen kesti puolitoista kuukautta.) Osa taloista on luhistumaisillaan, mutta melko monet on vasta korjattu ja maalattu. Lautasantenneja on siellä täällä. Vanha sauna on tiivistetty rumasti silikonilla, jota pursuaa hirsien välistä. Erään autiotalon päätyyn on ripustettu iso mainoslakana, jossa lukee Motul. Kirkot ovat kommunistiajan olleet ties missä käytössä, niiden korjaaminen edistyy pikkuhiljaa. Isoja halkopinoja on kaikkialla, nämä mahtavat hirsilaitokset kuluttavat paljon puuta lämmityksessä. Sitä Venäjällä riittää. Sauna on pettymys. Yleensä venäläiset saunat eli banjat ovat hyviä, mutta tämän on tainnut rakentaa joku vierastyöläinen, jolle saunomisen idea on ollut outo. Banja on uusi, useamman talon yhteinen, mikä on järkevää ja tavallista Venäjällä. Mutta kirvesmies on unohtanut sellaisen oleellisen seikan kuin lauteet. Keikumme pienten jakkaroiden päällä, jotta kehomme saisivat edes hieman lämpöä. Pesuvesi jää lainehtimaan lattialle, sille ei näytä olevan minkäänlaista kulkuväylää. Jokirannassa on ohjelmallinen ilta. Paikallinen kuoro esiintyy, syömistä lähiruokaa eli lohta ja juomista vähintään riittävästi. Kylän miehet seuraavat tilannetta törmältä hiukan varautuneen oloisina, huomaan kun kierrän kuvaamassa. Useimmat ovat pukeutuneet maastokuviollisiin eräasuihin ja kumisaappaisiin. Kokonaisuus muistuttaa kovasti niin sanottua Sodankylän kansallispukua tuttu näky ympäri Lappia. Poistun paikalta ensimmäisten joukossa päivän ohjelman uuvuttamana. Vielä muutama kuva kirkosta ja hautapaasista laskevan auringon valossa. 5

6 Kuzomen eli Kuusiniemi Tiet ovat taktinen aseemme, tyhmyrit strategiamme. Venäläinen anekdootti (Susiluoto 2001, 83) Maanantai ( ) on retkipäivä, osa on kalassa, osa lähtee Kuzomeniin Vienanmeren rannalle. Tavallisella autolla sinne ei pääse, tie on aivan liian huono, oikeastaan sitä ei ole paikoin ollenkaan. Meidät viedään limpuilla. Ne ovat korkeita ja kapeita maastoajoneuvoja, joihin mahtuu kymmenkunta henkeä. ( Limpulla tässä yhteydessä tarkoitetaan kai vuokaan tehtyä ruisleipää.) Välillä pysähdymme ihmettelemään hiekkaerämaata. Paikallinen opas ei oikein osaa selittää sen syntyhistoriaa. Venäläisessä matkaoppaassa sanotaan: Neuvostoajan vastuuttomasta taloudenpidosta näkee surullisia jälkiä Kuzomenin seudulla. Kaistale hiekka-aavikkoa syntyi maanparannuksessa kun metsät hakattiin tarkoituksena saada lisää maatalousmaata. (Murmansk 2005, 174.) Nyt näitä dyynejä esitellään matkailunähtävyyksinä, vaikka kyseessä on siis ympäristörikos. Metsän uudelleen luomista yritetään yhdellä laidalla. Itse pieni kylä on merkillisin paikkakunta, jossa olen koskaan käynyt. Hiekka-aavikko on levinnyt tännekin, multaa ja kasvimaita löytyy sieltä täältä talojen suojaisilta pihoilta. Hautausmaa dyyneillä on erityisen vavahduttava näky. Kylä tuo mieleen spagetti-westernin lavasteet. Kuitenkin täällä joku elää. Kastan varpaani Vienanmereen, kun myöhemmin syömme eväitä rannalla. Illaksi vielä vastarannalle auringonlaskua ihailemaan. Varzuga on varmaan aito glubinka, joita Venäjän-tuntija Ilmari Susiluoto on kuvaillut. Sanakirjan mukaan kansanomainen ilmaus paikoista, jotka ovat kaukana kulttuurin ja teollisuuden keskuksista. On sitten asenteista kiinni, pitääkö niitä takapajuloina vai aitona turmeltumattomana Venäjänä. (Susiluoto 2001, 80.) Oblomov uneksui omasta lintukodostaan: Huolten ahdistama tai niitä tuntematon sydän suorastaan janoaa tänne syrjäiseen sopukkaan, nauttiakseen muille käsittämättömästä onnesta. Kaikki siellä lupailee tyyntä, pitkäaikaista elämää aina siihen asti, kunnes hiukset harmaantuvat ja seuraa unenkaltainen kuolema. (Gontšarov 1961, 126.) Oblomovin