Pojat / Pojkar / Boys ANN-MARI HUHTANEN

Transkriptio

1 Pojat / Pojkar / Boys ANN-MARI HUHTANEN

2 Kyl mä väitän, että tää on muuttotappioinen kunta. Tääl on niin kova työttömyys. Mut junat menee Helsinkiin, ja ilmasekskin pääsee. Oon maksanu vaan kerran. Tuli yks muija mukaan, extempore lähdettii, ni silloin maksoin liput. Vittu just sen kerran ei kysytty! Eka me hengailtii puistossa. Siel kulkee paljo neekereitä niitä tölkkejä keräämässä ja vittu ne oli ilosii, ku säästettii niille ne tölkit. Siin oli yks tosi mukava. Kuunneltii vähän sen juttua, se elättää sillä sen perhettä, siis oikeesti. Kerättii taskuista sille sit kaikki hilutki. Sit ku päästii minne piti, tupakkastorelle, se oli suljettu poikkeuksellisesti tuntii aiemmin. Yöhön me sit mentii. Oltii baareissa pilkkuun, paitsi se muija, se on alaikäinen, joten se hengas jonku jätkäporukan kaa siinä terassin vieres. Kerran se yritti sisään. Mut ei päässy. Ville K., 21, toukokuu 2015

3 Me saatiin tää mutsin entinen kämppä raivattua mun luottoystävän kanssa. Se tulee hetkeks asuu mun kaa tänne, vähän niinku kämppis. Ruokapalkalla saa olla, se käy vallan mainiosti. Se asuu mutsillaan vieläkin, mun ikäinen, kun se sairastu syöpään. Sillä oli kiveksissä syöpä, ja se oli levinny vatsaan. Aika kivalla huumorilla se sen ottaa. Kun se kives leikattii ja hoitaja kysy millaset kassit laitetaan, niin se sano et mahollisimman isot. Sanoin että oikein. Jos menettää isyyden, eikä voi saada lapsia, pitää saada mahollisimman isot tilalle. Tää on tosin molemmille väliaikaista. Mä oon kaukosuhteessa mun tyttöystävän kanssa, mutta syksyllä muutetaa yhteen. Tätä ennen asuin yhteisö- ja tukiasuntolassa. Tykkäsin kämpästä ja ehin asua siellä kolme kuukautta, mut meni vähä sukset ristii sen yhteisön kanssa. Ite en tykkää siitä että joku hengittää koko ajan niskaan. Tuli olo et oonks mä joku kehari, kun oon täällä. Mut ohjattii sinne, kun pääsin tossa sairaalassakin käymään viime vuoden keväällä. Työttömyys flippas mun päässä. Nukuin päivät ja valvoin yöt. Rupesin vaan ryyppää älyttömästi ja harrastaa irtosuhteita kauheesti. Kolmen päivän ryyppyputken jälkeen menin sit päivystykseen krapulassa. Kysyivät miten menee, kuultii ettei kovin hyvin. Mä sanoin että en oo nukkunu kahteen päivään, ryypänny vaan. Ne sit sano että näkis mielellään tollasen kaverin vielä hengissä, että jos jäät tänne, ja kävi hakee psykiatrin. Jäin sinne sit lepuuttaa pariks päiväks. Laitettii samalla raha-asiatki kuntoon. Mullei oo alkoholiongelmaa mut olin niin masentunu ku en tehny mitään. Elämä ei tuntunu arvokkaalta. Näin jälkikäteen voin viisastella et se romahdus johtu siitä, kun olin ensin tehny niin paljon töitä. Viis vuotta kouluu ja töitä, yhestoista paikassa töissä sen aikana. Sit valmistumisen jälkeen, kun työt loppu ja tuli loma, huomasin että oon ihan loppuun syöty. Jäin sitte paikalleen. Yhtäkkiä kaikki muuttu stressistä siihen, ettei tehny mitään. Ei se kovin kivaa ollu. Voin sanoo että työttömyyskin on ammatti, ehkä jopa se kaikkein raskain. Kun ei ole muuta kuin aikaa, joutuu miettimää paljon enemmän kuin jos olis töissä. Se on raskasta. Olla tekemättä mitään. Sitä toivoo, että vähitellen sais jotain valoo tähän touhuun, pitäis päästä tähän tilanteeseen ite sisään. Voihan se olla, että se roihahtaa yhtäkkiä tuolta, se on iha mahollista. Joten pitää vaan miettii enemmän. Mä katson asioita aina positiivisesti. Vaikka välillä mä oon, että ei hitto mitä mä täällä teen. Mutta ei tää voi näin pitkään jatkuu. Jos haluu arvoo itelleen. Siis se mikä oot ammatiltas, antaa sulle ihmisarvoo. Ja se mitä teet, määrittää kuka olet. Siitä sit syntyy se eriarvo ihmisten välille. Moni asia riippuu tietty ihmisestä itsestään. Mutta on myös tuurista kiinni. Ite kelaan että tässä yhteiskunnassa ei nallekarkit mee tasaisesti. Ville-Petteri, 22, toukokuu 2015

