mekö maksamme pankkiirien kriisin?

Transkriptio

1 Nro. 114 Sosialistiliiton lehti 1,5 e Tukihinta 2 e Nro Tässä numerossa myös: Terveydenhuollon yksityistäminen s. 2 Miten Palestiina vapaaksi s. 6 Kattilavallankumous s. 3 Ilmastonmuutos ja lama s. 7 mekö maksamme pankkiirien kriisin? ukompromissien sijaan tarvitaan kamppailua työpaikkojen puolesta lomautuksia ja irtisanomisia vastaan. uei veronalennuksia ja tukia suuryrityksille.

2 2 uutiset Nro. 114 Yksityistäminen uhkaa terveydenhuoltoa Markkinahenkisyys valtaa terveydenhuoltoa. Terveydenhuoltoa kilpailutetaan ja tuotteistetaan. Teollisuudesta peräisin olevat käsitteet tuottavuuden tehostamisesta ovat tulleet tutuiksi myös terveydenhuollossa. Usein taustalla on ajatus julkisen terveydenhuollon työn tehostamisesta tuotantoteknisin muutoksin, ilman lisärahoitusta. Pääministeri Vanhanen toisti hiljattain tämän mantran, ilmoittaessaan että terveyskeskusten toimintaa on tehostettava, mutta lisärahoitusta tähän tarkoitukseen ei anneta (Yle-uutiset ) luvun alussa oli muodikasta kutsua insinööri (jostain syystä usein teekkari) arvioimaan terveyskeskuksen toimintaa tuotantotalouden keinoin. Toiveena oli löytää toiminnan pullonkaulat ja siten taata että jokainen potilas saa yhteyden lääkäriin tai sairaanhoitajaan mahdollisimman nopeasti. Unohdettiin, että tällainen tuotannon tehostaminen syntyi liukuhihnateollisuudessa, jossa pomot mittasivat sekuntikello kädessä miten kauan mikin liukuhihnatyön osio kestää lyhyimmillään eli miten saadaan X määrä esineitä syntymään mahdollisimman nopeasti. Työ muuttui pakkotahtiseksi puurtamiseksi kellon määräämässä tahdissa ja työläiset vieraantuivat entisestään työstään. Terveyskeskus ei ole tehdas Liukuhihnatuotannon toimintamallin vieminen terveydenhuoltoon on järjetöntä. Terveyskeskus tai sairaala ei toimi kuten tehdas. Terveydenhuollon tehokkuutta ei voida mitata suoritteiden määrällä. Terveydenhuollon päämääränä on lisätä niin yksittäisen potilaan kuin toisaalta koko yhteiskunnan terveyttä. Tuotettua terveyttä ei voida mitata sillä montako vastaanottoa terveyskeskuslääkäri pitää päivässä tai montako potilasta jollakin osastolla hoidetaan vuodessa. Terveydenhuollon sisällä on toki suoritekeskeisempiä aloja kuten kirurgia. Mutta kirurgiankaan toiminnan tehokkuutta ei voida arvioida leikattujen potilaiden määrässä. Päin vastoin kirurgin tärkein taito on tietää milloin käyttää puukkoa, ja milloin ei. Kuopion seudulla halutaan yksityistää nivustyräleikkaukset. Usein verrattaessa yksityisen palveluntuottajan tarjousta julkiseen palveluntuottajan hintaan unohdetaan, että yksityinen tuottaja tekee kyllä temput (sata leikkausta hintaan X euroa), mutta ei useinkaan huolehdi komplikaatioista, vaan ne jäävät edelleen julkisen terveydenhuollon hoidettaviksi. Suurimmat kustannukset syntyvät kuitenkin leikkauskomplikaatioiden hoidossa. Toisaalta yksityinen tuotannontarjoaja on usein valmis tekemään vain rutiinitoimenpiteet, mutta kaikkein haastavimmat riskipotilaiden toimenpiteet jäävät edelleen julkiselle. Nämä seikat eivät useinkaan kuvastu hintatarjouksissa. Terveys ei ole tavaraa Marxin näkemyksen mukaan tuotetut esineet muuttuvat tavaroiksi vaihdon kautta. Joku myy ja toinen ostaa. Tuotteen vaihtaessa omistajaa määräytyy vaihdon kautta myös tavaran vaihtoarvo (hinta). Mutta voidaanko tuotettua terveyttä vaihtaa? Voidaan ehkä ajatella että kuntayhtymä ostaa sairaanhoitopiiriltä tai terveyskeskukselta tietynlaisia terveyspalveluja, vaikkapa vuodepaikkoja sairaalassa, päivystystoimintaa ja poliklinikkavastaanottoja. Mutta tapahtuuko tällöin tavaran vaihto? Muuttaako tietylle potilaalle tuotettu terveys omistajaa? Nähdäkseni ei. Jos tulehtunut umpilisäkkeeni poistetaan tai keuhkokuumeeni parannetaan antibiootein, niin palveluja on tuotettu ja terveyteni kohentunut. Kyseessä ei kuitenkaan ole perinteinen tavaratuotanto. Etenkään kun muistetaan, että pääoman kannalta terveydenhuollon päämäärä on pitää työvoima työkykyisenä. Sairaudestaan parantunut työläinen palaa tuottamaan lisäarvoa. Voidaan laskea montako euroa umpilisäkkeeni poisto maksoi, mutta on paljon vaikeampaa arvioida mikä hyöty (tai haitta) parantumisestani on koko yhteiskunnalle. Kun julkisyhteisö kuten kunta ostaa jotakin, niin se on hankintalain mukaisesti pääsääntöisesti kilpailutettava. Yksi kilpailuttamisen säännöistä on julkinen ilmoittaminen tarjouspyynnöistä. Terveydenhuollon kilpailuttamisessa törmätään kuitenkin samoihin ongelmiin kuin yrityksissä tuotteistaa terveydenhuolto. Tuotettu terveys ei ole tavaraa, sen arvo ei muodostu tavaranvaihdon ja kilpailun kautta. Terveydenhuollossa kilpailu ja kilpailutus ovat vain näennäisiä. Kilpailutus johtaa kuitenkin tilanteeseen, jossa palvelun tuottaja (myyjä) pyrkii tuottamaan palvelun mahdollisimman pienin kustannuksin. Useimmiten pienet kustannukset tarkoittavat myös heikompia palveluja. On ilmeinen ristiriita, kun palvelun laadun pitäisi parantua, mutta kustannukset eivät saisi samanaikaisesti lisääntyä. Reppufirma tulee kalliiksi Paljon terveydenhuollon toimintoja on jo siirretty yksityisil- MURROSFAKTA Muun muassa seuraavat terveydenhuollon palvelut ovat parhaillaan ( ) kilpailutuksessa eli tarjolla yksityistettäviksi: Joensuu: Niinivaaran terveysaseman lääkäripalvelut Tampere: Hervannan väestövastuulääkäripalvelut Juupajoen terveyskeskuksen lääkäripalvelut Nurmeksen ja Valtimon terveydenhuollon kuntayhtymä: Lääkärin päivä- ja ilta- ja yöpäivystys. Porvoon kaupunki : Itä-Uudenmaan lääkäri- ja hoitajapalvelut yhteispäivystykseen. Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä/ Seinäjoen sairaala : perusterveydenhuollon tasoinen lääkärin päivystysvastaanotto. Kärsämäen akuuttipotilaiden terveyskeskustasoinen vuodeosastohoito (5-8 vuodepaikkaa). Kuopion seudun hankintatoimi : Nivustyräleikkausten leikkaushoitopalvelu. LÄHDE: HILMA julkiset hankinnat ( CVP-koodi ) le firmoille. Tällaisia ovat mm. sairaaloiden ruokahuolto, usein myös väline- ja laitoshuolto. Myös osa lääkäreiden ja sairaanhoitajien työstä on siirtynyt yksityisille firmoille, ns. reppufirmoille. Erityisesti terveyskeskusten päivystystoimintoja on siirretty yhä enenevässä määrin yksityisten firmojen huolehdittaviksi. Syitä on monia. Lääkärityövoimaa etsittäessä voidaan käyttää houkuttimena, ettei työhön kuulu päivystyspakkoa iltaisin ja öisin, vaan yksityinen firma hoitaa asian. Toisaalta virkalääkärit voivat silloin olla joka arkipäivä töissä ja potilaalla siten parempi mahdollisuus päästä tutun lääkärin vastaanotolle hankalien sijaisjärjestelyjen sijaan. Reppufirmoista saatetaan palkata sairaanhoitajia osastoille paikkaamaan esimerkiksi sairastumisten aiheuttamaa äkillistä työvoimavajausta. Tietyissä tilanteissa yksityiset terveydenhuollon palvelujen tuottajat voivat siis paikata julkista terveydenhuoltoa. Ongelmallisempi on tilanne, jossa kokonaisia terveydenhuollon yksikköjä, kuten terveyskeskuksia tai sairaaloita halutaan yksityistää. Yleensä tällaiseen tilanteeseen ajaudutaan, kun julkinen terveydenhuolto ei työvoimapulan takia enää pysty täyttämään velvollisuuksiaan. Tuntuu täysin järjettömältä, että kunta on valmis maksamaan reppufirman kautta tulevista työläisille huimasti korkeampia palkkoja, kuin mitä on valmis muutoin vastaavaa työtä julkisella puolella tekeville maksamaan. Uskon, että myös pienten kuntien terveyskeskuksiin löytyisi työntekijöitä, kunhan työnantajalta vain löytyisi neuvottelutahtoa palkoista ja työehdoista. On käsittämätöntä, miksi kunnissa ei olla valmiita oman julkisen terveydenhuollon lisärahoitukseen, mutta samassa ollaan kuitenkin valmiita ostamaan vastaavat palvelut vielä korkeammalla hinnalla yksityiseltä puolelta. Palvelujen tuottaminen yksityisellä tulee joka tapauksessa kalliimmaksi, kuin omien julkisten palveluiden säilyttäminen. Monissa tapauksissa yksityistäminen on myös heikentänyt palvelujen laatua. Viime vuonna Forssan lehdessä julkaistiin valtaosan Forssan terveyskeskuslääkäreistä allekirjoittama avoin kirje, jossa he kertoivat viihtyvänsä julkisessa virassaan niin hyvin, etteivät koe saavuttavansa mitään uutta siirtymällä yksityisen työnantajan palvelukseen. Suurin osa julkisen terveydenhuollon työläisistä tuntee varmasti samoin.

3 Nro. 114 uutiset Kattilavallankumous Meidän onnistui kaataa hallitus käyttämällä parhaita väkivallattomia mielenosoituksia, kansalaistottelemattomuutta ja poliittista satiiria, tiivistää 24-vuotias vastaanottovirkailija Guðjón Heiðar Valgarðsson sen, miltä monista mielenosoittajista tuntui 26. tammikuuta, kun pääministeri Geir Hilmar Haarde ilmoitti hallituksensa erosta. Kasarivallankumous, kuten sitä kutsuttiin mielenosoittajien mukanaan tuomien pannujen ja kattiloiden mukaan, teki Haardesta ensimmäisen johtajan, joka on eronnut maailman talouskriisin vuoksi. Haarden oikeistolainen Itsenäisyyspuolue oli ollut vallassa miltei kaksi vuosikymmentä ja ohjannut Islannin taloutta poispäin kalastuksesta ja maalämmöstä kohti rahoitusta purkamalla pankkisektorin säätelyn 90-luvun lopussa. Syksyllä 2008 Islanti tunsi kuitenkin kriisin täyden vaikutuksen. Sen valuutta, kruunu, romahti. Pankkien velat ovat kymmenen kertaa Islannin bruttokansantuote ja ihmiset, joita oli yllytetty ottamaan matalakorkoisia asuntolainoja ulkomaan valuutassa, ovat nyt kykenemättömiä maksamaan lyhennyksiään. Inflaatio on nyt yli 20 prosenttia ja työttömyys kasvaa jyrkästi. Kriisin inhimillisen hinnan paljastavat jotkut kirkot, jotka tarjoavat ruokaa pientä korvausta vastaan ja alakanttiin ilmoitettu itsemurhien määrän lisääntyminen. Valgarðssonin isoisä kertoi kahdesta ystävästään, jotka olivat menneet hirteen, koska olivat joutuneet velkoihin. Eräs mies jopa pyysi mielenosoituksen järjestäjää rakentamaan hirsipuun parlamentin eteen, niin että hänen perheenjäsenensä voisi hirttäytyä julkisesti. Yksi keskeinen henkilö Islannin siirtymisessä rahoitukseen on Davíð Oddsson. Oddsson oli Islannin pitkäaikaisin pääministeri, ennen kuin hänestä tuli Islannin keskuspankin pääjohtaja. Pääministerikaudellaan hän ajoi uusliberalismia Islantiin ohjelmalla, jossa leikattiin veroja, yksityistettiin laajassa mitassa ja uudistettiin pankkisektoria. Tämän ansiosta tuli kourallisesta ihmisiä miljonäärejä. Isä ja poika Jóhannes Jónsson ja Jón Ásgeir Jóhannesson muuttivat pienen kauppaketjunsa, Bónuksen, miltei monopoliksi (miksi selittää, miksi yksi mielenosoittajista kiipesi parlamentin katolle ja vaihtoi Islannin lipun Bónuksen säästöpossulogoon). He ottivat haltuunsa myös monia johtavia jälleenmyyjiä haltuunsa investointiyhtiönsä, Baugurin, kautta. Kriisin laajuus iski väestöön, kun Haarde ilmoitti, että maa oli vararikon partaalla. Kansan raivo hallitusta kohtaan ei kauan odottanut ilmaisuaan. Ihmiset alkoivat kerääntyä pienen parlamentin luokse osoittamaan mieltään hallituksen vastuuttomuutta kohtaan. Olin raivoissani naurettavista palkoista, bonuksista ja erikoissopimuksista, joilla pieni osa kansasta palkittiin samalla, kun Islanti pysyi yhtenä elinkustannuksiltaan kalleimpana maana maailmassa, sanoi Valgarðsson. Viikkomielenosoituksista tuli suurimpia, joita Islannissa oli ollut maan liittymistä Natoon vastustaneiden jälkeen vuonna Suurimmillaan mielenosoituksiin osallistui ihmistä kaupungissa, jossa on asukasta. Haarden hallituksen kaaduttua virkaan astui uusi vähemmistö hallitus, jota johtavat Sosialidemokraattinen liitto ja radikaali Vasemmistolainen vihreä liike. Se teki sosialidemokraatti Jóhanna Sigurðardóttirista maailman ensimmäisen avoimesti lesbolaisen hallituksen päämiehen. Heidän päätehtävänään on valmistaa perustaa 25. huhtikuuta pidettäville uusille vaaleille. Kahden puolueen välillä on kuitenkin erimielisyyksiä, etenkin kahdesta kysymyksestä. Islanti on saanut 10 miljardin dollarin avustuspaketin Kansainväliseltä valuuttarahastolta (IMF) ja se oli ensimmäinen länsimaa, joka on pyytänyt IMF: n apua sitten Britannian vuonna Vaikka sosialidemokraatit hyväksyvät lainan ehdot, ovat vasemmistovihreät varovaisempia. Tottakai me olemme huolissamme ehdoista, sanoi Drífa Snædal, vasemmistovihreiden sihteeri Socialist Workerille, mutta hyvä uutinen on, että toistaiseksi IMF ei vaadi ankaria valtionmenojen leikkauksia, kuten se on tehnyt aiemmin muissa maissa. Toinen erimielisyyden aihe on Islannin liittyminen EU: hun, jota vasemmistovihreät vastustavat avoimesti. Mielipidetiedustelut kertovat, että vasemmistovihreistä saattaa tulla suurin poliittinen puolue ja he johtaisivat uutta koalitiota. Tämä heijastaa mielenosoittajien toivetta siirtymistä pois uusliberalismista. Juuri nyt meillä on tilaisuus rakentaa todella vallankumouksellinen yhteiskunta, joka pyrkii hyödyttämään kaikkia siinä, ei vain etuoikeutettuja harvoja, sanoo Valgarðsson. Tämän mielipiteen jakavat myös vasemmistovihreät. Uskon, että Islannin tilanne on vain alku sille, mitä tulee tapahtumaan kaikkialla maailmassa, sanoi Snædal, ja toivot, että tämä on puhtaan kapitalismin loppu ja että näemme inhimillisemmän politiikan nousevan. Ihmiset ovat kiinnostuneempia politiikasta ja haluavat enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnassaan. Mutta oli seuraavien vaalien tulos tai IMF:n ehdot mitä hyvänsä, Islannin kansan on syytä pitää kasarit valmiina, mikäli he haluavat ohjata tämän maan pois menneisyyden absurdiuksista, kuten Valgarðsson sanoo. Christophe Chataigne, Socialist Worker Attac palkitsee Paavo Lipposen Suomen Attac palkitsee entisen pääministerin Paavo Lipposen Johtava anti-intellektuelli tunnustuspalkinnolla. Palkinnon kirvoitti Lipposen kömpelö takinkääntö Turun Sanomissa. Lipponen syytti kolumnissaan hallitusta uusliberalismista ja useita henkilöitä uusliberalismisanan keveästä käytöstä. Teoksessaan Järki voittaa Lipponen esitti luokittelun suomalaisista intellektuelleista ja anti-intellektuelleista. Tuolloin anti-intellektuellin tittelin sai esimerkiksi uusliberalismia avoimesti kritisoinut Attacin entinen puheenjohtaja Heikki Patomäki. Attacin mielestä Lipposen ulostulossa on kuitenkin paljon positiivista. Pitää antaa tilaa uusille anti-intellektuelleille. On sääli, että keskustelu asiasta tyrehtyi aikanaan seinään. Lipposen avaus oli rohkea ja luokittelu puolustaa paikkaansa tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa, sanoo Attacin puheenjohtaja Mikko Sauli. On pöyristyttävää, että nykyistä hallitusta moittii uusliberaaliksi juuri Lipponen, jonka hallitusten aikana uusliberalismi tietoisesti otettiin maamme johtavaksi poliittiseksi ideologiaksi, moittii Attacin hallituksen jäsen Sanna Salo. Vuoden anti-intellektuelli Lipposen meriittilistan kärjessä onkin älyllinen epärehellisyys, Salo valottaa palkinnon myöntämisperusteita. Johtava anti-intellektuelli - palkinto on sarjassaan ensimmäinen, eikä Attac suunnittele siitä vuotuista traditiota. Toivomme, että kerta riittää, mutta olemme jatkossakin valmiita jakamaan tunnustusta uusliberalismin edistämiseksi tehdystä työstä, Salo päättää.

