Väitöskirjan tekijän tieteenteoriaa, metodologiaa, tutkimusmenetelmiä ja atk-keinoja

Transkriptio

1 Seppo Raiski (Tämä on vielä osin työn alla!! Muokattu C-I:ssä versiosta Toivon palautetta. Jos siteeraat, pyydän siteeraamaan kirjoittajan intentioita) Väitöskirjan tekijän tieteenteoriaa, metodologiaa, tutkimusmenetelmiä ja atk-keinoja 1

2 Johdanto Kirja johdattaa aineistojen analyysiin ja tutkimuksellisiin strategioihin. Esimerkit ovat usein sosiologiasta, mutta analyysi ja käsitteenmuodostus ovat hyvinkin samankaltaisia monissa humanistisissa tieteissä, kulttuuritieteissä, kasvatustieteissä ja yhteiskuntatieteissä. Yksi erityisteema on ATLASti-nimisen kolmannen sukupolven kvalitatiivisen tutkimuksen ohjelman käyttö. Tuo ohjelma on paitsi työkalu myös kokonainen ympäristö analyyttiselle työskentelylle. Ympäristö mahdollistaa hyvinkin monenlaisen toiminnan ja antaa työskentelylle tukea. Toinen yleisesti käytetty ja varteenotettava kvalitatiivisen tutkimuksen ohjelma on NVIVO. Senkin käyttö voi mainiosti tapahtua tässä esitettäviä suuntaviivoja ja ideoita noudattaen. Nämä ohjelmat ovat myös oiva ympäristö selvittää analyysin yhteydessä käsitteenmuodostuksen (teorianmuodostuksen) asioita. <alav. NVIVOn teknistä hallintaa palvelee julkaisu Luomanen, Jari ja Räsänen, Pekka: Tietokoneavusteinen laadullinen analyysi ja QSR NVivo -ohjelmisto. ISBN: ISSN: X 179 s. nid Turun yliopiston sosiologin laitos. Atlasti-ohjelman teknistä käyttöä varten on saatavissa englanninkielinen käsikirja ohjelman kotisivuilta Samasta osoitteesta voi imuroida myöskin ohjelman demoversion. Demo-ohjelmassa on pelkkä tallennusrajoitus eli se toimii täydellisen ohjelman tavoin paitsi että määrättyä kokoa isompia projekteja ei vain voi enää tallentaa. Opiskelu- ja itseopiskelukäytössä demoversio on erinomainen. Atlasti-ohjelma on syksyllä 2004 päivitetty versioksi 5.0. Muutokset ovat hyviä parannuksia, mutta eivät koske ohjelman periaatetasoa. Suosittelen version 5.0 käyttämistä teknisistä syistä. Suomen kielellä on saatavilla oppaita ja tukea verkosta ennen muuta Atlasti-ohjelman teknistä käyttöä varten. 1. Timo Moilasen artikkeli: 2. Markku Lonkilan ja Jussi Silvosen opetusmoniste tekstianalyysiin: 3. Aija Kaartisen sivut: 4. Englanninkielinen tekniikkakurssi: 5. Suomenkielinen tekniikkakurssi verkossa: 6. Antero Aunesluoma 2001: > Tekniikan osalta tukea ohjelmien käyttöön on saatavissa. Ohjelmasta ja sen teknisestä hallinnasta ei kuitenkaan ole hyötyä ellei tiedä mihin pyrkii. Siksi on paneuduttava tutkimuksen strategioihin ja tapoihin, joilla työvälineitä voi käyttää. Onneksi ohjelmat ovat viime aikoina tulleet aiempaa helppokäyttöisemmiksi. Tekniikan opiskelu vie kokemuksieni mukaan 6-10 tuntia, tutkijaksi tuleminen sen sijaan paljon enemmän. 2

3 I Missä minä tutkijana olen? Sosiologia kuten kaikki tiede muodostaa teorioita ja käyttää niitä jatkossa asioita koskevana teoreettisena esiymmärryksenä. Teoriat ovat tutkimuksen tuottama tulos ja kaiken jatkotyöskentelyn lähtökohta tai analyyttisen työskentelyn resurssi. Teorioilla on monia kiinnostavia ominaisuuksia kuten että niitä voi käyttää yhä uusiin realiteetteihin. Teorioilla on siis yleispätevyyttä. Erving Goffmanin teoria kasvokkaisen vuorovaikutuksen kehyksistä on käsitteistö, jonka avulla voi havainnoida ja analysoida luentoja, kahvilakäyttäytymistä ja perhe-elämää. Kaikista näistä kohteista voi goffmanilaisin silmälasein löytää seuraavat asiat: 1. vastavuoroiset odotukset, 2. vuorovaikutuksen sääntöjä (kuten että luennoilla yleisö tarjoaa luennoitsijalle yhä uudelleen tilaisuuden jatkaa juttua vaikka tässäkin vuorovaikutuksessa pohjana on vuoronvaihtoon perustuva keskustelu), 3. tilanteenmäärityksen (vastaus kysymykseen Mitä täällä on meneillään). Goffmanin käsitteistö ei ole millään erityisellä tavalla sidoksissa vuorovaikutuksen lajiin, ei Suomeen eikä viime vuosikymmeniin. Käsitteistö (teoria) on abstrakti analysoitaviin realiteetteihin nähden siinä mielessä, että käsitteellistäessämme kasvokkaisen kohtaamisen asioita vuorovaikutuksen kehyksiksi me panemme vuorovaikutuksen lukuisia erityisiä piirteitä sulkeisiin. Voi myös sanoa, että me abstrahoimme ne pois antaessamme realiteeteille käsitteistyksen tai ymmärtäessämme realiteetit esiymmärryksen mielessä valitun teorian antamien silmälasien valossa. Abstraktion ansiosta luentosali 3:n klo 9.15 alkaneesta rajattoman rikkaasta inhimillisestä tapahtumasta tulee vuorovaikutusjärjestys ja sellaisena joskus erityisesti luento ja joskus seminaari. Kun me tunnistamme kyseisen tapahtuman luennoksi, me annamme sille käsitteistyksen, me käsitteistämme sen. Tällöin realiteeteista, jotka alussa vain osoitettiin tai nimettiin, tulee tapaus jonkin käsitteistön alle. On toki mahdollista, että luento on mennyt siinä määrin sekasortoiseksi, että me katsomme parhaaksi käsitteistää sen mellakaksi. Takavuosina yksi urheilulaji oli luentojen muuttaminen poliittiseksi debatiksi. Luokituksessa (realiteettien identifioinnissa, tunnistamisessa, analyysissa) me voimme myöskin erehtyä ja joskus olla pitempäänkin eri mieltä. Jos akateemisessa kasvokkaisen vuorovaikutuksen tilanteessa on useita puhujia peräkanaa äänessä, vuorovaikutus onkin ehkä käsitteistettävä seminaariksi. Voi tietysti olla, että kyse on luentoseminaarista, jossa on sekä luentoa että ryhmätyötä ja keskustelua ja sellaisena voi vaatia käsitteellisen täsmennyksen erikoislaatuiseksi seminaariksi, jossa on myös osanottajat yleisöksi tekevää luennointia. Tutkimuksellisessa mielessä usein keskustellaan pitkäänkin lsiitä, minkä käsitteen alle asia on vietävä. Asian tunnistamisessa joksikin käytetään yleensä käsitteitä pitemmälle meneviä kriteereitä ja kiistat koskevat toisinaan luokituksen kriteerien soveltamisesta tapaukseen tyyliin ovatko oliko Joensuun skinitoiminta rasismia tai ovatko itsemurhapommittajat durkheimilaisittain tarkastellen altruistisen itsemurhan tekijöitä. Monet kiistat koskevat siis luokituksen kriteerejä ja kriteerien soveltamista eivätkä välttämättä käsitteellisiä erotteluita. Me voimme olla aivan yksimielisiä erottelujärjestelmästä kuten televisio-ohjelmien jakautumisesta viihteeseen, uutisiin, asiaohjelmiin ja lastenohjelmiin samalla kun kiistelemme siitä, minkä käsitteen alle Uutisvuoto on vietävä. Erimielisyys voi syntyä sen mukaan siitä, mistä kohtaa ja mistä näkökulmasta havaintomme on peräisin. Toisinaan juuri luokitusongelmat 3

