Liikuntatieteellinen Seura (LTS) järjestää vuosittain liikuntalääketieteen alan tutkijoille

Transkriptio

1 Liikuntalääketieteen päivät Liikuntalääketiede suunnannäyttäjänä Biomedicum Helsinki Vuoden 2011 paras liikuntalääketieteellinen tutkimus julkistetaan Liikuntalääketieteen päivillä Liikuntatieteellinen Seura (LTS) järjestää vuosittain liikuntalääketieteen alan tutkijoille kilpailun, jossa valitaan Vuoden liikuntalääketieteellinen tutkimus. Kilpailuun voi osallistua kuluvan vuoden aikana julkaistulla tai toistaiseksi julkaisemattomalla liikuntalääketieteeseen liittyvällä alkuperäistutkimuksella. LTS jakaa myös Nuoren tutkijan palkinnon. Sitä voivat tavoitella kaikki alle 35-vuotiaat tutkijat, jotka eivät ole vielä väitelleet. Vuoden liikuntalääketieteellinen tutkimus sekä Nuori tutkija palkitaan stipendillä ja voittajat julkistetaan Liikuntalääketieteen päivillä Tänä vuonna kilpailuun lähetettiin 37 abstraktia. Arviointien perusteella neljä parasta tutkimusta pääsi finaaliin, jossa täydelliset englanninkieliset käsikirjoitukset arvioi tätä tarkoitusta varten koottu erillinen raati. Vuoden liikuntalääketieteellinen tutkimus kilpailun arviointiraati: Olli Heinonen, Paavo Nurmi -keskus Jari Parkkari, UKK-instituutti Rainer Rauramaa, Kuopion liikuntalääketieteen tutkimuslaitos Harri Selänne, LIKES liikuntalääketieteen klinikka Timo Takala, Oulun Diakonissalaitos, Liikuntalääketieteen klinikka Heikki Tikkanen, Urheilulääketieteen säätiö, Helsingin urheilulääkäriasema Finalistikäsikirjoitusten arvioitsijat: LT, professori Timo Lakka, Itä-Suomen yliopisto LKT, professori Leo Niskanen, KSSHP, Itä-Suomen yliopisto LT, dosentti Simo Taimela, Helsingin Yliopisto 27

2 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT Liikuntaan motivoivat tekijät vapaa-ajan liikunnan suhteen aktiiveilla ja inaktiiveilla miehillä ja naisilla Aaltonen S, Rintala M, Kaprio J, Kujala U TAUSTA: Yhä useammat meistä viettävät varsin liikkumatonta elämää. Säännöllisesti toteutuva liikunta on kuitenkin paras tapa tuottaa terveyden kannalta hyötyä sekä ennal taehkäistä kroonisia sairauksia. Vaikka pitkään ja säännöllisesti toteutuvaa liikunnan harrastusta tarvitaan, emme toistaiseksi tunne kovin hyvin niitä tekijöitä, jotka saavat ihmiset jatkamaan liikuntaharrastustaan. Todennäköisesti monenlaiset motivaatiotekijät ovat osaltaan vaikuttamassa liikunnallisesti aktiivisen tai liikkumattoman elämäntavan omaksumisessa. Liikuntaan motivoivien tekijöiden merkityksen ymmärtäminen osana liikuntakäyttäytymistä on tärkeää, jotta voimme suunnata liikuntaneuvontaa tehokkaasti liikkumattomien henkilöiden pysyvään elämäntavan muutokseen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää vapaa-ajan liikunnan harrastamiseen liittyviä motivaatiotekijöitä liikunnallisesti aktiiveilla ja inaktiiveilla noin 35-vuotiailla miehillä ja naisilla. MENETELMÄT: Tämä tutkimus on osa suomalaista Kaksosten Terveystutkimus -kaksoskohortin (FinnTwin16) pitkittäistutkimusta, jossa selvitetään monipuolisesti kaksosten terveys- ja liikuntakäyttäytymistä. Tutkimuksen viidenteen kyselytutkimukseen osallistui yhteensä 631 henkilöä (syntymävuodet 1974 n=65, 1975 n=282 ja 1976 n=284). Vapaa-ajallaan liikuntaa vähintään neljä kertaa viikossa harrastavat luokiteltiin liikunnallisesti aktiiveiksi, ja ne, jotka harrastivat liikuntaa kaksi kertaa kuukaudessa tai vähemmän luokiteltiin inaktiiveiksi. Liikuntaan liittyvien motivaatiotekijöiden arvioinnissa käytimme kahdeksankohtaisesta REMM-mittarista (Recreational Exercise Motivation Measure) muokattua versiota. Vapaa-ajan liikunnan määrän suhteen eriävien henkilöiden tuloksia verrattiin toisiinsa Mann Whitneyn -testillä. TULOKSET: Tärkeimmät motiivit osallistua vapaa-ajan liikuntaan liittyivät kaikilla tutkittavilla liikunnan tuottamaan fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiin sekä liikunnasta nauttimiseen. Verrattaessa liikuntaan motivoivia tekijöitä vapaa-ajallaan aktiivisesti liikkuvien ja liikkumattomien välillä, tutkimus osoitti, että taitojen ja itsensä kehittämiseen (p<0,001), liikunnasta nauttimiseen (p<0,001), liikunnasta saataviin sosiaalisiin kontakteihin (p<0,001), fyysiseen kuntoon (p<0,001), psyykkiseen hyvinvointiin (p<0,001) ja ulkonäköön (p<0,001) liittyvät motivaatiotekijät olivat merkitsevästi tärkeämpiä liikuntaa harrastaville kuin liikkumattomille. Liikunnan suhteen aktiivit henkilöt kokivat merkitsevästi tärkeämmäksi myös halun olla paremmassa kunnossa tai paremman näköisiä kuin muut (p<0,001). Muiden ihmisten odotusten täyttäminen oli ainut osa-alue, jonka vapaa-ajallaan inaktiivit henkilöt kokivat tärkeämmäksi motivaatiotekijäksi kuin aktiivit. Ero ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että toisten ihmisten odotusten täyttäminen ei riitä motiiviksi ylläpitämään säännöllistä vapaaajan liikuntaharrastusta. Erityistä huomiota olisikin syytä kiinnittää liikkumattomien henkilöiden liikuntaneuvonnassa sisäisen liikuntamotivaation kasvattamiseen. Toimintakyky, toiminnallinen tasapaino ja tasapainon varmuus lonkkamurtuman kokeneilla ikääntyneillä henkilöillä Edgren J, Salpakoski A, Heinonen A, Rantanen T, Kallinen M, Sihvonen S, Sipilä S JOHDANTO: Lonkkamurtumat ovat yleisiä tapaturmia ikääntyneillä henkilöillä. Lonkkamurtumapotilailla on usein tasapainovaikeuksia, jotka voivat osaltaan olla yhtey dessä alentuneeseen toimintakykyyn. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää lonkkamurtuman kokeneiden ikääntyneiden henkilöiden toiminnallisen tasapainon ja itse arvioidun tasapainon varmuuden yhteyttä toimintakykyyn. MENETELMÄT: Tutkimuksessa käytettiin aineistoa, joka on kerätty Jyväskylän yliopistossa, Gerontologian tutkimuskeskuksessa yhteistyössä Keski-Suomen sairaanhoitopiirin kanssa vuosina ja Tutkimukseen osallistui 159 yli 60-vuotiasta kotona asuvaa iäkästä henkilöä, joilla oli ollut reisiluunkaulan murtuma (ICD S72.0) tai pertrookanteerinen murtuma (S72.1) 6 viikkoa 7,5 vuotta aiemmin. Toimintakykyä arvioitiin kyselylomakkeella, jossa on 15 kysymystä, jotka käsittelevät vaikeuksien kokemista päivittäisissä perustoiminnoissa (ADL) ja välineellisissä päivittäisissä toiminnoissa (IADL). Kysymyksistä muodostettiin summamuuttuja. Korkeat pisteet merkitsivät heikkoa toimintakykyä. Tutkittavat jaettiin vastausten perusteella kahteen ryhmään: hyvä toimintakyky (HT; vaikeuksia <4 tehtävässä) ja alentunut toimintakyky (AT; vaikeuksia 4 tehtävässä). ABC-testiä (Activities-Specific Balance Confidence Scale) käytettiin arvioitaessa tasapainon varmuutta. Testi sisältää 16 kysymystä ja kokonaispisteet vaihtelevat välillä Toiminnallista tasa painoa arvioitiin Bergin tasapainotestillä, johon kuuluu 14 tehtävää ja kokonaispisteiden vaihteluväli on Tutkimusryhmien välisissä vertailuissa käytettiin Fisher s Exact -testiä, riippumattomien otosten T-testiä sekä Mann-Whitneyn U-testiä. Logistisella regressioanalyysillä selvitettiin toimintakyvyn ja toiminnallisen tasapainon sekä itse arvioidun tasapainon varmuuden välisiä yhteyksiä. TULOKSET: 61% tutkittavista kuului ATryhmään. Ryhmät eivät eronneet sukupuolen (p=0,85), leikkaustavan (0,87) tai kroonisten sairauksien määrän (0,18) suhteen toisistaan. HT-ryhmään verrattuna AT-ryhmäläiset olivat hieman vanhempia (keski-ikä 78,3(SD:7,2) vs. 75,7(7,2); p=0,03), murtumasta kulunut aika oli lyhyempi (1,3(1,6) vs. 2,9(2,6) vuotta; p=0,03), murtuneen alaraajan maksimivoima oli alhaisempi (186(79) N vs. 242(112)N; p=0,01) ja murtuneessa alaraajassa oli enemmän kipuja (62% vs. 29%; p=0,07). HT-ryhmään verrattuna ATryhmäläisillä oli myös alhaisempi tasapainon varmuus (ABC pisteet, %: 47(19)vs. 69(17), p<0,001) ja toiminnallinen tasapaino (Berg pisteet: 41(10) vs. 49(5), p<0,001). Henkilöillä, jotka raportoivat tasapainon epävarmuutta ABC-testissä, oli kuusinkertainen riski kokea fyysinen toimintakykynsä heikoksi verrattuna niihin, joilla oli parempi tasapainon varmuus (OR: 5,68, 95%CI: 2,66 12,12; vakioitu iällä ja sukupuolella). Vastaava yhteys oli myös fyysisen toimintakyvyn ja toiminnallisen tasapainon välillä (OR: 7,46, 95%CI: 3,10 17,96). Yhteys säilyi myös sen jälkeen, kun malli vakioitiin murtumasta kuluneella ajalla, sairauksien lukumäärällä, murtuneen jalan voimalla ja kivulla sekä apuvälineen käytöllä ulkona (ABC; OR: 3,47, 95%CI: 1,41 8,53, Berg; OR: 4,29; 95%CI: 1,52 12,03). JOHTOPÄÄTÖKSET: Itse arvioitu tasapainon varmuus ja toiminnallinen tasapaino ovat vahvasti yhteydessä päivittäisistä toiminnoista selviytymiseen. Lonkkamurtumapotilaiden kuntoutuksessa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota toiminnallisiin ja tasapainoa kehittäviin harjoituksiin, jotta tuettaisiin lonkkamurtuman kokeneiden henkilöiden itsenäistä selviytymistä. 28

3 Elämäntapahtumat ja muutos vapaa-ajan fyysisessä aktiivisuudessa: systemaattinen kirjallisuuskatsaus Engberg E, Alén M, Kukkonen- Harjula K, Peltonen JE, Tikkanen HO, Pekkarinen H TAUSTA: Kroonisten tautien maailmanlaajuinen yleistyminen on yhteydessä elintapojen muutoksiin, kuten fyysisen aktiivisuuden vähenemiseen. Fyysinen inaktiivisuus on merkittävä kansanterveydellinen haaste. Jotta haasteeseen voidaan vastata, on oleellista tietää mitkä henkilökohtaiset ja ympäristölliset tekijät vaikuttavat fyysiseen aktiivisuuteen. Elämäntapahtumat saattavat vaikuttaa fyysiseen aktiivisuuteen, sillä ne aiheuttavat negatiivista tai positiivista stressiä, ja voivat häiritä arkirutiineja. Tämän systemaattisen kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena oli selvittää mitä tutkimuksia elämäntapahtumien vaikutuksesta fyysiseen aktiivisuuteen on tehty. MENETELMÄT: Systemaattisella kirjallisuushaulla kartoitettiin tutkimukset, joissa tutkittiin vähintään yhden merkittävän elämäntapahtuman ja fyysisessä aktiivisuudessa tapahtuvien muutosten välisiä yhteyksiä. Mukaan hyväksyttiin tutkimukset, joissa fyysinen aktiivisuus on määritetty sekä ennen että jälkeen elämäntapahtuman. Sairaudet elämäntapahtumina jätettiin tämän systemaattisen kirjallisuuskatsauksen ulkopuolelle. TULOKSET: Systemaattisen kirjallisuushaun jälkeen hyväksymiskriteerit täyttäviä tutkimuksia löydettiin 29. Mukaan otetuissa tutkimuksissa esiintyvät elämäntapahtumat jaettiin seuraaviin kategorioihin: yliopistoopintojen aloittaminen; muutokset työelämässä; muutokset siviilisäädyssä tai läheisissä ihmissuhteissa; raskaus/lapsensaanti; työpaikkahäirinnän, väkivallan tai katastrofin kokeminen; ja hoitolaitokseen muuttaminen. Tutkimusten tulokset osoittivat tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä tiettyjen elämäntapahtumien ja vapaa-ajan fyysisessä aktiivisuudessa tapahtuvien muutosten välillä. Yliopisto-opintojen aloittaminen, lapsensaanti, uudelleen avioituminen ja urbaani katastrofi vähensivät fyysistä aktiivisuutta, kun taas eläkkeelle siirtyminen lisäsi sitä. Nuorten naisten keskuudessa työelämään siirtyminen, muutokset työolosuhteissa, avoliitto, avioliitto, raskaus, avioero/ero ja tulojen pieneneminen vähensivät fyysistä aktiivisuutta. Uusi läheinen ihmissuhde, opintojen jatkaminen tauon jälkeen ja työpaikkahäirintä lisäsivät fyysistä aktiivisuutta. Keski-ikäisten naisten keskuudessa muutokset työolosuhteissa, tulojen pieneneminen, henkilökohtainen saavutus ja puolison/partnerin kuolema lisäsivät fyysistä aktiivisuutta, kun taas väkivallan kokeminen ja perheenjäsenen vankilaan joutuminen vähensivät sitä. Ikääntyvien naisten keskuudessa hoitolaitokseen muuttaminen ja läheisen kuolema vähensivät fyysistä aktiivisuutta, kun taas pidempiaikainen leskeys lisäsi fyysistä aktiivisuutta. Useat samanaikaiset elämäntapahtumat vähensivät fyysistä aktiivisuutta sekä miesten että naisten keskuudessa. JOHTOPÄÄTÖKSET: Elämäntapahtumilla on merkittävä yhteys vapaa-ajan fyysisessä aktiivisuudessa tapahtuviin muutoksiin. Tästä johtuen elämän muutosvaiheissa olevat muodostavat otollisia kohderyhmiä fyysisen aktiivisuuden edistämistyölle. Lisää tutkimuksia tarvitaan selvittämään elämäntapahtumien lyhyt- ja pitkäaikaisvaikutuksia fyysiseen aktiivisuuteen sekä sukupuolieroja elämäntapahtumien vaikutuksissa. Elämäntapahtumien aikana fyysiseen aktiivisuuteen vaikuttavat spesifit tekijät (mm. psyykkiset ja sosiaaliset) tulisi myös selvittää. Kovatehoisen intervalliharjoittelun vaikutus maksan rasvapitoisuuteen ja kehon sokeriaineenvaihduntaan terveillä keski-ikäisillä miehillä Hannukainen JC, Savolainen A, Eskelinen JJ, Heinonen I, Virtanen K, Parkkola R, Lepomäki V, Kapanen J, Knuuti J, Nuutila P, Kalliokoski KK TAUSTA: Ajanpuute on yksi tärkeimmistä liikkumista rajoittavista tekijöistä. Nykyisten terveysliikuntasuositusten mukaan liikuntaan tarvittavaa aikaa voidaan kuitenkin kompensoida kovemmalla teholla. Viime vuosina on esitetty mielenkiintoisia tuloksia kovatehoisesta (anaerobisesta), vain vähän aikaa vievästä intervalliharjoittelusta, jonka on osoitettu parantavan nuorten terveiden miesten hapenottokykyä ja koko kehon insuliiniherkkyyttä kestävyystyyppisen harjoittelun tavoin. Ennestään tiedetään, että aerobinen harjoittelu pienentää maksan rasvapitoisuutta, mutta kovatehoisen intervalliharjoittelun vaikutuksia sisäelimistöön ei ole aiemmin tutkittu. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää kovatehoisen, vähän aikaa vievän intervalliharjoittelun vaikutuksia kehon ja maksan koostumukseen sekä kehon sokeriaineenvaihduntaan, ja verrata intervallimenetelmän tuottamia muutoksia kestävyystyyppisen harjoittelun vaikutuksiin. Tutkimus on osa laajempaa intervalliharjoittelun terveysvaikutuksia selvittävää projektia. Seuraavassa esittelemme alustavia tuloksia viideltä ensimmäiseltä intervalliharjoitteluun osallistuneelta mieheltä. MENETELMÄT: Koehenkilöt (n=5) olivat terveitä, normaali- tai lievästi ylipainoisia (BMI 24,9 ± 2,7), keski-ikäisiä (ikä 49,6 ± 4,6) miehiä, jotka eivät urheilleet säännöllisesti, ja joilla ei ollut kilpaurheilutaustaa (VO 2 max 33,8 ± 2,6 ml/kg/min). Koehenkilöt suorittivat kahden viikon aikana kuusi kertaa harjoituksen, joka sisälsi 4 6 x 30 sekunnin maksimaalisen vedon (Wingaten testin tapaan) neljän minuutin palautuksella. Paastoverinäytteet, kehon koostumusmittaukset, VO 2 max -testi, kahden tunnin sokerirasituskoe, euglykeeminen hyperinsulineeminen clamp -tutkimus, sekä maksan volyymin ja rasvaprosentin mittaukset (MRS ja MRI) suoritettiin ennen ja jälkeen interventiojakson. TULOKSET: VO 2 max (ml/kg/min) parani 4,4 ± 0,9 %. Lyhyellä harjoittelujaksolla ei ollut tilastollisesti merkitsevää vaikutusta painoindeksiin, vyötärö-lantiosuhteeseen, viskeraalisen rasvan pinta-alaan tai kehon rasvaprosenttiin. Myös kehon insuliiniresistenssiä kuvaava Homa-indeksi (1,4 ± 0,3 vs. 1,6 ± 0,7), insuliiniherkkyyttä kuvaava M-arvo (42 ± 13 vs. 44 ± 16 µmol/kg/min), maksan tilavuus (1390 ± 112 vs.1400 ± 128 cm 3 ) ja rasvapitoisuus (3,6 ± 3,2 vs. 3,1 ± 3,9 %) pysyivät tilastollisesti muuttumattomina. Kolesteroliarvoihin harjoittelulla oli merkittävä vaikutus: Kokonaiskolesteroli 5,5±0,83 vs. 4,7±0,56 mmol/l, p 0,05, LDL 3,3 ± 0,9 vs. 2,8 ± 0,5 mmol/l, p 0,05 ja HDL 1,7 ± 0,5 vs. 1,5 ± 0,5 mmol/l, p 0,01. JOHTOPÄÄTÖKSET: Näiden alustavien tulosten mukaan kovatehoinen intervalliharjoittelu paransi hapenottokykyä ja alensi veren rasva-arvoja merkitsevästi, vaikka vaikutukset koko kehon insuliiniresistenssiä tai insuliiniherkkyyttä kuvaaviin muuttujiin jäivät vähäisiksi. Tutkittavamme, eli terveet, keski-ikäiset, aikaisemmin liikuntaa harrastamattomat miehet selvisivät harjoituksista hyvin ja ilman komplikaatioita. Tutkimussarjan täydentyessä tulokset tarkentuvat ja pystymme vertailemaan intervalliharjoittelun vaikutuksia perinteisen aerobisen harjoittelun lisäksi erilaisilla potilasryhmillä. Tämän jälkeen voimme antaa tarkempia suosituksia kovatehoisen intervalliharjoittelun terveysvaikutuksista perinteisiin liikuntasuosituksiin nähden. Jo nyt voimme kuitenkin todeta, että tämäntyyppinen aikaa säästävä harjoittelu vaikuttaa olevan erityisen tehokas veren rasva-arvojen alentaja. 29

