Vaasa Leader. Hamina - Honolulu

Transkriptio

1 Vaasa Leader Hamina - Honolulu Kuvassa M/s Vaasa Leader Raumalla, kuvan on ottanut, ja oikeudet omistaa, Hannu Laakso. Kuva on mielestäni siitä tärkeä, että olin kuvanottohetkellä töissä tuossa roveessa. Olin laivassa puolikkaana yhden reissun, sitten piti mennä Laivastoon, tai ei heti, koska ehdin olla hetken Alkon tehtaalla Salmisaaressa, virallisena viinatehtaan työläisenä. Siitä jobista ei jäänyt lauluja lapsenlapsille laulettavaksi, se ei mennyt kuin Strömsössä, ei. Mutta kun olin jäänyt Annukka Aarniosta lomalle, ja rahat, loppuivat, kysyin Suomen Tankkilaiva Oy:n miehittäjältä, Kapteeni C Blomsteriltä, josko voin mennä takaisin Annukka Aarnioon. Se ei käynyt, koska laiva ajoi ulkona ja oli tiedossa, että minä menen inttiin seuraavan vuoden tammikuussa. Lähinnä kyselin, että jos varustamolle olisi sopinut, että maksan uuden miehen sitten tilalle ja talo maksaa mun matkani, tai päinvastoin. Se siis ei vaan käynyt ja sillä selvä. Sen sijaan minulle tarjottiin puolikkaan jobia M/s Vaasa Leaderiin. Komeasti Hamina Honolulu linjalle. Olihan siihen jobiin sanottava kyllä, tiedossa oli, että luvassa on pitkälinja ja Väli- Amerikan kahvisatamat tyttösineen ja riemuineen. Ja Honolulukin! Hittolainen, hulluhan olisin ollut jos sen olisin passannut. Myöhemmin aika näytti, että olisin, vähän myöhästyneenä, kerinnyt Annukka Aarniosta laivaston rulliin, laiva myytiin tammikuussa ja väki laitettiin Suomeen, talon kustannuksella. Mutta eihän tuo ollut tiedossa kun näitä jobeja valkattiin. Laivalle Olin viettänyt oikein railakkaan viimeisen illan maissa. Istuin vanhempieni olohuoneessa kokolailla kehnossa kuosissa. Äitini katseli minua, ja puhkesi oikein kunnolla minua haukkumaan. Olin kuulemma, nuori mies, menossa kokonaan tunkiolle, nytkin tärisin, hänen sanoillaan, kohmelossa ja vanhalle viinalle haisten. No, tottahan se kaikki oli, ja nöyränä kuuntelin haukut ja myöntelin, että joo, huonoa on Unohdin kokonaan kertoa hänelle, että nyt se remuaminen, ainakin niillä nurkilla, loppuu hetkeksi, että minulla oli jobi, ja olisin samana päivänä lähdössä laivalle. Siis se kaikki jäi sitten kertomatta. Äiti oli, myöhemmin, ollut pahoillaan kun hän oli sillai kovasti minut haukkunut ja sitten häivyin, hyvin haukuttuna, maailman turuille. Mutta asiastahan äitee puhui, ei siinä ollut sanan paikkaa. Koko kesä oli mennyt rallatellessa, vuoden ulosmaksu taskussa. 1

2 M/s Vaasa Leader makasi Jätkässä. Lossasi kuormaa Jenkeistä ja oli seuraavaksi lähdössä Raumalle, lossaamaan loput Hawajin hedelmäsäilykkeistä ja lastaamaan paperia Valtoihin. Sinä laivantuloiltana oli ruumajobia, tämän jälkeen istuskeltiin messissä tutustumassa toisiimme, melkein koko täkkijengi vaihtui Stadissa ja täytyihän sitä oppia tuntemaan tulevat työkaverit. Siinä messin pöydän ääressä istuskellessamme tuli maista yksi matruusi, hänellä oli nuorehko lentoemo mukanaan, tyttö otti omenan ja haukkasi siitä. Vieressäni istunut vaalea puolikas totesi, katsellessaan tätä haukkausta, että katso sitten kaveri minne mulkkusi työnnät. Ajattelin että tuosta kundista saankin kaverin maissa käynneille, ja niinhän olin oikeassa. Viihdyimme keskenämme, ja koimme aika monet touhut kimpassa. Yöllä kuului matruusin hytistä hirveä mekkala, matruusi metelöi kovalla äänellä itse naivansa, kun kerran maksaakin. Ihmeteltiin sitä aikamme ja jatkoimme unia. Myöhemmin selvisi tytön ehdottaneen, että hän tulisi välillä päälle. Aamulla försti jakoi uuden jengin vahteihin ja keskipäivällä lähdettiin kohti Raumaa. Olin luotsiajon aikana ruorissa. Laiva oli hankala styyrattava, sähköruori toimi siten, että peräsin kääntyi niin kauan kuin ruoria väänsi, sitten pysähtyi siihen kulmaan missä sattui olemaan kun ruorin vääntö loppui, sitten piti ajaa peräsin taas keskelle Eli jatkuvaa veivaamista. Ei oikein löytynyt sitä kulmaa, missä laiva olisi mennyt suoraan. Johtui, luonnollisesti, ruorimiehen tottumattomuudesta. Sitten jäi luotsi ja Kippari, vanha kaphoornari, Sven Malen, laittoi telegrammin Full Ahead ja laiva alkoi omituisen vatkaamisen, tuntui, että lähtee paikat hampaista ja ettei millään pysy ruorin takana. Förstin vaimo sanoikin Kipparille, että taas tämä vatkaus alkaa. Kyse oli kierroksista, väärillä kierroksilla potkuri hypytti koko ahteria oikein komeasti. Aikansa vatkattuaan laiva asettui ja perämies laittoi automaatin päälle. Pääsin alas. Messissä ihmettelin, että miksi laiva on slaagsiidassa. Siihen sain hörönaurujen seasta selvityksen, että tämä rove on aina vinossa, kutsumanimi olikin, kuulemma, Slaaksiliiteri. Tähän jatkuvaan slaagsiidaan kyllä tottui. Laivalla oli paljon jengiä, täkillä oli Poosu, Timppa, kolme matruusia, neljä puolikasta ja kolme junkkia. Eli väkeä piisasi joka lähtöön, tai näin luulin. Sittemmin selvisi, että satamissa veti ainakin kolmasosa jengistä pystyyn, ja töitä kyllä riitti. Melko värikästä sakkia olikin Helsingistä laivaan noussut, sellainen todellinen kesäjengi, toki myös oikeita ammattimiehiäkin oli mukana. Esimerkkinä voi mainita Timpan, mies oli ollut laivassa kai 10 vuotta, osasi työnsä, eikä sekaantunut muiden asioihin. Hänellä oli myös Saunamajurin hommat. Laivassa oli yksi sauna, se lämmitettiin kaksi kertaa viikossa, en muista minä päivinä, mutta saunan lämmitys oli Timpan hommia, ja varjele, jos joku yrittikään omiin nimiin laittaa bastun päälle. Saunomisjärjestys oli selvä, ensin Pasiseerit, sitten päällystö, sitten korpraalit ja lopuksi resuperseet. Ja tämä järjestys oli pysyvä. Nyt kun ajelimme rannikolla, ei saunaa lämmitetty, se oli vain merimatkojen herkkua se saunominen. Olisi luullut, että kun satamissa oli kaikki paskaset ruumajobit yms riennot, niin saunaa olisi pidetty päällä koko ajan, vaan ei, Timppa ei halunnut, että varsin paskaset ukot siellä rypisivät, kukaties vielä laivatyttöjen kanssa. Vaasa Leader erosi edellisestä laivastani todella paljon, Annukka Aarniossa ei ollut kuin proviantti puomit ja luukutkin toimivat hydrauliikalla. Vaasa Leaderissa oli kyllä puomeja, peräti kuusi paria, oli sääkannella McGregorit, välitäkillä lemppuluukut ja luukkusulkeiset kruunasi autotäkkien ponttoonit. Kaikkea löytyi ja töitä riitti. Laivassa ei ollut kuntosalia, mutta ei sitä kyllä tarvinnutkaan. Nämä autotäkit olivat yksi jumalan riesa. Normaalisti ne oli vedetty välitäkin alle varastoon. Sitten jos ja kun tuli autoja kuormaksi, nämä autotäkit laskettiin vahvojen vaijereiden varaan roikkumaan. Muistaakseni ykkösen ruumassa oli yksi autotäkki, muissa oli kaksi. Täkit makasivat paksuissa vaijereissa olevien klunssien varassa ja niihin kuului myös ponttoonit, että sai yhtenäisen kannen aikaiseksi. Kun näitä kansia laskettiin, niiden lukitus piti avata. Se vaati todellisia akrobaatin taitoja, se lukituksen aukaisu avain oli pitkä rautatanko, jonka toisessa päässä oli joku lovi systeemi, se lovi piti saada osumaan täkin pohjassa olevaan koloon, sitten piti vääntää lukitus auki. Tämä tasapainoilu tapahtui alaruuman tankkitopilla seisten. Voin vakuuttaa, että ei 2

3 ollut vallan helppoa osua siihen koloon pitkän avaimen kanssa. Ja yleensä sitten sai vääntää koko voimillaan, yleensä nämä lukitukset olivat jumissa. Seuraavaksi, siis lukituksen auettua, piti fiirata täkit alas. Karneerauksen päällä kulki kisko ja nämä kiskot olivat yleensä edellisessä lossaukserssa menneet lysyyn taakan osuessa niihin. Se kiskon oikaisu tapahtui sitten siten, että yksi pihamies kiipesi karneerausta pitkin ylös, roikkui miten roikkui siellä ylhäällä ja yritti rautakangella vääntää kiskoa suoraksi. Ei ollut maailman kätevimmät keksinnöt. Kansien ulkosivujen väliset raot peitettiin saranoiduilla kansilla. Yksi tällainen kansi leikkasi matruusi Porilta isovarpaan. Kuin giljotiini. Ja näiden kansien pudottelu katsottiin helpoimmaksi osaksi koko touhua Raumalla Raumalta ei juuri mieleen jäänyt kuin se, että satamaduunarit tulivat ruumaan purkinavaajat mukanaan ja kyselivät, että missäs ne hedelmäsäilykkeet oikein ovat. Sen muistan myös, että maalasimme flotalta ulkosivuja yhden, ikäiseni, matruusin kanssa. Molemmat halveksimme suuresti ahterissamme makaavaa FÅA n tervakeulaa, me olimme sentään valtamerilaivassa töissä! Sellasia oikeita merimiehiä. Hänen kanssaan olimme myöhemmin luokkatovereita Raumalla Kippariluokalla. Laivan täkkäreistä lähti aikoinaan kolme kundia merenkulkuopistoon, hyttikaverini Veijo oli Kotkassa, Kippariluokalla, samaan aikaan kun minä ja tämä Antero jas minä, me olimme Raumalla. Ja Anteron kanssa olimme myös Pansiossa yhtä aikaa. Pansiossa oli myös Miehistönkalle samoihin aikoihin kanssamme, eli kun väki on suht saman ikäistä, niin polut risteävät usein. Kalevassa piti käydä, Karkki ja Konsta tarkastaa ja sitten olikin laiva purettu ja osa lastia lastattu, ja niin alkoi matka, lisälastin hakuun, kohti Eurooppaa. Kontinentti Kielistä kun päästiin läpitte, oli edessä Hampuri, siellä juotiin olutta, ja kornia. Sitten oli Bremenhafen, siellä juotiin olutta, ja kornia. Sitten Bremen, jossa joimme olutta, ja kornia. Joissain noista Saksan satamista muistan kun olimme tulossa maista, taksikuski kyseli, että mihin laivaan olimme menossa, yksi stadilainen puolikas sanoi römäkästi finski ship, Sarah Leander ja tällä tiedolla tuo autoilun mestari meidän omaan laivaamme vei. Olisikohan ollut tämän Schumacherin isä? Jostain noista satamista jäi myös mieleeni omituinen diskoteekki, siellä oli niin vahva hampun katku, ettei omaa sätkää todellakaan tyarvinnut kääriä. Hain yhtä tyttöä tanssimaan, hän sanoi, että jokainen tanssii itsekseen, ei ole mitään paritansseja. Katselin ympärilleni, ja niinhän se oli, psykedeelisten kuvioiden vilistessä seinillä tiskijukka soitti melkoista pilvimusaa, ei mitään Middle of the Roadin Chirpy Chirpy Cheep Cheep purkkamusaa. Mutta kaikesta huolimatta, kauniita tyttöjä siellä oli. Saksan jälkeen menimme suoraan Le Havreen, tähän Ranskan rumimpaan kaupunkiin. Johtuuko rumuus siitä, että Liittoutuneet pommittivat kaupungin aivan tuusan nuuskaksi ja sodan jälkeen vallalla ollut kommunistinen kaupunginhallitus pääsi suunnittelemaan kaupungin ilmeen omien ihanteidensa mukaiseksi. En tiedä, mutta ruma kylä se oli, ja on edelleen. Tulimme iltamyöhään satamaan ja kaupungilla oli ihmeen hiljaista, varsinkin kun taisi olla Ranskan Itsenäisyyspäivä. Le Havressa ihmettelimme, että miksi rantabulevardille kertyy ihmisiä, että ei kai ne nyt tätä laivaa tule katsomaan. Sitten joku vilkaisi olkansa yli, siellä se nähtävyys oli. Valtava musta pasiseeri lipui ohitsemme. France oli tulossa kotisatamaansa. Komea paatti, seilasi myöhemmin pitkään normannien omistuksessa Norway nimellä. Norway oli siitä erikoinen laiva, että sillä oli oikeus käyttää joulukuusessa myös YK n lippua, laivassa oli kaiketi yli 80 eri kansallisuutta töissä, eli melkoinen kansakuntien yhdistyshän se on ollut. S/S France lähdössä ulos Le Havresta. Martin Cox kokoelmat Le Havresta sitten lähdimme kohti Valtoja. Olimme lastanneet Suomesta paperia, saappaita ja käsilaukkuja. Saksasta lastasimme ainakin Tanskalaista Hunajaviiniä (aivan hirvittävän makeaa stoffia) hapankaalia, ruotsalaista näkkäriä, käytettyjä mersuja, kuplavolkkareita ja kleinbusseja. Ranskasta kuormasimme upo uusia sitikoita, näitä joita sanottiin isoiksi kissoiksi, jotain mahdottoman hyvän tuoksuisia heiniä ja mitä lie sälää. Jonkun nuoren miehen matkatavaroitakin oli pakan alla varastoituna. Näistä myöhemmin lisää. Le Havresta kun lähdettiin laskettiin puomit alas ja kaikki riki roudattiin mastohausseihin säältä suojaan. Melkoinen souvi, eikä ihan puhdaskaan, rasvaisia Tässä Citroen CX 2400 GTI kuitenkin vasta vuoden 1978 malli 3