4 Mä en puhunut siitä kellekään. Kai se johtu häpeästä. Ja siitä kun se sano, ettei kellekään saa kertoa. Toisaalta, ku ei ollu ikinä ollut normaalia perhe-elämää, eihän sitä edes tienny, että onks tää oikeesti outoa sitte. Ei lapsi osaa kyseenalaistaa, lapsi tottuu. Mutta oon mä tuntenut vihaa. Ei ne ollu pätevii vanhemmiks, eikä niiden ois pitäny tehdä lapsia. Oon kuitenkin oivaltanu, että viha on vahva tunne, se syö käyttäjäänsä sisältä päin. Siks se pitää yrittää suodattaa pois. Ettei jää patoumia. Viime aikoina oon lukenu paljon itsensäkehittämisoppaita. Hakenu sieltä toisenlaista maailmankatsomusta, jotta ne esimerkit mitä mulla on, ei olis niin negativisia. Ei elämästä tarvii tehdä niin vaikeeta, kun ne teki. Ei kaiken tarvii olla draamaa. On toisenlaisiakin maailmoja. Niko, 22, toukokuu 2015

5 Mul on aina leathermani mukana. Ja sä varmaan huomasit, mulla on tossa oven vieressä veitsi naulakossa. Et jos joku yrittää tulla oven läpi, on vähä kättä pidempää. Ja jos ei muuta, mulla on toi lätkämaila tossa. En kyllä keksi mitää syytä miks kukaa tulis tänne. Ville K., 21, toukokuu 2015