4 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT Sykevaihtelu on yhteydessä vyötärö-lantiosuhteen muutokseen liikuntaharjoittelun jälkeen Hautala A, Karjalainen J, Kiviniemi A, Mäkikallio T, Piira O-P, Huikuri H, Tulppo M TAUSTA: Huono kunto (maksimaalinen hapenottokyky, VO 2 peak) ja vyötärölihavuus, erityisesti vyötärö-lantiosuhde (VLsuhde), ennustavat kuolleisuutta 2 tyypin diabeetikoilla. Liikuntaharjoittelu kuuluu keskeisenä elementtinä diabeetikon hoitoon ja kuntoutukseen tavoitteena parantaa kuntoa ja pienentää vyötärön ympärystä. Autonomisen hermoston toiminta, sykevaihtelulla mitattuna, on yhteydessä yksilölliseen kuntomuutokseen terveillä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin selittääkö sykevaihtelu yksilöllistä kuntomuutosta ( VO 2 peak) ja VL-suhteen muutosta ( VL-suhde) 2 tyypin diabeetikoilla, joilla on sepelvaltimotauti. MENETELMÄT: Sykevälien vuorokausinauhoitus ja kliininen rasituskoe toteutettiin 50 potilaalle (11 naista ja 39 miestä, ikä 62±5, VO 2 peak 22±6 ml/kg/min, BMI 30,2±3,8, VL-suhde 0,99±0,06) ennen 6 kk:n mittaista harjoitteluinterventiota ja sen jälkeen. Potilaista 94 % oli beetasalpaaja-lääkityksen alaisena mittausten aikana. Kontrolloitu sykeohjattu kotiharjoittelu, joka sisälsi sekä kestävyysharjoittelua että lihaskuntoharjoittelua (4 5 krt/vk), toteutettiin nykysuosituksen mukaisesti. Potilaat kirjasivat jokaisen harjoituksen toteuman päiväkirjaan. Sykevaihtelusta analysoitiin syke (HR) ja vagaalista aktiivisuutta kuvaava HF-teho. Harjoittelun viikoittainen toteuma analysoitiin harjoitusimpulssin avulla (TRIMP). TULOKSET: VO 2 peak kasvoi keskimäärin 7±9% (p<0,0001, vaihteluväli %) ja VL-suhde pieneni keskimäärin -1±3% (p=0,007, vaihteluväli -10 5%). HR ja HFteho eivät muuttuneet harjoittelun jälkeen (p=ns molemmille). VO 2 peak korreloi ainoastaan TRIMPin (r=0,40, p=0,004), mutta ei esimerkiksi HR:n (r=0,13, p=ns), HF-tehon (r= -0,08, p=ns) eikä lähtökunnon (r=0,16, p=ns) kanssa. VL-suhde oli negatiivisesti yhteydessä alkutilanteen VL-suhteeseen (r= -0,35, p=0,012) ja HF-tehoon (r= -0,41, p=0,003), mutta ei HR:ään, ikään, diabeteksen kestoon, TRIMPiin tai lähtökuntoon (p=ns kaikille). HF-teho ja alkutilanteen VLsuhde yhdessä ennustivat harjoitteluintervention jälkeistä VL-suhdetta (ennustearvo 29%, p<0,0001) sukupuolesta riippumatta. JOHTOPÄÄTÖKSET: Diabeetikot, joilla on alkava sydämen autonominen neuropatia (alentunut vagaalinen säätely) ennen harjoitteluinterventiota, saavuttavat vähäisemmän hyödyn keskivartalolihavuuteen liikuntaharjoittelusta. Autonomisen hermoston toiminta näyttäisi olevan yksilöllistä harjoitusvastetta selittävä fysiologinen tekijä diabeetikoilla. Liikunnan ravitsemuksesta riippumattomat vaikutukset lipoproteiinien kokoon ja koostumukseen ja seerumin rasvahappoihin Heinonen I, Viikari J, Mikkilä V, Soininen P, Kangas AJ, Lehtimäki T, Kähönen M, Ala-Korpela M, Raitakari OT TAUSTA: Liikunta ehkäisee sydän- ja verisuonisairauksia, minkä ajatellaan johtuvan pitkälti liikunnan suotuisista vaikutuksista seerumin rasva-arvoihin. Liikunnallisuuteen on yhdistetty mm. suurentuneet HDL-pitoisuudet, mutta kaikki liikunnan yksityiskohtaiset vaikutukset seerumin lipoproteiineihin ja muihin rasvoihin eivät ole kuitenkaan vielä selvillä. Liikunnan vaikutusten itsenäisen roolin arvioimista vaikeuttaa usein myös se, että paljon liikkuvat ihmiset myös syövät usein terveellisemmin, millä on myös oma vaikutuksensa seerumin rasva-arvoihin. MENETELMÄT: Tässä tutkimuksessa suomalaisen vuotiaan naisen ja miehen liikunnan määrää, tehoa ja kertoja tutkittiin objektiivista askelmittaria vastaan validoitua kyselylomaketta käyttäen. Seerumin lipoproteiinien (VLDL, LDL, IDL ja HDL) koot (XXL-S) ja eri kokojen konsentraatiot ja koostumukset (mm. kokonaisrasvat, vapaa ja sitoutunut kolesteroli, fosfolipidit, triglyseridit) sekä lukuisa määrä (yhteensä 117 muuttujaa) muita seerumin rasvahappoja (mm. omega-3, 6- ja 9) ja niiden rakennekoostumuksia mitattiin magneettispektroskopialla (NMR). Ruoankäyttöä tutkittiin frekvenssikyselyllä ja ruokavalion terveellisyys pisteytettiin sen mukaan, miten hyvin se vastasi ravitsemussuosituksia. Ruokavalio luokiteltiin sitä terveellisemmäksi, mitä enemmän se sisälsi täysjyväviljatuotteita, hedelmiä, kasviksia, kalaa ja pähkinöitä, ja toisaalta mitä vähemmän se sisälsi punaista lihaa ja lihavalmisteita, ja paistettuja ja uppopaistettuja sekä sokerisia tuotteita. TULOKSET: Liikkumisen määrä ja ruokavalion terveellisyys olivat tutkimuksessa suoraan yhteydessä toisiinsa (r=0,27, p<0,0001). Kun tulokset vakioitiin iällä, sukupuolella, kehon painoindeksillä ja ruokavalion terveellisyyttä kuvaavilla pisteillä, tutkimuksen keskeisimpänä löydöksenä liikunnan havaittiin vaikuttavan itsenäisesti voimakkaimmin kaikkia VLDL osakokojen seerumikonsentraatioita laskien ja mm. niiden triglyseridi- ja kolesterolimääriä vähentäen. Liikunta vähensi myös triglyseridipitoisuutta pienissä HDL partikkeleissa, mutta ei vaikuttanut tilas tollisesti merkitsevästi esimerkiksi HDL:n kokoon tai suuren HDL:n kolesterolipitoisuuteen (p-arvot 0,09 ja 0,051), toisin kuin terveellinen ravitsemus, jonka havaittiin suurentavan HDL:n keskikokoa ja suuren HDL:n kolesterolipitoisuutta (p = 0,02 molemmissa). Liikuntaa merkityksellisemmin ravitsemuksella oli suurempi vaikutus seerumin omega-rasvahappoihin, joista seerumin omega-3 rasvahappopitoisuus oli sitä suurempi ja omega-9 ja tyydyttyneiden rasvahappojen suhde seerumin kokonaisrasvahappopitoisuuteen sitä pienempi, mitä terveellisempi oli ravitsemus (p<0,001 molemmissa). Paljon liikkuvilla ihmisillä oli kuitenkin enemmän kaksoissidoksia vapaissa rasvahapoissa (p=0,02) ja vähemmän metyleeniryhmiä kaksoissidosta kohti (p=0,006) ravitsemuksesta ja muista tekijöistä riippumatta. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että lipoproteiineihin liittyen ravitsemuksesta, sukupuolesta, iästä ja kehon painoindeksistä riippumattomat liikunnan itsenäiset ja tervey delle suotuisat vaikutukset näkyvät etenkin VLDL-partikkeleissa, etenkin niiden vähäisempinä triglyseridipitoisuuksina. Liikunta näyttää kuitenkin vaikuttavan itsenäisesti myös seerumin rasvahappojen rakenteisiin, kuten lisäämällä kaksoissidosten määrää rasvahapoissa, millä voi myös olla suotuisia vaikutuksia sydän- ja verisuoniterveyttä ajatellen. Onko istuva elämäntapa yhteydessä sydänterveyden riskitekijöihin? Laseritutkimus. Helajärvi H, Pahkala K, Heinonen O, Heinonen I, Tammelin T, Hirvensalo M, Mansikkaniemi K, Mikkilä V, Viikari J, Raitakari O TUTKIMUKSEN TAUSTA: Olemme aiemmin todenneet runsaan istumisen (sedentaarisuus) olevan yhteydessä suurempaan kehon painoindeksiin (BMI) ja vyötärönympärykseen. Tämä tutkimus selvittää vapaa-ajan 30

5 istumisen yhteyttä sydän- ja verisuonitautien riskitekijöihin aikuisilla. MENETELMÄT: Aineistona oli LASERI -tutkimuksen (Lasten sepelvaltimotaudin riskitekijät) vuoden 2007 seurantaan osallistuneet vuotiaat naiset (n=1084) ja miehet (n=909). Kyselylomakkeen avulla kerättiin tieto runsaasti istumista sisältävästä ajankäytöstä vapaa-ajalla (päivittäinen TV:n katselu, tietokoneen käyttö, lukeminen ym.) sekä liikunnan määrästä (vapaa-ajan ja työmatkaliikunta). Lisäksi mitattiin paastoveren insuliini, glukoosi, CRP, kokonais- ja HDLkolesteroli, apoa- ja apob- ja triglyseridipitoisuus sekä verenpaine. Ravitsemuskyselyllä kerättyjen ruoan- ja alkoholinkäyttötietojen perusteella määritettiin tutkittavien keskimääräinen päivittäinen energiansaanti sekä ruokavalion laatu verrattuna ravitsemussuosituksiin. Tilastollisissa analyyseissä käytettiin lineaarisia regressioanalyysejä. TULOKSET: Runsas istuminen vapaaaikana oli yhteydessä korkeaan triglyseridipitoisuuteen (p <0,01). Vakiointi vapaa-ajan liikunnan, BMI:n, alkoholin käytön, tupa koinnin, energian saannin, tai suositusten mukaisen ravitsemuksen suhteen ei muuttanut tulosta. Tämän lisäksi miehillä runsas istu minen vapaa-aikana oli epäsuotuisasti yhteydessä paastoinsuliiniin, CRP-, kokonais- ja HDL-kolesteroli- sekä apob-pitoisuuteen ja systoliseen ja diastoliseen veren paineeseen (p <0,009). Naisilla vastaava yhteys oli vain istuvan istuma-ajan ja apoa-pitoisuuden välillä (p<0,03). JOHTOPÄÄTÖKSET: Runsas istuminen vapaa-aikana on suomalaisilla aikuisilla, etenkin miehillä, itsenäisesti ja haitallisesti yhteydessä tärkeisiin sydänterveyden riskitekijöihin. Tämä on riippumatonta vapaa-ajan liikunnan ja työmatkaliikunnan määrästä, BMI:stä, energiansaannista ja ravitsemuksen laadusta. Istuminen ei ole vain liikunnan puuttumista, vaan itsenäinen sydänterveyden riskitekijä. Runsaan istumisen vähentämiseen tulisikin terveydenedistämistyössä, muiden epäterveellisten elämäntapojen ohella, kiinnittää enemmän huomiota. Suomalaisten aikuisten askeleet Hirvensalo M, Telama R, Schmidt MD, Tammelin TH, Yang X, Magnussen CG, Viikari JSA, Raitakari OT TUTKIMUKSEN TAUSTA: Askelmittari on edullinen ja helppokäyttöinen väline fyysisen kokonaisaktiivisuuden arviointiin ja seurantaan. Bravata ym (2007) tutkimuskatsauksessa havaittiin, että askelmittari oli myös hyvä motivointiväline interventioissa, joissa oli pyritty lisäämään aikuisväestön fyysistä aktiivisuutta. Väestötasoisia askelmittarituloksia on julkaistu viimeisen kahden vuosikymmenen aikana kasvamassa määrin eri maista, mutta Pohjoismaista ei aikuisväestön vertailuarvoja ole vielä saatavissa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää vuotiaiden suomalaisten päivittäisiä askelmääriä ja niihin yhteydessä olevia tekijöitä. Askelmääriä vertailtiin 5-luokkaiseen suositukseen, joka perustuu laajan tutkimuskatsaukseen päivittäisten askelien yhteydestä terveyteen. Luokituksen tasot ovat: erittäin alhainen (<5 000 askelta/päivä), alhainen ( ), jonkin verran aktiivinen ( ), aktiivinen (> ) ja hyvin aktiivinen ( ) (Tudor-Locke & Basset 2004). MENETELMÄT: Tiedot kerättiin syksyllä ja talvella osana LASERI-tutkimusprojektin 27-vuotisseurantatutkimusta (Lasten ja nuorten sepelvaltimotautien riskitekijät, Raitakari ym. 2008). Tutkimukseen osallistuneista 1853 (84 %) täytti kyselylomakkeen ja keräsi päiväkirjaan viikon aikana kertyneiden askelten määrän. Tutkimuksessa käytettiin Omron Walking Style One (HJ-152R-E) askelmittaria, joka mittaa askelten kokonaismäärän lisäksi aerobiset askeleet. Aerobiset askeleet syntyvät 10 minuutin yhtäjaksoisesta kävelystä (vähintään 60 askelta/minuutti), juoksusta ja muusta askelien tehtävästä liikkeestä. Mittarin luotettavuutta arvioitiin vertaamalla 27 tutkittavan Omron Walking Style One askelmittarin antamia tuloksia ActiGraph (GT1M) kiihtyvyysmittarin tuloksiin. Spearmanin järjestyskorrelaatio oli 0,942 (<0,001) TULOKSET: Osallistujat raportoivat keskimäärin (±2 908) päivittäistä askelta. Askelmäärä sisälsi (±2 052) aerobista askelta. Naisilla (7 824±2 925) oli miehiä (7 089±2 774) (p<0,001) enemmän askelia. Askelia kertyi kummallekin sukupuolelle arki päivinä enemmän kuin viikonlopun päivinä. Viikonlopun päivinä tutkimukseen osallistujille kertyi enemmän aerobisia askelia kuin viikolla (p<0.001). Toimihenkilöt olivat työntekijöitä passiivisempia askelten kokonaismäärän perusteella arvioituna. Ylemmät toimihenkilöt raportoivat sen sijaan alempia toimihenkilöitä ja työntekijöitä enemmän aero bisia askeleita. 5-luokkaisen jaottelun mukaan, 26 % miehistä ja 16 % naisista sijoittui erittäin alhaiselle aktiivisuustasolle (<5 000) ja vain 20 % naisista ja 15 % miehistä oli aktiivisia (>10 000). JOHTOPÄÄTÖKSET: Askelten kokonaismäärän perusteella neljäsosa miehistä ja viidesosa naisista oli inaktiivisia. Aerobiset aske leet antoivat jonkin verran erilaisen kuvan osallistujien fyysisestä aktiivisuudesta kuin askelten kokonaismäärä. Tätä mittarin ominaisuutta, jonka avulla pystytään keräämään 10 minuutin yhtäjaksoiset aktiivisuusjaksot, voidaan hyödyntää kun arvioidaan terveysliikunnan suositusten täyttymistä. VIITTEET: Bravata DM, ym. JAMA 2007; 298: Raitakari OT, ym. Int J of Epidmiol 2008: 2: 1-7. Tudor-Locke C, Bassett DR Jr. Sports Med 2004: 34: 1-8. Nuoruusiän fyysisen kunnon ja vapaa-ajan liikunta-aktiivisuuden yhteys aikuisiän koettuun kuntoon Huotari P, Mikkelsson L, Kujala U, Laakso L, Nupponen H TAUSTA: Koetulla fyysisellä kunnolla tarkoitetaan henkilön omaa arviota fyysisen kunnon osatekijöiden (kestävyys, voima, nopeus, notkeus) tasostaan suhteessa muihin samanikäisiin ja samaa sukupuolta oleviin henkilöihin. (Mikkelsson, Kaprio, Kautiainen, Kujala, Nupponen, 2005). Tässä 25 vuoden seurantatutkimuksessa selvitettiin kuinka vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus sekä fyysinen kunto nuoruusiässä (12 18-vuotiaana) ennustavat koettua fyysistä kuntoa aikuisiässä (37 43-vuotiaana) (n= 1321). MENETELMÄT: Vuonna 1976 fyysinen kunto mitattiin viidellä kouluolosuhteisiin sopivalla kenttätestillä (2000 m juoksu/1500 m juoksu, 30 s vatsalihastesti, 4 x 10 m sukkulajuoksu, vauhditon pituushyppy sekä leuanveto/koukkukäsiriipunta). Tulos ten perusteella laskettiin yhteen ikä- ja sukupuolivakioitu kuntoindeksi. Vapaa-ajan liikunta-aktiivisuutta mitattiin kyselylomakkeella, jossa selvitettiin vapaa-ajan liikuntaharrastuksen tiheyttä ja intensiteettiä sekä urheiluseuraan, kilpailutoimintaan ja koulun liikuntakerhoon osallistumista. Edellä mainituista vapaa-ajan liikunta-aktiivisuusmuuttujista laskettiin sukupuolivakioitu liikuntaaktiivisuusindeksi. 25 vuotta myöhemmin kouluiässä kuntotesteihin osallistuneiden ja vapaa-ajan liikunta-aktiivisuuskyselyyn vastanneiden koettua kuntoa tutkittiin kyselylomakkeella. Viisiportaisella asteikolla selvitettiin henkilön omaa arviota fyysisen kunnon osatekijöiden (kestävyys, voima, nopeus, notkeus) tasostaan sekä neliportaisella asteikolla arvioita omasta suorituskyvystä erilaisissa liikuntasuorituksissa (juoksu, käve ly, pyöräily, hiihto). Näiden muuttuji- 31