4 johtavat erottelujärjestelmän ja koko käsitteistyksenkin organisointiin uudeksi. Tällöin kyse on teoreettisesta muutoksesta. Itse teoriat todellakin muuttuvat. Abstraktiutensa ja sen tuoman symbolisesti yleistyneen kommunikaation välityskykynsä ansiosta teorioita ei kuitenkaan tarvitse jatkuvasti muuttaa analysoitavien ja käsitteistyksen alle luettavien kohteiden tahdissa, vaan teoriat kykenevät käsitteistämään hyvinkin erilaisia realiteetteja ja hyvinkin erilaisissa yhteyksissä. Jos ajattelemme Goffmania, meidän on jopa vaikea keksiä tilanteita, joihin ei voisi soveltaa goffmanilaista vastavuoroisten odotusten käsitteistöä. Sellaisia kuitenkin voi löytää. Ajatelkaamme pienen lapsen egosentristä leikkimistä toisten rinnalla vaan ei toisten kanssa. Ehkäpä myös uskovien keskittyessä rinta rinnan jumalan palvelemiseen ainoa spesifi vastavuoroinen odotus on saman jumalan palveleminen. Tällaiset erikoismateriaalit voivat antaa aiheen uusien käsitteiden kehittämiseen tai vanhan käsitteistyksen perusteelliseen uudelleenorganisointiin. Teorianmuodostukseen tähtäävä toiminta käyttääkin usein erikoismateriaalia, äärimmäisistä, harvinaisista tai liian tuttuina huomaamattomiksi jääneistä seikoista. Teorioiden omaksuminen on paljon helpompaa kuin niiden synnyttäminen ja jalostaminen tutkimuksen kautta. Tärkein tapa teorioiden omaksumiseksi on lukea kirjallisuutta ja siten omaksua kulttuurin pysyvää pääomaa, siis aiemman ajatustyön tuottamia resursseja omiksi valmiuksikseen. Sivistysyliopiston konseptioissa ja vaikkapa Hans-Georg Gadamerin tavassa ymmärtää traditio yksilöön nähden ylivoimaiseksi tieteen pysyvän pääoman omaksuminen on itsestäänselvä, itse asiassa tärkein tavoite. Oppi ja ilmoituksellinen tieto oli pitkään lähes ainoa tunnustettu tietämisen muoto. Tutkimusta ja uutta tietoa korostavassa 1600-luvun tiedeakatemioista tiedon ja tutkimuksen ideassa on annettu sijaa tutkimukselle, ennen muuta empiiriselle ja kokeelliselle tutkimukselle luonnontieteiden alalla. Silti vielä 1700-luvulla väitöskirjat Suomessa tarkastettiin sitä vastaan, että niissä ei ole mitään uutuuksia. Sittemmin asia on kääntynyt lähes päälaelleen. Tänä päivänä tutkimus ja uuden tiedon arvostus on korkealla, jopa niin että uutta tavoitellaan optimistisesti ilman suhdetta saavutettuun tietämykseen. Usein huonoin tuloksin kuten venäläisen proletkultin ja kiinan kulttuurivallankumouksen projektit osoittavat. Kaikki uusi tietämys ei ole yhteydessä vanhaan, mutta minun arvioni on, että 95% uudesta tiedosta saavutetaan paradigmaattisilta edellytyksiltä. Loput viisi prosenttiakin saattavat olla paradigmoista hyvin tietoisten tutkijoiden luomuksia. Myös Juha Hakalan Nobelin palkinnon saajien haastattelut korostavat klassista jättiläisen harteilla seisomista. Tutkimus on työnjaollisesti pitkälle eriytynyttä. Käsitykseni on, että vaaka on heilahtanut sivistysyliopiston ideasta latistuvaan tutkimusymmärrykseen päin. Yhä useammin törmää tutkimukseksi kutsuttuun työhön, jossa ei tunneta alalla aiemmin tehtyä työtä ja jossa ei hallita edes sitä teoriaa, jota haluttaisiin soveltaa, puhumattakaan siitä, että omat valinnat olisi perusteltu teoreettisten vaihtoehtojen kentässä. Samalla jokin pieni joukko tutkijoita tuottaa teoreettista ymmärrystä laajan tutkijajoukon käyttöön melko valmiiksi pureskellussa muodossa tai metodisina resepteinä. Esimerkiksi diskurssianalyysin osalta harva lukee Foucaultinsa tai Potter&Wetherellinsä, vaan ottaa opit valmiiksi pureskeltuina Jokinen ym. Diskurssianalyysin aakkoset teoksesta. Maassa on harvalukuinen, mutta sitäkin merkityksellisempi teorioiden harrastajien joukko. Uskallan nimetä muutamia: Risto 4

5 Heiskala (modernin yhteiskunnan teoriat), Arto Noro (Simmel), Risto Eräsaari (hyvinvointivaltioteoreetikot), Pertti Alasuutari (kulttuuriteoriat), Ilpo Helén (Foucault), Riitta Jallinoja (perhe), Veli Verronen (Thomas S. Kuhn ja uusi tieteenfilosofia), Risto Kangas (Habermas ja Luhmann), Seppo Raiski (Niklas Luhmann). Luettelo on varsin mielivaltainen ja sosiologiaa maailman napana pitävä. Luultavasti maasta löytyy humanistis-yhteiskuntatieteellisistä aloilta muutamia kymmeniä ellei sata parisataa teoreettisiin tuloksiin aktiivisesti tähtäävää henkilöä. Tänä päivänä tutkijoiden suuren joukon on kuitenkin aidosti vaikea nähdä, missä kontekstissa he työtään tekevät. Tutkimustoiminta on voimakkaasti eriytynyt eikä ammattitutkijoiden koulutukseen juurikaan sisälly (tavoitteista huolimatta) edes tohtoritasolla tieteenteoriaa ja tieteentutkimuksellista käsitteistystä tutkimustoiminnan järjestelmistä. Ammattitutkijoita ohjaa ymmärtääkseni byrokratian avaamat tutkimustyön mahdollisuudet ja intuitio siitä, millä suunnalla työtään haluaa tehdä ja mihin se oletettavasti liittyy. Organisaatiot pyrkivät järjestämään tutkimustoiminnan sitä profiloiden, päällekkäisyyksiä poistaen, yhteiskunnallista relevanssia silmällä pitäen ja toiminnan tieteellistä merkitystä huomioiden. Osin tiedehallinto käyttää myös asiantuntijoita tutkimusta organisoitaessa. Tiedehallinnon tutkimusta koskeva ymmärrys kuitenkin operoi äärimmäisen elementaaristen käsitteellisten resurssien avulla, ennen muuta tiedon, painopisteiden ja yhteiskunnallisen relevanssin käsitteillä. Se ei juurikaan kykene orientoitumaan tieteen sisältöihin eikä orientoimaan tutkimusta sisältöä koskevin perustein. Tyypillisesti tieteellisistä tuloksista puhutaan laadunvalvonnan termein. Laadunvalvonta on usein sangen ulkonaista toimintaa. Tieteellistä toimintaa tarkastellaan silloin niin abstraktein käsittein, että toiminnassa voisi yhtä hyvin olla kyse kaunokirjallisuudesta, astrologiasta tai makkaranvalmistuksesta. Jos laajentuneiden tiedeyhteisöjen omassa itseään korjaavuudessa on ongelmia, pelastusta ei tule ainakaan laadun varmistuksen järjestelmistä. Oikaisut saattavat tapahtua hyvinkin suurina skandaaleina, jossa suuria tutkimuksellisia blokkeja osoittautuu arvottomaksi. On varmasti hyväkin asia, että tiedehallinto ei voi sisällöllisesti ohjata tutkimusta. Aikanaan tästä asiasta käytiin niin sanottu finalisaatiokeskustelu, jossa kysyttiin voiko ja pitääkö tiedettä ohjata yhteiskunnallisten päämäärien mukaisesti. On kuitenkin tavaton virhe, jos hallinto ei ota huomioon seuraavia seikkoja: - tieteellä on kulloisenkin tuloksensa muodossa pääomaa, jota omaksutaan koulutuksen keinoin - tutkimus ryvästyy kilpailevien tutkimusohjelmien mukaisesti ja tuottaa tuloksia toisinaan hyvinkin pitkillä aikajänteillä Tutkimustoimintaa ei voi makkaratehtaan tapaan tarkastella yhden tietoaineksen jalostamisena. (Kaikki kunnia toki makkaratehtaan kamaran ja lihan luovalle käytölle sekä tuotedifferentiaatiolle.) Tieteenharjoitusta voidaan eri tarkoituksiin luonnollisesti kuvata monilla tavoilla. Sitä voidaan kuvata ainakin tutkimustoiminnan tieteenaloiksi eriytymisen näkökulmasta, opetus- ja tutkimustoiminnan eron näkökulmasta sekä tutkimuksen tehtävän ja yhteiskunnallisen relevanssin kannalta. Tutkimukselliselta kannalta yksi kuvaus on kuitenkin ratkaiseva, sellainen, joka voi auttaa tutkijaa itseään orientoitumaan. Se on tieteen kuvaaminen sen 5

6 tutkimusohjelmien kannalta. Tämä tapa kuvata tiedettä on jäntevämpi kuin tieteen kuvaaminen traditioiksi tai koulukunniksi. Suuri osa tutkimustyöstä tapahtuu tutkimusohjelmina Thomas S. Kuhnin ja Imre Lakatosin näille termeille antaman merkityksen mukaisesti. Vaikka akateemisessa tutkimuksen kentällä tapahtuu muutakin kuin tutkimusohjelmiin sitoutuvaa toimintaa, tämä muukin tulee ymmärrettäväksi parhaiten tutkimusohjelmien kautta. Thomas S. Kuhn osoitti, että normaali tutkimus, joka ongelmanratkaisutoiminnassaan ottaa tilapäisesti paradigmansa annettuna, on luonteeltaan produktiivista. Veli Verronen on tämän erinomaisesti osoittanut Thomas S. Kuhnia koskevassa väitöskirjassaan (1986). Samaan suuntaan kulki myös Larry Laudanin ajatus unohdetussa teoksessa Science and Values (1984). Jos tutkimus ymmärretään tutkimusohjelmiksi, tutkimuksesta osataan kysyä sen teoreettisia resursseja. Tutkimuksen ei oleteta alkavan nollasta vaan ponnistavan radikaaleihinkin uusiin tuloksiin jo tehdyn pohjalta. Tutkimuksen tuottama informaatio yleensä tuhoutuu. Voi sanoa, että se onneksi tuhoutuu. Muuten olisimme jo hautautuneet tekstimassaan. Se ei kuitenkaan tuhoudu jälkiä jättämättä, vaan ennen muuta uusien kysymysten hyväksi. Sosiologiassakin sosiologian traditio voidaan hahmottaa sen mukaan, mihin kysymyksiin sosiologit ovat etsineet vastauksia (Ks. esim. Turner, The Structure of Sociological Theory). Kysymysten muuntumisen seuraaminen on hyvä tapa kuvata sosiologisen työn muutosta. Francis Bacon ja hänen jälkeensä Marxia edeltäneet utopistisosialistit ja myös nuori Marx kysyivät yleensä, millainen olisi hyvä yhteiskunta. Siis konditionaalissa. Ranskan vallankumouksen jälkeinen sosiologia sen sijaan kysyi, miten järjestys on mahdollinen muutoksen oloissa. Vanha Marx etsi yhden teoreettisen oppi-isänsä, Adam Smithin, tavoin myös objektiivista tai kollektiivista tulosta ja prosessia, jotka muodostuvat yksilöiden toiminnan yhdelmänä ja joka ei samastu yksilöiden intentioihin. Emile Durkheim etsi instituutioiksi kiteytynyttä sosiaalista todellisuutta, joka olisi esineen kaltainen ja objektiivinen ja omaa laatuaan sekä psykologisiin faktoihin että biologisiin faktoihin nähden. Näissä kysymyksissä oli sosiologian alku tieteenä. Kysymysten muuntuminen on jatkunut 1900-luvun ajan luvun verkostotalouden muodossa toteutuneen globalisaation ensi metreillä sosiologit kysyivät mahdollisuuksia ja uhkia hyvinvointivaltion rakentamisessa, kun vaikkapa globalisointi, uusliberalismi ja privatisointi näyttivät yhteensovittamattomilta hyvinvointivaltion kanssa. Tämä kysymys on usein kuitenkin korvattu kysymyksellä hyvinvoinnista ja hyvinvointiyhteiskunnasta. Silloin hyvinvointia ajatellaan riippumatta siitä onko hyvinvointipalvelut tuotettu julkisen tahon vaiko yksityisten toimesta tai jaettu jakopolitiikalla vai ostettu yksityisin varoin. Elämäntavan tutkimuksen alueella löytyy esimerkkejä siitä, miten moralistinen kysymyksenasettelu on vaihtunut steriilin neutraaliksi kun käsitellään vaikkapa rikollisuutta ja alholismia. Toisinaan liikutaan myös vastakkaiseen suuntaan kuten todettaessa, että seksin ostamista ei pidä laillistaa, koska seksin ostaminen on moraalitonta. Seksuualista hyväksikäyttöä on käsitelty suorasukaisesti pahuuden moraalisten erotteluiden avulla. Tutkimustoimintaa on hyvä luonnehtia sen mukaan, mihin kysymyksiin haetaan vastauksia. Se informaatio, joka on tuotettu vastauksina vanhoihin kysymyksiin, on meille yleensä tuhoutunutta informaatiota, koska me emme enää esitä noita kysymyksiä. Me näemme alkoholistien moraalisen rappion pohtimisessa tai ihmisten synnynnäisen rikollisen luonteen pohtimisessa enintään aatehistoriallisesti kiinnostavaa 6

