Parempaakaan systeemiä ei olla keksitty...ja pyörä tuli tästäkin

Transkriptio

1 Parempaakaan systeemiä ei olla keksitty...ja pyörä tuli tästäkin TAMPEREEN YLIOPISTO Hallintotiede Pro Gradu -tutkielma Timo Sovanen Joulukuu 2006

2 II Tiivistelmä TAMPEREEN YLIOPISTO Johtamistieteiden laitos TIMO SOVANEN: Parempaakaan systeemiä ei olla keksitty...ja pyörä tuli tästäkin Pro gradu tutkielma, 121 sivua + 1 liite Hallintotiede Joulukuu 2006 Tutkielma käsittelee politiikkaan liittyviä ongelmia sekä kehittämisehdotuksia. Tavoitteena oli saada esiin ongelmia ja hakea näihin ratkaisuehdotuksia. Jotta tutkimus voitiin suorittaa, tarvitsi rakentaa teoreettinen malli, jonka pohjalta haastattelukysymykset voitiin tehdä. Teoreettisen viikehyksen osia ovat: politiikka, poliittiset puolueet, intressiryhmät, osallistuminen, demokratia ja kansalaisyhteiskunta, joista eniten perehdytään politiikkaan, osallistumiseen sekä demokratiaan. Itse tutkimus suoritettiin strukturoituna teemahaastatteluna kahden kaupungin, Vammalan ja Tampereen, paikallistason luottamushenkilöitä haastatellen. Haastateltavia oli kolme molemmista kaupungeista ja he edustivat useita puolueita. Aineisto kerättiin kesä-heinäkuussa Haastatteluiden perusteella pyrittiin kartoittamaan paitsi haastateltujen luottamushenkilöiden näkemyksiä politiikkaan liittyvistä ongelmista ja kehittämisehdotuksista, myös heidän näkemyksiään politiikan ja hallinnon välisestä suhteesta, kansalaisyhteiskunnan kehityksen myötä mahdollisesti muuttuneesta kansalaisyhteiskunnan ja politiikan välisestä suhteesta, siitä, onko kansalaisyhteiskunnan kehitys tehnyt politiikan tarpeettomaksi sekä etujärjestöjen ja puolueiden rooleista. Tutkimuksessa tuli esiin useita ongelmia ja kehitysehdotuksia, jotka tosin tukevat pitkälti aiempia tutkimuksia. Merkittävimpinä ongelmina politiikkaan liittyen pidettiin ideologian haalistumista, puolueiden samaistumista ja talouselämän kasvanutta valtaa sekä kuntatalouden rajoituksia. Kehittämisehdotuksista merkittävimpiä olivat nuorten mukaan ottaminen päätöksentekoon, luottamushenkilöiden kokopäiväistäminen ja tätä kautta valtuuston ja valtuutettujen valmisteluun osallistumisen lisääminen, nykytekniikan hyödyntäminen, puolueiden kehittäminen esimerkiksi puolueohjelmia kärjistämällä ja terävöittämällä sekä uusien arvomaailmojen ja elämäntilanteiden pohjalta. Myös oikeisto- ja vasemmistopuolueiden keskinäistä yhteistyötä toivottiin lisättävän. Kansalaisyhteiskunnan nähtiin toimivan Suomessa melko hyvin, ja puolueilla sekä kansalaisjärjestöillä nähtiin olevan omat tärkeät tehtävänsä ja molempia tarvittavan. Myös politiikkaa todettiin edelleen tarvittavan. Puolueiden tehtäväksi katsottiin kuntalaisten asioiden ajaminen, järjestöjen tehtäväksi puolestaan jäseniensä etujen ajaminen. Asiasanat: politiikka, osallistuminen, demokratia

3 III SISÄLLYS: I JOHDANTO 1 II TUTKIMUKSEN PERUSVALINNAT 4 1. Tutkimuksen päätehtävä 4 2. Tutkimuksen tavoite 5 3. Tutkimuksen näkökulma 7 III TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS 9 1. Pääkäsitteet 9 2. Politiikka Politiikka ymmärrettynä laajemmin ja ahtaammin Konflikti- ja konsensusnäkemys Poliittiset puolueet Intressi- eli painostusryhmät Osallistuminen Osallistumistyypit Poliittisen osallistumisen resurssit Poliittinen osallistuminen Demokratia Välitön demokratia Edustuksellinen demokratia Puolivälitön demokratia Pluralistinen demokratiateoria Kansalaisyhteiskunta 32 IV TUTKIMUSAINEISTON KERÄÄMINEN 34 V POLITIIKKAAN LIITTYVIÄ ONGELMIA Politiikkaan liittyviä ongelmia Yhteenveto 47

4 IV VI UUDISTAMISKEINOJA Politiikan uudistaminen Osallistumisen uudistaminen Puolueiden uudistaminen Demokratian uudistaminen Yhteenveto 68 VII EDUSTUKSELLINEN DEMOKRATIA PÄÄTÖKSENTEOSSA - POLITIIKAN JA HALLINNON VÄLINEN SUHDE Nykytilanne Politiikan ja hallinnon suhteen kehittäminen Yhteenveto 85 VIII KANSALAISYHTEISKUNNASTA Puolueiden ja kansalaisyhteiskunnan suhde Yhteenveto 96 IX ETUJÄRJESTÖJEN JA PUOLUEIDEN TEHTÄVISTÄ Aluksi Puolueet Etujärjestöt Yhteenveto 104 X LOPUKSI Yhteenveto Pohdintaa 115 LÄHTEET: 119 LIITE 1: Haastattelulomake 122

5 1 I JOHDANTO Äänestysaktiivisuus on laskenut tasaisesti 1960-luvulta saakka, ja kansalaisten kasvava etääntyminen politiikasta antaa aiheen huoleen. Myös julkisessa keskustelussa on viime vuosina käyty keskustelua politiikan tilasta ja politiikan alaan mahdollisesti liittyvistä ongelmista. Yhä useammin kuuleekin puhuttavan, että politiikka ei kiinnosta, sitä ei seurata, poliitikkoja pidetään epäluotettavina ja samalla politiikan imagoa pidetään heikkona, politiikkaa väitetään menneisyyden tuotteeksi talouselämän hallitessa yhä enemmän ja niin edelleen. Yksinkertaisesti sanottuna politiikan merkityksen yhteiskunnassa on usein epäilty heikenneen ja koko politiikan näin ollen rapautuneen. Aloin myös itse pohtia politiikan tilaa ja sitä, voisiko politiikan asemaa parantaa tai edes yrittää tehdä jonkinlaista selvitystä siitä, mikä politiikassa ihmisiä tällä hetkellä eniten häiritsee mitkä ovat suurimmat syyt politiikan nykyiseen tilaan. Pohdin kauan kuinka aihetta tutkisin ja mistä päästä voisin lähteä asiaa purkamaan, keitä haastatella, mitä kysyä, onko minun, opiskelijan, edes järkevää lähteä asiaa selvittämään vai haukkaanko liian suuren palan vain siksi, että aihe kiinnostaa ja tarvitaanko tämänkaltaista työtä edes. Vaikka en väitäkään heti saaneeni vastauksia kaikkiin kysymyksiini ja epäilyksiini, päätin silti ryhtyä työhön ja tarttua härkää sarvista aihe vaikutti niin mielenkiintoiselta ja haastavalta. Siitä alkoi sitten syvempi perehtyminen aiheeseen. Luin paljon eri suomalaisten tutkijoiden Suomen politiikan tilaa koskevia kirjoituksia sekä sanomalehtiä, aikakauslehtiä, kolumneja ja muita vastaavia. Ja niinhän se on, että kun jokin asia on itsellä jatkuvasti mielessä, rekisteröi pienenkin viittauksen kyseiseen aiheeseen ja niitä viittauksia olikin paljon! Vähitellen aloin päästä sisälle aiheeseen ja ryhdyin kirjoittamaan. Havaitsin nimittäin kirjoituksista, että tuntumani siitä, että politiikka on niin sanotusti alamaissa, oli oikea eli minulla olisi pohja, jolle ryhtyä työtäni rakentamaan. Lukemissani kirjoituksissa kerrottiin nimittäin mm.: ideologian haalistumisesta ja siitä, että puolueet muistuttavat hyvin paljon toisiaan tässä suomalaisessa konsensusyhteiskunnassa; ihmisten kokevan vieraantuneensa politiikasta tai politiikan heistä ja siksi vaikutusmahdollisuutensa heikoiksi; useiden kokevan menettäneensä uskoaan ja luottamustaan politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan eri syistä; koko yhteiskunnan maallistumisesta ja sitä myötä myös politiikan; puolueiden vain reagoivan esimerkiksi keskustelunaiheisiin sen sijaan, että loisivat niitä itse; julkisen hallinnon käynnistävän komentoketjun, jonka viimeisessä päässä, vasta, ovat poliitikot eli hallinnon vallan kasvaneen politiikan ja politiikkojen, poliittisen järjestelmän kustannuksella; politiikkaa pidettävän