6 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT en perusteella laskettiin sukupuolivakioitu koetun kunnon indeksi. Muuttujien välisiä yhteyk siä tutkittiin Spearmanin kaksisuuntaisella korrelaatiolla sekä regressioanalyysilla (multiple regression). TULOKSET: Nuoruusiän fyysinen kunto ja vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus ennustivat aikuisiän koettua kuntoa sekä miehillä että naisilla. Nuoruusiän kestävyyskunnon ja aikuisiän koetun kunnon välinen korrelaatio oli miehillä 0,24 (p<0,001) ja naisilla 0,32 (p<0,001). Vastaavasti lihaskunnon ja koetun kunnon välinen korrelaatio oli miehillä 0,45 (p<0,001) ja naisilla 0,38 (p<0,001). Nuoruusiän liikunta-aktiivisuuden ja aikuisiän koetun kunnon välinen korrelaatio oli miehillä 0,25 (p<0,001) ja naisilla 0,24 (p<0,001). Nuoruusiässä kunnoltaan heikoimpaan viidennekseen kuuluneiden riski kokea kuntonsa heikoksi myös aikuisiässä oli miehillä yli viisinkertainen ja naisilla yli seitsenkertainen kouluiässä fyysiseltä kunnoltaan parhaimpaan viidennekseen kuuluneisiin verrattuna. Vastaavasti vapaa-ajan liikunta-aktiivisuudeltaan vähiten liikkuvaan viidennekseen kouluiässä kuuluneiden riski kokea kuntonsa heikoksi aikuisiässä oli viisinkertainen eniten vapaa-ajallaan liikkuneeseen viidennekseen verrattuna molemmilla sukupuolilla. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tutkimuksen tulokset osoittivat, että nuoruusiän fyysisen kunnolla ja vapaa-ajan liikunta-aktiivisuudella on merkitystä aikuisiän koetun kunnon kannalta. Aikuisiän koetun fyysisen kunnon kannalta kaikkein vähiten liikkuvia ja fyysiseltä kunnoltaan heikoimpia nuoria tulisi motivoida löytämään oma liikuntamuoto ja tapansa liikkua sekä kannustaa säännölliseen liikuntaharrastukseen ja liikunnalliseen elämäntapaan. LÄHTEET: Mikkelsson, L., Kaprio, J., Kautiainen, H., Kujala, U. M, & Nupponen, H. (2005). Associations between self-estimated and measured physical fitness among 40-year-old men and women. Scandinavian Journal of Medicine and Science in Sports, 15, Sydämen autonomisen hermoston toiminta välittömässä palautumisessa maksimaalisen aerobisen suorituksen jälkeen tyypin 1 diabeetikoilla Hägglund H, Uusitalo A, Peltonen JE, Koponen SA, Aho J, Tikkanen HO JOHDANTO: Sydämen ja verenkiertoelimistön autonomisen hermoston (ANS) toimintaa tutkitaan sykevälivaihtelun (HRV) ja rasituksen jälkeisen sykepalautumisen (HRR) avulla. Tyypin 1 diabetekseen liittyy usein jo varhaisessa vaiheessa ANS:n toiminnan muutoksia. Hyvä fyysinen suorituskyky on yhteydessä parempaan ANS:n toimintaan terveillä ja useilla potilasryhmillä, mutta tyypin 1 diabeetikoilla yhteyttä ei tunneta yhtä hyvin. TAVOITTEET: Selvitimme komplikaatittomien tyypin 1 diabeetikkojen (T1D) ja terveiden kontrollien (KON) ANS:n toimintaa välittömän palautumisen aikana sekä palautumisen yhteyttä suorituskykyyn. MENETELMÄT: Tutkimukseen osallistui 12 tyypin 1 diabeetikkoa (iältään keskiarvo ± SD, 33 ± 6 v) ja 13 KON (32 ± 6 v). Ryhmät olivat iän ja kyselylomakkeella tutkitun fyysisen aktiivisuuden (T1D: 265 ± 153, CON: 316 ± 133 min/vko) suhteen vakioituja. 5 min levon jälkeen tutkittavat polkivat portaittain nousevan, uupumukseen johtavan polkupyöräergometritestin, jota seurasi 5 min palautus paikallaan ergometrin päällä istuen. Testissä rekisteröitiin sydänfilmiä 1kHz:n taajuudella. Maksimaalisen hapenottokyvyn (VO 2 max) määrittämiseksi mitattiin henkäys henkäykseltä ventilaatiota ja alveolaarista kaasujenvaihtoa. T1D:n pitkäaikaista veren glukoositasapainoa kuvaava glykolysoitunut hemoglobiini (HbA1c) määritettiin laskimoverestä. HRR laskettiin 5 lyönnin keskiarvosykkeiden erotuksina uupumisajankohdan ja kunkin palautumisminuutin (1 5) välillä, sekä kunkin palautumisminuutin prosentuaalisina muutoksina (HRR %). HRV:sta analysoitiin lepoa ja palautumista 1 min jaksoista kokonaisvaihtelua kuvaava SDNN, parasympaattista säätelyä kuvaavat RMSSD ja Poincare Plot:n SD1 sekä epälineaarista HRV:a kuvaavat SampEn ja Detrended Fluctuation -analyysin Alpha1. Normaalijakautuneisuus testattiin Shapiro-Wilkin W -testillä. Ryhmiä vertailtiin Mann-Whitney U -testillä, ryhmien sisäisiä muutoksia Wilcoxonin signed-rank -testillä ja muuttujien välisiä yhteyksiä testattiin Spearman-korrelaatiolla. Merkitsevyyden rajana oli p < 0,05. Tässä esitettyjen muuttujien normaalijakautuneisuuden vuoksi tulokset ilmoitetaan keskiarvo ± SD. TULOKSET: Tyypin 1 diabeetikkojen HbA1C (7,7 ± 0,8 %) ei korreloinut VO 2 max:n kanssa. Diabeetikoilla oli matalampi VO 2 max kuin KON:lla (35 ± 5 vs. 45 ± 5 ml/kg/min, p < 0,01). Maksimisyke ei eronnut ryhmien välillä (T1D vs. KON: 183 ± 11 vs. 184 ± 12 bpm). Sykepalautumisessa HRR % 2 min oli pienempi T1D potilailla kuin KON:lla (26 ± 7 vs. 34 ± 12 %, p < 0,05) ja HRR % 3 min suurempi (22 ± 9 vs. 12 ± 5 %, p < 0,05). Palautumisvaiheen HRVmuuttujissa ei ollut eroja ryhmien välillä. Kunkin 1 5 minuutin HRR korreloi T1D:lla VO 2 max:n (r = 0,70, 0,77, 0,59, 0,62, 0,66, p < 0,05 kaikki), mutta ei HbA1C:n kanssa. Sitä vastoin KON:lla VO 2 max ja HRR 1 5 min eivät korreloineet. JOHTOPÄÄTÖKSET: Sykepalautuminen oli hitaampaa T1D:lla kuin KON:lla, mutta palautumisen aikaisissa HRV:ssa ei ollut ryhmäeroja. Vaikka ilmoitettu fyysinen aktiivisuus ei eronnut ryhmien kesken, oli T1D:n VO 2 max matalampi kuin kontrolleilla. Kontrolleilla ei nähty korrelaatioita VO 2 max:n ja HRR:n välillä, johon mm. pieni otoskoko saattaa olla yksi selitys. Sen sijaan tyypin 1 diabeetikkojen sykepalautuminen oli yhteydessä maksimaaliseen hapenottokykyyn. Fyysinen aktiivisuus ja kunto ovat yhteydessä sydämen sykevaihteluun lihavilla aikuisilla Kaikkonen KK, Korpelainen RI, Tulppo MP, Kaikkonen HS, Vanhala ML, Kallio MA, Keinänen-Kiukaanniemi SM, Korpelainen JT TUTKIMUKSEN TAUSTA JA TAVOIT- TEET: Autonomisen hermoston kautta välittyvien sydämen säätelyhäiriöiden on arvioitu jopa kaksinkertaistavan ennenaikaisen kuoleman riskiä. Autonomisen hermoston säätelyhäiriöt ja lihavuus ovat merkittävässä yhteydessä toisiinsa. Normaalipainoisilla henkilöillä fyysisen aktiivisuuden ja aerobisen kunnon on todettu olevan yhteydessä sydä men autonomiseen säätelyyn ja aerobinen harjoittelu voi parantaa autonomisen hermoston toimintaa sykevaihtelumittauksella arvioituna. Säännöllisen liikunnan ja aero bisen kunnon yhteydestä lihavien ih- 32

7 misten autonomisen hermoston toimintaan ei ole tietoa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää säännöllisen fyysisen aktiivisuuden ja aerobisen kunnon yhteyttä sydämen sykevaihteluun työikäisillä lihavilla henkilöillä. AINEISTO JA MENETELMÄT: Tutkimukseen osallistui 107 vapaaehtoista (87 naista, keski-ikä 44,5 vuotta, keskimääräinen BMI 35,7), jotka rekrytoitiin sanomalehti-ilmoituksen kautta. Tutkittavat osallistuivat antropometrisiin mittauksiin, hapenottokyvyn maksimaaliseen testiin ja 24 tunnin sykevaihtelumittaukseen. Nykyistä ja elinaikaista liikunta-aktiivisuutta selvitettiin kyselyn avulla. TULOKSET: Säännöllisellä, elinaikaisella fyysisellä aktiivisuudella oli positiivinen ja itsenäinen yhteys lihavien aikuisten sydämen sykevaihteluun. Vuorokauden mittaisessa syke vaihtelumittauksessa kaikki spektrianalyysin muuttujat olivat korkeammat hyväkuntoisilla verrattuna huonokuntoisiin. Muuttujista SDNN (159,6 vs. 137,7, p=0,018) ja ULF (9,62 vs. 9,31, p= 0,016) olivat tilastollisesti merkitsevästi korkeammat hyväkuntoisilla. Lopullisissa malleissa aerobinen kunto ja elinaikainen fyysinen aktiivisuus olivat tärkeimmät sydämen sykevaihtelua selittävät tekijät. Elinaikainen fyysinen aktiivisuus selitti 40 % SDNN vaihtelusta ja 24 % ULF vaihtelusta. Korkea mitattu maksimaalinen hapenkulutus selitti 45 % HFln vaihtelusta ja 25 % LF/HF vaihtelusta. JOHTOPÄÄTÖKSET: Elinaikainen fyysinen aktiivisuus ja aerobinen kunto ovat positiivisesti yhteydessä sydämen sykevaihteluun. Fyysinen aktiivisuus ja aerobinen kunto saattavat vähentää lihavuuteen liittyviä terveysriskejä parantamalla sydämen autonomista säätelyä. Lihavuuden ennalta ehkäisyssä ja hoidossa tulee aiempaa voimakkaammin huomioida elinaikaisen liikunnan ja fyysisen kunnon merkitys lihavuuteen liittyvien sairauksien ennalta ehkäisyssä. Fyysinen aktiivisuus on sisällytettävä kaikkiin lihavuuden ennalta ehkäisy- sekä hoitoohjelmiin. Kovatehoisen intervalliharjoittelun vaikutus sydänlihaksen glukoosi- ja rasvahappoaineenvaihduntaan terveillä keski-ikäisillä miehillä Kalliokoski K, Eskelinen J, Savolainen A, Heinonen I, Virtanen K, Kapanen J, Parkkola R, Lepomäki V, Nuutila P, Knuuti J, Hannukainen J TAUSTA: Ajanpuute on yksi tärkeimmistä liikkumista rajoittavista tekijöistä. Nykyisten terveysliikuntasuositusten mukaan liikuntaan tarvittavaa aikaa voidaan kuitenkin kompensoida kovemmalla teholla. Viime vuosina on esitetty mielenkiintoisia tuloksia kovatehoisesta (anaerobisesta), vain vähän aikaa vievästä intervalliharjoittelusta, jonka on osoitettu nopeasti parantavan nuorten terveiden miesten hapenottokykyä ja koko kehon insuliiniherkkyyttä jopa paremmin kuin kestävyystyyppisen harjoittelun. Tällaisen intervalliharjoittelun vaikutuksista eri kudosten aineenvaihduntaan tiedetään kuitenkin toistaiseksi hyvin vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää kovatehoisen intervalliharjoittelun vaikutuksia sydänlihaksen glukoosi- ja rasvahappoaineenvaihduntaan ja verrata muutoksia aerobisen harjoittelun vaikutuksiin. Tutkimus on osa laajempaa intervalliharjoittelun terveysvaikutuksia selvittävää projektia. Tässä vaiheessa esittelemme alustavia tuloksia viideltä ensimmäiseltä intervalliharjoitteluun osallistuneelta mieheltä. MENETELMÄT: Koehenkilöt (n=5) olivat terveitä, normaalipainoisia tai lievästi ylipainoisia (BMI 24,9 ± 2,7), keski-ikäisiä (ikä 49,6 ± 4,6 v) miehiä. He eivät urheilleet säännöllisesti, eikä heillä ollut kilpaurheilutaustaa (VO 2 max 33,8 ± 2,6 ml/kg/min). Tutkittavat suorittivat kahden viikon aikana kuusi kertaa harjoituksen, joka sisälsi 4 6 x 30 sekunnin maksimaalisen vedon (Wingatetestin tapaan) neljän minuutin palautuksella. VO 2 max-testi, sokerirasituskoe, euglykeeminen hyperinsulineeminen clamp -tutkimus, sekä sydämen glukoosin ja rasvahappojen käytön mittaukset (PET-kuvauksella) suoritettiin ennen ja jälkeen interventiojakson. TULOKSET: VO 2 max (ml/kg/min) parani peräti 4,4 ± 0,9 % harjoittelujakson aikana. Harjoittelujakso ei vaikuttanut leposykkeeseen, mutta laski merkitsevästi verenpainetta (SYST: 127 ± 3 vs 121 ± 5 mmhg; DIAST: 82 ± 4 vs 76 ± 1 mmhg; MAP: 97 ± 3 vs 91 ± 1 mmhg). Koko kehon insuliiniresistenssiä kuvaava Homa-indeksi ja insuliiniherkkyyttä kuvaava M-arvo eivät muuttuneet. Harjoittelu ei vaikuttanut tilastollisesti merkitsevästi sydänlihaksen glukoosinkäyttöön, vaikka keskimääräinen muutos olikin -19% (37 ± 13 vs 29 ± 11 micromol / 100 g / min, p=0,17). Sydänlihaksen rasvahappojen käytön mittaukset ovat analysoitavina ja esitellään päivillä. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tutkittavamme, viisi keski-ikäistä, aikaisemmin lähes liikkumatonta miestä selvisivät kaikista harjoituksista hyvin ja ilman komplikaatioita. Tulosten mukaan kovatehoinen intervalliharjoittelu paran si hapenottokykyä ja alensi verenpainetta merkittävästi jo lyhyellä harjoitusjaksolla. Vaikutukset koko kehon insuliiniresistenssiä tai insuliiniherkkyyttä kuvaaviin muuttujiin jäivät vähäisiksi, eikä sydänlihaksen glukoosinkäytössäkään havaittu merkitsevää muutosta, vaikka keskimääräinen muutos olikin selkeä. Tämän löydöksen merkitys selviää tarkemmin, kun meillä on myös sydänlihaksen rasvahappojen käytön tulokset suuremmalla otoskoolla. Jo nyt voimme kuitenkin todeta, että tämäntyyppinen tehokas, mutta aikaa säästävä harjoittelu vaikuttaa olevan erityisen hyödyllistä verenpaineelle. Jatkotutkimuksissa tulee selvittää mm. miten tällainen harjoittelu soveltuisi verenpainetautipotilaille. Yksilöllisen liikuntaohjelman vaikutus fyysiseen aktiivisuuteen ja maksimaaliseen suorituskykyyn sepelvaltimotautipotilailla Karjalainen J, Kiviniemi A, Hautala A, Niva J, Lepojärvi S, Mäkikallio T, Piira O-P, Huikuri H, Tulppo M TUTKIMUKSEN TAUSTA: Runsas fyysinen arkiaktiivisuus ja säännöllinen liikuntaharjoittelu ovat tärkeitä hoitomuotoja sekä sepelvaltimotaudissa että tyypin 2 diabeteksessa. Liikuntaneuvonnan vaikutusta fyysisen aktiivisuuden lisäämiseen on kuitenkin tutkittu vähän näissä potilasryhmissä. Tässä tutkimuksessa mitattiin yksilöllisen liikuntaohjelman vaikutusta fyysiseen aktiivisuuteen ja maksimaaliseen suorituskykyyn (METmax) sepelvaltimotautipotilailla (SVT) ja sepelvaltimotautipotilailla, jotka sairastivat tyypin 2 diabetesta (SVT+T2D). MENETELMÄT: 44 SVT potilaalle (12 naista, 32 miestä, ikä 62±5 vuotta) ja 39 33

8 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT SVT+T2D potilaalle (7 naista, 32 miestä, ikä 62±5 vuotta) tehtiin 5 vuorokauden fyysisen aktiivisuuden mittaus hereillä oloaikana kiihtyvyysanturiteknologiaan perustuvalla rannelaitteella (Polar AW200; Polar Electro Oy, Kempele) ennen liikuntaohjelman aloittamista ja kuuden kuukauden liikuntaohjelman jälkeen. Aktiivisuusmittauksesta analysoitiin erikseen fyysisen aktiivisuuden aika kohtuukuormitteisella (2 5 MET) ja korkealla (>5 MET) intensiteettitasolla. Liikuntaohjelma perustui tämän hetkisiin terveysliikuntasuosituksiin ja harjoittelun intensiteetti määriteltiin yksilöllisesti sykereservin perusteella. METmax mitattiin polkupyöräergometritestillä. TULOKSET: Ennen liikuntaohjelman aloittamista SVT+T2D potilaat liikkuivat vähemmän kohtuukuormitteisella intensiteettitasolla verrattuna SVT potilaisiin (2:40 ± 1:23 vs. 3:24 ± 1:17 h/vrk, p = 0,014), ja samanlainen suuntaus oli nähtävissä myös korkealla intensiteettitasolla (2:08 ± 2:57 vs. 5:02 ± 9:19 min/vrk, p = 0,091). Kuuden kuukauden liikuntaohjelman jälkeen korkealla intensiteettitasolla tapahtuva fyysinen aktiivisuus oli lisääntynyt huomattavasti SVT potilailla (9:59 ± 15:03 min/vrk, p = 0,014) ja samanlainen trendi havaittiin myös SVT+T2D potilailla (6:14 ± 10:18 min/vrk, p = 0,060).METmax kasvoi molemmissa potilasryhmissä (SVT potilailla 8,1 ± 2,0 8,4 ± 1,9 MET, p = 0,017 ja SVT+T2D potilailla 6,5 ± 1,6 6,9 ± 1,7 MET, p < 0,001). JOHTOPÄÄTÖKSET: SVT+T2D potilaiden päivittäinen fyysinen aktiivisuus on vähäisempää verrattuna samanikäisiin SVT potilaisiin. Yksilöllinen liikuntaohjelma on tehokas tapa lisätä etenkin korkealla intensiteettitasolla tapahtuvaa fyysistä aktiivisutta ja parantaa suorituskykyä SVT ja SVT+T2D potilailla. Fyysinen aktiivisuus ja fyysinen suorituskyky 8-vuotiailla ylipainoisilla ja normaalipainoisilla lapsilla ja heidän vanhemmillaan Karppanen A-K, Ahonen S-M, Tammelin T, Vanhala M, Korpelainen R TUTKIMUKSEN TAUSTA: Lasten lihavuus on yleistynyt kaikkialla maailmassa (1). Viime vuosikymmenien aikana myös Pohjois- Suomessa ylipainoisten ja lihavien nuorien osuus väestöstä on lähes kolminkertaistunut (2). Aiempien tutkimusten perusteella lasten ja nuorten ylipaino on yhteydessä sekä alhaiseen fyysiseen aktiivisuuteen (3) että heikkoon suorituskykyyn (4 6). Tämä tutkimus on osa laajaa RALLI-hanketta, jonka tarkoituksena on selvittää lihavuuden riskitekijöitä sekä tehostetun ravitsemus- ja liikuntaohjauksen vaikutus painonkehitykseen 7 12-vuotiailla lapsilla. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko 8-vuotiaiden ylipainoisten ja normaalipainoisten pohjoissuomalaisten lasten fyysisessä aktiivisuudessa ja suorituskyvyssä eroa. Lisäksi tarkoituksena on selvittää onko vanhempien fyysisellä aktiivisuudella ja ylipainolla selitysyhteyttä lapsen fyysiseen aktiivisuuteen ja ylipainoon. MENETELMÄT: Tutkimukseen osallistui yhteensä 119 pohjoissuomalaista lasta. Tutkimuksen aineisto koostuu RALLI-intervention alkumittauksista ja -kyselyistä, jotka tehtiin vuosina 2006 ja Ylipainoiset lapset (n=54) ja heidän vanhempansa (n=86) ohjautuivat lasten lihavuuden perhekeskeiseen hoitoon koulujensa terveydenhoitajien kautta (Oulu, Rovaniemi, Kemi ja Ylivieska). Ylipainoisista lapsista 43 % (24/54) oli tyttöjä ja 57 % (30/54) oli poikia. Kontrolliryhmän muodostivat normaalipainoiset 8-vuotiaat lapset, joille tehtiin samat kyselyt ja mittaukset kuin interventioryhmälle. Kysely lähetettiin neljän oululaisen koulun normaalipainoisten 8-vuotiaiden lasten vanhemmalle (n=175). Kahdeksankymmentä (46 %) perhettä palautti kyselylomakkeen. Lopullisessa analyysissa oli yhteensä 65 normaalipainoista lasta, joista 45 % (29/65) oli tyttöjä ja 55 % (36/65) oli poikia. Mittauksiin osallistui 53 normaalipainoisen lapsen äitiä ja 49 isää. Tutkittavilta mitattiin pituus, paino ja vyötärönympärys. Fyysinen aktiivisuus mitattiin 7 päivän PAQ-C -kyselyllä. Vanhemmat täyttivät vastaavanlaisen aikuisten kyselyn. Suorituskyky mitattiin EUROFIT-testistöllä, joka sisältää yhdeksän testiä. Testit mittaavat tasapainoa (flamingo tasapainotesti), nopeutta ja ketteryyttä (10x5 sukkulajuoksu), käsien liikenopeutta (lautasten koskettelu), liikkuvuutta (eteentaivutus), vartalon voimaa (istumaan nousu), räjähtävää voimaa (vauhditon pituushyppy) sekä käsi- ja selkälihasten kestävyyttä (koukkukäsiriipunta). Aerobinen suorituskyky mitattiin kuuden minuutin kävelytestillä ryhmätesteinä. TULOKSET: Tyttöjen ja poikien ylipaino oli yhteydessä sekä heikompaan tasapainoon, vartalon voimaan, räjähtävään voimaan että heikompaan käsi- ja selkälihasten voimaan. Lisäksi ylipainoisten poikien 6 minuutin käve lytestin tulos oli heikompi kuin normaalipainoisten. Ylipainoisten poikien fyysinen aktiivisuus (2,41 SD 0,72) oli merkittävästi vähäisempää kuin normaalipainoisilla pojilla (2,91 SD 0,64, p=0,004). Ylipainoisten ja normaalipainoisten tyttöjen välillä ei ollut eroa fyysisessä aktiivisuudessa (2,53 SD 0,64 vs. 2,59 SD 0,68, p= 0,741). Poikien runsas fyysinen aktiivisuus oli yhteydessä merkitsevästi parempaan tulokseen useimmissa suorituskykytesteissä. Äidin fyysinen aktiivisuus oli yhteydessä lapsen fyysiseen aktiivisuuteen (r = 0,363, p <0,001). JOHTOPÄÄTÖKSET: Tutkimuksen perusteella sekä tyttöjen että poikien ylipaino on yhteydessä normaalipainoisia heikompaan fyysiseen suorituskykyyn. Pojilla ylipaino on yhteydessä vähäiseen fyysiseen aktiivisuuteen. Tutkimuksen havainnot lapsen ylipainon ja heikon suorituskyvyn yhteydestä tukevat aiempia tutkimustuloksia. Myös fyysisen aktiivisuuden erot ylipainoisten ja normaalipainoisten poikien välillä ovat samansuuntaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa. Tässä tutkimuksessa osoitettiin, että lapsen fyysiseen aktiivisuuteen vaikuttaa muuan muassa äidin fyysinen aktiivisuus. Vanhempia ja etenkin äitejä tulisi kannustaa liikkumaan yhdessä lastensa kanssa. Lisäksi vanhempia tulisi ohjata kiinnittämään huomiota omiin liikuntatottumuksiin, sillä lapset ottavat mallia vanhempien liikkumistottumuksista hyvin varhaisessa iässä. VIITTEET 1. Branca F, Nikogosian H, Lobstein T. The challenge of obesity in the WHO European Region and the strategies for response. Denmark: WHO Regional Office for Europe; p Available from: data/assets/ pdf_file/0010/74746/e90711.pdf 2. Laitinen J, Sovio U. Nuorten lihavuuden kehityssuunnat Tuloksia Pohjois-Suomessa vuonna 1966 ja 1986 syntyneiden tutkimuksesta. Suomen lääkärilehti 2005; 42: [Abstract in English]. 3. Dencker M, Thorsson O, Karlsson M, Lindén C, Svensson J, Wollmer P, Andersen L. Daily physical activity in Swedish children aged 8 11 years. Scand J Med Sci Sports 2006; 16: Butte N, Puyay M, Adolph A, Vohra F, Zakeri I. Physical activity in nonoverweight and overweight hispanic children and adolescents. Med Sci Sports Exerc 2007; 39: Ara I, Vicente-Rodriguenz G, Jimenez-Raminez J, Dorado C, Serrano-Sanchez J, Calbert J. Regular participation in sports is associated with enhanced physical fitness and lower fat mass in prepubertal boys. Int J Obes 2004; 28: Fogelholm M, Stigman S, Huisman T, Metsämuuronen J. Physical fitness in adolescents with normal weight and overweight. Scand J Med Sci Sports 2007; 18(2):

