Taakenham. ja muita kertomuksia. Ilon Pulver

Transkriptio

1

2 Taakenham ja muita kertomuksia Ilon Pulver

3 ISBN Ilon Pulver 2015 Tämä teos on lisensoitu Creative Commons Nimeä-EiKaupallinen-EiMuutoksia 4.0 Kansainvälinen käyttöluvalla. Tarkastele käyttölupaa osoitteessa ii

4 Sisällys Kirgisian galaksi... 4 Suurosen ikkuna... 9 Taakenham Igor Jermanni Leinoska Provencen pataa Bakeliitin suku Lago Ardan Tilapäistyttö iii

5 Kirgisian galaksi Nyt se kysyi montako kuuta on Jupiterilla. Mitähän se vielä kysyy. Eikös Jupiter ollut polkupyörä? Siihen aikaan ne tehtiin ikuisiksi ja Kiinassa oli Mao vallassa. Sekin oli siihen aikaan ikuinen. Niin se taitaa olla vieläkin, siellä Taivaallisen rauhan aukion reunassa. Hymyilee ikuista hymyä ja kiinalaiset käy itkemässä siinä vieressä. Jos meillä olisi Kekkosen mausoleumi niin minne se olisi tehty? Se olisi hyvä kysymys. Ja hymyilisikö Kekkonen, sellaista vinoa hymyä että kyllä minä tiedän mitä tulee kohta tapahtumaan, odottakaa vain pölvästit. Tulette sitten taas huutamaan apuun, kun on asiat sekaisin. Mikä on Kirgisian pääkaupunki? Sillä on ällönpunaiset hiukset. Melkein samanlaiset oli Kirstillä silloin. En pitänyt niistäkään. Mutta Kirstistä kyllä pidin, kovastikin. Vieläköhän se on elossa? Tottakai, mikäs pahan tappais. Hyvä se silloin oli, mistä sen aina tietää. No nyt se lähti ja vei kysymyksensä mennessään. Joku koikkalainen sai taas kahvipaketin kun vastasi kolmeen oikein. Menee suu messingillä kotiinsa ja lykkää kahvipaketin pöydälle, rykäisee. 4

6 Että tässä sitä taas, tällaista. Eihän tämä nyt paljon mitään. Ei mitään suosionosoituksia, kiitos. Pitäskö mun lähteä? Jos kävisin kirjaston kautta ja lukisin päivän lehden. Vaan mitä se hyödyttää. Tulee vaan paha mieli niistä uutisista ja juoruista. Samat asunnot myynnissä. Mutta kuolinilmoitukset vaihtuu, harvoin on sama ilmoitus kahta kertaa. Kerran sitä vain kuollaan. Se on kyllä sääli. Tai toisaalta hyväkin, jos kuoltaisiin monta kertaa niin olisi hirveästi riitoja perunkirjoituksissa. Monta kertaa saman vainajan perään. Lehdessä oli juttu miehestä, joka yritti tunkeutua entisen tyttöystävänsä asuntoon, mutta sen käsi jäi postiluukkuun nalkkiin. Oli yrittänyt avata ovea sisäpuolelta. Siinä se oli ollut kontallaan oven edessä käsi postiluukussa. Siinä voi aika kulua hitaasti, voi miettiä asioita. Olla ihan paikallaan ja kuunnella. Jos se oli ikävänsorttinen se nainen siellä asunnossa, niin olis voinu lintata sormet luukun väliin. Tai en minä tiedä oliko se silloin siellä asunnossa. Tuon punatukkasen visailumuijan olisi pitänyt sitä kysyä, kyllä tuo koikkalainen tai mikä lie olisi senkin tiennyt. Taidan kävellä siitä Kirstin asunnon luota, katson vaivihkaa ikkunaan. Että näyttääkö se asutulta. Ja pystyykö sitä ulkoapäin päättelemään, että asuuko se yksin vai onko sillä nyt joku mies. Tiedä vaikka olisi joku väkivaltainen tyyppi. Sellainen patologinen tapaus. Vaikka ei Kirstistä kyllä uskoisi että sellaisen kanssa. Mutta kun ihminen rakastuu niin se 5

7 menee ihan sekaisin. Rakastuminen tapahtuu nenäontelon kautta, sieltä feromonisignaali syöksyy suoraan emootiokeskukseen. Ja se on menoa sitten. Onkohan koirilla samanlaista, kun niillä on niin tarkka hajuaisti? Torilta päin kuuluu meteliä, mieskuorolaulua. Ja soittokunta. Ovatko ne vappuna unohtuneet sinne? Mesoavat siellä, kunnes puista putoavat lehdet ja kunnossapito-osasto kaappaa ne lehtikasojen seassa kauhakuormaajaansa. Laulavat ja soittavat kuorma-auton lavalla koko matkan, sitten ne kipataan maatuvaan jätteeseen ja musiikki jatkuu, kunnes tulee talvi. Ne jäätyvät pystyyn, suut auki kesken laulun sanojen, kolmas tahti menossa, tuubansoittajalla näppäin painettuna alas ja posket pullollaan ilmaa. Lumi peittää ne, niistä tulee lumiukko-orkesteri, joka odottaa seuraavaa vappua. Sellainen on luonnon kiertokulku täälläpäin. Joku harakka käy istumassa mielipaikallaan klarinetin päällä, mahtaako ymmärtää mieskuorolaulun päälle? Jos on oikea vappuharakka niin kyllä luulisi. Nuuhkin ilmaa, en tiedä miksi. Haen jotakin tuttua hajua. Nenänpääni tuntuu kostealta. On tosiaan paljon kaikenlaisia hyviäkin tuoksuja täälläpäin. En ole aikaisemmin niitä näin selvästi tuntenut. Joku tekee tillilihaa muutaman korttelin päässä, ja keittää siihen perunoita mukaan. Sillä on varmaan esiliina, tillilihan tekijällä on aina. Ja liina päässä ettei putoa hiuksia, niinkuin kotitaloustunnilla. Silloin heitettiin 6

