4/2003 4,00. Väinö Kirstinä Miika Pölkki Hanna Maria Kinnunen Anu Laitila Olli Hyvärinen Aleksi Ahtola

Transkriptio

1 4,00 Väinö Kirstinä Miika Pölkki Hanna Maria Kinnunen Anu Laitila Olli Hyvärinen Aleksi Ahtola

2 Pääkirjoitus Päivän sana on Japani ja 60-luvuilla heräsi Suomessa kiinnostus uutta japanilaista proosakirjallisuutta kohtaan, mutta vasta nyt on alettu huomata, että ko. maassa on kirjoitettu runouden saralla muutakin kuin tankoja ja haikuja. Tässä numerossa suomentaja ja japanintuntija Miika Pölkki marssittaa estradille neljä japanilaista nykyrunoilijaa. Pääkirjoitus... 3 Miika Pölkki: Matkalla maailmaan japanilaisten nykyrunoilijoiden seurassa... 4 Neljä japanilaista nykyrunoilijaa Olli Hyvärinen: Lauseita Väinö Kirstinän haastattelu Aleksi Ahtola: Parin virkkeen mittainen päivä Hanna Maria Kinnunen: Runoja Anu Laitila: Sankarin muodonmuutos Numeron henkilöt Kerberos on kulttuurilehti, jonka pääpaino on kirjallisuudessa, mutta joka käsittelee myös muita aiheita (esim. musiikki, elokuva, teatteri). Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Lehti ei vastaa aineistosta, jota se ei ole erikseen tilannut. Lehti ei myöskään sitoudu kommentoimaan tilaamatonta aineistoa. 4. v u o s i k e r t a. I l m e s t y y 4 k e r t a a v u o d e s s a. I S S N J u l k a i s i j a : Kerberos-kustannus Ky P a i n o p a i k k a : Copy-Set Oy, Helsinki kerberos 2 P ä ä t o i m i t t a j a : Timo Hännikäinen (timo.hannikainen@rovio.net) T o i m i t u s s i h t e e r i t : Esa Mäkinen (esa.makinen@rovio.net) Aleksi Ahtola (aleksi.ahtola@rovio.net) K u s t a n t a j a : Antti-Veikko Salo (antti-veikko.salo@rovio.net) T o i m i t u s, t i l a u k s e t j a o s o i t t e e n m u u t o k s e t : Kerberos / Timo Hännikäinen Kämnerintie 7 E Helsinki Puh Sähköposti kerberos@rovio.net Kestotilaus 16 / vuosi Määräaikaistilaus 17 / vuosi I r t o n u m e r o t : Akateeminen Kirjakauppa (Helsinki, Tampere, Turku) I l m o i t u s h i n n a t : Kannatusilmoitus 20 Puoli sivua 40 Koko sivu 70 Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 % w w w. r o v i o. n e t / k e r b e r o s Japanilaiset ovat kansana vähän samaa kuin täkäläinen keskiluokka: se sulattaa itseensä vaikutteita itselleen hyvinkin vieraista asioista, mutta jollain kumman tavalla säilyttää oman erityisluonteensa. Japanilaisten erityisluonne taas on monimutkaisempi juttu. Ainakin sen verran siitä voi sanoa, että kaikki äärimmäisyyksiin menevä viehättää nipponin väkeä. Suomalaisilla tv-tuottajilla on vielä paljon opittavaa japanilaisilta kollegoiltaan: japanin tv-ohjelmissa esiintyjiä ei vain nöyryytetä, vaan heille voidaan tuottaa myös fyysistä kipua. Suomalaisten väitetty sisukkuus on aika laimeaa japanilaisten vastaavaan verrattuna. Tästä esimerkkinä se, että viimeinen toisessa maailmansodassa taistellut Japanin keisarillisen armeijan sotilas antautui joskus 70-luvulla. Mies löydettiin autioksi jääneeltä Tyynen Meren saarelta, johon ei ollut kantautunut tietoa Japanin antautumisesta. Tähän kaveriin verrattuna Antti Rokka oli lähinnä Vaahteramäen Eemeli. Toinen päivän sana on Viro. Japani on toisella puolella maapalloa, mutta kova jätkä pääsee Viroon vaikka uimalla. Anu laitilan ansiokas essee osoittaa, että kotoiset Koirien kalevalat ja muut mukaelmat ovat aika keveitä verrattuna virolaisten omasta kansalliseepoksestaan kalevipoegista tekemiin parodioihin. Jotkut suomalaiset ovat hakeneet eksotiikkaa Virosta, joka on kulttuurihistoriallisesti toiminut jonkinlaisena idän ja lännen raja-alueena ja kohtauspaikkana. Mutta useimmat kyllä hakevat viinaa, mikä ei enää ole edes kovin halpaa. Jos eksotiikkaa etsii, sitä kannattaa mielestäni hakea ennemmin Suomen maaseudulta. Kolmas päivän sana on aforismi. Väitetään, että runot myyvät huonosti, mutta kyllä aforismikokoelman julkaiseminen on vielä heikommin kannattavaa. Poikkeuksena mainittakoon viime vuonna Art Houselta debytoinut Lauri Sallinen, jonka aforismikirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun. Aforismi on siitä kiintoisa kirjallisuuden laji, että siltä odotetaan yhä jonkinlaista vastaavuutta todellisuuden kanssa. Hyvä aforismi on tosi: se kiteyttää jonkin elämän perustotuuden oivaltavassa muodossa. Olli Hyvärinen ja Aleksi Ahtola edustavat uutta suomalaista aforismia, lajia jota harvemmin nostetaan keskustelun aiheeksi. Tämän lehden takakannessa on klassinen aforismi, joka sisältää ihmisvihaa. Jos loukkaannutte siitä, älkää ostako koko lehteä. Hyvää joulua ja uutta vuotta, seuraavaksi tapaamme maaliskuun tienoilla. Helsingissä, Timo Hännikäinen 3

