HÄLLÄPYÖRÄ HÄMEEN MOBILISTIT RY KERHOLEHTI N:O 30 ISSN

Transkriptio

1 HÄLLÄPYÖRÄ HÄMEEN MOBILISTIT RY KERHOLEHTI N:O 30 ISSN

2 HÄLLÄPYÖRÄ Hämeen Mobilistit ry:n kerholehti N:o 30 Tulevia tapahtumia Kerhoilta, Antti Karttusen esitelmä Jarno Saarinen/Monza. Cafe Soppa, Visamäentie 33, Hml klo Vierailu klo 18 Kantolan Autokatsastuksessa (katso takakannen ilmoitus) Luukkaankatu Kevätkokous klo 18 Fagerlundin halilla Parolassa. Käsitellään sääntömääräiset asiat, kuten tilinpäätös ja toimintakertomus. Kokouksessa jaetaan osallistujille taas tuore kerholehti Hälläpyörä 1/2013 HÄMEEN MOBILISTIEN PIKKUJOULU Koulutuskeskus Tavastian Makuasia Ravintolassa Hattelmalantie 8, klo 18 alkaen. Voi tulla yksin tai puolison kanssa. Jouluisen illallisen hinta on euroa hengeltä, ja ruokajuomat ynnä muut virvokkeet erikseen. Ravintola laskuttaa kutakin. A-oikeudet. Mukaan mahtuu 60 ensiksi ilmoittautunutta. Sitovat ilmoittautumiset mennessä kalervo.jussila@luukku.com tai Kansikuvan esittely Kansikuvasarjassa, kerholaistemme kanttiautoja, esiintyy edesmenneen Alpo Ojaniemen itse 70-luvun lopulla entisöimä REO Wolverine Brougham Aihio oli ostettu 1978 Naantalista Matti Uroselta, ja rekisteri oli silloin TK-781. Wolverine oli REO:n halvempi malli, jota valmistettiin aluksi vain 2-ovisena Brougham mallina vuosina Continentalin 6-sylinterisellä 3261cc moottorilla. Wolverine tarkoittaa ahmaa, ja sitä on pidetty myös itsenäisenä merkkinä, kun se koottiin alihankkijoilta kerätyistä osista. REO Fying Cloud maksoi 500 dollaria enemmän. Suomessa on kolme muutakin entisöityä Wolverinea. Alpon auto on viimeisiä valmistunaita, kun on rekisteröity 1929-mallina, vaikka tuotanto loppui jo 1928 lopulla. Sivulla 25 on kuvasarja Alpon REO projektin vaiheista aihiosta valmiiksi asti. Kansikuvassa auto on Aulangon puistometsässä, ja tätä kuvaa Alpo lähetti muistuttaakseen hampaidenkin entisöinnin tarpeellisuudesta. Sisällysluettelo Kansikuvan esittely Pääkirjoitus Puheenjohtajan tervehdys Museomarkkinat Martti Koskinen, autoalan todellinen veteraani Veikko (Veksi) Aaltonen 80 v Kaivoparkin avajaiset Kevätsawutus Kalle Jokinen vuoden 2012 kerholainen Helatorstai ajelu In memoriam Jarkko Koski Tarina Volkswagenista...18 SAHK:n Retkeilyajo 4.8. ja Forssan Pik-Nik Corvette tarinaa Fiat-kerhon mobilismipäivät Alpo Ojaniemen REO projektin vaiheita Triumph TR6-auton hankinta

3 HÄLLÄPYÖRÄ 3 Pääkirjoitus Automobiiliharrastus alkoi Suomessa 50-luvun lopulla, joten silloin kaksikymppisinä aloittaneet harrastajat alkavat olla jo ikämiehiä, ja jonakin päivänä tulevat väistämättä lentotunnit täyteen eli elämä päättyy. Jos seuraavassa sukupolvessa on harrastuksen jatkajia on asia järjestyksessä. Aina eivät asiat kuitenkaan ole näin hyvin, vaan perikunnalle jää ongelma. Mitä tehdä kaikille aihioille ja keskeneräisille projekteille, ja niiden varaosille, joista ei aina tiedetä mihin ne kuuluvatkaan. Jos kalusto on vielä vuokratuissa tiloissa pitäisi ne saada nopeasti tyhjäksi. Silloin tulee yleensä helpoimpana keinona mieleen soitto romumiehelle, joka tulee noutamaan tavarat, eikä haluaisi niistä juuri mitään maksaakaan, vedoten korkeisiin rahtikustannuksiinsa ja romuraudan alhaiseen kilohintaan. Romukauppiaillakin on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, että vanhat kunnostuskelpoiset autot voi saada myytyä harrastajille paremmalla katteella, kuin romun kilohinta olisi. Näin saattaa joku hyvä aihio vielä pelastuakin, mutta hyöty jää silloin kauppiaalle. Paras tapa voisi olla myyjäisten tai huutokaupan järjestäminen paikan päällä niin että siitä on ilmoitettu riittävän ajoissa vaikkapa laajalevikkisessä Mobilisti lehdessä, ja jos vielä vaivaudutaan valokuvaamaan kalustoa etukäteen niin että netistä voi alustavasti nähdä mitä, ja minkä kuntoista tavaraa on myytävänä. Näin toimien perikunta saa tavaroista käyvän hinnan ja harrastajat saavat tilaisuuden hankkia tarvitsemansa. Näin toimittiin aikanaan kerhomme kunniajäsenen Hugo Alanojan jäämistön suhteen. Kerhomme organisoi myyjäiset Ratasniityn hallilla, ja myymättä jäänyt tavara ja myyntipalkkio jäi kerholle. Menettely tyydytti silloin kaikkia osapuolia. Kerhomme jäsenistä viime syksynä kuollut Alpo Ojaniemi jätti jälkeensä kolme hienosti entisöityä automobiilia, joita tyttäret aikovat säilyttää, mutta suuret varaosavarastot ovat heille tarpeettomia, ja voivat tulla tavalla tai toisella myytäväksi. Heillä on tiedossa että kerhomme jäsenet voivat tarvittaessa auttaa tavaroiden selvittelyssä. Viime kesänä yllättäen kuolleen kerhomme kuorma-auto- ja traktoriharrastajan Jarkko Kosken jäämistöä kerhomme arviointiryhmä kävi jo kesällä kartoittamassa, ja mietittiin mitä niille voisi tehdä, kun omassa perheessä ei ole harrastuksen jatkajaa. Volvo -56 ent. Helsingin paloautosta meni tieto Helsingin palomuseolle ja harkitsevat toimenpiteitä vaikka heillä jo on samanlainen entisöitynä. Lahjoituksen ottaisivat kyllä mielellään vastaan kun budjetti hupenee parhaillaan kunnostettavaan museotilaan. Jarkon peltihallit sijaitsevat maatilan yhteydessä, joten niiden tyhjentämisellä ei taida olla kovaa kiirettä. Ehkä siellä voitaisiin lähiaikoina saada järjestymään kerhomme sisäinen myyntitapahtuma, jossa Vetkukin voisi olla mukana, kun meillä kerhossa on aika vähän kuorma-autojen ja traktorien harrastajia. Lehdessä toisaalla kuvia Jarkon jälkeenjääneestä kalustosta. Itsekin olen miettinyt mihin minunkin tyttäreni aikanaan joutuvat monien autojeni ja muun tavaran kanssa. Ajattelin, että heidän tilannettaan helpottaisi jos laittaisin rahan arvoisiin tavaroihin jotain tieoja vaikka maalarin teipille kirjoitettuna. Siinä voisi olla tietoa mikä tavara on, mistä hankittu ja mitä maksettu, ja kuka siitä voisi olla kiinnostunut ja mitä siitä voisi myydessä saada. Parasta tietenkin olisi jos lopun lähestyessä ehtisi itse myydä kaikki pois, ja jättää vain ne, joista jälkipolvi on kiinnostunut. Antero Lähteenmäki päätoimittaja Martti Koskisen 58 vuotta omistama Chevrolet Master De Luxe 1937 nykyisessä loistossaan.