4 vaijereita raahatessa tiesi tehneensä töitä. Samoin tarkastettiin täkille lastattujen konttien surringit, oltiinhan sitä kuitenkin menossa ison veden ylitse. Pasiseerit Le Havresta myös tulivat laivaan pasiseerit. Yleensä tämä pasiseeriporukka oli kohtalaisen vanhoja jenkkejä. Pariskuntia, tai yksinäisiä ihmisiä, joilla oli paljon aikaa matkustaa rahtilaivalla. Olihan se varmasti erilaista, sai yksilöllistä palvelua ja varmasti rauhallista menoa. Ellei sitten käynyt, kuten laivassa oli käynyt muutamaa matkaa aikaisemmin. Tarina kertoo, että perämies oli juopotellut pidempään ja tullut keskipäivällä vahtiinsa munasiltaan ja machete kädessä. No, tämä viidakkoveitsi oli varmasti nopeuttanut vahdinvaihtoa ja kohta oli brygälle tullut kippari, mauseri kädessään, ja tämä mauseri ei ollut mikään tarkkuus mitta, vaan ihan oikea tappoase. Aikansa olivat sitten huutaneet toisilleen, lopulta Kippari oli kyllästynyt ja ampunut varoituslaukauksen ovesta taivaalle. Tämä oli rauhottanut perämiehen ja hänet oli laitettu rautoihin. Raudoissa häntä oli, kuulemma, pidetty vuorokausi, ja sitten oli kelvannut vaatteet päälle ja normimeno. Oli siinä ollut pasiseereillä miettimistä. Le Havren luotsi jäi koiravahdin alussa, olin käynyt nostamassa leidarit, koilannut ne ja laittanut mastohaussiin talteen. Tulin brygälle styypuurin kautta, paattitäkillä seisoi joku, oli sateinen ilma ja tällä jollain oli muovikassi päässä. Menin brygälle ja sanoin vahtiperämiehelle, että siellä seisoo joku äijä, muovikassi päässä. Perämies tuhahti ja sanoi, että se on joku pasiseeri, älä niistä välitä, ne tekevät outoja juttuja. En ollut tietoinen, että meillä oli pasiseereja, mutta nyt he alkoivat minua kiinnostaa. Että mitä ihme sakkia ne oikein ovat. Matkan aikana selvisi, että normaaleja vanhoja ihmisiä, se muovikassi päässään seissyt oli joku kalifornialainen proffa ja tollasta, hyvin toimeen tulevaa keskiluokkaa. Mutta näitä matkustajia varten laivassa oli erikseen Moso (tarjoilija) ja Ville. Moso vain tarjoili, Ville torppasi hytit ja tiskasi. Mosolla oli hyttikin yläkerroksissa, että oli käytettävissä vuorokauden ympäri. Joku vanhempi hintti oli sillä reissulla Mosona, häntä käytettiin, aika usein, harjoitusvastustajana nyrkkeillessä. Eli mies parka sai selkäänsä todella usein. miehistön messissä, osallistumassa juominkeihin, samoin jos jollain oli hytissään kinkerit, niin kyllä Stuju siellä seassa oli, vuorenvarmasti. Mistä lie aikaa riittänytkin juomiseen? Olisi luullut, että kun talouspuolella oli väkeä runsaasti, niin olisi ollut näitä, nykyisin niin paljon puhuttuja, henkilöstöhallinnollisia töitäkin. Olihan kahden kokin lisäksi Uffarikalle, Miehistönkalle, Ville ja Moso. Sitä en nyt muista, oliko myös Pölykallet. Kuitenkin paljon enemmän kuin nykyisissä laivoissa. Vaasa Leaderissa kuljetettiin myös tusinan verran pasiseerejä. Olettaisin, että he aiheuttivat Stujulle oman lisänsä töihin. Että touhua riitti. Mutta nuori mies ja energiaa paljon, silloin sitä riittää töiden lisäksi vapaa-ajan rientoihinkin. Ensimmäinen tapahtuma joka on jäänyt, erittäin hyvin, mieleeni tapahtui ollessamme Losiksessa. Porukkaa oli käynyt maissa ja hyvin alkanut juhlinta piti saattaa laivalla loppuun. Istuimme konemiesten pöydässä, meitä oli siinä muutama henkilö, kuuntelimme yhden raumalaisen moottorimiehen muisteloja, hän oli seilannut paljon nk. Vironpanamissa, ja niiltä ajoilta oli paljon värikästä kerrottavaa. Stuju tuli siihen jotain selittämään ja moottorimies sanoi ystävällisesti, että Stuju voisi painua vaikka vittuun siitä selittämästä. Koska hän on sellainen mies, että hän kusee Stujun katki jos häntä huvittaa. No, Stuju lähti leikkiin mukaan ja sanoi, että jos nauramatta kuset, niin voit kusta hänen taskunsa. Enempää ei sitten tarvittukaan. Moottorimies nousi ylös, kaivoi mulkun esille, laittoi sen Stujun taskuun ja alkoi kusta. Ja nauraa röhötti samalla aivan iloisesti. No, kuset valuivat Stujun jalkaa myöten turkille ja oli aika hupaisaa seurata, ensinnäkin kuinka Stujun harmaat housut tummuivat, ja toiseksi Stujun ilmettä. Hän yritti sanoa, että oli kyse nauramatta kusemisesta, raumalainen sanoi, että minkäs teet, nyt vaan kustaan ja nauretaan. Siinä se valui, virtsa, pitkin vihreäksi maalattua turkkia. Melko omituinen episodi tuokin. Stuju Stujuna oli nuorehko, pitkä ja hoikka mies. Hän jäi mieleeni muutaman sattuman kautta. Jos näitä tapahtumia ei olisi ollut, tuskin muistaisin koko kaveria. Eihän Stuju ole nuorelle merimiehelle tärkeä henkilö laivalla, kun ei ole sitä tietoa, että kuka sen sapuskan laadun laivalla määrää. Kokin koin usein huomattavasti tärkeämmäksi, sehän ne safkat teki! Tämä Stuju oli aika hiljainen, jotenkin tuli mieleen, että hän ikään kuin etsi paikkaansa laivassa. Miksi, se ei minulle selvinnyt, niin, tai en muista syytä. Sen muistan, että hänelle maistui kuppi vallan kiitettävästi. Ja ilmeisesti kävi siten, että hän ei löytänyt päällystön puolelta juomaseuraa. Silläpä hän oli usein Miehistön messistä, tuon etummaisen pöydän ääressä istuttiin, kun Stujun taskuun kustiin. Kuvan henkilöt eivät liity tapahtumaan lainkaan. Kuva Heikki Kaasalainen Toinen tapahtuma oli kun Opiksen hytissä oli kinkerit, tietenkin siellä seassa istui myös Stuju, kaikki ottivat rauhassa kuppia. Jotain vinoilua siinä oli, joku väitti Stujun olevan hintti ja Stuju ankarasti kiisti. Sanoi, että 4

5 hän ei toden totta ole hintti, ja että on hyvin loukkaavaa edes ajatella sellaista. Minulla alkoi keskiyöllä vahti ja painuin yytstiigiin. Jäin siihen käsitykseen, että tämä Stujun hintteys tuli käsitellyksi. Ensimmäisellä tauolla ajattelin mennä Opiksen hyttiin tupakalle ja ottamaan yhden oluen. Sieltä oli väki vähentynyt, mutta tunnelma tihentynyt. Päivämiespuolikas ja opis pitivät jonkun jaloista kiinni, tämä joku oli lantiota myöten venttiilistä ulkona ja selvästi menossa mereen. Kolmistaan kiskoimme Stujun sisään ja taisi joku häntä vähän läimiäkkin, koska ei ole suotavaa, että yrittää mennä yli puurin, ainakaan toisten nähden sellainen ei ole soveliasta. Stuju vakuutteli, että ei käsitä mikä häneen meni, ja että ei hän enää tollasta tee. Meidän kolmen nuoren miehen naiiviutta osoittaa se, että me uskoimme, eikä asiasta sen isompaa numeroa tehty. Koskaan ei esimerkiksi Päällystö asiasta kuullut, ja kyllä Stuju laivan mukana Helsinkiin saapui. Hengissä. Kokki Kokkina oli raumalainen mies, vähän jo vanhempi, hyvin lungin tuntuinen, poltteli piippua ja jutteli harvakseltaan mukavia. Iso arpi ohimossa. Hän kertoi olleensa pahassa auto-onnettomuudessa ja saaneensa mällin päähän. Tästä mällistä aiheutui sitten kaatumatauti jota lääkittiin voimakkaasti (vrt. Sardinian sairaalareissu). Lääkkeellä oli paha sivuvaikutus, jos hän otti viinaa, niin johan lähti elämä vilistämään. Sitten yhtenä päivänä sattui vahinko. Olimme jo tulleet Panamasta Tyynen Valtameren puolelle, eli Losikseen oli kolmisen päivää. Kokki oli rakentamassa lounasta ja hänellä oli aikomus maustaa kastiketta chilillä. No chilipurkista putosi kansi ja noin 500g chiliä loiskahti kastikkeeseen. Kokki meinasi, että ei se niin tulista ole ja laittoi sapuskan jakeluun. Voin vakuuttaa, että tulista oli. Salongista tuli sapuskat takaisin, ja kuulihan kokki messistäkin muutaman arvion sen kertaisesta tarjoilusta. Tämä kaikki oli hänelle liikaa, hän paineli hyttiinsä ja korkkasi. Imuroi sitten litran jotakin väkevää, ei ole tietoa mitä. Mutta humalaan tuli, ja näiden lääkkeiden sivuvaikutuksesta kokki paineli takaisin pajaan ja putsasi kaiken mereen, ainoa mitä sinne jäi oli spiisi ja säkäkokki. Sitten kokki paineli nukkumaan. Aamulla hän ei muistanut koko tapahtumasta mitään. Ihmetteli vaan kun kaikki pikkaisen luimistelivat ja hymyilivät vinosti. Stuju ja säkä sitten kertoivat, että nyt kävi tolleen, ei ole pannuja, ei patoja eikä kyllä ole kattiloitakaan. Sitten söimme Losikseen asti kylmiä eväitä, voileipää ja sen sellaista retkiruokaa. Mahtoivat matkustajat ihmetellä kun ruokia notkuvat pöydät äkkiseltään vaihtuivat arkisiin voileipiin ja noin. Vaikka tämän kokin ammattitaidon tuntien, ei siellä ylhäällä ihan vain lauantaimakkaraleipiä syöty. Varmasti oli tanskalaistyyliset sändvitsit tarjolla. Losiksessa sitten tuli uudet instrumentit byssaan. Että kyllä noissa linjalaivoissakin sattuu ja tapahtuu, ei vain villillä linjalla. Täkkilastia, tässä kuvassa ei vielä kontteja Kuva Erkki Nevantie Kuumuus Kun pääsimme Karibialle, ja kaipa jo aikaisemminkin, alkoi lämpötila hyteissä nousta epämukavan lämpimäksi. Mitään ilmastointia ei laivassa ollut. Niin kauan kun laiva oli liikkeessä, auttoivat vindfongarit sekä hytissä ollut flekti. Mutta kun pysähdyimme, esimerkiksi Arubaan bunkraamaan, alkoi hytissä olla ihan oikeasti kuuma, eikä lämpötila todellakaan viilentynyt Panamaa kohden mentäessä. Elettiinhän Heinäkuun loppua. Los Angeles oli ensimmäinen satama, ja myös siellä oli pirun kuuma. Siirryinkin satama-ajaksi nukkumaan tyhjillään olevaan täkkitoimistoon, vai mikä taljareiden toimisto se lienee ollut. Sinne sai kuitenkin ristivedon joka auttoi pikkaisen. Päivämiespuolikas oli jo Karibialla siirtynyt nukkumaan kylpyammeeseen. Niin, todellakin, laivassa oli miehistölläkin kylpyammeita, kaksi täkkäreiden pesutiloissa, kaksi konejengillä ja yksi korpraaleilla. Istuma-ammeet olivat tosi hankalat seistä suihkussa kun laiva rullasi. Ihmettelen, ettei niitä oltu jossain vaiheessa purettu pois ja laitettu normaalisuihkut tilalle. No, joka tapauksessa tämä kaveri nukkui vedessä, vahtimiehet kävivät, tupakkatauollaan, kurkkaamassa, että kundi oli hengissä, eikä vieläkään hukkunut. Jatkuva hikoilu oli aika rassaavaa, lakanat olivat märät ja haisevat, vaikka pesulla käytiinkin, niin tokihan hiki haisee. Sinällään mielenkiintoinen linja, matkan aikana oli monta eri ilmastoaluetta, kylmästä Kanadasta trooppiseen Väli-Amerikkaan. Eli periaatteessa olisi pitänyt olla aina mukana sekä talvi- että tropiikkivermeet. Vaan kun ei ollut. Huonoimmista housuista katkaistiin lahkeet, paita kaappiin ja näin olimme valmiit kuumaan. Ajattelimme, että parempi tämä kuumuus kuin Suomen kylmyys. Ja aika lailla samankaltaisesti ajattelen edelleen. Kaikkein kuuminta tämän reissun aikana oli Kalifornian lahdella sijaitsevassa Gyaumas-nimisessä meksikaani kaupungissa. Vahtiperämies luki Pilot-Bookista, että kaikki, jotka vaan kynnelle kykenivät, poistuivat kaupungista 5