8 paljon hyviä luita roskiin, ihan alkaa kuola valua suupielistä kun muistelen niitä mehukkaita punaisia, joissa oli vielä lihaa pinnassa. Ja makoisa ydin, joka herahtaa suuhun, kun luun rouskaisee poikki. Minusta tuntuu kuin joku muistelisi tapahtumaa, joka on tapahtunut joskus menneisyydessä, ehkä minulle. Kirsti. Niin. Hänen pitäisi asua tuolla, seuraavasta oikealle, kolmikerroksinen rapattu 1950-luvun kerrostalo. Silloinkin oli alkukesä, viileä kesäkuun ilta, meitä hytisytti kun kävelimme tästä kohti hänen asuntoaan. Mutta siitähän on jo vuosia. Silloin satoi paljon. Luin siitä lehdestä. Taas tulee hyviä tuoksuja. Kohotan nenääni korkealle ja kurkin ympärilleni. Ihan kuin lapsena, kun äiti oli paistanut lettuja. Lettuja ja mansikkahilloa, siitä on nytkin kysymys, sen täytyy olla tuolla kadun toisella puolella, ikkunasta näkyy perhe ruokailemassa. Miksi se punapää kysyi Kirgisian pääkaupunkia? Eihän se liity mitenkään avaruuteen, kuihin ja planeettoihin. Vai kysyikö se sitä? Jos se on Kirgisian galaksi. Voiko galaksilla olla pääkaupunkia? Jurtan muotoinen tähtisumu, kesällä viileä, talvella sopivan lämmin. Antaa hyvän suojan meteorisateelta. Oviaukko kohti Andromedaa, kuten naapureillakin. Tuo harmaatakkinen mies on kävellyt jo muutaman korttelin perässäni. Miksi olisin mennyt sinne markettiin, olisinko palauttanut pulloja, jos olisin sinne mennyt? Kirsti 7

9 kuuli uutisista, että olin tulossa, ja alkoi punata huuliaan. Sitten se pöyhi hiuksiaan kaiken varalta. Taidan ottaa hihnan esiin ja kiinnittää sen, ettei kukaan epäile. Talutan itseäni, niin on parempi. Panta vähän hiertää, mutta siihen tottuu. Ihminen tottuu mihin vain, se on kaikkein sopeutuvaisin eläin. Se mies kääntyi äsken kadunkulmasta. Minulla on teleskooppihihna, siinä on vihreä kahva. Nyt olen Kirstin talon alaovella. Löysään vähän hihnaa. Täällä tuoksuu maksakastikkeelta. En saa kuolata, siitä tulee jälkiä lattiaan. Minulla on jano, toivottavasti Kirsti laittaa kuppiin vettä. Tuossa on Kirstin ovi, siinä on kynsien jälkiä. Nousen postiluukulle, työnnän sen kuonollani raolleen. Eteisessä on Kirstin kenkien haju. Työnnän etujalkani sisään postiluukusta, tavoittelen oven kahvaa sisäpuolelta. Melkein yletyn siihen. Täytyy ottaa parempi asento. Pahus, jalka jäi jumiin postiluukun väliin. En saa sitä irti. Vinkaisen. Jalkaan sattuu. Minun täytyy olla ihan hiljaa paikallani. Odottaa. Pitää olla ystävällisen ja säälittävän näköinen. Nyt käytävän valo syttyi, joku on tulossa ylöspäin. Tunnen Kirstin askeleet. Sitten toiset askeleet, ne ovat vieraat. Se on joku mies, tiedän sen hajusta. Murisen hiljaa ja näytän kulmahampaitani. Niskakarvani alkavat hiljalleen kohota. 8

10 Suurosen ikkuna Aurinko nikkaa minulle silmää ikkunaverhojen lomasta. Vetäisen verhot syrjään, avaan ikkunat ja päästän kevään kohinan, höyryt ja tuoksut sisään. Linnut sirkuttavat huumaavasti pihan puissa, vesi valuu ojissa solkenaan. Pyörähdän parvekkeella, leijailen takaisin huoneeseen. Toukokuun valo sokaisee minut, täyttää lämpimällä voimallaan, joka tunkeutuu minussa kaikkialle, se vaatii toimimaan heti eikä suvaitse viivyttelyä. Potkaisen avokkaat oven pieleen, otan tanssiaskelia sukkasillani, repäisen sukat pois, ne lentävät kaaressa tuolin selkänojalle. Keinun kolmeneljäsosatahdissa. Availen jakkuni nappeja, temmon sormuksia sormistani, rannekorun, hiussoljen, pudotan hameen lattialle, jakku lentää nojatuoliin, sen perässä paita, sitten liivit rennolla linkousliikkeellä kattokruunuun keinumaan. Terhakkaasti limboten etenen pöydän alta ja samalla nyin pikkuhousut alas, pöydän jälkeen potkaisen ne kirjahyllyssä elvistelevän vihkikuvan peitteeksi. Erkin syyttävä silmä jää katsomaan kankaan laskoksesta, mutta en välitä. Oloni on ihanan kevyt ja lämmin, leijailen täynnä kevään valoa ja voimaa, astelen keijukaisena matolla, lumikorentona, pikku perhosena, joka on juuri kuoriutunut ensilennolleen. 9