4 4 HÄLLÄPYÖRÄ Puheenjohtajan tervehdys Syksyisiä mietteitä Vuosi alkaa olla lopuillaan ja mennyt vuosihan on ollut todella työntäyteinen niin hallitukselle kuin kerholaisillekin ja olen voinut ilolla todeta, että jäsenistö on osallistunut aktiivisesti yhdessä järjestämiimme tapahtumiin ja joka kuun toisena keskiviikkona pidettyihin kerhoiltoihin, joita olemme viettäneet erilaisten teemojen merkeissä (esitelmät, vierailut jne.). Mielestäni ehkä merkittävin tapahtuma, jonka olemme organisoineet tänä vuonna, oli Hämeenlinnan Kaupungin Historiallisen museon 100-vuotis juhlakulkue torilta linnalle. Kulkueeseen osallistui reilut 40 autokuntaa, jotka kaikki ryhmittyivät juhlapäivän ajaksi linnan etupihalle komeaksi näyttelyksi. Tapahtuma sai museoväen mukaan Hämeen linnan alueelle noin 2500 vierailijaa, joille oli linnalla päivän ajaksi nähtävää runsaasti ja mahdollisuus ilmaiseen museo tutustumiseen. Missään tapauksessa ei pidä unohtaa muitakaan tapahtumiamme, kuten Kevätsavutus Panssarimuseolla yhteistyössä Panssarimuseon ja Panssarikillan kanssa, vierailujamme Autokeskuksessa, Aallon Jukalla Tyrvännössä, Seppälän Markulla hänen maatalousmuseollaan. Saimme myös kuulla hienoja esitelmiä kuten Karttusen Antin Vanaja-kertomus ja Jussilan Kallen Triumph TR katsaus ja myös kiitokset Forssan seudulle hienosti järjestetystä ajelutapahtumasta. Hallituksen puitteissa olemme jo hyvissä ajoin alkaneet suunnittelemaan ensi vuoden tapahtumia, joka toimintasuunnitelma esitellään tämän lehden ilmestymispäivänä syyskokouksessamme. Voin myös todeta ilokseni, että hallitus ja jäsenistö ovat yhteistyössä onnistunut vakauttamaan taloutemme erilaisin ponnistuksin. Hallitus myös asetti tavoitteekseen, että jäsenmäärämme tämän vuoden aikana jälleen ylittää 200 jäsenen rajan ja tämän olemme nyt jo saavuttaneet. Lopuksi toivon, että jatkamme yhtä aktiivisesti ja mobilihenkisesti myös tulevat vuodet nyt kun meillä on pohja kunnossa ja tekeviä kerholaisia. Vielä kiitokset kaikille kerholaisille, hallitukselle ja tietenkin yhteistyökumppaneillemme. Syksyisin terveisin ja talven odotuksin Pentti Kallionpää Uniikkia keramiikkaa, lahjaksi tai omaksi iloksi, tilauksesta melkein mitä vaan. Toim.aika n.1kk. Lepaan savipaja, Viinitilantie 10,14610 Lepaa Puh: e.mail:info@lepaansavipaja.net

5 HÄLLÄPYÖRÄ 5 Museomarkkinat Museoautoparaati järjestäytymässä Hämeenlinnan torilla. REO johti kulkuetta kyydissään kaupunkin johtoa ja sen perässä Aaltosten kääpiöautot. Markku Nepposen MB Olavi Kokkosen Mersuun oli kiinitetty markkinoiden mainos. Chevrolet coupe -33. Automobiilinäyttely linnan pihalla. Kuvassa näkyy kerhon infoteltta, jossa esiteltiin Aaltosen BMW Isettaa. Kerhon omistama Sisu prototyyppi ja International-27 paloauto.