6 kuumimpina kuukausina, ja meidän siellä ollessamme oli just kuuminta aikaa. Kuumuuteenkin tottuu ajan kanssa, jotkut sanovat, että veri ohenee. Mutta ei se kaiketi ihan noin lyhkäsessä ajassa ohene. Aruba Bunkraaminen tässä laivassa olikin ihan oma tarinansa. Ilmeisesti bunkkeritankit oli tehty hankalan mallisiksi, kuitenkin oli melkein sääntö, että bunkkeri otettiin täkille. Me pihamiehet osasimme kyllä painella maihin, jokainen tiesi, että luvassa oli täkin, ja joskus torpankin pesua. Bunkkeria otettiin, mennen tullen, Arubasta, saari kuului Alankomaiden Antilleihin, yhtenä ns. ABC-saarista. ABC tulee saarten niomistä, Aruba, Bonaire ja Curacao. Kaikki oikein hauskoja paikkoja, Aruba kaiketi, nuoren merimiehen katsannossa, se hiljaisin näistä saarista. Itse kävelin aikani katsellen paikkoja, kävin jossain hienossa kerhossa, oluella. Paikka oli selvästi vanhojen miesten pakopaikka, pelasivat siellä korttia ja joivat gintonic-juomia. Löysin kuitenkin, aika helpostikin, oikeille kulmille. Siellä se istui koko laivan täkkijengi kylmät urheilujuomat edessään. Samassa kapakassa oli Stoltin pöntön normannit, sulassa sovussa siinä klutrattiin ja odoteltiin laivan lähtöä. Siihen maailmanaikaan oli vielä normanneissa norjalainen miehistökin. Nythän Stolt käyttää pääosin filppareita, tuskin miehistössä on yhtään normannia. Kun palasimme laivalle, oli koneporukka lopettelemassa täkin pesua, olihan sitä taas bunkrattu. Ilmeisesti osa bunkkerista oli myös tankeissa, koska heti kohta saavuttuamme lekotettiin endat ja matka jatkui kohti Panamaa. Panama Panavan kanavasta mentiin läpi, mennen tullen, lyhensihän se matkaa westkustille ja ei varmasti olisi ollut taloudellisesti kannattavaa ajella Cap Hornin kautta. Ennen slusseihin tuloa laivaan tuli töijäysporukka, yön mustia kundeja, heillä oli pientä kauppatavaraa mukanaan, suvineerejä ja pilveä. Pilven laadusta ei ole tietoa, ei sitä kukaan tainnut edes ostaa. Panamassa ei laivan oma jengi töijännyt, tämä mustasakki hoiti kanavan reunoilla kulkevista pienistä vetureista vaijerit laivaan. Ainoat laivaväestä hommaan osallijat olivat Poosu ja Timppa, he ajoivat pelejä. Vetureissa oli moorinkivinssit, niilä pitivät laivan keskellä slussia ja liikkeellä. Melkoinen näytelmä. Takaisin matkalla olimme redillä odottamassa vuoroamme ja onnistuimme onkimaan yhden vasarahain, varmasti silmien väliltään suurin kala, jonka onkimisessa olen mukana ollut. Kun väänsin tongilla koukkua kalan suusta, niin silmät menivät vaan ympyrää. Samalla kertaa saimme suuren, boniton näköisen, fisun. Kun kukaan ei tiennyt, että mikä se oli, ja voiko sitä syödä, niin joku kysyi töijäysäijiltä asiaa. Vastaus oli This fish no good for white man, black man okei eli ei hyvä kala valkoiselle, mustalle ihan okei. Mielestämme tämä, Panamassa Kuva Timo Andersson todennäköisesti nopeasti keksitty vale, oli niin riemukas, että annoimme kalan näille töijäysmustille. Ja ilman sivuvaikutuksia he sen kai söivät. Los Angeles Los Angeles, tai tuttavallisemmin Losis, kuten laivalla paikkaa kutsuttiin, näkyi kauas merelle, Horisonttiin kohosi suuri, likaisewn keltainen pilvi, perämies sanoi, että se muodostuu lähinnä teollisuuden päästöistä ja autojen pakokaasuista. Kolkon näköinen skeidapilvi siinä Enkelten kaupungin päällä leijui. Töijäsimme Wilmington nimiseen osakaupunkiin. Tai miksi niitä sanoisi, itse Suur-Losis on valtava alue, ilman kunnollista julkista liikennettä. Eli kaupuingin laidasta toiseen pääsemiseen tarvitsee joko hitosti aikaa tai oman auton. Naurattaa kun täällä koti-suomessa puhutaan Suur-Helsingistä ja taivastellaan liikennettä yms. Samalla lailla minua huvittaa, Kalkutan ruuhkien jälkeen, kaikki puheet Pääkaupunkiseudun ihmispaljoudesta. Täällä lähtivät kaikki matkustajat laivasta, taisivat kiittää jumaliaan, että ehjinä kotiin pääsivät. Koko matkan oli messissä puhuttu, yllättävää kyllä, kaiken muun ohessa, maidosta. Että kuinka hirmu hyvää maitoa Losiksessa saa ja että ensin maitobaariin ja sitten vasta kaljoille. Minä sitä itsekseni ihmettelin, että johan on rempseää jengiä, että ihan maidolle ensin. Puhuimme hyttikaverini, Veijon, kanssa asiasta, me totesimme, että juodaan sitä maitoa myöhemmin laivalla, kyllä Stuju maitoa tilaa. Me menemme kaljalle. Mutta tämä maito se tuntui olevan kaikille, jopa jenkeille, oikea pakkomielle. Olimme Veijon kanssa kävelemässä poispäin satamasta, auto pysähtyi vähän matkaa eteemme ja sieltä huudettiin jotain, käsitimme että kyse oli, että tarvitsemmeko kyytiä. Veijo huusi kovalla äänellä, että JOO! Auton ovi pamahti kiinni ja kuski kaasutti pois. Taisi kuulla että NOUU! Sovimme, että jos uusi tarjous tulee, nyökytellään ja ollaan ihmisiksi, ei huudeta. Ja tulihan se uusi auto. Vanhemman oloinen satamaduunari tarjosi 6

7 kyytiä, kyseli ummet lammet, mistä laivasta, mitkä jobit ja sen sellaista. Kertoi seilanneensa itsekin, oli siytten perustanut perheen ja jäänyt maihin, satamaan, duuniin. Kertoi olevansa jo isoisäkin. Sitten hän kertoi, että he aina menivät, satamaan tultuaan, maitobaariin, juomaan kylmää maitoa. Mikä perkeleen imeväisten linja tämä oikein oli? Tuota ajattelin itsekseni, samalla kuulin, että tämä kyydinantaja päätti viedä meidät johonkin hyvään maitobaariin. Just joo No hän pysähtyi sen kehumansa baarin eteen ja osoitti ovea, että sieltä, ulkomaan pojat, törmäsin kadulla vahtiperämieheeni, hän oli iloisesti päissään ja tarjoutui näyttämään paikkoja. Olisi pitänyt älytä, että kohta sitä hässäkkää ja häverikkiä tulee. Mutta koskas sitä mitään tajuaa, eiku mukaan. Ensi töiksemme yhytimme paikallisen spurgun, hänen kanssaan piti kaveerata, täkkikakkonen vaihtoi käpsää tämän hobon kanssa, sitten piti ottaa huikat, Thunderbird oli sen Kuva Timo Andersson saatte oikein hyvää maitoa. Enempi olimme kylmän kaljan tarpeessa, mutta kiittelimme kovin, kävelimme baariin sisään, ja kyttäsimme sisältä, että se vaari ajoi pois. Sitten äkkiä kartsalle ja kapakkaa etsimään. Ja löytyihän se, kunnollinen olut sappi, sieltä sai kannussa olutta ja oli meksikaanityttöjä, jos niitä tankkeja voi tytöiksi kutsua, pilvin pimein. Kohtalaisen rotevia neitseitä nämä mehikaanifriidut olivat. Polentalla paisunee myös perse. Ongelman aiheutti ikäni, kun olin vasta 19v ja oluen juonnin ikäraja Kaliforniassa oli 20v. Sehän tuo alkoholipolitiikka vaihteli osavaltioittain, joissain sai jo 16v olutta, huonoimmissa taisi ikäraja olla 22v. Sinällään mielenkiintoista, että esim. Vietnamin sodan aikaan sinne kyllä kelpasi 18-vuotias nuorimies, mies joka ei kotiosavaltiossaan saanut äänestää eikä ostaa laillisesti olutta. Hassua. No, tässä baarissa ei noudatettu ikärajoja niin tarkasti, baarimikko näytti, missä on takaovi, siitä sitten olisi pitänyt juoista kujalle, jos tarkastajia olisi sattunut tulemaan. Kyllä maistui maakalja hyvältä, epäilen edelleen, että mahtoiko se maito olla yhtä taivaallisen hyvää. Tuo olutkannu tuntuu olevan Jenkkien oma keksintö, näppärä juttu, voi olla useampi kaveri saman kannun äärellä ja mosolta säästyy juoksemista. Illemmalla tässä kuppilassa näytettiin aivan surkeita, kolmannen ö-luokan pornoleffoja. Mutta mehikaanineitseillä oli elävää tarjontaa, taisi olla monessakin mielessä elävää, ainakin moni porukasta kertoi myöhemmin saaneensa suvineereja. Jossain välissä iloliemen merkki, sitä huikat, ihan oli kuin Sorbusta. Ei tiukkaa viinaa kuitenkaan. Sitten lähdimme tanssimaan, juuri kohdallamme sattui olemaan joku meksikolaispaikka, sieltä kuului mukavan rytmikäs musiikki ja paljon iloisia ihmisiä oli siinä oven suussa. Sisäänpääsy maksoi, muistaakseni, taalan ja sitten marssimme suureen halliin. Siellä soitti joku mehikaanibändi, musiikki oli iloista ja rytmikästä ja oli mukavaa katsella kun tanssivien naisten suuret rinnat vaan hytkyivät. No, olihan se meidänkin mentävä tanssimaan. Tanssin askeleet näyttivät helpoilta ja ajattelin, että helposti osaan. Hain kaunista, tummaa, tyttö joraamaan. Ei minun kuvioni hänelle kelvanneet. Otti kädestä kiinni ja talutti tanssilattialta viikingin pois. Nolotti pikkaisen, enkö muka osaisi deekutansseja. Mutta tänä osaamattomuuteni oli laitettu merkille, yksikään friiduista ei enää suostunut kanssani lattialle. Ja nämä paikallisen nuorukaiset alkoivat osoittaa väkivaltaisuuden merkkejä. Paikan portsari katsoi parhaaksi pakata meidät kahdet taksiin ja kehoitti, vakavasti, pysymään poissa. Olihan se uskottava kun tollanen 2 metrinen, pirun häijyn näköinen, lihaskimppu vakavasti jotain suosittelee. Onneksi meiltä alkoi siinä vaiheessa olla jo veto melkoisen finaalissa, päätimme lähteä laivaan. Seuraavana aamuna messissä oli kovasti kurjaa sakkia, ei se maito sittenkään ollut niin hyvää, tai olisivatko juoneet hapanta maitoa, mutta kaikilla, jotka maihin olivat pääseet, oli kunnon kankkunen. Laivassa oli stailina, että jos satamajengit tekivät töitä läpi yön, tai myöhään iltaan, niin aina oli yhden vahdin täkkärit töissä, rikaamassa aurinkoja ja tollasta pientä, rikihommiahan emme saaneet tehdä, ahtaajat rikasivat puomit ja ajoivat luukut. Tämä oli vallalla koko Jenkkikustin ajan. Kanadassa rikihommat, luukut yms. kuuluikin sitten taas laivanporukalle. Jenkeissä oli hyvin tarkkaa tämä, mitä sai tehdä, ja mitä ei. Muistan, kun Losikseen töijäyksen jälkeen olin kiinnittämässä triangelia mantteliin ja olkapäähäni koputti mahakas jenkki, hän sanoi jatkavansa hommaa, minä selitin, että äkkiä mä 7