3 Miika Pölkki Matkalla maailmaan japanilaisten nykyrunoilijoiden seurassa Japanilaisen runouden juuret ulottuvat 600-luvulle, mutta moderni runous sai alkusysäyksensä vasta 1880-luvulla julkaistuista länsimaisten runojen käännöksistä, jotka ravistelivat vuosisatojen aikana hioutuneisiin runon sisältöä ja ilmaisumuotoa koskeviin rajoituksiin tottuneita runoilijoita. Matka ensimmäisistä varsin villeistä kokeluista vapaamittaisen runouden vakiintumiseen ja ensimmäisten merkittävien runoilijoiden kehittymiseen ei kuitenkaan kestänyt kuin muutama kymmentä vuotta, mutta useimmat näistä varhaisista runoilijoista ovat jääneet Japanin ulkopuolella melko tuntemattomiksi. Ja valitettavasti sama pätee myös nykyrunoilijoihin. Japanilainen moderni runous jaetaan yleensä kolmeen vaiheeseen. Nykyrunoudella (gendaishi) tarkoitetaan toisen maailmansodan jälkeistä runoutta, joka on tapana erottaa sotaa edeltävästä modernista runoudesta (kindaishi) ja 1880-luvulta 1900-luvun alkuun asti länsimaisen runouden käännösten vaikutuspiirissä kirjoitetusta uudentyylisestä runoudesta (shintaishi). Tämä lähinnä periodinen erottelu koskee kuitenkin ainoastaan japanilaiseen runoperinteeseen kuulumatonta, lähinnä puhekieleistä ja vapaamuotoista runoutta. Yhä suosituista waka-, tanka- ja haikurunojen kaltaisista perinteisistä lajeista käytetään nykyisin yleistermiä uta (runo) ja muista runolajeista yleisnimikettä shi (runo). Vaikka tässä kirjoituksessa käsitellään ainoastaan jälkimmäistä lajia ja sitäkin vain muutaman runoilijan kautta, ei ole syytä unohtaa, että perinteiset runomuodot ovat yhä vapaamittaista runoutta suositumpia ja että useat nykyrunoilijat ovat kunnostautuneet myös perinteisten lajien parissa. Toisen maailmansodan jälkeisen japanilaisen nykyrunouden luonteen tiivistäminen muutamaan iskulauseeseen on mahdotonta, mutta nykyrunoilijoiden suhde sanoihin, kieleen ja kirjoittamiseen tarjoaa yhden laajempia runouden virtauksia avaavan näkökulman. Yhden tätä ongelmarypästä valottavan esimerkin tarjoaa Iijima Kôichin (1930 ) tunnettu runo Äidinkieli (Bokokugo), joka on napakka nykyrunouden manifesti mutta myös nykyrunoilijan tilanneanalyysi. Iijiman mainitsema kielen haavoittama runoilija sopii kuvaamaan erityisen hyvin sodan kokeneen runoilijasukupolven kurttuotsaista kryptisyyttä, paatoksellista humanismia ja nihilismiä vastaan käyneiden runoilijoiden tilannetta: kun he karistivat Hiroshiman varjon kannoiltaan ja alkoivat kirjoittaa uutta runoutta suhde sanoihin, kieleen ja kirjoittamiseen nousi polttavaan keskiöön. Tästä polttopisteestä levittäytyvää nykyrunouden rihmastoa voidaan jäljittää runoilijakolmikon kautta: sanojen ja hiljaisuuden kanssa painiva Tanikawa Shuntarô, oraalisen ja kirjoitetun kielen kerroksia kaivava Fujii Sadakazu, klassisen ja modernin kirjallisuuden yhdistelijä Ooka Makoto tarjoavat ongelmaryppäästä kukin oman versionsa. Mutta sitä ennen muutama sana nykyrunoudesta yleensä. Japanissa on puhuttu jo varsin pitkään runobuumista ja jopa japanilaisen televisioviihteen monitaituri, elokuvaohjaajana mainetta ympäri maailmaa niittänyt Kitano (Beat) Takeshi julkaisi pari vuotta sitten varsin mainion runokokoelman Boku wa baka ni natta (Olen tullut pöhköksi, 2000), jossa hän tilitti minä-romaanimaisesti suhteestaan julkisuuteen, naisiin, vanhempiinsa ja kuolemaan. Varsinaisen vakavavastiotettavan nykyrunouden keskeisenä julkaisufoorumina tunnetussa Gendaishi techô (Nykyrunouden muistikirja) -lehdessä esitellään kuukausittain useita uusia runoilijoita ja myös pienempien runouslehtien toiminta on vireää. Nykyrunouden kaanoniksi mielletyssä Shinchôsha-kustantamon runokirjasarjassa on julkaistu parinkymmenen vuoden aikana parhaat runot -tyyppinen valikoima jo lähes pariltasadalta runoilijalta. Vaikka yhä vaikutusvaltaisimmat runoilijat ovat ja 40-luvulla syntyneitä, tämä ei tarkoita ettei nuorempi sukupolvi olisi ehtinyt vakiinnuttaa asemaansa. Silti on todettava, että uuden nykyrunouden alkulähde on paikannettavissa Fujiin, Ookan ja Tanikawan kaltaisiin runoilijoihin, vaikka on toki myönnettävä että kolmikon lisäksi olisi syytä nostaa esiin useita muitakin runoilijoita, mutta rajaan tarkasteluni mainittuun kolmikkoon käytettävissä olevan sivumäärän ja oman mieltymykseni vuoksi. Nykyrunouden nauttiman suosion taustalla on vaikuttanut varsin voimakas perinteisen haiku- ja tankarunouden renessanssi, jonka paradigmaattinen esimerkki on 1980-luvulla nuoren Tawara Machin nuorten naisten kokemusmaailmaa kartoittava Sarada kinenbi (Salaattijuhla), jota voisi kutsua runoudessa samaksi mitä Suomessakin tunnetut Yoshimoto Bananan romaanit Kitchen ja N.P. ovat edustaneet proosan puolella. Arkisen kuvaston ja yllättävä sanaston tunkeutuminen Tawaran tankarunouteen aiheutti lähes samankaltaisen sensaation kuin vuosisadan alussa Yosano Akikon Midaregami (Takkutukka), jossa Yosano kirjoitti ennenkuulumattoman avoimesti naisen halusta ja seksuaalisesta nautinnosta. Tawaran runot ovat synnyttäneet myös useita parodisia runokokoelmia, joista ehkä hauskin on Otokotachi no sadara kinenbi (Miesten salaattijuhla, 1987), jossa puidaan salary man -miesten arkielämää vastakohtana Tawaran naisnäkökulmalle. Ooka Makoto Ooka Makoto (1931 ) syntyi kirjalliseen opettajaperheeseen. Isä Ooka Hiroshi oli tunnettu tankarunoilija, joka toimitti suosittua Bodaiju-kirjallisuuslehteä. Ooka kuitenkin ajautui opiskelemaan ranskalaista kirjallisuutta Tokion yliopistossa, löysi kirjallisen kotinsa surrealismista ja debytoi Paul Éluardia käsittelevällä esseekokoelmalla vuonna Ooka julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa samana vuonna mutta kriitikon leima peitti hänen runoutensa pian alleen. Paria vuotta myöhemmin Ooka liittyi surrealismista ammentavaan Kai (Airo) -ryhmään, johon kuului siihen kerberos 4 5

4 aikaan myös Tanikawa Shuntarô. Ryhmä teki selkeän pesäeron katastrofaalisen sodan kokeneiden runoilijoiden Arechi (Autiomaa) -ryhmään, joka modernismin nimissä hylkäsi aikaisemman nykyrunouden ja tavoitteli täysin uutta, antireflektiivistä ja formaalia runoilmaisua. Ookasta kehkeytyi pian Kai-ryhmän ja sen purkautumisen jälkeen samanhenkisen Wani (Krokotiili) - ryhmän johtava teoreetikko. Ooka oli 1950-ja 60-lukujen kirjallisuusmaailman kiistaton primus motor, jonka lähipiiriin kuuluivat kirjailijoiden lisäksi niin säveltäjä Takemitsu Tôru, taiteilija Kanô Mitsuo kuin monet ulkomaalaiset taiteilijatkin luvun taite merkitsi runoilija Ookan uutta tulemista. Taitekohtana voidaan pitää pitkää proosarunoa Kanojo no kaoru shintai (Hänen tuoksuva vartalonsa, 1971), jossa Japanin vuosituhantinen runoperinne alkoi kaikua nykyrunoudessa ennennäkemättömän intiimisti. Runoilijan lävitse suodattuneet sanojen kerrokset alkoivat elää Ookan sensuaalisessa runoudessa, jonka johtoajatus voidaan kiteyttää seuraaavasti: naiset ovat yhtä kuin mielikuvitus, joka viettelee runoilijan koska runoilija ei siihen itse kykene, koska vain sanat ja ihmiset (=naiset) kykenevät siihen. Voidaan sanoa, että Ooka palasi klassisen waka-runouden orgaaniseen ytimeen, jonka mukaan sanat elävät siinä missä ihminenkin, hengittävät ja viettelevät tahtoipa runoilija sitä tai ei. Tämä oivallus käänsi myös teoreetikko Ookaa yhä enemmän japanilaiseen runousperinteeseen päin. Kun klassisen kirjallisuuden perinne alkoi saada oman äänensä Ookan runous muuttui menneisyyden ja nykyisyyden aistiherkäksi ja vallattomaksi vuoropuheluksi, jossa eri aikakausien äänet ja kuvasto alkoivat hengittää tasaveroisesti. Ooka osoitti kykenevänsä eriyttämään traditiosta kumpuavan runokuvaston ja sen tuoreen semioosin runoudessaan, jossa alkoi kaikua yhä voimakkaammin tradition ja aikalaiskokemuksen vapaa vuoropuhelu. Ooka alkoi keskustella runoissaan Ki no Tsurayukin, Fujiwara no Teikan ja Bashôn kaltaisten mestarien kanssa eivätkä hänen runonsa rajoittuneet supplementin logiikkaan vaan alkoivat kukoistaa brutaalin keveästi raskaasta allusiivisuudestaan huolimatta. Fujii Sadakazu Fujii Sadakazua (1942 ) voisi nimittää hybridiä muotokokeilua harrastavaksi intellektuaaliseksi runoilijaksi, joka puhuu, manaa, noituu ja tarinoi muinaisten runonlaulajien seurassa. Fujii kutoo Japanin klassisen kauden kanonisen hovikulttuurin hylkimän ja vaientaman arkaaisen mytologisen aineiston ja oraalisen tradition runoilmaisuunsa ja aktivoi äänteiden ja sanojen kantaman etymologisen syvyyden runojensa postmodernistisiin sanataskuihin. Mitsumasa Anno: Nouseeko aurinko uudelleen? Fujii syntyi Tokiossa shinto-historioitsijan ja tämän teetaiteen opettattajasuvusta polveutuvan vaimon perheeseen. Vuonna 1944 perhe pakeni Tokion pommituksia sukulaisten luokse vanhaan pääkaupunkiin Naraan. Kymmenen evakkovuoden aikana Fujii oppi Tokion alueen yleiskieltä pehmeämmän ja koukeroisemman Länsi-Japanin murteen ja sai kosketuksen kansankulttuuriin, joka jätti nuoreen mieheen lähtemättömän vaikutuksen. Opiskeltuaan klassista kirjallisuutta Tokion yliopistossa Fujii debytoi runoilijana ja alkoi matkustella ympäri Etelä-Japanin Ryûkû-saaria ja muita syrjäseutuja keräämässä kansantarinoita ja samaanien loitsuja. Sittemmin Fujii on onnistunut yhdistämään kaksoisroolinsa kirjallisuuden professorina ja samaanimaisena runoilijana poikkeuksellisen hyvin. Fujiin etymologistinen suhde kieleen käy ilmi hänen joycemaisesta kielenvääntelystä ja arkerberos 6 7