6 Laitoksessa ne kutsui mua Nalleks. Just ku pitää aina välillä murista, mutta muuten oon tosi lempee. Mut heitettiin ekaa kertaa sinne, kun olin seiskalla. Mut oli erotettu koulusta, koska en osannut käyttäytyä, mutta silloin ei ollu vielä mitään aineita, vaan vähän jotain bissettelyä, pillerii ja viinaa ja kellarikoppien läpikäymistä. Kerran jäin sit kiinni. Mua pari vuotta vanhemmalla naapurin tytöllä oli talon kellarikopissa joku Iittalan lasikokoelma, jota se keräs ja toivo aina synttäreinä ja juhlapyhinä sukulaisilta. Pöllin sen, tyhjensin muitakin koppeja, ja laitoin yhteen kiljut käymään. Kun tulin yks päivä kotiin, siellä oli poliisit repimässä koppia auki. Kiljut oliki menny yli ja haisi tosi pahalta. Äiti kysy, myönsin, ja mut vietiin psykologisiin arviointeihin Vaasan Huutoniemelle. Todettiin, etten oo psyykkisesti sairas ja alko parin kuukauden laitosreissu. Kun pääsin kotiin, olin aika nätisti vuoden verran. Kunnes taas. Eka me poltettiin Jeren autotallissa pajaria. Sit dyypattiin opiaatit ja stimulantit ja psykedeelit, ja oikeastaan mitä vaan sai käsiin. Tärkein juttu oli, että on hauskaa. En kestäny tylsää. Siinä meni pari kesää aika vauhdikkaasti, meitä oli tosi hauska kaveriporukka, sellainen 5 10 tyyppiä, kaikki tunsi toisensa pitkältä ajalta. Sit ainaki kolme meistä lähti laitokseen. Mäkin. Eka lastenkoti oli aika löysä paikka, ei siellä ois pitäny olla päihdenuorii ollenkaa. Mulla oli kai vähän epäammattimainen sossu. Ne tuntu ajattelevan, että koska oon niin kiva nuori mies, en voi tehdä mitään tyhmää. Siellä ollessa sain opiskella, ja ekaa kertaa koulussa oli kivaa: Photoshopatessa saatto mennä pariki tuntia. Oli hämmentävää, ettei tarvinnukkaan 20 minuutin välein nousta tuolilta tyhjentämään terotinta, niinku peruskoulussa. Jo sillon mutsi oli epäilly ADHD:tä, mut sille sanottiin vaan, että joo joo kaikilla teini-ikäisillähän se on. Olin kuulemma villi vaan. Joo, oli kivaa. Viikot olin asuntolassa, viikonloput lastenkodissa ja joka maanantai mentiin terveyskeskuksen seulojen kautta takas asuntolaan. Kunnes kerran ne vei yllätyksellä sunnuntaina. Koulunkäynti loppu siihen, mut huostaanotettiin ja siirrettiin suljettuun laitokseen. Siellä ei ollu mahollista käydä koulua, joten no, mitä me tehtiin? Syötiin ja hölmöiltiin, piirreltiin seiniin. Se on silleen, että kun konnat laitetaan yhteen, niin sit ne vaan vaihtaa informaatiota, miten konnailla salaa. En muista koti-ikävää. Totta kai ois ollu kiva olla kotona, mutta on vaikea kuvitella elämää ilman laitoksia. Ei se ollu ikävää tai kivaa, olin vaan, joten en mä ole katkera mistään. En, vaikka viimeisessä oli kamerat ja kalterit. Siellähän oli kaikkein hauskinta, oli hyvät ohjaajat, jotka vei meitä kaikkialle. Ja äkkiähän sitä laitostu. Kun täytin 18 ja muutin omaan kämppään, pari viikkoo olin iltaisin ihan pihalla, että tääl on hiljasta ja valot päällä, pitääks mun laittaa ne valot pois, pitääks mun laittaa TV pois, mitä mun pitää tehdä. Ja se, että oli oikeesti yksin. Sitä meidän entistä kaveriporukkaa ei ollu sellasenaan enää tallella. Jotku kuoli, jotku on linnassa ja jotku vähä skarppas. Mä koen että mä oon se joka skarppas. Joonas, 20, toukokuu 2015

7 Olin tos toissa kesänä Italiassa semmosella meditaatiokurssilla. Oli sellane vaihe itellä. Olin just eronnu, oli ne kaikki paskat siinä laitosajat ja muut, joista ei pystyny puhuu, ja kelasin et voisin muuttaa mun elämän, halusin edes jostain kiinni. Meitä oli siellä joku 50, mä niitä nuorimpia, ja yks päivä se vetäjä sano että nyt meette kontilleen ja leikitte kissaa. Ja mitä tapahtu, ei halleluja, sä voit saada 50 ihmistä miukuu! Ja sit leikitte koiraa... Toisena päivänä taas otettiin parit, laitettiin toisillemme kasvomaalit, ja reivattiin vaan. Vaatteita sai ottaa pois omantunnon mukaan, jonka jälkeen piti sulkea silmänsä. Mulla oli shortsit. Kerran mä silti kurkkasin, vähän vaan. Siellähän oli mimmit ihan alasti! Olin ihan et ei vitsi, mihin mä oon tullu tää on niin siistii! Pointti oli siis se, et koska länsimaisen ihmisen on niin vaikee istuu ja tyhjentää pää, sitä pitää tyhjentää kaikilla muilla konsteilla. Piti irtautuu sellasest mä en viitti, mä en kehtaa, sai tulla niist vittu rajoist ulos. Se oli vapauttavaa. Muuten, mä en kerro tästä kaikille kavereille edes. Jos kertosin, jengi leimais, et mis vitus sä oot ollu, toi on sairast. Ku olin ollu siellä viikon, multa loppu rahat. Se ois kestäny viel kaksi viikkoo, mut olin maksanu jo puoltoist tonnii, ja mietinhän mä et olin tehny duunii jossai suurtalouskeittiössä vaan, jotta pääsin pillittää viikoks jotai paskaa mitä mul on sisällä. Mut ei tommost saa Ja kyl mä muutuin sen reissun aikana tosi paljon. Tai en mä tiiä. Ei sitä voi selittää. Täällä mä olin vähä syrjäytyny, siellä kaikki rakasti. Ja kyl mä jonkin aikaa sen jälkeenkin meditoin. Vaikka nopeestihan se menee siihen samaan vanhaan paskaan. Ku lähet sieltä, oot et uus elämä Mut toisaalta, oli se iso kokemus. Ville H., 20, toukokuu 2015