8 tämän laitan, ukko sanoi huomattavasti tiukemmalla äänellä tekevänsä liitoksen, että mä voin mennä pois. Uskottavahan se oli. Kysyin Poosulta tästä, ja hän kertoi, että kaikki ko. hommelit olivat satamajengin hommia, emme me saaneet sekaantua niihin hommiin ollenkaan. Ihme kun saimme aurinkoja rikata. Seuraavana iltana olikin meidän vahtimme hugi jäädä standbaihommiin. Ruumasta sai kerätä walkingboardeja, stroppuja yms. roinaa purkauksen edistyessä. Katselin kun duunarit aukoivat stronbokseja, siellä oli sitä imelää hunajaviiniä, näkkäriä ja hapankaalia, äijät tekivät surutta voileipiä ja huuhtoivat kaiken alas sillä viinillä. Antoivat minullekin maistiaisia, olipas ällöttävä ateria, saivat puolestani syödä yksin. Sitten huomasin, että heillä oli myös kylmää olutta ruumassa. Kysyin, josko siitä liikenisi myös minulle, ja liikenihän sitä, sanoivat, että ota poika surutta siitä. Ja minä otin. Aloin hiljakseen tulla känniin mokomasta oluesta. Tajusin, että on hyvä nousta välillä täkille vilvoittelemaan. Mainitsin vahtikavereille, että siellä on kylmää kaljaa ruumassa ja kaverit painelivat osille. Hyvin meni se ehtoo. ostakaa itse bensat. Sitten oli näitä muutaman vuoden tai kuukauden siellä olleita, tyyppejä jotka olivat enempi jenkkiä kuin jenkit itse, tyyliin joko Suomesta suklaata saa, onko iisboksit and tiiviit ja vieläkö Kekkonen on presidet? Nämä kyllä laivan vanhemmat skönöt, hyvin nopeasti, pistivät omaan lokeroonsa. Mutta, pääosin todella reilua sakkia, nämä siirtolaiset. Sääntönä näytti olevan, että mitä pidempään siellä oli ollut, sen vähemmän tarvitsi päteä. Ja sen reilummin saattoi käyttäytyä. Ajelimme sillä autolla yhtenä iltana Hollywoodissa, osasimme kääntyä jostain avonaisesta portista ja kurvasimme pirun hienon talon pihaan. Kohta tuli gorilla kysymään, että mitä miehiä. Kerroimme, että suomalaisia merimiehiä. Ei tehnyt vaikutusta, ajoi meidät pois, sanoi että olemme yksityisalueella ja jos emme häivy voi tulla ikävyyksiä. No häivymme kyllä, jäi vaan vaivaamaan, että kenenkähän pihalla me olimme silloin. Jonkun rikkaan ja kuuluisan kuitenkin, ei sellaista torppaa ihan persaukiset, ei edes ameriikan ihmemaassa, omista ja asusta. Lastina olleista käytetyistä autoista löytyi hyvin tarpeellista tavaraa. Pääosin työkalu- ja hylsysarjoja. Ne kuuluivat meille täkkäreille. Niillä tulisi olemaan suuri vaihtoarvo Väli-Amerikassa. Kuvan kaltainen boksi kelpasi hyvinkin muutaman illan huutamiseen tyttöineen juomineen. Ja kaikki voittivat, paitsi tietenkin auton uusi omistaja. Sehän se meitä suuresti suretti. Joo. N ä i t ä Kuva Heikki Kaasalainen käytettyjä Mersuja, kuplia ja Klein-busseja purettiin sekä Losiksessa, että Friscossa. Sitä en muista minne ne ranskalaiset Isot kissat menivät. Ensimmäisen kerran eläissäni ajoin autoa Vaasa Leaderin ruumassa, piti satamien välillä tehdä tilaa ja siirtää muutamia autoja. Hyvä, etten peruuttanut välitäkiltä alaruumaan. Onneksi vahtikaverina ollut Antero älysi, että eihän mulla ollut autoilusta mitään hajua. Hän sitten siirteli autot, minä surrasin ja touhusin muita hommia. Losiksessa oli paljon siellä päin asuvia suomensyntyisiä asukkaita, tai ainakin heitä kävi laivalla paljon. Porukkaa laidasta laitaan, oli satamaduunari, häntä kutsuttiin lempinimellä Red Finn, hän tuli sunnuntaina pienoisbussilla hakemaan porukkaa sightseeing reissulle, sitten oli tämä yksi joka tuli, kuulemma, joka reissu, ryyppäämään laivamme sähkön kanssa, hän heitti autonsa avaimet messin pöydälle ja sanoi, että ajelkaa, mutta Merimatkan aikana oli kaksi matruusia pleissannut autotäkkeihin uusia nostovaijereita. Kuvassa (Heikki Kaasalainen) kylläkin pleissataan manttelia tai muuta, tuhdimpaa vaijeria. Näitä uusia nostovaijereita oli laitettu, mahdollisuuksien mukaan paikoilleen, ei vaan oltu ehditty kiinnittää niitä satiaisilla ja sakkeleilla autotäkkeihin. No, jenkki ahtaajien mielestä oli mahdottoman hauskaa kiskoa näitä vaijereita irralleen. Teetti pirusti duunia tehdä kaikki kahteen kertaan. Eikä näille ahtaajille sanomisesta ollut kuin yllyttävä vaikutus. Hupaisa välikohtaus oli, kun näitä jykeväperseisiä mehikaanityttäriä ilmestyi laivalle. Ammatinharjoitus tietenkin mielessään. Yksi junkeista, hyvin hintelä poika, otti yhden näistä matameista punkkaansa. Olimme lahtelaisen puolikkaan kanssa menossa hänen ja tämän junkin hyttiin kaljalle. Pyyhälsimme sisään hyttiin, sen kummemmin koputtelematta, olihan toinen meistä hytin asukas. Junkki oli parhaassa aktissa ja meistä se oli vallan hupaisa näky, kuin kääpä koivun kyljessä, sen verran heillä oli koko eroa. Valitettavasti se homma sitten jäi kesken, tämä lahtelainen kyllä, ihan vilpittömästi, kehotti 8

9 hyttikaveriaan jatkamaan. Mutta olisiko nuorimies sitten ollut sen verran herkkä ja hentomielinen, että keskeytti rakkauden työt. Sitten siinä istuskeltiin, tämä Juanita jäi sinne ylälodjuun lojumaan. Ja voin vakuuttaa, että oli sänky täynnä. Katseltiin häntä siinä ja me puolikkaat, kokeneina seikkailijoina ja maailmanmiehinä, totesimme, että saatanan ruman huoran olet löytänyt, tai jotain yhtä kannustavaa. Junkki sanoikin sitten tälle typsylle, että Ala laputtaa Suomeksi siis. Huora hermostui aivan pirusti, nappas junkkia kurkusta ja huiski ympäri korvia, samalla huutaen ei olevansa mikään puta! Meillä oli aivan ruhtinaallisen hauskaa, nauroimme ihan vesissä silmin, kunnes meille valkeni, että junkkiparka oli vallan hätää kärsimässä, ja tarvitsi apua. Saimme typsyn rauhoitettua, kerroimme, että nuorimies oli sanonut häntä kauniiksi, siis suomeksi. Ja se typerys uskoi! Liekö tämän Tuksun sukua, ainakin fyysiset mitat olivat samankaltaiset. Ja ÄO. Satamajengi aloitti konttien tyhjennyksen. Se ei ihan kaiketi ollut sitä, mitä konttijärjestelmän kehittäjät olivat ajatelleet. Kontti auki, letka ja hivakka kerrallaan paletille, sitten nosto maihin. Sitten tyhjät kontit maihin. Mietin, että tollastako se konttiliikenne onkin, olihan tämä ensimmäinen laiva jossa olin kontteihin törmännyt. Ei vaikuttanut kovin tehokkaalta. Ja kun ajatteli, ettei Vaasa Leaderia oltu, alun alkaenkaan, suunniteltu konttien kuskaamiseen, kontit olivat puupölkkyjen päällä täkillä, surraaminen oli enemmän inspiration kuin suunnittelun tulosta. Eipä näyttänyt konttien kuskaaminen, mielestäni, kovin hääviltä. viimeisiä vuosiaan. Oli niin mukava kuljeskella kulmilla ja katsella kauniita hippigimmoja, jotka nännit nöpöttäen touhusivat touhujaan. Tuli nuorille miehille kovin levottomia ajatuksia. Joku kuitenkin kysyy, niin vastaan, joo, sai koskea. Varsinaiset merimiesten mestat olivat pitkän kadun varrella, olisiko sen kadun nimi ollut Broadway Street? Tästä en ole ihan varma. Kuitenkin kadun varrella oli paljon juottoloita, joka makuun ja lähtöön. Vaasa Linen sakki oli useimmissa tuttua. Seinillä oli laivojen pelastusrenkaita ja Suomen lippuja, eli kovin oli kotoinen olo. Tästä tuttuudesta oli minulle henkilökohtaisesti hyötyä, mutta siitä myöhemmin. Olut oli edullista ja huonoa, niin kuin jenkkikalja aina on ollut ja on edelleen. Siis ainakin nämä suuret merkin, Budweiserit sun muut Coorsit. Kertoohan jo vitsikin Budin laadusta kaiken. Eli mitä yhteistä on Budweiserin oluella ja soutuveneessä naimisella? Vastaus on, että molemmat ovat pirun lähellä vettä. Mutta kyllä siitäkin litkusta känniin pääsi. Ja kankkusen sai. Ainakin tämän jälkimmäisen. San Francisco Frisco, kuten merimiehet, ainakin suomalaiset, sitä kutsuivat, nyttemmin olen kuullut näiden expattien (ulkosuomalaisia nykyisin kutsutaan tällä termillä, tulee kaiketi ex patriot sanoista, en ole vallan varma) kutsuvan paikkaa Sanfraniksi. Aivan sama. Kuitenkin yksi USAn kauneimmista, ja hauskimmista paikoista. Tämä on toki vain minun mielipiteeni. Toinen iloinen paikka Jenkeissä oli Broadway Streetin valoja Golden Gate New Orleans, lienee sekin hiljentynyt, se Katrina myrsky ilmeisesti nitisti hengen kaupungista. Meidän Friscossa ollessamme eli hippi aikakausi Toikkaroitiin sitten siellä, kaiken maailman kummajaisten seassa. Kadulla, todellakin, oli liikkeellä värikästä väkeä. Mustat kundit kulkivat leveästi sutenöörinvermeissä, pitkä takki, kävelykeppi ja leveälierinen pantterin karvoilla nauhoitettu hattu päässään. Kaduilla näkyi paljon hinttareita, muutamia Helvetin Enkeleitä ja, kuten sanoin, hyvin, hyvin värikästä sakkia. Menimme vähän hienompaankin paikkaan, nimeltään se oli Bier Garden, ovella oli suurin näkemäni neekeri. Olen pitänyt itseäni aika isona ukkona, silloin isona nuorena miehenä, mutta tämä musta oli kyllä ihan oikeasti iso! Varmasti 2,5m pitkä ja 1,5m leveä. Ei tehnyt mieli kyseenalaistaa hänen auktoriteettiään, ei. Mutta kovin oli ystävällinen, pamautti lapion kokoisella kämmenellään harteille ja sanoi, että menes sisään pikku mies, ja minähän menin. Huonoa olutta ja kauniita hippifriiiduja 9