5 kaaisten tekstikerroksien lomittumisesta. Akateeminen asiantuntemus kieltämättä virtaa Fujiin runouteen, mutta hän ei sorru teorian kuvittamiseen taipuvan nykyrunouden umpikujaan. Sitä paitsi Fujiin kohdalla muotokokeilu ilmenee myös konkreettisesti japaninkielen neljän merkkijärjestelmän välisenä pelinä: kanji-merkkien, hiragana ja katakana -tavumerkkien ja roomalaisten kirjaimien tarjoamien ilmaisukerrosten hyödyntäminen toimii läpinäkyvään kirjoitusmuotoon tottuneen (japaninkielisen) nykylukijan ravistuskeinona. Tässä mielessä Fujiin yritys elvyttää japaninkielen varhaishistoriaa sen lukuisia kirjoitusmuotoja voidaan nähdä 1800-luvun lopusta alkaen yliotteen saaneen (länsimaisvaikutteisen) läpinäkyvän kirjoituksen dekonstruktiona. Länsimaissa kiinalaisperäisten kanji-merkkien piktograafisen luonteen poikkeavuutta on jaksettu suitsuttaa Fenollosan ja Poundin ajoista aina Barthesiin ja Derridaan asti milloin minkin ismin tai (logo)sentrismin vastalääkkeenä mutta Japanin kirjoitusjärjestelmän kehitys kohti yksinkertaistettua ja pragmaattista läpinäkyvyyttä on edennyt vääjäämättömästi. Kielen kerrostuneisuuden minimoimista vastaan taistelevan Fujiin runotuotannon ja tutkimusten punaisena lankana voidaankin pitää erilaisten kirjoitusjärjestelmien ja oraalisen perinteen välisen suhteen kyseenalaistamista, japaninkielen kadotettujen äänien kutsumista ja uudelleenkirjoittamista. Tanikawa Shuntarô Itseään sanatyöläiseksi kutsuva Tanikawa Shuntarô (1931 ) on japanilaisen nykyrunouden monipuolisin ja tuotteliain runoilija, joka tunnetaan myös Mother Goosen japanintajana, lastenkirjailijana, radiokuunnelmien kirjoittajana ja ahkerana runonlausujana. Tokiossa syntynyt Tanikawa on tunnetun filosofi Tanikawa Tetsuzôn ainoa poika, joka omien sanojensa mukaan inhosi koulunkäyntiä ja alkoi kirjoittaa runoja koska ei keksinyt mitään muutakaan tekemistä. Isä Tetsuzô näytti nuoren Tanikawan muistikirjaa runoilija Miyoshi Tatsujille, joka suositteli niitä arvostettuun Bungakkai-kirjallisuuslehteen. Yhdeksäntoistavuotiaasta Tanikawasta tuli kerta heitolla kuuluisuus. Paria vuotta myöhemmin ilmestyi Tanikawan ensimmäinen runonkokoelma Nijûoku kônen no kodoku (Kaksi miljardia valovuotta yksinäisyyttä, 1952), jonka viaton kosminen sensitiivisyys merkitsi nykyrunouden irtautumista sodan jälkeen vaikuttaneen Arechi-ryhmän raskassoutuisesta sotakokemusten analyysistä. Rajattomasta universumista kirjoittaneen nuoren Tanikawan johtoajatukseksi muodostui oivallus, että minä syntyy vain asettumalla toiseksi ja vasta toisen omaksuminen itseksi synnyttää minän. Seuraavassa Rokujûni no sonetto (Kuusikymmentäkaksi sonettia, 1953) -kokoelmassaan Tanikawa puki oivalluksensa sanojen ja hiljaisuuden suhteesta seuraavasti: puhumattomien esineiden ympäröimänä / vain ihmiset puhuvat, puhuvat aivan liikaa / ja aurinko, puut, pilvet / eivät ole edes tietoisia kauneudestaan. Luonnon hiljaisuuden ja ihmismaailmaan kuuluvan kielen hiertävän suhteen vaivaama Tanikawa ei voinut kuin jatkaa kirjoittamista: ei enää ääntä, ei sanoja / ei muminaa, ei runoja, ei edes yskähdystä / mutta minun täytyy kertoa kaikki. Tanikawa jatkoi sanojen ja hiljaisuuden ristiriitaisesta suhteesta kirjoittamista ja puhumista kokoelmasta toiseen ja voimistuva umpikujantunne alkoi purkautua rajuna tyylikokeiluna. Selkeä käännekohta alkoi näkyä kokoelmassa Tabi (Matka, 1968), jossa Tanikawa kirjoitti tietoisen absurdisti: minulla ei ole mitään kirjoitettavaa / vartaloni on altistet- tu auringolle / vaimoni on kaunis / ja lapseni terveitä. Koska sanat merkitsevät poissaolevan, sanoihin kuulumattoman kautta ne synnyttävät etäisyyden, joka erottaa ihmisen ja maailman; ja tämä ero synnyttää minän ja myös minäksi kutsutun murheellisen tietoisuuden. Tanikawan ratkaisu oli siis vapauttaa sanat runoilijan minästä ja antaa sanojen elää sanojen elämää. Tämä uusi suhde kieleen kiteytyi kokoelmassa Kotoba-asobiuta (Sanaleikkirunoja, 1972), jossa merkityslähtöisestä kirjoitustavasta vapautetut sanat alkoivat sykkiä autuasta hiljaisuutta, sanojen musiikkia. On sanomattakin selvää, että kokoelman runoja on mahdoton kääntää, koska Tanikawa operoi japaninkielen äänteillä ja homonyymien runsaudella. Kielen musikaalisten ja rytmisten mahdollisuuksien hyödyntäminen aloitti kielikeskeisen vaiheen, joka näkyy hyvin esimerkiksi Hadakan (Alasti, 1988) lapsenomaisessa maailman ihmettelyssä ja absurdin huumoritajun leimaamassa kokoelmassa Yoshinashiuta (Nonsenserunoja, 1991). Tanikawa alkoi kirjoittaa yhä enemmän jokamiehelle, karttaa mutkikkaita kirjallisia viitteitä ja suosia lempeää ironiaa kenties juuri sen vuoksi hänen runonsa nauttivat valtaisaa suosiota. Runojen näennäinen yksinkertaisuus kuitenkin pettää, koska Tanikawa puristaa japaninkielestä kaiken irti ja pohtii kielifilosofian ongelmia wittgensteinilaisella perinpohjaisuudella ja intensiteetillä. Paradoksaalisesti juuri tämä kielikeskeisyys tekee Tanikawasta leimallisesti ei-japanilaisen, varsin vaivattomasti käännettävän runoilijan, vaikka tuskin kukaan toinen japanilainen nykyrunoilija on yhtä omistautunut kielen mahdollisuuksien periksiantamattomaan tutkiskeluun. Absurdiuden tajun ja lempeän ironian värjäämä positiivinen elämän affirmaatio on viime aikojen kokoelmissa saanut yhä aistillisemman latauksen, mikä tuntuu luontevalta runoilijalta joka on kirjoittanut runsaasti rakkaudesta, naisista ja musiikista elämän välttämättömistä asioista, joista on pakko puhua. Lopuksi Japanilaisen nykyrunouden kukoistuskausi on jatkunut 1960-luvulta nykypäivään elinvoimaisena. Vakavasävyisen runouden tilalle on noussut yhä selkeämmin leikkisä ja hulvaton tradition ja aikalaiskokemuksen vuoropuhelu, josta kolmikon yhä jatkuva runoilijatyö kertoo. Tänä vuonna kolmikko on juhlistanut pitkää uraansa. Tämän vuoden kesällä Karuizawan kirjallisuusmuseossa järjestettiin juhlanäyttelyn Tanikawan 50-vuotisen runoilijauran kunniaksi. Runoilija keräsi näyttelyyn kirjallisen aineiston lisäksi transistoriradio-kokoelmansa helmiä ja muita ajan patinoimia esineitä. Elokuussa näyttely huipentui museon puutarhassa järjestettyyn runonlukutilaisuuteen, jossa hyväntuulinen Tanikawa luki nurmikolla loikoillen runojaan poikansa muusikko Kensuken säestyksellä. Syksyllä ilmestyi Tanikawan tuorein hulvaton runokokoelma Yoru no mikkii mausu (Öinen mikkihiiri). Fujii Sadakazu puolestaan jättäytyi eläkkeelle professorin virastaan ja lupasi läksiäispuheeaan ryhtyä oikeaksi, täysipäiväiseksi runoilijaksi. Ja vuosien varrella jo lähes kaikki Japanin kirjallisuuspalkinnot kerännyt Ooka Makoto palkittiin tänä syksynä korkeimmalla keisarillisella kulttuurimitalilla ja nimitettiin akateemikoksi. On siis aika odottaa nuoremman sukupolven nousua. kerberos 8 9