9 Matalataajuinen syke- ja verenpainevaihtelu sympaattisessa aktivaatiossa tyypin 2 diabetesta sairastavilla sepelvaltimotautipotilailla Kiviniemi A, Hautala A, Karjalainen J, Piira O-P, Lepojärvi S, Tiinanen S, Seppänen T, Huikuri H, Tulppo M TUTKIMUKSEN TAUSTA: Tyypin 2 diabetes lisää sydäntapahtumien riskiä sepelvaltimotaudissa. Poikkeava autonomisen hermoston toiminta on potentiaalinen suurentunutta sydänkomplikaatioiden riskiä selittävä tekijä diabeetikoilla. Tarkkaan ei kuitenkaan vielä tunneta, miten tyypin 2 diabetes vaikuttaa sydämen autonomiseen säätelyyn sepelvaltimotaudissa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää tyypin 2 diabeteksen vaikutuksia sydämen autonomisen säätelyn muutoksiin sympaattisessa aktivaatiossa sepelvaltimotautipotilailla. MENETELMÄT: Jatkuva EKG, verenpaine ja hengitys mitattiin levossa, passiivisessa kallistuskokeessa (5 min) ja käsipuristuskokeessa (5 min, 20% maksimaalisesta puristusvoimasta) 66 sepelvaltimotautipotilaalta, jotka lisäksi sairastivat tyypin 2 diabetesta (ikä 61±6 vuotta, miehiä 52) ja 67 sepelvaltimotautipotilaalta, joilla ei ollut diabetesta (ikä 62±6 vuotta, miehiä 50). Matala- (LF, 0,04-0,15 Hz) ja korkeataajuinen (HF, 0,15-0,4 Hz) syke- ja verenpainevaihtelu mitattiin spektrimenetelmin käyttämällä adaptiivista suodatinta määrittämään hengityksen vaikutuksista riippumattoman LF-tehon sekä respiratorisen syke- ja verenpainevaihtelun määrän. LF-tehot laskettiin sekä absoluuttisina arvoina että normalisoituna ilman suodatusta mitattuun LF- ja HF-tehon summaan. Lisäksi mitattiin barorefleksiherkkyys ristispektrimenetelmällä. TULOKSET: Levossa ainoastaan keskisyke poikkesi diabeetikoiden ja ei-diabeetikoiden välillä (58±9 vs. 55±7 lyöntiä/min, p=0,028). Muutokset keskisykkeessä ja verenpaineissa olivat samanlaiset passiivisessa kallistuskokeessa ja käsipuristuskokeessa. Myöskään muutokset absoluuttisissa syke- ja verenpainevaihtelussa ja barorefleksiherkkyydessä eivät poikenneet ryhmien välillä. Sen sijaan muutos normalisoidussa sykevaihtelun LFtehossa oli diabeetikoilla ei-diabeetikoita pienempi passiivisessa kallistuskokeessa (0±21 vs. 7±20%, p=0,046) ja käsipuristuskokeessa (-5±16 vs. 1±16%, p=0,021). Myös muutokset normalisoidussa verenpainevaihtelun LF-tehossa erosivat passiivisessa kallistuskokeessa diabeetikoiden ja ei-diabeetikoiden välillä (2±21 vs. -6±22%, p=0,039) mutta ei käsipuristuskokeessa (0±19 vs. 3±16%, p=0,260). Askeltavassa lineaarisessa regressiossa tyypin 2 diabetes oli ainoa normalisoitujen LF-tehojen muutoksia selittävä tekijä, kun huomioitiin mm. painoindeksi, sepelvaltimotaudin hoito sekä aiemmin sairastetut sydäninfarktit. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tyypin 2 diabetesta sairastavilla sepelvaltimotautipotilailla ei näyttäisi ilmenevän heikentynyttä sydämen vagaalista säätelyä, respiratorisen sinusarytmian määrällä mitattuna, eikä barorefleksiherkkyyttä levossa ja sympaattisessa aktivaatiossa ei-diabeettisiin sepelvaltimotautipotilaisiin verrattuna. Sen sijaan normalisoidun sykevaihtelun LF-tehon vasteet passiiviseen kallistukseen ja käsipuristukseen viittaavat heikentyneeseen sympaattiseen reaktiivisuuteen tyypin 2 diabeteksessa. Hyvä aerobinen tai lihaskunto ehkäisevät ylipainoisia miehiä kohonneelta hapettuneelta LDL-kolesterolilta Kosola J, Ahotupa M, Kyröläinen H, Santtila M, Vasankari T TUTKIMUKSEN TAUSTA: Kohonnut hapettuneen LDL-kolesterolin (ox-ldl) pitoisuus on yhdistetty elintasosairauksiin, kuten sydän- ja verenkiertosairauksiin, metaboliseen oireyhtymään sekä tyypin 2 diabetekseen. Tutkimme ox-ldl:n yhteyttä ylipainoon ja lihavuuteen sekä sitä miten maksimihapenottokyky tai lihaskunto vaikuttaa em. yhteyteen. MENETELMÄT: Terveitä nuoria miehiä (keski-ikä 25,1, 18 48, n=831) jaettiin normaalipainoisiin (n=486), ylipainoisiin (n=269) ja lihaviin (n=76) painoindeksin mukaan (BMI). Osallistujat suorittivat fyysistä kuntoa mittaavat testit (maksimihapenottokykyä mittaava polkupyöräergometritesti ja lihaskuntoindeksi mitattuna eri lihasryhmien kestävyystesteillä), yleisen terveystarkastuksen sisältäen seerumin rasvojen kartoituksen sekä vastasivat yksityiskohtaiseen kyselyyn liikunnasta ja elintavoista. Osallistujat jaettiin edelleen kuuteen alaryhmään BMI:n (normaali vs. ylipainoinen) ja fyysisen kunnon (erikseen kestävyys- ja lihaskunto) mukaan (kuntotertiilit: huono kunto, keskiverto kunto, hyvä kunto). Ikää ja tupakointia käytettiin kovariaatteina. TULOKSET: Seerumin ox-ldl pitoisuus (14%/32%) sekä ox-ldl/hdl-kolesteroli suhde (32%/68%) olivat suurempia ylipainoisilla ja lihavilla verrattuna normaalipainoisiin (P<0,005, kaikissa em. vertailuissa). BMI ja maksimihapenottokyvyn alaryhmissä ox-ldl (23%, P<0,0001) ja ox-ldl/hdlkolesteroli (45%, P<0,0001) olivat suurempia ylipaino/huono kunto -alaryhmässä verrattuna normaalipaino/huono kunto -alaryhmään, kun taas merkitseviä eroja ei havaittu ylipaino/hyvä kunto- ja normaali paino/hyvä kunto -alaryhmien välillä. BMI ja lihaskunto alaryhmien välillä ox-ldl (24%, P<0,0001) ja ox-ldl/hdl-kolesteroli (51%, P<0,0001) olivat suuremmat ylipaino/huono kunto- kuin normaali paino/huono kunto -alaryhmässä. JOHTOPÄÄTÖKSET: Ylipaino sekä lihavuus ovat yhteydessä korkeaan ox-ldl:n ja korkeisiin seerumin rasva-arvoihin. Hyvä hapenottokyky sekä lihaskunto näyttävät suojaavan ylipainoisia yksilöitä tältä epäedulliselta seerumin rasvaprofiililta. Pitkäaikaisen liikunnan vaikutukset lihasten ominaisuuksiin ja sokeriaineenvaihduntaan: Kaksostutkimus Leskinen T, Sipilä S, Kaprio J, Kainulainen H, Alen M, Kujala U TAUSTA: Aikuisiällä lihasmassa alkaa vähentyä ja lihasvoima, -teho ja lihassolujen määrä laskevat, kun taas kehon rasvamassa voi lisääntyä. Inaktiivisuus kiihdyttää näitä tapahtumia ja heikentää sekä lihaksen toimintakykyä että lihaksen metaboliaa. Tämä johtaa siihen, että lihaksen kyky poistaa kehoon ja lihaksiin kertyvää ylimääräistä rasvaa heikkenee. Lisäksi lihaksiin voi kehittyä insuliiniresistenssi, joka voi johtaa tyypin 2 diabetekseen. Siksi lihasten ominaisuuksien menetys on tärkeässä yhteydessä sekä toimintakyvyn heikkenemiseen että aineenvaihduntasairauksien puhkeamiseen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella pitkäaikaisen liikunnan harrastamisen ja toisaalta liikkumattomuuden vaikutuksia reisilihasten ominaisuuksiin ja sokeriaineenvaihdunnan muuttujiin kaksospareilla, joiden jäsenet erosivat toisistaan liikunta-aktiivisuuden suhteen. Mittaukset toteutettiin vuonna 2007, jolloin parin jäsenten välistä eroa liikuntatottumuksissa oli dokumentoidusti kestänyt 32 vuotta. MENETELMÄT: Kuusitoista kaksosparia (keski-ikä 60 v, seitsemän geneettisesti 35

10 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT identtistä ja yhdeksän ei-identtistä paria) osallistuivat tutkimuksiin, joissa mitattiin vasemman polven ojentajien maksimaalista isometristä lihasvoimaa ja käden puristusvoimaa. Reiden lihasten ominaisuuksia tutkittiin T1-magneettikuvauksen avulla siten, että reiden puolivälistä otetusta poikkileikkauskuvasta analysoitiin lihaksen ja rasvan poikkipinta-ala, ja käyttäen useampaa leikettä laskettiin reiden lihasvolyymi. Plasman paastoverensokeri analysoitiin laskimoverinäytteestä. Lisäksi laskettiin HOMA indeksi. Myös glykoituneen hemoglobiinin (HbA1C) arvo määritettiin. TULOKSET: Tulokset osoittivat, että koko aikuisiän ajan liikkuneet kaksoset omasivat 20 % suuremmat polven ojentajien lihasvoimat kuin heidän inaktiiviset kaksossisaruksensa (p=0,006). Ero oli nähtävissä myös pelkästään viidellä identtisellä kaksosparilla tehdyssä analyysissä. Puristusvoimissa ei ollut eroja. Aktiivisten kaksosten reiden poikkipinta-alasta rasvaa oli suhteellisesti vähemmän (30 % vs 36 %) ja lihasta enemmän kuin inaktiiveilla (67% vs 61%). Reiden lihasvolyymit olivat samanlaiset kaksosparien jäsenten välillä. Paastoverensokeri oli aktiiveilla kaksosilla merkitsevästi alhaisempi (5,1 vs 5,6 mmol/l, p=0,041). Muissa sokeriaineenvaihdunnan muuttujissa aktiivisten jäsenten arvot eivät olleet tilastollisesti merkitsevästi alempia. Mitatuista lihasten ominaisuuksista lihaksen sisäisen rasvan pinta-ala oli yhteydessä sokeriaineenvaihdunnan muuttujiin (R2=0,22-0,30, n=31 kaksosta). Yhteydet kuitenkin heikkenivät, kun diabetesta sairastavat kaksoset poistettiin analyysistä (R2=0,08-0,10, n=27). Lihaksen sisäinen rasva ja HbA1C muodostivat vahvimman yhteyden, joka näkyi myös parieroja korreloitaessa (r=0,55, p=0,03, n=15 paria). JOHTOPÄÄTÖKSET: Pitkäaikainen liikunnan harrastus ylläpitää lihaksiston ominaisuuksia. Tämä näkyi siten, että aktiiveilla kaksosilla lihasvoima oli säilynyt korkeammalla tasolla kuin liikuntaa harrastamattomilla kaksosilla. Perimästä huolimatta liikunta näyttäisi säilyttävän lihasvoimaa. Lisäksi liikunnallinen elämäntapa ehkäisee rasvan kertymistä lihasten sisään ja tasapainottaa sokeriaineenvaihduntaa. Pitkäaikaisella liikunnalla on siis vahva positiivinen vaikutus kahteen aineenvaihduntasairauksien riskitekijään. Näin ollen liikunnallinen elämäntapa on yksi merkittävin terveyden edistäjä. Liikunta-aktiivisuuden ja mediankäytön yhteys kutsuntavelvollisten MOPO 2010 kysely- ja haastattelututkimuksessa Luoto T, Kinnunen T, Korpelainen R TAUSTA JA TAVOITTEET: Tutkimus on osa monitieteellistä MOPO -hanketta, jonka tavoite on kehittää teknologisia ratkaisuja hyödyntävä hyvinvointipalvelu syrjäytymisvaarassa olevien nuorten liikunnalliseen ja sosiaaliseen aktivoimiseen. Tutkimuksella pyrittiin selvittämään mediankäytön yhteyttä liikunnalliseen aktiivisuuteen. Oletuksena muun muassa oli, että medioita runsaasti käyttävät nuoret liikkuvat muita vähemmän. Tarkastelimme Internetiä potentiaalisena kana vana, jonka kautta nuoria on mahdollista tavoittaa. AINEISTO JA MENETELMÄT: Pääasiallinen tutkimusaineisto käsittää 15 henkilön haastattelut ja 23 kyselyvastausta. Lisäksi hyödynnettiin laajempaa (n=770) kutsuntakysely- ja mittausaineistoa, jonka perusteella tutkituille määritettiin heidän liikunnallista aktiivisuuttaan kuvaavat luokat. Haastattelut tehtiin kevättalvella 2010 tutkittavien vapaaaikana mahdollisimman rennoissa tunnelmissa, käyttäen teemahaastattelurunkoa. Kyselyvastaukset kerättiin 2009 joulukuussa, varsinaisista kutsunnoista poisjääneiltä. Aineistoa analysoitiin määrällisin ja laadullisin menetelmin. Määrällisessä tarkastelussa kiinnitettiin huomiota erityisesti tutkittavien median käytön määrään suhteessa heidän liikunnalliseen aktiivisuuteensa. Haastattelujen tarkoitus on muun muassa syventää käsityksiä nuorten ja median suhteesta, miten ja paljonko he sitä käyttävät, millaisia merkityksiä mediat saavat nuorten elämässä, miten sähköinen yhteisöllisyys koetaan. TULOKSET: Kaikki tutkittavat olivat aktiivisia median käyttäjiä riippumatta liikunnallisesta aktiivisuudesta. Vähän liikkuvat nuoret käyttivät päivittäin enemmän aikaa Internetiin ja muihin viestimiin. Esimerkiksi kyselyyn vastanneista vähän tai kohtuullisesti liikkuvista lähes puolet (n. 40%) käyttivät Internetiä yli neljä tuntia päivässä, kun aktiivisimmista näin teki ainoastaan reilu kymmenes (n. 14%). Tämän aineiston valossa alussa esittämä olettamuksemme vähän liikkuvien nuorten runsaammasta mediankäytöstä näyttää pitävän paikkaansa. Aikaa käytetään netissä sähköisissä yhteisöissä, peleissä ja monenlaisessa sosiaalisessa toiminnassa. Tässä aineistossa esimerkiksi vähän liikkuvilla vaikuttaa olevan sähköisiä ihmissuhteita aktiivisia useammin. Aineiston perusteella monet olisivat myös kiinnostuneita kokeilemaan hyvinvointipalveluja verkossa. PÄÄTELMÄT: Erityisesti vähän liikkuvat kutsuntaikäiset miehet viettävät merkittävän osan päivästään sähköisten joukkoviestinten parissa. Suosionsa vuoksi Internetiä voidaan hyödyntää hyvinvointipalvelua kehitettäessä. Internet on muovautuva media, joka yhdistää monia perinteisten viestinten elementtejä. Monipuolisuutensa vuoksi Internet muodostaa moniulotteisen perustan kehitettäessä nuoria tavoittavaa hyvinvointipalvelua. Hyppelyharjoittelun vaikutus lievää polven nivelrikkoa sairastavien naisten polvikipuun ja suorituskykyyn satunnaistettu kontrolloitu tutkimus. Multanen J, Häkkinen A, Kiviranta I, Kujala U, Ojala R, Jarmo Koli J, Selänne H, Heinonen A TAUSTA: Osteoporoosin hoitoon ja ennaltaehkäisyyn suositellaan liikuntamuotoja, joissa luustoon kohdistuu tärähdyksiä sekä nopeita suunnan muutoksia. Kyseisen liikuntamuodon on arveltu lisäävän nivelrikon riskiä, minkä takia sitä ei suositella nivel rikon hoitoon. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hyppelyharjoittelun soveltuvuutta lievän polven nivelrikon hoidossa seuraamalla harjoittelun vaikutuksia polvikipuun, lihasten suorituskykyyn, tasapainoon ja kestävyyskuntoon. MENETELMÄT: Tutkimukseen osallistui 82 vaihdevuosi-iän ohittanutta naista, joiden polven nivelrikon luokitus oli 1 tai 2 radio logisen Kellgren-Lawrence -luokituksen mukaan (1=mahdollinen, 2=lievä). Tutkittavat satunnaistettiin harjoitus- (EG) tai kontrolliryhmään (CG). Harjoitusryhmäläiset harjoittelivat ohjatusti kolme kertaa viikossa 12 kuukautta. Harjoitusohjelma oli aiemmin luuston kannalta edulliseksi osoitettu [1,2] progressiivinen sovellettu aerobic-/step-aerobic -ohjelma sisältäen nopeita suunnanvaihdoksia ja asteittain korkeampia hyppyjä (5 20 cm). Kontrolliryhmää pyydettiin pitämään liikuntakäyttäytymisensä ennallaan. Polvikipu ja suorituskyky mitattiin tutkimuksen alussa ja 12 kuukauden kohdalla. Polvikipua selvitettiin VAS-kipujanalla. Dynaa mista tasapainoa tutkittiin kasijuok- 36