10 siellä oli, voisipa sanoa, että tarjolla. Myöhemmin illalla kävimme jossain yökerhossa, nimeltään se oli Roaring Twenties, siellä oli strippareita yms. esitystä, sitten jossain välissä valot himmenivät entisestään, kuului rummun päristystä ja kumea miesääni kuulutti Ladies and Gentlemen, San Francisco Thunderball!!! Ajattelin, että lemppaako ne pullon huonoa viiniä lavalle, mutta ei. Yht äkkiä koko salin poikki, ihmisten päiden yli, heilahti aivan helvetin lihava, alaston, nainen luotsileidarien pätkällä seisten! Oli se näky, jo pelkästään sen takia kannatti tulla Ameriikkaan! Myöhemmin meille valkeni, että tämä show esitettiin aina tasatunnein. Ja aina oli suosio suuri. Kävimme myös sellaisessa, Tyynen Meren saari-raflassa, kaikki pöydät oli katettu palmunlehvillä, lattia oli sementtiä ja siinä oli syvät urat, urat kiersivät pöytiä ja johtivat spyygatin näköiseen koloon. Ihmettelimme tätä, kun alkoi soida biisi Rain drops are falling on my head ja katosta alkoi trooppinen sade. Selvisi urien tarkoitus, vesi valui niitä pitkin spyygattiin. Onneksi olimme istumassa, sitä vodaa tuli aika reipaasti. Hauska se paikka oli kuitenkin. Normanneilla oli Friscossa kirkkokin, siellä käytiin, mutta vasta kun rahat alkoivat loppua, eikä laivalla oikein viihdytty. Mutta hyödyllinen paikka se oli, ainakin minulle. Kustilla Empun baari Vancouver oli reissun ensimmäinen kanadalainen satama. Täältä siirryimme Kitimatiin, lähelle Alaskan rajaa. Oli komea luotsimatka, luotsi tuli Vancouverista ja ajoimme jotain rantaväylää. Rannoilla oli korkeita, metsäisiä vuoria, niiden rinteet putosivat mereen pystysuoraan. Oli helppo kuvitella Fennimore Cooperin Viimeinen Mohikaani jollekin niistä kielekkeistä seisomaan. Harvoin olen ajanut niin vaikuttavissa maisemissa. Ja jos ajatellaan, että olin vasta 19-vuotias, ja pistin ne merkille, se todistaa, että niiden on todellakin täytynyt olla vaikuttavat. Friscosta siftasimme Seatleen, siellä vain piipahdettiin, ei ehtinyt maihin, oli se meidän vahdin hugi olla töissä, ja satamajengi painoi duunia yötä myöden. Täältä siirryimme Vancouveriin. Muistan sen aamun kun tulimme sisään. Standby oli päällä, kovassa sumussa ajoimme, hyvin hiljaa, visseli soiden. Sumu alkoi nousta, ja joka puolella näkyi pieniä kalapaatteja, vetivät ahterista siimaa sisään, ja saalis näytti olevan vallan mainio. Aamun aurinbgossa välähteli kohtalaisen kookkaiden, lohelta näyttävien kalojen kyljet. Siinä oli jotain mieleenpainuvaa. Se sumu, valo, kalapaatit ja ne kalat. Joskus on melko komeata olla merimies. Vancouverkin oli nopea paikka, ehdimme kuitenkin käymään maakaljoilla. Nimeltään oikein komeassa kapakassa, Empire Hotel and Bar, tuttavallisemmin Empun baari. Paikka jossa kuvan kauniit naiset ja raudanlujat miehet kohtaavat. Meidän siellä käydessämme oli kovin rauhallista, olin kovin pettynyt, laivalla oli ollut juttua, että Empun baarissa tapahtuu aina, ja varsinkin, kun nämä metsien latvasahurit tulevat savotoiltaan kylille, sitten vasta tapahtuu. Lienevät olleet metsissä, nämä metsurit, sun muut latvasahurit, muutama hampaaton huora siellä kittasi kaljaa. He olivat suuresti ilahtuneita kun saavuimme ja huutelivat, ilmeisesti törkeyksiä peräämme, kun lähdimme. Mutta joku tolkku se pitää olla kaikessa, jopa deekkikselle menossa. Ne naiset eivät vaan sykäyttäneet. Kitimatin tehdas Kitimatissa oli sinkki- ja lyijytehdas. Ja sitä tavaraa menimme sieltä hakemaan. Ihmettelimme, kun laituria lähellä olleessa vuoressa oli värit ikään kuin väärin, alaosa valkoinen ja yläosa vihreä. Että ei lumi voi noin oudosti jakautua, ei edes Kanadassa. Maihin mennessämme kävimme katsomassa. Se valkoiselta näyttävä oli pystyyn kuollutta metsää. Tehdas ilmeisesti päästi jotain luomusavua, joka tappoi kaiken tiettyyn korkeuteen asti. Surullinen näky. Oheisessa kuvassa on kuolleet puut parturoitu ja uutta kasvamassa. Ilmeisesti ympäristöasioihin on nykyisin kiinnitetty enemmän huomiota kuin 70-luvun alussa. Mutta luvassa oli Labattia, kaameaa kanadalaista olutta, eli paskat saasteista. Tämä Labatt oli melko kemiallista sotkua, sekin. Tuntui, että näistä Uuden Maailman kaljoista sai aivan 10

11 saatanallisen kankkusen, täysin riippumatta missä maassa niitä joi. Paikallisessa kapakassa oli hyvä meno ja meininki. Osallistuimme paikalliseen biljardikisaan. Hyttikaverini voitti paikallisen mestarin, se herätti närää, mutta vanha intiaani sanoi, että jo on surkeaa sakkia, ei osaa hävitä. Ja jostain syystä tämä rauhoitti tilanteen. Samassa kapakassa oli muutama suomalainen, olivat aloittelemassa paperitehtaan rakentamista siellä. Heiltä kuulimme, että ei ole kovin suotavaa liikkua alueella ilman kiväääriä, paikalla oli paljon karhuja ja ne karhut oli ilkeitä. Kävivät päälle. Eli sama meininki kuin biljardinpelaajilla. Eiku vieraita turpiin. Nykyisin Kitimatissa on jopa Nesteen teollisuutta, ja yksi Nesteen pöntöistä, M/t Kihu, ajoi monta vuotta sieltä tavaraa Kaliforniaan. Kitimatista siftasimme takaisin etelään päin, Harmac nimiseen paikkaan. Harmac sijaitsi Vancvouver Islandilla. Lastasimme jotain, en muista mitä, mutta iso paperitehdas oli sataman lähellä ja vesi haisi just samalle kuin Rauman taivas. Eli rahalle. Olin buugissa maalaamassa kun yht äkkiä aarhollijöölinki lekosi, tellinki sinkosi ulos ulkosivusta ja minä, tietenkin putosin jordaaniin. Vesi oli viileää ja ikävähän se oli siinä mössössä kauhoa. Pääsin laiturin leidareita ylös kaijalle, siitä laivaan ja ihmettelemään, että mitä helvettiä tapahtui. Ilmeni, että yksi junkeista oli irrottanut aarhollijöölingin, vaikka hänen oli pitänyt irrottaa sivukaija. No, meillä oli juoksukilpailu, varhaista merimiesurheilua, hän määräsi suunnan ja minä nopeuden. Harmacin paperitehdas ja kaijat Tällaisesta onnettomuuden mahdollisuudestahan oli Kauppalaivaston Huoltoneuvoston opas kirjasessa varoituskin, nämä aarhollijöölingit kun olisi pitänyt olla erivärisiä kuin kaijat, tai ainakin hyvin merkittyjä, ettei mokomia vahinkoja pääsisi tapahtumaan. Mutta kun tellinkiendat ja kaikki muutkin oli tehty vanhoista kaijoista, mitä niitä merkkailemaan. Tietenkin tuossa olisi voinut käydä hassumminkin, jos vaikka alla olisi ollut kiinteä alusta tai muuta tollasta. Onneksi kaija oli lyhyt, ja keula oli kokonaan irti laiturista, melkein kuin olisi ollut tankkikaija. Mutta ei meistä sen jälkeen oikein ystäviksi ollut. Harmacista Nanaimoon. Täältä jäi mieleeni, kun istuimme kapakassa ja päivämiespuolikkaalla tuli paha oli, hän oksensi hattuunsa, pyyhki suunsa kahden dollarin seteliin, rypisti rahan, viskasi setelin yli olan ja käski paikalle tullutta kyypparia tuomaan olutta. Ja olutta tuotiin. Ilmeisesti tämä pöljä teko viesti lähellä istuneelle miehelle, että nuo ovat suomalaisia. Hän tuli juttelemaan, osasi muutaman sanan suomea, mutta pääosin puhuimme englantia. Mies kertoi, että hänen äitinsä oli suomalaista sukua, ja makasi kotona sängynomana. Ei jaksanut, vanha ihminen enää liikkua. Hän kysyi, että jos hän tarjoaa oikein reilusti viinaa meille, niin lähtisimmekö käymään äiteen luona. No, miksei me sellaistakin laupeutta voitaisi osoittaa. Otettiin muutamat ja hypättiin kaverin autoon. Eipä se kuskikaan ihan veden jäljiltä ollut, mutta ehjinä me perille päästiin. Mentiin sitten pieneen omakotitaloon, siellä tämä kaveri huuteli, englanniksi, että nyt tuli suomalaisia vieraita. Meidät vietiin vanhan tädin makuuhuoneeseen ja siellä makasi pikkuinen mummo. Poika esitteli meidät ja mummohan riemastui, että Suomesta asti. Hän kertoi, hyvin kankealla Suomella, että hänen vanhempansa olivat muuttaneet Suomesta joskus ajat sitten Kanadaan, ja että hän ei ollut koskaan Suomessa käynyt, ja valitteli, että kielikin on huonontunut, ei ole aikoihin ollut ketään kenen kanssa jutella. Sitten hän pyysi meitä laulamaan hänelle jotain. Muuta ei osattu kuin tämä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie Se sitten kajautettiin humalaisen reippaasti ja mummolla tuli vedet silmiin. En ole kyllä ihan varma tulivatko ne vedet siksi, että laulu herätti hänessä muistoja, vaiko siksi, että se oli vaan niin kerrassaan kaameata mölinää. Mutta jäin siihen käsitykseen, että hänelle tuli hyvä mieli. Laulun jälkeen juteltiin mummelin kanssa hetki, sitten hän alkoi väsyä ja me lähdimme takaisin kylille. Ja mikä parasta, tämä poika piti lupauksensa, tarjosi avokätisesti sen illan. Sanoi, että nyt on muorilla hyvä mieli pitkään. Tämä vierailu oli ehkä yksi oudoimmista kokemuksistani, tähän asti. Nanaimossa pyöri myös paljon intiaaneja, kaikki heti aamusta perseet olalla. Surulista katsella ennen niin ylpeän kansan edustajia pyörimässä persiillään katuojassa. Täältä myös löysimme kissan pennun. Humalaisessa päässämme keksimme, että viemme sen Päällystön messilikalle, konekolmosen vaimolle. Ja nappasimme mirrin pykälään. Konekolmonen nosti mekkalan ja jouduimme tuomaan kissan takaisin, mahtoi kissa ihmetellä, mitä tapahtui. Toivottavasti kukaan ei sitä kaivannut. Nanaimosta matkattiin takaisin Friscoon. Tarkoitus oli ottaa kuormaa, ensin Friscosta sitten jostain muualta, se mistä muualta, se tieto ei miehistönmessiin asti kulkeutunut, ei kyllä kulkeutunut tieto aikatauluistakaan. Pyysin Förstiltä päivän vapaaksi, edellisellä käynnillä olin tavannut pikkaisen minua vanhemman hippifriidun, ja ajattelin, että jos vaikka viettäisimme, tätä paljon puhuttua ja kuuluisaa, laatuaikaa keskenämme. Försti antoi vapaata, ja minä painelin, suihkussa käynnin, 11