6 2 hienosäätönä ja yhä harvemmin linjan valintana; uusien yhteiskunnallisten kysymysten nousseen merkitykseltään perinteisen vasemmisto-oikeisto-asetelman kustannuksella; poliittisten ääripäiden kadonneen ja puolueiden suuntaavan yhä enemmän poliittiseen keskustaan, joka näin ollen pakottaa puolueet toistensa kaltaisiksi ja politiikan tylsäksi; markkinatalouden antavan politiikalle yhä vähemmän pelivaraa ja ohjaavan yhteiskuntaa enemmän kuin politiikan eli politiikan olevan talouselämälle alisteinen sekä politiikan ja asioiden monimutkaistuneen liiaksi. Varmasti ongelmia on enemmänkin, ja haluankin luottamushenkilöitä haastattelemalla selvittää aihetta ja ongelmia, sitä, kokevatko myös paikallistason luottamushenkilöt politiikan menettäneen jotakin sille kuuluvaa, millaisena he näkevät nykyisen tilanteen. Toivon samalla pystyväni tuomaan esille joitakin ehdotuksia politiikan kehittämiseksi. Laajuudesta johtuen työni ei ole eikä edes pyri olemaan kaiken kattava kuvaus politiikan tämänhetkisestä tilanteesta ja tähän kehittämiskeinot antava, politiikan kerralla korjaava ohjepaperi. Ei, vaan pyrin työssäni yleisesti kuvaamaan kahden kaupungin johtavien luottamushenkilöiden haastatteluiden perusteella esiin nousevia, lähinnä kunnallispolitiikkaan liittyviä suurimpia ongelmia ja joitain kehittämisideoita, jotka olisi mahdollista toteuttaa. Itse nimittäin näen politiikan oikeastaan yhteisten asioiden hoitamisena, jonka kuvan koen nykyisessa yksilöllisyyttä, ja siitä ehkä johtuen itsekkyyttä, korostavassa maailmassa hämärtyneen. Monet ihmiset nimittäin pitävät politiikkaa politiikkana eli jonain muuna kuin yhteisten asioiden hoitamisena, jonain omana alanaan. Ja näinhän asia ei ole, jota haluan työlläni tuoda enemmän esiin. Tämän vuoksi toivoisin työssäni pystyväni löytämään joitakin keinoja saada ihmiset, asukkaat, entistä enemmän osallistujiksi, kyseenalaistajiksi ja päätösten valmistelun jakajiksi passiivisen vastaanottajan roolin sijaan. Haluaisin löytää siis keinon, jolla politiikan kuva, imago, saataisiin palautettua sellaiseksi, joka se oikeastikin on ja johon politiikkaa käytetään, mitä se on, mitä sillä voidaan saavuttaa; yrittää tuoda politiikkaa ihmisiä lähemmäs ja herätellä ihmisiä taas innostumaan politiikasta. En todellakaan kuvittele tämän työn kykenevän olemaan ohjeena Suomen politiikan pelastamiseksi, mutta ainakin auttavan itseäni ja mahdollisesti itseni kaltaisia ymmärtämään politiikan luonteen ja sen mikä siinä tällä hetkellä on vialla kertomalla asioista selkokielellä. Paitsi politiikan ongelmia, käsittelen työssäni myös politiikan ja hallinnon välistä suhdetta, kansalaisyhteiskunnan kehityksen myötä mahdollisesti muuttunutta kansalaisyhteiskunnan ja politiikan välistä suhdetta ja sitä, onko kansalaisyhteiskunnan kehitys tehnyt politiikan tarpeettomaksi. Lisäksi selvitän myös etujärjestöjen ja puolueiden rooleja.

7 3 Työni on jaettu niin, että aluksi on teoriaosio, jossa käydään läpi tutkimuksen perusvalinnat, aineiston kerääminen sekä tutkimuksen teoreettinen viitekehys, jossa määritellään työssä käytettävät käsitteet ja joiden kautta tehdään aihetta tutuksi. Näiden jälkeen on empiirinen osio, jossa käydään läpi haastatteluissa esiin nousseita vastauksia esitettyihin kysymyksiin, ja joista pyritään löytämään tärkeiksi katsottuja kohtia. Empiirinen osio on jaettu niin, että viidennessä kappaleessa tuodaan esiin ongelmia, joita luottamushenkilöt kokivat politiikalla olevan. Tavallaan siis luodaan pohjaa työlle. Seuraavassa eli kuudennessa kappaleessa tuodaan esiin joitakin uudistamiskeinoja niin politiikalle, osallistumiselle, puolueille kuin demokratiallekin. Seitsemännessä kappaleessa käydään läpi politiikan ja hallinnon välistä suhdetta hahmottaen nykyistä tilannetta ja tuodaan esiin kappaleessa esille nousseita kehittämisehdotuksia. Kahdeksannessa kappaleessa käsitellään kansalaisyhteiskuntaa ja sen vaikutusta politiikkaan. Puolueiden ja etujärjestöjen tehtäviä kartoitetaan kappaleessa yhdeksän. En tiedä, onko tätä ennen pro gradu tutkielmia omistettu kenellekään ja onko se edes mahdollista. Nyt haluan näin kuitenkin tehdä. Omistan tämän työni monipuolisen ja yhden suurimman suomalaisen taiteilijan muistolle, jonka laulut, tekstit, kirjoitukset, tapa käyttää kieltä, ajatella ja katsoa maailmaa ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen, antaneet ajateltavaa ja opettaneet, että jokainen näkee asiat omalla tavallaan ja niin sen pitää ollakin, jokaisella meistä on oltava siihen oikeus oikeus omaan ajatteluun. Omistan työni perjantaina täältä ikuisuuteen siirtyneen Pauli Matti Juhani Juice Leskisen muistolle.