6 Suomentanut Miika Pölkki Neljä japanilaista nykyrunoilijaa huhtikuussa Paul Celan teki itsemurhan heittäytymällä Seineen, uskon ymmärtäväni teon juutalaiselta runoilijalta. runous on murheellinen asia runouden sanotaan oikaisevan kansan kielen paikalleen mutta ei minun. kun päivittäin haavoitun äidinkielessäni täytyy lähteä joka yö toiseen äidinkieleen joka pakottaa kirjoittamaan runoja pitää elossa. Ôoka Makoto (1931 ) Sarjasta Sanoja / Sanoja (Kotoba, kotoba) Iijima Kôichi (1930 ) Äidinkieli (Bokokugo) kerberos 10 viettäessäni puoli vuotta ulkomailla ei tehnyt mieli kirjoittaa runoja ainuttakaan kertaa unohdin itseni ja kävelin ympäriinsä ja kun kysyttiin miksi en kirjoittanut runoja en osannut koskaan vastata kun palasin Japaniin hetken kuluttua en kyennyt olemaan kirjoittamatta runoja, olen alkanut ymmärtää vasta nyt puolta vuotta jonka kävelin ympäriinsä kirjoittamatta ainuttakaan runoa. olen palannut takaisin äidinkieleeni. äidinkielen sana sisältää äidin ja maan ja kielen, puoli vuotta vakuuttelin itselleni joutuneeni eroon äidistäni ja maastani ja kielestäni kun kykenin kävelemään todellisuuden halki vahingoittumatta. ei ollut juurikaan tarvetta kirjoittaa runoja. I pidän tyhjällä tontilla näkymätöntä hevosta, toisinaan ratsastan tapaamaan 1100-luvun zenmunkkia 800:ssa vuodessa ruumis on kadonnut muuttunut sanoiksi, pian sanat menevät menojaan tilapäisessa majassani siihen saakka hän sanoo sanojen räystäällä hän sanoo ja kun hän sanoo kukat aukeavat ja maailma kukoistaa hän on se joka avautuu, hän joka kukoistaa maailmana kuin sanat sanoissa, sanoilla hän avautuu ja sulkeutuu kelluu uppoaa syntyy tulee tapetuksi jatkuu sanoina jatkaa eloaan sanoissa kykenemättä kuolemaan niin kauan kuin maailmassa on sanoja 11

7 hän muuttuu kallioiksi pyöriksi rakkaussuhteiksi vereksi taivaaksi kalentereiksi muuttuen tarkoituksella (satuttaen) hän tasaveroistaa maailman. mikään ei vedä vertoja lihaksi muuttuneen sanan kivulle, ne jotka eivät tunne kipua hän sanoo ovat kadottaneet kosketuksen ruumiiseensa hän sanoo, näivettyneet vanhat viisaat. II jokainen käytti kovia sanoja ja tiesin etten kyennyt viehättämään enkä miellyttämään jos en muuttuisi papukaijaksi niinpä menin vuoteeseen mutta kaikki nämä huulet tulivat luokseni valittamaan likaisista sanoista saastaisista sanoista korvia polttavista sanoista tuo on typerää sanon ja nousen ylös: verrataan sanojasi sanoihini ja sitten rakennamme Rooman kaikki roomat istuin ja etsin työpöydältäni sanoja, ei sanoja, ei huoneessa ei kadulla ei kuvakehyksissä, ei sanoja langalla suussani sormissani, jok ikinen muuttunut kiveksi. kerberos 12 seisoin kivettyneenä pitkään hyvin pitkään, vuodenajat vierivät tuuli puhalteli siemenet ahtautuivat huokosiini sade täytti kaikki kuopat ja hiekka peitti minut aivan aavistuksen verran; aurinko paistoi maa muuttui kaupungit vaihtuivat seisoin paikallani 13

8 kunnes lopulta ympäriltäni alkoi kuulua ääniä, kukoistaen pullistuen myrskyisäksi ulvonnaksi siemenkuoret sadeammukset hiekkakirveet ruumisarkulla, jopa aurinko metelöi. seisoin vaiti hiljaisuuden meressä kunnes alkoi kuulua kova ääni, korkealle viritettyjen sydämenlyöntien ääniplanktonit: katso hei nämä ovat sanoja luonnon sanoja nämä huusin huusin vilkuillen ympärilleni, ei ketään ei ainuttakaan ihmistä, tähtikuvio virtasi huoneeseeni äänet paloivat metsässä, ekstaasi. leijailin korkealle syvän tumman virran viemänä, tähyillen katsellen aaltojen reitin alas paperin vuorelta sanojen universumista hitaasti painuen asettuen hiljakseen ikuisesti. Fujii Sadakazu (1942 ) Pimeä maa (*) samassa talossa yötä myös ilotytöt pensasapilat ja kuu Bashô, Kapea tie sisämaahan Kiertelevät sokeat naislaulajat jättivät laulun jälkeensä, laulun joka saartaa näkyvän maailman. Japanin meren rannalla Joetsun alueen Takadassa näynomaiset lapset kiipesivät yhdellä hujauksella puihin legendaaristen kertomusten pimeys kylmempi kuin viilennetty sake ihmisen rinta Onneksi sataa mutta ulvahdukset kuulet laulujen jälkeen Olen kaupungissa ensimmäistä kertaa mutta tuntuu jo kotoisalta kun kuvittelen kuinka tuhannet vaaleat kasvot ovat unessa, synnytät näynomaisia lapsia Liikut vatsaani pitkin alas kuin sanat. Pimeä maa? Se on täällä, täällä pohjoisessa Pimeä yö jonka lävitse joudut käymään Tämä on talvinen kaupunki. Hih hei, myyn kevätvartaloni ja turmelluksesi, Karl Marx, kalusi seisoo! kerberos 14 15

9 Leikittelet sanojen tavoin kuin sanat Mutta mitkä ovat sanani? Missä ovat sanani, nyt? Kuunnellessani sokeiden naisten suorasukaisia lauluja äkillinen aistillinen näky. Tanikawa Shuntarô (1931 ) Tappaa (Korosu, 1964) tappaa korera-sienet tappaa tappaa lava-autot tappaa junat tappaa työ tappaa naiset tappaa raha tappaa vanhemmat tappaa lapset tappaa tappaa onnettomuus tappaa tappaa onnellisuus tappaa tappaa kuusikymmentä vuotta kestäen tappaa huomaamatta sinä tapat minut Runoilijoita-sarjasta: Ishikawa Takuboku (1984) kyynelten jättämiseksi virtaamaan sellaisenaan vaaditaan rohkeutta heikkoutta piilottelematta runoilemiseen tarvitaan vahvuutta hölynpölyä ja valheita pettämistä ja turhamaisuutta. tästä ristiriidasta nouseva ainokainen ääni lävistää aikakauden kuin huuto ja koska minkäänlaista pelastusta ei ole sanat pelastavat itsensä olemalla sanoja. parantumaton haava josta virtaavat runot ovat meidän veremme katkeamaton sävel. Hyvästit jääkaapille (Sayonara reizôko, 1991) puun oksien väliin juuttunut jääkaappi raihnaisena tyhjänä maali kelsiytynyt kahva ruostunut auringon paisteessa haalentunut. muinoin sisuksissasi asustaneet kaalit ovat ehtineet ylpistyä ripustaa renikat kasvattaa parran ja tohtivat jo sanoa hyvästi. Laatikko (Hako, 1991) kun kukaan ei koskaan laittanut siihen mitään laatikko pysyi tyhjänä ja lisäksi se oli vielä aivan neliönmuotoinen eikä se selitellyt mitään oli vain itsekin kiintynyt kauhtuneen pahvin tuoksuun. mutta se oli viime kesäkuun juttu se. tänä vuonna laatikko muuttui se lauloi Verdin aariaa ja purki kiukkunsa tyhjiin tölkkeihin että ihan pakko saada jotain sisään vaikka porkkana tai jos se ei käy raajarikkoinen nukkekin kelpaa se anoi kyynelissä. kellastuneen valokuvan syvyydestä murheelliset kasvot katsovat meitä. nuoruus on aikakauden haava, kerberos 16 17