12 jälkeen maihin. Sain tytön kiinni ja olimme Fisherman s Wharfilla katselemassa mereneläviä, kiertelimme paikkoja kaupungilla, ja sitten oli tarkoitus mennä laivalle, sen laatuajan puitteissa. Hyttikaveri oli luvannut asua päivähuoneessa sen yön yli. Tultiin taksilla kaijan päähän, ja siellähän ei ollut laivaa. Oli aika orpo olo, rahaa ei ollut hirveästi ja laiva häipynyt. Onhan tälle oma sanansakin, ahteriin seilaus. Hippityttöni Tyttö lähti nostelemaan, ajatteli varmaan, että hän ei tuosta merimiehestä itselleen mitään trobelia halua ja liukeni. En keksinyt muuta kuin lähteä kulmille, suunta siis Broadway Streetille. Todella fiksua, perse liki auki, ahteriin jääneenä, ja eiku kulmille. Mutta se osoittautuikin fiksuksi vedoksi. Menin nk. kantakapakkaamme, istuin alas ja tilasin oluen. Baarimikko kysyi, että miksi niin synkkänä. Kerroin mitä oli käynyt. Hän sanoi, että ei ole hätää. Kaivoi tiskin alta paksuhkon pinon monisteita ja kysyi mikä on varustamon nimi. Kerroin, että Vaasa Line on se osa joka tänne westkustille ajaa. Hän pläräsi aikansa sitä nippua, hymyili ja soitti yhden puhelun. Jutteli aikansa ja sitten, suljettuaan puhelimen, sanoi, että laiva on siftannut lahden toiselle puolelle, Oaklandiin. Että no panic. Hän laittoi lapulle laivan uuden osoitteen ja antoi lapun minulle. Olin melko helpottunut, laskin rahani, totesin, että voin rauhassa ottaa useamman oluen, ja sitten kävellä normannin kirkkoon, pummata papilta kyydin laivalle ja kaikki on hyvin. Nuori lempi ei vaan saanut täyttymystä sillä kertaa. Ja näinhän siinä kävi, norskipappi vei minut laivalle, siellä oli taas tutut kuviot odottamassa. Ei ollut hääppöinen ahteriin jäänti, mutta voinpahan römeällä äänellä sanoa, että silloin kun mä Friscossa ahteriin jäin. Se on vankka merimiesjutun aloitus se. Oaklandissa lastattiin kusta. Ihan totta, lastasimme ureajauhoa, tarkoituksena viedä se Hawajille ananaspeltojen lannoitteeksi. Muistaakseni sitä tuli muutamaan ruumaan alatäkille. Se oli todella pahalle haisevaa jauhoa. Ja siinä oli ikävänä puolena se, että jos iho oli kostea ja jauhoa joutui iholle, niin se kirvelsi pirusti. Kirvely kyllä meni pois vedellä huuhtomalla. Sattui kuitenkin sitten siten, että olimme yhden matruuseista kanssa sulkemassa välitäkin luukkua. Työnsimme selstokkikärryllä selstokkeja paikoilleen, sitten oli tarkoitus laittaa lemppuluukut paikoilleen. Pienessä kännissä siinä touhuiltiin ja kuinkas sattuikaan, selstokkikärryt putosivat kiskoltaan, minä kärryjen kanssa alaruumaan lastin päälle, putous oli pehmeä, ruumassahan oli sitä ureajauhoa. Onnekseni en saanut kärryjä niskaani. Epäonnekseni minulla oli vain dongereista tehdyt sortsit ja puukengät ja olin hiestä märkä. Voi ristus, että osasi kirveltää. Ennätysnopeudella nousin ylös täkille, juoksin pesuhuoneeseen ja seisoin sitten pitkään suihkun alla. Pikkuhiljaa alkoi kirvellys helpottaa, mutta voin vakuuttaa, että ikävän sorttinen kokemus oli tuokin, sellainen enempi kusinen paikka. Viimeisenä iltana Oaklandissa olimme taas standby vahdissa, väliperämies oli stoppari perämiehenä, hän oli ottanut osansa viinaksista ja oli melko rempseällä tuulella. Ykkösen luukku tuli kaikin puolin valmiiksi, vain meriklaari puuttui. Olimme kolmistaan aloittamassa puomien alaslaskua kun styyri tuli kannelle. Hän näki mitä meinasimme ja päätti kai näyttää ammattitaitoaan. Styyri käski matruusin alas vinssien luota, silloinhan kaikki kävi hierarkkisessa järjestyksessä, matruusi ajoi vinssejä, puolikas touhusi kaijojen kanssa ja junkki hoiteli paskasimmat duunit, ja hyppäsi itse spaakeihin kiinni. Hän viittoili meitä menemään loitomalle ja aloitti shown. Se oli melkoista meoa, puomit heiluivat sinne tänne, vinssit kelasivat ja slakkasivat, kaijojen plokit kolisivat milloin mastoihin, milloin luukkuun. Ja yhtäkkiä puomit putosivat suoraan haarukoihin. Oli se näytös. Humalainen perämies ajoi puomit alas kerralla. Sanoi vaan, että kiristäkää loput ja lähti ahteriin. Me kolme seisoimme suu auki täkillä, ei ihan heti tajuttu, että mitä hittoa oikein tapahtui. Oaklandista oli tarkoitus myös ottaa ulosviennit, laivassa sai ulosvientiä kaksi kertaa reissussa, Suomesta ja sitten west kustilta kerran. Eräänä aamuna oli messin lattia kuin lumen peitossa, joku oli paiskonut kaikki astiat, lautaset ja kupit, hajalle. Koko turkki oli sirujen peitossa. No, kippari ilmoitti, että koko jengi on viinakiellossa kunnes syyllinen ilmoittautuu. Tämä oli mielestämme kohtuutonta, siis meitä, jotka eivät olleet mitään tehneet, kohtaan. Siispä porukka päätti pitää kokouksen aiheesta. Kaikki kokoontuivat päivähuoneeseen, siellä keskusteltiin, että jos olisi miestä jollain tunnustaa tekemisensä. Kukaan ei ilmoittautunut tempun tekijäksi. Sitten yksi stadilainen puolikas sanoi, että hän voi ottaa syyt niskoilleen, mutta vain siinä tapauksessa, että jokainen antaa hänelle osan ulosvienneistään. Tähän heräsi stadilainen junkki, lienee laskenut päässään, että sillä konstilla saa enemmän kuin normaali ransuunit. Hän ilmoitti, että hänkin voi 12

13 ilmoittautua. Tämä taasen ei tälle puolikkaalle sopinut. Alkoi kova tora aiheesta kuka ilmoittautuu ja kuka saa mitäkin ulosvientiä. Nyrkkitappeluksihan se meni, molemmat kulmien kundeja Sörkasta, eikä aikomustakaan antaa periksi. Myöhemmin Kalle sanoi, että se puolimatruusi oli nimenomaan se, joka astiat hajotti, hän oli nähnyt, mutta ei ollut uskaltanut puuttua asiaan. Sitä en muista miten tämä episodi loppui, ulosvientiä me kuitenkin saimme. Ne ulosviennit muistan siitä, että en ollut koskaan ennen, vaikka olin Jenkkilässä kyllä käynyt aiemmin puolen tusinaa kertaa, siis en ollut nähnyt auki kierrettävää kruunukorkkia. Sellanen ameriikan ihmekin tuyli sitten tutuksi. En vaan käsittänyt, mitä hyötyä sellasesta olisi. Jopku sanopi, että voi sulkea korkin jos ei juo pulloa tyhjäksi kerralla. Siis mitä, ei juo olutpulloa kerralla tyhjäksi! Tolkuton ajatus. Oluen muistan myös siitä, että olin laittanut viimeisen pulloni messin jääkaappiin, ajatuksena juoda se vahdin jälkeen. Maalasin, pirunmoisessa kuumuudessa, mastohaussien täkkejä. Sen arvaa, että siinä ei juuri varjoa ollut. Ajatus huurteisesta oluesta oli koko vahdin ajan mielessäni. Vahdin päätyttyä riensin messiin, avasin jääkaapin oven, kas perkelettä. Ei ollut mitään olutpulloa, jäävesikannu vain. Katselin siinä, hyvin hämmentyneenä, että mitä helvettiä nyt. Olueni on hävinnyt. Konejengin pöydässä istui muutama moottorimies. Vanhin heistä hymyili ja kysyi, että oliko se olut jääkaapissa sun+ Vastasin, että oli ja oli myös viimeinen olueni. Voi voi sanoi tämä saatanan taneli, hän joi sen just äsken, kun hänelläkään ei enää ollut olutta jäljellä. Mietin, siinä seisoessani, että mä hakkaan tolta saatanalta hampaat suustä, on ainakin vaikeampi hymyillä. Varmasti täm,ä olutvaras älysiu tehneensä todella paskanakin, koska hän pyhästi lupasi hommaavansa minulle pari olutta tilalle. Mutta ei se siihen tilanteeseen mitään auttanut. Minulta oli viety se haaveilemani huurteinen. Vieläkin ottaa päähän tämän paskiaisen temppu. Ei merimiehet normaalisti tuollaisia tehneet. Sain ne pari kaljaa myöhemmin, mutta sen jälkeen kävin jemmaamassa olueni aina uffarimessin jääkaappiin, konekolmosen vaimo antoi luvan, ja vahti, ettei janoiset iskeneet sinne. Arvatkaapa mitä kävin äsken tekemässä, kuului keittiöstä tsuhhh. Ja nyt on taas tasasempi olo. Meksiko Oaklandista matkasimme Kalifornian Lahdelle, Meksikoon Guaymas nimiseen satamaan. Sieltä lastasimme pumpulia, tai siis puuvilla paaleja. Försti julisti laivaan tupakointi kiellon lastauksen ajaksi. Hän sanoi, että puuvilla pölyää niin paljon, ja että se pöly on erittäin paloherkkää. Siispä poltimme salaa. Kukaan ei tainnut ottaa Förstin puheita, niin totta kuin ne olivatkin, tosissaan. Saimme lahtelaisen puolikkaan kanssa urakan, kaijan puoleisen ulkosivun, suoran osuuden yliveto. Kun se olisi tehty, meillä olisi loppu päivä vapaa. Meksikaanit katsoivat meitä kuin hulluja, mittari näytti varjossa noin +40 Kalifornian lahden kartta astetta, me vedimme rullilla maalia ulkosivuun, hiki valui, mutta valmista tuli. Pieni tauko työhön tuli kun menin kysymään kaverilta kelloa, olin laittanut rullan purkin reunaa vasten ja käänsin selkäni kävelläkseni hänen luokseen. Kun käännyin takaisin, tähän kaikkeen ei kyllä kulunut kahta minuuttia pidempää aikaa, niin maalipurkkini oli kadonnut. Rulla oli siististi nostettu sivuun, missään ei näkynyt ketään kulkemassa 20litran maalipurkin kanssa. Se oli kyllä nopeata toimintaa. Taas tuli todeksi, että nopeat syövät hitaat. No, Poosu antoi uuden purkin, sanoi, että seuraavan maksan sitten itse. Joopa joo. Ainahan etelän matkoilla hävikkiä on, ja aina tulee olemaan. Meitä maalareita kävi moikkaamassa myös viereisessä kaijassa makaavan japanilaisen Poosu, hän keräsi kolikoita, oli kovin kiinnostunut saamaan myös suomalaisia kolikoita kokoelmaansa. Kerroimme, että emme nyt ehdi kolikoita hommaamaan, mutta että jos hän tulisi laivalle iltasapuskan aikoihin, silloin olisi rahamiehiä paikalla. Ja hän olikin tullut, saanut edustavan hivakan suomalaisia kolikoita, kutsunut jengiä laivalleen kyläilemään. Siellä oli ollut siistiä, kengät oli jätetty tuulikaappiin, sisätiloissa liikuttiin vain tohveleissa tai sukkasillaan. Kaikki oli ollut tiptop. Kaverit saivat joitain viuhkoja suvineeriksi, mutta eivät olutta. Tuli mieleeni kun Losiksessa vierailimme yhdessä Jenkissä, siinä oli suomalaissyntyinen matruusi. Hän kävi laivallamme kyläilemässä ja kutsui jengiä kylään. Siellä oli messissä menu, siinä oli sapuskat, painonappi vieressä ja siitä tilattiin mitä halusi, tai siis mitä oli tarjolla. Nappia kun painoi, niin kohta patamusta antoi ruoka-annoksen. Siistiä oli sielläkin, mutta japanilaisen siisteys oli yliveto, näin sanoi yksi moottorimies joka kävi molemmissa. Eikä meilläkään missään paskassa tarvottu. Me lähdimme lahtelaisen kanssa kylille. Ensimmäisessä saluunassa ei oikein ollut menoa. Yksinäinen, melankolinen ja laiha huora siellä yritti bisnestä harjoittaa, mutta emme me oikein häneen syttyneet, otimme oluet ja jatkoimme taivalta. Ja löytyihän se paikka! Oli tyttöjä, oli meteliä, oli orkesteri, oli kaikkea mitä tarvittiin. Pikku hiljaa saluunaan kokoontui liki kaikki maihin lähteneet, osaltamme huuto oli kiitettävää. Tyttöjä pyöri pöydän ympärillä ja syleissä. Yksi friiduista hihkui jotain fiestaa ja 13