haaveilema paikka sijaitsi kaukana Varzugasta jossain Saratovin takana. Mutta yksi yhdistää: Joki virtaa siellä iloisena: milloin se laajenee leveäksi poukamaksi, milloin vilistää nopeasti ohuena lankana, milloin tyyntyy aivan kuin vajoten mietteisiinsä, milloin matelee karikolla työntäen kummallakin taholla vilkkaita pieniä puroja, joiden solinaan on mieluista torkahtaa. (mt.) Alakurtti Varzugasta lähtiessä ei voi olla ihailematta reheviä jäkäläkankaita. Poronhoitoa ei kuulemma ole ollut sitten 1960-luvun. Suomen Lapissa valitellaan laidunten kulumista, täällä olisi tilaa. Jos muutto ei innosta niin kai jäkälää voisi ostaa? Ennen vallankumousta Sallan poromiehet kävivät Hiipinätuntureil- 6

7 la asti Venäjän puolella. Siellä saattoi olla sata miestä ja poroa (Heinänen 1993, 156). Salla oli tietenkin tuolloin vielä kokonainen pitäjä Alakurttia myöten. Ja Alakurtista oli luonnollista käydä Kantalahdessa, sinne oli puolta lyhyempi matka kuin Kemijärvelle ja siellä oli paremmat palvelut. Venäjän puolella käytiin myös metsänhakkuissa, uitoissa ja Muurmannin rataa rakentamassa. Muutama kuolajärveläinen toimi kauppiainakin Vienanmeren rannalla (Hautala 1982, , 254). Paavo Hautala on kuvannut entisajan riehakkaita ryyppyreissuja Venäjälle kirjassaan Tuntsan kojamot (1982). Kaiken tämänkin vallankumous tuhosi. Vienanmereen oli Suomesta oltu aina yhteyksissä. Esimerkiksi 1640-luvulla Kuolajärven lappalaiset vuokrasivat majavajokia Venäjän puolelta Akkalan lapinkylästä (Heinänen 1993, 49). Nälkä- ja sotavuosina muutettiin itään. Mitähän niille ihmisille tapahtui? Jotakin voi päätellä M. A. Castrénin matkakuvauksesta keväältä Hän tapasi Imantero-järvellä lappalaisia ja halusi tutkia heidän kieltään, mutta valitettavasti väestö oli siellä suurimmaksi osaksi suomalaisperäistä ja kieli turmeltunutta. Näin oli myöskin kahdella viimeisellä kyytiasemalla ennen Kantalahtea. (Castrén 1967, 111.) 1800-luvun puolessa välissä Alakurtista muutti muuan Matti Sotkajärvi Venäjän puolelle Juonniin. Sinne muodostui pieni sallalaiskolonia, poika Esaias nai venäjänsaamelaisen, tytär Sandra kuolajärveläisen Ranta-Alpin. Lisäksi Juonnissa asui muun muassa Antti Saariniemi Kuolajärven Saijalta. (Hautala 1982, 244.) Juonnin kylä on edelleen olemassa, Akkalan saamelaiset pakkosiirrettiin sinne 1930-luvulla kotiseudultaan noin kolmenkymmenen kilometrin päästä. Suvut ovat sekoittuneet, ja vieläkin siellä tapaa nimiä kuten Sotkajärvi, Ranta ja Ulkuniemi. Suomen kieli kuoli Juonnista 1970-luvulla. (Rantala 2011, 188.) Sekoittumista ehkä edisti se, että Sallan suvut ovat vahvasti metsäsaamelaista perua, kuten Hautalan kirjan sukuselvityksistä käy ilmi. Itse asiassa Kemin lappalaiset kertoivat 1600-luvun alussa tarinaa, että he alunperin polveutuvat ortodokseista suomalaisista eli karjalaisista (Enbuske 2006, 42). Akkalan saamelaiset ovat vähiten tunnettu ryhmä Kuolan saamelaisista. Kieli kuoli , kun Marija Sergina kuoli, toiseksi viimeinen puhuja oli Matrona Sotkajärvi (Rantala 2011, 188, 191). Joissakin taulukoissa akkalalaisia arvellaan silti olevan vielä satakunta (Seurujärvi-Kari 2011, 20), tiedä sitten mikä on laskuperuste. Matka jatkuu Suomea kohti. Pysähdymme sodanaikaisille juoksuhaudoille. Astun pehmeäpohjaisilla varvassandaaleilla ruosteiseen piikkilankaan. Pelkään saavani verenmyrkytyksen sodan viimeinen uhri? Niin ei sitten käynyt. Uusien säännösten vuoksi ei viinoja voinut ostaa illalla Kantalahden supermarketista, ne jäivät Alakurtin varaan. Siellä pieneen puotiin tungeksii neljäkymmentä henkeä tarjontaa tarkastelemaan. Vanhat sallalaiset muistelivat Hautalan kirjassa haikeudella venäläisiä votkalaatuja: rostoita, tolvoita, sinileimaa, punaleimaa (Hautala 1982, 256). Itse va- 7