7 keskustelua. Harvaa kiinnostaa myöskään se elävätkö maalaiset kaupunkilaisten kustannuksella vai päinvastoin. Tai se pitäisikö äärimmäinen vasemmisto päästää hallitukseen. Nämä eivät ole sosiologian ajantasaisia kysymyksiä ja siksi niihin liittyvä informaatio on tuhoutunut, vaikka sitä on kilometrikaupalla kirjastojen ja varastokirjastojen hyllyillä. Toisinaan vanhoihin kysymyksenasetteluihin on kuitenkin palattava. Itsestäni tuntuu, että työyhteiskunnan käsitteistö on niin pitkälle kolonialisoinut elämismaailmamme, että meidän on vielä joskus purettava vaikkapa tämän päivän lasten hoitoon, perheeseen ja kasvatukseen liittyviä kysymyksenasetteluita. Kulutuksen ja oman elämänsä pitämisessä kotityönä, josta pitää maksaa palkka, on käsitteellisesti jotakin mätää. Samaten mielestäni kansanedustajat, sotilaat ja virkamiehet ovat pikemminkin funktioissa ja saavat palkkioita kuin tekevät työtä, josta voitaisiin maksaa työsuoritteen tai työn tuotteen mukaisesti mitoitettua palkkaa. Ja vaikka formulakuskeista sekä NHL-kiekkoilijoista puhutaan työnsä tekijöinä, kyse on enemmänkin tietoisesta parodiasta näiden henkilöiden saadessa tulonsa sen mukaan, mikä arvo heillä on kyseiselle liiketoiminnalle. Tutkimuksellisen kysymyksenasettelun muutos kytkeytyy teorioihin. Ensinnäkin kysymyksenasettelu voi viedä ongelmat eri teorioiden piiriin. Alkoholismi on vaeltanut etiikan teorioiden alta lääketieteelliseksi ongelmaksi ja sieltä sosiaaliseksi ja kulttuuriseksi ongelmaksi ja viime aikoina jälleen myös geneettisen perimän alassa selviteltäväksi ongelmaksi. Ympäristökysymykset ovat siirtyneet politiikan alta juridiseen ja taloustieteelliseen käsittelyyn. Muuntuva kysymyksenasettelu voi merkitä teoreettisen resurssin vaihtamista aivan radikaalin alan vaihdon mielessä. Mutta myös monet muut muunnokset ovat mahdollisia. Realiteetteja voidaan istuttaa teoreettisiin yhteyksiin uudella tavalla, teoriat itsessään voivat muuntua ja myös uusia teoreettisia resursseja saattaa syntyä, vaikka se on melko harvinaista ja aina merkkitapaus tutkimuksessa. Jokaisen tutkijan onnena tai kohtalona ei ole kohdata perinpohjaista teoreettista kumousta. Sosiaalitieteiden käsitteellinen muutos on keskustelun tasolla toisinaan ollut niin voimakasta, että sitä on ollut jopa vaikea hahmottaa. Kuitenkin sosiaalitieteissä kaikista ehdotuksista henkiin jää vain pieni määrä teoreettisia rakennelmia. Kokonainen post-moderni keskustelu vain jätetään taakse. Näin käy useimmissa diskursseissa. Kukaan ei voita lopullisesti, vaan diskurssi vaihtuu. Kokonaan uudet teoriat ovat mahdollisia, vaikka usein uusina esitetyt teoriat eivät tarkemmin luettaessa olekaan varsinaisia innovaatioita, vaan joitakin muita muunnoksia. Vaikka normaali, johonkin tutkimusohjelmaan sidottu tutkimus, on produktiivista, on joitakin tilanteita, joissa teoreettista resurssia ei näyttäisi olevan käytettävissä. Rauhan- ja konfliktintutkimus, naistutkimus, kehitystutkimus ja ympäristötutkimus ovat minun akateemisen urani aikana lähteneet liikkeelle sosiaalisesti relevanteista kysymyksistä. Ne eivät ole heti tienneet oikeata tai hedelmällisintä teoreettista yhteyttään. Ne kävivät läpi kaikki mahdollisuudet: - uusi problematiikka itsessään merkitsee uuden tieteen syntyä, - uusi problematiikka on analysoitava soveltamalla useita vanhoja teorioita, - uusi problematiikka alkaa muodostaa uutta tiedettä kun siihen sovelletaan eri metodeja tai lähestysmistapoja tai teorioita 7

8 problematiikka vaatii hahmottuakseen jonkinlaista synteettistä monitieteisyyttä Monet tutkimusteemat voidaan viedä useaan teoreettiseen yhteyteen. Niinpä ympäristökysymyksiä käsiteltiin aluksi etupäässä poliittisina tai oikeudellisina kysymyksinä ja ajateltiin, että valtion taholta tuleva poliittinen ohjaus on tarpeen. Myöhemmin näitä kysymyksiä on kuitenkin ruvettu tehokkaasti käsittelemään oikeudellisissa, taloudellisissa, kulttuurisissa sekä kasvatuksellisissa yhteyksissä. Ongelmia on tutkimustiedon tuottamisen osalta syntynyt silloin kun realiteetteja ei ole viety mihinkään teoreettiseen yhteyteen. Tällöin on parhaimmillaan jäänyt jäljelle metodeja, joihin yritetään tukeutua. Pahimmillaan on jääty omaan hiekkalaatikkoon tai ghettoon ylläpitämään omaa omituista oppia. Kaikki yllä mainitsemani, aikanaan uudet tutkimusalat ovat jossain vaiheessa niin sanotusti lämmineet sisään päin ja keskustelleet vain samanmielisten kanssa. Kuitenkin ne ovat yleensä onnistuneet voittamaan pettävän sisäpiiriturvallisuuden houkutukset ja avautumaan. On mahdollista, että syntyy uusia tieteitä. Tällöin voidaan ajatella, naistutkimuksen esimerkkiä käyttääkseni, että miesnäkökulmaisesti vinoutunut tutkimus ei ole hyödyntänyt naisten arjen kokemusta (kasvatus, synnytys, vastuurationaalisuus, alistus, kodin arki). Johtopäätös voisi olla, että on muodostettava uusi tiede, naistutkimus, tämän käyttämättömän aineiston varaan. Tieteet eivät kuitenkaan synny aihepiirin tai materiaalin mukaisesti, vaan vasta materiaalin ottaminen analyysin kohteeksi joidenkin teoreettisten resurssien avulla on produktiivista tutkimusta. Ei kuitenkaan ole täysin poissuljettua, etteikö jossakin materiaalissa ja joidenkin kysymysten takia löytyisi täysin uusia näkökulmia tai teorioita. Mutta tällöinkin nuo teoriat on tunnistettavissa teorioiksi ylipäänsä ja uusiksi teorioiksi erityisesti vain tieteenharjoituksen muita tutkimusohjelmia vasten. Ne ovat siis toisenlaisia tutkimusohjelmia. Uutuuden suuren arvostuksen aikakautena pyrkimys uutuuksiin (rajojen ylittäminen, toisenlaisen tekeminen, erottautuminen) on valtavaa. Tilanne on sama kuin pienellä saarella meren ulapalla. Vain harva saarelta mereen uutuuden etsinnässä uskaltautuva löytää jalkojensa alle kiinteää pohjaa. Uusi ja toisenlainen ovat aluksi vain negaatioita, joita ehdollistaa se, minkä negaatioita ne ovat. Hegelin ajatuskuvioin voisi sanoa, että negaation alassa voi syntyä määrätty jokin. Sitä me emme kuitenkaan tunne ennen sen tuottamista. Myös metodisesti suoritetulla ekploratiivisella toiminnalla, kenttätyöllä, tiheällä kuvauksella, aineistolähtöisyydellä, fenomenologisella asenteella ja etnometodologialla voi olla oikeutuksensa nimenomaisesti uuden etsimisessä. Mutta uutta ei voi tuntea uudeksi muuten kuin teoreettisesti jo jäsennettyä vasten. Aiempiin teorioihin etäisyyttä pitävä kenttätyö on tärkeä tutkimuksellinen laji. Yliopistollinen opetus ja opiskelu ovat oikotie tieteen pysyvän pääoman hallintaan. Pyörän keksiminen uudelleen ei ole tarpeen eikä veronmaksajan varojen oikeata käyttöä. Pitämällä huolen opetuksesta me säästämme veronmaksajien varoja. II Mitä teoriat ovat? 8