8 4 II TUTKIMUKSEN PERUSVALINNAT 1. Tutkimuksen päätehtävä Kuten jo johdannossakin olen maininnut, antaa kansalaisten kasvanut etääntyminen politiikasta aiheen huoleen. Voidaan sanoa, että suuri osa kansalaisista on niin sanotusti kadottanut politiikan tai että he ovat ainakin vieraantuneet siitä. Osittain tämä johtuu siitä, että se tuntuu heistä kaukaiselta. Toisaalta vaikuttaa siltä, että myös itse politiikka on kadottanut politiikan; sen väitetään pinnallistuneen ja maallistuneen yhdessä koko yhteiskunnan kanssa. Tähän on johtanut se, että poliittiset puolueet itsekin seuraavat tarkasti suosionsa kehittymistä ja haluavat näin ollen seurata ajankohtaisia keskustelunaiheita, sen sijaan että loisivat niitä itse. Lisäksi ne pyrkivät suosionsa maksimointiin hakeutumalla poliittiseen keskustaan. Politiikan värittömyyteen ja näkymättömyyteen on johtanut myös se, että ideologiset erot puolueiden välillä ovat haalenneet huomattavasti. Nykymaailmassa ei ehkä ole enää tilaa liialliselle ideologialle taikka sitten puolueet haluavat vain olla ärsyttämättä ketään. Tähän on saattanut johtaa se, että ihmiset ovat, osittain korkean koulutuksen myötä, muuttuneet äänestäjinä liikkuviksi. Myös äänestäjien passiivisuus on lisääntynyt. Lisäksi käytännön politiikasta ovat arvot haalistuneet ja se on muuttunut pragmaattisemmaksi. Tämä puolestaan on osaltaan johtanut virkamiesten ja asiantuntijoiden vallan lisääntymiseen. Poliittinen valta on siis viime vuosina ollut korvautumassa hallinnollisella asiantuntemuksella, joka pahimmassa tapauksessa saattaa johtaa eliitin vallankumoukseen heikentäen näin demokraattisia prosesseja. Ihmisten politiikkaa kohtaan kokeman kiinnostuksen vähenemiseen vaikuttaa paljon myös asiapaljous, jolloin on entistä vaikeampi hallita politiikan kokonaisuutta. Tähän oman lisänsä on tuonut kansainvälistyminen, kansainvälisten yhteyksien lisääntyminen osittain EU-jäsenyyden myötä. Politiikassa ilmenevien ongelmien vuoksi ja myös ilmeisen politiikan muuttuneen luonteen vuoksi pyrin tutkimuksellani kartoittamaan sitä, näkevätkö paikallistason kunnallispolitiikot politiikalla olevan ongelmia, ja jos näkevät, niin millaisia. Tarkoitukseni on siis aluksi pyrkiä kartoittamaan kyseisiä ongelmia. Tämän jälkeen pyrin saamaan luottamushenkilöiden haastatteluista esiin mahdollisia kehittämisehdotuksia aiheeseen liittyen. Tutkimukseni päätehtävänä on näin ollen kahden kaupungin, pienemmän ja suuremman, Vammalan ja Tampereen, johtavien luottamushenkilöiden haastatteluiden pohjalta esille nousseiden politiikkaan liittyvien ongelmien ja mahdollisten kehittämisehdotusten esiin tuominen. Tutkimuskysymyksiäni ovat: mitä politiikaan

9 5 liittyviä ongelmia tällä hetkellä on sekä kuinka politiikkaa voitaisiin kehittää, minkälaisia uudistamiskeinoja luottamushenkilöt mahdollisesti näkevät politiikkaan liittyen, millaisin keinoin voitaisiin päästä politiikan edes jonkinlaiseen uudistamiseen. Vaikka politiikan ongelmista on jo aiemmin tehty tutkimuksia ja kirjoitettu kirjoituksia, ei lopullista vastausta ole saatu yhtä oikeaa vastausta tuskin on edes olemassa. Perehtyessäni aiheeseen ja lukiessani aihetta käsitteleviä kirjoituksia havaitsin kuitenkin ilokseni, että tutkimukselleni on tilausta; kehitysehdotuksia ja näkemystä tarvitaan ja että aihe on edelleen (aina?) ajankohtainen. Tutkimukseni on myös siinä mielessä käytännöllinen, että se paitsi käsittelee ongelmia myös kartoittaa mahdollisia ratkaisuehdotuksia niihin. Työni ei ole ainutlaatuinen, politiikan ongelmia on tutkittu aiemminkin, mutta oman leimansa työhöni antaa paikallistason kunnallispoliitikkojen haastattelu. Tämä rajasi samalla myös kontekstia hieman, joka on näin ollen lähinnä politiikka kuntatasolla. Jotta saisin asioita selville, täytyi minun muotoilla kysymykset sellaisiksi, että saisin niistä mahdollisimman paljon irti. Ensimmäisessä kysymyksessä pyysin haastateltavia mainitsemaan 1-3 vakavinta politiikkaan liittyvää ongelmaa sekä sen, miksi heidän mielestään politiikalla on vaikeuksia. Toisessa kysymyksessä pyysin haastateltavia mainitsemaan 1-3 keinoa uudistaa politiikkaa. Kolmannessa kysymyksessä tiedustelin haastateltavilta heidän näkemystään politiikan ja hallinnon välisestä suhteestä. Neljännessä kysymyksessä käsittelin puolueiden ja kansalaisyhteiskunnan välistä suhdetta ja sitä, onko kansalaisyhteiskunnan kehitys tehnyt politiikan tarpeettomaksi ja jos ei ole, mitä merkitystä politiikalla vastaajien mielestä on. Viidennessä kysymyksessä ennen vapaata sanaa hain vastaajien näkemystä siihen, keiden asialla puolueiden ja etujärjestöjen tulisi olla. 2. Tutkimuksen tavoite Tutkimukset voidaan jakaa teoreettisiin ja empiirisiin tutkimuksiin. Teoreettisten tutkimusten kohteena ovat tieteenalan käsitteisiin, näkökulmiin tai teorioihin liittyvät ongelmat, ja tutkimusaineisto muodostuu näihin kysymyksiin kohdistuneesta aiemmasta tutkimuksesta. Empiirisissä tutkimuksissa taas kohteena on jokin reaalimaailman ilmiö, josta hankitaan uutta tietoa jollakin systemaattisella tiedonhankintamenetelmällä. Kuitenkaan rajanveto teoreettisen ja empiirisen tutkimuksen välillä ei ole selkeä, sillä jokaisessa empiirisessä tutkimuksessa on teoreettisia aineksia ja toisaalta monissa teoreettisissa tutkimuksissa aineisto on ainakin toissijaisesti

10 6 empiiristä. (Uusitalo 1999, 60.) Oma tutkimukseni on empiirinen, sillä pyrin perehtymään oikeaan ilmiöön, nimittäin politiikan ongelmiin ja sen kehittämiseen, hankkimalla kyseistä ilmiöstä tietoa strukturoidulla teemahaastattelulla. Teoreettisten tutkimusten lailla myös empiirisiä tutkimuksia voidaan ryhmitellä pääryhmän mukaan: empiirisessä tutkimuksessa ongelmana voi olla tutkittavan ilmiön kuvaaminen, sen perusteellinen ja tarkka kuvaus, sen selittäminen, tulevan kehityksen ennustaminen tai jonkin toiminnan arvioiminen ja kehittäminen. Omassa työssäni käytän kuvailevaa tutkimusta, sillä kuvailevan tutkimuksen tarkoituksena on kuvata jonkin ilmiön, tilanteen tai tapahtuman luonnetta, yleisyyttä, historiallista kehitystä tai muita tunnuspiirteitä. Kuvailevassa tutkimuksessa havaintojen laatu on tärkeä. Niiden luotettavuus ja tarkkuus sekä yleistettävyys ovat kuvailevan tutkimuksen tärkeitä arviointiperusteita. Esimerkkejä kuvailevasta tutkimuksesta ovat tilastot, mielipidetutkimukset sekä valtaosaltaan markkinatutkimukset. Näin ollen kuvailevat tutkimukset ovat tarpeen moninaisissa käytännön ongelmissa, mutta myös tieteessä tarvitaan kuvailevia tutkimuksia. Kohdeilmiöiden kuvailu on tähdellinen tutkimustehtävä, joka saattaa vaatia paljon voimavaroja ja menetelmien kehittämistyötä. (Uusitalo 1999, ) Itse pyrin työssäni kuvaamaan paikallistason luottamushenkilöiden haastatteluiden perusteella politiikkaa, ongelmia, joita siinä tällä hetkellä on sekä tapoja, joilla sitä voitaisiin mahdollisesti kehittää. Lähestymistapana työssäni käytän teknistä, kuvaavaa tiedonintressiä. Habermasin (1976, 130) mukaan on nimittäin olemassa kolme tiedonintressiä: praktinen, emansipatorinen ja tekninen. Praktista tiedonintressiä käytetään, kun tarvitaan praktista eli käytännöllistä tietoa yhteisöllisistä ja sosiaalisista lainalaisuuksista. Emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi taas tekee tietoiseksi ongelmista ja haitallisista ilmiöistä; tieto syntyy siis ihmisten toiminnassa. Tekninen tiedonintressi on sen sijaan ominainen yhteiskuntatieteille, kuten hallintotieteelle, kun ne etsivät kausaaliselityksiä eli syy-seuraus-suhteita ihmisten sosiaalisesta maailmasta; pyritään siis välineellistämään se mitä tutkitaan. Itse käytän työssäni näin ollen lähinnä teknistä tiedonintressiä. Habermasin mukaan myös tieteenalat voidaan jakaa kolmeen tyyppiin eli historiallishermeneuttisiin, kriittisesti orientoituviin sekä empiiris-analyyttisiin. Koska itse käytän työssäni teknistä tiedonintressiä, joka liittyy empiiris-analyyttisiin tieteenaloihin jollainen myös hallintotiede on, keskityn tässä enemmän juuri empiiris-analyyttisiin tieteenaloihin. Niissä viitejärjestelmä, joka määrittelee kokemusperäisten väitteiden merkityksen, antaa säännöt sekä teorioiden