11 sutestillä ja staattista tasapainoa posturographilla. Alaraajojen räjähtävä voimantuottoteho mitattiin Nottingham Power Rig -laitteella ja polven maksimaalinen isometrinen ojennusvoima voimadynamometrillä. Maksimaalista hapenottokykyä (VO 2 max) arvioitiin kahden kilometrin kävelytestillä. Ryhmien välisiä eroja testattiin kovarianssianalyysillä lähtötilanne kovariaattina. TULOKSET: Ryhmät eivät eronneet alussa painon (EG: 74±10 kg, CG: 69±12 kg) tai iän (EG: 57±4 v, CG: 58±4 v) osalta, joskin harjoitusryhmä oli kontrolliryhmää pidempi (EG: 164±6 cm, CG: 161±5 cm, p=0,02). Tutkimuksen keskeytti kaksi henkilöä harjoitusryhmästä ja yksi kontrolliryhmästä. Keskimääräinen harjoitteluun osallistumisprosentti oli 74 %. Tutkimuksen alussa ryhmien polvikipu oli vähäistä (EG: 8 mm, CG: 7 mm, vaihteluväli 0 35 mm). Vuoden kohdalla polvikivussa ei ollut ryhmien välillä eroa (2 mm, 95 % luottamusväli: -3 7, p=0,39). Harjoitusryhmän suorituskyky para ni kontrolliryhmään verrattuna merkitsevästi enemmän dynaamisen tasapainon (-0,5 s; -0,9 - -0,2, p<0,01), maksimaalisen hapenottokyvyn (1,1 ml/kg/min; 0,1-2,2, p=0,03) ja polven ojentajien lihasvoiman (38 N; 14-62, p<0,01) osalta. Alaraajojen voimantuottotehon (0,15 W/kg; -0,2-0,32, p=0,09) eikä staattisen tasapainon muutosten osalta ollut ryhmien välillä eroa (-6,4 mm 2 /s; -20,8-8,1, p=0,38). JOHTOPÄÄTÖKSET: Iskutuksia ja nopeita suunnanmuutoksia sisältävä pitkäkestoinen liikuntaharjoittelu oli hyvin siedettävää eikä aiheuttanut polvikipua. Harjoittelulla oli positiivinen vaikutus myös lihaskuntoon, koordinaatioon ja tasapainoon edistäen terveyskuntoa ja vähentäen siten kaatumisriskiä. Tuloksia voidaan hyödyntää harjoitusohjelmien laadinnassa henkilöille, joilla on lievä polven nivelrikko ja jotka kuuluvat osteoporoosin riskiryhmään. VIITTEET: [1] Heinonen ym. Randomised controlled trial of effect of high-impact exercise on selected risk factors for osteoporotic fractures. Lancet. 1996; 348: [2] Karinkanta ym. A multi-component exercise regimen to prevent functional decline and bone fragility in home-dwelling elderly women: randomized, controlled trial. Osteoporos Int. 2007; 18: Hypoksinen ventilatorinen kemosensitiivisyys ja aivo- ja lihaskudoksen happeutuminen liikunnan aikana akuutissa hypoksiassa ennen ja jälkeen kroonisen hypoksian Mutanen N, Karinen H, Tikkanen HO, Koponen AS, Hägglund H, Aho J, Cheung SS, Kyröläinen H, Peltonen JE TUTKIMUKSEN TAUSTA: Korkeuden kasvaessa hapen osapaine sisäänhengitysilmassa laskee, mikä kiihdyttää hengitystä. Tämä edesauttaa valtimoveren O 2 osapaineen (PaO 2 ) ylläpitoa ja siten hapen toimitusta kudoksille. Ventilaation kasvu johtaa myös valtimoveren CO 2 osapaineen (PaCO 2 ) laskuun, mikä supistaa aivovaltimoita ja saattaa heikentää aivojen happeutumista. Tällä hetkellä tietämys pitkäaikaisen korkeaan ilmanalaan sopeutumisen vaikutuksista aivo- ja lihaskudoksen happeutumiseen on vähäistä. TAVOITE: Tutkimuksessa 1) verrattiin vuorikiipeilijöiden fysiologisia vasteita ennen ja jälkeen kroonisen hypoksian (72 pv) mittaamalla hengitys- ja verenkiertoelimistön sekä aivojen että aktiivisen ja inaktiivisen lihak sen happeutumista vakiokuormituksessa akuutissa hypoksiassa ja 2) tutkittiin akuutin hypoksisen ventilatorisen kemosensitiivisyyden (AHVR) yhteyttä aivojen ja lihasten happeutumiseen. MENETELMÄT: Yhdeksän kokenutta miesvuorikiipeilijää (37±6 v) suoritti juoksumatolla kävelytestin tasaisella kuormituksella (nopeus 5 km/h, kulma 3,8 astetta) ennen (PRE) ja jälkeen (POST) Mt. Everestille pyrkimisen. Levon sekä normoksisen kävelyn jälkeen hengitysilman happipitoisuutta pienennettiin kolmen minuutin välein siten, että poikilokapninen (COPaO 2 :ta ei kontrolloitu) hypoksinen altistus vastasi kiipeilijöiden leirikorkeuksia Mt. Everestillä. Testi keskeytettiin viimeistään valtimoveren O 2 -saturaation (SpO 2 %) laskiessa <62%. Kudosten happeutuminen mitattiin lähiinfrapuna spektroskopialla (NIRS) aivoista (otsalohko), aktiivisesta (m. vastus lateralis) ja inaktiivisesta (m. biceps brachii) lihaksesta. AHVR määritettiin ventilaation nousuna SpO 2 :n laskun suhteen (L/min/%) lineaarisella regressioyhtälöllä. NIRS-muuttujista deoksihemoglobiini (Δ[HHb]) ja kudoksen happeutumisindeksi (TSI) kuvaavat tasapainoa kudoksen hapenkuljetuksen ja käytön välillä. TULOKSET: PRE testiin verrattuna AHVR oli suurempi POST testissä (1,25 ± 0,33 vs. 1,63 ± 0,38 L min-1 %-1, P < 0,05). Aivojen happeutuminen heikkeni kasvavan hypoksian myötä molemmissa testeissä (Δ[HHb] nousi, TSI laski), mutta heikkeneminen oli pienempää POST testissä. Jalan Δ[HHb] nousi ja TSI laski kasvavan hypoksian myötä ja vasteissa ei ollut eroja testien välillä. Käden Δ[HHb] muutosnopeus oli jalkaa suurempi sekä PRE että POST testissä. Yhteyttä AHVR:n ja aivojen happeutumisen välillä ei löydetty, mutta voimakas AHVR oli yhteydessä nopeaan jalan Δ[HHb]:n nousuun (r=0,73, P<0,05) PRE testissä. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tämä on ensimmäinen tutkimus, jossa selvitettiin samanaikaisesti hengitysvasteita ja aivo- ja lihaskudoksen happeutumista kuormituksen aikana akuutissa hypoksiassa ennen ja jälkeen kroonisen hypoksian. Tulokset osoittavat, että AHVR kasvaa ja aivojen happeutuminen paranee akklimatisaation seurauksena. Erot hengitysvasteissa eivät selitä eroja aivojen happeutumisessa. Erot kudosten happeutumisvasteiden muutoksissa saattavat viitata erilaisiin sopeutumismekanismeihin, jotka turvaavat aktiivisen lihaksen riittävän happeutumisen akuutissa hypoksiassa, mutta parantavat aivojen happeutumista vasta akkli matisaation seurauksena. Fyysinen kunto, ruokavalio ja muisti ikääntyvillä miehillä ja naisilla Männikkö R, Komulainen P, Schwab U, Hassinen M, Hänninen T, Kivipelto M, Rauramaa R TAUSTA: Muistin heikentymistä pidetään dementian varhaisoireena. Fyysisen kunnon ja ruokavalion yhdysvaikutuksista kognitioon on vähän tutkimustietoa. Tässä raportissa esitämme kahden vuoden seurantatuloksia näiden kahden keskeisen tekijän yhdysvaikutuksista kognition eri osa-alueisiin. MENETELMÄT: Tutkittavana on edustava väestöotos vuotiaita miehiä ja naisia (n=1 229), jotka osallistuivat keväällä 2011 päättyneeseen satunnaistettuun kontrolloituun 4-vuotiseen ruokavalio- ja liikuntainterventiotutkimukseen. Fyysinen kunto mitattiin maksimaalisena hapenottokykynä (VO 2 max) oirerajoitteisessa ergospirometriatutkimuksessa polkupyörällä. Ruokavalio arvioitiin neljän päivän ruokapäiväkirjalla ja luokiteltiin kansainvälisten suositusten mukaan (kasvikset 400g/vrk, kala 200g/ viikko, tyydyttynyt rasva <10E%, kuitu 14g/1000kcal). Kognitiivinen toimintaky- 37

12 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT ky arvioitiin neuropsykologisella CERADtestistöllä. Tilastomenetelmänä käytettiin logistista regressioanalyysia asianmukaisesti vakioituna. TULOKSET: VO 2 max ja kasvisten käyttö vähensivät riskiä heikentyneen viivästetyn muistin insidenssiin: riski oli 36% pienempi niillä, jotka kuuluivat alimpaan VO 2 max tertiiliin ja saavuttivat kasvistavoitteen, mutta 61% pienempi niillä, jotka kuuluivat korkeimpaan VO 2 max tertiiliin eivätkä saavuttaneet kasvistavoitetta verrattuna niihin, jotka kuuluivat alimpaan VO 2 max tertiiliin eivätkä saavuttaneet kasvistavoitetta (trendin p=0,048). VO 2 max ja kasvisten käyttö vähensivät riskiä heikentyneen välittömän muistin insidenssiin: riski oli 22% pienempi niillä, jotka kuuluivat alimpaan VO 2 max tertiiliin ja saavuttivat kasvistavoitteen, 26% pienempi niillä, jotka kuuluivat korkeimpaan VO 2 max tertiiliin eivätkä saavuttaneet kasvistavoitetta, 66% pienempi niillä, jotka kuuluivat korkeimpaan VO 2 max tertiiliin ja saavuttivat kasvistavoitteen verrattuna niihin, jotka kuuluivat alimpaan VO 2 max tertiiliin eivätkä saavuttaneet kasvistavoitetta (trendin p=0,036). VO 2 max ja kalan käyttö vähensivät riskiä heikentyneen viivästetyn muistin insidenssiin: riski oli 33% pienempi niillä, jotka kuuluivat alimpaan VO 2 max tertiiliin ja saavuttivat kalatavoitteen, 66% pienempi niillä, jotka kuuluivat korkeimpaan VO 2 max tertiiliin eivätkä saavuttaneet kalatavoitetta verrattuna niihin, jotka kuuluivat alimpaan VO 2 max tertiiliin eivätkä saavuttaneet kalatavoitetta (trendin p=0,038). Yhteys välittömään muistiin oli samansuuntainen. Tyydyttyneellä rasvalla tai kuidulla ja VO 2 max:lla ei ollut yhdysvaikutusta kognitioon. Alimmassa VO 2 max tertiilissä riski heikentyneen viivästetyn muistin insidenssiin pieneni 35% niillä, jotka saavuttivat 1 2 ruokavaliotavoitetta ja 42% niillä, jotka saavuttivat 3 4 ruokavaliotavoitetta verrattuna niihin, jotka eivät saavuttaneet yhtään tavoitetta (trendin p=0,055). VO 2 max:n ja kasvisten (p=0,004), kalan (p=0,004), tyydyttyneen rasvan (p=0,020), kuidun (p=0,011) tai ruokavaliotavoitteiden kokonaismäärän (p=0,005) yhdysvaikutukset heikentyneen viivästetyn muistin prevalenssiin olivat merkitseviä. Yhdysvaikutukset välittömän muistin prevalenssiin olivat samansuuntaisia. JOHTOPÄÄTÖKSET: Hyvä hapenottokyky yhdessä terveellisen ruokavalion, erityisesti riittävän kasvisten ja kalan käytön kanssa saattavat suojata muistin heikkenemiseltä ikääntyessä. Nämä sinällään rohkaisevat havainnot eivät kuitenkaan oikeuta kausaalisiin johtopäätöksiin, jotka edellyttävät kokeellisen interventioasetelman tulosten analysointia. Kävely on yhteydessä lisääntyneeseen murtumien ilmaantuvuuteen: viiden vuoden australialainen väestöpohjainen seurantatutkimus Nikander R, Gagnon C, Dunstan DW, Magliano DJ, Ebeling PR, Lu ZX, Zimmet PZ, Shaw JE, Daly RM TAUSTA: Nykyisten kansainvälisten liikuntasuositusten mukaan ikääntyville suositellaan vähintään 2,5 tunnin reipasvauhtista liikunta-annosta viikossa terveyden edistämiseksi. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää 1. onko liikuntasuositukset täyttävillä ikääntyvillä aikuisilla vähentynyt luunmurtumavaara, 2. vaihteleeko murtumavaara liikuntamuodon ja intensiteetin mukaan ja 3. onko TV:n katselu yhteydessä lisääntyneeseen murtumavaaraan. MENETELMÄT: Tässä australialaisessa väes töpohjaisessa viiden vuoden seurantatutkimuksessa oli mukana vaihdevuodet ohittanutta naista ja yli 50-vuotiasta miestä. Murtumat luokiteltiin itsearvioinnin perusteella. TULOKSET: Kaiken kaikkiaan 307 (6.3%) osallistujaa koki vähintään yhden matalaenergisen murtuman (naisista 9,3% ja miehistä 2,3%). Logistinen monimuuttujaregressiomalli vakioituna iällä, BMI:llä, fyysisellä toimintakyvyllä, aiemmilla murtumilla, tupakoinnilla sekä kalsiumin ja D-vitamiinin saannilla osoitti, että naisilla jotka kävelivät yli 3 tuntia viikossa tai kuudesti viikossa yli 10 minuuttia kerrallaan oli yli 50% lisään tynyt murtumavaara vähän käveleviin naisiin verrattuna. Liikunnan kokonaisaika, reipasvauhtiseen liikuntaan käytetty aika tai TV:n katseluun käytetty aika ei vähentänyt murtumavaaraa. Miehillä, jotka kävelivät yli 3 tuntia viikossa, oli yli kaksinkertainen luunmurtumavaara vähän käveleviin miehiin verrattuna. JOHTOPÄÄTÖKSET: Johtopäätöksenä todetaan, että liikuntasuositukset täyttävät ikääntyvät aikuiset eivät ole turvassa matalaenergisilta murtumilta, vaan toistuva kävely on yhteydessä lisääntyneeseen murtumavaaraan. Hyviä uutisia nuorille sohvaperunoille pienikin liikunnan lisääminen parantaa verisuonten terveyttä Pahkala K, Heinonen OJ, Simell O, Viikari J, Rönnemaa T, Niinikoski H, Raitakari OT TAUSTA: Valtimon laajenemiskyky ja seinämän paksuus ovat sydänterveyden keskeisiä varhaisia mittareita. Nuorilla ei ole tehty pitkittäistutkimuksia liikunnan vaikutuksesta valtimon laajenemiskykyyn ja seinämän paksuuteen. Tämä tutkimus selvitti liikunnan yhteyttä olkavaltimon laajenemiskykyyn ja vatsa-aortan seinämän paksuuteen pitkittäisasetelmassa vuotiailla nuorilla. MENETELMÄT: Tutkimus on osa jo yli 20 vuotta jatkunutta etenevää sydän- ja verisuonitautisairastuvuuden ehkäisytutkimusta (STRIP). Olkavaltimon laajenemiskyky ja vatsa-aortan seinämän (intima-median) paksuus mitattiin ultraäänellä samoilta nuorilta 13 (n=553), 15 (n=531) ja 17 vuoden (n=494) iässä. Valtimon laajenemiskyvyn mittarina oli olkavaltimon maksimaalinen laajeneminen. Vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus selvitettiin samalla vakioidulla kyselyllä. Vapaa-ajan liikunnan tehon, keston ja useuden avulla laskettiin liikunta-aktiivisuutta kuvaava indeksi (MET h/vk). Tulokset analysoitiin käyttäen lineaarista sekamallia ja t-testiä. TULOKSET: Vapaa-ajan liikunnalla oli myönteinen vaikutus sydänterveyteen: olkavaltimon laajenemiskyky parani (β±se 0,017±0,0054; p=0,0021) ja vatsa-aortan seinämä oheni (β±se -0,00034±0,00014; p=0,011) liikunnan lisääntyessä iästä, sukupuolesta, painoindeksistä, HDL-/kokonaiskolesterolisuhteesta, systolisesta verenpaineesta ja C-reaktiivisen proteiinin pitoisuudesta riippumatta. Vähän liikkuvilla (<5 MET h/vk) nuorilla, jotka lisäsivät liikuntaa (>5 MET h/vk) 13 ja 17 ikävuoden välillä, valtimon seinämä paksuuntui vähemmän kuin yhtäjaksoisesti vähän liikkuvilla nuorilla (p=0,047). Jos vähän liikkuva nuori lisäsi liikuntaa huomattavasti (>30 MET h/vk), myös valtimon laajenemiskyky parani vähän liikkuvina pysyneisiin nuoriin verrattuna (p=0,031). Toisaalta liikunnan väheneminen (>5 MET h/vk -> <5 MET h/vk) johti valtimon seinämän suurempaan paksuuntumiseen (p=0,0072). JOHTOPÄÄTÖKSET: Vähän liikkuvilla nuorilla jo pienikin liikunnan lisääminen aiheuttaa myönteisiä muutoksia valtimoiden toiminnassa ja rakenteessa. 38

