Esitelmä Kriminaalihuollon tukisäätiön 10-vuotisjuhlassa 25. lokakuuta 2011

Transkriptio

1 1 Henrik Linderborg Esitelmä Kriminaalihuollon tukisäätiön 10-vuotisjuhlassa 25. lokakuuta 2011 Irti pyöröovesta lyhytaikaisvankien jälkihuollon tarpeet ja mahdollisuudet Lyhytaikaisvankeus on pysynyt vankeinhoidon kestohaasteena 1800-luvulta lähtien, jolloin vankeus yleistyi seuraamuskäytäntönä. Jo Lontoon kansainvälisessä vankeinhoitokonferenssissa vuonna 1872 pohdittiin mahdollisuutta korvata lyhyet vankeusrangaistukset vapaudessa suoritettavalla työpalvelulla. Ehdotusta perusteltiin sillä, että lyhytaikaisvankeus oli ajallisesti riittämätön myönteisen muutoksen käynnistämiseksi. Se oli kuitenkin riittävän pitkä rikollisen elämäntavan vahvistamiseksi ja siteiden katkaisemiseksi yhteiskuntaan ja perheeseen. Toistuessaan lyhytaikaisvankeudesta muodostuisi yhteiskunnalle kallis ja tehoton vaihtoehto jolla ei ollut sanottavampaa vaikutusta rikollisuuden vähenemiseen. Lontoon konferenssissa esitetty huoli lyhytaikaisvankeudesta toistuu lähes samankaltaisin painotuksin maaliskuussa 2011 The Times-lehdessä julkaistussa artikkelissa. Artikkelissa todetaan kuinka lyhytaikaisvangeille ei järjestetä tarkoituksenmukaista apua elämän kuntoon saattamiseksi (asunnon järjestämiseksi, ohjelmatoiminta päihteiden käytön ja rikollisuuden käsittelemiseksi). Vankila ei myöskään kykene vaikuttamaan uusintarikollisuuteen. Siksi keskimäärin 60 prosenttia lyhytaikaisvangeista uusii vuoden kuluttua vapautumisestaan. Joistain vankiloista vapautuneista lyhytaikaisista uusii Englannin oikeusministeriön tilastojen mukaan jopa yli 70 prosenttia. Samojen tilastojen mukaan lyhytaikaisvangeilla saattaa keskimäärin olla 16 aikaisempaa tuomiota taustallaan. Lyhytaikaisvankeutta on tutkittu jonkin verran mutta ei niin paljon ja systemaattisesti kuin ongelman laajuuden ja pysyvyyden kannalta olisi toivottavaa. Eri maissa eri aikoina tähän mennessä tehdyt tutkimukset osoittavat kuitenkin melko selkeästi, että toisiinsa kietoutuneet sosiaaliset ongelmat kuten työttömyys, asunnottomuus, ihmissuhdevaikeudet, päihteet sekä arkielämän hallitseminen yhdistyneinä yksilöllisiin ongelmiin ovat tyypillisiä lyhytaikaisvangeille samalla tavalla kuin pidempää tuomiota suorittavilla. Lyhytaikaisvankien kohdalla voidaan myös puhua rikoskäyttäytymisen pysyvyydestä eli persistenssistä samalla tavalla kuin pitkäaikaisvankien kohdalla. Myös heidän uusimisriskinsä on tästä johtuen arvioitu samantapaiseksi kuin pitkäaikaisvankien. Lyhytaikaisvankien melko yleisen profiilin kuvaamiseksi voidaankin käyttää amerikkalaisten kriminologien John Laubin ja Robert Sampsonin luonnehdintaa rikolliseen elämäntapaan juuttuneista miehistä. He kuvaavat rikollisuuteen juuttuneiden elämäntapaa levottomaksi muuttamiseksi paikasta toiseen niin, että vakiintuneita työ- ja perhe-elämän rutiineja ei pääse muodostumaan. Luonnehdinta tavoittaa myös suomalaisen lyhytaikaisvangin ominaispiirteet monessa suhteessa. Viimeaikaisiin useisiin lyhytaikaisiin vankeuksiin tuomitut ja varhain rikolliseen elämäntapaan kiinnittyneet ovat normaaliväestöön verrattuna huono-osaisempia monella mittarilla mitattuna niin, että voidaan puhua koko elämänkulun mittaisesta kielteisten käännekohtien ja tapahtumien kasaantumisesta. Heillä on jo lapsuudessaan ja nuoruudessaan normaaliväestöä heikommat ja rikkonaisemmat perheolosuhteet. Heillä on tästä johtuen myös enemmän kouluaikaisia erityistoimenpiteitä kuten