11 Nostan käteni ylös, tunnen miten paksu kevätilma huuhtelee kainaloitani, nostaa ihoni kananlihalle, väreilee vatsallani, laskeutuu pitkin sääriäni. Katselen ikkunaverhoa. Sen kuviot ovat viekoitelleet minua. Äkkiä rakastun siihen palavasti. Syöksyn verhon luokse, rutistan sitä kaikin voimin niin, että se repeää irti kiinnikkeistään. Kiedon verhon ympärilleni, keinun sen kanssa, tunnen miten sen pehmeä kudos painuu ihoani vasten. Nuoruuden keväät tulevat mieleen, toukokuun ihanat pidentyvät illat, tulevan kesän odotus, kaipaus. Nuoruus, nuoruus... Silloin muistan sen. Iltamat Sammalkalliolla, kesän ensimmäiset iltamat, toukokuun viimeisenä lauantaina. Siis tänään! Tunnen, miten veri kohisee suonissani, nousen ilmaan, minua huimaa, putoan sohvalle istumaan. Nuoruus, Sammalkallio, ihastukseni Albin, olisiko hän tänään siellä? Hullu ajatus, siitä on niin kauan. Mutta sittenkin. Ja kun mietin asiaa, olen yhä varmempi siitä, että hän on varmasti siellä tänään! Albin ja hanuri, hänen taitavat sormensa soittimen näppäimillä, valssin sävelet toukokuun illan tummuvassa hämärässä. Nousen sohvalta ja riennän parvekkeelle, katselen ohikulkijoita, jotka kaikki ovat matkalla jonnekin. Aseman torni näkyy talojen välistä, tornin kello näyttää puolta kuutta. Kuume valtaa minut: iltamiin! Parvekkeen vierestä laskeutuu 10

12 metallinen sadevesiputki alas kadulle. Vain kolme kerrosta, kyllä minä ne selvitän. Kiedon verhon tiukemmin ympärilleni, nousen parvekkeen kaiteelle ja tartun putkesta kaksin käsin. Putki on kylmä, kiinteä ja rauhallinen, siihen voi varmasti luottaa. Löysään vähän otettani ja annan painovoiman valuttaa minua alaspäin. Yritän muistaa miten lapsena kiipesin puuhun ja sieltä alas. Jalkojen ote on ratkaiseva. Nyt laskeutuminen alkaa sujua, olen jo puolivälissä. Seinän karkea rappaus raapii polviani, mutta pienet naarmut eivät nyt menoani hidasta. Tunnen rakastuvani syvästi tuohon kylmään ja rauhalliseen putkeen. Miten luotettava se onkaan! Halaan putkea kaikin voimin, rutistan sitä niin että henkeni salpautuu. Putki päästää narahtavan äänen, se liikahtaa ja sitten se katkeaa juuri otteeni yläpuolelta. Ruostuneesta saumasta varisee ruskeaa hilsettä päälleni. Minä putoan! Päästän otteeni, vasen käteni heilahtaa ulospäin ja osuu johonkin kiinteään: parveke. Tarraudun kaiteeseen, huohotan, jännitän kaikki voimani ja saan oikean jalkani nousemaan kaiteen päälle. Kierähdän kaiteen yli, tömähdän selälleni parvekkeen lattialle ja jään haukkomaan henkeäni. Ylhäällä näkyy räystäs, puluja ja pala sinistä alkuillan taivasta. Oikealla näkyy sadevesiputki, joka petti minut. Miten kylmä ja epäluotettava se onkaan, vihaan sitä raivoisasti. 11

13 Polviani kirvelee ja hieron niitä käsilläni. Verho on revennyt ja siitä roikkuu suikaleita. Ei auta, iltamiin on päästävä. Nousen istumaan, repäisen verhon helmaan pari suikaletta lisää ja käännän yläosan kunnolla ympärilleni. Kömmin pystyyn ja katson ikkunasta sisälle. Huoneessa näyttää olevan ihmisiä, he istuvat suuren pöydän ympärillä. Mies, jolla on metallisankaiset silmälasit, tummatukkainen nainen ja heidän lapsensa oletan, noin kymmenvuotiaat tyttö ja poika. Koputan käskevästi ikkunaan. He keskeyttävät syömisensä ja kääntyvät katsomaan minun suuntaani. He tuijottavat minua sen näköisenä, etteivät käsitä näkemäänsä. Sitten he kääntyvät katsomaan toisiaan. Koputan uudestaan ikkunaan, äskeistä vaativammin. Kaikki kääntävät taas katseensa minuun. Sitten nainen sanoo jotakin häntä vastapäätä istuvalle miehelle. Mies nyökkää alistuneen oloisesti ja laittaa ruokaliinan pöydälle. Hän tulee parvekkeen ovelle ja katsoo minua ikkunan läpi. Hän näyttää virkamieheltä tai opettajalta, tukka on harventunut ohimoilta. Olen ehkä nähnyt hänet joskus porraskäytävässä. Hän ei näytä tuntevan minua. Hänen harmaissa silmissään on epäuskoinen ilme. Osoitan sormellani parvekkeen oven kahvaa ja näytän eleilläni että haluan sisälle. Mies empii hetken, avaa sitten varovasti oven raolleen ja kuulostelee. 12