11 7 muodostamiselle että niiden todentamiselle. Empiiris-analyyttisissä tieteenaloissa kokeiden muodossa usein tapahtuva järjestelmällinen havainnointi mahdollistaa alkuehtojen muodostamisen ja suoritettujen operaatioiden tulosten mittaamisen. Loppujen lopuksi empiiris-analyyttisissä tieteenaloissa on tarkoituksena varmentaa ja laajentaa tietoamme jostakin toiminnasta, omassa työssäni politiikasta. (Habermas 1976, 131.) 3. Tutkimuksen näkökulma Tutkimuksen tuloksia pyritään tulkitsemaan asetetun näkökulman mukaisesti, joten näkökulman valinta ja asettaminen tutkimukselle on tärkeä tehtävä. Tässä työssä, tutkiessani politiikan ongelmia ja pyrkiessäni löytämään ratkaisuja ongelmiin, näkökulman asettaminen on haastavaa siitä syystä, että vaihtoehtoja olisi useita. Politiikan kehittäminen on nimittäin niin laaja ja iso aihe, että sen kehittämisestä ja parantamisesta on hyötyä lähes kaikille yhteiskunnan toimijoille. Näkökulmana tässä tutkimuksessa voisi olla virkamiesten näkökulma. Tällöin tutkimus saattaisi kuitenkin ajautua sivuraiteille, sillä pyrin tutkimaan politiikan ongelmia, joista yksi on nimenomaan virkamiesten ehkä liiallinenkin valta. Virkamiestenhän tulisi toimeenpanna ja toteuttaa käytännössä sitä mitä politiikassa poliitikot päättävät, eikä suinkaan itse luoda politiikkaa ja olla siinä aktiivisena toimijana. Kansalaisten näkökulma voisi olla toinen vaihtoehto, sillä politiikassahan on loppujen lopuksi kysymys juuri kansalaisten yhteisten asioiden hoidosta, joten näin ollen sen kehittämisestä hyötyvät kaikki kansalaiset. Kansalaisten näkökulma antaisi perspektiiviä poliittiseen eliittiin, jota näin ollen voisi tutkia pienen etäisyyden päästä. Valitsen näkökulmaksi kuitenkin poliittisten toimijoiden näkökulman. Kyseisen näkökulman valitsen siitä syystä, että mielestäni tämä on realistinen lähestymistapa, koska poliittisilla toimijoilla on jo valtaa ja he voivat edesauttaa asioita, he voivat vaikuttaa. Yksi ongelma tällä hetkellä politiikassa ainakin kuntatasolla on se, että pieni porukka, johtavat virkamiehet ja johtavat poliitikot, ohjaavat politiikkaa melko voimakkaasti ja vaikuttavat sen toteuttamiseen. Sen sijaan asian pitäisi olla nimenomaan niin, että asioista päättäisivät useat poliittiset toimijat ja että he toimisivat visionääreinä pienen piirin sijaan. Näiden eri ryhmien välisten jännitteiden vuoksi ryhdyn tutkimuksessani empiirisesti tutkimaan sekä jännitteitä että mahdollisia keinoja purkaa niitä. Poliittisten toimijoiden näkökulma on mielestäni hyvä, koska parhaiten tutkimustani palvelee saada

12 8 tietää poliittisten toimijoiden politiikkakäsitys ja se, mihin suuntaan he haluavat politiikkaa kehitettävän. Lisäksi nimenomaan he politiikan parissa myös toimivat, heille työstä on hyötyä, ja heiltä saa näin ollen varmasti myös parhaiten selville niitä asioita, joita haluan tutkia.

13 9 III TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN VIITEKEHYS 1. Pääkäsitteet Tavoitteena tutkimuksessani on pyrkiä löytämään politiikalle uusia muotoja eli pyrkiä mahdollisesti kehittämään politiikkaa. Aiheen käsittelemiseksi olen valinnut käsitteiksi politiikan, poliittiset puolueet, intressiryhmät, osallistumisen, demokratian sekä kansalaisyhteiskunnan. Näistä kaikista rakentuu, tai oikeammin sanottuna näitä kaikkia mahdollisesti kehittämällä, voidaan päästä työni tavoitteeseen, jota käsittelen teoreettisessa mallissa nimellä politiikan uudet muodot. Tästä syystä on mielestäni perusteltua teoreettisessa mallissa mainita politiikan uudet muodot viimeisenä. Teoreettista viitekehystä kuvaamaan olen laatinut seuraavan kuvion: Kuvio 1. Poliittiset puolueet Politiikka Kansalaisyhteiskunta Osallistuminen Demokratia Politiikan uudet muodot Intressiryhmät 2. Politiikka Useat tutkijat ovat pyrkineet määrittelemään politiikkaa. Paloheimo ja Wiberg kirjoittavat kirjassaan, että politiikka on hallitsemista, vallankäyttöä, taistelua vallasta, usein toisten ryhmien kustannuksella tapahtuvaa ryhmäkohtaisten etujen ajamista ja erilaisten toimenpiteiden yhteensovittamista. Se on myös neuvotteluja, mielipidemuokkausta, lobbausta, päätösten valmistelua ja päätöksentekoa. Politiikka on toimijoiden tavoitteiden edistämiseen tähtäävää yhteisten asioiden hoitamista. Se on sekä konflikteja että yhteistyötä. Politiikka on ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa esiin nousevien ongelmien käsittelyä. Se on strategista interaktiota eli voittoon tähtäävää vuorovaikutusta, jossa toimijat pyrkivät tavoitteisiinsa egoistisiin ja altruistisiin olemassaolevien ja tehtävien rajoitteiden puitteissa. Politiikka on sellaista ihmisten välisessä

14 10 vuorovaikutuksessa esiin nousevien ongelmien käsittelyä, missä ihmiset pyrkivät edistämään omia tavoitteitaan erilaisia vallankäytön keinoja käyttäen. Viisaan politiikan perusta on tosiasioiden tunnustaminen ja pysyvien ja muutettavissa olevien tosiasioiden erottaminen toisistaan. Politiikka on taidollisen tahdon asia. Politiikan ydin on, miten ihmiset haluavat elää elämäänsä. Politiikka on vallan tavoittelua yhteiskunnan johtamiseksi. (Paloheimo & Wiberg 1997, 15, ) Harisalo ja Stenvall puolestaan esittävät kirjassaan kolme erilaista määritelmää politiikasta. 1) Politiikassa päätetään siitä, kuinka erilaiset arvot jaetaan kilpailevien vaatimusten kesken poliittisessa yhteisössä. 2) Politiikka on yhteisöllisten konfliktien hallinnan metodi, jonka avulla ihmiset voivat ratkoa yhteisönsä järjestystä, vakautta ja hyvinvointia koskevat ongelmansa. 3) Politiikka on kuntayhdyskunnan ja sen oman organisaation toimintaan vaikuttavien sääntöjen voimaansaattaja, ylläpitäjä ja muuttaja. (Harisalo & Stenvall 2002, 27.) Berdtson muistuttaa, että politiikka on syytä nähdä prosessina, erilaisten toimintojen kokonaisuutena. Prosessin käsite viittaa siihen, että politiikka on koko ajan käynnissä oleva, jatkuvasti muuttuva tapahtumien sarja. Toiseksi Berdtson toteaa, että tälle prosessille on ominaista, että se lähtee ihmisten erilaisista tarpeista, eduista, arvoista ja haluista, joita jokainen pyrkii tyydyttämään. Poliittisen toiminnan lähtökohta on tällöin sama kuin yhteiskunnallisen toiminnan yleensäkin. (Berndtson 1996, 35.) Politiikan käsite on hyvin laaja ja siitä on useita määritelmiä. Siksi sen yksinkertainen selittäminen on vaikeaa. Tässä työssä politiikka on jaettu useiden tutkijoiden mukaisesti laajaan määritelmään ja suppeaan määritelmään sekä konfliktinäkemykseen ja konsensusnäkemykseen Politiikka ymmärrettynä laajemmin ja ahtaammin Useimmin politiikka määritellään laajassa ja suppeassa merkityksessä. Laajassa merkityksessä politiikalla tarkoitetaan minkä hyvänsä organisoituneen ryhmän hallitsemista tai sen jäsenten yhteisten asioiden hoitamista esiintyvien tarpeiden tyydyttämiseksi ja asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Suppeammassa merkityksessä politiikka tarkoittaa julkisten organisaatioiden, kuten valtion, erilaisten itsehallinnollisten yhteisöjen tai valtioiden välisten yhteenliittymien, puitteissa tapahtuvaa toimintaa. Politiikka voi sisältää myös erilaisten yleisiin yhteiskunnallisiin tai suppeisiin yksityisiin tavoitteisiin pyrkivien ryhmien toimintaa julkisten laitosten ja viranomaisten