13 Suomalaisnuorten kestävyyskunto, vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus ja BMI vuosina 2003 ja 2010 Palomäki P, Huotari P, Heikinaro-Johansson P TAUSTA: Sekä kansainväliset että kotimaiset tutkimukset ovat osoittaneet nuorten kestävyyskunnon heikentyneen merkittävästi viimeisten vuosikymmenien aikana (Amstrong, Tomkinson & Ekelund 2011, Huotari ym. 2010). Tässä tutkimuksessa kuvataan, miten vuotiaiden suomalaisnuorten kestävyyskunto on kehittynyt vuosien 2003 ja 2010 välillä, sekä tarkastellaan kunnon, vapaa-ajan liikunta-aktiivisuuden ja painoindeksin välisiä yhteyksiä. Tutkimus on toteutettu kansallisesti kattavilla otoksilla vuosina 2003 ja MENETELMÄT: Tutkimukseen osallistuneet vuotiaat nuoret edustivat maamme eri osia (vanhan läänijaon mukaisesti), kuntaryhmiä (kaupunki, maaseutu, taajama) ja virallisia kieliä (suomi/ruotsi). Kestävyyskuntoa mitattiin kestävyyssukkulajuoksutestillä (20m shuttle run). Tiedot liikuntaaktiivisuudesta sekä painosta ja pituudesta saatiin nuorille suunnatun kyse lyn avulla. Vuoden 2003 aineistossa oli edellä mainitut tiedot antanutta nuorta (1 142 tyttöä ja poikaa) ja vuoden 2010 aineistossa 1301 nuorta (640 tyttöä ja 661 poikaa). Aineiston tilastolliset analyysit (keskiarvojen vertailut, jakauman tarkastelut ja lineaarinen regressioanalyysi) suoritettiin PASW 18-ohjelmalla. TULOKSET: Tyttöjen ja poikien kestävyyssukkulajuoksun keskiarvotulokset eivät eronneet tilastollisesti merkitsevästi vuosien 2003 ja 2010 välillä. Jakaumien tarkastelut osoittivat kuitenkin ääripäiden välisten erojen kasvaneen pojilla. Heikoin kymmenys pojista juoksi 8 % heikompia tuloksia, ja heikoin neljännes 3 % heikompia tuloksia vuonna 2010 kuin Parhaat pojat tekivät puolestaan hieman parempia tuloksia vuonna 2010 kuin Tytöissä vastaavaa polarisaatiokehitystä ei ilmennyt. Kestävyyskuntonsa perusteella heikoimpaan neljännekseen kuuluvien poikien ja tyttöjen vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus ei ollut laskenut vuosien 2003 ja 2010 välillä. Sitä vastoin heikoimmassa neljänneksessä sekä poikien että tyttöjen BMI oli tilastollisesti merkitsevästi korkeampi vuonna 2010 kuin Vapaa-ajan liikunta-aktiivisuus ja BMI selittivät vuonna 2010 jonkin verran enemmän vuotiaiden nuorten kestävyyskuntoa kuin vuonna Tytöillä selitysosuus nousi 16%:ta 25%:iin ja pojilla 22%:sta 25%:iin. Tarkasteltaessa ylipainoisten oppilaiden ryhmää, havaittiin että aktiivisesti liikkuvat ylipainoiset pojat ja tytöt juoksivat tilastollisesti merkitsevästi parempia tuloksia kestävyyssukkulajuoksussa kuin passiiviset ylipainoiset tytöt ja pojat (p<0,001). JOHTOPÄÄTÖKSET: Tulokset vahvistavat viimeaikaisia havaintoja siitä, että kestävyyskunnon heikkeneminen ja lihominen eivät kosketa samalla tavalla koko nuorta väestöä, vaan nämä ilmiöt näkyvät erityisesti siinä osassa nuoria, joiden aerobinen suorituskyky on muita heikompi (Albon, Harnlin & Ross 2011). Näyttää siltä, että Suomessa erityistä huomiota tulisi kiinnittää heikkokuntoisten poikien ryhmään. VIITTEET: Albon HM, Hamlin MJ, Ross JJ. Secular trends and distributional changes in health and fitness performance variables of year-old children in New Zealand between 1991 and Br J Sports Med 2010: 44: Armstrong N, Tomkinson GR, Ekelund U. Aerobic fitness and its relationship to sport, exercise training and habitual physical activity during youth. Br J Sports Med 2011: 45: Huotari P, Nupponen H, Laakso L et al. Secular trends in aerobic fitness performance in yearold adolescents from 1976 to Br J Sports Med 2010: 44: Naisten ja miesten yhtäläisyydet ja erot hapen jakelussa ja käytössä kuormituksen aikana Peltonen JE, Hägglund H, Koponen AS, Koskela-Koivisto T, Aho JM, Rissanen A-P, Tiitinen A, Tikkanen HO TAUSTA: Naisilla on miehiä alempi maksimaalinen hapenottokyky (VO 2 max) ja kestävyyssuorituskyky. Tähän vaikuttavat naisten miehiä pienempi lihasmassa, sydämen isku- ja minuuttitilavuus sekä verivolyymi ja hemoglobiinimassa. Heikommin tunnettua on kudosten happeutuminen sekä hapenkulutuksen muodostaminen hapen jakelun ja ekstraktion suhteena miehillä ja naisilla. Tutkimuksessa vertailtiin naisten ja miesten hengitys- ja verenkiertoelimistön kuormitusvasteita sekä kudosten happeutumista hapenkulutuksen muodostamistapojen yhtäläisyyksien ja erojen selvittämiseksi. MENETELMÄT: Kymmenen naista (N) (33±3 v) ja 10 miestä (M) (31±6 v) polkivat 5 min levon ja 5 min vastuksettoman ergometripyöräilyn jälkeen portaittain nousevan kuormituksen uupumukseen saakka. Kuormituksen aikana mitattiin alveolaarinen kaasujenvaihdunta VO 2 max:n määrittämiseksi, sydämen isku- (SV) ja minuuttitilavuus (CO) impedanssikardiografialla, valtimoveren O 2 -saturaatio (SpO 2 ) pulssioksimetrillä sekä aktiivisen jalan lihaksen (m. vastus lateralis), inaktiivisen käden lihaksen (m. biceps brachii) ja aivojen otsalohkon happeutumismuutoksia (deoksihemglobiini ( [HHb]) ja kudoksen happeutumisindeksi (TSI)) suhteessa vastuksettomaan polkemiseen lähi-infrapunaspektoskopialla. Lisäksi mitattiin veren hemoglobiinikonsentraatio ([Hb]), Hb-massa ja verivolyymi (BV). O 2 -jakelu laskettiin seuraavasti: QaO 2 = CO [Hb] 1,34 SpO 2, ja O 2 -ekstraktio: O 2 ext = (VO 2 /QaO 2 ) 100. Naisten ja miesten kokoeron huomioimiseksi absoluuttiset arvot (keskiarvo±sd) ilmoitetaan myös joko kehon painoa tai kehon pinta-alaa kohti suhteutettuna. Ryhmien välisiä eroja tutkittiin t-testillä ja merkitsevänä erona pidettiin P<0,05. TULOKSET: Absoluuttinen maksimiteho oli pienempi N 191±27 kuin M 298±46 W, mutta suhteellinen ei (N 3,2±0,7 ja M 3,6±0,5 W/kg). VO 2 max oli pienempi N kuin M sekä absoluuttisena (2,28±0,38 vs. 3,62±0,53 L/ min) että painoon suhteutettuna (38±9 vs. 43±5 ml/kg/min. Naisilla [Hb] (133±10 vs. 151±6 g/l), Hb-massa (608±56 vs. 952±147 g) ja BV (5042±345 vs. 6946±1123 ml) olivat pienempiä kuin M. Myös suhteellinen Hbmassa oli pienempi N kuin M (9,96±1,43 vs. 11,42±0,96 g/kg). Maksimaalinen CO (17,6±2,7 vs. 24,7±3,9 L/min), SV (99±14 vs. 132±19 ml) ja QaO 2 (2992±471 vs. 4738±777 ml/min) olivat pienemmät N kuin M. Kehon pinta-alaan suhteutettuna näistä kuitenkin vain QaO 2 oli pienempi N kuin M (1782±351 vs. 2281±315 ml/min/m2). O 2 ext oli samanlainen N (77±7 %) ja M (78±7 %). Vastuksettomaan polkemiseen verrattuna jalan TSI laski (11±6 vs. 27±13 %) ja [HHb] nousi (3,7±3,9 vs. 15,0±8,6 μm) vähemmän N kuin M. Käden lihaksen ja aivojen happeutumisessa ei ollut eroa N ja M välillä. Koko koehenkilöryhmässä VO 2 max (L/ min) korreloi merkitsevästi CO:n (r=0,93), Hb-massan (r=0,87), BV:n (r=0,83), [Hb]:n (r=0,69), jalan TSI:n laskun (r=0,58) ja [HHb]:n nousun (r=0,60), mutta ei O 2 ext:n (r=0,16) kanssa. JOHTOPÄÄTÖKSET: Naisilla miehiin verrattuna pienempi CO yhdessä pienemmän [Hb]:n, Hb-massan ja BV:n kanssa johtaa pienempään O 2 jakeluun. Sydämen pumppaustoiminnan ohella veriominaisuuksien merkitystä korostaa QaO 2 eron säilyminen myös kehon pinta-alaan suhteutettuna. O 2 ext heikko korrelaatio VO 2 max:n kanssa 39

14 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT korostaa O 2 jakelun tärkeyttä ja osoittaa aktiivisten lihasten kykenevän käyttämään niille jaetun hapen hyvin. Erityisesti miehet ja yleisesti ne, joilla oli korkea VO 2 max sietivät jalan lihaksen deoksygenaatiota hyvin. Tämä tutkimus lisää merkittävästi tietoa naisten ja miesten yhtäläisyyksistä ja eroista VO 2 max:n muodostamiseksi. Koherenssin tunne lihasvoimaharjoittelun vasteen ennustajana lonkkamurtuman kokeneilla iäkkäillä ihmisillä Portegijs E, Read S, Pakkala I, Kallinen M, Heinonen A, Rantanen T, Alen M, Kiviranta I, Sihvonen S, Sipilä S TAUSTA: Lonkkamurtuman jälkeen alaraajojen lihasvoima, liikkumiskyky ja tasapaino heikkenevät. Lihasvoimaharjoittelu lisää lihasvoimaa,(1) mutta vaikutukset liikkumiskykyyn ja tasapainoon eivät ole yhtä selviä. Harjoitteluvasteeseen yksilölliset erot ovat suuria. Eroja harjoitusvasteessa on usein selitetty biologisilla tai geneettisillä eroilla, mutta myös psykologiset tekijät saattavat vaikuttaa iäkkäiden henkilöiden harjoitusvasteeseen. Antonovskin koherenssin tunne tarkoittaa elämänhallinnan tunnetta; kuinka hyvin ymmärtää ympäristöään ja ymmärtää merkityksiä ja hallitsee tilanteita. Ihminen, jolla on vahva koherenssin tunne, ottaa vaikeudet vastaan haasteina.(2) Kohe renssin tunteen on todettu vaikuttavan sekä vamman että sydäninfarktin jälkeiseen kuntoutumisen. Koherenssin yhteyttä harjoitteluvasteen ei ole aikaisemmin tutkittu. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää miten iäkkäillä lonkkamurtuman kokeneilla henkilöillä koherenssin tunne vaikuttaa lihasvoiman, liikkumiskyvyn ja tasapainon voimaharjoitusvasteeseen. MENETELMÄT: Tutkimus on sekundaarianalyysi satunnaistetusta kontrolloidusta kokeesta, jossa selvitettiin voimaharjoittelun vaikutuksia lihasvoiman puolieroon, tasapainoon ja liikkumiskykyyn henkilöillä, jotka olivat kokeneet lonkkamurtuman 0,5 7 vuotta aiemmin.(1) Tutkimuksen osallistui 45 Keski-Suomen keskussairaalassa murtuman vuoksi leikattua vuotiasta miestä ja naista, joilla ei ollut neurologisia tai progressiivisesti eteneviä vakavia sairauksia eikä vasta-aiheita intensiiviseen voima-nopeusharjoitteluun ja jotka pystyivät liikkumaan ulkona ilman toisen henkilön apua. Osallistujat satunnaistettiin harjoitus- (n=23) ja verrokkiryhmiin (n=22). Koherenssin tunnetta arvioitiin 13 kysymyksellä. (2) Liikkumiskykyä arvioitiin 10-m kävelynopeuden ja timed up-and-go (TUG)-testin avulla ja toiminnallista tasapainoa Berg n testillä. Lisäk si mitattiin isometrinen polven ojennusvoima. 12-viikkoa kestäneen progressiivisen voimanopeus harjoittelun aikana harjoitettiin polven ojentajia ja koukistajia, lonkan lähentäjiä ja loitontajia sekä pohjelihaksia 2 kertaa viikossa. Heikomman puolen alaraajaa harjoitettiin enemmän ja suuremmalla vastuksella. Koherenssin tunteen merkitystä harjoitusvasteeseen analysoitiin toistomittausten varianssianalyysin avulla lisäämällä malliin ryhmä x koherenssi yhdysvaikutustermi. TULOKSET: Koherenssin tunteen keskiarvo oli harjoitusryhmässä 74,1±SD8,6 pistettä ja verrokkiryhmässä 75,6±9,6p (p=0,588). Harjoittelun seurauksena havaitut muutokset TUG- ja Berg-testeissä riippuivat alkumittauksen koherenssintunteesta (interaktion merkitsevyys TUG p=0,006, Berg p=0,042). Koherenssin tunne ei ollut yhteydessä lihasvoiman tai kävelynopeuden harjoitusvasteeseen. Heikompi koherenssin tunne oli myös yhteydessä alhaisempaan harjoitusmäärään (Mixed model p=0,009). JOHTOPÄÄTÖKSET: Iäkkäät henkilöt, joiden koherenssin tunne on vahvempi, hyötyvät harjoittelusta enemmän kuin henkilöt, joiden koherenssin tunne on heikompi. Harjoitteluvaste monimutkaisissa liikkumiskyky- ja tasapainotesteissä oli suurempi henkilöillä, joilla oli vahvempi koherenssin tunne. Iäkkäiden henkilöiden kuntoutuksen ja liikunnan vaikutusten optimoimiseksi kohe renssin tunne olisi hyvä ottaa huomioon. Tulisi selvittää miten koherenssia voisi vahvistaa tai miten liikuntaohjelmat tulisi suunnitella niille henkilöille, joilla on alhainen koherenssin tunne. LÄHTEET: 1) Portegijs et al. Arch Phys Med Rehabil 2008;89: ) Feldt et al. Qual Life Res 2006;16: Ikä ja estrogeeniä sisältävä hormoniterapia vaikuttavat systeemiseen ja paikalliseen IL-6 ja IGF-1 signalointiin Pöllänen E, Ahtiainen M, Ronkainen PHA, Alen M, Puolakka J, Kaprio J, Sipilä S, Kovanen V TAUSTA: Vaihdevuosi-iässä munasarjojen toiminta vähitellen heikkenee ja niiden suku puolihormonituotanto loppuu muutaman vuoden kuluessa lähes kokonaan. Postmenopausaalisten naisten luurankolihasten ominaisuudet heikentyvätkin nopeammin kuin samanikäisten miesten. Luurankolihas on kudos, jonka ominaisuuksiin vaikuttavat monet tekijät mukaan lukien myös sukupuolihormonit eli androgeenit ja estrogeenit. Niiden varsinaisia molekyylitason vaikutusmekanismeja lihaksessa ei vielä tarkasti tunneta, mutta vaikutusten on arveltu välittyvän mm. interleukiini 6 (IL-6) ja insuliinin kaltainen kasvutekijä 1 (IGF-1) signalointireittien välityksellä, jotka edustavat keskeisiä katabolisia ja anabolisia lihaksen ominaisuuksien säätelijöitä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää ikään liittyviä muutoksia systeemisessä ja kudosspesifissä IL-6 ja IGF-1 signaloinnissa sekä tutkia voidaanko estrogeeniä sisältävällä hormonihoidolla (EHH) vaikuttaa näihin muutoksiin. MENETELMÄT: Tutkittavat olivat vuotiaita, premenopausaalisia, hormonaalisia ehkäisyvalmisteita käyttämättömiä naisia (n=14) ja vuotiaita postmenopausaalisia, identtisiä kaksossisaria, joista toinen käytti EHH:a (n=11) ja toinen ei ollut koskaan käyttänyt EHH:a (n=11). Verinäytteistä eroteltiin leukosyytit ja seerumi, josta määritettiin IL-6 ja IGF-1 signaloinnin systeemiset tasot. Paikallisten tasojen määrittämistä varten tutkittavilta otettiin biopsianäytteet vastus lateralis-lihaksesta ja vatsan alueen rasvakudoksesta. Lisäksi paikalliset tasot määritettiin myös leukosyyteistä. TULOKSET: Tutkimustemme mukaan IL- 6:n reseptoreita: sil-6r ja sgp130, oli verenkierrossa 16 ja 52 % enemmän post- kuin premenopausaalisilla naisilla (p<0,001). EHH:n käyttö vähensi reseptoreiden systeemisiä tasoja, sillä EHH:n käyttäjillä oli 10 ja 9% matalammat reseptorimäärät verrattuna sisareensa, joka ei käyttänyt EHH:ta (p<0,05 ja p<0,001). Rasvan merkitys IL-6 signaloinnissa on suuri, sillä tutkitut lähetti-rna tasot olivat rasvassa noin 100- ja 10-kertaiset verrattuna lihakseen ja leukosyytteihin. Verratta- 40

15 essa tutkittavien ryhmien lähetti-rna tasoja toisiinsa, havaittiin IL-6R:a olevan merkitsevästi enemmän postmenopausaalisten naisten rasva- ja leukosyyttinäytteissä verrattuna premenopausaalisiin naisiin. EHH-ryhmässä ei ollut eroa verrattuna EHH:a käyttämättömiin sisariinsa. IGF-1 signalointi näyttäisi olevan heikompaa postmenopausaalisilla naisilla verrattuna premenopausaalisiin, sillä heidän systeemiset IGF-1 tasonsa olivat 37% matalampia (p<0,001) ja lihaksessa oli IGF-variantteja, IGF-1Ea ja IGF-1Ec, 28 ja 40 % vähemmän (p<0,05). IGF-1 reseptoria oli 28 % enemmän EHH-käyttäjillä kuin eikäyttäjillä (p=0,06). JOHTOPÄÄTÖKSET: Yhteenvetona tutkimuksen tuloksista voidaankin todeta, että postmenopausaalisten naisten IL-6 signalointi on voimakkaampaa ja IGF-1 signalointi heikompaa kuin premenopausaalisten naisten. Vastaavasti EHH-käyttäjillä oli EHH:ta käyttämättömään sisareensa verrattuna heikompi IL-6 ja voimakkaampi IGF-1 signalointi. Toisin sanoen postmenopausaalisten naisten EHH:n käytöllä näyttäisi olevan positiivinen anti-katabolinen vaikutus systeemisiä tasoja tarkasteltaessa erityisesti IL-6 signalointireitin välityksellä ja paikallisia tasoja tarkasteltaessa erityisesti lihaksessa IGF-1 signalointireitin välityksellä. Alveolaarinen kaasujenvaihto ja kudosten happeutuminen portaittain nousevassa juoksumattokuormituksessa, ja niiden yhteydet veren hapenkuljetuskapasiteettiin Rissanen A-P, Tikkanen H, Koponen A, Aho J, Hägglund H, Lindholm H, Peltonen J JOHDANTO: Aikaisemmin on tutkittu kudosten happeutumisvasteita portaittain nousevassa juoksumattokuormituksessa vain alaraajalihasten osalta. Lisäksi maksimaalisen hapenottokyvyn (VO 2 max), jonka yksi osatekijä on veren hapenkuljetuskapasiteetti, ja kudosten happeutumisvasteiden yhteyksistä on niukasti tutkimuksia. TAVOITE: Tavoitteenamme oli tutkia 1) alveolaarista kaasujenvaihtoa ja kudosten happeutumista yhtä aikaa sekä jalassa, kädes sä että aivoissa portaittain nousevassa juoksumattokuormituksessa, ja 2) niiden yhteyksiä veren hapenkuljetuskapasiteettiin. MENETELMÄT: Kaksikymmentäkaksi tervettä miestä (29±6 v) suorittivat portaittain nousevan kuormituskokeen juoksumatolla. Levon (3 min) ja kävelyn (5 min, 5 km/h) jälkeen nopeutta lisättiin 1 km/h kolmen minuutin välein alkaen nopeudesta 8 km/h uupumukseen asti. Testin aikana mitattiin alveolaarista kaasujenvaihtoa henkäys henkäykseltä sekä kudosten happeutumisvasteita lähi-infrapunaspektroskopialla (NIRS) jalasta (m. vastus lateralis), kädestä (m. biceps brachii) ja aivoista (frontaalinen isoaivokuori). Määritetyt NIRS-muuttujat (oksihemoglobiinin muutos (Δ[HbO2]), deoksihemoglobiinin muutos (Δ[HHb]) ja happeutumisindeksi (TSI)) kuvaavat hapen jakelun ja käytön välistä tasapainoa. Paikallisia kudosten happeutumismuutoksia kuvaavat kohdat määritettiin ja niiden yhteyttä ventilaatiokynnyksiin (aerobinen kynnys (AerK) ja anaerobinen kynnys (AnK)) tarkasteltiin. Veren hapenkuljetuskapasiteettia kuvaavat kokonaishemoglobiinimassa (thb-massa) ja verivolyymi (BV) määritettiin hiilimonoksidin takaisinhengitys menetelmällä. TULOKSET: Koehenkilöiden kuntotaso iän ja sukupuolen huomioivan luokituksen mukaan oli hyvä (VO 2 max = 50±6 ml/ kg/min). Ventilaatiokynnyksiä lähimpänä olevat, kudoskohtaisesti happeutumismuutoksia kuvaavat NIRS-muutoskohdat eivät tilastollisesti eronneet ventilaatiokynnyksistä yhtä poikkeusta (AnK:ä lähin muutoskohta kädessä) lukuun ottamatta. Ne NIRS-muutoskohdat, jotka kuvaavat vain kudosten deoksygenaatiota (Δ[HbO2], Δ[HHb] ja TSI ), korreloivat positiivisesti aerobisen kunnon kanssa kaikissa kudoksissa (esim. toinen jalan deoksygenaatiota kuvaava NIRS-muutoskohta vs. VO2max: r = 0,80, p < 0,05). Suuri thb-massa ja BV olivat johdonmukaisesti yhteydessä m. vastus lateraliksen korkeaan deoksygenaatiotasoon (korkea Δ[HHb], matala TSI) uupumuksessa (esim. TSI uupumuksessa vs. BV: r = -0,60, p < 0,01). Yhteyttä ei havaittu m. biceps brachiin eikä isoaivokuoren deoksygenaatiotasoihin. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tämä on ensimmäinen tutkimus, jossa on mitattu kudosten happeutumista yhtä aikaa sekä jalassa, kädessä että aivoissa portaittain nousevassa juoksumattokuormituksessa. Kaikkien tarkasteltujen kudosten deoksygenaatiolle on ominaista selkeät NIRS-muutoskohdat, jotka portaittain nousevassa juoksumattokuormituksessa ovat yhteydessä alveolaarisessa kaasujenvaihdossa havaittaviin muutoksiin. Mitä korkeampi VO 2 max, sitä myöhemmin henkilöllä ilmenee kuormituksessa deoksygenaatiota tarkastelluissa kudoksissa. Lisäksi havaittiin, että suurempi veren hapenkuljetuskapasiteetti on yhteydessä voimakkaampaan m. vastus lateraliksen deoksygenaatioon uupumuksessa. Liikunta-aktiivisuus on merkittävä tekijä insuliiniherkkyyden ja tyypin 2 diabeteksen paranemisessa sairaalloisen lihavilla laihdutusleikkauspotilailla Savolainen A, Hannukainen JC, Karmi A, Immonen H, Soinio M, Salminen P, Helmiö M, Ovaska J, Nuutila P JOHDANTO: Laihdutusleikkaus on sairaalloisen lihavuuden hoitotoimenpide, jonka edullinen vaikutus sokeriaineenvaihduntaan ja tyypin 2 diabetekseen on raportoitu useissa seurantatutkimuksissa (Schauer et al 2003; Sjöström et al. 2003; Abbatini et al. 2010). Tarkkoja vaikutusmekanismeja ei tunneta, mutta mm. maha-suolikanavan hormonitoiminnan muutoksilla uskotaan olevan merkittävä rooli sokeriaineenvaihdunnan paranemisessa (Pories 1992; Bikman et al. 2008; Rubino 2008). Fyysisen aktiivisuuden ja liikunnan vaikutus on arvioitu vähäiseksi (Friedman et al. 1992; Guesbeck et al. 2007). TAVOITTEET: Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää laihdutusleikkauspotilaiden itse rapor toiman fyysisen aktiivisuuden määrää ja laatua, sekä arvioida liikunta-aktiivisuuden yhteyttä koko kehon insuliiniherkkyyden sekä luurankolihaksen glukoosinkäytön palautumiseen toimenpiteen jälkeen. KOEHENKILÖT: Tutkimukseen osallistui 23 sairaalloisen ylipainoista potilasta (4 miestä ja 19 naista, keski-ikä 47±9, BMI 43±4), joille suoritettiin laihdutusleikkaus osana normaalia hoitokäytäntöä. Potilaat satunnaistettiin joko mahalaukun ohitustai kavennusleikkauksiin. Verrokkiryhmä koostui kymmenestä normaalipainoisesta, samanikäisestä terveestä henkilöstä (2 miestä ja 8 naista, BMI 24±2). Ennen leikkausta 12 potilaalla (52%) oli sokeriaineenvaihdunnan häiriö tai tyypin 2 diabetes. MENETELMÄT: Tutkimus koostui liikuntakyselystä (Baecke et al.1982), 2 tunnin glukoosirasituskokeesta, euglykeemisestä clamp -tutkimuksesta sekä luurankolihaksen [18F] FDG PET -kuvauksesta, jotka suoritettiin ennen laihdutusleikkausta, ja toistettiin 6 kuukautta sen jälkeen. TULOKSET: Indeksillä mitattu fyysinen aktiivisuus ja kuntoilu lisääntyivät leikkauksen jälkeen (kokonaisaktiivisuus p 0,05, kuntoilu p 0,01). Suosituimpia liikuntalajeja olivat kävely, vesijumppa sekä uinti. Paastoglukoosi- ja insuliinitasot laskivat leikkauksen jälkeen (molemmat, p 0,01). Koko 41