14 Anteeksi, mutta jouduin vahingossa parvekkeelle. Minulla on kiire iltamiin. Pahoittelen tätä häiriötä, mutta minun pitää päästä ulos. Vetäisen oven auki ja marssin miehen ohitse huoneeseen. Väläytän hymyn pöydässä istuvalle perheelle. He tuijottavat minua silmät suurina, suut auki, ja näyttävät pidättävän hengitystään. Pöydässä on kalliin näköisiä viinipulloja, huoneessa leijailee rosmariinin ja riisin tuoksu. Nainen ottaa pitkän kulauksen viinilasistaan. Hänen tukkansa on kalliin näköisesti laitettu. Suunnistan eteiseen, avaan oven ja ryntään porraskäytävään, juoksen rappuset alas ja ulko-ovesta kadulle. Vedän keuhkot täyteen kevätilmaa ja jatkan reipasta juoksua Sammalkallion suuntaan. Vilkaisen taakseni. Toisen kerroksen parveke on tyhjä. Kadulla kävelee paljon ihmisiä, ilmassa on lauantai-illan odotusta. Vastaantulijat hymyilevät minulle iloisesti. Joku kulahtanut ukko iskee silmää, kääntyy sitten vielä toljottamaan jälkeeni. Vilkaisen kuvaani, joka heijastuu Suurosen konditorian ikkunasta. Alahyllyn leivosten kohdalta peilautuva verhon helma on vähän revennyt, mutta muuten kaikki näyttää olevan kunnossa. Posketkin punoittavat verevästi. Jatkan matkaani Rantakadun risteykseen. Paljaita jalkapohjia pistelee, mutta sekin kuuluu tähän kohisevaan kevääseen. Pieni ponnistelu, 13

15 vähäiset vaivat, tämä ei ole mitään verrattuna muuttolintujen tekemiin tuhansien kilometrien näännyttäviin taipaleisiin. Kun käännyn vasemmalle ja saavun Rantakadulle, vaihtuvat kiviset kerrostalot värikkäiksi puisiksi omakotitaloiksi. Samalla rannan suunnasta alkaa puhaltaa ilkeän hyinen tuuli. Vilunväreet tärisyttävät minua ja vedän ohutta verhoa tiukemmin ympärilleni. Se ei paljon auta, alan vapista kuin horkassa. Nyt on pakko keksiä jotakin, että pääsen perille. Katselen ympärilleni omakotitalojen puutarhoihin. Tuolla lämpiää pihasauna, tuuli pöllyttää piipusta nousevaa savua ympäriinsä. Savun tuoksu tuo mieleeni lapsuuden lauantai-illat, kun istuimme löylyn jälkeen vilvoittelemassa saunan terassilla. Iholla oli koivunlehtien ja saippuan tuoksua, selät höyrysivät viilentyvässä kesäillassa. Se oli silloin, mutta nyt jossakin räksyttää koira kiukkuisesti. Punaisen talon pihamaalla, rapistuneen keinun vieressä, on pyykkiä kuivumassa telineellä. Lakanoita ja tyynyliinoja, juuri niitä minä tarvitsen! Vilkaisen pihoille, mutta ketään ei näy. Suunnistan kohti liehuvia lakanoita. Ponnistan vaivattomasti puisen aidan yli, tömähdän pihanurmikolle, kyyristyn ja pidätän hengitystäni, olen vaaniva kissapeto. Edelleen rauhallista. Silmäilen vuodevaatteita, ja pienen harkinnan jälkeen valitsen vaaleanpunaisen lakanan, johon on painettu suuria 14

16 orvokinvärisiä kukkia. Sen seuraksi valkoinen tyynyliina, joka täydentää asuni. Loikkaan kuivaustelineen viereen, tempaisen lakanan ja tyynyliinan irti. Pyykkipojat rapisevat pitkin nurmikkoa. Repäisen pussilakanaan pääntien ja pujotan sen päälleni. Tyynyliinasta taittelen tyylikkään päähineen, jonka asetan kutreilleni elegantisti hieman kallelleen. Katselen asuani. Muuten hyvä, mutta helma laahaa maata. Revin narulla roikkuvan lakanan päästä sopivan kaistaleen ja solmin sen vyöksi, samalla vedän miehustaa ylöspäin niin että helma nousee nilkkoihin. Minulle on tässä touhussa tullut lämmin, ja sydämeni takoo kiihkeästi. Muutamalla loikalla olen takaisin kadulla ja lähden rientämään kohti päämäärääni. Vastaan tulee auto, joka vilauttaa valojaan ja hiljentää. Kuljettaja, ikääntynyt mies, katsoo minua hetken, mutta kaasuttaa sitten tiehensä renkaat ulisten. Heilautan kättäni hänen peräänsä. Tomppeleita tässä maailmassa riittää, mutta en anna niiden häiritä keväistä retkeäni. Rantakatu muuttuu kapeaksi ja mutkaiseksi. Sen alkuperäinen kärrytien luonto paljastuu yhä selvemmin, kun lähestyn Sammalkalliota. Tien reunoilla on suuria sammaloituneita kiviä, joita jyhkeät männyt vartioivat. Välillä avautuu kaunis koivikko, jossa voi jo havaita hennon viherryksen, pian lehdet alkavat aueta. Seuraavan mutkan 15