8 Mä haluaisin näyttää yhden videon, jonka kuvasin päivää ennen. Kuvasin sen muistoks. Muistoks muistoks, muistoja niin hyvässä ja pahassa. Tossa on siis mun lapsuudenkoti. Tollanen rivitalo, kakskerroksinen, 89 neliötä, vähän takapihaa, talo johon Kätilöopistolta tulin. No niin, näetkö? Tossa on yläikkuna. Minun huone. Asuin siinä 24-vuotiaaks. Ja tässä on meidän pienet käytävät juuri ja juuri mahtuu välistä kävelemään. Sitten keittiö. Eihän sitä uunia uskaltanu loppuvaihees ees käyttää paloturvallisuuden takia Nyt kamera vähän heiluu, mut tässä vessa. Sekin ihan täynnä. Kyl siellä pysty käymään, mut isot ihmiset ei. Sitten on meikäläisen huone: sänky, tietokone, telkkari. Nukkuu sä pystyit, sänky oli sen verran tyhjä, ja tietokoneella istuu. Sit yhellä kulmalla oli telkkari. Mut kyl loppuvaiheessa piti avata pullo aika tiuhaan, että sitä kesti. Oikein hitaasti kuvasin, huomaat varmaan, ku kelasin et huomenna tulee se lähtö. Syynä oli paloturvallisuus, vuosi oli Poliisit palokunta poliisit palokunta, niin meni monta monta vuotta. Kymmenen. Isännöitsijäkin kävi välillä, ja sosiaaliviranomaiset. Tota mä kaipaan. Ku oli ikkuna auki, tuuli sisään kesäisin ja linnut lauloi. Ja toi lehtien kahina noista puista, mikä kuului ku aamulla heräsi. Oisko se noissa huoltotöissä sitten selvinny. Ja pihassahan se jo ensimmäisenä näkyy, totta kai. Sen jälkeen ne vaatii nähä sisukset. Sit tulee ukaaseja. Ja aina mutsi ehti siistii vähä ja nonni, eihän tässä mitään. Ja sama rata jatku. Kunnes lopulta tuli häätö. Kylhän ne naapurit sitä kesti. Sanotaan vaikka niin, et jos ne joskus tarttes pyöränosan, iloisesti ne tuli sen hakee. Mut 60 prossaa lopulta oli ihan mulkkuja. Kato ku mutsi tykkää keräillä kaikkee. Hamstraa. Sille ei yksi pari riitä, pitää olla kolme samaa. Mutta se meni vähän yli siinä sitten. Suuri osa tosta tavarasta oli käyttökelpoista vielä, kierrätyksestä, ihmisten roskiksista, ympäriinsä. Mutta ku se ei laittanu sitä eteenpäin. Ku koti täyttyi, se alkoi täyttää varastoja. Niihinhän sillä menee nykyään omaisuus. Kun mä olin 10, se oli vielä jossain määrin hallinnassa. Joku muutama kaveri kävi sillon vielä joskus kämpillä. Mut ei ne yleensä sit tullu uudestaan. Sit se vuosien varrella pahentu. Meni niin pahaks, ettei pystyny kutsuu ketään kylään. Ei mulla sillon tosin ollu enää frendejäkään. Olin koulukiusattu. Olin ujo. Vasta kymppiluokalla avauduin ihmisenä. Olihan meillä jotain todella hienookin, mitä monella muulla suomalaisella ei oo. Täytettyjä eläimiä monen tuhannen euron arvosta. Kato mäyräkin siellä ja. Ne on faijan kämpässä tallessa. Kyllähän sitä jokainen yritti sanoa. Välillä siitä oli hirvee sota ja tappelukin. Että vähennä tavaraa, vähennä tavaraa. Remontin aikaan aina tyhjennettiinkin. Mut kummasti ne sit vaan aina käveli sisään. Monimutkaista. Kyllä mä tiedän, että se on sairaus. Tai en mä tiedä. Tunnetilan täyttämistä, osittain ainakin. Pula-ajat ja muut on yks, mikä on voinu vaikuttaa. Ei enne ollu niin että kaikki voi mennä kauppaan ostamaan. Ja nyt ihmiset heittää saman tien menemään vaan. Se on nykyään kumma juttu se tavara. Sitä on liikaa. Itse kullakin. Mullakin. Oon saanu tarpeekseni. Mutta toi nyt oli vaan yks osa tarinaa. Tää ois päättymätön tää tavaratarinameininki. Mikko, 28, toukokuu 2015