2 2 sijoituksia tarkkailuluokalle sekä lastensuojelun väliintuloja taulukon esittämällä tavalla. Seuraavassa erään lyhytaikaisvangin haastattelusta otettu sitaatti kuvaa kuitenkin taulukkoa tarkemmin sitä, mitä näiden erityistoimenpiteiden takana oli. Sitaattia voi pitää edustavan esimerkkinä siitä, millaista suhtautuminen kouluun oli kaikkien muidenkin varhain rikollisen toiminnan aloittaneen lyhytaikaisvangin elämässä. Varhain rikosuransa aloittaneet lyhytaikaisvangit kokivat normaaliväestöä huomattavasti vaikeammaksi myös aikuisuuteen siirtymisen. Erityisiä vaikeuksia heillä oli jatkokoulutukseen ja työelämään kiinnittymisessä joka näkyy tavassa, jolla he vastasivat kysymyslomakkeen kysymyksiin. Vastaukset heijastavat samalla sitä, kuinka lyhytaikaisvangeista useat yleensäkin ovat kokeneet vaikeaksi pitkäjänteisen kiinnittymisen tavanomaisen elämän instituutioihin kuten työ- ja perhe-elämään. Siitä on konkreettisena osoituksena myös seuraavan haastattelusitaatti, jota voi pitää melko tyypillisenä tämän ryhmän edustajille. Tietyssä elämänvaiheessa joka päivä samanlaisena toistuvat työelämän rutiinit eivät tunnu houkuttelevalta ja kiehtovalta kuten lyhytaikaisvanki itsekin toteaa. Kiinnittyminen rikolliseen elämäntapaan ja siihen kuuluvaan päihteiden käyttöön selittääkin paljolti sitä, miksi varhain rikosuransa aloittaneiden elämäntapaa yleensäkin leimaa erilaisten kielteisten käännekohtien kasaantuminen taulukon esittämällä tavalla. Irtisanomiset, perhe- ja ihmissuhteiden katkonaisuus, asunnottomaksi joutuminen, toimeentulotuen varassa eläminen sekä mielenterveysongelmat ovat rakentaistaneet lyhytaikaisvankien elämänkulkua pitkän kehityskulun tuloksena normaaliväestöä merkittävämmin. Seuraava haastattelukatkelma antaa taas hyvän kuvan siitä, millaiseksi yritykset rakentaa elämää perheen varassa muotoutuivat. Tyypillistä perheelämälle oli toimeentulon ja asumisen epävarmuudesta johtuva riitaisuus ja epävarmuus sekä suhteen päättyminen eroon. Tämä on hyvin tyypillistä lähes kaikille varhain rikosuransa aloittaneille. On vaikea sanoa mistä tämä perhesiteisiin kiinnittymisen vaikeus johtuu. Joka tapauksessa sitoutuminen vaikeus heijastui myös muilla tavanomaisen elämän alueilla, kuten edellä on jo todettu. Millä tavalla lyhytaikaisvankien tilanteeseen sitten voi vaikuttaa jollain tavalla vankeusaikana? Suurin lyhytaikaisvankien pelko on vapautumisen jälkeinen päihteisiin repsahtaminen kuvion esittämällä tavalla. Tätä selitetään usein tyhjän päälle joutumisena sekä arkielämän jäsentymättömyytenä seuraavassa esitetyn haastattelukatkelman kuvaamalla tavalla. Haastattelussa kuvataan melko elävästi, kuinka aikaisemmasta elämäntavasta tutut tilanteet tulevat suurella todennäköisyydellä toistumaan siitä huolimatta, että elämään haluttaisiin myönteistä muutosta. Ryhtyminen vanhaan toimintatapaan eli kiinnittyminen päihteiden hallitsemaan elämäntapaan on monelle kuitenkin helpoimmalta tuntuva pikaratkaisu haastattelukatkelmassa esitetyllä tavalla tilanteessa, jossa mitään muutakaan kestävää ja pitkäaikaista sekä vangin elämäntilanteen huomion ottavaa vaihtoehtoista toimintamallia ei ole tarjolla. Elämässä ei ole muutenkaan tapahtunut sellaisia myönteisiä käännekohtia (kuten uusi ihmissuhde, avioliitto, työpaikka tai asunto) joka innostaisi pysymään kaidalla tiellä. Vankeusaika ei sinänsä aina olekaan lyhytaikaisvangille ongelmallisin jakso. Vankilan rutiinit ja päiväohjelmat saattavat monelle lyhytaikaisvangille tuoda jonkinlaista selkeyttä kaoottiseen arkielämään vapaudessa. Vankeudessa pyritään myös yhä enemmän vaikuttamaan erilaisilla kuntouttavilla toimenpiteillä ja ohjelmilla sekä keskusteluilla ja ohjauksella vankien tilanteeseen. Ongelmana lyhytaikaisvankien kohdalla on edelleen se, että toimenpiteet eivät aina kohdistu tarkoituksenmukaisella tavalla juuri oikeille henkilöille ja oikeaan aikaan kuten seuraavasta taulukosta ilmenee.