6 6 HÄLLÄPYÖRÄ Martti Koskinen, autoalan todellinen veteraani Martti itse tehdyssä autoilijan nahkatakissaan ja aidossa Vegan autoilijan lakissaan. Martti syntyi Sääksmäellä ja on nyt siis 88-vuotias. Työelämän hän aloitti jo lapsena toimien 13-vuotiaana Aamulehden juoksupoikana. Hämeenlinnaan muutettiin vuonna Talvella 1941 Martti oli 17-vuotiaana hevosella tukinajossa Vanajan linnan lähellä. Samana keväänä hän oli autonapumiehenä Studebaker -38 kuorma-autossa, ja pääsi jo ajamaankin tätä komeaa kuorma-autoa. Toukokuussa 1941 tuli sitten liikekannallepano ja kesäkuussa alkoi jatkosota. Martti hakeutui vapaaehtoisena mukaan sotaan ja sijoitettiin tykistöön. Hyrsylän mutkaan siirryttiin junakuljetuksella. Sotatilanteen vähän rauhoittuessa Martti ja muut alle 18-vuotiaat vapautettiin palveluksesta. Samana syksynä tuli lakimuutos, jonka mukaan 17-vuotiaille voitiin myöntää ammattiajokortti. Näin Martista tuli automies syksyllä Hän palveli sitten rintamalla autonkuljettajana Syvärillä ja Lotinanpellon suunnalla. Kalustona oli Hävittäjä Fordeja -40 ja siellä oli myös Vekan REO linja-auto, joka toimi tykistön äänenmittausautona. Neljä penkkiä oli sitä varten poistettu. REO:a kuljetti silloin Vekan alkuperäisestä veljessarjasta Pentti. Autot olivat harjun rinteessä maastoutettuna puolittain maan sisään. REO toimi bensalla samoin kuin patteriston päällikön Chevrolet -39. Fordeissa oli Imbert puukaasutin, joissakin patanokka- Volvoissa myös Otso. Imbert oli kuitenkin paras. Saksalainen Imbert oli emaloitu, mutta suomalainen oli tehty messingistä. Saksalaisessa oli myös harvempi rosti. Yksiköllä oli käytössään myös kaksi Opel linja-autoa. Vuonna 1943 oli sodassa vähän leppoisampi asemasotavaihe ja ehdittiin rakentaa Syvärin voimalaitoksen padon yli hirsistä silta, joka kesti yhden auton ylityksen kerrallaan. Saman vuoden marraskuussa Martti pääsi Lahteen Hennalan kasarmille, jossa sai koulutuksen autoaliupseeriksi. Lomallaan helmikuussa 1944 Martti poikkesi Helsinkiin tapaamaan erästä tyttöä Mikonkadulle. Helsinki joutui juuri silloin vihollisen pommituksen kohteeksi. Vuosaareen oli sytytetty tulia vihollisen pommikoneiden hämäämiseksi, mutta kuitenkin yksi pommi oli osunut tuon Mikonkadun talon toiseen päähän. Martti arveli, että pitäisi siirtyä varmaan pommisuojaan, mutta tyttö oli toista mieltä. Yöstä oli kuitenkin romantiikka kaukana. Seuraavana päivänä junat taas kulkivat ja Martti pääsi palaamaan yksikköönsä Syvärille. Lotinanpellon suunnalta alkoi kuulua senkaltaisia ääniä, että vihollinen oli valmistelemassa suurhyökkäystä. Niinpä sitten tulikin keskitys, jossa 3½ tunnissa ammuttiin kranaattia. Suomalaiset vetäytyivät viivyttäen kolmessa viikossa U-linjalle Pitkärantaan ja tämä viimeinen puolustuslinja onnistuttiin pitämään sodan loppuun asti. Ainoana mittauspatterina Martin yksikkö komennettiin vielä pohjoiseen Oulun seudulle, jossa kaikki sillat oli pommitettu hajalle. REO:kin siirrettiin Syväriltä sinne junakuljetuksella. Pentti Vekka kotiutettiin vanhempana miehenä jo aikaisemmin ja Marttista tuli silloin REO:n kuljettaja kun hänellä oli linja-auton ajokortti. Martin sota päättyi sitten vihdoin kun REO siirrettiin taas junakuljetuksella Oulusta Hämeenlinnaan. Martti ajoi REO:n asemalta linnan kasarmille, jossa lainassa olleet autot luovutettiin omistajilleen. Määräys oli että bensaa saa panna tankkiin vain 10 litraa, kun Vekalle oli matkaakin vain 200 metriä. Pentti Vekka kuitenkin kehotti panemaan täyteen ja niinpä tynnyristä pumpattiin 100 oktaanista lentokonebensaa REO:n tankki täyteen, noin sata litraa. Martin määräaikainen linja-autokortti ehti vanhentua, kun pohjoisesta ei päästetty lomalle sitä uusimaan. Konttori ei suostunut asiassa mitenkään joustamaan. Pitkää sotapalvelusta ei kuitenkaan hyväksytty kokonaan asevelvollisuuden suorittamiseksi, vaan asetuksella määrättin 1924 syntyneet upseerit ja aliupseerit vielä kolmeksi kuukaudeksi ylimääräiseen palvelukseen. Hämeenlinnaan perustetun autokomppanian päälliköksi tuli jääkärikomppanian päällikkönä toiminut Kauko Paimela, josta tuli myöhemmin autopataljoonan komentaja ja everstiluutnantti. Martin tehtävänä oli jatkokouluttaa auto- Upea hääpari 1946, kaunis Aune ja komea Martti.