9 Teoriat ovat sekä kommunikatiivinen tulos aiemmasta tutkimuksesta että uusia asioita koskevan kommunikaation ja tutkimuksellisen toiminnan resurssi. Teorioiden omaksuminen lukemalla kirjoja ja tutkimuksia on tehokkain tapa saada käsityksiä asioista. Teorian pohjalta meillä on odotuksia asioihin nähden ja vain vakiintuneita odotuksia vasten me voimme tunnistaa jonkin asian kulkevan odotuksien vastaisesti eli olevan uusi, tai anomalinen eli käsityksiin soveltumaton. Teorian voi ensi mielikuvana ajatella kurinalaiseksi puheeksi. Teorian omaksuneen ei ole mahdollista väittää tai hyväksyä mitä tahansa kommunikaatiota, vaan teorian termeillä on ainakin joitakin tarkasti määriteltyjä keskinäisiä suhteita. Ajatelkaamme tutkimustoiminnan esimerkkinä goffmanilaista vuorovaikutuksen analyysia ja tarkastelkaamme sitä sen teoreettisen resurssin kannalta. Goffmanilainen puhe voi koskea ja kuvata hyvinkin erilaisia aihepiirejä kuten yleisöä, luentoa ja kahdenkeskistä seurustelua vuorovaikutuksen kannalta. Mutta samalla kuvaus kulkee aina määrätavalla sellaisten teorian termien kuin vuorovaikutus, odotukset, säännöt ja tilanteenmääritys kautta. Puheena ja teksteinä teoria on perusluonteeltaan dynaamista merkitysten tuottamista eri kohteista, teoista tai tapahtumista. Se on puhetta ja tekstiksi muutettua puhetta. Teoria on olemassa tuon dynaamisen merkitysten tuottamisen sisäisinä periaatteina. On tehtävä erityistoimia, jos haluamme kuvata teoriaa itseään. Meidän on omaksuttava toisenlainen havainnoija-asema kuin mitä teoriaa tutkimuksessa resurssinaan käyttävillä on. Meidänhän on havainnoitava teoriaa käyttävää tutkijaa (tai muuta havainnoijaa). Ensimmäinen huomiomme tästä asemastamme käsin on juuri se, että goffmanilaisin silmälasein realiteetteja analysoivan henkilön puhe tai teksti kulkee aina tiettyjen termien kautta ja että noilla termeillä on aina jokin sama keskinäissuhde (relaatio). Saadaksemme asiat vielä havainnollisemmin eteemme jäädytämme tilapäisesti teorian ottamalla siitä pysäytyskuvan, ja kiinnittämällä huomiomme keskeisten termien välisiin relaatioihin. Teoriaa tällaisena jäädytettynä teoriana voidaan pitää termiorganisaationa. Termeillä on välillään erilaisia relaatioita ja puhe kulkee teorian termien kautta näitä relaatioita noudattaen. Esimerkki yksinkertaisesta termiorganisaatiosta (Paul Thagaard, Philosophy of Science, vol 57, no 2 mukaillen) 9

10 Termiorganisaatio sisältää termien ja relaatioiden ansiosta jo pelkkänä organisaationa tietoa! Teoriaan sitoutunut puhe nimittäin kulkee termien välisten relaatioiden osoittamalla määrätavalla. Me voimme lukea termiorganisaatiosta, että kanarialintu on lintu ja koska linnut ovat eliöitä, myös kanarialinnut ovat eliöitä. Edelleen tiedämme teorian ansiosta, että kanarialinnut ovat yleensä keltaisia ja että nokka on osa lintua. Termit lintu ja nokka on linkitetty relaation jollakin on osanaan avulla. Linkittäminen merkitsee relaation valintaa ja sen käyttämistä kahden termin välillä. On hyvä huomata linkittämisen ja relaation ero. Relaatio on looginen tai substantiaalinen suhde. Termien linkittäminen tai jättäminen linkittämättä jollakin relaatiolla riippuu taas siitä, miten puheen kurinalaisuus rakennetaan. Kaikki kyseisen biologisen teorian mukainen puhe kulkee tiettyjen termien osalta määrätavalla eli linkkeinä käytettävien relaatioiden mukaisesti. Käytettävissä olevia termien välisiä relaatioita on useanlaisia, osa on luonteeltaan loogisia tai formaalisia ja osa teorian sisältöön sidottuja relaatioita. Jo tämän yksinkertaisen teoriaa koskevan tarkastelun avulla voi nähdä hedelmättömien umpikujien mahdollisuuksia. Tutkija voi mainiosti jäädä lopuksi ikäänsä siirtymään termistä toiseen relaatioiden mukaisesti. Ja jos yksi teoria tulee liian tutuksi, hän voi vaihtaa toiseen teoriaan ja voipa hän vielä verrata yhtä termiorganisaatiota toiseen kertomalla mitä Habermas ajattelee ja mitä Bourdieu. Tällainen termiorganisaatioiden läpikäynti on loputon projekti. Termiorganisaatiot sinänsä eivät myöskään tarjoa mitään kiinnekohtaa sille, millä perusteella valita vaihtoehtoisten termiorganisaatioiden välillä tai miten kehittää termiorganisaatiota. Teoriat ovat dynaamista merkitysten luontia. Puhe (tai teksti) kommunikaationa koskee jotakin tai tarkoittaa jotakin. Puhe voi sosiaalitieteisssä koskea esimerkiksi toimijan sosiaalista toimintaa joissakin olosuhteissa. Termiorganisaatio pysäyttää tämän tarkoittamisen (viittaamisen, jotakin koskemisen). Termiorganisaatiossa sisältö näkyy ennen muuta tapauksina, joita termiorganisaation alle otetaan. Jos biologiseen teoriaan sidottu puhe koskee naapurin rakasta lemmikkiä, se saattaa tulla käsitteistetyksi sanokaamme tapaukseksi kanarialintujen luokkaan. Jos naapurin lemmikillä olisi karvapeite, saatettaisiin tarvita koiraeläinten kategorioita ja nisäkkäitten sukuja. On painotettava sitä, että termiorganisaation alle luettavien realiteettien luonteesta ei pidä olettaa mitään. Käsitteen sisältö ja käsitejärjestelmät määrittävät sen, mitä ja miten realiteetteja luetaan tapauksiksi. Jos käsitteistönä on weberiläinen sosiaalisen toiminnan luokittelu päämäärärationaaliseen ja arvorationaaliseen, käsitteistys koskee sosiaalista toimintaa. Käsitteistys viittaa inhimilliseen maailmaan ja sosiaalisiin suhteisiin. Se voi viitata myös myös tietämiseen itseensä (epistemologisena kysymyksenasetteluna). Viitatessaan johonkin ja tarkoittaessaaan jotakin tiede on samalla empiiristä eikä pelkkiä erottelujärjestelmiä (tai termiorganisaatioita) relaatioineen. Ilman empiiristä tutkimusta meillä ei myöskään olisi perusteita ylläpitää tiettyjä relaatioita tiettyjen termien välillä eli väittää esimerkiksi kanarialintujen yleensä olevan keltaisia. 10

11 Termiorganisaatioissa tieteen empiirinen luonne näkyy siten, että me luemme (luokitamme) vastaantulevat realiteetit termiorganisaation alle kuuluviksi tapauksiksi. Jos naapurillamme höyhenpeitteinen lemmikki, saattaa olla, että luokitamme sen (kriteereitä käyttäen) tapaukseksi kanarialintujen termin alle. Realiteetteja saatetaan siis termiorganisaation alle tunnistamalla kohteita joksikin. Goffmanin vuorovaikutusanalyysin näkökulmasta henkilön sosiaalinen toiminta tunnistetaan vaikkapa vuoron ottamiseksi puheessa. Havainnoimme ja luokitamme intentionaalisen toimijan (joka on osallinen vuorovaikutukseen ja havainnoi omien erotteluidensa valossa vuorovaikutuksen kulkua). Tapaukseksi luokittamisen jälkeen käsitteistys kykenee viittaamaan tapaukseksi analysoituun realiteettiin. Termiorganisaatio alle luettavista realiteeteista ei oleteta mitään. Termiorganisaation alle tuleva voi olla vaikkapa opettajan tai lääkärin käsitys, vieläpä muuttuvina käsityksinä. Tällaisia realiteetteja otetaan termiorganisaation alle erityisesti fenomenografiassa. Käsitykset ovat fenomenografisen teoreettisen ymmärryksen näkökulmasta empiirisiä seikkoja, realiteetteja joita havainnoidaan erottelujärjestelmään luokittaen. Voi myös sanoa, että fenomenografinen käsitteistys käsityksille luokituksen jälkeen viittaa analysoitavina realiteetteina esiintyviin käsityksiin. Asia on siinä mielessä yksinkertainen, että saadaksemme havaintoja (tai analyysin kautta käsitteistyksen realiteeteille), meillä täytyy aina olla jotkin käsitteelliset resurssit, joiden avulla realiteetit luokitetaan. Monimutkaiseksi asian tekee se joustavuus, että me voimme havainnoida havainnoijaa, joka havainnoi jotakin jne. Tällöin voimme puhua toisen asteen, kolmannen asteen jne havainnoinnista. Jokainen havainnoija on kuitenkin aina sidottu niihin yksiin käsitteellisiin resursseihin, joilla hän havainnoi. Toisin kuin erottautumiskilvan akateemiset toisinaan näyttävät ajattelevan, ei voi sanoa, että jokin havainnoimisen taso tai asento olisi toista vahvempi tai arvokkaampi. Mistään asennosta me emme voi nähdä muuta kuin yksien erotteluiden mahdollistaman. Niinpä kolmannen kertaluvun havainnointi ei suinkaan näe ikäänkuin ketjun läpi, vaan joutuu ensimmäisen kertaluvun havainnoijan tapaan tyytymään omien erotteluidensa mahdollistamaan näkemiseen. Voimme ajatella taide-esineen tekijän, vaikkapa Teemu Luodon oman jäniksensä syntymisen havainnoijaksi (1. kertaluvun havainnoija). Näyttelyitä kiertävä henkilö voi verrata Luodon töitä muiden saven, puun ja materiaalin muokkaajien töihin ostaen jotain tai jättäen (2. kertaluvun havainnointia). Näyttelyt usein myös arvostellaan. Kriitikon silmälasein ja esteettisen teorioin aseistautunut jutun kirjoittaja voi havainnoida tyylejä ja yleisön mieltymyksiä (3. kertaluvun havainnointi). Jokainen tekee eri jutun omilla erotteluillaan. Sosiologisista kirjoittajista Pierre Bourdieu on liukkain asennon vaihtajana. Hän pitää asennon, havainnoijaposition vaihtamista positiivisesti refleksiivisyytenä. Tietysti refleksiivisyyttä tarvitaan, mutta samalla se voi joskus olla samaa kuin puheenaiheen jatkuva vaihtaminen. Mitään kontekstia ei hyväksytä edes hetkeksi yhteiseksi kommunikaation kontekstiksi. Tällaista puhujaa ei voi saada kiinni mistään, koska hän ei seisahdu mihinkään. Tunnetusti lähtökohtien reflektointi asentoaan aina niin vaihtaen, että kysyy aina position oikeutusta ja kysymisessä omaksutun position oikeutusta jne. johtaa siihen, että tutkimus ei voi koskaan alkaa. Jotakin on vähintään hetkeksi otettava annettuna, jotta tutkimuksellinen ongelmanratkaisutoiminta pääsee liikkeelle. Myöhemmin annettuna otettu toki voidaan oletuksena purkaa. 11