15 11 ratkaisujen ohjaamiseksi haluttuun suuntaan. Tällaisia ovat esimerkiksi niin sanottu puoluepolitiikka ja etujärjestöjen painostuspolitiikka. (Noponen 1972, 8.) Laajimmassa mielessä politiikan voidaan ymmärtää merkitsevän kaikkinaista organisoitujen ihmisryhmien hallitsemista. Organisoituneen ryhmän hallitsemiseen kuuluu päätöksenteko tavoitteista, joiden saavuttamiseen ryhmän kollektiivisia voimavaroja on määrä käyttää, ja näiden päätösten toteuttaminen käytännössä. Tässä laajassa mielessä politiikkaa esiintyy kaikissa organisaatioissa, ei vain valtioissa, kunnissa ja puolueissa, vaan myös järjestöissä joita arkikielessä sanotaan epäpoliittisiksi, kuten yhteisöissä, urheiluseuroissa, tieteellisissä yhdistyksissä jne. Seurauksena tästä politiikan laajemmasta määritelmästä on, että politologia laajemmassa mielessä tulee merkitsemään samaa kuin organisaatioteoria ylipäätään. Niinpä demokratia on hallintotapa, jota saattaa esiintyä monentyyppisissä organisaatioissa. (Jansson 1985, ) Wiberg ja Paloheimo käyttävät kirjassaan politiikan laajasta merkityksestä nimitystä avara. Avaralla merkityksellä hekin tarkoittavat politiikkaa olevan kaikki sellainen toiminta, jossa käytetään valtaa toisiin henkilöihin. (Paloheimo & Wiberg 1997, 43.) Politiikan ahtaammalla määrittelyllä puolestaan tarkoitetaan ainoastaan tietynlaisten organisaatioiden johtamista. Jansson toteaa kirjassaan, että näitä organisaatioita voidaan paremman termin puutteessa nimittää julkisiksi (vastakohtana yksityisille). Keskeinen julkinen organisaatio on valtio, joka onkin kaikkien muiden organisaatioiden esikuva ja perustyyppi. (Jansson 1985, 37.) Wibergin ja Paloheimon mukaan suppeassa merkityksessä politiikkaa on vain sellainen vallankäyttö, jota harjoitetaan erityisissä poliittisissa instituutioissa. Nämä instituutiot voivat olla osa valtion päätöksentekokoneistoa, mutta eivät välttämättä. Esimerkiksi puolueet ovat poliittisia organisaatioita, mutta ne eivät ole valtiollisia laitoksia. (Paloheimo & Wiberg 1997, 44.) Useimmat ihmiset mieltävät politiikan varmasti juuri suppeamman määritelmän mukaan Konflikti- ja konsensusnäkemys Politiikkaa voidaan tarkastella myöskin konsensus- ja konfliktinäkökulmasta. Konsensusnäkemyksen mukaan politiikka on yhteisten asioiden hoitamista ja järjestyksen ylläpitämistä, ongelmanratkontaa ja kriisien hallintaa. Sen tarkoituksena on rauhoittaa ja tasapainottaa riitaisaa toimintaa. Politiikka on kilpailua poliittisista asemista ja tuen rakentamista omalle linjalle. Keskeistä on poliittinen sopiminen, selviytyminen, sopeutuminen ja mukautuminen sekä tilanteiden hallinta ja yhteisymmärrys. Politiikka on lääke. (Paloheimo & Wiberg 1997, 43.)

16 12 Berndtson toteaakin olevan luonnollista, että politiikkaan sisältyy aina myös yhteistoimintaa. Yhteiskunnalliset konfliktit synnyttävät eduiltaan yhteneväisiä ryhmiä taistelemaan yhdessä tavoitteidensa puolesta. Politiikka vaatiikin useimmiten yhteistyötä. Toisaalta, jos kaikki olisivat yhteiskunnallisen toiminnan päämääristä ja keinoista yksimielisiä, politiikka muuttuisi neutraaliksi hallinnoksi, tehokkaiden ratkaisujen etsimiseksi yhteiskunnallisille ongelmille. Tuskin kuitenkaan koskaan tulee eteen koko yhteiskuntaa koskevaa tilannetta, josta kaikki yhteiskunnan jäsenet olisivat yksimielisiä. (Berdtson 1996, 35.) Konfliktinäkemyksen mukaan taas politiikka on järjestyksen murtamista, ongelmien luomista ja konfliktien edistämistä. Konfliktipolitiikassa pyritään konfrontaatioihin: poliittisia riitoja etsimällä etsitään ja hakemalla haetaan ja turvaudutaan kärjistyksiin. Politiikka on riitaisuuden villitsemistä. Se on toimijoita erottavien ristiriitojen hakemista. Rajoitteiden murtaminen ja olemassaolevien järjestelyjen uhmaaminen on konfliktipolitiikkaa. Kaikkia rajoitteita ei ilman muuta hyväksytä sellaisinaan, vaan ne kyseenalaistetaan, muokataan, ylitetään, tuhotaan ja rikotaan. Niiden tilalle pyritään luomaan uusia rajoitteita. Politiikka käsitetään ongelmien syyksi ja alkulähteeksi. (Paloheimo & Wiberg 1997, 43.) Myös Berndtson huomauttaa, että poliittinen toiminta eroaa muista yhteiskunnallisista toiminnoista siinä, että siihen liittyy aina konflikti. Ihmisten toiminta muuttuu poliittiseksi silloin, kun on tehtävä ratkaisuja kahden tai useamman sellaisen vaihtoehdon välillä, joista ei ole yksimielisyyttä ja joita kaikkia ei voida toteuttaa. (Ks. Taylor 1975, 413.) Konfliktien syynä ovat useimmiten yhteiskunnan taloudelliset tai kulttuuriset erot. Kansalaisten tarpeista johtuvat konfliktit ovat pääsääntöisesti joko etukonflikteja, joissa on kysymys ihmisten haluamien hyötyjen (etujen) tyydyttämisestä, tai arvokonflikteja, jolloin on kyse moraalisten tarpeiden (yhteiskunnallisten arvojen) tyydyttämisestä. Tyypillinen etukonflikti valtiollisessa päätöksenteossa on esimerkiksi maataloustuen suuruus. Monissa maissa tunteita kuohuttanut tyypillinen arvokonflikti taas on kysymys abortin sallimisesta tai kieltämisestä. (Berndtson 1992, ) Myös Janssonin mukaan konflikti on keskeinen tekijä poliittisessa elämässä. Hänen mukaansa konflikti syntyy niin pian kuin kahden henkilön tai ryhmän poliittisia päämääränasetteluja ei kyetä sovittamaan yhteen. Jansson jakaa poliittiset konfliktit karkeasti henkilökonflikteihin, ryhmien välisiin etukonflikteihin ja asiakaskonflikteihin, jotka vuorostaan voivat koskea joko päämäärienasettelua tai menetelmiä niiden saavuttamiseksi. Henkilökonfliktit saattavat perustua tunteenomaiseen antagonismiin tai ne voivat koskea tapauksia, joissa kaksi henkilöä pyrkii