3 3 Vankeusrangaistuksen tavoitteeksihan on Suomessa määritelty uuden vankeuslain mukaan rikoksettoman elämäntavan edistäminen vankeusrangaistuksen aikana ja sen jälkeen. Tämän turvaamiseksi vangille laaditaan yksilöllinen suunnitelma joka kattaa koko rangaistusajan vankeudesta ehdonalaiseen vapauteen. Vangille tulee suunnitelman mukaan tarjota sellaista toimintaa, joka tukee hänen rikoksettoman elämäntavan omaksumistaan. Lisäksi häntä tulee tukea ja auttaa vankeusaikana niin, että rangaistukselle asetetut tavoitteet saavutetaan. Yksi keskeisistä tavoitteista on vapauteen siirtyminen hallitusti ja suunnitelmallisesti niin, että ransusta ilmenee, millaisia suunnitelmia ja toimenpiteitä vangin varalle on tehty. Seuraavasta taulukosta ilmenee, että yli puolella lyhytaikaisvangeista ei ollut rangaistusajan suunnitelmaa tehtynä. Tehdyistä suunnitelmista suuri osa oli pelkästään paperiversioita eli vanki ei ollut itse mukana niiden laadinnassa. Vuorovaikutus vankien kanssa on muutenkin ollut vähäistä, mikä ilmenee esimerkiksi keskustelu- ja muun avun vähäisyytenä. Tämä saattaa osaltaan johtua menettelytavoista, joilla avun hakeminen on useiden vankien mielestä tehty byrokraattiseksi ja monimutkaiseksi. Useat vangit saattavat kokea helpommaksi jättää avun hakemisen sikseen eli passivoitua kuten seuraavan haastattelukatkelman vanki, joka kuvaa turhautumistaan ja siitä johtuvaa alistumistaan tilanteeseen eli luopumistaan yrityksistä parantaa tilannettaan henkilökuntaan turvautumalla. Haastattelukatkelmaa voi samalla pitää hyvänä esimerkkinä siitä, minkä takia lyhytaikaisvankeudessa ei aina voida ja ehditä kiinnittää tarpeeksi huomiota lyhytaikaisvankeihin tavalla jota the Times-lehden alussa esitetyssä artikkelissa peräänkuulutettiin. Viime vuosina kriminologiassa yhä vahvemman aseman saanut ns. desistanssi-tutkimus (eli rikollisuudesta irtaantumista kuvaava tutkimus) on osoittanut rikollisuuteen kiinnittymisen ja siitä irtaantumisen tapahtuvan erilaisten sosiaalisten ja yksilöllisten tekijöiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa. Päätös irtaantua rikollisuudesta ja päihteistä sekä siihen liittyvästä elämäntavasta kehittyy pitkän ajan kehitysprosessin tuloksena. Yleisesti voidaan sanoa, että ikä melko selkeästi korreloi irtaantumispyrkimysten voimakkuuden kanssa. Siltikin irtaantumispyrkimykset noudattavat aina omia yksilöllisiä kehityspolkujaan ja vaatisivat esimerkiksi vankilan henkilökunnalta tämän takia erityistä sensitiivisyyttä sen suhteen, että he osaavat arvioida oikealla tavalla, missä elämäntilanteessa vanki on ja millaiseksi hänen suhteensa rikolliseen elämäntapaan on muotoutunut. Nykyisessä tilanteessa tähän ei kaikkien lyhytaikaisvankien kohdalla edelleenkään päästä siitä huolimatta, että heidän tilanteensa ongelmallisuus on tiedostettu ja siihen on yritetty saada parannusta. Esimerkkinä siitä, kuinka henkilökunnan taholta tuleva toimenpide voi osua oikea-aikaisesti yhteen moneen kertaan tuomiota istuneen lyhytaikaisvangin irtaantumishalukkuuden kanssa on seuraava haastattelukatkelma. Kyseessä on intensiivisen päihteiden käytön ja rikollisen elämäntavan jo alle 15-vuotiaana aloittanut vanki, joka