12 Termiorganisaatiossa näkyvä tapaus-linkki eroaa muista. Kyse on samasta erosta kuin on ero silmälasien ja sen välillä, mitä laseilla katsotaan. Filosofisemmin ilmaistuna kyse on käsitteellisten resurssien ja noilla eronteoilla merkityksellistettävän (tarkoitettavan, viitattavan) suhteesta. Kieli antaa meille arsenaaliin sellaisia resursseja, joiden avulla erottelujärjestelmiä voi arbitraarisesti luoda. Jo Foucault kiinnitti huomiota siihen, että vain klassisen ajan epistemessä kieli samastuu representaatioon. Uudella ajalla merkit vapautuvat suoran esittämisen funktiostaan arbitraariseen merkityksenantoon. (ks. Foucault, Order oif Things, Chapter 3, erityisesti s. 62, 67). Tämä lisää mahdollisuuksia viitata asioihin ja antaa niille merkityksiä. Titityy-esimerkissä merkityksiä syntyy kun termiorganisaation alle luokitetaan realiteetteja tapauksiksi. Goffmanilaista teoreettista esiymmärrystä käytettäessä jonkun henkilön puhe alkaa näyttää vuoron ottamiselta, puhuja-asemalta tai identiteettivaatimukselta vasta vasta kun puhe realiteettina luetaan tai tunnistetaan tapaukseksi tähän käsitteistykseen. Luokituksen jälkeen voidaan sanoa, että termi viittaa sen alle luokitettuun. Analysoimamme tapaus kuuluu nyt goffmanilaisen käsitteistön viittausalaan. Teoreettisesti kiinnostunut puhe kulkee teorian termien kautta muodostaen väittämiä ja peräkkäin asettuvia väittämiä, jotka koskevat analysoimiamme realiteetteja. Joksikin tunnistaminen ja termien viittaussuhteen syntyminen on hyvin tavallinen ja arkinen kyky. Tapahtuma on usein salamannopea. Me tunnistamme yliopistossa ihmiset vahtimestareiksi, ravintolahenkilökunnaksi ja opiskelijoiksi ja viittaamme tämän jälkeen näihin realiteetteihin mainituilla termeillä. Me emme tarvitse yleensä luokitukseen eli joksikin tunnistamiseen erityisiä operaatioita tai ainakaan nuo rutinoituneet operaatiot ja kriteerit eivät sen kummemmin pääse tietoisuuteemme. Eikä meidän yleensä tarvitse problematisoiden keskustella siitä, mihin kyseisillä termeillä viitataan, vaan termit toimivat välittömästi symbolisesti yleistyneinä kommunikaation välikappaleina, mediumeina. Jokapäiväinen luokittaminen ja tunnistaminen on hyvin lähellä diagnoosia. Kun lääkärin puheille astuessamme lääkäri käheän äänemme perusteella arvelee vaivaa angiinaksi, hän on jo tekemässä diagnoosia eli tunnistamassa vaivaamme joksikin, luokittamassa sen lääketieteellisen tautiluokituksen jonkin termin alle tapaukseksi. Angiinan tuntomerkkeinä ja kriteereinä voi olla taudille sinänsä hyvin ulkoisetkin seikat kunhan ne vain ovat luotettavia kriteereinä tai ededs hyviä indikaattoreina. Tunnetusti talouden suhdannevaiheen indikaattorina voi toimia Helsingin Sanomien työpaikkailmoitusten määrä tai luksus-autojen kysyntä, siis talouden kokonaisuuteen nähden melko marginaalinen seikka. Yleensä sosiaalitieteellinen tutkimus ei kysy haastateltavilta tutkijan käsitteistön mukaisia kysymyksiä kuten onko teillä trauma tai harjoitatteko perheväkivaltaa vaan indikaattoreita tyyliin saatteko yleensä hyvin unen päästä kiinni tai ovatko riitanne joskus menneet omasta/vaimonne mielestä liian pitkälle, hyväksyttekö pienen läpsimisen. Analyysista puhumme yleensä vasta kun tarvitaan jotakin mittauksia tai operaatioita luokituksen ja tunnistamisen saamiseksi tai sen tueksi. Tuolla lääkärin vastaanotolla nieluviljely on rutiinimainen ja hyvin standardoitu menettelytapa angiinan tai muiden kurkkutautien oikeaksi luokittamiseksi. Tällöin me jo olemme taipuvaisia sanomaan, että meitä on tutkittu. Myös yhteiskuntatieteessä on diagnostista 12

13 tutkimusta. Niinpä puoluekannatusta tutkitaan samoilla käsitteellisillä resursseilla siten, että mielenkiinto on kokonaan luokituksessa, eritoten siinä kuinka monta kansalaista kuhunkin luokkaan tänä päivänä tulee. Tilastokeskus luonnollisesti kantaa suuren vastuun diagnostisesta toistuvasta tutkimuksesta, vaikka tekee myös muuta. Diagnostisen tutkimuksen peruspiirteenä voi pitää sitä, että asian käsitteistämistä ei pidetä ongelmallisena tai että käsitteistystä itseään ei pyritä muuttamaan. Silloin tutkimus ottaa teoriaresurssinsa annettuna ja kohdistaa huomion siihen, miten kohdatut realiteetit on luokitettava ja mitä kohdatut asiat ovat luonteeltaan. Toisinaan teemme Sallaa, Parkanoa tai Imatraa koskevaa tutkimusta ja olemme täysin tyytyväisiä heti kun voimme tietyillä kriteereillä tunnistaa kunnat esimerkiksi taloudellisiksi menestyjiksi tai kriisikunniksi, muuttovoitto- tai tappiokunniksi. Tällöin meidän mielenkiintomme kohdistuu siihen, mitä tapauksia nuo kohteet ovat fiksatun käsitteistyksen puitteissa. Me suoritamme mittauksia ja erittelyitä sekä myös analyysia voidaksemme identifioida nuo kohteet jonkin tietyn käsitejärjestelmän tapauksina. Pertti Suhonen on tehnyt runsaasti tutkimuksia yleisestä mielipiteestä. Niissä teoriaresurssien ja mittakeppien pysyminen vakiona on arvo vertailtavuuden kannalta. Kuitenkin elämäntapojen ja aikojen muuttuessa myös näitä kysymyksenasetteluita on pakko muuttaa uusien asioiden astuessa tietoisuuteen (esimerkiksi kasvihuoneilmiö, globalisaatio). Diagnostisen tutkimuksen arvo voi olla suuri. Ensinnäkin teoriaresurssinsa tietävä ja hallitseva diagnostinen tutkimus voi ilman muuta olla arvokkaampaa kuin innovatiivisuuta julistava tutkimus, joka ei tosiasiallisesti käytä mitään teoriaresursseja tai käyttää niitä puutteellisella tavalla. Toiseksi diagnoosiin pyrkivä tutkimus voi olla produktiivista normaalina tutkimuksena, jos se saa näkyviin odotuksia vastaan käyviä seikkoja tai törmää omiin rajoihinsa. Mieluummin siis hyvä diagnostinen tutkimus kuin toisenlainen tai uusi tutkimus, joka ei tiedä tutkimustilannetta (siis tutkimusohjelmia ja teoriaresursseja). Diagnoosin ominaispiirre on, että se ei odota termiorganisaation keskeisten relaatioiden mullistusta, vaan mielenkiinto kohdistuu kokonaan siinä, miten realiteetit pitäisi luokittaa. Lääketieteen esimerkissä kyse on siitä, onko vaivamme bakteeritulehdus vai onko se sittenkin allerginen reaktio. Juuri tuo viattoman näköinen olla sana ilmaisee luokituksen tuloksen. Luokituksen jälkeen vaivaamme viitataan angiinana tai allergiana, se on jompaa kumpaa. Ennen luokitusta se ei sitä vielä ollut. Termiorganisaatioon voi liittyä suuri ehtojen ja variaatioiden joukko. Esimerkiksi me voimme pitää valkoistakin lintua kanarialintuna, jos voimme katsoa sen olevan albiino. Diagnoosin kuluessa paljastuvat luokitusvaikeudet voivat johtaa luokitusten hienojakoistamiseen tai ehtojen soveltamisen uusiin sääntöihin, siis termiorganisaation tai ainakin sen luokituskäytännön muutoksiin. Kriteerit, joilla luokitukset tapahtuvat, muuntuvat herkemmin kuin itse termiorganisaatio. Kaikkia termien välisten relaatioiden muutoksia voi pitää teoreettisena muutoksena. Ihmeellistä ei niinkään ole se, että teoriat muuttuvat, vaan pikemminkin se, että onnistutaan muotoilemaan termiorganisaatioita, joiden termien välillä on pysyviä relaatioita. 13