7 HÄLLÄPYÖRÄ 7 Koskisen perhe ja Ford V8-40. Kuvassa vasemmalla myös naapurin lapsi. Siviilielämä alkoi Hämeenlinnassa ja 1946 Martti avioitui Aunensa kanssa. Alkoi talon rakentaminen Sairionkadulle. Martti oli nuoremman veljensä kanssa mukana rakentamisessa kirvesmiehen ja muurarin apulaisena,ja teki vesijohto- ja lämpöputkistojen asennukset kokonaan itse. Poika Jorma syntyi Vuoden 1947 alussa Martti oli saanut liikenneluvan ja hankki kuorma-autokseen Studebakerin -38. Siinä oli tuplaperä ja 110 hevosvoimainen Herkules moottori. Sillä ajettiin pääasiassa puutavaraa 16 kuutiota kerrallaan. Soraa ajettiin ratapihan työmaalle, ja kerran keväällä sattui soramontun lippa sortumaan auton päälle niin että kuution kivi meni kuorman ja lavan läpi rikkoen tuplaperän. Mitään korvausta ei mistään saanut vaikka auto romuttui, eikä kahteen viikkoon ollut lainkaan toimeentuloa. Auto kyllä korjattiin, mutta siitä ei ollut enää raskaisiin ajoihin. Se myytiin Juhani Jalavan isälle kevyempään käyttöön. Tilalle Martti osti sitten Hävittäjä Fordin -40. Siinä oli mekaaninen konekippi. Vuonna 1955 Martti sairastui munuaistautiin, joka oli seurausta raskaasta työstä kylmissä talviolosuhteissa. Hän palkkasi Fordin kuljettajaksi Erkki Rantasen, joka kuitenkin pian siirtyi muualle. Liikennelupaa ei saanut pitää käyttämättömänä enempää kolmea kuukautta, joten auto tuli myytyä lupineen Reima Sieväselle. Vuoden sairastettuaan Martti alkoi toipua ja teki mieli taas autohommiin. Hän kyseli kuljettajan paikkaa Perusyhtymän johtajalta insinööri Jäntiltä, joka oli toiminut sotaaikana lentäjänä. Töitä ei ensin luvattu, mutta kun Martti otti esiin paperinsa, joista ilmeni hänen ansiokas toimintansa automiehenä sodan aikana, muuttuikin suhtautuminen, ja Martti pääsi lavettihommiin ensin bensakoneisilla GMC:llä ja Ford Big Jobilla, ja sitten Jyry Sisulla ja vuodesta 1961 Vanajalla. Hän kuljetti raskaita maansiirtokoneita erikoistilauksesta tehdyllä ainutlaatuisella Vanajalla, jossa 260 hevosvoiman moottorin lisäksi oli 200 hevosvoiman nestemoottori lavetille. Yhdistelmän paino saattoi kuorman kanssa olla yli sata tonnia. Perusyhtymässä hän työskenteli 16 vuotta kunnes Hallenberg alkoi jyllätä. Martti siirtyi Hämeenlinnan vaneritehtaalle koneasentajaksi suorittaen myös hitsauksia, välillä omallakin koneellaan, joka oli vuokrattu tehtaalle. Höyry- ja ilmaputkistojen hitsaukset oli kuitenkin jätettävä erikoisammattimiehille. Tästä työstä Martti jäi selkävaivojen ja sydänvian takia eläkkeelle 1983, 59-vuotiaana. komppanian kuljettajia. Martti vapautui sitten palveluksesta ja ylennettiin kersantiksi. Martin ensimmäinen kuorma-auto, komea Studebaker-38. Ensimmäisen henkilöautonsa Martti osti Auto oli Chevrolet Master De Luxe -37, ja sillä oli ajettu 17 ensimmäisen vuoden aikana km. Auto oli ollut uutena posti- ja lennätinhallituksen pääjohtajalla Harri Juseliuksella, ja oli siten säästynyt puukaasuilta. Toinen omistaja oli huonekalualan vaikuttaja Tauno Korhonen, ja Martti oli kolmas omistaja ja on edelleen. Auto on hänellä nykyisin harrastekäytössä. Koneremontti on kerran tehty, kun yksi männänrengas katkesi. Varaosat löytyivät Hugo Alanojalta. Verhoilu on etupenkin istuinosaa lukuun ottamatta alkuperäinen. Verhoilu onkin tässä De Luxe mallissa selvästi kestävämpi kuin Standard mallissa. Sellumaali alkoi ikääntyessään halkeilla, joten Martti on itse maalannut auton keinohartsilla alkuperäiseen syvän siniseen sävyyn. Työ onnistui niin hyvin, että sitä on luultu alkuperäiseksi sellumaalipinnaksi. Öljynä hän Martti Perusyhtymän järeän lavetti Vanajan kanssa.

8 8 HÄLLÄPYÖRÄ käyttää synteettistä GM öljyä. Tällä Letukallaan Martti osallistui aikanaan moniin SA-HK:n retkeilyajoihin Ville Vikaisen toimiessa kartanlukijana ja kakkoskuljettajana. Itse näin Martin ensi kertaa osallistuessani Porissa 1986 Auto 100 vuotta ajoon. Helsingin ajosta 1989 Kalastajatorpalta kotiin lähtiessä kytkin alkoi luistaa, ja matka katkesikin Kaivokselaan. Poika Jorma tuli Opel Kadetillaan hinaamaan auton kotiin. Yhdistelmä oli tietenkin laiton, mutta vastaan tulleilla poliiseilla oli kiire eivätkä puuttuneet toimitukseen. Kadet jaksoi vetää kolmosvaihteella. Kotona selvisi, että uudemmasta mallista otettu painelaakeri oli liian pitkä, ja oli alkanut kantaa. Koneistamalla Martti sai osasta kelvollisen ja ajaa sillä tänäkin päivänä. Auto- ja rakennustöiden lisäksi Martilta sujuvat ompelutyötkin. Hän on Singer ompelukoneella tehnyt pitkästä nahkatakista autoilijan puseromallisen version taskuineen kaikkineen. Martti autoilijan kamppeissaan juuri entisöinnistä valmistuneen Letukkansa kanssa. Äskettäin leskeksi jäänyt Martti osallistuu edelleen aktiivisesti Hämeen Mobilistien tilaisuuksiin ja tällä hetkellä kiinnostus on suuntautunut talon alakerran verstaalle itse suunniteltuun ja rakennettuun höyrykoneeseen, mutta siitä enemmän seuraavassa lehdessä. Marttia kävi jututtamassa Antero Martin verstas talon alakerrassa. Veikko (Veksi) Aaltonen 80 v. Keväällä tasavuosia täyttänyt Veikko lupasi kertoa joitakin tapauksia automiehen elämäntaipaleeltaan. Seuraavassa hänen kirjoittuksensa. Paljon muutakin kerrottavaa olisi 2 miljoonan kilometrin varrelta, joten aiheeseen palataan myöhemminkin. Hattulan Koskella Alajokea kaivettaessa löytyi yksipuinen ruuhi. Tutkijat tulivat autolla katsomaan ruuhta ja kylän nuoret tulivat taas katsomaan autoa, joka silloin vielä oli harvinaisuus kylällä. Onni Koskinen muistaa kuvaajan kysyneen minulta, että mikä minusta tulee isona. Vastaus oli heti ollut automies. Olin viisivuotias ja olin kai kuullut puhuttavan isäni veljistä, jotka omistivat linja-autoja. Automies minusta sitten tulikin, ja olen koko ikäni työskennellyt autojen kanssa. Se on ollut Automies Veikko Aaltonen viime keväänä kun kahdeksan kymppiä tuli mittariin. hyvin mielenkiintoista ja antoisaa. Kansakoulusta päästyäni oli Alitalon Niilon autossa apumiehenä. Kuljettaja Viljo Linden oli hyvin huomaavainen ja neuvova minua kohtaan, joten sain hyvän opin auton käsittelyyn. 18-vuotiaana 1950 ajoin Kanniston autokoulussa kuorma-auton ajokortin. Ajoharjoittelun sijasta Salmela tosin pani minut sirklaamaan puita ja perunamaalle, kun totesi,että auton käsittely on minulle niin tuttua, että siihen on turha polttaa bensaa. Alitalon Chevroletkin oli samanlainen kuin kouluauto menin sitten armeijaan Autokomppaniaan Poltinaholle. Sain sieltä ammattimaisen kuorma-auton ajokortin. Tuli halu kokeilla erilaisia tehtäviä ja onnistuinkin niissä.