9 Ehkä se oli nuorempana, ehkä 10 vuotta sitte. Vuonna 97, ku kaikki oli jeejee, lapsi vielä. Oli mun synttärit. Broidi piti. Sittemminhän se on alkolisoitunu, mut sillon oli pullaa oli kakkuu ja oli mehua. Mä pelasin tietsikalla, ja se toi sapuskat siihen. Ei tarvinnu funtsii, ei ollu rahahuolii, ei ollu mitää. Enne oli paremmin. Niin se sanoo. Oon aika varma siitä. Mikko, 28, toukokuu 2015

10 Kesäkuun puolivälissä tuli kirje: mä pääsin sinne kouluun. Oli kyl aika surrealistinen fiilis. Tosi iloinen. Lähdin heti Sylvialle, niin oli etukäteen sovittu, koska se halus olla ensimmäinen, joka kuulee. Häntähän ei tosiaan saa sanoa mummoks. Nyt mä elän aika nätisti. Käyn koulussa, treeneissä ja kotikissailen. Syön terveellisesti. En oo itse asiassa syöny kolmeen kuukauteen yhtään pastaa, riisiä tai leipää, enemmän vaan vihanneksia, juureksia ja lihaa. Oon myös aika päihteettä. Jo kesän lopussa alko tuntuu, ettei se oo sen arvoista. Jos pidän hauskaa yhen vuorokauden tai kaks, mul on paska olo seuraavat neljä viis vuorokautta. Pää ei kestä, en pysty toimimaan. Nyt nautin enemmän tästä pärinästä mikä seuraa ruokavaliosta, thainyrkkeilystä ja siitä, ettei tarvitse morkkistella, koska en oo ollu koulussa tai hoitanu jotai, mitä ikinä. Muutenki oon paljon pirteempi, saan asioita aikaan. Voin hyvin. Tiesin kyllä koko ajan, että jossain vaiheessa pitää lopettaa. Ikuisesti ei voi olla viihdekäyttäjä. Sitä vaan valehtelis itelleen. Ja muutenki. Mut nyt mul on hyvä syy, miksen enää touhaa. Pidän siitä mitä teen, ja niistä ihmisistä. Kun koulu alko, sitä tajus miten kivaa olikin kuulua johonki ryhmään. Tai yhteisöön. En ollu aatellu että sellaista kaipais. Joten ois ihan kiva olla niiden silmissä minä, enkä päihdeongelmainen minä. Joo, tää oli ehdottomasti tarpeeseen. Joku onnistumisen tunne. Silloin kun muutin Helsinkiin, oli jotain samaa. Tavallaan ajattelin, että nyt mä etenen. Mut sit jäinki junnaamaan pariks vuodeks. Tuntu että elin sykleissä. Kesäloma päätty aina vasta tammikuussa, ja sitten ku sai vihdoin ittensä keväällä liikkeelle, tulikin pian taas kesä, jolloin piti palkita ittensä. Ja sama rundi uudestaan. Siihen menee syvälle, jossei oo töitä, tai mitään. Tänä syksynä on tuntunu, ettei tarvii enää kiertää sitä ympyrää. Ei tunnu asiat enää mahottomilta. Tuntuu, että mä valmistun tuolta ja niin. Joonas, 21, joulukuu 2015