14 Tutkimuksessa teorian perusrakenteet usein pysyvät siinä määrin muuttumattomina, että voimme jättää huomiotta analyysin ja tulkinnan ongelmat. Tällöin meistä tuntuu, että me käytämme teoriaa resurssina uusien realiteettien analysoimiseksi. Silti jo pelkkä tapaukseksi lukeminen voidaa nähdä teoreettiseksi muutokseksi, sillä viittaahan teoria nyt aiempaa laajempaan ilmiöalaan. Kuitenkin teoreettisesta muutoksesta lienee sanan varsinaisessa mielessä aiheellista puhua vasta kun termien väliset relaatiot muuttuvat. Mitään kiinanmuuria tässä ei kuitenkaan ole, vaan myös luokitus on teorian kannalta aktiivista sovittamista ja muokkaamista, josta usein käytetään perustodellisuuden puhetasolla ilmaisua aineiston ja teorian vuoropuhelu. Luokittaminen liittyy toistakin tietä teorioiden muutokseen. Jo se, että luokitamme realiteetin joksikin, on eräänlainen Troijan puuhevonen, joka voi antaa aiheen teorian muuttamiseen. Kun nimittäin kerran luokitettua realiteettia tarkemmin kuvataan, voidaan saada uusia ominaisuuksia, jotka on hyväksyttävä (luokituksen jo tapahduttua) realiteeteille mahdollisiksi ominaisuuksiksi. Jotkut luokitukset voidaan peruuttaa toteamalla ne virheellisiksi ja muuttamalla kriteereitä, mutta muuten joksikin luokitetut realiteetit paitsi laajentavat niiden realiteettien alaa, mihin termit viittaavat, myös tuovat lisää ominaisuuksia ja relaatioita termiorganisaatioon. Tällaisen rikastumisen ei tarvitse heijastua termiorganisaation keskeisten relaatioiden muutokseen, vaan kaikki voi toimia ikäänkuin sisällön lisäyksenä termiorganisaation rakenteen pysyessä ainakin perusrakenteiltaan ennallaan. Silti voidaan sanoa, että pelkkä luokittaminen (diagnoosi) muuttaa teorian sisältöä. Viittaavathan termit luokittamisen jälkeen heti aiempaa laajempaan realiteettien joukkoon. Dynaamisena otettu teoria voi kommunikoida erikoispiirteitä koskien. Empiirinen ongelmanratkaisu, normaali tutkimus, on tieteenfilosofian klassikon, Thomas S. Kuhnin, mukaan uutta teoriaa luovaa. Itse asiassa termiorganisaatioita on mahdoton pitää paikallaan. Uusien realiteettien tunnistaminen kasvattaa käsitteiden ekstensiota (uusia realiteetteja kuuluu käsitteen alle). Tapauksiksi luokitetuista olioista paljastuu uusia ominaisuuksia, mikä johtaa uusien sääntöjen muotoilemiseen tai relaatioiden muokkaamiseen termien välillä. Pysyttäydyn vielä lääketieteellisessä analogiassa. Joskus harvoin voimme (omaksi kauhuksemme) ilahduttaa lääketiedettä tarjoamalla sellaisia realiteetteja, joita ei voi luokittaa kriteerien mukaisesti termiorganisaation alle. Fibromyalgia oli vielä aivan hiljan (ehkä vuoteen 1995 asti) tällainen oireyhtymä, jota yritettiin välillä luokittaa psyykkisten sairauksien ryhmiin ja välillä taas somaattisten löytämättä tyydyttävää analyysia ja luokitusta realiteeteille. Tällaisissa tilanteissa tarvitaan usein teorianmuodostusta. Voidaan tarvita pitkällisiäkin analyyseja sekä termiorganisaation laaja-alaista uudelleen organisointia. Termiorganisaation muutos on teoreettista muutosta. Siinä muuttuvat ne resurssit joiden avulla havainnoimme, viittaamme ja luomme väittämien avulla merkityksiä. Tieto ja merkitykset muuttuvat kahdella tavalla, nimittäin teoreettisten resurssien itsensä erottelujärjestelmän tasoisena muutoksena ja teorian sisällön muutoksena. Havainnoidessamme teorianmuodostusta pysäytyskuvan avulla sama asia näkyy termiorganisaation ja tapausten välisenä suhteena. Eroa voi havainnollistaa myös silmälasien ja niitä vastaavan näköhavainnon kahtalaisuutena. Jo Immanuel Kant 14

15 korosti, että käsitteet ilman havaintoa ovat tyhjiä ja että havainto on ilman käsitteellisiä resursseja sokea. Monet taistelut alkavat luokittamisen kriteereistä. Systeemiteoriassa resurssit ja resurssien käsittämä sisältö ovat kaksi eri puolta samassa asiassa. Tällöin järjestelmän itsensä voi katsoa tuottavan referenssinsä. Toimivassa tietojenkäsittelyssä resurssit ja data erotetaan käsitteellisesti kahtena puolena, vaikka suhde on huomattavan dynaaminen. Voihan ohjelma olla aluksi tiedostona kovalevyllä ja muuttua installoinnin kautta resurssiksi, jonka ansiosta tietokone havainnoi eri tavalla dataa. Virukset sitten nimenomaisesti operoivat kaaoksen hyväksi rikkomalla tätä datan ja resurssin erottamissääntöä. Psyyken sairastumista on usein yritetty määritellä sillä kriteerillä, että ulkoisen ja sisäisen raja on hävinnyt. Silloin me pidämme todellisuutena pelkkiä sisäisiä mielteitämme (viittauksia tai intentioita). Nykyaikaisissa kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen analyysin ohjelmissa resurssit ja aineistot sijoitetaan yleensä kahteen eri säiliöön. Atlasti- ja NVIVO -ohjelmissa tutkimusprojektimme aineistot ( primaaridokumentit ) pidetään jyrkästi erossa käsitteellistystä tuottavasta koodausjärjestelmästä. Koodausjärjestelmän voi aluksi ajatella kalvoiksi aineiston päälle. Ne merkkaavat omilla erotteluillaan aineistosta asioita aivan kuten termit viittaavat realiteetteihin. Analyysi on realiteettien (datan) saattamista teorian yhteyteen. Teoriat ovat resurssi uusien realiteettien analysoimiseksi, mutta samalla sisältönsä puolesta teoria on luokitettuja realiteetteja ja viitattua sekä tieteellisesti kommunikoitua todellisuutta. Informaatioteknologian kehittäminen on suuresti edistänyt teorioiden ymmärtämistä termiorganisaatioiksi. Se on tuonut esiin teorioiden sisällöllisen rikkauden, termien ja relaatioiden suuren määrän. Erityisesti se on tieteenfilosofiaan nähden kriittisellä tavalla kyennyt osoittamaan, että relaatioita on useita eri lajeja. Tieteenfilosofia on aristotelisissa syllogismeissa ja abstraktiota tutkiessaan korostanut usein vain yläkäsitettä. Saattaa olla, että reaalitieteiden teorioissa yläkäsite relaatio on yksinkertainen mutta ei kovin mielenkiintoinen termien välinen relaatio. Tällä alalla, erityisesti yhteiskuntatieteiden osalta, työ on vasta alussa. Atk-ohjelmien yhteydessä termiorganisaatioista puhutaan toisinaan semanttisina verkostoina. Reaalitieteiden teorioiden rakentamisen kannalta kyse on teorioiden rakentamisesta tai niiden visualisoinnista ja siis sellaisista termiorganisaatioista, joiden termit ja relaatiot ovat peräisin vaikkapa sosiologian teorioista. III Tutkimusohjelmat ja tutkimukselliset strategiat Sosiologinen tutkimustyö on tutkimustoimintaa varten jäsennettävä ennen muuta tutkimusohjelmiksi sanan kuhnilais-lakatosilaisessa mielessä. Tällöin tutkimusohjelmien ajatellaan olevan teoreettisia resursseja ja käypiä metodeja uusien realiteettien analyysia varten. Tutkimustoiminnan jäsentäminen traditioiksi tai tieteenaloiksi tahi aihepiirin mukaisesti voi olla hyödyllistä, mutta se ei riitä luonnehtimaan tutkimusta teoreettisiin resursseihin kytkeytyvänä ongelmanratkaisutoimintana ja uuden tiedon tavoitteluna. 15