9 HÄLLÄPYÖRÄ 9 Tuurasin Lehtisen Esan vapaapäiviä Alitalon autolla maitotonkkien ajossa. Se olikin kamala tehtävä, kun tonkista oli nimiä ja numeroita kulunut pois, eikä Morriksessa pitänyt käsijarrukaan. Meijerin Siiri huusi luukustaan: Suksi v...n jos et pysty laittamaan tonkkia talojärjestykseen. Tullessani Poltinahontielle sain Kivisellä ajaa Federalilla -52 kuorittuja tukkeja. Automiehet sitoivat kuorman ketjuilla ja langoilla. Toinen puoli autosta ajettiin pukkien päälle ja kuorma pudotettiin suoraan Vanajaveteen. Pudotuspaikkoja oli useita kuten autojakin. Autot olivat heikkotehoisia, ja voima loppui usein ylämäkiin jos laittoi liikaa kuormaa. Kuormaan meni 60 tukkia, pieniä enemmänkin. Federal oli tehokas, ja sillä pääsi mäet hyvin ylös, kun Hugo Alanoja oli säätänyt kaasuttimen. Syrjäsen Matin Commer oli koivutukin ajoon melko tehoton. Sillä ei tahtonut varsinkaan talvella päästä ylös Härkätien mäkiä Lietsassa, Ruokoojassa ja Mankelissa. Matille tuli sitten 1954 kaksi MAN:nia. Niissä olikin tehokkaat dieselit ja kestävät voimavälitykset, akselit ja perä sekä ilmajarrut vakiovarusteena. Ajoin MAN:nilla talvet tukkeja Hämeenlinnan vaneritehtaalle ja kesät lastulevyä satamiin. Eniten kuormia vein Lappiin, aina Ivaloon asti. Kuormat purettiin yleensä käsin varastoon, kauppaan tai rakennuksille. Reisussa meni yleensä monta vúorokautta hyvin vähällä levolla. Auton jarruja piti välillä säädellä. Peräkärry oli jarruton ja vetoautossakin jarrut heikkotehoiset. Suurista kokonaispainoista huolimatta ei kuitenkaan koskaan tullut vahinkoja. Keli oli toisinaan kurja kun pakkasella satoi tunturissa jäähilettä, ja lumiketjut pyörissä hidastivat menoa. Huoltoasemia oli harvassa, joten polttoainetta ostettiin kaupasta. Rengastyöt tein usein tien päällä. Kaikilla korjaamoilla ei ollut edes rileks pyöränpurkuavainta. Monen tyyppisissä Vanajissa olen ollut kuljettajana rahtiliikenteessä. Ne olivat kovia kulkemaan maantiellä. Vanajan lopetettua sain Ilmoselta hopeisen rintamerkin. Rekkaliikenne oli vielä 50-luvulla vähäistä, mutta kuljettajalle sitäkin vaativampaa. Puhelinyhteyksien saaminen oli hankalaa, joten vaikeuksiin joutuneita autettiin mahdollisuuksien mukaan. Tiet olivat heikkokuntoisia, mutta kuormaa pitkillä matkoilla kuitenkin paljon. Niinpä ylikuormasakot olivat yleisiä. Isäntä maksoi nämä sakot, mutta ylinopeudesta en niitä koskaan saanut, vaikka välillä olikin kiire laivalle. Ajokorttiani ei koskaan ole hyllytetty vaikka yli 60 vuotta olen tien päällä asunut. Nykyliikenne minua ihmetyttää. Monella kokeneellakin kuljettajalla on niin piittaamaton ajotapa, kun ajetaan liian lähellä, ja ohitetaan vaarallisissa paikoissa. Harrastuksena olen kuvannut ja tutkinut erilaisia teiden liittymiä,ja suunnitellut niihin sujuvuutta lisääviä parannuksia. Nyt vasta viime vuosina on turvallisuus otettu huomioon. Olen välillä käynyt Rovaniemellä, ja ihan mukavalta tuntuu ajaminen. On vähän vielä sitä vanhaa rutiinia, etten ole liikenteen tukkona. Iäkkäänä pitäisi kai kuitenkin välttää ruuhka-aikoja, ja ajella rauhallisempia teitä. Terveisin Veikko Syrjäsen Matin MAN ja Veikko Aaltonen kotipihalla Myllymäessä 1964

10 10 HÄLLÄPYÖRÄ Kaivoparkin avajaiset

11 HÄLLÄPYÖRÄ 11 Kevätsawutus Hämeen Mobilistien ja Panssarimuseon yhteisessä KEVÄT SAVUTUS tapahtumassa käynnisteltiin ja ajettiin panssarimuseon kalustolla, kuten venäläisellä sotasaalis panssariautolla, amerikkalaisella tela-whitella, saksalaisella rynnäkkötykillä, ja tuhottiin panssarivaunulla yliajamalla romutettava henkilöauto, ja yleisöä oli paikalla runsaasti. Simo Niemisen sota Zündap KS 750 sivuvaunupyörä. Sveitsin armeijan Condor 350 moottoripyörä.