kertoo pyrkineensä useaan otteeseen irtaantumaan 30:nnestä ikävuodesta lähtien. Irtaantumispyrkimykset olivat aina ennemmin tai myöhemmin kaatuneet siihen, että hänet oli vanhojen päihde- ja rikoskumppaneiden myötävaikutuksella saatu houkuteltua takaisin vanhaan elämäntapaan jopa sellaisissa tapauksissa kun hän oli muuttanut paikkakuntaa päästäkseen eroon rikollisista sosiaalisista verkostoista. Kyseessä tässä tapauksessa oli siis amfetamiinia ja muita voimakkaita huumeita alkoholin ohella pitkään käyttänyt vanki, joka selittää sen, että rikolliset verkostot hänen kohdallaan olivat melko voimakkaita. Vangin halu päästä eroon päihteistä oli kuitenkin lukuisista repsahtamisista huolimatta pysynyt vireillä. Siksi päihdetyöntekijän aloitteellisuus ja ripeys viimeisimmän vankeusrangaistuksen aikana tuli juuri oikeaan aikaan. Vanki kertoi mahdollisuuden päästä vankilan ulkopuoliseen

4 4 päihdekuntoutuslaitokseen olleen hänelle todellakin tarpeen ja auttaneen häntä suunnittelemaan vapauden jälkeistä elämää uudelta pohjalta. Lyhytaikaisvangit ovat edelleen Suomessa ongelmaryhmä, joka tarvitsee erilaisia intensiivisiä jälkihuollon toimenpiteitä selviytyäkseen vankilan jälkeisessä vapaudessa. He ovat monella mittarilla mitattuina marginaalinen ja sosiaalisesti huono-osainen ryhmä. Heidän keskuudessaan on huomattavasti enemmän työttömiä, asunnottomia, matalan koulutustason omaavia ja talousvaikeuksista kärsiviä kuin samanikäisessä väestössä keskimäärin. Huono-osaisimman ryhmän muodostavat nuorena rikolliseen elämäntapaan ja päihteisiin kiinnittyneet lyhytaikaisvangit. He ovat myös Suomessa ryhmä, jossa erilaiset ongelmat ovat kasaantuneet. Tämä lisää entisestään yksilöllisen, räätälöidyn, palveluohjauksellisen jälkihuollon tarvetta monen eri viranomaisen yhteistyönä, mikäli uusintarikollisuuden riskiin halutaan pyrkiä vaikuttamaan. Uusintarikollisuuden ehkäisyn tärkeyden jälkihuollon toimenpitein osoittaa tässä esitelmässä kuvatusta lyhytaikaisvankien populaatiosta tehty ( ja piakkoin julkaistava) seurantatutkimus. Uusintarikollisuus on ollut tässä populaatiossa melko korkeata. Koko lyhytaikaisvankien populaatiosta (n = 327) oli uuteen tuomioon johtaneen rikoksen tehnyt 40 prosenttia vuoden kuluttua vapautumisesta. Uusiminen erosi ikäryhmittäin niin, että vuotiailla se oli 57 prosenttia, vuotiailla 38 prosenttia ja yli 40-vuotiailla 25 prosenttia. Tulos on yhteneväinen niiden tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan ikä on voimakkaassa tilastollisessa yhteydessä rikosintensiivisyyden vähenemisen ja irtaantumismotivaation voimakkuuden kanssa. Myös useat pitkään rikollisessa elämäntavassa olleet iäkkäämmät lyhytaikaisvangit kokevat suuria vaikeuksia tavanomaiseen elämään siirtymisessä ja tarvitsevat siksi monipuolista jälkihuollollista apua yhteiskuntaan kiinnittymisessä ja sosiaalisen rakenteen uudelleen hahmottamisessa. Millaista tämän jälkihuollollisen avun tulisi sitten olla. Millä tavalla jälkihuolto turvattaisiin lyhytaikaisvangeille. Millaisia haasteita se asettaa vapauttamisvaiheen työskentelylle. Läpäisyperiaatteella toimivan jälkihuollon (thoroughcare) ongelmallisuus on Suomessa yleisemminkin kaikkia