16 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT kehon insuliiniherkkyyttä kuvaava M-arvo parani (p 0,01). Nelipäisen reisilihaksen ja ison lähentäjälihaksen glukoosin soluunotto lisääntyi (p 0,05). Vapaa-ajan hyötyliikunta oli yhteydessä M-arvoon ennen leikkausta (r = 0,44, p 0,05), ja lihaksen glukoosin soluunottoon ennen (r = 0,43, p 0,05) ja jälkeen leikkauksen (r = 0,46, p 0,05). Leikkauksen jälkeinen kuntoiluindeksi oli positiivisessa yhteydessä M-arvon (r = 0,48, p 0,05) ja lihaksen glukoosin soluunoton (r = 0,44, p 0,05) kanssa. 6 kuukautta laihdutusleikkauksen jälkeen 18 potilasta (78%) luokiteltiin glukoosirasituskokeen perusteella normoglykeemisiksi, ja viisi edelleen tyypin 2 diabeetikoiksi. Postoperatiivisesti diabeteksesta parantuneet potilaat (n=7) kuten myös kaikki postoperatiivisesti normoglykeemiset (n=18) kuntoilivat diabetesta sairastavia aktiivisemmin (p 0,05). JOHTOPÄÄTÖKSET: Tämän tutkimuksen tulokset osoittavat, että koko kehon ja luurankolihaksen insuliiniherkkyys paranee laihdutusleikkauksen jälkeen ja on yhteydessä liikunta-aktiivisuuteen sairaalloisen lihavilla potilailla. Tässä tutkimuksessa laihdutusleikkauksen jälkeen tyypin 2 diabeteksesta parantuneet potilaat olivat liikunnallisesti aktiivisempia verrattuna potilaisiin jotka eivät parantuneet. Tutkimuksen perusteella liikunta-aktiivisuudella on suuri merkitys sairaalloisen lihavien tyypin 2 diabetesta sairastavien laihdutusleikkauspotilaiden leikkauk sen jälkeisessä diabeteksen paranemisessa, ja liikuntaohjeistus tulisi lisätä laihdutusleikkauspotilaiden hoitosuositukseen. Nuorten jääkiekkoilijoiden kipu ja sen vaikutukset päivittäisiin toimintoihin sekä kipulääkkeiden käyttö verrattuna samanikäisiin koululaisiin Selänne H, Siekkinen K, Kautiainen H, Hakonen H, Kyröläinen H, Kujala U TUTKIMUKSEN TAUSTA: Tuki - ja liikuntaelinperäinen kipu on tavallista jo hyvin nuorena. On osoitettu, että kilpaurheilu lisää sekä vammojen, että kiputuntemusten riskiä murrosikäisillä nuorilla. Viime aikoina on havaittu huolestuttavasti lisääntyvää kipulääkkeiden käyttöä urheiluseuroissa urheilevien nuorten keskuudessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kivun määrää, sen vaikutusta päivittäisiin toimintoihin ja kipulääkkeiden käyttöä verrattuna saman ikäisiin koululaisiin. MENETELMÄ: Tutkimus toteutettiin kyse lylomakkeella, jonka täytti 124 jääkiekkojunioria (ikä 15±1 vuotta) sekä 854 samanikäistä koululaista (93% vastasi). Lomakkeella kysyttiin kivun esiintymistä viimeisen kolmen kuukauden aikana kaulan, ylä- ja alaraajojen, ylä- ja alaselän, pakaroiden ja rinnan alueella. Kysyimme myös vammojen esiintymistä viimeisen kolmen kuukauden aikana. Lisäksi kysyttiin sitä, miten kipu oli vaikuttanut sellaisiin toimintoihin kuten yli yhden kilometrin kävelyyn, istumiseen koulutunnin aikana, nukahtamiseen, nukkumiseen, osallistumiseen liikuntatunnille, vapaa-ajan harrastuksiin ja kipulääkkeiden käyttöön. Kivun voimakkuus mitattiin VASjanalla ja lisäksi kysyttiin päänsäryn, vatsavaivojen ja väsymyksen määrää. TULOKSET: Jääkiekkoilijoilla oli enemmän vähintään kerran kuussa ilmenevää kipua kuin samanikäisillä koululaisilla (82 vs. 72%, p < 0,05). Yli puolella pelaajista esiintyi kuukausittain kipua alaselässä (57%) ja/ tai alaraajoissa (53%), kun taas koululaisten kipu näillä alueilla oli selkeästi vähäisempää (P <0,05 ja p<0,001, vastaavasti). Jääkiekkoilijoilla oli pakaroiden alueella kuukausittain esiintyvää kipua enemmän kuin koululaisilla (27 % vs. 10 %, p< 0,001). Kivun esiintymisessä niskan, yläselän tai yläraajojen alueella ei ollut eroa jääkiekkoilijoiden ja koululaisten välillä. Myöskään vammojen kokonaismäärässä ei ollut eroa viimeisten kolmen kuukauden aikana (jääkiekkoilijat 27 % vs. koululaiset 25 %). Jääkiekkoilijoilla oli kuitenkin koululaisia enemmän vammoja alaselän (p<0,05) ja paka roiden (p<0,01) alueella, mutta sen sijaan vammojen määrässä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa alaraajoissa (11% vs. 18%), yläselässä (1% vs. 3%), kaulan ja niskan alueella (1% vs.3%) tai rintakehän alueella (2% vs.1%). Tuki- ja liikuntaelinperäinen kipu aiheutti saman verran haittoja kysytyissä toiminnoissa, lukuun ottamatta väsymystä ja vatsavaivoja, joita jääkiekkoilijoilla oli enemmän. Kipujen voimakkuudessa ei kaikki kivut huomioiden ollut tilastollista eroa, mutta koululaiset kokivat niska, -yläselkä-, rintakehä- (p<0,01) ja yläraajakivut (p<0,05) jääkiekkoilijoita voimakkaampana. Jääkiekkoilijat käyttivät kipulääkkeitä koululaisia enemmän (19% vs. 11%, p< 0,05). JOHTOPÄÄTÖKSET: Nuorilla 15-vuotiailla jääkiekkoilijoilla on enemmän kuukausittain esiintyviä kipuja kuin koululaisilla, mutta vammamäärät ja kivun voimakkuus olivat näillä ryhmillä samat. Kivut aiheuttivat yhtä paljon haittaa päivittäisiin toimintoihin ja nukkumiseen, mutta kipulääkkeiden käyttö jääkiekkoilijoilla oli lähes kaksinkertaista koululaisiin verrattaessa. Tämän tutkimuksen perusteella on syytä arvioida entistä tarkemmin lääkemääräysten tarpeellisuus nuorten jääkiekkoilijoiden kipujen hoidossa. Arkiaktiivisuutta voidaan mitata tarkasti älypuhelimen kiihtyvyysanturitietoa hyödyntämällä Siirtola P, Röning J TUTKIMUKSEN TAUSTA: Inaktiivisen ajan vähentämisellä saattaa olla terveyden näkökulmasta suurempi merkitys kuin aktii visuuden lisäämisellä. Inaktiivisen ajan määrittämistä vaikeuttaa arkiaktiivisuuden määrän arviointi, sillä sitä kertyy huomaamatta muiden askareiden lomassa. Jotta inaktiivisuutta voisi vähentää, täytyy arkiliikuntaa pystyä mittaamaan luotettavasti arkiaskareiden yhteydessä. Tähän tarkoitukseen onkin olemassa mittareita, kuten ranteeseen kiinnitettävä Polar Active, joka kiihtyvyystietoon perustuen mittaa henkilön aktiivisuuden laatua. Rannemittareiden heikkoutena kuitenkin on, etteivät ne tunnista aktiviteetteja, joissa käsi ei juuri liiku, kuten pyöräilyä. Älypuhelimien nopea yleistyminen on mahdollistanut arkiliikunnan määrän ja laadun tunnistamisen puhelimien antureiden, erityisesti kiihtyvyysantureiden, tuottamaan tietoon perustuen. Puhelimet soveltuvat muutenkin arkiliikuntamittareiksi erityisen hyvin, sillä ne ovat tiiviisti mukana ihmisten arjessa. Lisäksi kiihtyvyystietoa saadaan antureilta muodostamatta verkkoyhteyttä, toisin kuin esimerkiksi paikkatietoa, joten puhelinlaskua ei kerry. Tässä tutkimuksessa esitellään menetelmä, jolla voidaan tunnistaa luotettavasti viisi arkiaktiviteettia (kävely, pyöräily, juoksu, autoilu ja oleilu) älypuhelimen kiihtyvyysanturitietoon perustuen. Tutkimus on osa MOPO -hanketta, jossa tavoitteena on inaktiivisten nuorten aktivoiminen sekä fyysisesti että sosiaalisesti teknologisia ratkaisuja hyödyntäen. MENETELMÄT: Kolmiulotteista kiihtyvyysanturitietoa kerättiin Nokian N8-puhelimella kahdeksalta henkilöltä (kaksi naista ja kuusi miestä), jotka sijoittivat puhelimen housujensa etutaskuun. Kiihtyvyystietoa kerättiin viidestä eri aktiviteetista: kävelystä, pyöräilystä, juoksusta, autoilusta ja oleilusta. Kerättyä aineistoa käytettiin sekä opetusettä testiaineistona muodostettaessa koneoppimismalleja aktiviteettien tunnistukseen. Aluksi aineisto jaettiin lyhyisiin jaksoihin, joista laskettiin erilaisia tilastollisia piirteitä, kuten keskiarvo, varianssi ja mediaani. Saadun piirrevektorin avulla opetettiin mallit käyttäen QDA (quadratic discriminant analysis) -menetelmää. Menetelmä valittiin, koska se on yksinkertainen ja nopea, mutta silti tarkka. Täten tulevaisuudessa tunnistus 42

17 voidaan tehdä suoraan puhelimessa eikä tunnistuksen vaatima laskentakapasiteetti häiritse puhelimen muita toimintoja. Mallit opetettiin käyttäjäriippumattomiksi käyttämällä vuorollaan seitsemän henkilön aineistoa opetukseen ja yhden testaukseen. TULOKSET: Kerättyyn aineistoon perustuvat tulokset osoittavat, että älypuhelimen avulla voidaan tunnistaa arkiaktiviteetit luotettavasti. Tunnistustarkkuus oli keskimäärin 94,4% (kävely 95,6%, pyöräily 94,3%, juoksu 100,0%, autoilu 88,1% ja oleilu 94,3%). Tunnistus onnistui erittäin hyvin kaikilla testihenkilöillä, sillä keskimääräisen tunnistuksen keskihajonta oli vain 0,038. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tutkimus osoittaa, että älypuhelimien kiihtyvyysanturitiedon perusteella voidaan tunnistaa luotettavasti arkiaktiivisuuden määrä ja laatu. Täten puhe lin soveltuu hyvin välineeksi lisätä ihmisten tietoisuutta omasta liikkumisestaan. Tällä hetkellä puhelimen paikka on määritelty housujen taskuun, mutta tulevaisuudessa on mahdollista laajentaa menetelmää paikkariippumattomaksi. Haasteena on myös tehdä puhelinsovelluksesta mahdollisimman kevyt ja vähän virtaa kuluttava. Lihaskuntoharjoittelu ja neuvonta vähentävät selkäkivusta johtuvaa palveluksesta poissaoloa varusmiespalveluksen aikana. Satunnaistettu, kontrolloitu tutkimus Suni J, Taanila H, Mattila V, Ohrankämmen O, Vuorinen P, Pihlajamäki H, Parkkari J TAUSTA: Noin puolet nuorista on kokenut selkäkipua 20 ikävuoteen mennessä. Varus miespalveluksen aikainen raskas fyysinen kuormitus ja runsas liikunta lisäävät selkävaivojen ilmaantumisen vaaraa etenkin heikkokuntoisten ja vähän koulutusta saaneiden nuorten miesten joukossa. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, voidaanko selkäkipua ja sen aiheuttamia haittoja vähentää alaselän asennon hallinnan parantamiseen tähtäävällä neuvonta- ja lihaskuntoharjoitusohjelmalla varusmiespalveluksen aikana. MENETELMÄ: Tutkimus toteutettiin suomalaisilla varusmiehillä. Komppaniat arvottiin interventio ja kontrolliryhmiin. Tähän tutkimukseen hyväksyttiin ne varusmiehet, joilla ei ollut varusmiespalveluksen alkaessa selkäkipua tai lääkärin toteamaa selkäsairautta (n=803). Varusmiehet, jotka kuuluivat interventioryhmäksi arvottuihin komppanioihin, saivat 6 kk:n aikana neuvontaa (opas + kaksi luentoa) ja vartalon lihaskuntoa ja liikehallintaa parantavaa harjoittelua (3 krt/ viikko). Intervention keskeinen tavoite oli lannerangan täydellisen pyöristymisen välttäminen päivittäisissä varusmiestehtävissä. Vertailuryhmän komppanioissa toteutettiin normaalia varusmiespalvelua. Ryhmien välis ten erojen vertailussa interventiovuonna (I) käytettiin Coxin mallia sekä negatiivista binomimallia, analyysit tehtiin intention-totreat -periaatteen mukaisesti. Riskisuhteiden (HR) analyyseissä huomioitiin edeltäneen epidemiologisen seurantavuoden (E) vastaavat tiedot. TULOKSET: Selkäkivun aiheuttamien palveluksesta poissaolopäivien kokonaismäärä väheni interventioryhmässä (E 285/I 124) merkitsevästi kuuden kuukauden seurannassa verrattua kontrolliryhmään (E 131/I 154), HR 0,42 (95 % LV 0,180,94). Vastaava trendi nähtiin pidempiaikaisen selkäkivun ( 5 päivää) vuoksi palveluksesta poissaolleiden lukumäärässä: interventioryhmä (E 21/ I 5), vertailuryhmä (E 10/ I 7), ero ryhmien välillä ei kuitenkaan ollut tilastollisesti merkitsevä: HR 0,44 (95 % LV 0,11-1,77). Selkäkivun ilmaan tumisessa tai terveysasemalla käyntien lukumäärässä ei ryhmien välillä ollut eroja. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tutkimuksessa havaittu merkittävä interventio- ja vertailuryhmien välinen ero varusmiespalveluksesta poissaolojen kokonaismäärässä, mutta ei selkäkivun ilmaantuvuudessa tai terveysasemalla käynneissä voi olla osoitus siitä, että interventioryhmän varusmiesten selkävammat olivat lievempiä (biologinen syy) tai he kokivat ne eri tavoilla (psykososiaalinen syy) suhteessa vertailuryhmän varusmiehiin. Ensimmäistä voidaan selittää lihaskuntoharjoittelun aiheuttamalla parantuneella alaselän asennon hallinnalla ja/tai kuormituksen siedolla, tai neuvonnan aiheuttamalla lisääntyneellä vaaran paikkojen tiedostamisella ja/ tai oikeiden asentojen mallioppimisella. Sekä fyysisen harjoittelun että neuvonnan voidaan ajatella myös vähentäneen kivun pelkoa varus miestehtävissä selkäkivusta huolimatta. LÄHTEET: 1.Taanila H, Suni J, Pihlajamäki H, Mattila VM, Ohrankämmen O, Vuorinen P, Parkkari J. Predictors of Low Back Pain in Physically Active Conscripts with Special Emphasis on Muscular Fitness. Submitted 10/2010 BMC Musculoskelet Disord 2. Parkkari J, Taanila H, Suni J, Mattila VM, Ohrankämmen O, Vuorinen P, Kannus P, Pihlajamäki H. Neuromuscular training with injury prevention counselling to decrease the risk of acute musculoskeletal injury in young men during military service: a population-based, randomised study. BMC Med. 2011:11;9:35. Eturistisiderepeämän korjausleikkaus yksöis- vai kaksoissiirretekniikalla satunnaistettu kliininen tutkimus kahden vuoden seurantatuloksista ja MRIlöydöksistä Suomalainen P, Moisala A-S, Paakkala A, Kannus P, Järvelä T TAUSTA: Eturistiside koostuu anteromediaalisesta (AM) kimpusta, joka vastaa polven tukevuudesta kaikissa koukistuksen asteissa sekä posterolateraalisesta (PL) kimpusta, joka toimii polven kiertoliikkeissä sekä polven ollessa hieman koukussa (1,2). Perinteisessä eturistisideleikkauksessa keskitytään AM kimpun palauttamiseen ja kaksoissiirretekniikassa korvataan molemmat kimput siirteillä. Tutkimuksen tarkoituksena on vertailla potilaita, joilla on eturistisiderepeämä korjattu joko yksöis- tai kaksoissiirretekniikalla. Tutkimus on randomoitu ja seuranta-aika on vähintään 2 v. AINEISTO JA MENETELMÄT: Potilaat: Satunnaistaminen suljetuin kirjekuorin: yksöissiirreryhmä (SB, n=78), kaksoissiirreryhmä (DB, n=75). Yksi kokenut ortopedi suoritti kaikki leikkaukset. Potilaista 138 (90%; SB 71, DB 67) oli mukana vähintään 24kk. Siirteen pettämisiä SB-ryhmässä 7 ja DB-ryhmässä 1. Eturistisideleikkaus vastakkaiseen polveen SB-ryhmässä 4 ja DB-ryhmässä 5 (poistettiin tutkimuksesta). Lopullinen analyysi 121 potilaan tiedoista. Kliininen- ja MRI tutkimus: ennen leikkausta ja 2v. kohdalla. Arviointimenetelmät (2 sokkoutettua tutkijaa): polven kliininen tutkimus, KT-1000, IKDC ja Lysholm polven tutkimuskaavakkeet. MRI kuvat tulkitsi tukija liikuntaelimistöön erikoistunut radiologi. Operatiivinen hoito: Tutkimuksessa käytetty kaksoissiirretekniikka kuvattu aiemmin vuonna 2007 (3). Yksöissiirretekniikassa käytettiin myös nelinkertaisia hamstring siirteitä, jotka kiinnitettiin interferenssiruuveilla. Reisiluun tunneli porattiin vapaalla kädellä mahdollisimman taakse ja alas. Kuntoutus: Täyspainovaraus, polven vapaa liikelaajuus ja suljetun ketjun harjoitteet sallittiin heti. Kepit 3 4vk. Ei ulkoista tukea. Pyöräily 4vk, juokseminen 3kk ja pivottaava urheilu 6kk kohdalla, mikäli potilas oli toipunut hyvin. TULOKSET: Ryhmien välillä ei eroa ennen leikkausta eikä 2v. seurantakäynnillä kliinisissä testeissä. Molemmissa ryhmissä tilanne parani ennen leikkausta vallinneeseen tilanteeseen nähden (P<0,001). Polven liikerata säilyi samana molemmissa ryhmis- 43