12 12 HÄLLÄPYÖRÄ Kalle Jokinen vuoden 2012 kerholainen Kalle, Sari ja Krister Jokinen, kaikki innokkaita autoharrastajia. kuittasi Toijalan V-Cruisingissa jo ensimmäisen palkintonsakin isänsä rakentamalla Chevrolet Impala polkuautollaan. Talon olohuoneessa on käytettävissä myös entisöity Mosse polkuauto, mutta tuleva mobilistimme käyttää toistaiseksi mieluummin potkuautoaan. Kalle oli ostanut sen heti, kun selvisi, että poika tuli. Kalle Jokinen on vuosimallia 1966 ja on nyt siis 46-vuotias. Jo lapsesta alken vahva kiinnostus autoja kohtaan johti autonasentajan ja vielä erikseen moottoriasentajan koulutuksen hankkimiseen kolmen vuoden ammattikoulujaksolla. Työpaikkana on Parolan Panssariprikaatin korjaamo, jossa hän aluksi toimikin moottoriasentajana, mutta nykyisin vanhemman asentajan toimipaikka on varaosavarastossa. Työkaveri Ari Kekäläinen sai hänet houkuteltua Hämeen Mobilisteihin 90-luvun lopulla. Aluksi riitti vain Hälläpyörä lehden lukeminen, mutta vähitellen jäsenyys muuttui aktiivisemmaksi ja huipentui kerhon hallituksen jäsenyyteen Tom Siivolan hallituksessa 2010 ja 2011, joista jälkimmäisenä vuotena kerhon varapuheenjohtajana ja Hälläpyörä markkinoiden ja muiden tapahtumien päävastuullisena. Tämän vuoden alusta Kalle on vapautunut hallitusvastuusta ja voi paremmin keskittyä isänä olemiseen pienelle 2½ vuotiaalle Krister pojalleen. Pojan syntyessä Kalle ja vaimo Sari muuttivat omakotitaloon Parolaan lähelle Fagerlundin hallia. Vaimo ja poika ovat myös aktiivisesti mukana harrastuksessa. Krister poika Autot tulivat Kallelle tutuiksi jo varhain kun käytiin isän kaverin Huugo Lähdesmäen tallilla ja erityisen vaikuttavaa oli kun Vekan Jaska tuli käymään pitkähampaisella vm. 50 Buickilla. Isällä oli vm. 37 Dodge Coupe, samanlainen kuin Rainer Niemellä. Tuon Dodgen myöhemmät vaiheet olivat tuntemattomat, kunnes se löytyi punaisena Raimo Stenvallin kokoelmasta Tuusulasta. Kallen isä oikein liikuttui, kun näki vielä uudelleen ensimmäisen autonsa, jonka pystyi joistakin yksityiskohdista tunnistamaan samaksi autoksi. Se oli alunperin ollut tumman sininen, mutta maalattiin Miranolilla mustaksi, kun Vekan Jaska ei muun värisiä autoja noteerannut. Isä ei muuten ole autoharrastaja vaan on toiminut kipparina Hopealinjalla. Isä teki kuitenkin autojensa huollot ja korjaukset itse, ja Kallen vaarikin oli aikanaan aloittanut autoilun T- Fordilla, joten autohommat taisivat Kallellekin tulla jo geeneissä. Kalle oli jo 9-vuotiaana hankkinut ensimmäisen moponsa vanhemmiltaan salaa. Kotona suhtaudut- Omakotitalon ainoa talli on täynnä moottoripyöriä, mutta tallin laajennus on suunnitteilla. Muu kalusto on tallessa mökillä Kalvolan perällä.

13 HÄLLÄPYÖRÄ 13 tiin kuitenkin ymmärtäväisesti nuoren miehen harrastukseen, kun mopoja sai korjata kaverien kanssa äidin Minin tallissa, johon jäi sopivasti tilaa. Äiti ei suuttunut silloinkaan, kun poika raahasi moponsa neljännen kerroksen asuntoon, ja pesi sen kylpyammeessa, ja maalasi huoneessaan spaymaalilla. Äiti suuttui vasta siinä vaiheessa kun Kalle aikoi mennä nukkumaan maalinkäryiseen huoneeseensa. Kalle sai 13-vuotiaana ensimmäisen autonsa, Austin Mini vm.68. Mini ajettiin loppuun mökkiteillä, ja niin kävi seuraavallekin autolle, joka oli VW kupla. Vanajalla suunnittelijana toimineelle Veikko Muroselle Kalle on kiitollinen saamastaan opista autohommiin. Murosella oli uutena ostettu hieno Chevrolet Impala, jolla hän antoi Kallenkin ajaa, ja siitä juontaa alkunsa Chevroletharrastus. 16-vuotiaana Kalle osti Rengosta huonokuntoisen Chevrolet Chevy II vm 65 ja laittoi sen kuntoon niin että sai sen kilpiin ajokortin saatuaan. Myöhemmin hän hankki samanlaisen Impalan kuin Murosella, kun tämä ei suostunut omaansa myymään. 17 vuoden hivutuksen jälkeen Kalle kuitenkin onnistui lopulta ostamaan Murosen Impalan, ja oma jouti varaosiksi. Chervolet kalustoa on kertynyt 64,65,73 ja 81 vuosimalleina. Letukoitten lisäksi on vaalean sininen Cadillac Sedan de Ville -56, joka on uitettu USA:sta Sillä osallistuttiin viimeksi Linnacruisingiin. Antti Kautiaiselta tuli ostettua Buick -64, mutta sitä oli ajan hammas nakertanut sen verran liikaa, että tuli myytyä eteenpäin. Näin ovat tehneet seuraavatkin omistajat, joita on sen jälkeen ollut jo 7. Ja kumma kyllä, hinta nousee aina vaan. Viimeksi siitä Pihalla odottaa Kallen Impala valmistumistaan käyttöautoksi, konepellillä Krister pojan pikku-impala. Pienoismalleja on kertynyt vitriini täyteen. Lasissa on koristeena pojan piirroksia. oli maksettu jo 7000 euroa! Amerikkalaisten autojen lisäksi Kalle harrastaa Volvoja. Äidin vuonna -79 ostama silloin kymmenvuotias Amazon on tallessa, samoin pari muuta Amazonia, joista toinen Sport mallia. Volvoja on ollut vuosien varrella muitakin, kuten PV 544, 142,164 ja 244. Uudempi Volvo farmari on käyttöautona, mutta etuvetoisena se ei miellytä Kallea. Niinpä Volvo onkin siirtymässä vaimon autoksi, ja Kalle aikoo ottaa valkoisen Impalan käyttöautokseen. Telttatallissa itse tehty auton maalaus pääsi vähän valumaan, ja muutakin pientä laittoa on jäljellä. Pihalla peiton alta pilkistää nelivetoinen Murosen suunnittelema Vanaja vm. 67. Käyntikuntoinen, mutta vasen etuvetoakseli poikki. Autojen lisäksi Kallea kiinnostavat moottoripyörät. Ensimmäinen niistä oli Jawa 175cc -57, sitten satapiikki Yamaha. Kerran Kalle sattui pääsemään huippunopean Kawasakin kyytiin, ja se teki sellaisen vaikutuksen, että Kallesta tuli Kawasakimies. Kawoja on nykyisin kokoelmassa kaikki mallit 250:sta 750cc:en. Jäsenyys Classic Kawasaki klubissa on selviö. Kawasakiharrastuksessa vaikuttavimpia ovat olleet sukulaismies Sipilän Juha ja edesmennyt Hannu Naapuri. Moottoripyöriä on 11, joista yksi on harvinainen tsekki-cz vm.70, jonka Kalle sai aikanaan Oulusta joululahjaksi. Kallea Haastatteli Antero Lähteenmäki