4 4 PÄÄkirjoitukset Nro. 114 Uusi puolue yhdistämään Ranskan vasemmistoa Afganistaniin Eduskunta päätti maaliskuun alussa suurella enemmistöllä, että Afganistaniin on lähetettävä sata suomalaista sotilasta lisää. Rauhaa turvaamaan. Vaaleja turvaamaan. Vaiko sittenkin Natoa ja amerikkalaisten sotilaallisen läsnäolon painopisteen Irakista muuttanutta presidentti Obamaa kyhnyttämään. Maan turvallisuutta ei suinkaan olla pystytty parantamaan lähettämällä lisää joukkoja, tuskinpa suomalaisuus tässä asiassa muuttaa yhtään mitään. Kun amerikkalaisten hyökkäyksen jälkeen maata aiemmin hallinnut Taliban oli joutunut vetäytymään syrjäseuduille, sen arvioidaan hallitsevan nyt puolta maasta. Loppua maasta hallitsevat melko itsenäiset sotapäälliköt ja heimojohtajat, joita rauhanturvaajat eivät saa riisuttua aseista. Afganistanissa ei ole kysymys rauhanturvaoperaatiosta, vaan miehityksestä. Tällä kertaa Eläkekiista Hallitus yritti nostaa eläkeikää ja löysi vahingossa työväenluokan. Rasvanahkaduunareista akavalaisiin asti löytyi yhdistävä tekijä, palkkatyö. Ja kaikille kirkastui, että työntekijöistä ja palkkatyöstä vauraus on syntynyt, ei nokkelista bisnesmiehistä. Etevinkään äärivasemmisto ei olisi voinut tähän kuvitella yltävänsä. Eläkeikää yritettiin siis nostaa hallituksen saneluna. Vastassa olivat kaikki ammattijärjestöt, ja eduskunnassa sosialidemokraatit saivat vuosikymmenen tilaisuuden. Ikärajan nostossa oli kysymyksessä kahdesta vuodesta työläisen elämää. Työuraansa aloittelevalle neljänkymmenen vuoden päästä koittava on kaukainen asia, mutta tosiasia on, että kapitalisti haluaa riistää meitä nyt kauemmin. Kysymys olisi voinut olla myös työpäivän pidentämisestä tai lomien vähentämisestä. Eläkeiän nosto on yksi niistä tempuista, joihin hallitseva luokka turvautuu laman oloissa, kun kaikki konstit kelpaavat ja menevät läpi. Kun taloudessa menee huonosti, halutaan kaikkien työläisten olevan käytettävissä työvoimana. Yhtäältä on pitkän päivän tehneitä eläkkeelle lähtijöitä, jotka ehkä vielä vähän jaksaisivat, jos pakotettaisiin. Toisaalta ovat nuoret, jotka työhön valmistautuessaan oppilaitoksissa eivät tuota kapitalistille lisäarvoa. Perusteluina käytettyyn keskimääräiseen tilastolliseen eläkkeellejäämisikään sisältyvät myös ne, jotka työkyvyttömyyden vuoksi, eivät omasta halustaan, joutuvat jäämään työelämästä. Ja samaa keskimääräistä eläkeikää toki alentavat suuryritysten johtajat, jotka eri sopimuksin voivat halutessaan jäädä hyvissä ajoin eläkkeelle, ansaitusti tai ei. joukkoja lähetetään turvaamaan vaaleja, joiden ajankohtaa ei tiedetä, mutta joiden selkeä tarkoitus on saada jatkoaikaa miehittäjän asettaman epäsuositun nukkehallitsijan, Hamid Karzain, kaudelle. Ja nykyiselle menolle. Uutisissa Afganistan esiintyy usein, sillä miehittäjän käymässä sodassa pommituskohteissa menehtyy toistuvasti siviilejä. Jopa hääjuhlia on pommitettu. Joko maailman johtavan maan sihti on huono tai vainoharhaisuus kehittynyttä. Eduskunta on varmasti punninnut joukkojen lähettämisen etuja ja haittoja. Etu, jatkuvia siviiliuhreja aikaansaavan miehittäjävallan haviteltu suosio, painaa enemmän, kuin se, että rauhanturvaaminen alkaa näyttää ihmisten silmissä yhä enemmän imperialismin sotimisrauhan turvaamiselta. Suomi ei ole tässä sodan ja rauhan kysymyksessä ole tuomari, mutta ei lääkärikään. Bändäri tulee eniten mieleen. Mutta todellisuudessa eläkkeet ovat kakunjakamiskysymys. Työn tuottavuus on jatkuvasti noussut, joten jakamalla työn tuottoa uusiksi pystyttäisiin varsin hyvin takaamaan kunnon eläkkeet. Tuloksen jakaminen pitäisi ulottaa myös niihin, jotka vasta ovat valmistautumassa työelämään. Kapitalistien logiikkaa on se, että kun opiskelijat eivät tuota mitään, pitkät opiskeluajat olisi korvattava nostetulla eläkeikärajalla. Työnantaja kuitenkin korjaa hyödyn hyvin koulutetusta työvoimasta. Mutta tarjotaanko vastaavasti koulusta suoraan työhön menijöille varhaisempaa eläkkeellelähtöä? Eläkeiään noston seurauksena syntyisi entistä suurempi työläisten vara-armeija, jonka avulla kapitalisti pystyy pitämään työläisten palkkavaatimuksia kurissa. Ja arvata voi, kuinka hyvät mahdollisuudet työttömällä 60-vuotiaalla on todellisuudessa saada uusi työpaikka. Työnantajahan mielellään on vähentänyt siitä päästä, jonka koulutus on vanhentunut, vaikka kokemus sen hyvinkin korvaisi. Mikäli porvarihallituksen tahto olisi mennyt läpi, olisi voitu unohtaa kaikki työuran pidentämiseen tähtäävät työelämän parantamiset. Pakottaminen on halvempaa, mihinkään työssä viihtyvyyteen ei sen jälkeen olisi tarvinnut rahaa ja vaivaa laittaa. Tällaisissa kamppailuissa on muistettava välttää kuin ruttoa työläisten keskinäistä vastakkainasettelua: vanhat nuoria, koulutetut vähemmän koulutettuja, paremmin palkatut huonommin palkattuja, naiset miehiä ja syntyperäiset uudempia tulokkaita vastaan. Tässä on kysymys työväenluokan selkeän yhteisestä edusta. Tämä työelämän huononnus saatiin torjuttua, mutta on syytä olla todella valppaana jatkossa. Sosialistiliiton kuukausilehti. Numero 114 (01/2009). 13. vuosikerta. ISSN Päätoimittaja: Kaj Henriksson. Tilaukset: Vuositilaus 22 e, Puoli vuotta 14 e. Tilaukset tilille osoitetietojen kanssa. Tilaukset onnistuvat myös puhelimitse tai sähköpostitse. Yhteystiedot: MURROS, PL 288, Helsinki. Puhelin: Uuden antikapitalistisen puolueen synty Ranskassa on tervetullut tapahtuma uusliberalismin vastustajille. Puolueeseen on liittynyt yli 9000 ihmistä erilaisista poliittisista taustoista. Jim Wolfrey raportoi puolueen perustamiskokouksesta ja tarkastelee sen näkymiä ja haasteita. Nouveau Parti Anticapitalisten (NPA, Uusi antikapitalistinen puolue) perustaminen Ranskassa viime kuussa merkitsee uutta vaihetta välineiden hakemisessa siihen, että uusliberalismiin kohdistuva kapina saataisiin käännetyksi kestävään ja tehokkaaseen poliittiseen muotoon. Perustaminen tapahtuu samaan aikaan, into taistella presidentti Nicolas Sarkozyn julkisiin palveluihin ja työehtoihin kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan on saanut uutta voimaa, liittyihän kaksi ja puoli miljoonaa ihmistä lakkoihin ja mielenosoituksiin 29. tammikuuta vastustamaan sitä, miten hallitus toimii taantuman suhteen. Eräs äskettäin mielipidetiedustelu osoitti, että yli puolet väestöstä oli valmis ryhtymään jatkossa samanlaiseen toimintaan. Vasemmistossa on tapahtunut kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana historiallinen muutos työväenliikkeen perinteinen poliittinen koti, sosialidemokraatit, ei enää ole polttopiste niille, jotka haluavat taistella kapitalismin tuottamaa epätasavertaisuutta vastaan. Yritykset saada aikaan vaihtoehto ovat tavallisesti ryhmittäneet radikaalivasemmiston aineksia sellaisen lipun alle, joka on ottanut esille sosialidemokraattisen tradition ydinkysymyksiä. Joillakin Portugalin Bloco de Esquerdalla ja Saksan Die Linkellä on tähän asti ollut tiettyä menestystä. Italiassa Rifondazione Comunista, kapitalisminvastaisen liikkeen keihäänkärki vuosikymmenen alussa, alleviivasi sitä vaikutusta, joka reformismilla yhä on, ajautui italialaisen sosialidemokratian kiertoradalle ja menetti maineensa monien aktivistien silmissä. Rifondazionen myöhemmin edustajakokouksessaan tekemä käänne vasemmalle osoittaa, kuin Euroopan vasemmiston nykytilanne on dynaamisessa liikkeessä. Britanniassa taas ovat sekä Skotlannin sosialistinen puolue että Respect hajautuneet. NPA eroaa mainituista kokemuksista, koska se yhdistää laajan kirjon Ranskan radikaalivasemmistoa päättäväisen antikapitalistisen ohjelman ympärille, joka vakuuttaa, ettei minkäänlainen sisällökäs muutos ole mahdollinen ilman, että kapitalistisiin instituutioihin tehdään vallankumouksellinen irtiotto. 90-luvun lopulta lähtien Ranskassa on koottu useita muodostelmia täyttämään sitä tilaa, jonka Ranskan sosialistipuolueen (PS) sopeutuminen markkinoihin jätti. Attac kokosi kymmeniä tuhansia aktivisteja ja sen syrjäyttivät vasta vuonna 2005 kollektiivit, jotka oli muodostettu käymään menestyksekästä kampanjaa EU:n uusliberaalia perustuslakiehdotusta vastaan. Monet toivoivat, että näissä komiteoissa olleet ainekset yhdistyisivät radikaalin ehdokkaan taakse vuoden 2007 presidentinvaaleissa. Lopuksi vasemmistoehdokkaita oli useita, mutta menestyksekkäimmäksi osoittautui Ligue Communiste Révolutionnairen (LCR) Olivier Besancenot, joka sai yli 4 prosenttia kaikista äänistä. LCR:n vastaus oli kutsu muodostaa uusi puolue. NPAkomiteat käynnistettiin, 9000 ihmistä liittyi niihin ja puolueen perustamisen alla LCR sulautti itsensä tähän uuteen järjestöön. Alain Krivine, LCR:n perustajajäsen, selitti ajattelua NPA:n muodostamisen takana: Käsillä on poikkeuksellinen poliittinen tilaisuus. Tähän on kolme syytä. Ensiksikin, on kiertelemättä sanoen kapitalismin kriisi hirvittävine seurauksineen; toiseksi, on noussut uusi sukupolvi, joka haluaa käydä vastarintaan. Olemme nähneet sen kaikissa taisteluissa Ranskassa kuluneina viitenä vuonna ja näimme sen jälleen 29. tammikuuta tänä vuonna. Kolmanneksi, reformistinen vasemmisto menettää yhä enemmän luottamusta niiden parissa, jotka haluavat vastarintaa lyhyesti tiivistettynä, sosialidemokraattien sosiaaliberalisoituminen ja kommunistinen puolue, joka murenee ja seuraa sosialistien perässä. Siispä olosuhteet olivat suosiolliset, ja lisäksi meillä oli suosittu äänitorvi. Besancenotin menestys presidentinvaaleissa, puolitoista miljoonaa ääntä, osoitti sen. Tämän perusteella käyttämämme menetelmä on olla enää neuvottelematta kenenkään kanssa ylhäältä; se ei palvele mitään tarkoitusta. Viime presidentinvaaleissa me emme päässeet sopimukseen. Sosialistipuolueesta vasemmalle olevissa pienissä, hajanaisissa suuntauksissa oli harhakuva, että yhtenäisyys, jonka olimme saavuttaneet EU-kansanäänestyskampanjassa saattaisi toistua presidentinvaaleissa tai jopa tänään. Me selitimme alusta alka-