vapautuvia koskeva ongelma. Siihen on pyritty myös pitkään etsimään rakenteellisesti pysyviä ratkaisuja, joilla turvattaisiin joustava siirtyminen vankilasta vapauteen niin, että rikoksentekijän tarpeet olisi huomioitu tarpeeksi monipuolisesti. Lyhytaikaisvangit ovat Suomessa tässäkin suhteessa väliinputoajan asemassa ja samalla syrjäytyneitä siitä jälkihuollollisesta työstä, jota nykyresurssein tarjotaan ehdonalaisen vapauden valvonnan puitteissa. Tutkimukset osoittavat lyhytaikaisvankien jälkihuollon kohtaavan haasteita monilla eri alueilla. Jälkihuollon tarvetta on pyritty turvaamaan esimerkiksi muuttamalla se lainsäädännöllä pakolliseksi tietyn mittaisten tuomioiden kohdalla kuten esimerkiksi Englannissa ja Walesissa, jossa se on pakollinen yli 12 kuukauden tuomiosta vapautuville. Jälkihuollon ulkopuolelle jäävät kuitenkin edelleen alle 12 kuukauden vankeutta suorittavat, jotka viimeaikaisten tietojen mukaan ovat pysyneet brittiläisen vankeinhoidon suurimpana ongelmalapsena. Alle vuoden mittaisia vankeustuomioita suorittavien uusintarikollisuus on edelleen korkeinta, kun sitä vertaa koko vankipopulaatioon. He muodostavat myös taloudellisesti suuren rasitteen kansantaloudelle ja veronmaksajille ilman mainittavaa hyötyä rikollisuuden laskussa, kuten alussa jo todettiin. Sama ongelma on todettu myös Skotlannissa, jossa sosiaalityön ja sosiaalihuollon jälkihuollollista palvelua on tarjottava neuvonnan, ohjauksen ja avustamisen muodossa yhdyskuntaan asettumiseen liittyvissä asioissa kaikille vankilasta vapautuville tuomion pituudesta riippumatta.

5 5 Tutkimusten mukaan jälkihuollon tarve voidaan jakaa seuraaville alueille, joita ovat: Asuminen Työllisyys ja koulutus Toimeentuloon ja talouteen liittyvät asiat (velkaneuvonta, sosiaalietuuksien järjestely yms.) Päihdekuntoutus Perhesuhteet ja muut sosiaaliset verkostot Mielenterveysongelmat ja muut terveysongelmat Rikollisuuteen liittyvät ajattelutavat ja asenteet Yllä olevat ongelma-alueet ovat relevantteja jälkihuollon ongelma-alueita myös suomalaista lyhytaikaisvankipopulaatiota ja heidän uusintarikollisuuttaan ajatellen. Näitä palveluja tulisi tarjota keskitetysti monen eri toimijan (sekä julkisen että kolmannen sektorin) välisenä yhteistyönä. Esimerkiksi Britanniassa on otettu käyttöön läpäisyperiaatteella toimivia keskuksia (one stop throughcare), joissa pyritään keskittämään integroidulla tavalla lyhytaikaisvangin kannalta tärkeiden toimijoiden tuottamat palvelut (yhteistyössä rikosseuraamuslaitoksen, julkisen sekä kolmannen sektorin kanssa) niin, että vapautuminen ja yhteisöön uudelleen asettuminen sujuisi uusintarikollisuuden riski minimoiden. Tällaisia jälkihuollollisia palveluja ovat esimerkiksi transitio- eli siirtymävaiheen intensiiviset jälkihuollon toimenpiteet (through gate support, transition support) (jotka sijoittuvat moniammatillisena yhteistyönä vapautumisen kriittiseen vaiheeseen eli tilanteeseen, jossa ylitetään vankilan ja vapauden välinen psykososiaalinen muuri ja yritetään palauttaa mieleen sosiaalisen rakenteen muisti) sekä mentorointi ja palveluohjauksellinen työ, jolla pyritään takaamaan vapautuneelle kokonaisvaltainen tuen ja avun saanti.