14 marineros filipinos. Se ei ihan sopinut meille, jonkun piti oikaista, että Finlandesos no no no filipinos. Ja tälle tyttärelle oli ihan vuoren varmasti se ja sama, vaikka oltaisiin oltu marineros Jupiteros, kunhan maksut tulivat ajallaan ja kohdalleen. Ravintola oli rakennettu siten, että tytöillä oli työhuoneet samassa yhteydessä, isosta salista lähti käytävä, ja sen reunoilla oli sitten nämä rakkaudenkammiot. Tulin sieltä kongilta ja ihmettelin, kun saluunassa oli aika hiljaista. Ovella oli sen enemmän metakkaa, siellä karjuivat meksikaanit toisilleen. Osaa porukasta selvästi estettiin pääsemästä sisään. Ihmettelin, että mistä lie kyse. Sain selvitykseksi, että tämä Sörkan lahja Suomen merenkululle, Raikka, oli sählännyt joidenkin paikallisten kanssa ja nyt häntä sitten etsittiin. Ilmeisesti jotain jakamatonta, tai selvittämätöntä, oli näiden heppujen välillä. Itse katsoin, että minulla ei ole osaa eikä arpaa tähän hässäkkään, otin lisää olutta ja kohtahan sitä, nuorimies, lähti uuden friidun kanssa kävelykselle. Sen verran olivat paikalliset suuttuneet, että kapakan poosu ei laskenut meitä pääovesta, hän tilasi tarvittavat taksit takaovelle ja pakkasi koko köörin sieltä matkaan kohti laivaamme. Hyvin se meni. Seuraavana päivänä sain luvan lähteä kylille jo puolilta päivin. Kävelin ja katselin kaupunkia. Mutta ensin menin siihen laihan huoran kapakkaan, ottamaan kylmää cervezaa. Pientä kankkusta oli olemassa ja nautin rauhallisesta hiljaisuudesta. Ja sitten ne iskivät, kietävä orkesteri tuli taakseni ja alkoi soittaa. Tuntui, että pää halkeaa, tukka lähtee ja tulee oksennus. Sen perkeleen meteli ja huuto. Bändi muodostui viulusta, trumpetista, kitarasta ja isosta kitarasta. Ja kitaristi toimi myös laulajana. He esittivät jonkun kovaäänisen potpurin meksikolaissävelmistä. Sitten bändin nokkamies sanoi englanniksi, että jos maksan he soittavat lisää. Minä kysyin, että paljonko mun pitää maksaa, etteivät soita. Emme eronneet ystävinä, mekään. Mutta eivät myöskään soittaneet lisää, onneksi. Guaymas jäi taakse, puuvillan lisäksi saimme laivan täyteen jotain kaskaita, sen saatanan siritys kävi öin ja päivin, niitä oli joka paikassa. Kaskaat estivät täkillä nukkumisen, ei ollut mukavaa herätä mönkivien kovakuoriaisten seasta. Yytsikissä niitä kuuli fööritäkiltä, jos rikissä olisi flengaillut joku Tarzani, niin olisi ollut kuin viidakkoleffassa. Joka paikaan nämä kaskaat itsensä tunkiva, niitä oli lampuissa, niitä oli milkkipurkeissa, kaikkialla. Niistä ei päästy eroon kuin vasta Euroopassa, siellä alkoi olla jo liian kylmä niille, että vaikeni se saatanan siritys sitten lopultakin. Kävimme pikimiten Masatlanissa lastaamassa manteleita, säkkeinä niitä pinottiin yhteen ruumaan korkeat hivakat. Kukaan eiu tainnut ehtiä maihin. Laivassa pidempään oleet sanoivat Masatlanin olevan hauska paikka. Ei voi sanoa mitään, kun ei tiedä. Täältä matka jatkui kohti Hawaijia Hawaiji Tulimme Honoluluun ja mieleni oli, tietenkin, täynnä odotusta. Mitä kaikkea hienoa täällä olisikaan luvassa. Alkoivat välittömästi purkanaan sitä urea-jauhoa, sitä missä olin jo ehtinyt kauhoa. Eipä tullut ikävä mokomaa stöffiä, mutta viimeisen riesan se jauho järjesti, pitihän ruumat saada kuntoon seuraavaa lastia varten. Taas sai nauttia täkkärin työn iloisista asioista, tämä pölykin kirveli hikisessä ihossa vallan kiitettävästi, ja sitä pölyä oli aikalailla ilmassa kun lakaisimme isoimmat pois, sitten vielä spuulaus, ja ruumat saivat kuivua. Olin jo aikaisemmin, Riossa, tutustunut näihin poikatyttöihin, vai mik,ä se olisi se kunnon käännös tästä Ladyboy-sanasta. Laivan jengi käytti termiä varsipillu, se myös on osuva, ja kuvaava nimitys näille trangenreporukoille. Näitä oli saarilla paljon, ja kauniita. Aika ymmärrettävää, ettei 150kg painoinen sumopainija vaihda sukupuoltaan helpolla, ainakaan sellanen ei juurikaan hämää ketään. Paitsi suomalaista, 4 promillen kännissä olevaa, merimiestä. Mutta olihan siellä oikeitakin naisia. Ja kauniita. Valitettavan tautisia vaan. Onneksi minulla kävi tuuri, säästyin ikäviltä yllätyksiltä. Yksi ikävä yllätys oli, kun yritin laajentaa urheilulajivalikoimaani. Kokeilin lainelautailua. Erittäin huono ajatus. Olimme Ewa Beachilla ja vuokrasimme lainelaudat. Näin jälkikäteen ajatellen, aivan käsittämättömän edesvastuutonta touhua. Siis vuokrata kännisille äijille lainelaudat. Se lautailu jäi kyllä yhteen laineeseen, melkoisen isot swellit siellä oli, kun kokeiltiin nousta laudanpäälle. Seurasimme silmä kovana muiden meressä olevien taktiikkaa, ja, omasta mielestäni juuri oikealla hetkellä nousin lankulle, ja seuraavaksi olinkin rannalla, ilmat poissa palkeista, suut, silmät, korvat täynnä hiekkaa ja suolavettä. Taisi sitä saatanan santaa olla pers reijässäkin. Minulle riitti, ei se niin makean näköistä ollutkaan. Jotenkin koko Hawaiji oli minulle pettymys. En tiedä mitä mä sieltä odotin, jotain Tahiti-meininkiä kai. Ja mitä siellä oli, transventtiilejä, kallista olutta ja satamakin oli samanlainen kuin satamat kaikkialla. Kovaääninen ja sotkuinen. Mutta muutenhan siellä oli kaunista ja sää suosi. Lapsuudessani oli meillä kotona, sunnuntaisin, tarjottu jälkiruokana säilykehedelmäkoktailia. Nyt sitä samaa tavaraa lastattiin laivaamme, samoin ananasta eri muodoissa. Tosin kaikki oli, tietenkin, tölkitettynä. Meksikaani orkesteri 14

15 Laivassa syötiin jälkiruokana samaista hedelmäkoktailia, tai ananas-säilykkeitä, joka päivä, ja jos loppui, Stuju haki ruumasta uuden keissin. Kyllästyin tähän säilykkeeseen niin tarkkaan, etten vieläkään siedä ananasta missään muodossa, ei vaan maistu. Eikä maistu tämä hedelmäkoktailikaan. Täältä suuntasimme takaisin Väli-Amerikkaan, kokka kohti Kolumbiaa. Kolumbia Buenaventura, kaiken pahan, paheen ja synnin pesä. Ei sitä mestaa oikein muuten osaa kuvata. Mieleeni on jäänyt se kokoaikainen väkivallan uhka mikä siellä leijui. Oli siellä toki hauskaa, mutta sanoa täytyy, että tämän ikäisenä en, toden totta, olisi niihin mestoihin mennyt. Mutta nuorena sitä menee, oikeastaan just sinne minne hormonit osoittavat. Ja, sitä paitsi, olihan minulla se holkkisarja, sehän piti vaihtaa kokemuksiksi. Helpolla onnistui. Rahaa oli kaikki paikat täynnä ja koetin niitä jemmailla eri taskuihin ja kalsareihin, sandaaleihin ei paljon rahaa saa jemmaan. Ja varsinkin kun plankkipoika tempasi koko jalan mustaksi, plankatessaan, mun huomaamatta, jalkineitani. Nämä plankkipojat olivat kyllä varsinainen riesa, kaikki kengät, täysin riippumatta olivatko nahkaa, kumia, kangasta tai sandaaleja, kaikki vedettiin samalla mustalla. Mesosimme paikassa jota sanoivat, siis nämä kokeneemmat, Pilotan mäeksi. En tiedä mikä paikan oikea nimi oli. Mutta luin jostain, tai sitten kuulin, että koko alue on jyrätty tasaiseksi ja rakennettu hienoksi. Eli sille on Aamulla heräsin jostain hökkelistä, olin yltä päältä veressä. Tunnustelemalla oloani ja käsin kokeilemalla totesin, että ei ainakaan mitään isompia haavoja tai ruhjeita ole. Että kohtalaisen ehjänä sitä edelleen ollaan. Katselin hökkelin ovelta maisemaa, aikalailla ankea naapurusto, samanlaisia tönöjä vierivieressä, kuja oli savinen polku ja köyhyys paistoi joka paikasta. Huomasin siinä vähän matkan päässä tynnyrin joka oli miltei täysi vettä, pomppasin siihen sisään, aikomuksenani pestä veret vege. Olin kaikessa rauhassa peseytymässä kun siihen tuli vanha, hampaaton akka. Oikein kaikkien huorien isoäiti. Hän huusi, tai sössötti, kovin kiukkuisen jotain, ainoa mitä ymmärsin oli sana aqua, nyökkäilin että sii sii aqua joo,. Ja eikös tämä akan perkele kaatanut koko tynnyrin! Sitten pyörittiin, minä ja tynnöri mäkeä alas. Voitte arvata mikä riemastus paikallisissa heräsi, kun katselivat gringon matkustamista. Pysähtyihän se tynnyri lopulta, sitten vaan, yltympäri savisena ja muutenkin paskasena hakemaan paitaa, sandaaleita ja dongereita. En jäänyt sen enempää asioita selvittämään, lähtöni taisi näyttää pakoon luikkimiselta. Huutoja ja vahingon iloista naurua kaikui perääni. Myöhemmin mulle selvisi, että olin sitten ruvennut kylpemään korttelin juomavesiastiassa. Eli kyllä, edelleen, katson sen kyydin ansainneeni. Kahvia lastattiin kotimaata varten. Lastaus tapahtui redillä, proomuilla toivat säkit laivan sivulle, ja sieltä ne siirtyivät laivan puomeilla ruumaan. Maihin kuljetus oli veneellä, veneeseen siirryttiin, mainingin salliessa luotsileidareilta, muutoin nostivat lastausverkolla. Ei ihan turvallista tämäkään, varsinkin laivalle päin tultaessa kun humalaiset äijät roikkuivat verkon silmistä kaksin käsin. Ihme, ettei kukaan loukkaantunut. Naisväkeä ja korkeampia uffareita varten oli nostotuoli, ei sekään kyllä mitenkään turvalliselta näyttänyt. Ei liene enää tänäpänä mokomat värkit käytössä. Buenaventuran satama käynyt samoin kuin Singaporen Bugit Streetille. Kun ei ole merimiehiä, niin kulttuuri häviää. Turun tauti iskee. Täällä oli kuitenkin mukavia kapakoita, kauniita tyttäriä, plankkipoikia ja sikoja. Siellä me sitten heiluimme sulassa sovussa kaikkien seassa. Yhdessä kapakassa, sen omisti tanskalainen Poosu, siellä ei ollut sikoja, eikä näitä palnkkareita. Ihmettelimme, että kuyinka hänen paikkansa on säästynyt kaikelta tältä riesalta. Danski nosti tiskin alta melkoisen coltin ja sanoi, että hän ampuu niitä jos pistävät kärsänsä, tai nenänsä, ovesta sisään. Ja olihan siinä oven pielessä sen näköisiä jälkiä, että ammuttu on. Eli oppii sika ja oppii plankkipoika, merimies ei juuri opi. Vaasa Leader oli rakennettu siten, että kun luukut olivat auki, ei lastikannella päässyt poikkilaivan kuin kiertämällä pakan, tai ahterin kautta. Tietenkin oli mahdollisuus kivuta mastohaussiin ja sieltä alas toiselta puolen. Tätä me täkkärit käytimme, mutta oudommalle se ei heti tullut mieleen. Olimme tulossa styypuurin puolta ahteriin päin, minä ja saman vahdin matruusi, huomasimme alakongilta tulevan yhden deekun, hänellä oli päässään Miehistänkallen karvalakki, sylissä muutama kartsa marlboroa ja Koneopiksen radio. Lähdimme juoksemaan häntä kohden ja huutelimme banditoa. Laivalla, satamasäädösten mukaisesti, ollut paikallinen vahtimies huomasi tämäön mekkalan. Hän seisoi ahterissa leidareiden päässä ja odotti rosmoa, me lähestyimme, tietenkin hyvin uhkaavina, keulasta. Rosvo päätti pudottaa kamat täkille ja ponkaista yli laidan. Paikallinen vahti otti pistoolin kotelostaan ja aloitti ampumisen, sinne reelingin yli, mereen, hän ammuskeli. Juoksimme katsomaan kuinka äijän käy, vain karvalakki ajelehti merelle päin. Liekö tämä paikallinen vahti osunut, vai pääsikö konna valviin suojaan, sitä ei osaa sanoa. Mutta sen se osoitti, että 15