5 Nro. 114 en, että ei ollut sama asia sanoa ei uusliberaalille perustuslaille kansanäänestyksessä ja sanoa kyllä kapitalisminvastaiselle ohjelmalle. Siitä todistaa se, että suurin osa kampanjan aikaisista liittolaisistamme on nyt samassa leirissä niiden kanssa, jotka ajoivat perustuslain hyväksymistä. Tunnetuin on Jose Bové, silloin Ranskan vasemmistoradikalismin ruumiillistuma, joka nyt, eurovaaleihin mentäessä, on samalla Vihreiden listalla Dany Cohn-Benditin kanssa, joka on täysi uusliberaali. Niinpä me käynnistimme vetoomuksen alhaalta pyytäen ihmisiä liittymään meihin ja tulos on tässä tänään. NPA ei ole ainoa tulos vuoden 2005 EU-kansanäänestyksen jäljiltä. Kampanjan johtaviin Sosialistipuolueesta tulleisiin osanottajiin kuulunut Jean- Luc Mélenchon on irtautunut puolueestaan muodostaakseen Parti de Gauchen, Vasemmistopuolueen, Die Linken esikuvan mukaisesti. Eräs avainkysymyksistä NPA:n konferenssin keskusteluissa oli, pitäisikö Mélenchonin ja kommunistipuolueen kanssa muodostaa yhteinen vaalilista tämän kesän eurovaaleissa. Konferenssi päätti pitää oven auki yhtenäisyydelle muiden suuntausten kanssa, mutta kieltäytyi hyväksymästä osallistumista hallitukseen sosiaaliliberaalien kanssa. Kaksi perustavaa kysymystä tukee keskusteluja uuden puolueen ympärillä: kuinka ensinnäkin tarjota poliittinen koti niille, jotka irtautuvat reformismista, mutta välttää sellaisia kompromisseja, jotka heikensivät Rifondazionen; ja toiseksi, kuinka avata vallankumoukselliset suuntaukset uusille voimille ilman, että menetetään kyky puolustaa riippumatonta marxilaista näkökulmaa. Krivinen mielestä päätös hajottaa LCR on luonut uusia mahdollisuuksia: Puolet kokouksen edustajista ei ole LCR:stä. Liittyneissä on paljon ammattiyhdistysväkeä, erityisesti alueilta, joissa meillä on ollut hyvin vähän jalansijaa, kuten yksityissektorilta. On pieniä, mutta merkittäviä merkkejä vaikutusvallasta köyhtyneiden kaupunkialueiden (banlieut tai quartiers populaites) nuorison keskuudessa, pohjoisafrikkalaistaustaisen nuorison keskuudessa, joilla on kaikua omilla alueillaan, ja jotka eivät koskaan olisi liittyneet LCR:ään tai mihinkään muuhun puolueeseen, ja heille tämä on ensimmäinen kokemus poliittisesta puolueesta. Tämä on laajentumisen seurauksena tullut todellinen onnistuminen. Historiallisesti vallankumouksellisella vasemmistolla on Ranskassa ollut rajallinen vaikutus köyhissä esikaupungeissa. Näiden alueiden poliittista eristystä pahensi se, että vasemmistossa syntyi hämmennystä kysymyksessä rodusta ja luokasta, ja abstraktit käsitykset uskonnottomuudesta ajoivat joskus ohi rasisminvastaisen vaiston puolustaa päähuivin vuoksi leimattuja musliminaisia. Että edes pieni joukko muslimeja voisi tuntea voivansa liittyä NPA:han tarjoaa toivoa, että tuollaiset asenteet painavat vähemmän puolueessa, jolla on tiettyä vaikutusvaltaa, kuinkakin rajoitettua, köyhissä esikau- pungeissa. Tässä on kysymys monimutkaisesta dynamiikasta eikä sitä voida supistaa pelkästään kysymykseen reformin ja vallankumouksen vastakkaisuudesta. Krivinestä puolueen perusperiaatteet, jotka hyväksyttiin miltei yksimielisesti, ovat erittäin tärkeitä: Reformisminvastaisuus me emme voi uudistaa kapitalismia. Me haluamme vallankumouksellistaa yhteiskunnan, internationalismin, maahanmuuton, naiset, ekologian. Mitä trotskilaiseen perintöön tulee, useimmat ihmiset eivät oikeastaan tiedä, mitä se on he eivät ole puolesta eivätkä vastaan. Se ei ole ongelma. Me trotskilaiset pysymme Neljännessä internationaalissa, me noin Puolue itse ei kuulu Neljänteen internationaaliin. Se on suljettu pois. Kiinnostava kehitys Yksi konferenssin avainkysymyksiä oli päättää uuden puolueen nimi. Edustajat äänestivät melko niukasti sen puolesta, ettei siihen sisältyisi sanaa vallankumouksellinen sillä perusteella, että se rajoittaisi puolueen vetovoimaa. NPA:n perusperiaatteet ovat kuitenkin selkeän vallankumoukselliset, vaikka järjestö on kapitalisminvastainen eikä vallankumouksellinen puolue leniniläisessä mielessä. Tämä heijastaa suuntausta vähentää klassista marxilaista perintöä, mistä oli jo merkkinä Besancenotin samaistuminen Che Guevaraan innoituksen lähteenä. Kun ihmisiä tulee järjestöön eri elämänkaarista ja traditioista, miten sitten käsitellä kysymystä poliittisesta kasvatuksesta? Krivinen mukaan puolueessa on olemassa laajalle levinnyt halu saada tähän kouluja. Minusta mutta tästä käydään keskustelu kysymys on, millaista koulutusta? Se ei välttämättä ole samanlaista kuin se oli 20 tai 30 vuotta sitten. En usko, että voimme järjestää kouluja Venäjän vallankumouksesta, Saksan 5 vallankumouksesta jne se pitkästyttäisi kaikkia perinpohjin. Luulen, että lähtökohtamme on oltava nuorten ja ei niin nuorten politiikkaan tulevien tuntemien huolten. Meidän ei siis pidä ylenkatsoa koulutusta, se olisi absurdia. Meidän on tarjottava todellista poliittista kasvatusta, joka on sopeutettu politiikkaan tulevan uuden polven tarpeisiin. Se on korvaamatonta, muuten meillä on järjestö, joka voisi revetä ensimmäisen poliittisen vaikeuden tullessa. Mutta se on tärkeätä myös sisäisen demokratian kannalta. LCR:ssä meillä oli tapana sanoa, että ihmisillä oli oltava vähimmäistaso poliittista koulutusta, että heillä olisi ainekset, joita vaadittiin johdon haastamiseksi. NPA:n perustaminen on kiinnostava tapahtuma vasemmistolle kansainvälisesti. Sen perustamiskokouksesta kävi selväksi, että puolue ei aio keskittää suuntautumistaan pelkästään vaaleihin. Se ei myöskään ole uusi yritys järjestää uudelleen reformistista suuntausta tilaan, jonka suuret sosialidemokraattiset puolueet ovat jättäneet. Projekti on syntynyt muutamien viime vuosien taisteluista, taisteluista, jotka ovat synnyttäneet uusia muotoja, joissa aktivistit ovat yrittäneet taistella uusliberalismin hyökkäystä vastaan. Se merkittävä yleisö, jonka NPA on vetänyt mukaan radikaaliin poliittiseen näkemykseen, antaa sille potentiaalia vaikuttaa näihin taisteluihin. On vielä monia kysymyksiä, joista uudessa järjestössä on keskusteltava. LCR on tarttunut tilaisuuteen muuttaa rohkeat aiejulistukset poliittiseksi todellisuudeksi ja sillä on tilaisuus tehdä marxilaisuudesta merkityksellinen ja tehokas väline uudelle sukupolvelle. Marxilaisuuden ja sen perinnön selkeyden puolustaminen laajemman vallankumouksellisen kulttuurin sisällä vaatiikin kekseliäisyyttä ja luovuutta. Kirje Intiasta Intian hallitseva luokka lähestyy yhä enemmän USA:n imperialismia, kirjoittaa Kavita Krishnan. Intian tiedotusvälineet eivät hukanneet aikaa ristiessään Mumbain terrori-iskun nimellä 26/11 tai Intian 9/11) ja näyttäen sopimatonta ylpeyttä Intian nousseesta statuksesta USA:n liittolaisena ja maailmanlaajuisen terrorin kohteena. Erona tuollaiseen käsitykseen tuhannet työläiset ja maatyöläiset, nuoret ja opiskelijat marssivat parlamentin luokse Intian pääkaupungissa, Delhissä, 12. joulukuuta 2008, kaksi viikkoa Mumbain hyökkäyksen jälkeen, tunnuksin ja kyltein, joissa Intian hallitusta kehotettiin lopettamaan terrorin ja talouskriisin tuonti USA:sta. Marssille puhunut CPI(ML): n pääsihteeri Dipankar sanoi, että jotkut osat tiedotusvälineistä ja poliitikoista yrittävät kaupitella diktatuuria, armeijan valtaa, sotaa Pakistania vastaan ja kumppanuutta USA:n kanssa ratkaisuina Intian turvallisuudelle. Pakistanin oma kokemus on todiste, että se on tuhon resepti. Intian hallitseva luokka, niin Kongressipuolue kuin BJP:kin, on päättänyt lujasti kahlehtia Intian maailmanlaajuisesti vihattuun USA:n imperialistiseen linjaan, ja siten tuoda USA:n talouskriisin sekä terrorismin Intian maaperälle. Terrorismilaki Mumbain hyökkäyksen jälkeen Intian parlamentti on hyväksynyt muutoksen Laittoman toiminnan (ehkäisemisen) lakiin, joka palauttaa miltei kaikki ankarat toimet, jotka olivat johtaneet joitakin vuosia sitten Terrorisminvastaisen lain perumiseen. Samassa parlamentin istunnossa hyväksyttiin myös laki Kansallisesta tiedusteluvirastosta (NIA), näennäisesti tehostamaan valtion turvallisuuselinten työtä näiden välisten väärinkäsitysten vuoksi. Eräs kommentaattori epäilee, että NIA:n perustaminen, suora yhteys USA:n kanssa sinetöityyn strategiseen liittoon viittaa siihen, että FBI on todella yrittänyt kahden viime vuosikymmenen ajan avata etuvartiostoja Intiaan. Tämä epäily saattaa tuntua kaukaa haetulta, elleivät sitä vahvistaisi tietyt erikoiset tapahtumat. Kalastaja Anita Udaiyyan sanotaan olevan silminnäkijä terroristien maihinnousulle Mumbain rannikolle. Hänen kerrottiin kadonneen pariksi päiväksi ja myöhemmin hän väitti, että hänet oli salaa viety USA:han FBI:n kuulusteltavaksi. Vaikka viranomaiset torjuvat hänen väitteensä, hänen naapurinsa vahvistavat hänen kertomuksensa. Olivat hänen väitteensä totta tai ei, Intian viranomaiset eivät kiistä, että tutkimukset Mumbain hyökkäyksestä ovat käytännössä siirtyneet FBI:lle. Intian hallitsevissa piireissä on jonkin verran hermostuneisuutta Barack Obaman lausunnoista Kashmirista (joita provokatiivisemmin toisi Britannian ulkoministeri David Miliband äskettäisellä Intian-vierailullaan). Vaikka Intian hallitsijat saattavat olla varovaisia USA:n välittämän Kashmirin ratkaisun suhteen, he tekevät kuitenkin kaikkensa helpottaakseen USA: n kasvavaa läsnäoloa alueella. Intia USA:n tueksi USA on voimistanut pyrkimyksiään kietoa Intia yhä enemmän huonoon sotilaalliseen onneensa. Hiljattain Intian armeijan komentaja jopa vihjaisi, että Intian pitäisi lähettää joukkoja Afganistaniin strategiseksi vastapainoksi Pakistanilla, viitaten siihen, että Intia antaa jo pehmeätä apua siellä. Intian hallitus ei nuhdellut näin vastuuttomista ulkopoliittisista lausunnoista. George W. Bushilta kysyttiin hänen jäähyväislehdistötilaisuudessaan, eikö hän ollut himmentänyt USA:n moraalista arvovaltaa. Hän vastasi, että eliitin keskuudessa (osissa Eurooppaa) häntä saatettiin vihata, mutta että häntä rakastettiin maailman vähemmän etuoikeutetuissa osissa, kuten Intiassa. Tähän väitteeseen innoittivat epäilemättä Intian pääministeri Manmohan Singhin ylenpalttiset sanat hänen viime USA:n vierailullaan; Intian kansa rakastaa teitä syvästi, herra Bush. Aikana, jolloin Obamankin oli tunnustettava virkaanastujaispuheessaan, että USA:n uskottavuus on ennennäkemättömän alhaalla, on intialaisille todella katkeraa kolonialisminvastaisine perintöineen katsoa oman hallitsevan luokkansa tuhlaavan rakkauttaan USA:n parjatuimmalle johtajalle ja antavan tälle oikeutusta. Amerikkalaisäänestäjät antoivat äskettäin murskatuomion Bushin hallitukselle; parlamenttivaalien lähestyessä Intiaa on toivottava, että intialaiset antavat yhtä päättäväisen iskun hallitsijoilleen USA:n kanssa solmitun tuhoisan strategisen kumppanuuden takia. K avita K r i s h n a n o n t o i m i t t a j a L i b e r a t i o n i s s a, C P I ( M L ) : n kuukausilehdessä.