10 Illalla (Yûgure, 1991) kun tulin illalla kotiin isä oli kuollut ovenpieleen. tuumin että kaikkea ihmeellistä sitä tapahtuu ja kun astuin isän yli sisään äiti oli kuollut keittiöön. kaasuhella oli jäänyt päälle. sammutin sen ja maistoin pataa. jos asiat ovat näin täytyy isoveljenkin olla vainaa. ja tottahan toki hän oli kuollut kylpyhuoneeseen. naapurin lapset vääntelivät mukamas itkua. nuudelikauppiaan pyörän jarrut kirskuivat. oli aivan tavallinen ilta eikä huomisesta ollut mihinkään. Avioerohakemus (Rikontodoke, 2000) Hylkääminen (Kobamu, 2002) vuoret eivät hylkää runoutta eivätkä pilvet vedet tai tähdet hylkääjä on aina ihminen peloissaan vihaisena jaaritellen kertomatta sinulle menin kaupungintalolle hakemaan avioerohakemuskaavakkeen ja sen jälkeen kun nukahdit kirjoitin siihen ohueen papariin kaiken minkä muistin myös meidän seitsemän vuoden takaisen hääpäivämme jolloin oli oikein kaunis ilma ja meistä otettiin kuvia kirkon nurmikolla. sitten taittelin paperista lennokin mutta se oli liian kevyt lentääkseen ja niinpä se putosi nukkuvalle lonkallesi. avasin sen uudestaan tutkin järjestelmällisesti käsialaani. sitten rypistin sen kasaan ja viskasin sen vessanpönttöön ja kävin nukkumaan viereesi. Huomautuksia Japanilaiset nimet on kirjoitettu japanilaisen tavan mukaan sukunimi ensin. (*) Fujiin lainaama haikuruno löytyy runoilija Matsuo Bashôn ( ) teoksesta Oku no hosomichi, jonka Kai Nieminen on suomentanut nimellä Kapea tie pohjoiseen (Helsinki: Tammi). Teoksen nimi olisi syytä suomentaa Kapea tie sisämaahan, koska etenkin Fujiin runon yhteydessä korostuu Bashôn implikoima sisämaan (oku) viittaus syrjäseutuun ( Pimeä maa ) ja ihmisen sisimpään. kerberos 18 19

11 Olli Hyvärinen Lauseita Tilasivat ihanteen, saivat ideologian, eikä edes maksanut paljon, elämän. Varmimmin aika kävelee aikaa seuraavan yli, kaikki sen palkkiot perintäkelpoisia. Ostin sulkakynän kalliilla, mutta en tiedä keneltä. Menin luontoon, se sanoi, sinua ei ole. Mikä minua vaivaa, on vailla nimeä. Vaikka kuinka polvistuu syömään lihaa ja verta jouluvalojen alla, ei pimeys poistu. Se syvenee. Ei ihminen ole järkevä, halua olla. Olit vasta Jumala, siksi Sinun täytyy vielä tulla. Kirjallisuus on epäonnistujien outoa juhlaa. Entäs sitten kun meri nousee, mutta kala ei? Yötä päivää lyö väärää rahaa, kimmeltävää paperisilppua, joka tuuleen heitetään. Vain lapsella on kyky kuvitella todellisuus mieleisekseen. Mielelläni suon sen kyvyn heille ja kollegoille. Kaikki hyvä kirjoitus on runoutta, runous käsinkopioimista, kehitys inhimillisiä erehdyksiä, kirjoitusvirheitä. Elämä on pohjimmiltaan tarkoitukseton, mieletön. Juuri siksi se olisi vietävä läpi kunniallisesti. Tuskin on ihmistä, joka ei kuvittelisi saavansa anteeksi. Istuta tunkiolle kukka, kuvittele, että siinä on puutarha. On olemassa kahdenlaisia sanatyöläisiä, niitä, joille maailma ei riitä, ja niitä, joille mikään muu ei riitä. Olisi korkea aika lopettaa kirjokudonta, siirtyä sanatieteeseen. Aikaa kestävä kirjoitus käsittelee moraalia. Vain mennyttä voi kuvata. Jos helvetin portin avainta ei löydy, se heti keksitään. kerberos 20 21

12 Muita aarteita ei ole kuin haudattuja. Puhu mustasta syvyydestä, jonka pinnalle putoaa, ja siinä kelluu, höyhen. Eivät sanat kuole, edes vanhene, ne vain saastuvat. Kuluta, karsi, paljasta; integroi, eristä, tuhoa. Näin elämä kuluu, keräillessä harvoja, oleellisia, puhtaita sanoja. Todellisuus, joten myös sen kuvaus, vaikka sitä ei olisikaan lakiin kirjattu, on rikos. Sanat kuljettavat kohti suurta yksinäisyyttä. Tienviitat ovat harvassa. Ja ihmiset. Sitten ne loppuvat. Voin kertoa mitä näen lehtikujalla lehtiä maassa, puissa, kalliolla hiukan lunta keltaisen auringon valossa, mutta voinko sanoa missä olen? Yhdistä sanojen magia asiaan, niin saat hetken elää. Jos en sieppaa sanaa ilmasta, heti kiinnitä sitä neulalla, uni, tuo suuri tuuli, kuljettaa sen kuin rikan pois. Vain kuu ja aurinko valaisevat pimeää tietä. Mitä sinulla oli, muutamia ystäviä ja lauseita ennen yötä. Ikuinen laki luetaan oikealta vasemmalle enkelten kielellä. Tuomio on autiomaa. Minulla on mikä teiltä on viety. Ei enää koskaan ruumiinkappaleita pyörien päälle, veriroiskeita kuusten latvojen korkeudelle. Vaikeneminen on teilaamisen siisti, tehokas, sivistynyt muoto. Myös minä uskon yhteen, yhteiseen valuuttaan, tekniikkaan ja informaatioon. Ensin on opittava huijaamaan itseään. Sen jälkeen kaikki on helpompaa, sinilevä vihreää. Suru on sielun toinen nimi. Sininen planeetan pohjaväri. Älä tule puhumaan minulle laista ja oikeudesta. kerberos 22 23

13 Esa Mäkinen Timo Hännikäinen & Aleksi Ahtola Väinö Kirstinän haastattelu Helsinki, TH: Voisitko kertoa yhteistyöstäsi kuvataiteilija Eino Ruutsalon kanssa? VK: Tein käsikirjoituksen Eino Ruutsalon Ihmisen merkit -elokuvaan, joka esitettiin televisiossa Seurustelin jo silloin nykyisen vaimoni Leenan kanssa, hänkin vilahtaa elokuvassa. Ihmisen merkit on muistaakseni Ruutsalon antama nimi. Olin opettanut taideteollisessa oppilaitoksessa, siellä oli Teemu Lipasti -niminen kuvataiteen opettaja, joka oli hyvin mielenkiintoinen ja inspiroiva. Hän ajatteli, että tarvitaan eräänlainen kuvallinen esperanto, jota ymmärrettäisiin kaikkialla maailmassa. Kun on vaikkapa suuria urheilutapahtumia, tarvitaan kyltit joissa on erilaisia merkkejä, esimerkiksi pyörätuolinkuvat. Se oli tällaista taideteollista kehittelyä, ja siihen aikaan oli muistaakseni jo ollut olympialaiset, joihin oli kehitetty kansainvälisiä merkkejä. Minulla oli kirja, joka käsitteli symboleita, Symbols and Marks, tai joku sellainen. Siinä oli design-työnä tehtyjä yhtiöiden logoja. Sitten oli ruotsinkielinen teos nimeltä Heliga teckens språk, Pyhien merkkien kieli, joka käsitteli kristillisiä symboleja. Esimerkiksi Isä meidän -rukouksen voi esittää pelkästään näillä symboleilla. Se sisältyykin siihen filmiin, ja se huvitti ihmisiä. Aika pian sen jälkeen Eino S. Repo teetti hupaillakseen vähän samanlaisen pikku filmin, jossa oli kaikenlaisia merkkejä yhtenä vilinänä. Se oli tiedottamisen kannalta kiinnostavaa. Eino Ruutsalo teki siitä populaaria: hän laittoi oviin erilaisia merkkejä, miehen ja naisen merkkejä, ja ne olivat niin epäselviä, että ihmiset menivät sekaisin ovissa, ja sitä sähläämistä kuvattiin. Ruutsalo oli hyvin merkillinen ja merkittävä ihminen, hän oli ollut armeijassa taistelulentäjä ja sodasta palattuaan hän alkoi mainoskuvaajaksi. Sitten hänellä oli taideharrastus, hän teki lyhytfilmejä ja oli kiinnostunut nimenomaan filmitekniikasta. Hän saattoi tuhria väreillä ruutuja ja raaputtaa filminauhoja. Sellaista leikkiä se oli, nykyään siitä puhutaan kokeilevana taiteena. AA: Puuttuuko nykyään kirjallisuudesta kokeilua? VK: Tietysti jokainen näistä nuorista lyyrikoista, joita tunnen, on hyvin tietoinen kaikista kirjoittamisen tekniikoista ja saanut hyvän koulutuksen. En ole kovin paljon lukenut heidän ajatuksistaan, minullehan ei kerberos 24 25