17 13 poliittisiin päämääriin joita ei käy yhdistäminen. Etukonfliktit ovat väistämättömiä haviteltujen poliittisten etujen niukkuuden vuoksi. Esimerkiksi valtion budjetissa on mahdollista täyttää ainoastaan osa täytetyistä anomuksista. Tästä seuraa, että eri vaatimusten välille on pakko syntyä konflikteja. Kaikki puhe konfliktittomasta politiikasta on sen vuoksi utopistista. Kysymys voi olla ainoastaan siitä, millä keinoilla konfliktit voidaan ratkaista tuottamatta liian suurta vahinkoa yhteiskunnalle. Asiakonfliktit eroavat etukonflikteista siinä, että tällöin periaatteessa lähdetään koko yhteiskunnan edusta mutta ei kyetä pääsemään yksimielisyyteen siitä, millä tavoin tästä edusta huolehdittaisiin. Asia- ja etukonfliktien välille ei voida vetää selvää rajaa. Asiakonfliktit saattavat olla luonteeltaan laajakantoisen periaatteellisia ja koskettaa itse politiikan päämääränasetteluja. Tällaisissa tapauksissa voimme puhua ideologisista konflikteista käsitteen ahtaassa merkityksessä. Vaikka ollaan yksimielisiä päämääristä, saattaa keinoista niiden saavuttamiseksi kuitenkin syntyä asiakonflikti sanan ahtaammassa merkityksessä. (Jansson 1985, ) Jos sopimusta ei saada syntymään, voidaan konflikti ratkaista joko rauhanomaisesti tai väkivaltaisesti. Konfliktin rauhanomainen ratkaiseminen tarkoittaa, että osapuolet yhdessä hyväksyvät järjestetyn menettelyn ratkaisuksi ja alistuvat tulokseen, olipa se mikä tahansa. Toinen keino on alistaa konflikti ulkopuolisen instanssin välitettäväksi tai ratkaistavaksi. Yksi ratkaisu on niin ikään sopia siitä, että asian annetaan raueta. Elleivät nämä ratkaisuvaihtoehdot onnistu, ovat jäljellä ainoastaan väkivaltaratkaisut. Väkivaltaratkaisuiksi voidaan katsoa kaikki sellaiset ratkaisut, joiden tarkoittamaa menettelyä toinen osapuoli kieltäytyy hyväksymästä, käytetäänpä sitten tosiasiallista valtaa tai ei. (Emt. 223.) Periaatteessa politiikassa on aina konfliktinäkökulma ja konsensusnäkökulma läsnä. Asiat ovat erilaisia eri toimijoille ja asioita katsotaan useista eri näkökulmista. Näin ollen on aivan selvää, että yksimielisyyteen päästään harvemmin suoraan. Mutta vaikka konflikti syntyykin asioiden välille, on yhteistyön eli politiikan konsensuksen myös löydyttävä. Ilman yhteisymmärrykseen pyrkimistä ja kompromissiratkaisuja asiat eivät etenisi ja vahvempi voittaisi. Politiikka on kinastelua, mutta yhteistoiminnalla asioista voidaan päästä sopimukseen ja asiat saadaan hoitumaan. 3. Poliittiset puolueet Puolue määritellään erilaisilla alueellisilla tasoilla organisoituneeksi joukkojärjestöksi, joka pyrkii saamaan johtajiensa käsiin hallitusvallan ja käyttämään sitä hankkiakseen etuja jäsenilleen ja

18 14 kannattajilleen sekä edistääkseen aatteellisia pyrkimyksiään. Muista sosiaalisista ryhmistä (esimerkiksi painostusryhmistä) puolueet eroavat siinä, että niiden päämääränä on välitön poliittisen vallan haltuun saaminen ja sen hyväksikäyttö. Vaikka poliittisilla puolueilla on joissakin maissa perinteitä jo kahden vuosisadan ajalta, niiden olemassaolo järjestäytyneeseen yhteiskuntaelämään liittyvänä instituutiona on vasta aivan muutama viime vuosikymmen sitten alettu virallisesti todeta yhä useampien valtioiden perustuslaeissa, mm. Suomessa v Monet muutkin tekijät ovat aiheuttaneet sen, että puolueita nykyään pidetään poliittisen toiminnan väistämättömänä ja olennaisena osana, joka yhdistää yksityisten kansalaisten laajat joukot hallitusvaltaa käyttäviin johtohenkilöihin. Juuri puoluelaitoksen luonne ja rakenne antaa kunkin valtion poliittiselle järjestelmälle luonteenomaisen leiman niin, ettei sen tosiasiallista toimintaa voi täysin ymmärtää ilman poliittisten puolueiden huomioonottamista. (Noponen 1972, ) Paloheimon ja Wibergin määritelmän mukaan poliittiset puolueet ovat organisoituneita poliittisia voimia, jotka pyrkivät saamaan haltuunsa valtiollista valtaa ja käyttämään valtiollista valtaa puolueen tavoitteiden edistämiseksi. Puolueet ovat tavallisesti monitavoitteisia organisaatioita. Niillä on ohjelmallisia tavoitteita monelta eri yhteiskuntaelämän alueelta ja nämä erilaiset tavoitteet voivat muodostaa omintakeisen puolueideologian. Puolueet ovat vapaita ja itsenäisiä kansalaisten yhteenliittymiä, jotka pyrkivät poliittisten tavoitteiden edistämiseen. (Paloheimo & Wiberg 1997, 44, 215.) Nousiainen kirjoittaa kirjassaan puolueista nykypäivänä ja nykyelämässä. Hänen mukaansa viimeksi kuluneina vuosikymmeninä ollaan oltu siirtymässä puolueiden suhteen siihen, että ne nähdään hyödyllisinä, järjestelmää säilyttävinä laitoksina, jotka on tunnustettava, joille on annettava erityisiä oikeuksia ja korvausta suoritetuista palveluksista, mutta joita on myös voitava lievästi kontrolloida. Puolueet ovat siis nykyoloissa poliittisen elämän välttämätön organisaatiomuoto, joka tekee mahdolliseksi kansalaisten vaikuttavan osallistumisen valtiolliseen toimintaan ja jonka välityksellä monet yksittäiset käsityskannat kanavoituvat harvoiksi selväpiirteisiksi mielipidelinjoiksi. Puolueet esittelevät äänestäjille yhtenäisen periaatteellisen ja käytännöllispoliittisen ohjelman ja nimeävät ne henkilöt, jotka voidaan valita julkisiin tehtäviin sitä toteuttamaan. Ne kouluttavat johtajistoa, lisäävät kansalaisten yhteiskunnallista tietämystä, herättävät heissä mielenkiintoa julkisia asioita kohtaan ja vievät heidät vaaliuurnille. Kireän kilpailuasetelman mukanaan tuomina sivuvaikutuksina ovat mm. erimielisyyksien teennäinenkin kärjistäminen, jatkuva pinnallinen propagandakohu ja taipumus yhteiskuntaelämän monien puolien politisoitumiseen. (Nousiainen 1998, )