6 Nro. 114 Miten Palestiinasta voi tulla vapaa? Israelin Gazansota on saanut aikaan laajoja protesteja eri puolilla maailmaa. Ihmiset kysyvät, mikä olisi ratkaisu Palestiinassa. Ratkaisu on alueen työväenluokassa, sanoo Anne Alexander. Egyptissä hiljan käydyt taistelut näyttävät, että tie vapautukseen kulkee Kairon katujen kautta. Äskettäinen hyökkäys Gazaan on miljoonille eri puolilla maailmaa paljastanut Israelin valtion raa an luonteen. Gaza on edelleen palestiinalaisten vastarinnan väkevä vertauskuva. Alue on ahdettu täyteen vuonna 1948 sionistimiliisin etnisiä puhdistuk- sia paenneita ja näiden pakolaisten jälkeläisiä.<0} He kärsivät vuosikymmenet Israelin suoraa miehitystä ja sitä, kuinka israelilaissiirtokuntalaiset varastivat heidän maansa ja vetensä. He ovat nähneet heidän jo muutenkin heikon ja kitukasvuisen taloutensa joutuvan Israelin sulkuun, joka on muuttunut miltei täydeksi saarroksi vuodesta Mutta sen sijaan että antautuisivat, yhä laajemmat joukot palestiinalaisia kääntyivät Gazassa Hamasin kannalle ja torjuivat yhteistyölinjan sortajiensa kanssa. Gazan kärsimys osoittaa myös, että kahden valtion ratkaisu on sekä epäoikeudenmukainen että toimimaton. Se on epäoikeudenmukainen, koska se tekisi lailliseksi etnisen puhdistuksen, joka alun perin muutti Gazan valtavaksi pakolaisleiriksi. ja tuomitsisi sen asukkaiden tulevat sukupolvet jatkuvaan köyhyyteen, riippuvuuteen ja eristykseen. Se on toimimaton, koska hyökkäys Hamasia vastaan tekee selväksi, etteivät Israel ja sen tukijat USA: ssa halua sallia Palestiinan valtion olemassaoloa, elleivät sen johtajat suostu etukäteen luopumaan vaatimuksistaan. Hamasin vaalikamppailu Palestiinan vaaleissa vuonna 2006 osoitti, että islamistiliike oli vakavissaan palestiinalaisvaltion luomisesta Israelin rinnalle, vaikka se edelleen katsoikin, että kyseessä oli vain askel kohti koko Palestiinan vapauttamista. Hamasin vaalivoitto teki selväksi, että palestiinalaisten enemmistö oli samaa mieltä tästä. Lisäksi Hamas tarjosi selkeästi pitkää tulitaukoa, jos Israel vetäytyisi vuotta 1967 edeltäviin rajoihinsa. Israelin vastaus on kuitenkin ollut saartaa Gaza ja sitten hyökätä sinne, anastaa lisää maata Länsirannalla ja yrittää tuhota Hamas. Eikä Israel lisäksi ole toiminut yksin, vaan sille on täyden tukensa antanut USA ja tämän suojattivaltio Egypti, joka vahtii Gazan etelärajaa. Mutta jos toivoa palestiinalaisten vaikeassa tilanteessa on, se johtuu siitä, että Gaza on myös sillanpääasema palestiinalaisten vastarinnan ja arabihallituksia vastaan käydyn kamppailun välillä. Tämä yhteys kävi selväksi tammikuussa 2008, kun kymmenet tuhannet palestiinalaiset sysäsivät syrjään Egyptin rajavartijat ja tulvivat Pohjois-Siinaille. Kun mielenosoitukset Kairon kaduilla moninkertaistuivat, Egyptin presidentti Hosni Mubarak keskeytti saarron ja kutsui Hamasin neuvotteluihin, rikkoen Israelin ja USA:n asettaman boikotin islamistijärjestöä kohtaan. Nämä neuvottelut kattoivat tietä kesäkuussa 2008 sovitulla kuusi kuukautta kestäneelle tu- " Tarvitaan koko arabimaailman kattavaa intifadaa. litauolle Hamasin ja Israelin välillä. Kuten Ammanissa toimiva politiikan asiantuntija Mouin Rabbani toteaa, tuo tulitauko oli yhtä paljon poliittinen isku, kuin vuoden 1981 tulitauko jonka välittivät USA ja YK sen entisen palestiinalaisen arkkivihollisen, PLO:n, kanssa. Taaskin se teki sopimuksia vihollisen kanssa, jota se oli väsymättä yrittänyt saattaa pannaan ja tilanteeseen, jossa muut eivät saisi sen kanssa olla tekemisissä. Avaintekijöitä tässä läpimurrossa olivat Israelin Hizbollahille Libanonissa kärsimä tappio vuonna 2006, Hamasin jatkuva kieltäytyminen antautumasta ja Mubarakin hallituksen pelko, että Gazan rajan tapahtumat käynnistäisivät Egyptissä räjähdysherkkien protestien ketjureaktion. Egyptin joukkoliike Mubarakin pelot perustuvat siihen, että kuluneen vuosikymmenen aikana alhaalta on noussut kasvava, muutosta vaativa joukkoliike. Tuon liikkeen eri suuntaukset ovat tuoneet satojatuhansia katumielenosoituksiin vuoden 2000 jälkeen. Mielenosoitusaalto alkoi koululaisten ja opiskelijoiden protesteista solidaarisuuden osoituksena Palestiinan intifadalla vuosina 2000 ja 2002, mitä seurasivat valtavat

7 Nro. 114 sodanvastaiset marssit Irakin-sotaa vastaan vuonna Joulukuussa 2004 syntyi Kifaya, ensimmäinen kansanliike kolmeen sukupolveen, joka on ylittänyt punaisen viivan ja haastanut suoraan presidentin legitimiteetin. Kifaya muodosti yhteyksiä demokratia-aktivisteihin, oppositioryhmiin, opiskelijoihin ja jopa uudistusmielisiin tuomareihin mobilisoidakseen mielenosoituksia diktatuuria ja sortoa vastaan Egyptissä vuonna Vieläkin merkittävämpää on ollut uuden työväenliikkeen nousu, minkä panivat liikkeelle joukkolakot tekstiiliteollisuudessa joulukuusta 2006 alkaen. Egyptin talouden jokaista sektoria ovat ravistelleet työläisprotestit, lakot ja tehdasvaltaukset. Tekstiilityöläiset, rautatieläiset, opettajat ja virkamiehet ovat saaneet palkankorotuksia, parempia työehtoja ja onnistuneet saamaan korruptoituneita ja väärinkäytöksiin syyllistyneitä johtajia erotetuiksi. Työläisliikkeellä on taloudelliset herätteet: jatkuvasti nousevat elinkustannukset ovat tärkein tekijä työläisten toiminnassa. Laajempi poliittinen tietoisuus on kuitenkin kasvamassa nopeasti liikkeen kehittyneimmissä ryhmissä. Työläiset voivat nähdä yhteyden, joka on heidän lapsensa nälkiinnyttävällä ja mellakkapoliisin heitä kaduille pieksemään lähettävällä hallituksella ja palestiinalaisten sorrolla. Niinpä niissä työläisliikkeen osissa, jotka ovat edenneet pisimmälle taloudellisessa taistelussa, kuten Mahallan tekstiilityöläiset ja verovirkailijat, on vaatimus solidaarisuudesta palestiinalaisille saanut voimakkainta vastakaikua. Yksi lakkoilevista verovirkailijoista, jota elokuvaohjaaja Nora Younis haastatteli joulukuussa 2007, totesi asian näin: Me olemme menossa päin helvettiä, mutta maamme tukee Israelia ja USA:ta. Egyptiläistyöläiset ovat kauan kuiskailleet tätä yksityisesti ja katselleet olkansa yli peläten Mubarakin salaista poliisia. Julkisesti puhuttuna, verovirkailijan lakon keskellä, kymmenen päivää kestäneen kadunvaltauksen aikana keskellä Kairoa kadunkulman päässä hallituksen virastoista nuo sanat edustavat sellaista potentiaalia, jota ei olla nähty Egyptissä sitten 40-luvun: imperialisminvastaisen protestiliikkeen yhdistymistä Egyptin työväenluokan yhteiskunnallisen voiman kanssa. Vuoden 2008 tapahtumat ovat väläyksiä siitä, kuinka liike saattaa kehittyä voimaksi, joka pystyy ravistelemaan Egyptin hallitusta ytimiä myöten, ja siten murtaa sen heikon lenkin ketjussa, joka palestiinalaisia sitoo. Huhtikuussa 2008 Mahalla al-kubran kaupunki nousi kapinaan, kun turvallisuusjoukot tukahduttivat Misr-kutomon työläisten lakon.<0} Kymmenet tuhannet ottivat yhteen mellakkapoliisin kanssa ja katkaisivat rautatien, mikä esti vahvistusten saamisen. Vaikka protestit lopulta vaiennettiin, liikkeet olivat kiinni ja työläiset pysyivät kotonaan kautta Egyptin solidaarisuudesta tekstiilityöläisten vaatimuksille valtakunnallisen minimipalkan korottamisesta. Näin laaja liike asettaa Egyptin hallituksen vaikeiden kysymysten eteen. Voiko se lähettää mellakkapoliisin Gazaan pitämään palestiinalaisia saarrossa samaan aikaan, kun se tukahduttaa työläisten lakkoja ja katumielenosoituksia? Miten se reagoisi, jos työläiset alkaisivat vaatia Gazan rajan avaamista tai aseiden lähettämistä Hamasille, ja tukisivat puheitaan toimin, jotka sulkisivat Suezin kanavan, Mahallan tekstiilitehtaat, rautatiet ja verojenkeruun? Jos Egyptin historiasta jotain tietävät, Mubarakin neuvonantajien pitäisi tajuta, että tässä ei ole kyse pelkästään kuvitelmasta. 50-luvun alussa Egyptin monarkian kuolinpäivinä nähtiin kamppailujen elinkustannuksista liittyvän joukkomittaiseen imperialisminvastaiseen liikkeeseen Britannian sotilaallista miehitystä vastaan. Työläiset saivat Suezin kanavavyöhykkeen pysähdyksiin ja marssivat Kairoon vaatien leipää, työtä ja aseita vapautustaistelulle. Poliisi hylkäsi hallituksen ja liittyi sissisotaan brittejä vastaan samalla kun upseerit järjestivät kaappausta, joka kaatoi monarkia heinäkuussa On turha esittää, että tuollainen tulevaisuus olisi väistämätön. Mutta se on varmasti mahdollinen. Egyptin sisällä se vaatii, että aktivistit, jotka ovat päättäneet luoda yhteyden hallituksen vastaisen taistelun ja Palestiinan vapautuksen puolesta käydyn kamppailun välillä, puuttuvat tietoisesti asiaan valjastamalla lakkoliikkeen voima molempien asioiden palvelukseen. Egyptin sosialistit ovat parhaassa asemassa luomaan nuo yhteydet, mutta he voivat löytää miljoonien kuulijakunnan, jota ovat innoittaneet lakkoaalto ja joka on suutuksissaan Gazan kohtalosta. Muslimiveljeskunta on Egyptin pääoppositioliike ja sillä on historiallisia yhteyksiä Hamasiin. Vaikka Veljeskunnan johto on usein ollut haluton muuttamaan puheita tuesta palestiinalaisille joukkomielenosoituksiksi Egyptissä, sen omasta kannattajakunnasta tulee yhä enemmän painetta tällaiseen. Palestiinalaispuolella se merkitsisi siitä ajatuksesta luopumista, että palestiinalaiset yksin voisivat saavuttaa vapauden. Irvokas näytelmä, jossa maailman neljänneksi suurin sotilasmahti kylvää fosforipommeja täynnä pakolaisia oleviin YK:n kouluihin osoittaa, kuinka epätasavertainen sotilaallinen kamppailu on. Se vaatii kuitenkin luopumista myös sekaantumattomuusperiaatteesta arabihallitusten sisäisiin asioihin. Toisin sanoen, tarvitaan vetoamista yli korruptoituneiden arabijohtajien rajattoman intifadan puolesta, ei vain Egyptissä, vaan kaikkialla arabimaailmassa. Lama, nousukausi ja ilmastonmuutos EU:sta Obamaan luvataan vihreälle agendalle etusijaa. Todellisuudessa taantumaa käytetään päinvastaiseen. Eräässä hiljattain esitetyssä huonossa televisio-ohjelmassa otettiin esillä kiinnostava seikka että tuhoisat ilmastossa tapahtuvat muutokset näennäisen hitaasti kerääntyvien kasvihuonekaasujen seurauksena vaikuttavat ihmisiin jossain vaiheessa yhtä äkillisesti kuin talouskriisi, joka nyt pyyhkii maailmaa. Sen heikko väittämä oli, että vasta viime vuosina kaaos- ja kompleksisuusteorioiden kehittymisen myötä on tullut mahdolliseksi ymmärtää, miksi markkinataloudet äkkiä joutuvat kriisiin. Siitä huolimatta Karl Marx, jonka matematiikka ei juuri ylittänyt laskennan pääkäsitteitä, tajusi syyt 1840-luvun lopulla. Ympäristökriisi Marx selitti taloudellisissa kirjoituksissaan, kuinka kapitalistien mieletön pyrkimys kasata pääomaa kilpailussa toistensa kautta, mitä hän kutsui pääomien itselaajenemiseksi, johtaa kriiseihin. Marx ei kuitenkaan rajoittanut kapitalismin hylkäämistään siihen, että se aiheuttaa lamoja. Pääomassa hän myös osoitti, kuinka se uhkaa juuri sitä, mistä ihmiselämä riippuu aineenvaihduntaamme muun luonnon kanssa. Marx sai tämän oivalluksen analyysistä kapitalistisen maanviljelyksen tuhoisasta vaikutuksesta maaperän hedelmällisyyteen. Se oli oivallus, joka usein unohdettiin sadan vuoden ajan hänen kuolemansa jälkeen, kun täysin kehittynyt kapitalismi oli olemassa vain pienellä osalla maapalloa, eikä ekologinen tuhoisuus ollut läheskään niin näkyvää kuin kapitalismin lamat ja sodat. Globaali ympäristötuho Tänään kapitalismi hallitsee koko maapalloa, ja ekologisen tuhon paikalliset muodot ovat nyt globaaleja. Ilmastonmuutos on selkeästi vakavin. Kaikki merkittävät hallitukset tunnustavat sen aiheuttaman vaaran. Useimmat ajavat pelastuspaketteja kriisin kouriin joutuneille kapitalisteille keinona parantaa energiatehokkuutta ja pelastaa ilmasto. Yhdenlaisesta kapitalismin kriisistä, lamasta, on ilmeisesti tulossa vastaus toisenlaiseen kapitalismin kriisiin, ekologiseen tuhoon. Puheet ovat kuitenkin vain puheita. Vihreä agenda oli hyvin voimakkaasti läsnä Barack Obaman lupauksissa virkaanastumisen alla. Mutta se on läsnä hyvin kevyesti siinä elvytyspaketissa, josta hän on sopinut kongressin kanssa. Siinä vesi ja energia saavat vain 7 prosenttia kokonaismäärästä. EU sitoutui vuonna 2007 leikkaamaan kasvihuonekaasupäästöjään 20 prosentilla, mutta liike-elämän erityiset vetoomukset johtivat toteutettavissa olevan tavoitteen putoamiseen niinkin alas kuin 4 prosenttiin. Joka