16 Teoreettisten resurssien ytimen muodostaa paradigma (tutkimusohjelma, Kuhn, Lakatos), jolla voi olla suurikin joukko kohteiden ja ehtojen mukaisesti eriytyviä alateorioita (Kuhnin terminologian mukaisesti aktualisointiteorioita). Paradigmat ovat tulosta onnistuneesta ongelmanratkaisusta. Paradigma varustaa tutkimustoiminnan seuraavilla seikoilla, jotka paradigman piirissä voidaan ottaa annettuna - todellisuuden luonne (ontologia) - legitiimit kysymykset - symboliset yleistykset - standardit, kriteerit - onnistuneet ongelmanratkaisun mallitapaukset Vain ottamalla annettuna ongelmanratkaisun edellytykset (ainakin joksikin aikaa), siis ottamalla paradigma tai tutkimusohjelma annettuna, tulee tutkimus mahdolliseksi. Paradigma indusoi odotuksia ja vain näitä odotuksia vasten meille syntyy kysymys "mitä tämä on", "miten tämä on ymmärrettävä". Ja vain paradigman indusoimia odotuksia vasten jotkin realiteetit voivat osoittautua anomalisiksi (poikkeuksellisiksi, paradigmaan sopimattomiksi) seikoiksi. Tieteenfilosofian legitiimi tehtävä on artikuloida tutkimusohjelma ja sen maailmankuva tyyliin "todellisuus on sitä ja sitä" ja "siitä voidaan kysyä tätä ja tätä". Kullakin tutkimusohjelmalla on oma erityistieteellinen maailmankuvansa. Sosiologian maailmassa on eri entiteetit ja erilaiset legitiimit kysymykset kuin vaikkapa psykologian tai oikeustieteen. Viime aikoina on tehty lupaavia yrityksiä sosiologian nykyisen problematiikan hahmottamiseksi. Risto Heiskala on jäsentänyt sosiologian sen teoreettisten näkökulmien kannalta kolmeksi kentäksi (Sosiologia 3/1989 vai -86 tark). Olen itse ollut jo pitkään valmis astumaan askeleen eteenpäin. Sosiologinen tutkimus voidaan mainiosti ymmärtää paradigmaattisesti jäsentyväksi tutkimustoiminnaksi. Tunnetusti Thomas S. Kuhnin paradigma-ajatus on peräisin luonnontieteistä, eritoten fysiikasta. Sitä sovellettiin jopa käsitettä inflatorisesti viljellen myös yhteiskuntatieteisiin, mutta yritykset jäsentää sosiologinen tutkimustoiminta jäivät puoliväliin. Syyt lienevät moninaisia. Kuhnin paradigma-ajatus oli vaativa, sosiologia haluttiin ymmärtää kritiikiksi ja sosiologian aidosta monimuotoisuudesta oli vaikea erottaa paradigmoja. Sosiologia on kuitenkin ajanut itsensä melkoiseen suohon julistautuessaan kirjallisuudeksi, joka keskustelee yhteiskunnan kanssa ja omaksuessaan rakkikoiran tai nostalgisesti taaksepäin katsovan rooleja. Ehkä on aika uskaltaa sanoa, mitä teoreettisia resursseja sosiologialla on ja mitä sosiologia tieteellisenä tutkimuksena voi olla. Sosiologian traditioiden kautta voi kuitenkin melko helposti nähdä, että sosiologialla on rakennefunktionalistisia, toimintateoreettisia ja semioottisia tutkimusohjelmia. Sosiologinen tutkimus ja sosiologinen keskustelu ovat vuosikymmenien ajan itsepintaisesti kiertyneet näiden lähestymistapojen ympärille. Myös tärkeimmät kiistat on käyty näiden välillä olettaen virheellisesti että jokin yksi niistä olisi oikea. Asioista käytetään usein erilaisia nimityksiä kuten Risto Heiskala puhuessaan sosiologiasta diskursiivisena tilana ja tarkastellessaan sosiologiaa kolmena kenttänä. Kenttä absraktiona on 16

17 yleisluonteisempi ja metaforisempi kuin tutkimusohjelman käsite. Itse olen sosiologian teorioiden opetuksessa siirtynyt kuvaamaan tutkimusta tutkimusohjelmiksi jäsentyvänä. Jokainen sosiologian tutkimusohjelmista merkitsee omanlaistaan ankaraa abstraktiota. Jos esimerkiksi otamme inhimillisen elämän olosuhteet annettuna (siis abstrahoimme olosuhteista ja niiden muutoksesta) huomiomme voi kohdistua toimintaan ja sen intentioon sekä keinoihin. Tämän tutkimusohjelman klassinen edustaja on Max Weber. Weberin näkökulmasta sosiologinen paradigma on komponenteittain seuraava: - todellisuuden luonne: inhimillinen todellisuus on luonteeltaan yksilöiden intentionaalista toimintaa ja sen koosteita - legitiimit kysymykset: on kysyttävä toiminnan mieltä (intentio) ja sen kautta kausaalista selitystä (sosiaalisen) toiminnnan kululle - symboliset yleistykset: päämäärien ja keinojen suhdetta koskevat ideaalityyppiset konstruktiot (arvorationaalinen toiminta, päämäärärationaalinen toiminta jne) - standardit: tiede on empiiristä, vaikka tiedon intressit voivat olla moninaiset, analyysin osalta tutkimus on objektiivista vaikka tietopyrkimys tapahtuukin kulttuuristen arvojen alla - onnistuneet ongelmanratkaisun mallitapaukset: protestanttisen etiikan toiminta rahatalouden piirissä synnyttää modernin kapitalismin (kapitalismin henki, askeesi maailman sisällä, työyhteiskunta, järjestelmänomainen rautahäkki) Paradigma varustaa tutkimuksen ilmiselvästi erityistieteellisellä maailmankuvalla ja erityistieteellisellä ontologialla. Inhimillinen todellisuus otetaan tämän tutkimusohjelman puitteissa yksilöiden mielekkäänä toimintana (vaihtoehtoja voisivat olla inhimillisen todellisuuden ottaminen inistitutionaalisina rakenteina, merkitysrakenteina, kommunikaationa). Paradigma selvästi määrittelee myös legitiimit kysymykset. Esimerkiksi Weber meni niin pitkälle että muunsi valtiota koskevia vakiintuneita tutkimuskysymyksiä poliittista toimintaa ja herruuden harjoittamista koskeviksi kysymyksiksi sekä vakiintuneita, taloutta koskevia kysymyksiä yksilöiden harjoittamaa taloudellista toimintaa koskeviksi kysymyksiksi (painottaen verbiä wirtschaften, harjoittaa taloutta!). Inhimillisestä toiminnasta riippumaton rakenne ei ole Weberin paradigman mukainen ontologinen oletus. Sen sijaan jokainen aggregoitu kokonaisuus (kooste) on ymmärrettävä yhdistelmäksi tai tulokseksi yksilöiden toiminnasta. Weberiläinen sosiologia täyttää kaikki tutkimusohjelman (paradigman) tunnusmerkit. Tälle tutkimusohjelmalle on teoreettisena resurssina ominaista seuraava seikka: kun kerran olemme panneet olosuhteet sulkeisiin abstraktion avulla, meillä ei ole mitään välitöntä pääsyä takaisin olosuhteisiin tämän tutkimusohjelman puitteissa, vaan ne otetaan toimintaa tutkimuskohteeksi tematisoitaessa annettuna. Tätä abstraktiota ei voi noin vain purkaa, ainakaan tuhoamatta omaksuttua lähestymistapaa. Abstraktion purkaminen on mahdollista vain omaksumalla toinen tutkimusohjelma tai muodostamalla uusi. Kaikki tiede panee metaforisesti sanoen 99% todellisuudesta sulkeisiin ja tekee jäljelle jäävästä yhdestä prosentista teeman tai referenssin. Rakennefunktionalistisissa tutkimusohjelmissa abstraktio suoritetaan eri tavalla, ehkä erilaisesta tiedonintressistä johtuen. Rakennefunktionalistisessa lähestymistavassa 17

18 me panemme sulkeisiin yksilöiden viisauden ja tyhmyyden, heidän hyvän tai huonon moraalisuutensa ja kiinnitämme huomion keskinäisessä riippuvuudessa tuotettaviin asiantiloihin kuten vaikkapa markkinahintojen muodostumiseen laaja-alaisessa kaupankäynnissä, sosiaalisen järjestyksen ja instituutioiden syntyyn ja ylläpitoon vapaiden yksilöiden valitessa toimintalinjojaan ja orientoituessa toisiinsa. Teorian kannalta voi olla oikein tarkastella instituutioita omina (yksilöiden toiveista ja tahdosta riippumattominakin) entiteetteinä. Yksilöt unohdetaan (sulkeistetaan) siinä mielessä, että heidät otetaan annettuina toimijoina, joiden yksilöllisistä piirteistä ei tällä erää olla kiinnostuneita. Nuorin sosiologian tutkimusohjelma liittyy semiotiikkaan. Sosiaalinen todellisuus otetaan tekstinä tai merkityksinä. Vaikka sosiaalinen todellisuus ei olisikaan pelkistettävissä merkeiksi ja merkkijärjestelmiksi, sosiaalista todellisuutta voidaan analysoida semioottisin työkaluin. Ymmärtävän sosiologian ja semioottisen sosiologian raja saattaa olla hiuksen hieno (ks. Sulkunen&Törrönen, Semioottisen sosiologian näkökulmia). Sosiologialla on siis lukuisia tutkimusohjelmia käytössään. Jokaisella niistä voi olla arvoa, sillä ne ovat jostakin tiedonintressistä käsin abstraktion tietä muodostettuja teoreettisia resursseja. Jokainen niistä tarjoaa erilaisen lähestymistavan ihmisen maailmaan ja kysyy eri kysymyksiä. Tutkimusohjelmat näkyvät ulkoisesti usein tutkimuksen traditiona, kirjallisuutena, luentopuheena ja keskusteluna. Itse asiassa meidän täytyy ryhtyä tieteenfilosofiseen operointiin, jotta tavoittaisimme tutkimusohjelman tai yksittäisen teorian. Tutkimusohjelma on siis aluksi dynaaminen seikka. Se on olemassa vaikkapa puhetekoina tai toistuvina käsitteistämisinä, joissa vastaantulevat realiteetit viedään tutkimusohjelman piiriin, tunnistetaan ja luokitetaan tutkimusohjelman resurssein. Arkielämässä meillä on kompetenssi käsitteistää asioita. Tällöin me emme yleensä tee puheenaiheeksi sitä resurssia, jonka avulla me suoritamme käsitteistyksen. Jos tunnistamme henkilön poliisiksi, me emme yleensä tee puheenaiheeksi erottelujärjestelmää poliisi, sotilas, virkamies, siviilikansalainen, vaan käytämme sitä havaintojen tekemiseen ja kommunikaatioon tyyliin jouduin kotimatkalla ratsiaan ja poliisi sakotti minua. Tieteellinen tutkimus ottaa tutkimusohjelman sisällä resurssinsa annettuna, mutta tieteenfilosofisesta asennosta käsin me voimme tehdä nuo resurssit puheenaiheeksi, havainnoitaviksi seikoiksi, voidaksemme esimerkiksi vaihtaa lähestymistapaa. Kun me tällä tavalla ryhdymme havainnoimaan tieteenfilosofisin käsittein tutkimusta, voimme jäsentää tutkimusta ja tieteellistä keskustelua teorioiksi ja tutkimusohjelmiksi. Tutkimusohjelmiin voi luonnollisesti suhtautua opiskelussakin monella tapaa. Käsitykseni on, että tutkimusohjelmien sivuuttaminen on tuhoisa laiminlyönti kulttuurisen pääoman omaksumisessa. Se on kieltäytymistä tarjolla olevasta teoreettisesta resurssista. Laiminlyönti johtaa useimmiten yritykseen keksiä pyörä uudelleen. Nykytilanteessa uhkana on ennen muuta se "idea", että mielenkiintoista sosiaalitieteellistä tutkimusta olisi mahdollista tehdä ilman tutkimusohjelmia, siis ilman teoreettisia resursseja. Samalla on korostettava, että tutkimustaan tähtäävän opiskelun kiinnekohta ja päämäärä tulisi olla ensisijaisesti tämänhetken paras taito, "state of the art" (ei menneen talven lumet, jo ylitetyt toimintatavat). Sosiologia on usein jättänyt opiskelijansa harhailemaan alueelle, joka voi kiinnostaa aate- ja oppihistoriana, mutta josta opiskelijan on toivotonta yrittää löytää tai hahmottaa 18