14 esimerkiksi enää tule Nuori Voima -lehteä. Mutta silloin tällöin tapaan nuoria kirjoittajia, ja kyllä heillä on omaperäisiä ideoita. He saattavat esimerkiksi hidastaa tapahtumaa: jokin abstraktilla tavalla esitetty tunne voi viedä parikymmentä riviä. Olin vuoteen 2002 asti mukana Tanssivan Karhun raadissa, ja jouduin lukemaan kaiken lyriikan mitä Suomessa julkaistaan. Tunnen siihenastisen nykylyriikan aika perusteellisesti. Meillä on nyt laaja joukko monen ikäisiä lyyrikoita. Meillä on iäkkäitä mieslyyrikoitakin, sodan jälkeen heitä ei kovin paljon ollut. TH: Suhteesi modernisteihin 1960-luvulla oli aika kaksijakoinen. Kirjoituksistasi näkyy, että pidit heidän poetiikkaansa liian ahtaana, mutta toisaalta Tuomas Anhava editoi tekstejäsi. VK: Anhava oli äärettömän avoin moneen suuntaan. Hän on editoinut monenlaisten kirjailijoiden tekstejä. Hän itse kirjoitti aika tiukkaa ja klassisiakin keinoja käyttävää lyriikkaa. Kyllä hänellä on mielenkiintoinen runotuotanto itselläänkin. Vaikka hän oli vanhempaa sukupolvea, en suhtautunut häneen sukupolvensa edustajana vaan runoilijana, joka oli hyvä editori ja lisäksi avulias. Hän otti minut kotonaan vastaan, istuimme vierekkäin ja hän esitti korjausehdotuksia niihin runoihin, joita sillä kertaa katseltiin. Hän saattoi antaa kotitehtävän, että katsele nyt näitä pari viikkoa ja tule sitten uudestaan. Niin kokoelma vähitellen kehittyi hänen ohjauksessaan. Olin joutunut kriisiin Söderströmillä, kun kokeilin erilaisia kikkoja runoissa ja ne eivät huvittaneet talon väkeä. WSOY oli vähän konservatiivinen laitos, siellä oli toimittajana esimerkiksi Mikko Kilpi, joka oli itse kirjoittanut mitallista lyriikkaa. Hänelle modernistinen ilmaisu ei ollut ominta, ja toimittajan rooli näytti olevan hänelle vähän hankala. On sääli että niin kävi, toisissa oloissa hän olisi saattanut tehdä oikein mielenkiintoisen tuotannon. Kyllä minäkin kirjoitin varhaisessa vaiheessa hyvin soinnuttelevalla tavalla. Kävin kerran ennen maalle lähtöä Otavalla näyttämässä tekstejäni ja vaadin Anhavalta kommentaaria saman tien. Hän katsoi niitä, vähän kakisteli ja sanoi sitten että kyllä näissä jotakin on. Jatkoin kuitenkin Söderströmin pommittamista ja sain sieltä Lakeuden (1960) ja Hitaat auringot (1963) julki. Minulla oli 1963 myös Puhetta -kokoelma valmiina ja sehän ilmestyi sitten samana vuonna. TH: Siirryit Tammelle saadaksesi Puhetta -kokoelman julki. VK: Niin, Anhava auttoi minua siinä, kun WSOY ei ymmärtänyt minua ja hän katsoi että kokoelma on kuitenkin kehityskelpoinen. Hän ehdotti että tarjoaisin sitä Tammelle. Vuonna 1963 useimmat modernistit olivat Otavalla ja WSOY nähtiin konservatismin linnakkeena, jossa AKS:lainen Martti Haavio piti valtaa kulissien takana. Se talo oli jotenkin oppositiossa kaikkea muutosta vastaan, joka 60-luvulla tuntui olevan käynnissä kaikilla aloilla. Silloin tuntui, että maassa on paljon ajastaan jäänyttä, joka tarvitsi muutosta. Kun elintaso oli noussut, alkoi olla varaa taiteeseen. Sitä tuotiin ulkomailta, ja samalla Suomi meni ulkomaille, jossa suomalainen muotoilu tuli tunnetuksi. Ajattelin, että samanlainen uudistuminen, joka tapahtui muotoilussa, voisi tapahtua kirjallisuudessa. Edettiin hyvin leveällä rintamalla, usean taiteen alalla. Oli myös uutta filosofiaa, niin kuin empiirinen logiikka. Olimme kiinnostuneet vähän kaikesta, se ei ollut spesialisoitunutta aikaa. Kun luen Saarikosken muistelmia, huomaan että hän halusi olla kokonainen ja ko- ko ikänsä etsi eheyttä, kokonaista maailmankuvaa. Hän ei sitä kirjallisuudesta oikein löytänyt. Hän löysi antiikin Kreikan ajattelun, mutta hän luki myös modernia biologiaa. Hän halusi luonnontieteellistä maailmankuvaa, taisteli kokonaisnäkemyksen puolesta. Koimme olevamme keskellä muutosta, ja oikeastaan hyvin toiveikkaissa tunnelmissa. Ajattelimme, että maailma muuttuu paremmaksi ja voimme elää rauhassa. Sitten kyllä 60-luvun lopulla alkoi nousta synkkiä merkkejä. Tshekkoslovakian miehitys oli kaikille suuri järkytys, kun Suomikin sijaitsi kylmän sodan rajavyöhykkeellä. Samoihin aikoihin tuli Rooman Klubin raportti maailman ympäristötuhoista. Ympäristön tila alkoi nousta huolenaiheeksi. Ajatus, että kaikki on vain hyvästä tahdosta kiinni alkoi saada uusia sävyjä, että riittävätkö resurssit rakentaa kaikille jääkaappia ja autoa. Minä en autoja halunnutkaan kaikille, vaan toivoin että löydettäisiin joku vähän taloudellisempi liikenteen muoto. Mutta 60-luvun alussa meillä oli optimistinen mieliala. Teknologia oli edistynyt valtavasti, ja tuntui että se pystyy rajattomasti ratkaisemaan kaikki ongelmat. TH: Miltä se tuntuu nyt? Väinö Kirstinä VK: En tiedä, ovatko ihmiset vieläkään tajunneet sitä, mitä se voi merkitä jos muutaman kymmenen vuoden kuluttua fossiiliset polttoaineet loppuvat ja mikä on elintaso sen jälkeen. Luullakseni resurssit ovat suurimpia huolia, ja se miten viihtyisä paikka tästä planeetasta tulee. Minusta lyriikassa oli aina myös sisällöllisiä pohdintoja, ei kyse ollut ainoastaan runomitan vapautumisesta vaan myös ihmisen vapautumisesta. Minusta muodon vallankumous ja maailmankuvallinen ajattelu kulkevat rinnakkain. Saarikoski kokeili poliittista vaikuttamista ja pettyi pahasti. Hän kirjoitti Miten kirjani ovat syntyneet -teoksessa hyvin terävästi, että tuskin hänestä olisi ollut kovin paljon hyötyä puolueen jäsenenä ja käskyläisenä. AA: Runoissasi on ollut aika reipastakin dadaistista menoa. Mistä kaikkialta hait vaikutteesi? VK: Luin kotimaista kirjallisuutta yliopistossa, ja jonkin verran siihen sisältyi myös maailmankirjallisuutta. Ostin vähillä rahoillani Akateemisesta Kirjakaupasta Robert Motherwellin teoksen Dada. Avustin siihen aikaan Parnassoa, ja tiesin että Olavi Paavolainen oli aiheesta kirjoittanut, ja ajattelin itsekin kirjoittaa siitä vähän perusteellisemmin. Oikeastaan ainut lähteeni oli tämä Dada -kirja. Oli niitä joitain muitakin, esimerkiksi surrealismia käsitteleviä kirjoja. Sain tästä englanninkielisestä antologiasta tärkeimmät vaikutteeni ja käsityksen siitä, mitä dada oli ollut. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisen pettymyksen ilmaisijana dada oli merkittävä. Koettiin, että eurooppalainen kulttuuri oli jollakin tavoin epäonnistunut. Niin kuin itse asiassa Eino Leinokin koki vuosina 1914 ja Ensimmäinen maailmansota oli synkkä jak- Esa Mäkinen kerberos 26 27