puolella annetaan tukiaisia autoteollisuuden monikansallisille jäteille. Miksi? Että ne pystyisivät tekemään yhtä paljon autoja kuin ennen siinä toivossa, että markkinat piristyisivät, vaikka jos ne piristyisivät, ei kasvihuonekaasupäästöihin tulisi juuri mitään vähennystä, etenkin siksi, että biopolttoaineet, suosituin vaihtoehto bensiinille ja dieselille, ovat ainakin yhtä vahingollisia ilmastolle. Radikaalit muutokset Ilmastonmuutoksen uhkaa ei voida hoitaa vähittäisin muutoksin vallitseviin tuotanto- ja kulutusmalleihin. Se vaatii niiden radikaalia muuttamista. Se mitä tarvitaan, ei ole niiden teollisuudenalojen elpyminen, jotka luonnostaankin lisäävät kasvihuonekaasuja, vaan näiden teollisuusalojen osaamisen käyttämistä tuottamaan kuljetusjärjestelmiä, joilla saadaan ihmiset kuljetettua työ- ja vapaa-ajan paikkojen välillä niin, että tuollaisia kaasuja syntyisi mahdollisimman vähän. Samalla tavoin se valtava määrä energiaa, joka käytetään asuntojen, toimistojen ja tehtaiden lämmittämiseen, voitaisiin vähentää ilmaisella pikaeristysohjelmalla joka asunnolle. Tämä antaisi työtä työttömille rakennustyöläisille ja kouluttaisi satoja tuhansia muita. Ympäristöinvestoinnit kilpailun haittana Tällaiset muutokset eivät vaadi, niin kuin monet vihreässä liikkeessä kuvittelevat, leikkauksia ihmisten reaaliseen elintasoon. Ne kuitenkin vaativat investointeja. Tuollaiset investoinnit ovat yksi asia, josta johtavat ryhmät kapitalismissa eivät ole kiinnostuneita maailmantalouden ajautuessa lamaan. Ne katsovat olkansa yli maailmanlaajuista kilpailua, jonka ne kohtaavat, ja valitsevat yrityksen saada mahdollisimman paljon irti vanhoista laitoksista ja teknologiasta, piittaamatta ympäristöseurauksista. Jopa Uuden Labourin ilmastonmuutosneuvonantaja lordi Stern myöntää, että taantuma tekee investoijista herkkiä kustannusten lisääntymiselle. Sellaiset vihreän energian yhtiöt kuten Siemens, Clipper Windpower ja BP leikkaavat vaihtoehtoisen energian projektejaan. Kenen jälkeen vedenpaisumus? Marx kuvasi, kuinka sokeata on kapitalistien pyrkimys pysyä toinen toistaan edellä. Osakehuijauksissa jokainen tietää, että rajuilman kerran täytyy puhjeta, mutta jokainen toivoo, että se sattuu hänen lähimmäiseensä sen jälkeen, kun hän itse on jo korjannut kultasateen ja vienyt sen varmaan talteen. Après moi le deluge! [Minun jälkeeni vedenpaisumus!] on jokaisen kapitalistin ja jokaisen kapitalistisen kansan mielilause. Mikä koskee taloutta koskee ympäristöäkin. Hallitukset ja yksittäiset kapitalistit saattavat pystyä näkemään, mihin kasvihuonekaasujen pumppaaminen on johtamassa, mutta kukaan heistä ei aio uhrata omaa kilpailukykyään ryhtyäkseen välttämättömiin vastatoimiin, vaikka se mitä sen jälkeen tulee, kirjaimellisesti hukuttaa Bangladeshin, Niilin suiston ja lopulta Lontoon. Sanoa, että vihreissä investoinneissa taantuman aikana on järkeä, on oikein, mutta se ei ole kapitalistista järkeä. Kansa voi nähdä paremmin julkiset liikennevälineet vaihtoehtona autoille. He voivat nähdä laajat eristysohjelmat loogisina silloin, kun lämmityskulut nousevat nopeasti. Ja työpaikat eristysohjelmissa ja vaihtoehtoisen energian ohjelmissa tarjoavat enemmän työttömyysuhan alla oleville rakennustyöläisille kuin saman kohtalon edessä olevien ulkomaalaisten työläisten syyttäminen. Mutta ei kapitalismi tule tekemään noista vaihtoehdoista todellisuutta, vaan taistelu kapitalismia vastaan. Chris Harman, Socialist Worker

8 KULTTUURI Nro. 114 Jokaisella on Venäjänsä TEATTERI. Venäjä taitaa olla jokaisella omansa, mikä on. Helsingin kaupunginteatterin Studio Elsassa laulettiin lyhyen kokoelmaa lauluja, joiden punaisena lankana oli eräs toinen Venäjä, alamaailman laulut ja järjestelmää, sitä eilistä ja tätä nykyistä kritisoivat tekstit. Pyhä Venäjänmaa teki tilaa Neuvostoliitolle, Neuvostoliitto jonkinlaiselle demokratiapyrkimykselle ja lopulta näemme Pyhän Venäjänmaan tulleen takaisin. Taannoin esitettiin dokumenttia Solovetskin saarista Vienanmerellä. Saarilla on vanha ortodoksiluostari, ja vallankumouksen jälkeen siellä pidettiin poliittisia vankeja vaikeissa oloissa. Nykyvallan aikana munkit ovat palanneet eikä vankeja enää ole, ja haastateltu munkki kertoi saarten historiasta, kuinka rakennukset olivat joutuneet rappiolle ja papit karkotettu ja kuinka raakaa ja mielivaltaista oli syyttömien vankien kohtelu neuvostovallan aikana. Ääni haastatellun kellossa muuttui silti oudosti, kun puhuttiin vallankumousta edeltäneistä luostarisaaren vangeista. Silloin oli kyse täysin puolustettavissa olevasta uudelleenkasvatuksesta. Siihen samaan uudelleenkasvatukseen uskoi varmasti myös entinen pappiskokelas Neuvostoliiton johdossa. Pirkko Saision ohjaama teatteriesitys toi esille diktatuurin alle hävinneiden ääntä välillä läkähdyttävällä vauhdilla, välillä herkästi kuin, no rukous, jos sana tässä yhteydessä voidaan sallitaan. Lavalla oli kolme näyttelijää Saision itsensä lisäksi yllättävä Janne Marja-Aho ja järisyttävä Jonna Järnefelt ja kolme muusikkoa. Pari autonraatoa eikä paljon muuta. Sanat olivat pääosassa. Osa lauluista oli vanhoja traditionaaleja, eivätkä kaikki toki tarkkaan ottaen kiellettyjä. Muutama lauluista on tuttu neuvostoelokuvasta, osa näyttelijä-laulaja Vladimir Vysotskin kaunistelemattomasta, mutta siedetystä, tuotannosta. Osa sitten vankileireiltä, rikollisten ja poliittisten vankien parista. Muutama oli Bulat Okudzhavan hienoja runoja. Olipa Pugatshovaakin. Mutta oikeastaan sillä, mikä niiden tarkka alkuperä on, ei ole suurta merkitystä tässä yhteydessä. Ne sulautuivat yhdeksi kertomukseksi. Kielletyt laulut tekee itse asiassa tärkeän palveluksen näyttämällä, että paljon ei tsarismin, stalinismin ja putinismin vaihdellessa välttämättä muuttunutkaan. Nyt eivät arvostelijat katoa sentään täysin jäljettömiin, mutta syyllisiä ei edelleenkään ole. Kiellettyjen laulujen vielä pyöriessä teatterissa Politkovskaja-oikeudenkäynti oli kesken. Myöhemmin saatiin oikeuden päätös, jolla kaikki syytetyt vapautettiin kaikista syytteistä. Ei Saision ja kumppaneiden Venäjä silti ole toivoton, sillä jo laulujen olemassa olo kertoo, että toivo on aina ollut. Sillä tavalla se on huikea kannanotto, paljon stubbeja ja muita reaalipoliitikkoja vaikuttavampi. Kielletyt laulut. Ohjaus Pirkko Saisio, Helsingin Kaupunginteatteri, poistunut ohjelmistosta Morrissey ja työväenluokka KIRJA. Jouluna avasin tavalliseen tapaan lahjapaketteja josta yksi oli selkeästi pocket-kirja. Olin varma että kyse olisi monista toivomistani Englannissa toimivan Bookmarks vasemistolaisen julkaisijan kirja. Yllätys oli valtava kun kirja olikin Mark Simpsonin kirjoittama kirja Pyhä Morrissey. Kuuntelen mielelläni Morrisseytä ja kävin myös viimeiksi katsomassa keikkaa kun mies kävi laulamassa Kaapelitehtaassa. Koska yleensä jaottelen melko tarkkaan musiikkini vasemistolaiseen, neutraaliin ja oikeistolaiseen josta suurin osa hyvästä musiikista tietenkin on ainakin jolla tavalla vasemmistolaista ja se jako pätee muutenkin melko hyvin, hyvä musiikki on vasemistolaista, eikö. Morrissey kuitenkin heittäytyy laidasta laitaan sekä lyriikan että esiintymisensä puolesta, monet ovat laimanneet häntä natsisympatiseerajaksi mutta samalla oikeisto on hyökännyt tätä teiniangstin sielukkaaseen tulkitsijaa vastaan mm. koska hn on häpäissyt englannin lippua, mitä sekin tarkoittaa. Kirja kuitenkin teki minulle syvällisen vaikutuksen ja siksi ajattelin jakaa vähän ajatuksia kirjasta, paljastamatt liikaa, Murroksen lukijoille. Pohjoinen englanti on ehkä se seutu joka kansainvälisesti on saannut edustaa kansainvälistä kuvaa teollisuuden työväenluokan sielunmaisemasta. Manchesteristä kirja lähtee myös liikenteeseen kun kuvaa siitä että mistä Morrissey sai ensimmäiset vaikutuksensa. Kuten niin monet hyvät bändit kuten esim. Joy Division ja Stone Roses Morrissey sai myös angstinsa ja läpitunkevan melankoolisen tyylinsä Pohjois-Englannin ränsistyneestä teollisuusmaisemasta. Joy Division muuten on yksi yhtye joka on melko hyvä vaikka ainakin keulahahmo oli konservatiivien tukija. Ironia on kuitenkin iso teema kirjassa ja ironisesti tämä selkeästi työväenluokkainen Englanti on juuri se mikä on ainoa asia mitä Morrissey mahdollisest, ei kuitenkaan ehdottomasti nousisi ylös puolustamaan. Juuri sen takia Thatcher ja Konservatiivinen puolue tulee olemaan yksi Mozzerin suurimpia vihollisia, koska he aloittivat ja saatoivat loppuun tämän Englannin hajottamisen. Ironista on myös se että Morrissey samalla piti nämä kovanaamat ja kaatokännissä viihtyvät ihmiset jotka täyttivät tehtaat ja joutuivat kärsimään eniten Thatcherin takia, työttömyyden ja voitetuksi tulemisen nöyrytyksen muodossa parhaana yleisönä. Tämä on ironista siksi että tämä nuorena niin hauras ja herkkä Morrissey halusi samastua ja viihdyttää juuri päinvastaista yleisöä. Tämä on vedetty äärimmäisyyksiin kun Mozzer vanhempana on Englantilaisten tyyliin paisunut raameikaaksi ja komeaksi äijäksi itse, jolloin hän myös kasaa bändiksi rujon näköisiä tatuoituja rasvaapinoita. Kirja ottaa sen tosiasian esiin kuten Mark Simpson kirjoittaa: Koko 1990-luvun ironia oli siinä, että kun työväenluokka ei enää ollut olemassa poliittisena voimana, omana itsenäisenä yhteiskuntaluokkanaan, kaikki diggasivat siitä. Tämä siis tarkoittaa niin syvästi juuri jalkapalloon juurtunut lad - kulttuuri, eli kulttuuri ja oikeastaan laajemminkin ilmiö missä suuri enemistö alkaa ottamaan luvun juuri englannin työväenluokan elkeitä, tietysti vähän muuntelemalla niittä. Lad-kulttuuri on kuitenkin pieni alakulttuuri, mutta se että joku kirjoittaa siitä ihan kirjassa ja vielä hyvässä kirjassa on melko käsittämätöntä. Se herättää myös eskarpismin niittä lukuisissa anglofiilisissä vasemistolaisissa jotka juuri kuvittelevat olevansa mukana niisä lukuisissa lakkokamppailuissa ja kampanjoissa jotka myllersivät Englannissa kun uusliberalismi nousu valtaan, tietysti kuvitelmissa lopputulos on jotain ihan muutta. Samalla kun tämä työväenluokan uudelleen nouseminen lapsellisen alakulttuurin mukana se antaa kuitenkin toivon siitä että ihmiset näkisivät yhteyden tähän päivään ja se miten yhtenäisiä luokkia on vielä olemassa ja että työväenluokka voi taas nousta uudelleen siihen asemaan mikä sille kuuluu, eli johtoon. Samalla on ihana miten kirjassa otetaan esiin se miten Morrissey leikkii sukupuolella ja seksualisuudella, Mozzerhan oli pitkään ja on mahdollisesti vieläkin selibaatissa. Tämä herättä myös toiveen että samalla kun työväenluokka nousee taas suosituksi tyylistään ansiosta niin ehkä Morrissey voi pienillä leikillään kasvatta ymmärrystä siitä että tiedostava työväenluokka hyväksyymoniuotoisuuden ja siis ottaa askeleen vasemmalle ja hylkää rasismin ja suvaitsemattomuuden mikä on leimannut, useimmiten paisuteltuna sitä. Juuri barbaareiksi Thatcherkin leimasi työväenluokan uskomattoman tehokkaasti. Morrissey joka kuitenkin tietyllä tavalla sekä samaistuu että jumaloi työväenluokan sen puhtaimassa muodossaan ei näytä piittaavan oletko mikäkin homo. Itse asiassa kirjassa avautuu myös se puoli mitä ei minulle ole auennut ennen että Morrissey monesti laulaa rattopojista ja käyttää jopa heidän slanggia. Rattopojat olivat siis nuoria miespuolisia prostituoituja. Samalla kuitenkin jotkut ovat leimanneet Mozzeria rasistiksi, mikä pitääkin paikkansa siinä määrin että hän ei usko että valkoiset ja mustat koskaan ihan kitkattomasti voi elää vierekkäin. Kuten useimmat varmaan ymmärtävät niin tämä kirjoitus varmaan ylitulkitsee hieman kirjaa, mutta toivon että ainakin tämä avaa uusia ulottuvuuksia miettiä sekä työväenluokkaa että mahdollisesti miten populaarikulttuuri voi antaa jotain meidän kamppailussamme paremman työväenluokkaisen maailman hyväksi. Eli joskus kannattaa lukea muutakin kuin sosialistien höpinöitä ja teoriaa mutta tietenkin sitäkin pitää lukea, jotta voi ylitulkata muitakin tekstejä. Vielä jotta Morrisseystä ei jäisi liian ruusuinen kuva niin lopaten siteeraamalla kirjaa joka siteeraa Mozzeria The Irish Timesissa, 1999 kun hän puhuu tuomarista joka tuomitsi häntä maksamaan julkaisumaksuja Smitshin muusikolle: Edustin työväenluokkaa, ja minua kohdeltiin kuin mitäkin moukkaa.