19 soveltamiskelpoisia tutkimusohjelmia. Tämä puute johtuu sosiologian hahmottamisesta vain traditioiksi tai mikä pahempaa pelkäksi sosiologiseksi kirjallisuudeksi. Opiskelija ei tavoita tutkimusohjelmiin kiteytyneitä kysymyksiä, vaan voi hyvinkin jäädä jo hylättyjen kysymysten ääreen. Tätä vastaan voi väittää, että tutkimuksen tulee aina uudelleen palata vaikkapa Durkheimin esittämiin kysymyksiin. Palaamista en sinänsä arvostelekaan, vaan sitä, että yliopisto organisaationa ei osaa antaa riittäviä osviittoja state of the artista ja jättää opiskelijan vaille opaskoiraa. Vielä on vastattava muutamiin ilmeisiin ongelmiin. Onko paradigmoissa (tutkimusohjelmissa) koko totuus sosiologisen tutkimustyön jäsentymisestä? Vastaus on kielteinen. Sosiologia voi omaksua lähestymistavakseen esimerkiksi exploratiivisen tutkimustavan ja painottaa metodia. Erityisesti etnografisessa työssä, aineistolähtöisessä teoriassa ja tiheässä kuvauksessa tutkimuksen alussa ei ole kovin kiinteää teoreettista suhdetta. Teoriat saattavat esiintyä vaihtoehtoisina, etukäteen ei tiedetä, mihin yhteyksiin realiteetit olisi hedelmällisintä viedä. Vastausta kysymykseen Mitä tämä on? ei vielä alussa ole. Vasta tutkimuksen loppuvaiheissa tutkija voi ratkaista, mitä realiteetit ovat. Kuitenkin tässäkin tapauksessa olisi mielestäni sellaista tutkimusta, joka ei ollenkaan kykene saattamaan analysoitavia realiteetteja mihinkään teoriayhteyksiin, pidettävä epäonnistuneena tai keskeneräisenä tai sitten pelkästään kuvailevana tutkimuksena. Kuvailu voi vaihtaa tiuhaan näkökulmaa, josta kuvailua suoritetaan. Etnografian tavoitteena oleva kulttuurinen kokonaisuus tai järjestelmä on pitkälle menevää, usein uuttakin käsitteistystä. Sosiologia voi käyttää analyyseihin hyvinkin erilaisia teoreettisia resursseja työkalun mielessä. Esimerkiksi Seija Tuulentie käytti retoriikka-analyysia työkaluna samalla kun hän toisella tasolla hahmotti sosiaalista todellisuutta sosiologiselta kannalta diskursseiksi. Samaten usein semiotiikan työkaluja on käytetty merkitysten analyysiin tilanteessa, jossa viime kädessä tähdätään sosiaalisen todellisuuden merkitysten hahmottamiseen, siis sosiologiseen kysymyksenasetteluun. Hyvin monet tieteet voivat toimia sosiologiselle analyysille menetelmän roolissa (kielitiede, retoriikka-analyysi, semiotiikka, systeemiteoria, tilastotiede). Metodi, menetelmä ja tekniikka ovat tutkimuksellisen operoinnin tasoja, joita ei pidä suoraan samastaa tai sekoittaa sosiologiseen tutkimusohjelmaan. Tutkimusohjelmat voivat muuntua montaakin eri tietä. Thomas S. Kuhn on tuonut esiin normaalin (paradigman edellytyksiltä lähtevän) tutkimuksen produktiivisuuden luvulla Kuhnia luettiin harhaisesti pelkän teoreettisen katkoksen (vallankumouksen) valossa ja huomio kiinnitettiin vain siihen poikkeukselliseen, paradigmojen muodostumista sekä valintaa koskevaan tieteenfilosofiseen operointiin, jota Kuhn kutsuu nimellä extraordinary investigations. Uuden tiedon erottaminen uudeksi edellyttää paradigmaattisia odotuksia, joita vasten tieto vasta voi osoittautua uudeksi. Sosiaalitieteiden historiassa on vaikea löytää sellaista paradigman syntytapahtumaa, jossa ei olisi ollut mukana jokin edeltävä sosiaalitieteellinen paradigma. Joskus synnytys on tapahtunut toisen tieteen paradigmojen avulla. Yhteiskuntatieteiden synnyssä tieteen mallina oli luonnontiede, Comtella fysiikka, Spencerillä biologia. 19

20 Ajatusmalleja (ideoita termiorganisaatioista) siirrettiin analogian avulla uuteen aineistoon. William Pettyn poliittisen aritmetiikan voi ajatella syntyneen matemaattisen menetelmän soveltamisesta valtiollisen johtamisen asioihin, siis pelkän menetelmän avulla. Kokonaan en halua sulkea pois sitäkään Foucaultin Tiedon arkeologia -teoksessaan kuvaamaa mahdollisuutta, että diskursiivinen käytäntö voisi toimia lähtökohtana ja kasvualustana tieteelliselle diskurssille (Foucaultilla on kriteerinä epistemologisoitumisen kynnyksen ylittäminen). Tieteellisen tiedon ajatellaan tällöin syntyvän emergenttinä muotona jostakin edeltävästä toiminnan ja järjen käytön muodoista. Tiedon ylipäänsä ja tieteellisen tiedon välillä ei ole kiinanmuuria, pikemminkin kyse on relaatioista ja tiedon rakentumisesta termiorganisaatioksi systeemiluonteisella tavalla. Vaikka haluaisimme luoda täysin uuden tieteen, voisimme tunnistaa sen uutuuden vain kaikkien muiden paradigmojen muodostamaa taustaa vasten. Vain tätä taustaa vasten sillä voisi olla oma (muista eroava) ontologiansa sekä omat muista eroavat tutkimukselliset kysymyksensä. Ellei se kykenisi erottautumaan kaikista aiemmista eroavaksi, se samastuisi johonkin niistä. On vaikea löytää argumentteja tukemaan sitä näkemystä, että uusi tiede voitaisiin synnyttää aihepiirin, menetelmien ja uusien ideoiden avulla. Eräässä mielessä tiede syntyy aina tieteestä. Kokemuksellisesti tilannetta kuitenkin sumentaa ainakin seuraava seikka. Tutkimus on syvällisellä tavalla erikoistunutta ja työnjaollista. Kokonaisuutta on sen tähden vaikea nähdä. Tutkimustoiminta vaatii laajoja organisaatioita ja pitkiä aikajänteitä. Toiseksi tilannetta sumentaa mielestäni tutkimuksen ja uuden tiedon tavoittelun latistuminen hektiseksi touhuamiseksi, joka ei osaa paikantaa itseään ja joka on luopunut tradition tuntemisen sekä itsensä paikantamisen tavoitteestakin. Tämä näkyy erityisesti siinä, että tutkimusohjelmien sijasta tutkimuksen organisoinnissa nojataan nykyään vaikkapa Suomen Akatemian piirissä aivan liian abstraktiin (triviaaliin) tiedon käsitteeseen. Tiedepoliittinen ajatus uuden tiedon tavoittelusta laadunvarmistuksella tehostettuna sivuuttaa tutkimukselle tarpeelliset kiintopisteet ja edellytykset. Tutkimusohjelmat tulisi kyetä esittämään oppikirjoissa olennaisesti nykyistä jäsentyneemmin. Ja opiskelussa olisi annettava mahdollisuus omaksua riittävästi tieteen pysyvää pääomaa välttämättömänää edellytyksenä lisäarvon tuottamiselle. Traditioiksi jäsennetty oppiaine ei tarjoa kiintopisteitä ja on toiseksi yksilöille käytännössä mahdoton opiskelutehtävä. Sosiologista tutkimusta voi siis harjoittaa vain joidenkin teoreettisten resurssien (tutkimusohjelmien) avulla. Vaikka esimerkiksi aineistolähtöinen teoria aluksi näyttää poikkeukselta, sekin vain vahvistaa väitteen, koska lopputuloksessa analysoitu aihepiiri saa teoreettisen kontekstin. Aineistolähtöinen teoriahan tähtää teorianmuodostukseen. Aluksi sillä on käytössään elementaarisia abstraktioita havaintojen saamista varten, mutta uusi järjestys luodaan jonkin teoreettisluonteisen idean avulla aksiaalisen koodaamisen vaiheessa. Realiteetit voidaan suoraan viedä yhteen tai toiseen teoreettiseen yhteyteen, siis yhteen tai toiseen tutkimusohjelmaan, jossa realiteetit saavat teoreettisten resurssien mukaisen analyysin. Jos esimerkiksi viemme aihepiirin globalisaatio weberiläisen sosiologisen tutkimusohjelman piiriin, weberiläisen tutkimusohjelman käsitteistö suuntaa mielenkiintomme eri toimijoihin, näiden intentioihin sekä vaikkapa siihen, 20