15 so, joka vei monet kauniit toiveet. Dada ilmaisi tämän epätoivon vähän toisella tavalla, se alkoi pilkata kulttuuria joka oli johtanut tähän teurastukseen. Vähitellen tuli myös freudilaisuus ja sen mukana käsitys, että ihmisessä on alitajuisia voimia, jotka eivät ole kovinkaan rationaalisia. Tämä rationaalisuus ei kuitenkaan perimmältään ole se mikä meidän toimiamme johtaa. Surrealistinen teoreettinen tausta oli pitkälti tässä freudilaisessa teoriassa. Mutta Tristan Tzara ei minun tietääkseni tuntenut sitä ollenkaan, vaan dada oli vain mielenosoitus tätä epäonnistunutta kulttuuria kohtaan, joka tuntui vanhentuneelta. Kirjailijat olivat menneet suurin joukoin mukaan sotapropagandaan ja kirjoittaneet teoksia, jotka palvelivat armeijaa. TH: Dadaisteillahan ei sinänsä ollut mitään ohjelmaa. Se oli pikemminkin purkauksenomainen liike. VK: Se oli aika lapsellinen, ei sillä mitään rakentavaa ohjelmaa ollut. Mutta tällä kielteisellä tavallaan se oli hyvin radikaali. Vuosisadan alussa oli muitakin uudistusliikkeitä, jotka hyvin radikaalisti kielsivät siihenastisen kulttuurin arvon. Oli Italian futurismi, joka assosioituu fasismiin. Marinetti toivoi, että museot poltettaisiin. Mutta minulle on läheisin tämä Zürichin ja Pariisin dada. Jonkin verran tunnen myös saksalaista dadaa ja Hans Arpia, joka on minusta hieno. Myös kuvataiteilijana hän on yksinkertainen ja naiivi ja hauska. Se säilyttävä puoli dadassa ja surrealismissa oli, että se oli myös hauskanpitoa ja on joskus vieläkin hyvin hauskaa. TH: Mainitsit Freudin ja kumppanit. Kokoelmassasi Yötä, päivää (1986) on unikuvia, samaten Säännöstellyssä eutanasiassa (1973) on painajaisjaksoja. Miten unitodellisuus linkittyy kirjoittamiseesi? VK: En oikein tiedä. Joskus vain tuntuu siltä, että jotkut unikuvat sellaisenaan voisivat olla merkityksellisiä yleisellä tasolla. Olen ehkä hiukan ohjelmallisesti kirjoittanut niitä. Olen löytänyt sieltä fantastisia runokuvia, jotka poikkeavat arkitodellisuudesta, ikään kuin ylittävät sen ja ovat siinä mielessä surrealismia. Kyllä unikuvia on käytetty klassisessakin kirjallisuudessa, jo 1800-luvulla. AA: Kivellä esimerkiksi. VK: Ja taitaa olla ihan antiikin kirjailijoillakin. Ja romantikoilla, ja Shakespearella. Varmaan on hyvin monia teoksia, jotka on saaneet alkunsa unesta. Arkkitehtuurissakin on sellaisia. Ihminen viettää kolmasosan elämästään unitodellisuudessa, ja kuluneella vuosisadalla sitä on alettu tutkia vähän tieteellisestikin. On koetettu ymmärtää ovatko unet sellaisia kuin aiemmin sanottiin, enteitä. Tai sitten ne voivat olla arkikokemuksia jotka ovat saaneet alitajunnassa hieman toisenlaisen muodon. Minusta tuntuu kyllä, että unet joskus muistuttavat tekemättömistä töistä. Luin tänään Thoreaun kirjaa Elämää metsässä ja siinä sanottiin, että aamulla kun herää, on suurenmoisia ideoita ja ne pitäisi toteuttaa heti tai ne unohtaa. Joskus herätessä asiat on ihan selkeitä, se kohta kirjassa mikä pitää korjata ja kaikki mitä pitää tehdä. Luulen että saan ne ideat yön aikana. Kyllä uni on ihan todellinen asia, ja tärkeä. En sano että kaikkien pitäisi kirjoittaa unista, mutta olen joskus sieltäkin löytänyt materiaalia. Minusta romantiikan löytämät asiat kuten fantasia ja tunteet ovat hyvin arvokkaita. Lapsuudenkin romantikot ikään kuin keksivät, että lapsella on erilainen mieli. Pidän runoudessa 1800-lukua hyvin tärkeänä, siellä oli Baudelaire ja Ranskan parnassolaiset ja kaikki muut. Ranskan kirjallisuudessa on tämä jatkumo Baudelaire-Rimbaud-surrealistit. TH: Elämä ilman sijaista -kokoelmassa (1977) käsittelit jonkin verran Tampereen historiaa. Luopioisten ja Puutikkalan paikallishistoriaa on paljon etenkin tässä uudessa kirjassa Puutarhassa (2003). VK: Voidaan sanoa, että kuvallisuus, imagismi on runoudessa hyvin tärkeä, että runolla pitäisi olla aistimusvoimaa. Runot ovat minulla useasti näkökuvia, ne havainnollistavat. Onhan paikallishistoriaan kiinnittyvää kirjallisuutta mielin määrin, maisema näkyy melkein kaikissa kirjoissa. Raamatussa näkyvät jalopeurat ja muut eläimet joita täällä ei ole. Jonkinlainen tausta hahmottuu kaikessa kirjallisuudessa. TH: Mutta ihan historiallinen tausta. Menneisyys, joka ei sillä hetkellä siinä miljöössä ole, mutta on joskus ollut. VK: Niin, kyllä. Paavo Haavikko on enemmän kirjoittanut Suomen historiasta ja esiintyy jonkinlaisena kansakunnan historiankirjoittajana, mutta minulla on pienempi tuotanto ja rajallisempia tavoitteita. Minua alkoi joskus kiinnostaa tämmöinen ihminen kuin Hans Henrik Boije, joka oli kuningas Kustaa III:n ystäviä ja perusti Tampereen kaupungin. Hän oli Hämeen ja Uudenmaan läänin maaherra. Hyvin merkillinen ihminen, hän sai lahjuksia sekä Venäjältä että Ranskasta, mutta selviytyi kaikesta tästä keplottelusta ja oikeudenkäynneistä. Muutettuaan Ruotsiin hän alkoi polttaa viinaa ja joidenkin tiliepäselvyyksien takia menetti maineensa. Ihan kuin joku mafioso, oman aikansa Al Capone joka mitättömän verorästin takia jää nalkkiin. Hän perusti kehräämöteollisuuden Tampereelle ja oli monella tavalla edistyksellinen, perusti lasten orpokodin. Hän oli vapaamuurari ja erityinen Suomen ystävä. Minä näkisin Boijen tällaisena vapauden ajan poliitikkona. Minulle on jäänyt yliopistoajoilta hiukan harrastusta historiaan, ja minua kiinnostaa tällaisten pienten yksiköiden niin kuin vaikka yhden mökin historia Minähän kirjoitin meidän mökin historian tuossa puutarhakirjassa, se on mikrohistoriaa joka on hyvin lähellä. Minkälaisia nauloja on käytetty, minkälaiset ikkunanpuitteet, selvitetään miten ikkunat jäätyy talvella. Kun minä asun siinä, niin on mielenkiintoista edes vähän yrittää ymmärtää ketkä ovat ennen asuneet siinä talossa. Etevämmät tutkijat ovat auttaneetkin minua, esimerkiksi dokumenttien löytämisessä. Kirjoitin Tampereella yhden taloyhtiön historian, yhden korttelin historian jääkaudesta meidän päiviin. Se oli ehkä sellainen esityö, josta sain hiukan metodologista taitoa. Paikallishistoria on ihmisen identiteetin kannalta tärkeä. Harrastin kotiseutukerhoa osakunnassa ja olin perustamassa kotiseutumuseota, paikallishistoria on pitkäaikainen harrastukseni. AA: Miten ystäväsi Erno Paasilinnan käsitykset vaikuttivat omaan kirjoittamiseesi? VK: Ernolla oli aika pessimistinen ja kriittinen näkemys siitä, mitä kirjallisuus voi saada aikaan. 60-lukulainen ajatushan oli, että me tehdään elämä uudeksi, tai niin kuin joku Rimbaud tai surrealistit ajattelivat, etsitään todellinen elämä. Erno ei tällä tavalla asettanut suuria tehtäviä kirjallisuudelle, mutta hän oli hyvin ahkera ja julkaisi koko ajan ja katsoi, että kirjoittaminen on työtä. Hän oli myös satiirikko, hän havaitsi asioita jotka olivat hänen mielestään väärin ja alkoi irvailla. Hän sanoi sen, mitä toiset mutisivat nyrkkiinsä. Ja erinomainen stilisti, hänen lauseensa oli iskevä. Hän puhui aina hyvästä lauseesta, se oli minusta vähän otavalainen iskulause. Kyllähän lause on perusyksikkö, jonka pitäisi olla selkeä. kerberos 28 29