14 14 HÄLLÄPYÖRÄ Helatorstai ajelu Hämeenlinnan torilta starttattiin klo 10 kohti Forssaa, jossa tutustuttiin ensin teollisuusalueella paloautojen varusteluun erikoistuneeseen firmaan nimeltään Paja Viherwehmas. Paikalla oli myös tyylikäs Skoda Felicia Roadster 60 -luvun alusta. Toinen kohde oli Forssan Autokeitaan vieressä Gigantin alakertaan sijoitettu hieno klassikkoautojen kokoelma. Kokoelma oli valmiina ostettu iäkkäältä keräilijältä ja sitä esitteli omistaja Olli Järvinen itse.

15 HÄLLÄPYÖRÄ 15

16 16 HÄLLÄPYÖRÄ In memoriam Jarkko Koski Keskellä kesää saimme suruviestin. Kerhomme toiminnassa alusta asti mukana ollut 72-vuotias maanviljelijä Jarkko Koski Janakkalan Jokimaalta oli yllättäen kuollut koepalan otosta seuranneeseen sisäiseen verenvuotoon. Esa Nieminen oli muutamaa päivää ennen tavannut Jarkon varaosaostoksilla, ja oli ollut puhetta osallistumisesta kerhomme kesätapahtumaan Jukka Aallon Tyrvännön tilalla. Tyrvännössä Esa piti sitten muistopuheen ja hiljennyimme kunnioittamaan Jarkon muistoa. Jarkko oli innokas kuorma-autojen ja traktorien harrastaja ja hänellä oli suuri halli ja tilan muutkin rakennukset täynnä tavaraa. Paljon jäi keskeneräisiä projekteja ja vielä aloittamattomia aihioita. Pääkirjoitukseen viitaten kävimme omaisten pyynnöstä inventoimassa jäämistöä. Viimeksi Jarkko entisöi IFA F8 auton vm.54, jollaisella hän oli nuorena opetellut ajamaan. Käyttöautona oli Jaguar Sovereign. Tässä nähtävät traktorikuvat ovat Erkki Virtaselta. Ylemmässä Jarkko ajaa piikkipyöräisellä Fordson -38 traktorillaan, johon hän asensi myöhemmin kumipyörät. Toinen kuvassa näkyvä traktori on Farmal -50. Kuorma-autoja oli useampia, vanhin niistä Dodge -46, jolla hän osallistui tapahtumiimme. Valmis oli myöskin International Loadstar -67. Austin 40-luvun lopulta, Volvo paloauto -56 ja monet muut siis jäivät keskeneräisiksi kun aika loppui. Jarkkoa jäivät kaipaamaan vaimo Lilli sekä lapset Esa ja Annie perheineen ja muut omaiset. Antero Lähteennmäki

17 HÄLLÄPYÖRÄ 17

18 18 HÄLLÄPYÖRÄ Tarina Volkswagenista vuodelta 1957, joka kävi VW-tehtaalla Wolfsburgissa nuorentumassa vuonna Jo varhaisina Volkswagen kuplan myyntivuosina oli tamperelaisella FM Raija Aallolla haavena saada omistukseen kupla. Niinpä haaveautosta tuli tosi keväällä 1957, kun VW valmistenumerolla rullasi ulos tehtaasta helmikuussa Auto on viimeisiä ovalwindow -malleja, sillä seuraava versio isolla takalasilla esiteltiin Silloin kojetaulukin muuttui sellaiseksi, kuin se oli vielä Meksikon tehtailla valmistetussa viimeisessä yksilössä.tokihan pieniä muutoksia tuli vuosien varrella mittareissa ja katkaisijoissa, mutta pääsuuntaviivat säilyivät syksystä 1957 alkaen. Mainittakoon, että ensimmäinen isolla takalasilla varustettu kupla oli järjestysnumeroltaan , joten kpl soikealla takalasilla varustettuja yksilöitä vielä valmistui maisteri Aallon kuplan jälkeen. Aallon kulpa rekisteröitiintampereella Sisaruksista Raija ajoi ja Hilkka istui vieressä kartturina. Auto oli ympärivuotisessa käytössä, mutta enimmät kilometrit siihen tulivat kesäisin, kun koulut olivat kiinni ja kieltenopettajana Kuplan juttu Aamulehdessä Raijan VW Sepänkadun kulmassa. toimiva Raija vietti kesälomaa. Muutamana ensimmäisenä kesänä sisarukset matkailivat Suomen Lapissa, ja joinakin vuosina retki suuntautui Ruotsiin ja Norjaan. Vuonna 1966 sisarukset päättivät autoilla Espanjaan. Tämä matka vei kyllä voiton muista aikaisemmin ihan kohtuudella selvitetyistä reissuista. Menomatkalla ennen Barcelonaa VW alkoi pitää pahaenteistä meteliä ja kolinaa, eivätkä vaihteet pysyneet päällä, vaan vaihdekepistä oli pidettävä kiinni ettei se pomppasi vapaa-asentoon. He pääsivät määränpäähän, mutta kauhulla ajattelivat, miten kummassa ajaa takaisin kotiin Suomeen, sillä matkaa oli muutama tuhat kilometriä. Niinpä he kuitenkin heinäkuun puolessa välissä 1966 lähtivät hitaasti mutta varmasti nilkuttamaan kohti pohjoista. Pahaksi onnekseen he valitsivat Alppien yli kulkevan reitin, ja matkaa oli tehtävä ykkös- ja kakkosvaihteella ajaen melkein kävelyvauhtia. Lopulta Saksaan päästyään sikäläisissä Volkswagen korjaamoissa eivät asentajat osanneet muuta kuin pidellä korviaan ja kehoittaa ajamaan suoraan sinne mistä kulkuväline on peräisin eli Wolfsburgiin VW-tehtaalle. Tehtaan suuret rautaportit todella aukenivat pienen neuvottelun jälkeen ja tehtaan johto ilmoitti ottavansa auton korjattavaksi ja Aallot vieraakseen korjauspäivien ajaksi. Tehtaalla sanottiin, että vain suomalaiset autoista mitään ymmärtämättömät ajavat yleensä metriäkään tämänkuntoisella autolla! Heitä kuitenkin luultiin arkkitehti Alvar Aallon sukulaisiksi ja he epäilevät, että se oli