17 jälkeen näkisin aukion, jonka reunassa, sileän kallion päällä, on tanssilava. Sydämeni takoo kiihkeästi, kun saavun mutkaan, ja näkyviin tulevat pienen järven vastarannalla lymyävät saunat, laiturit ja veneet. Maasto viettää alaspäin, oikealla kasvaa suuria tervaleppiä. Kun astelen eteenpäin, vasemmalta alkaa pilkottaa uurteista silokalliota, lavan pitäisi jo tulla näkyviin. Mutta missä on kuhiseva ihmispaljous, josta Sammalkallion tanssit tunnettiin? Pysähdyn ja katselen ympärilleni. Yhtään ihmistä ei näy, vain muutama lokki kaartelee pilvettömällä taivaalla. Menen rantaviivalle ja astun veteen, se on kirpaisevan kylmää. Pohja on mutainen, sieltä nousee ilmaan mädäntyneiden kaislojen tuoksua. Kylmä muta tuntuu ihanalta jalkapohjissani. Kumarrun ja peilaan kuvaani järven pinnasta. Kohennan myssyäni hieman. Kallion päällä ei näy tanssilavaa, mutta kun katson tarkemmin, sieltä pilkottavat mustuneet perustukset, joista törröttää pari hiiltynyttä lautaa. Tuli on tuhonnut rakennuksen, vain muistot ovat jääneet jäljelle! No, ajan mittaan muistot vain kaunistuvat, mutta rakennelmat lahoavat, lohdutan itseäni. Menen katsomaan raunioita tarkemmin, kiipeän kallion päälle. Mitä ihmettä? Lavan jäännösten toisella puolella on jakkara, ja jakkaralla istuu kumara hahmo, joka näpelöi repsottavaa haitaria. Hahmossa on jotakin tuttua, katson 16

18 tarkemmin. Hän on laiha, ennen aikojaan vanhettunut mies, jonka päälaki on kaljuuntunut. Hänen olemuksensa ja resuiset vaatteensa kielivät ankeasta elämästä, suupielissä on tiukat juonteet. Leuassa on siivottoman näköinen harmaa parransänki. Mies katsoo keskittyneesti haitarinrojua ja tapailee valssin säveliä. Haljenneet palkeet päästävät murheellisia huokauksia, joitakin näppäimiä puuttuu kuin jääkiekkoilijan hammasrivistä. Kuhmuraiset sormet eivät tahdo löytää oikeita paikkoja. Mies huokaisee ja ojentaa kätensä jakkaran taakse, nostaa sieltä huulilleen pullon ja ottaa pitkän ja nautinnollisen huikan, pyyhkäisee sitten huulensa vasemman hihansuun kaistaleeseen. Sitten mies huomaa minut, hätkähtää ja on pudota jakkaralta. Kun hän katsoo minuun, tunnen hänet. Nuoruudenrakkauteni Albin! Menen sanattomaksi, kurkkua kuivaa, nielaisen tyhjää. Yritän keksiä jotakin, rykäisen. Nyt Albin tunnistaa minut. Hänen silmissään välähtää innostunut läikähdys, suu aukeaa viistoon hymyyn ja paljastaa mädäntyneet hampaantyngät. Hän alkaa kömpiä pystyyn, mutta jakkara rojahtaa nurin, sitten Albin, suoraan haitarin päälle mahalleen. Pullo kaatuu, ja tahmea neste valuu housunlahkeelle. Albin kiroaa käheällä äänellä, tavoittelee kiireesti pullon käteensä ja kierähtää istumaan haitarinjäännösten viereen. Hän ottaa pitkän ryypyn, toisen, 17

19 röyhtäisee ja alkaa kontata minua kohti, sopertaen jotain sekavaa. Jähmetyn hetkeksi, ja Albinin suonikas käsi tavoittelee helmaani. Astun askeleen taaksepäin, mutta Albin seuraa. Astun toisen askeleen, väistän mustunutta laudantynkää, sitten käännyn poispäin ja ryntään juoksuun. Verhonhelma ottaa vastaan, repäisen sen halki, myssy putoaa päästäni, mutta en pysähdy. Tien mutkassa vilkaisen taakseni. Albin on kontallaan ja katsoo perääni kuin hylätty sylikoira. Jatkan juoksuani, pois on päästävä ja äkkiä. Hengitykseni rohisee, sydän takoo hurjasti, juoksuni muuttuu katkonaiseksi, hidastuu, ja lopulta minun on pakko kävellä. Saavun pian sen talon kohdalle, jonka pyykkinarulta anastin asuni. Läähätykseni alkaa tasoittua, ja hengitykseni lomasta alan kuulla hälytysajoneuvon ääntä. Ketähän siellä viedään? Tulen pyykkitalon kohdalle. Pihalla seisoo tukeva nainen, joka katsoo vihaisesti tielle päin. Nainen huomaa minut, ja näen hänen ilmeestään, että hän tunnisti oman lakanansa. Hän heilauttaa kättään kiukkuisesti ja alkaa marssia minua kohti. Ambulanssin ujellus voimistuu, se tulee näkyviin Rantakadun risteyksestä, sitten auto kääntyy minun suuntaani. Vihainen muija lähestyy, ja minun on pakko taas pistää juoksuksi. 18