16 Kolumbiassa ei ihmishengellä juuri arvoa ollut. Kun kahvit oli lastattu oli aika aloittaa taas kotimatka. Takaisin Eurooppaan Panaman kautta Karibialle, siitä sitten Atlantin yli Rotterdamiin. Tavallaan oli alakuloinen fiilis, hieno reissu takana, ja edessä, ainakin, 8 kuukautta sotavoimia. Joku fiksu tietenkin sanoo, että ei se laivasto mikään armeija ole. No, ehkä ei, mutta oli se kuitenkin 8 kk palkatonta aikaa. Rotterdamissa oli taas aikaa käydä kaupungilla, kävimme jopa Merimieskirkollakin. Siellä selailtiin lehdet, lähetettiin muutama postikortti ja sitten kartsalle. Jossain siinä kirkon lähellä menimme kapakkaan, minä ja tämä lahtelainen kollega. Baarimikko kysäisi, että mistä maasta olemme, ja kun kerroimme, että suomalaisiahan me, niin hän vinkkasi yhteen pöytään, siinä istui kaksi nuorta naista. Baarimikko sanoi, että nuo tytöt ovat kanssa suomalaisia. No, mehän emme sen suurempia yllytyksiä tarvinneet. Eiku sekaan vaan. Tytöt olivatkin Nielsenin Solanosta, olivat tulleet jostain kaukaa, hekin, en nyt muista mistä. Otimme siinä nelistään olutta ja syntyi ajatus, että mitäs jos mentäisiinkin Vaasa Leaderia katsomaan, mutta ensin piti käydä Solanossa, hakemassa juomaa. Otimme taksin ja ajoimme Solanoon. Sellainen suunnilleen Vaasa Leaderin kokoinen kuivarahti, uudempi kyllä, mutta sisätilat olivat vallan kolkot. Solano, kuva sivustolta T. Sylvänteen luvalla Solanon porukka ei hyvällä katsellut meitä kahta, olimmehan selvästi kengittämässä heidän naisiaan. Mitä siitä meille kiukuttelee, meinaan jos itse eivät osaa? Katselin laivan salonkivillen silmiä, olivat sitten jumalattoman kauniit, ihan turkoosin siniset. Taisin niistä hänelle mainita, mutta sitten siihen sitten pyyhälsi heidän Försti, hän oli merkannut tämän salonkitytön omakseen, eikä isosti ilahtunut kun joku toisen laivan sälli tyttöä vikitteli. Ja olihan minulla kiikarissa se yksi leidi tästä laivasta. Nämä friidut hakivat konjakkia ja lähdimme sitten meidän laivaamme. Siellä oli aika hiljaista, vain standbyvahti tgaisi olla laivalla, kaikki muut maissa. Menimme hyttiini ja otimme muutamat kupit. Sitten lahdenmies nappasi toisen friidun pykälään ja poistui hytistäni. Jäin siis kahden tämän toisen Solano-tytön kanssa. Mitäpä siinä sen ihmeempiä, juttelimme niitä näitä, minä hivuttelin kättäni kohti strategisia paikkoja, pussailimme kuin teinit, ja juuri kun olin pääsemäisilläni perille, niin eikös tämä friidu ala parkumaan, että mikä on teissä miehissä vikana kun sitä yhtä vaan ja plää plää. Minä, rehellisenä miehenä, ihmettelin, että eikös tänne bylsimään tultukaan, ja että en osaa isona vikana pitää jos liki kolmen viikon reissunjälkeen vähän tekee mielikin. Osasin valita sitten just väärät sanat. Ei tullut pesää, joten luovutin. Otimme sitten rauhanmaljat, pyysin anteeksi huonoa käytöstäni. Ajattelin mielessäni, että mitähän varten tämä Nielsenin missi oikein luuli, että tänne laivalle tultiin. Mutta ei siinä mitään. Menin koputtamaan kaverin hytin ovea, ja, kas, siellä oltiin vaatteet päällä! Sama homma oli käynyt sielläkin. Herrasmiehinä tilasimme leideille taksin ja saattelimme heidät kaijalle. Jäimme itse laivalle kiroilemaan, olisi, kukaties, sittenkin pitänyt mennä China Towniin mokoman merimieskirkkoreissun sijasta. No, maahan kaatunutta maitoa on turha itkeä. Rotterdamista siftattiin kovan hiivarin edellä Hampuriin. Siellä oli meri noussut miltei laiturin tasolle. Tuuli yltyi todella kovaksi, tyhjät kontit pomppi pitkin laituria kun me maihin lähdimme. Sataman lautat eivät liikennöineet, mutta saimme taksin ja sillähän pääsee, koska vaan ja minne vaan,. Kaupungilla oli hiljaista, meitä viisaammat ihmiset olivat kotonaan, suojassa tuulen repimiltä kattopelleiltä, alas romahtaneilta sähköjohdoilta sekä putoilevilta puiden oksilta. Ei ollut kusikulmatkaan kovin vilkkaat. Kun asiakkaat katoavat, katoiavat myös ammattilaiset, mutta eihän Hampuri olisi Hampuri, jollei kuitenkin olisi tarjolla huonoa panoa ja hyvää olutta. Aikamme siellä kulmilla ihmeteltyämme joku vanhemmista merimiehistä totesi, että taitaa olla parasta lähteä laivalle. Ja saimme kuin saimmekin taksin, ja se vei porsaat kotia. Vesi oli alkanut jo nousta kaijalle, perämies oli käskenyt nostaa lankongin ja määrännyt yövahdin kyttäämään meitä maissaolijoita. Hän laski lankongin ja pääsimme laivalle suojaan pahaa maailmaa. Yön aikana myrsky kulki yli kaupungin, ja aamulla oli jo huomattavasti parempi ilma. Ostin Lappalaiselta Grundikin radio-kasettinauhurin, olin sellaisen luvannut kaverilleni tuoda, ja merimatka oli kasvattanut saldoja sen verran, että pystyin lupaukseni lunastamaan. Merimiespappikin tuli käymään, sanoi kaupungilla vallitsevan melkoisen kaaoksen, sähköjohtoja ja kaatuneita puita, isoja peltikattoja, kaikkea tätä ja muuta roinaa paikat täynnä. Hän ei suositellut kaupungille menoa, ja olipa hän aika yllättyneen näköinen kun kuuli, että olimme siellä illalla käyneet. Ja sinnehän me taas menimme, lähinnä ostamaan olutta, sekä irtolaseissa, että koritolkulla. Molemmat olivat tarpeen. Seuraavana aamuna minulla oli todella raskas olo, Försti 16

17 ei antanut vapaata, sanoi, että vapaat oli jo käytetty. Varmasti hän oli siinä ihan oikeassa. Minut käskettiin ruumaan, en kyllä muista mitä piti tehdä, mutta etsiydyinb manteli säkkien päälle ja nukahdin sinne. Heräsin iltapäivällä, kukaan rehdeistä laivatovereista ei ollut, joko löytänyt minua, tai viitsinbyt hertättää. Sakemannit olivat purkaneet säkkienb vierestä tavarat, oliskohan ollut nmiitä hedelmä säilykkeitä, ja huomasin olevani korkean säkkipinon päällä, alas oli pitkä matka. Satama duunareita nauratti kun huomasivat mun kurkkivan pinon päältä. Eipä siinä auttanut kuin lähteä kapuamaan pystysuoraa säkkiseinämää alas. Sai siinä kyllä hyvin jalalle ja käsille tukea, sen verran oli rakoa. Noloa se kyllä oli. Kielin kautta tulimme Itämerelle, alkoi olla jo aika koleaa, olisikohan ollut marraskuun alkua. Slussissa sattui hupaisa välikohtaus. Samaan aikaa sulussa oli joku FÅAn tervakeula ja joku pakalla olleista huusi kovalla äänellä tämän vanhan merimies kysymyksen Perämies, saako tuon pienen laivan savupiippuun sylkeä! ja tämä huudettiin sitten niin lujaa, että varmasti kuulivat naapurilaivassakin. Ainakin siellä seisoi melko nyrpeän näköistä jengiä. Ja me olimme reteetä, oikeita ameriikaan kävijöitä. Lopulta kaikki päättyy, tämäkin reissu. Töijäsimme Jätkäsaareen, melkein saman makasiinin luo, siis mistä lähdettiin. Paljon olin ehtinyt kokea ja monessa sählingissä olla mukana. Vaikka olinkin vain yhden reissun, niin laiva jätti jälkensä. Monesti, myöhemmin, messijutusteluissa kun sanoin olleeni Slaaksiliiterissä, tai Vinoliiterissä, täkkärinä, niin antoi se jonkin laista glooriaa puheisiini. Hyvä, mutta kovin työläs laiva. Poosu sanoi, että laiva pitäisi ajaa Lauttasaaren rantaan ja käyttää merimies ammattikouluna, sen verran monipuolista värkkiä siitä löytyi. Ja olen ymmärtänyt, ettei konehuoneessakaan ihan helpolla kukaan päässyt. Sen verran hankala oli veivimontussakin. Sain ulosmaksuni pieninä seteleinä. Pakkasin ne paperipussiin ja siitä sitten kotiappäin. Merimies on palannut maihin ja juttuja riittää. Hieno reissu, ainoa harmi oli se, että Hamina jäi näkemättä. Noista pienistä seteleistä vielä yksi episodim Kun menin viemään rahojani pankkiin, ja laitoin sen pussukan siihen tiskille, ja kaadoin rahat esille, osa oli vielä nipuissakin. Pankkineiti taisi luulla sitä hiiviä ryöstösaaliiksi, että konna käynyt hakemassa naapurista rahat ja tulee röyhkeästi tallettamaan kaikessa rauhassa heille. Jonnekin hän siitä lähti ja kesti aikansa, ennen kuin takaisin tuli. Ja kelpasihan ne mun rahani lopuksi PYP lle. Kiinan Tasavalta, vaikka laiva aluksi seilasikin hongkongilaisen varustamon laivastossa. Myöhemmin sitten siirtyi COSCOn (China Ocean Shipping Company) laivastoon Tutut kertoivat, että ostajien edustajat kävivät laivassa moneen otteeseen. Merkkasivat kaiken irtaimiston, ettei vaan kukaan varastaisi mitään, merkitsivät hytteihin montako miestä kuhunkin, yhden hengen hytit tulisivat kahdelle ja kahden hengen hytit neljälle, että ainakin väkeä tulisi riittämään. Laiva lähti Hangosta myyntireissulle Samana päivänä kun pääsin siviiliin. Tuskin olisin kiirehtinyt laivaan, mutta myöhemmin kuulin, että laivaan oli onnistuttu haalimaan oikein maailmanlopun porukka, Hampurista olivat pistäneet osan täkkijengistä kotiin, silloin sinne olisi kai saanut jobin. Mutta mulla oli muuta mielessä. Alla laivan historiikki Valmistunut 1962, Oskarshamns Varv. Ruotsi. Käsittääkseni tilaajana norjalaiset, en ole ihan varma 1962 Vaasa Leader, Helsinki, Vaasan Laiva Oy Omistajaksi Suomen Tankkilaiva Oy, Helsinki 1973: Cong Hua, Ocean Tramping, Hong Kong. Luovutus Vancouverissa. 1973: Cong Hua, China Ocean Shipping (COSCO) China Romutettu Kiinalainen Vaasa Leader Jutussa olen lainannut, luvan kanssa, Heikki Kaasalaisen, Timo Anderssonin, Timo Sylvänteen ( ja Erkki Nevantien kuvia, heillä on ollut minua enemmän älliä ottaa kamera laivalle mukaan, ja jopa säilyttää kuvansa. Laiva myytiin 1973 syksyllä kiinalaisille, ostajana oli itse 17