9 Nro. 114 Che Sankari (Che Part One) ELOKUVA. Che Guevaran myyttinen tarina jaksaa kiehtoa sukupolvesta toiseen. Eihän siinä mitään, turhemmistakin tyypeistä on tehty elokuvia. Oikeastaan on aika yllättävää, että vasta vuonna 2009 valmistuu suuren budjetin elokuva, joka käsittelee Che Guevaran elämän mekittävimpiä vaiheita. Steven Soderbergh on tehnyt miehestä kaksiosaisen elämänkertaelokuvan. Jälkimmäinen osa; Che Kapinallinen, saa Suomen ensi-iltansa huhtikuun loppupuolella. Filmiä on yhteensä lähes neljä ja puoli tuntia. Tästä huolimatta kyse ei ole perinteisestä elämänkerrasta vaan tapahtumat alkavat vuodesta 1955, Chen ja Castron tapaamisesta Mexicossa. Tässä vaiheessa kolmekymppinen lääkäri Guevara oli jo tiensä valinnut. Kyse oli enää siitä mistä vallankumouksellisen toiminnan aloittaisi. Vastaus tähän tuli tietysti Fideliltä. Oikeastaan lopullisen tuomionsa Che elokuville voi antaa vasta kakkososan nähtyään. Che - Sankari nimittäin on dokumentaariseen tyyliin tehty kuvaus Fidel Castron johtaman sissijoukkion Sierra Maestran kukkuloilta käsin käymästä taistelusta diktaattori Batistan armeijaa vastaan. Pääosassa on lääkärin hommat sotimiseen vaihtava Che Guevara, mutta itse henkilöön ei edes yritetä pureutua. Puheet ovat silkkaa vallankumousretoriikkaa ja sissisotilaan testosteronilla höystettyjä lausuntoja. Tapahtumat siirtyvät silloin tällöin vuoteen 1964, Guevaran kuuluisaan USA:n vierailuun. Tuolloin hän mm. piti legendaarisen puheen YK:n yleiskokoukselle New Yorkissa ja antoi tv-haastattelun toimittaja Lisa Howardille. Nämä mustavalkoisena näytetyt osiot ovat toimintakohtausten ohella elokuvan nautittavinta antia. Elokuvassa ei sinänsä ole erityistä moitittavaa; Benicio del Toro on eleettömyydessään todella vakuuttava Che ja muutkin keskeiset henkilöt hoitavat roolinsa mallikaasti. Toimintaa on runsaasti ja se on todella autenttisen oloisesti kuvattua. Tästä huolimatta leffa jättää katsojaan vähän tyhjän olon. Saattaa johtua juuri tästä päähenkilön persoonan täydellisestä piilottamisesta tapahtumien alle. Elokuva on kuvaus sissisodasta, jota katsellaan Che Guevaran hahmon kautta. Ei senttiäkään amerikkalaista rahaa Jotain Yhdysvaltain Kuuba fobiasta kertoo se, ettei Che elokuviin jenkkilästä löytynyt lainkaan rahoitusta. Teattereihin leffat on Yhdysvalloissa sentään päästetty. Toisaalta ihmekös tuo, kun Kuuban järjetön taloussaartokin on jatkunut pian 50 vuotta. Suurimmat tukiaiset tekijät ovat kuulemma saaneet Ranskasta. Ehkä juuri tämän rahoituskuvion ansiosta elokuvan kielenä on säilynyt se oikea eli espanja. Englantia espanjalaisaksentilla höpöttävä Che Guevara olisikin ollut pelottava ilmestys. Kuten viime vuonna ensiiltansa saanut mainio Baader/ Meinhof -komplex -leffa, myös Che - Sankari vaatii katsojaltaan taustatietoa aiheesta jotta näkemästään saa kaiken irti. Chen omista taustoista ei kerrota juuri mitään ja Kuubankin tilanne ennen vallankumousta kuitataan parilla Fidelin lauseella maan epätasa-arvosta ja ongelmista. On tosiaan hyvä muistaa, että Batistan diktatuurin aikainen Kuuba oli todellinen kelluva bordelli. Läpeensä korruptoitunut saarivaltio oli täysin suuryhtiöiden, mafiosojen ja kaiken maailman mulkkujen hallinnassa ja valtaosa kansasta eli nälkärajoilla vailla mahdollisuuksia koulutukseen tai parempaan elintasoon. On melko varmaa, että tuolloinen diktatuuri olisi ennemmin tai myöhemmin romahtanut omaan porsasteluunsa. Vain läpimädässä ja koko kansan vihaamassa valtiossa pienen sissiporukan on ollut mahdollista ottaa valta haltuunsa. Che Guevaran oma toiminta Kuubasta lähdön jälkeen osoitti, että guerilla -taktiikalla ei joka paikassa pääse puusta pitkälle vaikka olisi miten kova sosialisti. Näistä kysymyksistä enemmän toisen Che -elokuvan arviossa. Che - Sankari on puutteistaan huolimatta katsomisen arvoinen elokuva. Parempaa lähtölaukausta Kuuba/Che -aiheiselle, huurteisen ääressä käydylle turinatuokiolle tuskin voi kuvitella. Eli ei kun kaivamaan se vanha paskainen Che -paita komerosta ja mars elokuviin, el comandante odottaa! Matti Mamia Ohjaus: Steven Soderbergh Käsikirjoitus: Peter Buchman Pääosissa: Benicio Del Toro, Demián Bichir, Santiago Cabrera, Jorge Perugorria, Rodrigo Santoro, Catalina Sandino Moreno. Tukkiliikkeestä kommunismiin purkaa myyttejä Lapin työväenliikkeestä KIRJA. Ulla Aatsingin tuore väitöskirja Tukkiliikkeestä kommunismiin: Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918 selvittelee pohjoissuomalaisen työväenliikkeen luonnetta ja pohtii, miksi radikalismi kukoisti erityisesti Lapissa. Lähtökohtana on havainto siitä, että Suomen Sosialidemokraattiselle puolueelle muodostui ydinkannatusalueita Lappiin jo autonomian aikana, ja kansalaissodan jälkeen Lapin työväenliike omaksui lähes kauttaaltaan kommunistisen suuntauksen. Aatsinki suhtautuu kriittisesti lappilaista työväenliikettä koskeviin yleisiin käsityksiin ja on valmis haastamaan vakiintuneet tulkinnat työläisradikalismin syistä ja taustoista. Yksi tällainen on alun perin sosiologi Erik Allardtin ajatuksista lähtenyt korpikommunismi-tulkinta, jonka mukaan lappilaisten työläisten liikehdintä oli lyhyen aikavälin taloudellisia etuja tavoittelevaa toimintaa vailla poliittista osaamista ja organisatorista historiaa. Syrjäisen sijainnin luonnollisina johdannaisina on pidetty agraarisuutta, jälkeenjääneisyyttä, takaperoisuutta, jopa autoritaarisuutta tekijöitä, joiden on ajateltu olevan esteenä modernin (lue: parlamentaarisen, ei-kumouksellisen) kansalaisyhteiskunnan synnylle. Perifeerisyyden on siten itsessään ajateltu selittävän radikalismin ja kommunismin saamaa suosiota. Aatsinki etsii radikalismin ja kommunismin ilmenemiselle muita kuin alueellisia selityksiä. Hän osoittaa, että kommunismin syntymekanismit ja juuret olivat samankaltaiset niin pohjoisessa kuin etelässäkin. Siellä missä oli taloudellista ja sosiaalista syrjäytyneisyyttä mutta myös työläisten aktiivista ja omaehtoista toimintaa, oli myös radikalismia, ts. ihmisten poliittista käyttäytymistä määrittivät samat sosio-ekonomiset tekijät kuin muuallakin. Lapin kohdalla näitä laadullisia tekijöitä oli kuitenkin enemmän kuin muualla Suomessa: suhdanneherkkien alojen (vrt. Lapin sahat ja tukkisavotat) työläiset elivät jatkuvasti taloudellisessa epävarmuudessa ja olivat siirtotyöläisinä myös herkimmin sosiaalisesti syrjäytyneitä. Lisäksi Lapin työläiset olivat vuosisadan vaihteen molemmin puolin ulossuljettuja paikallisesta poliittisesta päätöksenteosta. Lapin työväenliikkeelle tunnusomaista oli se, että sahoille ja tukkityömaille muodostuneet työläisyhteisöt suuntasivat kritiikin kärkensä työelämän epäkohtiin eivätkä maaomistuksellisiin kysymyksiin kuten monilla muilla alueilla Suomessa. Sanalla sanoen, [Lapin] työväestön kritiikki kohdistui työn ja pääoman väliseen ristiriitaan, kuten Aatsinki asian ilmaisee. Huomionarvoista onkin, että Lapin työväenliike oli kaikkea muuta kuin agraarisuudesta käyttövoimansa hakeva siis oppikirjojen ideaalityyppi sosialistisen liikkeen kehityksestä. Miksi työväenliikettä tulee tutkia? Historiantutkimuksellisesti Aatsingin teos on vanhoja tulkintoja haastava esitys, joka jatkaa muutama vuosikymmen sitten alkanutta kamppailua oikeuttaa myös vähäväkisten oma historia osaksi yleisesti hyväksyttyä menneisyyden kertomusta. Teoksen voidaan luonnehtia kytkeytyvän mikrohistorian, yhteiskunnan rakenneanalyysin, modernisaatioajattelun sekä työväenliiketutkimuksen paradigmoihin. Mutta sillä on muutakin merkitystä kuin olla näkökulmaansa puolustava akateeminen puheenvuoro tieteen kentällä. Historialla tehdään politiikkaa, ja hallitsevalla eliitillä on tapana käyttää historiankirjoitusta oman valtansa legitimoimiseen. Kansallisen yhtenäishistorian vaatimus on Suomessakin helposti keikauttanut ulos historiankirjoista kaikessa perifeerisyydessään raatavan Lapin tukkilaisen tai sahatyömiehen arjen kokemukset. Aatsingin teoksen ansiona ja yhtenä funktiona voidaan pitää Lapin työväenliikkeen historiaan liittyvien myyttien purkamisen, toisin sanoen historiallisten väärinkäsitysten oikaisemisen. Aatsingin teos tekee oikeutta tutkimuskohteelleen paljastamalla piiloon jääneitä yksityiskohtia lappilaisten työläisten ja heidän liikkeensä historiasta. Korpikommunismi-tulkinan pönkittäjät liittävät hellimäänsä käsitteeseen määreet juurettomuus, normittomuus ja disorganisaatio. Oikeuksiansa ajaneet työläiset on näin ollut helppo leimata irrationaalisiksi, impulsiivisiksi ja suunnitelmallisuuteen kykenemättömiksi öykkäreiksi, vaikka todellisuudessa aktioiden taustalla oli hyvinkin järjestäytynyt organisaatio ja kauaskantoisia päämääriä, kuten Aatsingin tutkimus osoittaa. Korpikommunismilla leimaaminen on sukua taannoiselle keskustelulle primitiivisistä kulttuureista yhtä kaikki kysymys on tavasta leimata jokin ryhmä ja sulkea sitä kautta ulos yhteiskunnasta. Joku voi tietenkin väittää, ettei yli sata vuotta vanhojen tapahtumien penkomisella ole tämän päivän relevanssia. Väite on helppo kumota, sillä historiatulkinnat eivät ole merkityksettömiä, vaan niillä on laajempia yhteiskunnallisia vaikutuksia, kuten edellä on esitetty. Olisi lisäksi virheellistä pitää työväenliikettä kerran olleena ja menneenä ilmiönä, jolla ei ole paikkaa nykytodellisuudessa. Työväenliikkeen menneisyyttä tarkasteltaessa tulee katse suunnata myös nykyhetkeen ja pohtia tämän päivän taisteluja liikkeen historian valossa. Aatsingin tutkimuksessa haetaan selitystä tietyn ryhmän poliittiselle käyttäytymiselle. Protestien taustalla vaikuttavien asenteiden ja rakenteellisten seikkojen selvittäminen avaa näköaloja ihmisten toimintaan ja toiminnan motiiveihin. Siksi tutkimus on erityisen kiinnostava myös kansalaisjärjestötoimijoiden näkökulmasta. Aatsingin teoksen kuvaamat tapahtumat tuleekin nähdä osana poliittisen kamppailun jatkumoa, johon muutoksen puolesta taistelevat duunarit, aktivistit, ruohonjuuritason toimijat ja koko antikapitalistinen liike kuuluvat. Näin linkittyvät yhteen liikkeen menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. LEENA ENBOM Teos: Tukkiliikkeestä kommunismiin: Lapin työväestön radikalisoituminen ennen ja jälkeen Kirjoittaja: Aatsinki, Ulla. Tampere University Press, Tampere Pdf-tiedostona löydettävissä sivulta uta.fi. Muita työväenhistoriaan liittyviä julkaisuja: mm. Väki Voimakas -sarja (julkaisija Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura), Työväentutkimus-lehdet

10 10 Nro. 114 Saksan marraskuun vallankumous 1918 Ensimmäisen maailmansodan loppu oli Euroopassa vallankumousten aikaa. Ensimmäinen ja tunnetuin oli Venäjän vallankumous ja viime vuonna muistettiin Suomen vallankumousta, punakapinaa. Euroopan vallankumousten kohtalonhetki koitti vasta kuitenkin Saksassa marraskuussa Murros julkaisee lyhennelmän Volkhard Moslerin artikkelisarjasta. Saksan marraskuun vallankumousta 1918 pidetään yleensä epäonnistuneena. Se kuitenkin lopetti ensimmäisen maailmansodan ja sai aikaan monia uudistuksia se toi yleisen äänioikeuden, kahdeksan tunnin työpäivän ja työehtosopimuslain. Vallankumous alkoi marraskuussa 1918 laivastokapinasta Pohjois-Saksan satamissa merisotilasta oli lähetetty harjoituksiin, mutta nämä olettivat, että määränpäänä olisi ollut sota, vaikka hallitus valmistautui neuvottelemaan rauhasta.. Kun maailmansota alkoi vuonna 1914, oli kansan valtaenemmistö uskonut valhetta, että voitto sodassa olisi heidän eduissaan ja toisi paremman elämän. Sodan jatkuttua neljä vuotta sitä vihattiin ja johtaviin poliitikkoihin oli petytty. Saksan sosialidemokraatit tukivat sotaa ja sitä vastusti vain pieni ryhmä vallankumouksellisia sosialisteja Rosa Luxemburgin ja Karl Liebknechtin ympärillä. Alun luottamuksen jälkeen usko sodan hyötyyn kääntyi epätoivoksi ja sotilaiden kohdalla, kun miljoonia heistä oli kuollut ja haavoittunut, vihaksi upseereita kohtaan. Uusi kapina Ensimmäinen laivastokapina oli puhjennut elokuussa 1917, mutta se oli kukistettu. Uusi kapina otti oppia edellisesti ja kun upseerit sen yhteydessä pidättivät 300 kapinallista, sotilaiden keskuudessa olleet vasemmistososialistit poistuivat laivoilta liittyäkseen työläisiin. Marraskuulle kutsuttiin koolle sotilaiden ja työläisten yhteiskokous. Kokouksesta tuli aseistettu joukkomielenosoitus, kun noin sotilasta ja työläistä marssi Kielin läpi vaatien tovereidensa vapauttamista. Kun ryhmä upseereita vasi tulen mielenosoittajia kohti ja surmasi kulkueen kärjessä olleita naisia ja lapsia, sotilaat ampuivat takaisin. Aseellinen mielenosoitus oli muuttunut kapinaksi. Mielenosoittajat hyökkäsivät vankiloihin ja