20 Huudan jotakin sekavaa. Huutaminen antaa lisää voimia, eikä nainen tavoita minua. Hän joutuu pysähtymään, nojaa käsillään reisiinsä ja huohottaa eikä pysty sanomaan mitä haluaisi. Sanottavaa varmasti riittäisi. Ambulanssi ajaa ohitseni kohti rantaa, hidastaa vihaisen eukon kohdalla, pysähtyy ja kääntyy takaisin. Se sammuttaa sireeninsä, ja hetken aikaa kuuluu vain keväistä peipposen laulua. Auto rullaa hitaasti vierelleni, ja repsikan puolen ikkuna avautuu. Hoitaja-Kirsi sanoo ikkunasta: Hei Sirkku, oliskos se taas keväisen internaattijakson aika? Suuronen soitti nähneensä sinut, ja ajateltiin tarjota kyyti. Pysähdyn ja nyökkään alistuneesti. Kuski-Pekka pysäyttää ambulanssin, astuu sitten ulos ja avaa takaoven. Kömmin tottuneesti sisälle ja käyn lavetille pitkäkseni. Pekka laittaa hihnat kiinni. Ennenkuin ovi sulkeutuu, ehdin nähdä lakanatalon naisen aukovan suutaan auton takana. Hän aikoo sanoa jotakin, mutta napsauttaa sitten leukansa umpeen. Ovi paukahtaa kiinni, ja auto käynnistyy. Laskevan auringon punertava valo siivilöityy auton vaaleaan sisustukseen ja muodostaa siihen hauskoja kuvioita. Auto nytkähtää liikkeelle. 19

21 Taakenham Oli lauantain iltapäivä, se oli elokuuta, aika lämmintä vielä. Lotossa oli kuuden miljoonan potti täysosumalle. Ilmari pyysi viisi riviä ja kupin kahvia. Kioskin myyjä sanoi, että rivit ovat kaikki menneet. Oli kuulemma ollut hirveä ryntäys. Tyttö näytti vaivaantuneelta. Taisi olla kesäharjoittelija. Se katseli hämillisenä silmien eteen valuvien ruskeiden hiusten takaa. Oli laittanut sinistä luomiväriä vähän liikaa. Ilmari otti kaksi askelta sivulle ja jäi seisomaan suu auki. Kaiuttimista aaltoili Topi Sorsakoskea, oi kuinka saatoitkaan, tehdä kaikki unelmat ihanat tyhjiksi haaveiksi vaan... Toisella puolella käytävää ikkunan lähellä seisoi hedelmäpeli, jota pelaavan miehen hartiat ja alahuuli hytkyivät kitarasoolon tahdissa. Tavallinen vai iso? myyjä kysyi ja katsoi Ilmarin suuntaan. Mm-mitä... lotto vai? Ei kun se kahvi, myyjä valisti. Tavallinen joo, kiitos, Ilmari hönkäisi. Hedelmäpeliä räpläävän miehen lippalakki heilahti takaraivolle. Lakissa oli harmaa tekokarvareunus, johon oli

22 kulunut karvattomia kohtia. Mies oli laiha ja ruskettunut, hänellä oli pitkä terävä nenä ja harmaat tirolilaisviikset. Hänen hiuksensa punersivat ja niissä erottui paikoitellen harmaan sävyjä. Hänellä oli yllään kulunut maastopuku. Kahvitermarin yläpuolella kuvaruudussa kylmäveriset tekivät lähtöä tasoitusajoon. Totopöydän ääressä kaksosten oloiset miehet seurasivat lähtöä. Kumpikin puristi pelikuponkeja tiukasti kourassaan, vasemmassa peukalonhangassa kummallakin roikkui Kooraudan muovikassi, josta työntyi esiin kahden euron tarjousvasara. Miesten kalpeat kasvot hyllyivät kuin löysä pullataikina, johon oli rusinoiksi tökätty pienet, pyöreät silmät. He olivat ehkä nelissäkymmenissä, mutta kummallakin kasvoi vain ohuita parransuortuvia ylähuulessa. Vaatteetkin näyttivät samasta paikasta hankituilta, lököttävät harmaat teryleenihousut ja harmaa taskuista venynyt pusakka, jalassa linttaan astutut mustat puolikengät. Kioskin ulkopuolella harakka kaiveli asvalttiin kuivuneesta mahansisällöstä pitsanpaloja. Jokaisen suupalan jälkeen se räkätti ja heilutti pyrstöään sisällätuijottajille. Sitten alkoi kolista. Hedelmäpeli pudotteli kolikoita alakouruun tasaiseen tahtiin. Maastopukumies taisi saada täyspotin. Tasoitusajon hevoset kiisivät kohti maalia. Hormun Tola oli keulilla, mutta Sointu-Ponkaus änkesi koko ajan rinnalle. Hormun Tolan kuskin suupielistä pursui valkoista vaahtoa ja 21