11 Mä oon niin kyllästynyt tähän mun omaan äänensävyyn. Vittu. On ollu tosi sekavaa jotenki, ei oo jääny mitään taskuun. Oikeestaan tammikuust lähtien on ollu tunne, et pitäis kääntää uus sivu. Mut tuntuu, ettei sitä oo ikinä mihinkään tyytyväinen. Mä kyl tiiän että kyllästyn asioihin nopeesti. Etin ja etin, teen ja kokeilen. Mähän oon aloittanu opinnot jo neljä kertaa, kokeillu kolmee eri alaa. Aina silti alkaa ahistaa, ja haluun pois. Ehkä se on sitoutumiskammoa. Suurin ongelma silti kai on se, etten mä tiedä mitä mä oikeesti haluun. Tai sen tiedän, että tänne mä en jää, mut muuten. Pakko kyl sanoo, että toi jälkihuolto on ollu karhunpalvelus. Tullu massii tilille, ilman mitään. Hyvä että se nyt loppu. Sitä vaan haluis, että asiat ois jo muuttunu. Ville H., 21, joulukuu 2015

12 Viimeinki joku suostu puuttumaan siihen. Lääkäris tuli ravattuu nii perkeleesti, ku eihän ne ottanu tosissaan ku tosiaan mulla oli vähä useampaa ainetta veressä ku olin ottanu sen yliannostuksen ennen ku menin sinne osastolle, joten mut oli monipäihderiippuvaiseks leimattu ja eihän ne luottanu ja ku ahistukseen on vaan yhet kunnon lääkkeet, bentsot, mitä ne ei voinu määrää mun taustan takii. Mutsi makso mut kerran yksityisellekin, mut ei siitä nyt sen enempää. Olin tosiaan käyny yhel toisel lääkäril pitkään ja se oli kuunnellu tarinaa ja pyys sit yhen psykiatrin siihen, joku vanhempi mies joka oli ollu vankilalääkärinä, ja se sano et aika selvä juttu. Helpotti heti. Nyt voi käydä kaupassa ja mennä bussilla ilman, että miettii liikaa koko ajan mitä muut ajattelee. Periaattees se meni niin, että mitä ikinä teki, sitä näki ittestä sen huonoimman kuvan mikä ikinä se onkaan ja ajatteli, että muut ajattelee susta niin. Ne laitto masennuslääkkeetki kylkeen ja oon kyl vähä skeptine noist mut ku auttaa, niin mikäs siinä. Joten elämä tuntuu nyt iha hyvältä. Mä oon duunis, Lidlis. Koulu on taas tauolla, pelastusopisto toki vielä mieles. Jääkiekkotreenei pari kertaa viikos, eilisiltana kävin viimeks neppailee ulkojäillä ku tulee ilmaseks. Mut siis ihan jees. Jos siis laskee pois sen ku ikinä natsaa noitten naikkosten kaa, ku ikinä kukaan osaa puhua suoraan. Mut ei ihmeitä. Normielämän ongelmii. Ville K., 22, tammikuu 2016