19 HÄLLÄPYÖRÄ 19 Raijan kupla Tamperepäivänä syy vieraanvaraisuuteen. Tehtaaseen tutustuminen oli mielenkiintoinen kokemus Aallon sisaruksille, jotka itse sanoivat, että autot ja niiden valmistaminen ovat suhteellisen vieras aihepiiri heille. Kolmen päivän kuluttua auto oli erinomaisessa kunnossa ja tehdas ilmoitti tekevänsä korjaustyöt vain uusien renkaiden hinnalla.tehdas perusteli halpuuttaan sillä, että he tekevät myöhäisempää tuotantoa varten tutkimuksia siitä, miten Saksan teräs on kestänyt Suomen ja yleensä Pohjoisen ankarissa pakkasissa. Autoon oli vaihdettu uusi vaihdelaatikko, koska lautaspyörä oli rikkoutunut.tehdas kuitenkin tarjosi Aallolle uutta Volkswagenia ehdolla, että ovaalikupla jää tehtaan omistukseen, mutta vaihtokauppaan Aalto ei suostunut todeten, että tämä 1957-malli oli patarautaa verrattuna uuteen 1966 malliin.näinhän asia kyllä olikin, jos vertaa pellin vahvuutta, niin on todettava 1950-luvun pellin olevan paksumpaa. Niinpä elokuun ensimmäisellä viikolla 1966 sisarukset saapuivat onnellisesti Suomeen ja auton valmius palvelukseen oli erinomainen. Alkuun autolla oli paljon ostajaehdokkaita ja olisivat olleet valmiit maksamaan aika hyvänkin hinnan.välillä ja luvuilla oli vähän hiljaisempaa, mutta taas 1990-luvun ajan kyselijöitä riitti. Auto ei ollut kuitenkaan mistään hinnasta myytävänä, ja Raija saattoi jopa sanoa, että on häikäilemätöntä yrittää ostella toisten autoja, jotka eivät ole kaupan. Olisitte aikoinaan säästänyt autovanhuksen niinkuin minäkin jatkoi Raija ykskantaan luvulla autolla ajettiin vain pääsiasiassa Tampereella kauppamatkat ja huvilalle Hämeenkyröön ja viimeinen katsastus on vuodelta Auto seisoi koko käyttöikänsä ulkona Tampereella Sepänkadun ja Savilannankadun kulmassa, ja sitä vartioivat ikkunastaan omistajasisaret Raija ja Hilkka Aalto. Niinpä auto tunnettiinkin Tampereella Sepänkadun kuplana. Itse tutustuin omistajaan vuonna 1992 ja vaihdoin useana keväänä kesärenkaat, sekä syksyisin nastakumit alle. He olivat tyytyväisiä, kun ei tarvinnut raahata renkaita kellarista, pakata ahtaaseen kuplaan ja ajaa korjaamoon, ja taas toiset renkaat takaisin kellariin. Olihan se mukava olla avuksi ja kahvipöydässä kuulla tarinoita auton eri vaiheista, joista tämä nuorennusmatka Wolfsburgiin oli yksi monista Tom Siivola Raijan 1957 ja minun 1968 VW keväällä 1996.

20 20 HÄLLÄPYÖRÄ SAHK:n Retkeilyajo 4.8. ja Forssan Pik-Nik 5.8. SAHK:n Retkeilyajon järjesti tänä vuonna 4.8.Parkanon Seudun Mobilistit yhdessä Tampereen kerhon kanssa niin että ajo alkoi Parkanon automuseolta, ja päättyi Nokian Eden hotelliin, jossa oli iltajulhla. Kerhoamme edustivat Pentti ja Ludmila Multamäki FIAT Sport Spiderillä,sekä Antero ja Päivi Lähteenmäki ZiM:illä. Molemmat saivat luokassaan kolmannen palkinnon. Parkanon automuseossa nähtiin Parkanossa aikanaan tehtyjä erikoisia Mekes ajoneuvoja. Pekka Urtamo seurueineen Hyvinkäältä EMW:llä voitti jälleen kerran asu-ajoneuvokilpailun. Kuvassa Multamäet asukilpailuntuomarien tutkittavana. Sattumalta Suomen molemmat entisöidyt ZiM -53 autot olivat ajossa mukana. Forssan Pik-Nik 5.8. keräsi taas valtavat määrät harrasteajonevoja ja tyylikkäitä asu-auto yhdistelmiäkin nähtiin, ja toisaalta aivan alkuperiäiskuntoinen A-Ford, Pilpolan Thames maitoauto ja satoja muita.