23 kirouksia. Piiskat heiluivat ja hevoset huohottivat. Rapa lensi kauas. Pöydän toisella puolella taikinamiehet hengittivät kiihkeästi. Maaliviivalla Sointu-Ponkaus oli ehtinyt kavionmitan edelle. Hormun Tolan kuski pyyhki suupieliään masentuneen näköisenä. Taikinakaksoset tuijottivat monitoria jähmettynein ilmein. Sitten he vilkaisivat toisiaan ja heidän päänsä painuivat. He lysähtivät kumaraan ja riiputtivat päätään pitkään. Oven kello kilahti, ja sisään marssi mustavalkoinen ilmestys. Tyttö oli ehkä seitsemäntoista. Hänen valkoisiksi puuteroidut kasvonsa olivat kontrastissa pikimustan siilitukan, mustien kulmakarvojen ja huulipunan, yönmustien puseron ja minihameen kanssa. Vaikutelman täydensivät sieltä täältä revenneet mustat verkkosukat, kromattuja niittejä ja ketjuja kiiltelevä vyö ja lävistykset huulissa, nenänpielessä ja korvalehdissä. Se vitun lotto, nyt on kuulemma joku hirmupotti ja mutsi käski ostaa kolme riviä, tyttö sanoi. Okei, myyjätyttö totesi ja rupesi räpläämään lottokonetta. Mitä ihmettä... Ilmari aloitti, mutta ihmettely keskeytyi, kun hedelmäpeli alkoi taas kovaäänisesti oksentaa kolikoita alareunan uurnaan. Hedelmäpeliä pelaava mies suki harmaita tirolilaisviiksiään ja hänen silmänsä olivat vetäytyneet tyytyväisiksi viiruiksi, kun 22

24 hän kuunteli metallirahan kilinää. Hänellä näytti olevan vihreä selkäreppu pelikoneen juurella. Ulkoa kuului kova rääkäisy. Kaikki kääntyivät katsomaan. Harakka lekutteli ikkunan edessä ja katseli hedelmäpelimiestä tummanruskeilla silmillään. Sitten se lensi tyylikkään silmukan, lekutteli taas hetken ja teki silmukan toiseen suuntaan. Lintu laskeutui asvaltille ja kumarsi kioskin suuntaan. Hedelmäpelimies nyökkäsi linnulle ja napsautti sormiaan kahdesti. Lintu kumarsi taas ja jäi paikalleen seisomaan. Mies napsautti kerran sormiaan, ja lintu alkoi jälleen puuhailla pitsanpalalöytönsä parissa. Se on kanta-asiakas, sanoi oikeanpuoleinen pullataikinamies Ilmarille. Tuo lintu vaiko hedelmäpelin pelaaja? Ei, vaan tuo punkkaripimu. Kanta-asiakas saa aina pelin, vaikka ne olis muilta loppuneet. No johan on systeemit, Ilmari murahti. Se on Kupiaisen Linta, pehmiällä teellä, hyö on helluntailaisii, mut pimul on muullainen uskonto. Mie olen muuten Eka, mies esitteli itsensä. Ilmari vain, Ilmari sanoi ja puristi hänen hiivataikinakouraansa. Se oli kylmännihkeä. Ekan ympärillä leijaili vieno pesemättömien alusvaatteiden ja sukkien tuoksu. Ilmari vetäytyi hieman taaksepäin. 23

25 Ja tää on sitte Reka, miun nuorempi veli, mies kihersi. Mie oon viistoista minuuttii sitä vanhempi. Se on viälä ihan poikanen... Että myö ollaa ijenttiset kaksoset. Elä tuosta välitä, Reka myhäili. Oikeesti myö ollaan Eino ja Reino, mut kaikki sanoo meitä Ekaks ja Rekaks. Kun tuo Eka oli ekaks, hän hihitti ja tarjosi kouraansa. Ilmari puristi hänenkin kättään. Se oli enemmän vehnästaikinatyyppiä, vähän lämpimämpi eikä niin hikinen kuin Ekan koura. Miehen tuoksu oli yhtäläinen Ekan kanssa, mutta siinä erottui enemmän eltaantuneen rasvan, paistettujen munien ja makkaran ja huonosti pestyn paistinpannun sävyjä. Reka taisi olla parivaljakon kokki. Se on tuo Eka aina vähä tommonen, Reka jatkoi. Mutta tuo Vutuuri on kyllä koko pirulainen tuomaan huonoo tuurii. Se on Kettu opettanu sille jos mitä temppui. Niin, äite-vainaa meitä varotti harakoista. Ne tuo aina huonon tuurin tullessaan, ja toi on oikeen noitalintu, Eka selitti. Hänen hengityksensä tuhisi ja suupieli nyki. Taas jäi kaksaripotti saamatta, Reka täydensi. Hänenkin suupielensä nyki, mutta toiselta puolelta kuin Ekalla. Tarttee taas notkuu sossuluukul. Eka tönäisi nuorempaa veljeään kylkeen. Tämä vaikeni hämillisen näköisenä. Ei tullu viäläkää Ransit lassikkoo meitille, Eka jatkoi kiireesti. Meil oli lähisanomis horoskooppi, joka lupas että 24