13 Mun haaveet on aika perussettii. Työnteko ei kyl oo niitä. Tai miten mä, ku ei mulla oo elämässä mitään rutiineita, ei oo ikinä ollu. Ehkä jos se työ ois mieluista. Ja jos siellä työpaikalla ois hyvä ilmapiiri. Hyväksyttäis kaikenlaiset ihmiset, eikä ketään kiusattais. Toi Vihreän Oksan Werstas oli sellainen. Olin sielläkin kuntouttavassa työpajassa, kolmessakin jaksossa. Kyllähän ne kaikki kurssit tuntu hyvältä, tykkäsin, varsinkin alkuvaiheessa. Mut ku ne loppuu, eikä kuukauteen pariin oo mitään, sitä palaa siihen samaan. Samat asiat menee ympyrää. Niinku atooppinen iho. Vaan pienet asiat muuttuu. Pitäis tulla isoja. Nythän ne tosiaan miettii, pistääks ne mut varhaiseläkkeelle. Tammikuussa tulee tieto. Joten joo, tää on tällaista, hiljaiseloa. Ja ei kai siinä, tuun toimeen pienellä. Minimillä. On työmarkkinatuki, pieni osa tulee sossusta ja sit asumistuki. Vuokran jälkeen käteen jää suunnillee 485 euroa kuussa. Ai mikä se perussetti ois? Oma talo jossai, oisko Sipoossa, suht koht lähellä, ajomatkan päässä. Ois oma piha, et vois rakentaa oman puutarhan. Laittais omenapuita. Pensasaidan. Elelis siel rauhassa. Mut ei yksin, ois joku muukin. Ehkä seuraavassa elämässä sitte. Mut hei, eteenpäin. Mikko, 28, joulukuu 2015

14 Mä meen duuniin. 25. päivä aloitan. Varastotöitä, kierrätyskeskuksella. Aika pitkälti semmosta tavaroiden vastaanottamista ja lajittelua. Pääsen eka työkokeiluun, ja jos se kolme kuukautta menee hyvin, ne ottaa vakituiseks. Tai tälleen ne sano, ja ne sano myös, että olivat kuulleet musta hyvää. Olivat soitelleet entisille työnantajille, luulen. Mut jep. Tämmöstä. Tänään kävin testeissäkin ja mitä oon käyny sairaanhoitajan kaa juttelee, ne sanoo et alat olla aika terve jätkä. Joten iha jees. Tai oikeesti, on mulla ihan helvetin hyvä fiilis. Alkaa asiat korjaantuu pikku hiljaa. Tai on korjaantunu jo. Ville-Petteri, 23, tammikuu 2016

15 Mä oon seurustellut yhen päivän. Kävin treffeillä, se oli eka kerta, toissa viikolla itse asiassa. Se tyttö oli pikkasen mua vanhempi ja opiskeli yliopistossa. Me tavattiii netissä. Aika pitkään juteltii, kunnes sovittii, et tavataan Helsingissä sushi-ravintolassa. Se oli iha kivaa. Ekaks jännitti, mutta ku juteltii ja tällee, tultii toimeen iha kivasti. Se oli rauhallinen ja mukava, ja oli meillä yhteistäkin. Molemmat pidettii sushista ja käsillä tekemisestä. Ei se sit kuitenkaan syttyny siitä sen enempää, jäi vähä lyhyeks. Se sanoi, et nyt ei tunnu siltä, että tavattais uudestaan, ettei sitä kiinnosta ja muutenki on kiire gradun kaa. Olihan se harmi. Mut oli kiva käydä. Kun mä en oo kovin sosiaalinen, aina ollu silleen introvertti. En nyt sanois, että oon kärsiny siitä. En mä ahdistu yksinäisyydestä. Mutta oon mä joskus sitä tuskaillukki. Kyse ei oo siitä, etten mä luottais ihmisiin. Mun on vaan vaikea lähestyä muita. Muiden taas voi olla vaikea lähestyä mua, sillä voin vaikuttaa etäiseltä. Haluaisin mä silti löytää ihmisen, jonka kanssa on kiva olla ja joka jaksais olla mun kaa. Niin, en mä oon päättäny että se on näin. Niinku lopullisesti. On vaihtoehtoja. Käytännössä sitä on vapaa tekemään mitä ite haluaa. Sillee. Niko, 22, joulukuu 2015