19 15 Nousiaisen mukaan puolueet dominoivat myös virallista päätöksentekoa miehittämällä keskeiset roolit, ensisijaisesti eduskunnan ja hallituksen muodostaman parlamentaarisen koneiston, ja siten julkiset laitokset valtion keskushallitustasolta paikallisiin itsehallintoyhteisöihin saakka muodostuvat puolueiden toiminta- ja vuorovaikutusareenoiksi. Enenevässä määrin ne ovat olleet työntymässä myös julkisen hallinnon rakenteisiin. Puoluelaitoksesta on kaiken kaikkiaan tullut yhteiskunnan ja muodollisen hallitusjärjestelmän toisiinsa liittävä rengas, instituutio, joka ei ole niin jäykkä ja auktoritatiivinen kuin varsinaiset hallituslaitokset, mutta joka on kuitenkin kiinteytyneempi ja tunnustetumpi kuin muut poliittiseen toimintaan osallistuvat sosiaaliset ryhmämuodosteet. (Emt. 31.) Pelkistäen sanottuna puolueet ovat yhteiskunnan taloudellis-sosiaaliseen rakenteeseen ja kerrostumajakoon pohjaavia, tavallisesti monimutkaisella tavalla sekä intressi- että aatepohjaisia tiukasti tavoitteellisia alayhteisöjä, joiden mielenkiinnon kenttä peittää koko yhteiskuntapolitiikan. Puolueet voidaankin määritellä ensisijaisesti yhteiskunnan taloudellis-sosiaaliseen rakenteeseen kiinnittyviksi hyvin organisoiduiksi joukkojärjestöiksi, jotka pyrkivät saamaan kansanvaltaisissa oloissa ennen muuta omin ehdokkain vaaleihin osallistumalla hallitusvallan johtajilleen voidakseen siten myöntää aineellisia etuja jäsenilleen ja kannattajilleen ja edistää aatteellisia pyrkimyksiään yhteiskunnassa. (Emt. 31.) Noponen puolestaan nostaa puolueiden tehtävistä esiin viisi hänen mukaansa keskeisintä. Noponen kirjoittaa, että puolueiden päämerkityksen on useasti katsottu olevan siinä, että ne tuovat yhtenäisyyttä poliittiseen elämään. Ilman kokoavaa voimaa olisi niin monta yksityistä ja paikallista ehdokasta pyrkimässä julkisiin tehtäviin, että mielekkään valinnan tekeminen olisi mahdotonta. Puolueiden avulla miljoonat yksilöt ja lukemattomat ryhmät voivat vaalien hetkellä yhdistää pyrkimyksensä tiettyjen perusohjelmien ja ehdokkaiden taakse. Puolueiden ohjelmissa keskittyvät yhteiskunnassa vallitsevat erilaiset käsityskannat muutamiksi selviksi mielipidelinjoiksi, jotka ohjaavat valittavia henkilöitäkin. Puolueiden tehtäväksi jää myös vaalien käytännöllinen järjestely, alkukarsinnan suorittaminen ja näin ollen poliittisten vaihtoehtojen esittäminen valitsijakunnalle, jotta se voi helpommin tehdä valintansa suhteellisen harvojen toimintalinjojen ja ehdokkaiden välillä. Poliittiset puolueet saattavat tomia myös kasvattavana tekijänä antamalla kansalaisille monien joukkotiedotusvälineiden avulla tietoja tärkeistä päivänkysymyksistä, selventämällä esillä olevien ongelmien merkitystä sekä aktivoimalla kansalaisia virittämällä mielenkiintoa poliittisiin kysymyksiin. Poliittisten puolueiden hoidettavaksi joka tapauksessa joutuva tehtävä on poliittisen koneiston käynnissäpito. Juuri pyrkimys saada haltuunsa poliittista valtaa ja ottaa yksin tai

20 16 yhteistyössä toisten puolueiden kanssa vastuu hallitustoiminnasta on puolueille yhteinen ja luonteenomainen piirre, ja tähän tähtää niiden koko toiminta kannattajajoukkojen organisoimiseksi oman toimintaohjelman, ehdokkaiden ja johtajiston taakse. Lisäksi puolueiden tehtäviin kuuluu myös tulevan poliittisen johtajiston koulutus. (Noponen 1972, ) 4. Intressi- eli painostusryhmät Painostusryhmäksi sanotaan sellaisia yhteiskunnassa toimivia ryhmittymiä ja järjestöjä, jotka saadakseen itselleen aineellisia etuja tai edistääkseen omia aatteellisia tavoitteitaan pyrkivät erilaisia painostuskeinoja käyttäen vaikuttamaan siihen, miten poliittista valtaa käytetään. Poliittisten puolueiden tapaan painostusryhmät ovat kansalaisten vapaaehtoisia yhteenliittymiä. Painostusryhmät eivät kuitenkaan tavallisesti ole yhtä monitavoitteisia kuin puolueet. Painostusryhmät ovat kiinnostuneita vain tietyistä erityiskysymyksistä. Painostusryhmät eivät pyri puolueiden tapaan välittömästi käyttämään valtiollista valtaa, vaan ne pyrkivät erilaisia painostuskeinoja käyttäen vaikuttamaan toisten toimijoiden, esimerkiksi valtiollisten laitosten, yritysten tai toisten painostusryhmien toimintaan. Propagandan avulla painostusryhmät pyrkivät vaikuttamaan yleiseen kansalaismielipiteeseen, tiedotusvälineiden kannanottoihin ja päätöksentekijöiden suhtautumiseen. Henkilöpolitiikan avulla ne pitävät yhteyksiä tärkeisiin vaikuttajiin, hankkivat tietoa ryhmän kannalta tärkeiden asioiden hoitamisesta ja yrittävät saada päätöksentekijät suopeaksi ryhmän edustamille ajatuksille. (Paloheimo & Wiberg 1997, 243; ks. myös Nousiainen 1998, 90.) Paloheimo ja Wiberg lainaavat kirjassaan Hagueta, Harropia ja Bresliniä (ks. Hague, Harrop & Breslin 1992), joiden mukaan painostusryhmät voidaan jakaa neljään erilaiseen tyyppiin. 1) Potentiaaliset painostusryhmät: yhteiskunnan erilaiset osaryhmät ovat potentiaalisia painostusryhmiä, vaikka niillä ei ole minkäänlaista organisaatiota painostustoimintaa varten, mutta ne voisivat organisoitua varsinaisiksi painostusryhmiksi. 2) Organisaatiot painostusryhminä: organisaatiot puolustaessaan oman organisaationsa etuja. 3) Etujärjestöt: järjestöt, joiden ensisijaisena tarkoituksena on jonkin väestöryhmän aineellisten etujen valvominen, ovat etujärjestöjä sanan ahtaassa merkityksessä. 4) Aatteelliset painostusryhmät: erilaisten arvojen edistäjiä yhteiskunnassa. (Paloheimo & Wiberg 1997, ) Harisalon ja Miettisen mukaan intressiryhmiä on monia erilaisia ja ne huolehtivat useista eri tehtävistä. Eräs intressiryhmien keskeisistä tehtävistä on vaikuttaa hallitusvaltaan niin, että se tekisi

21 17 intressiryhmiä tyydyttäviä päätöksiä. Intressiryhmiä koskevat tutkimukset osoittavat, että ne voivat olla toiminnassaan hyvin tehokkaita. Ne ruokkivat viranomaisia informaatiolla ja esittävät niille vaihtoehtoja. Jos viranomaiset hyväksyvät intressiryhmien suositukset, ne tukevat niitä tarvittaessa. Intressiryhmiä voidaan luonnehtia vaikutusvaltaan keskittyviksi tuotannonaloiksi. Ne jalostavat ja harjoittavat vaikuttamisen tekniikkaa päämiestensä eduksi. (Harisalo & Miettinen 1996, ) Borg huomauttaa vielä, että erilaiset painostustoimintaa harjoittavat eturyhmät ovat ilman muuta oleellinen osa demokraattista, kansanvaltaista järjestelmää. Ilman tällaisia vapaasti toimivia, erilaisia intressipiirejä organisoivia ja niiden etuja ajavia ryhmiä ei demokratiaa helpostikaan voida ajatella olevan olemassa. Demokratia seisoo tai kaatuu ryhmien tasolla tehtävien sopimusten ja kompromissien varassa, muuta keinoa ei ole olemassa. (Borg 1995, 155.) 5. Osallistuminen Poliittinen osallistuminen voidaan määritellä poliittiseksi aktiivisuudeksi, jossa toimijat joko suorasti tai epäsuorasti vaikuttavat tai ainakin yrittävät vaikuttaa poliittisen päätöksenteon prosessiin (Ståhlberg & Helander 1984, 50). Kreikkalais-roomalaisessa kaupunkivaltiossa pidettiin politiikkaan osallistumisen oikeutta kansalaisvapauden tärkeimpänä tunnusmerkkinä. Sama käsitys on periytynyt nykyaikaiseen demokratiaan. Suomalla poliittiset oikeudet, äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden julkisiin tehtäviin, niin laajalle kansalaispiirille kuin vain käytännössä on mahdollista ja säätämällä erittäin laajan sanan- ja yhdistymisvapauden demokratia avaa mahdollisuudet kansalaisten laajalle poliittiselle osallistumiselle. (Jansson 1985, 137.) Paloheimon ja Wibergin mukaan politiikkaan osallistutaan, koska se on tapa edistää toimijoiden poliittisia päämääriä, keino toteuttaa tavoitteita. Yhteiskunnallinen osallistuminen on tapana jakaa välineelliseen (instrumentaaliseen) ja itseilmaukselliseen (ekspressiiviseen) tai itsetarkoitukselliseen osallistumiseen. Välineellinen osallistuminen tähtää aina joidenkin päämäärien saavuttamiseen. Itseilmauksellinen toiminta on päämäärä tai arvo sinänsä. (Paloheimo & Wiberg 1997, 201.) Poliittinen osallistuminen on kansanvaltaisissa järjestelmissä yleisen äänioikeuden myötä tullut tarkoittamaan sellaisia toimia, joihin kansalaiset ryhtyvät pyrkiessään vaikuttamaan poliittisten elinten toimintaan tai politiikan sisältöihin. Poliittinen osallistuminen on jo Aristoteleen ajoista