vapauttivat vangitut sotilaat. Seuraavana päivänä sotilaat valitsivat kokouksissaan puhemiehet ja pystyttivät sotilasneuvoston. Neuvosto otti samana iltana komentoonsa yli merisotilasta. Kielin satamassa ja tehtailla alkoi yleislakko ja laivoilla nostettiin punaliput salkoon. Kieliä seurasivat muutaman päivän sisällä kapinat kaikissa Saksan suurissa satamissa. Kapina saavuttaa Berliinin 9. marraskuuta kapina saavutti Berliinin. Työläiset tukivat merisotilaita kaikkialla. Vaikka kapinat olivat spontaaneja, aatteet niident akana olivat Karl Liebknechtin ja hänen tovereidensa ajamia. Vappuna 1916 hänen Spartakus-liittonsa oli järjestänyt ensimmäisen sodanvastaisen joukkokokouksen. Liebknecht pidätettiin, vaikka hän nautti kansanedustajan koskemattomuutta. Hän pysyi vangittuna sodan loppuun saakka. Vuonna 1915 kirjoittamassaan lentolehtisessä, joka levisi Saksassa laittomasti, hän kirjoitti: Kansainvälinen proletariaatin luokkataistelu on tämän hetken sosialistien tehtävä. Joka kansan päävihollinen on kotona. Saksan kansan päävihollinen on Saksan imperialismi. Tuossa ensimmäisessä mielenosoituksessa oli noin 100 ihmistä. Seuraavaan tuli jo noin Sodanvastaisen ilmapiirin kasvaessa Spartakus-liitto loi sosialistisen verkoston ja sen kautta yhteyksiä työläisiin, lähinnä kiellettyjen lentolehtisten avulla. Kun Liebknecht oli oikeuden edessä, työläistä meni lakkoon ja lakon järjesti laiton luottamusmieskomitea, osa uutta, laajempaa vasemmistoa, joka oli syntynyt sodanvastaisen ilmapiirin noustessa tavallisten sosialidemokraattien keskuudessa. Sosialidemokraatit ja sota Vuonna 1914 oli Saksan parlamentissa äänestänyt sotalainoja vastaan yksin Liebknecht. Joulukuussa 1915 vastaan äänesti 19 sosialidemokraattista kansanedustajaa, jotka puolueen oikeistojohto erotti vihdoin tammikuussa Erotetut perustivat Riippumattoman sosialidemokraattisen puolueen, USPD:n. Se horjui vanhan sosialidemokraattisen puolueen imperialismimyönteisyyden ja Spartakus-liiton imperialisminvastaisuuden välillä. Lakkotoimintaa johti kuitenkin radikaalien luottamusmiesten Obleute-ryhmä. Se oli vähitellen saanut enemmistöaseman aiemmin varsin konservatiivisten metallityöläisten keskuudessa. He olivat hyötyneet ennen sotaa kapitalismin pitkään kestäneestä kasvusta ja reformismi, ajatus, että asteittainen muutos kapitalismista sosialismiin oli mahdollinen, nautti laajaa kannatusta. Sota tuhosi tuon uskon. Sota johti nälkään ja käänsi työläiset niin sotaa kuin kapitalismiakin vastaan. Mutta taistelua sotaa vastaan ei johtanut työväenluokan joukkopuolue, sillä Obleute-ryhmä ja Spartakus-liitto liittyivät yhteen vasta vallankumouksen jälkeen. Työläisneuvoston perustaminen 28. tammikuuta 1918 Obleuteryhmän luottamusmiehet valitsivat keskuselimen, johdon kutsuttiin edustajia molemmista sosialidemokraattisista puolueista. Sen nimi oli Arbeiterrat, työläisneuvosto, ja se oli uusi järjestäytymismuoto Saksassa. Se heijasti Venäjän vallankumouksessa keskeisinä olleita neuvostoja. Neuvoston tehtävä oli järjestää laitonta lakkoliikehdintää. Liike vaati rauhaa ilman alueluovutuksia, sotilaskurin lopettamista tehtaissa, parempia elintarvikkeita, poliittisten vankien vapauttamista ja yleistä äänioikeutta. Obleute oli vaatinut, että USPD, jolla oli laajaa tukea Berliinissä ja muissa teollisuuskaupungeissa, kehottaisi yleislakkoon. USPD ei kuitenkaan uskonut voimiinsa armeijaa vastaan. Valtio murskasi lakkoliikkeen ja monet lakkojohtajista lähetettiin rintamalle. Mutta kun vallankumous puhkesi marraskuussa, ottivat johdon matruusit ja sotilaat, ja neuvostoja nousi kaikkialle. Ne pystyivät nostamaan vallankumouksellisen haasteen vanhalle vallalle, kuten Venäjällä. Neuvostot luovuttavat vallan Saksan työläisten ja sotilaiden neuvostojen ensimmäinen ja viimeinen edustajakokous alkoi 16. marraskuuta. Edustajista valtaosa oli työläisiä. Enemmistö oli SPD:n jäseniä ja spartakuslaisia pieni vähemmistö. Edustajakokous äänesti sitä vastaan, että spartakistijohtajat Luxemburg ja Liebknecht olisivat saaneet puhua. Lopuksi edustajakokous vaati perustuslakikokouksen vaaleja ja lakkautti itsensä. Näin neuvostot antoivat kenraaleille ja kapitalisteille hengähdystauon, jonka kuluessa vallankumous murskattiin. Vallankumouksen tappio ei ollut väistämätön. Edustajakokouksen kuluessa kymmenet tuhannet työläiset olivat vaatineet, että neuvostot laajentaisivat omia valtaoikeuksiaan. Vaadittiin sosialistista Saksan tasavaltaa ja kaikkea valtaa työläisten ja sotilaiden neuvostoille. Neuvostojen edustajakokouksen kokoonpano edusti vallankumouksen poliittisen kehityksen epätasaisuutta Berliini oli vallankumouksellinen, muu maa ei. Lisäksi vallankumoukselliset sosialistit olivat edelleen sidoksissa USPD:hen, joka ei tukenut vallan ottamista neuvostoille. Vaikka Spartakus-liitto johti kymmeniä tuhansia työläisiä, sillä ei ollut kurinalaista verkostoa, kun vallankumouksen nousuaalto ensimmäisen kerran löi. Se ei ollut järjestäytynyt niin, että olisi voinut vaikuttaa väittelyihin neuvostoissa. Näin Saksan vallankumous kyllä pystyi lopettamaan sodan, mutta jätti paikalleen sodasta vastuussa olleet.

11 Nro. 114 Sunnuntai-iltana 8.2. Helsingin Vanhan kirkon puistossa, tutummin Ruttopuistossa, litisivät muutaman kymmenen osallistujan askeleet harmaassa raskaan loskan ja tihuuttavan sateen maisemassa. Hautakynttilöiden sytyttämisen jälkeen valmistauduttiin lukemaan Gazassa menehtyneiden lapsien nimiä. Sää lisäsi alakuloista tunnelmaa vanhojen puiden alla eivätkä osallistujien lukemat nimiviestit kaivanneetkaan aurinkoa tai täysikuuta lisäämään tilaisuuden murheellista mielialaa. Puiston mustat hautakivet toivat Gazan synkän todellisuuden vielä lähemmäksi meitä. Gazan lapset eivät vain olleet kuolleet ruttoon, vaan heidät oli murhattu Israelin toimesta. Kolmensadan lapsiuhrin nimet olivat raskaina todisteina siitä, mitä Israel oli halunnut tehdä Gazassa. Tappaa ja murhata, tuhota ja murskata, lopettaa umpimähkään valittujen uhrien elämä. Israel on tässä hyökkäyksessä hajottanut tuhansien muiden gazalaisten tulevaisuuden ja elämän. Näiden lasten elämä ei ollut kunnolla ehtinyt alkaakaan. Kukaan meistä ei tuntenut Ibtihal Kechkoa, 10-vuotiasta tyttöä, joka kuoli Hänen muistonsa eli kuitenkin sunnuntaina ympäri maailman eri kaupungeissa, missä vietettiin muistotilaisuuksia Gazan lapsiuhreille Lähi-idästä Irlantiin, USA:sta Etelä-Afrikkaan ja Helsinkiin. Motiivina Ruttopuiston kynttilätilaisuuden järjestämiselle toimi aikomus muistaa ensimmäistä Gazan sodassa surmattua lasta Helsingissä, Nablusissa, Beirutissa, Ammanissa, Dubaissa, Derryssä, San Josessa Ensimmäisen lapsiuhrin kuolemasta oli kulunut 40 päivää. Nämä tilaisuudet muistuttavat meitä siitä, että sotiminen vaatii enenevässä määrin siviiliuhreja. Yksikään uhri ei ole pelkkä numero. Jokaisella on nimi. Jokaisella lapsella on äiti, joka jää OTA YHTEYTTÄ: HELSINKI HELSINGIN YLIOPISTO (HYSL) KESKI-UUSIMAA TURKU Puhelin JYVÄSKYLÄ Puhelin MUUT: MURROS häntä suremaan, ellei äiti ole itsekin kuollut. Tapahtumassa yhdyimme lapsensa menettäneiden äitien, perheiden ja ystävien suruun lukemalla Gazan sodan lapsiuhrien nimet ja iät ja sytyttämällä heille kynttilämme. (lainausta Kirsti Palosen laatimasta lehdistötiedotteesta) Liity Sosialistiliittoon! Haluan infoa Sosialistiliitosta Haluan liittyä jäseneksi Tilaan Murroksen vuosikerran (11 num. 22 eur) Tilaan Murroksen puoleksi vuodeksi (6 num. 14 eur) Nimi Osoite Muistotilaisuus Gazan lapsiuhreille Järjestäjät Palestiinan-solidaarisuusryhmästä ja tilaisuuteen osallistujat halusivat tehdä tiettäväksi lapsiuhrien ja heidän omaistensa kokemat kärsimykset, joista kotimaiset tiedotusvälineet ovat paljolti olleet hiljaa. Israelin veriteokojen syyt ovat varmasti muualla irrallisissa raketti-iskuissa. Ne ovat taloudellisia ja poliittisia, amerikkalaisvalmisteisten aseiden testaamista ja pelotevaikutuksen luomista alueella. Kirsti Palosen ja Maisoun Kanaanin alkupuheenvuorojen ja hiljaisen hetken jälkeen luettiin uhrien nimet, ikä ja sukupuoli sekä kuolinpäivä siten, että arabiankielentaitoinen henkilö luki nimen ja muut lukivat iän ja kuolinpäivän sekä sukupuolen. Nimien lukemisen päätyttyä vietettiin vielä hiljainen hetki uhrien muistolle ennen tilaisuuden päättämistä. Kaunis ja hillitty muistotilaisuus ja sen tunnelma olivat vaikuttava yhdistelmä surua ja tulevaisuudenuskoa koko Palestiinan kansan puolesta. Palestiinan liput liehuivat alakuloisesti sateen vihmoessa, mutta liput eivät antautuneet. Mitä muistoja kantavatkaan tästä sodasta selviytyneet lapset sisimmässään koko lopun elämänsä ajan? Mutta osallistujat olivat varmoja, ettei Gazan piiritystä ja palestiinalaisalueiden miehitystä unohdeta, eikä vaatimuksesta kuuden miljoonan palestiinalaispakolaisen oikeudesta palata kotimaahansa luovuta. Israel hyökkäsi vuonna 2006 Libanoniin. Tuolloin 12-vuotias Farah Shehadeh (12v) halusi sanoa koko maailmalle: Huolehtikaa pienistä lapsista. Minkä rikoksen he olisivat tehneet, jotta heidät pitäisi surmata tai tehdä vammaisiksi. Israelin mielestä ainoa rikos, mihin lapset olivat syyllistyneet, oli luultavasti vain se, että he olivat palestiinalaisia. Mutta niin kuin kaatui Etelä-Afrikan rotusortohallitus, niin on kaatuva Israelin apartheid-hallituskin. Juhani Valo Palestiinan solidaarisuusryhmä Postita kuponki: Sosialistiliitto, PL 288, Helsinki tai laita sähköpostilla TOIMINTA Tätä mieltä olemme 11 TYÖTTÖMYYS, ympäristötuhot, nälkä ja sota ovat kapitalismin tuotteita. Kapitalismi on järjestelmä, joka asettaa omistavan luokan voitot ja vallan tavallisten ihmisten tarpeiden edelle. Työväenluokka luo ne hyödykkeet, joita hallitseva luokka kontrolloi. Se on luokkayhteiskunnan luonne. Sosialistinen yhteiskunta, joka tuottaa ihmisten tarpeiden mukaan, voidaan rakentaa vain siten, että työväenluokka ottaa valvontaansa työnsä tuotteet ja vapauttaa yhteiskunnan asteittain. TYÖVÄENLUOKKA ei voi ottaa käyttöönsä nykyistä eduskuntaa, armeijaa, poliisia ja oikeuslaitosta. Vallitsevat valtion rakenteet ovat syntyneet kapitalismissa suojelemaan hallitsevaa luokkaa kansalta. Tarvitsemme aivan toisenlaisen valtion. Sosialismissa työläisten edustajien neuvostot korvaavat eduskunnan ja vapaaehtoiset työläiskaartit armeijan ja poliisin. Kaikki kapitalismissa vallitsevat riiston, sorron ja yhteiskunnallisen epätasa-arvon muodot on hävitettävä, jotta luokaton ja valtioton yhteiskunta tulee mahdolliseksi. Tällainen yhteiskunta on suuren enemmistön demokratiaa, joka voi perustua vain työväenluokan omaan aktiivisuuteen. Parlamentaarista toimintaa voidaan käyttää muutoksen voimien kokoamiseksi radikaalien uudistusten puolesta, mutta vain tavallisten ihmisten joukkotoiminta voi muuttaa koko yhteiskuntajärjestelmän. KAMPPAILU sosialismin puolesta voi menestyä ainoastaan silloin kun se on kansainvälistä. Neuvostoliiton esimerkki osoittaa, ettei sosialistinen vallankumous voi selviytyä eristyksissä yhdessä maassa. Maailmanmarkkinoiden voima murskasi eristäytyneen sosialistisen vallankumouksen. Kilpaillakseen muun maailman kanssa Neuvostoliitosta tuli valtiokapitalistinen. Myöhemmin muun muassa Kiinaan, Kuubaan ja Itä-Eurooppaan perustettiin samanlaiset järjestelmät. SOLIDAARISUUS muiden maiden työläisille on tärkeää. Vastustamme kaikkea, mikä kääntää yhden maan kansan toista kansaa vastaan, kuten rasismia, imperialismia ja kaikkia maahanmuuton rajoituksia. Tuemme kansallisia vapautusliikkeitä ja sorrettujen ryhmien taistelua kansalaisoikeuksiensa puolesta. Kannatamme ihmisten välistä yhteiskunnallista, taloudellista ja poliittista tasavertaisuutta syntyperään, sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Kestävän kehityksen tulee olla luonnonvarojen käytön lähtökohtana voitontavoittelun sijaan. MEITÄ hallitsevat ovat järjestäytyneet hyvin heillä on pääoma, media, oikeuslaitos ja armeija. He käyttävät kaikkia keinoja rajoittaakseen ja estääkseen vastarinnan syntyä. Voidaksemme kaataa kapitalismin ja rakentaa toisenlaista, sosialistista maailmaa pitää myös vallankumouksellisten olla hyvin organisoituneita. Tarvitaan järjestö, joka liittää yhteen taistelutahtoisimmat kansalaisliikkeiden ja työväenluokan osat. Sellainen järjestö voidaan luoda toimimalla aktiivisesti joukkojen keskuudessa vallankumouksellisina sosialisteina. Arkipäivän kamppailun kautta voidaan osoittaa, että reformistijohtajat ovat tavallisten ihmisten etuja vastaan. Itsenäinen luokkajärjestö on välttämätön. Kehotamme kaikkia, jotka ovat samaa mieltä kanssamme, liittymään taisteluun vallankumouksellisen järjestön rakentamiseksi.