26 pitkää ootettu palkinto tulee nyt, kun vaan panostaa. Se on ton perhanan Ketun vika, ja sen riivatun linnun. Hän katseli hämillisenä ympärilleen, kuin häveten noitumistaan. Myö ollaa horoskoopissa kaksoset, Reka kihersi. Olisikko mitenkää arvannu? No enpä tosiaan, Ilmari tuumasi. Vutuuri? Onko linnulla sellainen nimi? No niinpä sillä pirulaisella on, Eka myönsi ja vilkaisi taas ympärilleen. Myö pelataa vaan kaksarii, hän kihersi jo iloisemmin. Se oli vinanssimiehiä tuo Kettu silloin ennen, Reka valisti. Oikeen kovan luokan peluri. Se tienas asiakkaitten osakkeilla ja valuutoilla niille paljo rahaa. Väitti olevansa ajotuksen mestari, paras alallaan. Siihe se sitte kompastu ku rupes leuhkimaa. Se teki valuuttakaupassa kuujen millin kuprun silloin ejellisen laman aikoihin. Vinanssivirma anto sille kenkää siitä hyvästä. Mutta on sillä joku virman maksama lisäeläke, sillä se mökissänsä elelee. Ja kai se alkaa kohta saamaa oikee eläkettäkii. Sen tönö on tuolla Kortteisenkulmalla, Eka lisäsi. Siinä heti notkon jälkeen oikeella. Siellä se kukittaa niitä vanhojapoikiaa nii et pyrkii siinäkii olee Suomen paras, oikee ajotuksen mestari. Viime kesänä kehu et vanhatpojat teki nelkytkaks kukkaa. Tiiä häntä. Sen oikia nimi on Heimosen Erpo, mutta se on ollu jo kauan kaikille Kettu vaan. Tai 25

27 harvoinhan se kenenkää kans puhelee, aika erakko mieheksee. Sillä on sellasta väärällaista kunnianhimoo, sano äite-vainaakin aikanansa. Eka pyyhkäisi silmäkulmaansa oikealla kädellään. Hetkisen kuluttua Reka pyyhkäisi silmäänsä vasemmalla kädellä. Heillä näytti olevan herkkä hetki äite-vainaan muistoksi. Kuuden millin kupru... siitä tuli Ilmarin mieleen loton jättipotti. Hän lähti kohti myyntitiskiä, jossa mustakulmatyttö kaiveli lottorahaa kukkarostaan. Vitun homovossiili, pysy kauempana miun rahoista, tyttö kivahti. No enhän minä sun rahojasi, kun olisin lottoa... Ilmari yritti selittää. Myyjä katsoi Ilmariin niin kuin pakkolaitoksesta karannutta katsotaan. Ilmari vetäytyi suosiolla takaisin totopöydän ääreen. Myö hankitaa Ransit-lassikko kun kaksaripotti osuu kohalle, Eka sanoi. Tarkoitatko Ford Transittia? Ilmari kysyi. Nii, sitähää myö, kasinelonen on ihan lassikko. Siinä on se kahen ja puolen litran suorasuihku, Eka sanoi hartaana. Sil myö sit mennää, nii että kansa jää haavi auki. Tai kyl enste pitää hankkii ajokortti, myö on sovittu et Reka ajaa kortin. Sil on hoksottimet sillai enemmin kohallaa. 26

28 Mikäs muuten oli laakerityyppi seiskakasin kytkimessä? Eka kysyi äkisti Rekalta. Reka mietti muutaman sekunnin. No siinhää oli ne tavalliset rullat, mut kuitenkii tuplalaakerit jo, Rekalta tuli kuin apteekin hyllyltä. Niinko näät, nii meitilt saap kysyy Voort Ransitist mitä vaa, siin myö ollaa Suomen parhait, Reka röyhisti rintaansa ja katsoi hedelmäpelin suuntaan. Sanoppa Eka, kenen tarttimoottori oli seiskakasista kasikolmoseen? Siel oli ylleesä Lanton, ja sitte Possii oli osassa ja lisäks viel jonkun verran Siriusta, tuli Ekalta hetkessä. Veljekset hihittivät ja takoivat toisiaan selkään. Ilmari hörppäsi kahviaan. Se oli jäähtynyt jäteöljyksi. Kaiuttimista alkoi pursuta hitti Transitmies. Eka ja Reka menivät ekstaasiin. He sulkivat silmänsä ja jalat naputtivat lattiaa musiikin tahtiin. Suut tapailivat äänettömästi laulun sanoja. Sitten he avasivat silmänsä, katsoivat toisiinsa ja hoilasivat yhteen ääneen, juuri oikeassa kohdassa: Näyttää hienolta kun tulee Ranssitmies... He hihittivät ja löivät kämmenensä yhteen. Sitten hedelmäpelin suunnalta alkoi kuulua hiljaista hyräilyä. Aina Transitissa jollain lailla toimii myöskin kytkin, aina ujeltaa kun tulee Transitmies... Kettu väänteli laulun sanoja pilkallinen ilme kasvoillaan. Hän vältteli katsomasta kaksosten suuntaan ja keskittyi peliin. 27