22 18 lähtien katsottu liittyvän varsinaisen kansalaisen määritelmään hänen osallistuessaan poliksen toimintaan. (Sänkiaho 1996, 258.) Raivion mielestä jo edustuksellisen demokratian peruspiirteisiin kuuluu, että kansalaisten oletetaan osallistuvan poliittiseen päätöksentekoon. Viralliseksi luonnehdittavan osallistumisen skaala vaihtelee vaaleissa äänestämisestä korkeisiin luottamustehtäviin, esimerkiksi kansanedustajuuteen. Virallisten osallistumismuotojen rinnalla on myös laaja sosiaalisen toiminnan kirjo, jonka kautta vaikutetaan poliittiseen päätöksentekoon. (Raivio 1994, 29.) Raivio käsittelee osallistumisresursseja ja tulkitsee Nousiaista (ks. Nousiainen 1989, ), joka kirjassaan toteaa, että ideaalimallin mukaan kansalaisilla tulisi olla tasavertaiset mahdollisuudet poliittiseen osallistumiseen. Säädöstason perustan tälle pyrkimykselle muodostavat yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä yleinen vaalikelpoisuus. Kansalaisilla on näiden säädösten perusteella keskenään tasavertaiset mahdollisuudet vaikuttaa poliittisten päättäjien valitsemiseen sekä myös itse tulla valituksi. Tämän normitason lähtökohdan lisäksi voidaan poliittiselle osallistumiselle määritellä tiettyjä sosiaalisia resursseja kuten riittävä koulutus- ja tietopohja sekä yhteiskunnalliset valta-asemat ja järjestövoima. Poliittinen osallistuminen edellyttää myös yksilötason asenteellisia valmiuksia, ennen keikkea kiinnostuneisuutta yleisistä asioista sekä luottamusta poliittisen toiminnan vaikuttavuuteen. (Raivio 1994, 29.) Raivio lainaa myöskin Kaasea ja Marshia (ks. Kaase & Marsh 1979, 66, 84), joiden mukaan poliittisen osallistumisen muotoja on luokiteltu usealla eri tavalla. Yksi vakiintuneimmista erotteluperiaatteista on jako sovinnaiseen ja epäsovinnaiseen poliittiseen osallistumiseen. Sovinnaisella osallistumisella tarkoitetaan tällöin paikallisten ongelmien parissa tapahtuvaa päätöksentekijöihin vaikuttamista, suoria yhteydenottoja viranomaisiin sekä kaikkea vaaleihin ja puolueisiin suoraan tai välillisesti kytkeytyvää toimintaa, kuten ehdokasasettelua, äänestämistä ja vaalityötä. Epäsovinnaisia poliittisen osallistumisen muotoja ovat esimerkiksi vetoomusten allekirjoittaminen, mielenosoitukset, korpilakot ja poliittinen väkivalta. (Raivio 1994, 30.) Osallistuminen tarkoittaa mukanaoloa jossain toiminnassa. Tässä työssä osallistumisella tarkoitetaan nimenomaan poliittista osallistumista. Kuitenkin, osallistujia on erilaisia ja heidän aktiivisuutensa vaihtelee. Myös edellytykset poliittiseen osallistumiseen vaihtelevat. Olenkin jakanut poliittisen osallistumisen käsittelemällä aluksi politiikkaan osallistumisen tyyppejä, sitten poliittisen osallistumisen resursseja ja lopuksi itse poliittista osallistumista.

23 Osallistumistyypit Ihmisiä kiinnostavat eri asiat ja he toimivat toisten asioiden puolesta enemmän kuin toisten. Näin on myös politiikan kohdalla. Poliittisessa osallistumisessa eri tutkijat ovat jakaneet ihmisten osallistumisen eri muotoihin. Noponen ei halua vetää täsmällisiä rajoja yleisimpienkään poliittisten osallistumismuotojen välille, mutta hän toteaa tavallisesti erotettavan neljä eritasoista osallistumistyyppiä: äänestäjä (jonkin puolueen kannattaja), puolueen jäsen tai vaalityöntekijä, puolueen toimihenkilö tai muu vastaavanlainen ammattipoliitikko sekä poliittinen johtaja. (Noponen 1972, ) Robert A. Dahl on puolestaan jakanut ihmiset poliittisen osallistumisensa perusteella neljään ryhmään: epäpoliittiseen kerrostumaan, poliittiseen kerrostumaan, vallantavoittelijoihin sekä vallanpitäjiin. Myös Paloheimo ja Wiberg tulkitsevat kirjassaan Dahlia. Yhteiskunnan epäpoliittiseen kerrostumaan kuuluvat ihmiset eivät osallistu lainkaan tai osallistuvat satunnaisesti poliittiseen elämään. He eivät yleensä äänestä vaaleissa eivätkä muullakaan tavalla osallistu poliittiseen elämään. He eivät seuraa poliittisia tapahtumia, eivät ole kiinnostuneet politiikasta ja heidän tietonsa niin poliittisista instituutioista ja organisaatioista kuin politiikan ajankohtaisista asioistakin ovat niukat. Suurin osa epäpoliittisesta kerrostumasta kokee olevansa voimattomia poliittisesti; he eivät usko voivansa vaikuttaa poliittisiin asioihin tai ainakin uskovat, että poliittinen osallistuminen vaatisi huomattavasti suurempia ponnistuksia. Heillä ei myöskään ole jäsentynyttä kuvaa siitä, millä tavalla he voisivat edistää tärkeinä pitämiään tavoitteita poliittisen toiminnan avulla. (Dahl 1971, ; Paloheimo & Wiberg 1997, 204.) Poliittiseen kerrostumaan kuuluvat ihmiset taas ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisista asioista. He tuntevat kohtuullisessa määrin poliittisten organisaatioiden toimintaperiaatteita ja seuraavat poliittisia tapahtumia. He katsovat, että poliittiseen päätöksentekoon voidaan vaikuttaa osallistumalla ja heillä on jäsentyneitä ja eriteltyjä käsityksiä siitä, millä tavalla he voivat edistää omia tavoitteitaan poliittiseen toimintaan osallistumalla. Poliittiseen kerrostumaan kuuluvat ihmiset ovat poliitikkoja tulosvastuullisesti arvioivia kansalaisia. He palkitsevat ja rankaisevat poliitikkoja tehtyjen tekojen kelvollisuuden ja esitettyjen lupausten uskottavuuden perusteella. (Dahl 1971, ; Paloheimo & Wiberg 1997, 205.) Poliittisen kerrostuman sisällä on paljon vaihtelua niin poliittisen osallistumisen aktiivisuudessa kuin suuntautumisessakin. Jotkut tyytyvät vain äänestämään vaaleissa, jotkut voivat lisäksi osallistua aktiivisesti painostusryhmien tai muiden yhteiskunnallisesti suuntautuneiden yhdistysten toimintaan, osa taas osallituu myös jonkin poliittisen puolueen toimintaan valta-asemia erityisemmin tavoittelematta. (Paloheimo & Wiberg 1997, 205.) Vallantavoittelijat ja vallanpitäjät