12 12 Nro. 114 Talouskriisi syvenee Joseph Choonara pohtii talouskriisin uutta vaihetta, jossa kokonaiset maat saattavat joutua vararikkoon. Maailman talouskriisi on astumassa uuteen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe oli, kun huoli subprime-luotoista ja niistä luoduista myrkyllisistä arvopapereista levisi ja johti keskuspankkien toistuviin yrityksiin pumpata likviditeettiä rahoitusjärjestelmään, ettei se leikkaisi kiinni. Toinen vaihe alkoi syksyllä Päätös antaa investointipankki Lehman Brothersin mennä nurin aiheutti paniikkia. Markkinoiden heikentyessä hallitukset reagoivat mittavilla pelastuspaketeilla. Tämän vaiheen logiikkana oli, että valtiot joutuivat yhä jyrkempiin keinoihin, mm. kansallistamisiin, torjuakseen niitä riskejä, joita pankeille ja muille yhtiöille oli syntynyt. Tätä saatteli kasvava kriisi rahoitussektorin ulkopuolella, mm. suurimpien amerikkalaisia autonvalmistajia uhkasi romahdus. Uudessa vaiheessa valtiot yrittävät jälleen tasapainottaa järjestelmää mm. uusin pelastus- ja elvytyspaketein USA:ssa ja Britanniassa. Jyrkemmät keinot tuovat uusia riskejä. Pankkien kaatumisvaaran sijaan saattaa tulla vaara, että kokonaisia valtioita menee nurin. Samaan aikaan kriisi reaalitaloudessa syvenee. Kriisin kolme puolta, rahoitusjärjestelmän, rahoituksen ulkopuolisen talouden ja valtion ongelmat, ovat nyt tiukasti toisiinsa kietoutuneita ja voimistavat toisiaan. Valtiot yrittävät innostaa pankkeja lainaamaan; pankit ovat siihen haluttomia, koska taantuma lisää riskiä, että yhtiöiden lainat ja asuntolainat jäävät maksamatta; valtioiden on kiihdytettävä omia investointejaan, vaikka verotulot alenevat ja työttömyysmenotkasvavat; hallitusten on lainattava tai painettava rahaa lisää, mikä heikentää niiden valuuttoja ja kärjistää edelleen luottokriisiä. Katsaus järjestelmään Talous oli avainasemassa, kun Barack Obama valittiin USA: n presidentiksi. Hänen kannatuksensa mielipidemittauksis- " Kriisi kärjistää yhteiskunnallisia konflikteja. Me olemme näkemässä muutakin kuin luotto- tai pankkikriisa nousi joka kerran, kun Dow Jones putosi. Hänellä on nyt käytössään rahoituspaketteja, joiden tarkoitus on pelastaa amerikkalaispankit. Suhteessa talouden kokoon ne ylittää jo New Dealin aikaiset valtion toimet. Keskusteluissa olevat jyrkätkään toimet eivät todennäköisesti vastaa kriisin mittakaavaa. Kun kaksi suurpankkia ilmoitti subprime-tappioistaan tammikuussa, se osoitti, ettei pankkien ensimmäinen pelastuspaketti ollut vaikuttanut edes pääongelmiin.financial Timesin mukaan ilmoitukset vahvistivat sen, mitä monet asiantuntijat olivat pitkään epäilleet: vuoden 2007 subprime-tappiot olivat luoti, joka haavoitti pankkeja kuolettavasti. Monet menettivät niin paljon rahaa subprime-asuntolainoihin liittyvissä johdannaisissa, että ne ovat käytännössä olleet maksukyvyttömiä yli vuoden. Newyorkilainen taloustieteilijä Nouriel Roubini arvioi nyt USA: n rahoitustappioiden kokonaismääräksi 3600 miljardia dollaria siinä aukko, jota ei olla läheskään saatu tukituksi. Muualla Euroopan viiden suurimman talouden, Britannian, Ranskan, Italian, Saksan ja Espanjan, odotetaan kaikkien kutistuvan tänä vuonna. Financial Timesin mukaan Euroopan teollisuustuotanto romahti marraskuussa liike-elämän luottamusta luotaavat tutkimukset olettavat, ettei toisen maailmansodan jälkeisistä pahimpiin kuuluvan taantuman pohjaa olla vielä edes saavutettu. Euroopan valtiot alkavat nekin kantaa romahtavien rahoitusjärjestelmien taakkaa. Esimerkiksi Irlanti joutui tammikuussa kansallistamaan kolmanneksi suurimman pankkinsa, ja saattaa joutua tekemään saman kahdelle suurimmalle. Tällaiset toimet nostavat valtionvelkaa eri puolilla Eurooppaa. Euroalueen julkisen kokonaisvelan odotetaan nousevan 75 prosenttiin kokonaisbruttokansantuotteesta. Luottoluokituslaitokset, jotka vastaavat velkaan liittyvien riskien arvioinnista, alensivat tammikuussa Kreikan, Espanjan ja Portugalin luottoluokitusta. Tuo epäluottamuslause tekee niiden menojen rahoittamisen vaikeammaksi. Se johtaa todennäköisesti ankariin leikkauksiin, jotka ovat erityisen vaarallisia Kreikan valtiolle, sillä maassa on noussut voimakas työläis- ja opiskelijaliike. Kriisi on leviämässä Euroopan reunoilta sen ytimeen, samaan aikaan kun puheet valtioiden maksukyvyttömyydestä alkavat levitä sosialistilehdistä talouslehtiin: pienen maan maksujen laiminlyönti voisi saada tuhoa aikaan luottoriskien vaihtosopimusten markkinoilla ja saattaisi jopa tuhota rahoituslaitoksia muissa euroalueen maissa. Britanniassa pääministeri Brown on ilmoittanut uudesta pelastusköydestä pankeille. Pakettiin kuuluu valtion takaus riskilainoille. Monet kommentoijat kuitenkin tajuavat, että tilanteen logiikka ajaa valtiot kohti koko pankkijärjestelmän kansallistamista, mikä tekisi tuollaisista takuista merkityksettömiä. Tänä keväänä odotetaan myös uutta vero- ja menopakettia. Tämä tulee sen jälkeen, kun Britannian on virallisesti vahvistettu olevan taantumassa. Vuoden 2008 viimeiset kolme kuukautta näkivät pahimman supistumisen 80-luvun kriisin syövereiden jälkeen. Taantumista ei johtanut rahoitussektori, vaan teollisuus toisin sanoen reaalitalous on sekin vaikeuksissa. Mikään alue maapallolla ei ole immuuni kriisille. Itä-Aasian taloudet, jotka nojaavat voimakkaasti vientiin, ovat alkaneet tuntea kivun. Kiinan talous kutistui vuoden 2008 loppukuukausina, mikä kehitys todennäköisesti aiheuttaa kasvavaa yhteiskunnallista levottomuutta työpaikkojen kasvun pysähtyessä. Japanin ja Etelä- Korean talouksien odotetaan myös supistuvan. Tämä kehitys ja tulojen lasku öljyntuottajamaissa vaikuttaa sellaisiin talouksiin, kuin USA, joka on riippuvainen ulkopuolisista rahoituslähteistä. Kriisin juuret sin. Kyseessä on kapitalismin järjestelmän kriisi. Sen juuret ovat siinä, minkä Karl Marx tunnisti 150 vuotta sitten voiton suhdeluvun pitkän aikavälin tendenssi alentua. Tuon voittoluvun aleneminen on koko järjestelmän kriisi, koska se määrää, kuinka nopeasti kapitalistit voivat investoida, ja se taas on kapitalismin laajenemisen liikevoima. Sodanjälkeistä kautta luonnehti voittoluvun pitkän aikavälin aleneminen. 80-luvulta lähtien alenemista saatiin estettyä hyökkäämällä työläisten palkkoja ja työehtoja vastaan sekä henkilölainojen kasvulla, mikä tuki työläisten kulutuskykyä, vaikka palkat olivat rajalliset. Lisäksi nousu arvopapereiden hinnoissa, mm. asunto- ja muista lainoista saadut rahoitusvarat, loivat harhakuvaa kannattavuudesta. Nyt näitä harhakuvia riisutaan. Tälla analyysillä on tärkeä merkitys. Jos kyse olisi vain pankkikriisistä tai hetkellisestä liike-elämän luottamuksen katoamisesta, se voitaisiin ratkaista hallitusten ajamin keinoin. Jos se on järjestelmäkriisi, silloin näkemämme on paljon syvempää. Se on kriisi, joka olisi puhjennut paljon aiemmin, ellei olisi ollut rahoituskuplia ja paisutettuja arvopapereiden hintoja. Tarvitaan joko uusi kupla pitämään järjestelmä pyörimässä tai perustavanlainen uudelleenjärjestämisprosessi puhdistamaan järjestelmä ja antamaan tilaisuus laajenemiselle. Kapitalismissa tapahtuneet muutokset sitten edellisen suuren kriisin 30-luvulla tekevät kuitenkin tuollaiset uudelleenjärjestelyt vaikeammiksi. Erityisesti yhtiöiden koon kasvu ja se, miten ne ovat sidoksissa toisiinsa rahoituksen kautta, tekee siitä tuskallisen prosessin. Kannattamattoman monikansallisen yhtiön antaminen mennä nurin tuo riskin, että iso osa järjestelmästä kaatuu. Valtion laajentunut rooli kapitalismissa merkitsee, että panokset ovat korkeampia yhtiön pelastaminen on eri asia kuin kokonaisen maan pelastuspaketti. Kriisin vaikutus Kriisi voimistaa niitä jännitteitä, joita kapitalismissa on. Se kärjistää valtioiden välisiä konflikteja. Hallitukset ovat yhä enemmän panostaneet omien markkinoiden puolustamiseen kilpailijoilta ja oman viennin kasvattamiseen. Tätä on saatellut kasvava sanasota. Obama meni edeltäjiään pidemmälle, kun hän väitti, että Kiina manipuloi valuuttaansa lisätäkseen vientiään ja lupasi aggressiivisia toimia. Odottakaa lisää poliittisia yhteenottoja ja mahdollisesti jopa sotilaallisia konflikteja. Jännitteet kasvavat myös järjestelmän huipulla ja sen pohjalla olevien välillä. Mm. Britanniassa hyökkäys työläisiä vastaan on jo liikkeellä. Siellä monet yhtiöt ovat käyttäneet taantumaa hyökätäkseen palkkoja vastaan ja erottaakseen työläisiä. Työttömyyskorvauksia hakevien määrä kasvoi 34,4 prosenttia vuoden aikana syyskuuhun Nuoriin se on iskenyt erityisen kovasti vuotiaiden työttömien määrä nousi korkeimmilleen sitten vuoden Financial Timesin erikoisliite johtamisesta laskukaudella neuvoi johtajia, että taantumassa työntekijät tajuavat, ettei yritys voi jatkaa samaa mitä se on tehnyt ennen. Laskukausi heikentää heidän muutosvastarintaansa ja on valmis ulkoinen järkisyy oikeuttamaan tuskalliset päätökset, jotka parempina aikoina tuntuisivat äärimmäisiltä. Köyhemmissä maissa vaikutus on vieläkin suurempi nälän, tautien ja joukkotyöttömyyden tuska. Tuollainen tuho saattaa nielaista myös teollistuneempia maita. Eräs hiljattainen tutkimus valtioista, joissa saattaisi tapahtua täysi romahdus, listasi Unkarin, Bulgarian, Romanian, Argentiinan, Venezuelan, Ecuadorin, Meksikon, Venäjän, Ukrainan, Baltian maat, Pakistanin, Indonesian ja Etelä-Korean. Vastarinta Tarina ei kuitenkaan lopu tähän. Äskettäiset kamppailut, esimerkiksi Egyptissä, Kreikassa ja suurissa osissa Latinalaista Amerikkaa, osoittavat, että työläiset ovat säilyttäneet kyvyn vastarintaan. Tähän asti kriisi ei ole saanut aikaan nousua työläisten taistelussa kaikkialla. Talouskriisi johtaa aina työläisten keskuudessa pelon ja vihan yhdistelmään pelon, että he menettävät työpaikkansa, mutta myös vihan, että heidän odotetaan maksavat sellaisen järjestelmän epäonnistumiset, johon heillä ei ole valtaa. Ammattiliittojohtajat näkevät pelon ja pyrkivät hillitsemään vihaa, hillitsevät lakkoja ja sanovat, etteivät työläiset voi taistella taantuman aikana ajatus, josta on tullut itseään toteuttava ennustus. Mikään maa ei kuitenkaan ole immuuni taistelulle. Taantumassa työläisryhmät voivat äkkiä päättää, ettei heillä ole muuta mahdollisuutta, kuin taistella työpaikkojen pelastamiseksi ja palkkojen puolustamiseksi. Tuollainen taistelu voi nousta ryhmistä, joilla ei juuri ole taistelutraditiota, tai vakiintuneemmista ryhmistä, joissa sosialisteilla ja muilla militanteilla on mahdollisuus saada yleisöä. Ja on mahdollisuus, että kriisi jyrkkenee äkkiä, kuten Argentiinassa , kun pankkijärjestelmän sulkeminen pani liikkeelle joukkoliikkeen synnyn. Tässä kontekstissa on elintärkeä työpaikoille ja asuinalueille juurensa saaneiden sosialistiryhmien rooli, jotka pystyvät antamaan poliittista suuntaa vihalle ja yleistämään taisteluita.