8 litsin Prostajaa hinnan sekä hillityn etiketin takia, kaikkihan ne maistuvat samalta. (Prostoj = yksinkertainen; tavallinen; helppo.) Vielä kierros Alakurtin sotilaskaupungissa, joka hyvin symboloi kylmän sodan surkeutta. Paljon hylättyjä rakennuksia eri vuosikymmeniltä mutta myös hyväkuntoinen suomalaisten DDR:stä kotiutettaville neuvosto-joukoille 1990-luvulla rakentama lähiö. Mahdollisimman persoonatonta betonirakentamista, mutta ehkä pitäisi iloita jo siitä, ettei se ole romahtamaisillaan niin kuin melkein kaikki muu täällä. Rappio on ehkä väliaikaista. Suomessa monet jo toivovat, että nämä raja-alueen tukikohdat rapistuisivat pikkuhiljaa pois. Mutta militarismi nostaa taas rumaa päätään. Alakurttiinkin sijoitetaan kymmeniä uusia rynnäkköhelikoptereita. Puolustusmenot kasvavat Venäjällä vauhdilla. Geopolitiikka on tehnyt comebackin (Forss ym. 2011, 49). Kirjallisuutta: Helene Alm & Jaakko Heikkilä 2001: Pomorit. M. A. Castrén 1967: Tutkimusmatkoilla pohjolassa. Matti Enbuske 2006: Asutuksen ja maankäytön historia keskisessä Lapissa ja Enontekiöllä 1900-luvun alkuun. Jaakko Fellman 1961: Poimintoja muistiinpanoista Lapissa. Stefan Forss, Lauri Kiianlinna, Pertti Inkinen & Heikki Hult 2011: Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi. Arvid Genetz 2008: Kuolan niemimaan asukkaiden oloja tutkimassa vuonna 1876 teoksessa Kuolan niemimaalla käyneiden suomalaisten tiedemiesten matkakertomuksia, koonnut ja kääntänyt Leif Rantala. Ivan Gontšarov 1961: Oblomov. Lars Ivar Hansen 2011: Näkökulmia saamelaisten historiankirjoitukseen teoksessa Saamentutkimus tänään. Paavo Hautala 1982: Tuntsan kojamot. Kylähistoriallinen kyhäelmä rajantakaisen Kuolajärven (Sallan) pitäjän Kurtin kylästä sen synnystä ja vaiheista. Jarkko Laine (toim.) 1979: Häijyjen ajatusten sanakirja. Pasi Kalliomäki: Lapista toimitettiin huvila Medvedeville, Lapin Kansa Klas-Göran Karlsson 2003: Vaino ja vaikeneminen. Neuvostohallinnon sota omia kansalaisiaan vastaan. Maria Keskipoikela 1997: Paritaskut ja punapaita. Pohjois-Suomen kansallispuvut. A. Osw. Kihlman 2008: Selostus luonnontieteellisestä matkasta Venäjän Lapissa v teoksessa Kuolan niemimaalla Jussi Konttinen 2008: Etelä-Kuola lähelle kauas. Leif Rantala (toim.) 2010: Kuolan niemimaan kartta Kreivi Xavier de Maistre 2011: Matka huoneeni ympäri ja Öinen tutkimusmatka huoneessani. Murmansk Region Tero Mustonen & Kaisu Mustonen 2011: Eastern Sámi Atlas. Jens Petter Nielsen 1998: Onko Barentsin alueella oma historiansa? teoksessa Murrosaikoja. Ihmisiä ja elämää Barentsin alueella. Samuli Onnela 1995: Sodankylä, Sompio ja Keminkylä osana Kemin Lappia vuoteen 1747 teoksessa Suur-Sodankylän historia 1. Leif Rantala 2011: Story of the Ä kkel (Akkala) Sámi teoksessa Eastern Sámi Atlas. Siv Rasmussen 2008: Vellikaara Vettaisia. Muonion ja Äkäslompolon seudun saamen historia. Janne Saarikivi 2011: Saamelaiskielet nykypäivää ja historiaa teoksessa Saamentutkimus tänään. Irja Seurujärvi-Kari 2011: Alkuperäiskansatutkimus, alkuperäiskansaliike ja saamelaiset teoksessa Saamentutkimus tänään. Ilmari Susiluoto 2000: Työ tyhmästä pitää. Venäläisen huumorin aakkoset. Ilmari Susiluoto 2001: Lavea luonto. Venäjän-matkaajan elämänohjeita. Esko-Juhani Tennilä 2011: Murmansk kohti vaaleja, Lapin Kansa J. F. Thauvon 2008: Matkamuistelmia Venäjän Lapista teoksessa Kuolan niemimaalla... Tauno Tiusanen 2011: Narutettu sukupolvi. Suomettumisen ilot ja murheet. Roger Took 2003: Running with Reindeer. Encounters in Russian Lapland. Timo Vihavainen 2011: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. 8