16 Tämä kirkkaus on klassinen ihanne, claritas. Ja minullakin on alusta asti ollut vähän samanlainen käsitys siitä, millainen lauseen pitäisi olla. Sen pitäisi tehdä voimakas vaikutus lukijaan, ja olla myös intensiivinen, ja siihen liittyy tiiviys ja turhien sanojen karsiminen. Me keskustelimme loputtomasti Ernon kanssa kaikista mahdollisista asioista, myös ajankohdan poliittisista tapahtumista kuten Chilen vallankaappauksesta. Tapasimme kahdesti vuodessa noin viidentoista vuoden ajan ja kävimme pitkiä keskusteluja. Erno ei koskaan mennyt stalinistien hurmioon mukaan, hän oli neuvostokriittinen, mutta ennen kaikkea hän arvosteli omaa yhteiskuntaamme ja sen heikkouksia. Ernolla oli kolme veljeä jotka olivat sosiaalidemokraatteja, ja hän vitsaili niin kuin sodan käyneet, että hän oli kolmen haavan mies. TH: Puutarhassa -kirjassa vertaat puutarhaa ja kirjallista teosta toisiinsa. Puhut puutarhasta tekstinä. VK: Ystävälläni Juhani Salokanteleella on Tuuloksessa talo, jonka remonttia olen seurannut. Hän sanoi, että samalla vaivalla jonka hän käytti taloon, olisi saanut kirjan kirjoitettua. Se vastaa jotakin ilmestymätöntä teosta. Mutta tietysti tämä on henkevämpi tulkinta, että olemme kirjoittaneet luontoon oman kädenjälkemme. Sillä on yhteys postmodernistien ajatteluun, että ihminen kaikilla toimillaan kirjoittaa luontoon historiaa. Ei se itse asiassa pelkästään postmodernistien ajatus ole, vaan se oli jo marxisteilla ja Shakespearellakin. Tältä kannalta on kiinnostavaa, että lukutaito on ollut sellaista toimintaa, jolla on yritetty tulkita luonnon merkkejä. Esimerkiksi Kiinassa hiekkaan painuneita linnunjälkiä on yritetty lukea kirjoituksena. On kuumennettu kilpikonnan kuoria niin, että niihin on tullut halkeamia, ja oppineiden tehtävä oli lukea ennustuksia näistä kirjoitusmerkeistä. Kiinalainen ajattelutapa lähtee siitä, että ihminen muutenkin yrittää lukea luontoa. Roland Barthes on näistä hara- kanvarpaista kirjoittanut kirjassaan, joka on suomennettu nimellä Tekstin hurma. Minuun tämä kiinalaisten näkemys on tehnyt vaikutuksen. Jonkinlaisia merkkejä siitä on tietysti meidänkin kulttuurissa. On luettu taivaalta eläinten kuvia, niin kuin joutsenen tai karhun. Toinen puoli asiaa on tietysti se, että ihminen humanisoi luonnon niin täydellisesti, että alkuperäistä luontoa ei enää ole jäljellä muuta kuin katkelmina, jotka on erikseen säilytetty. Kaikki alkaa olla täyteen kirjoitettu. Yritän tällaista yleistä pohdiskelua kesäpäivinä kun on aikaa, siinä on sellaista yritystä luonnonfilosofiaan. Puhun kirjassani Aatamista, joka tavallaan sai puutarhurin viran. Olen lueskellut sellaista kirjaa kuin Daoism and Ecology. Yliopistoissa yritetään luoda siltaa menneiden aikojen filosofioiden, uskonnon ja ekologian välille. Esimerkiksi taolaisille on olemassa pyhiä paikkoja, vuori voi olla pyhä. Ympäristö voi olla pyhä, ja ihmisen tehtävä siinä on paljon mitättömämpi kuin puutarhurin. Jonkun kerran minä mainitsen kirjassani kivien laittamisen asetelmiin, se on zenbuddhalaista toimintaa. Siinä kirjassa on paljon kirjallista taustaa. Se yrittää olla kepeä, minä yritän pitää sen mahdollisimman maanläheisenä, koska en ole ammattifilosofi enkä yritä luoda aukotonta maailmankuvaa. Se on vain yhden ihmisen kokemus. Pohdiskelen siinä tällaisia, että kun astuu jalalla maahan, niin kuinka paljon pieneliöitä siinä tuhoutuu. Ihmisen olemassaolon hinta on yksi kysymys, isoja ja vaikeita asioita joita yritän käsitellä pakinan tyyliin. Esa Mäkinen kerberos 30 31

17 Aleksi Ahtola Parin virkkeen mittainen päivä Elämän karnevaali on niin lyhyt, ettei kannata uhrata aikaa naamioituakseen. Aforismeja on niin helppo lainata, että niistä pitäisi saada kolminkertainen kirjastokorvaus. Muuttolinnut eivät kanna kirjalaatikoita asunnosta toiseen. Viisaat, sivistyneet linnut. Globalisaatio tekee maapallon pieneksi. Ajatteletko koskaan, kuinka pieneksi? Haluan mustan, mustan naisen. Muita ei pimeässä maailmassa ole. Haluaisin maata hänen kanssaan. Puoli hehtaaria riittää. Ruuhka on mielenosoitus vallitsevan järjestelmän puolesta. Kuka haluaa todellisuutensa raakana on todella kovaksikeitety. Casanova lävistää perhostenkeräilijän tavoin kohteensa. Lentävätkö perhoset hänen maailmassaan? Otsikko: pyöreä takamus on taas muodikas. Miten niin taas. Iltalehtimiehet eivät ymmärrä klassikoita. Keltaiset lehdet voivat pudota vain alaspäin. Kahta ei kannata surra: pohjaan palanutta puuroa ja mykkäfilmejä katselevaa kuuroa. Laskuhumala. Pahinta laskuissa on niiden maksaminen. Joko optio tai vekseli. Kirjoittaja toivoo muistamista tai unohtamista. Aforismi parin virkkeen mittainen päivä. Jos on. Vasta humalassa monen todellinen persoona paljastuu. Miksi ihmeessä he eivät aina ole selvin päin? Kirjasodat ja lumisodat sulavat sotijoiden kyllästyttyä. Narsistin pahin painajainen on, että hän joutuu kuuntelemaan rakastamaansa ääntä yksin. kerberos 32 33

18 Hanna Maria Kinnunen Runoja Katson päivämäärän sanomalehdestä. Ei ole itsestäänselvyys muistaa missä yö vaihtuu aamuun päivä toiseen päivään. On opeteltava seisomaan pölyisessä rinteessä kun tuuli säveltää heinien uniset korret siivekkäät. Arvokkaimmat ajatukset tulevat illalla kun nostan kämmenelleni kynttilälautasen ja sen pohja on vielä lämmin. Opeteltava jokainen ilmansuunta paljaaseen metsään karkaava linnun laulu valo, joka lukee puiden nuotit. Istun hiljaa pimeään verhotussa huoneessa; laivapullossa, sikiössä. Tämän lämmön puhun nopeasti ympäri tuuli pukee verhoista leninkiä. Kirja nukkuu selällään jokin sen sisällä kirjoittaa unessakin. Ehkä juuri siinä kohdassa, missä käsi lämmitti sohvaa on jotain onnellista. Tuuli aukaisee oven saavun sitä vastaan. kerberos 34 35

19 Kuu on vanha mies joka istuu portailla ja laskee jäätyneitä marjoja. Yö on tullut puolittain sisään öljylampun lämmittämään huoneeseen. Pimeys on kääntänyt selkänsä ikkunoista näkyy yksinäinen niska. Kulhossa sulaa kuumeisia illallistähtiä. Lauantaina kaikki hiljenee taivas on linnuista tyhjä. Siinä mistä viikonpäivät menivät sataa nyt valoa. Valon alle toivon venäläisiä nukkeja omenapuun, karkkikioskin. Kun olen tarpeeksi katsonut tapahtuu vastareaktio. Taivas imee valon pilvistä silmän kehä sulkeutuu. Ikkunaan jää hengityksen siirtokuva. Pimeää kantava siipi sulka lävistää sydämen muste kirjailee kuun suonet. Huoneet on liitetty seinillä miksi siis eivät ihmiset niin kauas kuin kuolema erottaa. Eikä sekään kuolema tule vastaan kirjastossa tai kadulla. Silloin katsot kenkiesi kärkiä pilvien kiitämiä lammikoita. Sillä aikaa kun odotan että soittaisit minulle tuulisia lankoja pitkin, joiden lämmössä varikset viipyvät. Sillä aikaa kun odotan tuuli muuttaakin suuntaa vie sanat ja linnut mennessään. Sillä aikaa kun odotan ehdin kiintyä moneen kirjaan metsän ikkunassa kypsyvään hämärään. kerberos 36 37

20 Päivä menee teekannun muotoon vien pääskysenpesän ulos kiillotan aurinkoa viileää posliinia. Nurmikon pehmeät kasvot nukkuvaa unikonkorvaa, hidas vene. Otan syliin muistojen kotipihan jäätyneen vadelman lämmitän. Mitsumasa Anno: Olen ajatusteni vanki Pesen vastasyntyneen kukkavedellä päälaen avautuvan sipulin. Monivuotisten tilalla on kuolleita eläimiä hiljaista multaa, tyyntyneet kehäkukat. Yö katsoo valon kirjan sivulta ja puhuu sen sanat. Puolikas ikkuna avoinna sen laudalla kaksi linnunjalkaa. Yö puhuu kellon ympäri sekoittaa viisareiden tahdistimen. Lumi heittää maitoa ikkunaan ja hetken on katseeni valkea metsä tuuli käymässä kotiin. kerberos 38 39