18 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT sä. SB-ryhmässä 7 siirteen pettämistä (9%) ja DB-ryhmässä yksi (1%), jotka johtivat eturistisiteen uusintaleikkaukseen (P=0,04). MRI-tutkimus 2v. kohdalla: uusintarepeämiä SB-ryhmässä 12 (15%) ja DB-ryhmässä 3 (4%) (P= 0,024). JOHTOPÄÄTÖKSET: Eturistisiteen korjausleikkauksella saavutetaan samanlainen tukevuus sekä yksöissiirre- että kaksoissiirretekniikalla sekä etu-takasuunnassa kuin myös kiertoliikkeessä. Päälöydöksenä tutkimuksessa havaittiin, että DB-ryhmällä oli vähemmän uusintaleikkauksia siirteen pettämisestä johtuen kuin SB-ryhmällä. KIRJALLISUUSVIITTEET: 1. Ishibashi Y, Tsuda E, Yamamoto Y, Tsukada H and Toh S. Navigation evaluation of the pivotshift phenomenon during double-bundle anterior cruciate ligament reconstruction: is the posterolateral bundle more important? Arthroscopy. 2009;25:(5) Wu J, Seon J,Gadikota H, Hosseini A, Sutton K, Gill T ym. In situ forces in the anteromedial and posterolateral bundles of the anterior cruciate ligament under simulated functional loading conditions. Am J Sports Med. 2010;38:(3) Järvelä T, Double-bundle versus single-bundle anterior cruciate ligament reconstruction: A prospective, randomize clinical study. Knee Surg Sports Traumatol Arthrosc. 2007;15: Liikunnan ja ruutuajan yhteys koulumenestykseen 5. ja 6. luokan oppilailla Syväoja H, Kantomaa M, Ahonen T, Hakonen H, Tammelin T TAUSTA: Lasten fyysisellä aktiivisuudella ja etenkin ripeällä liikunnalla on havaittu olevan terveysvaikutustensa lisäksi positiivinen yhteys myös koulumenestykseen. Aikaisemmissa tutkimuksissa fyysisen aktiivisuuden määrää on kartoitettu lähinnä kyselyiden avulla. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, onko objektiivisesti ja subjektiivisesti mitattu fyysinen aktiivisuus yhteydessä koulumenestykseen. Lisäksi selvitetään, onko ruutuajalla (television katselu, tietokoneen ja pelikonsolien käyttö) yhteyttä koulumenestykseen. MENETELMÄT: Tutkimukseen osallistui ja 6. luokan oppilasta (osallistumisprosentti 58%, keski-ikä 12,2 vuotta, tyttöjä 56%). Oppilaat täyttivät fyysistä aktiivisuutta ja ruutuaikaa koskevan kyselyn. Fyysisen aktii visuuden määrää kartoitettiin kysymyksellä: Mieti 7 edellistä päivää. Merkitse, kuinka monena päivänä olet liikkunut vähintään 60 min päivässä, niin että hengästyt. Ruutuaikaa kartoitettiin kysymyksillä: Kuinka monta tuntia päivässä a) katselet TV:tä, b) pelaat tietokone- tai konsolipelejä ja c) käytät tietokonetta muuhun kuin pelaamiseen? Fyysistä aktiivisuutta mitattiin objektiivisesti ActiGraph-kiihtyvyysanturilla, jota oppilaat pitivät lantiolla 7 päivän ajan valveilla ollessaan. Tuloksiin laskettiin mittauspäivien keskimääräinen ripeän liikunnan määrä (intensiteetti > 2000 cpm, min/pv) oppilailta, joilla oli vähintään 2 arkipäivää ja 1 viikonlopun päivä onnistunutta mittausta (n=218). Koulumenestystiedot kerättiin opintorekisteristä. Liikunnan ja ruutuajan yhteyttä koulumenestykseen analysoitiin ristiintaulukoinnin, varianssianalyysien ja korrelaation avulla. TULOKSET: Kouluarvosanojen keskiarvo oli tytöillä 8,37 ja pojilla 8,07. Objektiivisesti mitattuna tytöt liikkuivat päivässä keskimäärin 66 min ja pojat 70 min. Tytöistä 57 % ja pojista 62 % liikkui vähintään 60 min päivässä. Kyselyssä 25 % oppilaista raportoi liikkuvansa vähintään 60 min/pv 7 päivänä viikossa. Tytöistä 23 % ja pojista 15 % vietti ruudun ääressä 2 h/pv. Tytöistä 19 % ja pojista 23 % vietti ruudunääressä 5 h/pv. Objektiivisesti mitattu ripeä liikunta ja kouluarvosanojen keskiarvo eivät olleet yhteydessä toisiinsa (p=0,595). Kyselyn perusteella runsas ripeän liikunnan määrä oli yhteydessä hyvään koulumenestykseen (p=0,001). Kouluarvosanojen keskiarvo oli paras oppilailla, jotka liikkuivat vähintään 60 min päivässä 5 6 pv/vk (ka=8,40), ja heikoin oppilailla, jotka liikkuivat 0 2 pv/vk (ka=7,89). Vähäinen ruutuaika oli yhteydessä hyvään koulumenestykseen (p<0,001). Kouluarvosanojen keskiarvo oli paras oppilailla, jotka viettivät ruudun ääressä < 2h/pv (ka=8,52), ja heikoin oppilailla, jotka viettivät ruudun ääressä 5h/pv (ka=7,99). JOHTOPÄÄTÖKSET: Tässä tutkimuksessa itse raportoitu ripeän liikunnan määrä oli positiivisesti yhteydessä lasten koulumenestykseen, toisin kuin objektiivisesti mitattu fyysinen aktiivisuus. Runsas ruutuaika taas oli yhteydessä heikkoon koulumenestykseen. Tulosten perusteella fyysisen aktiivisuuden ja koulumenestyksen välinen yhteys ei ole yksiselitteinen. Erot fyysisen aktiivisuuden mittausmenetelmissä saattavat osaltaan selittää aikaisempien tutkimustulosten epäjohdonmukaisuutta. Leikkausarvioon tulevien selkäpotilaiden sykevaihtelu Södervall J, Karppinen J, Puolitaival J, Siltala J, Kiviniemi A, Tulppo M, Hautala A TAUSTA: Suomalaisen tutkimuksen mukaan kroonisilla selkäkipupotilailla, joilla oli alentunut toimintakyky, oli myös heikentynyt autonomisen hermoston toiminta sykevaihtelulla mitattuna. Selkäkivun itsenäistä vaikutusta sykevaihteluun ei kuitenkaan tunneta hyvin. Tässä tutkimuksessa selvitettiin poikkeaako sykevaihtelu leikkausarvioon tulevien selkäpotilaiden ja ikävakioitujen terveiden kontrollihenkilöiden välillä. MENETELMÄT: Sykevaihtelu mitattiin 10 min levon jälkeen seisten (5 min) 201 selkäpotilaalta (ikä 42±11vuotta, miehiä 113 ja naisia 88) ja 138 terveeltä kontrollihenkilöltä (ikä 42±11 vuotta, miehiä 39, naisia 99). Alaselkäkivun voimakkuutta arvioitiin VAS janalla ja kivusta aiheutuvaa haittaa Oswestryn indeksillä. Sykevaihtelusta analysoitiin vagaalista aktiivisuutta kuvaava HF-teho ja sympatovagaalista tasapainoa kuvaava LF/ HF-suhde. Varianssianalyysiä (ANOVA) ja khiin neliötestiä käytettiin tutkittaessa ryhmien välisiä eroja, ja korrelaatioanalyysiä kivun ja sykevaihtelun yhteyden selvittämiseen. TULOKSET: Oswestryn indeksi (37±14 vs. 2±3 %) ja VAS kipujana (5,8±2,5 vs. 0,6±1,0 cm) poikkesivat selkäpotilaiden ja kontrollien välillä (p<0,0001 molemmille). Selkäpotilaiden kehon painoindeksi (BMI) oli korkeampi kontrolleihin verrattuna (26,4±4,4 vs. 23,9±3,6 kg/m2, p<0,0001). Selkäpotilaiden joukossa oli enemmän tupakoivia (p<0,0001) ja sukupuolijakauma poikkesi ryhmien välillä (p<0,0001). Ryhmät eivät poikenneet toisistaan liikunnan harrastamisen eivätkä liitännäissairauksien suhteen. Selkäpotilaiden HF-teho oli 4,5±1,2 ln ms 2 ja vastaavasti kontrollien 5,1±1,2 ln ms 2 (p<0,0001). LF/HF-suhde selkäpotilailla oli korkeampi (7,9±6,4) kontrolleihin (5,8±5,2) verrattuna (p=0,002). Kun kovariaatteina mallissa käytettiin sukupuolta, tupakointia ja BMI:tä, HF-teho poikkesi edelleen ryhmien välillä (p=0,003), mutta LF/HF-tehon ero katosi (p=0,134). Selkäpotilailla Oswestryn indeksi ja kivun voimakkuus eivät korreloineet sykevaihteluun (r= -,020 -,061). JOHTOPÄÄTÖKSET: Autonomisen hermoston vagaalisen aktiivisuuden määrä, mitat tuna sykevaihtelumenetelmällä, poikkesi leikkausarvioon tulevien selkäpotilaiden ja terveiden kontrollien välillä. Selkäpotilail- 44

19 la oli alentunut vagaalinen aktiivisuus. Jatkotutkimuksissa tarkoituksemme on selvittää mitkä tekijät vaikuttavat vagaaliseen aktiivisuuteen ja auttaako selkäkivun tehokas hoito normalisoimaan autonomisen hermoston toimintaa. Energiapatukan vaikutus energiatasapainoon, fyysiseen suorituskykyyn ja fyysiseen aktiivisuuteen 8-päivän maastoharjoituksen aikana Tanskanen M, Uusitalo A, Atalay M, Kinnunen H, Häkkinen K, Kyröläinen H TAUSTA: Energiatasapaino on välttämätöntä, jotta harjoittelu olisi tehokasta ja laadukasta sekä voidaan ylläpitää suorituskykyä sotilaskoulutuksen aikana. Raskaan sotilaallisen maastoharjoituksen on havaittu aiheuttavan energiavajetta n. 4,2 MJ/vrk. Sen sijaan proteiinipitoisen ruokavalion on havaittu estävän kehon lihamassan katoa tilanteessa, jossa on energiavajetta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli testata proteiinipitoisen energiapatukan vaikutusta energia- ja nestetasapainoon, kehon koostumukseen, fyysiseen aktiivisuuteen, suorituskykyyn ja nälän tunteeseen sekä mielialaan kahdeksan vuorokauden sotilaallisen maastoharjoituksen aikana. MENETELMÄT: Tutkittavat (N=26, ikä 19 ± 1 v) jaettiin satunnaisesti kontrolliryhmään (N=12) ja energiapatukka (Ebar) ryhmää (N=14). Kontrolliryhmä käytti maastoharjoituksen aikana ravintonaan ainoastaan taistelumuonapakkausten sisältöä. Ebarryhmä sai pakkausten lisäksi lisäenergiaa proteiinipitoisesta energiapatukoista 4,1 MJ/ vrk. Energian- ja nesteen saanti kartoitettiin ruokapäiväkirjan, ruokakääröjen ja nauttimatta jääneen ruoan perusteella. Nestehukka ja kehon nestetilavuus mitattiin deuteriummenetelmällä. Energiakulutus arvioitiin energiansaannista ja kehon energiavarastojen (rasva- ja lihasmassa) muutoksesta. Energian riittävyys laskettiin = energian saanti/arvioitu perusaineenvaihdunta. Fyysinen aktiivisuus maastoharjoituksen aikana mitattiin kiihtyvyysanturilla (Polar AW200). Fyysinen suorituskyky (3 km marssijuoksu, käden puristusvoima ja anaerobinen hyppytesti) mitattiin ja nälän tunne sekä mieliala kartoitettiin kyselyllä ennen maastoharjoitusta, sen puolivälissä ja jälkeen. TULOKSET: Huomioitavaa oli, että Ebarryhmä nautti vain 58% tarjotusta energiasta ja kontrolliryhmä 57%. Maastoharjoituksen aikana energiansaanti ja -riittävyys olivat suurempi Ebar ryhmällä kuin kontrolleilla (p<0,05). Siitä huolimatta kehon painon (-1,8±1,0 kg) ja rasvamassan (-2,1±0,7 kg) muutos oli samanlainen molemmilla ryhmillä osoittaen huomattavaa energiavajetta (p<0,001). Kehon lihasmassassa ei ollut merkitseviä muutoksia, vaikkakin Ebar ryhmällä se hiukan lisääntyi ja kontrolliryhmällä laski. Nesteen saanti oli riittävää molemmilla ryhmillä. Keskimääräinen lepoaika ( 1,0 MET) maastoharjoituksen aikana oli 4:05 ± 0:32 h:min/vrk ja aktiivinen aika ( 3,5 MET) 5:38 ± 1:11 h:min/vrk. Ebar-ryhmällä oli havaittavissa suurempaa energiankulutusta, mutta tilastollista eroa ryhmien välillä ei ollut. Marssijuoksun aika parani molemmilla ryhmillä maastoharjoituksen jälkeen (p<0,001). Lisäksi molemmilla ryhmillä käden puristusvoima laski puolivälissä (p<0,001-0,01), mutta palautui lähtöarvoon maastoharjoituksen jälkeen. Anaerobinen hyppytestitulos pysyi samana Ebar-ryhmällä, mutta kontrolliryhmällä tulos parani puolivälistä loppuun (p<0,05). Ebar-ryhmä koki vähemmän nälkää ja enemmän positiivista mielialaa kuin kontrolliryhmä. Mielenkiintoinen havainto oli negatiivisen mielialan yhteys alhaisempaan energian riittävyyteen ja fyysiseen aktiivisuuteen maastoharjoituksen aikana. JOHTOPÄÄTÖKSET: Helposti nautittavat energiapatukat 4 MJ/vrk eivät estäneet energiavajetta, vaikuttaneet fyysiseen suorituskykyyn eivätkä lisänneet fyysistä aktiivisuutta kahdeksan vuorokauden sotilaallisen maastoharjoituksen aikana. Energiapatukan suuri proteiinipitoisuus saattoi aiheuttaa kylläisyyden tunteen, joka puolestaan vähensi energian nauttimista. Tämän tutkimuksen perusteella muut tekijät kuten mieliala saattavat vaikuttaa fyysiseen aktiivisuuteen. Lisäksi taistelumuonapakkausten sisältöä on tarvetta tarkastaa nautittavammaksi. Glykosylaatioentsyymien ilmentyminen postmenopausaalisessa luustolihaksessa on yhteydessä lihaksen kokoon, hormonikorvaushoitoon ja liikuntaan Toivonen M, Pöllänen E, Ahtiainen M, Suominen H, Kujala U,Kaprio J, Tammi M, Sipilä S, Kovanen V TAUSTA: O-GlcNAc transferaasi (OGT) -välitteinen proteiinien glykosylaatio (O- GlcNAcylaatio) on tärkeä transkription jälkeinen säätelymekanismi, johon vaikuttavat mm. solun ravitsemustila ja stressi. OGT liittää proteiineihin O-GlcNAc-tähteitä ja toinen entsyymi, O-GlcNAcaasi (OGA), katalysoi O-GlcNAc-tähteiden irrotusta. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että häiriöt O-GlcNAcylaatiossa ja OGA:n toiminnassa ovat yhteydessä moniin sairauksiin kuten diabetekseen, ja myös ikääntymisellä on havaittu olevan yhteys O-GlcNAcylaatiotason nousuun monissa kudoksissa kuten luustolihaksessa. Luustolihasproteiinien O-GlcNAcylaatiolla saattaa olla tärkeä rooli lihaksen toiminnassa, koska sen oletetaan osallistuvan myös mm. lihassupistuksen säätelyyn. Koe-eläintutkimuksissa on kuitenkin havaittu pitkittyneen lihasproteiinien O-GlcNAc-tason nousun johtavan lihaksen atrofiaan. Liikunnan ja postmenopausaalisen hormonikorvaushoidon avulla pystytään hidas tamaan ikääntymiseen liittyvää lihasheikkoutta, mutta tarkat molekylaariset mekanismit ovat vielä epäselviä. Koska lihasproteiinien O-GlcNAcylaatiota ei ole juuri lainkaan tutkittu humaanitutkimuksissa, halusimme selvittää, onko OGT- ja OGA-geenien ilmentymisellä yhteyttä postmenopausaalisten naisten lihaksen kokoon. Lisäksi halusimme selvittää miten hormonikorvaushoito ja liikunta vaikuttavat OGT- ja OGA-geenien ilmentymiseen. MENETELMÄT: Vuoden mittaiseen satunnaistettuun, lumekontrolloituun tutkimukseen osallistui vuotiasta naista, jotka satunnaistettiin kolmeen tutkimusryhmään: hormonikorvaushoito (n=10, estradioli ja noretisteroniasetaatti), hyppelyharjoittelu (n=8) ja kontrolli (n=9). Lihasnäytteet otettiin vastus lateralis -lihaksesta ja lihaksen koko selvitettiin tietokonetomografian avulla tutkimuksen alussa ja lopussa. Lihak sen OGT- ja OGA-geenien ilmentyminen mitattiin mikrosirujen avulla lihasnäytteistä. 45

20 LIIKUNTALÄÄKETIETEEN PÄIVÄT TULOKSET: OGT:n ilmentyminen korreloi negatiivisesti lihaksen pinta-alan kanssa (r = 0,37, p = 0,07), kun taas OGA:n ilmentyminen korreloi positiivisesti (r = 0,39 p = 0,06), jolloin OGT/OGA suhteella oli merkitsevä negatiivinen korrelaatio lihaksen pinta-alan kanssa (r = 0,61, p = 0,001). Vuoden intervention aikana OGT:n mrna-taso nousi merkitsevästi (p = 0,01) kontrolliryhmässä (22,1 %) verrattuna hormonikorvaushoitoryhmään (6,2 %). Myös liikunnalla oli samansuuntainen, mutta ei merkitsevä vaikutus (14,3 %, p = 0,48) kontrolliryhmään verrattuna. OGA:n mrna-taso nousi hormonikorvaushoitoryhmässä (13,8 %), kun taas kontrolliryhmässä (2,5 %) ja liikuntaryhmässä (-0,6 %) muutos oli pienempi, mutta ero ryhmien välillä ei ollut merkitsevä. JOHTOPÄÄTÖKSET: Tuloksemme viittaavat siihen, että OGT ja OGA ovat yhteydessä lihaksen kokoon, ja että hormonikorvaushoito ja mahdollisesti liikunta vaikuttavat niiden ilmentymiseen ja saattavat tätä kautta estää ikääntymiseen liittyvää lihasheikkoutta. Sydämen sykkeen palautuminen sepelvaltimotautipotilailla ja sepelvaltimotauti potilailla jotka sairastavat 2 tyypin diabetesta Tulppo MP, Neves VR, Kiviniemi AM, Hautala AJ, Karjalainen J, Piira O-P, Catai AM, Mäkikallio TH, Huikuri HV JOHDANTO: Tyypin 2 diabetes lisää sydän tapahtumien riskiä sepelvaltimotaudissa. 2 tyypin diabeetikkojen kohonneen sydäntapahtumien riskin patofysiologista taustaa ei tunneta. Yhtenä potentiaalisena fysiologisena mekanismina tyypin 2 diabeetikoilla kohonneeseen sydäntapahtumien riskiin on esitetty poikkeavaa autonomisen hermoston toimintaa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin autonomisen hermoston toimintaa levossa, fyysisen kuormituksen aikana ja erityisesti fyysisen kuormituksen jälkeen sepelvaltimotautipotilailla (SVT) ja sepelvaltimotautipotilailla jotka sairastivat myös 2 tyypin diabetesta (SVT+T2D). MENETELMÄT: Maksimaalinen polkupyöräergometri testi tehtiin 68 SVT+T2D potilaalle (ikä 61±5 vuotta, 78% miehiä, ejektio fraktio 67±8, 100% β-blockade lääkitys) ja 64 SVT potilaalle (ikä 62±5 vuotta, 80% miehiä, ejektio fraktio 64±8, 100% β-blockade lääkitys). R-R intervallit mitattiin levossa (5 min) ennen kuormitusta ja 3 8 minuuttia kuormituksen jälkeen. Lisäk si mitat tiin R-R intervallit kuormituksen aikana. R-R intervalleista analysoitiin sykevaihtelu spektri menetelmällä. Sydämen sykkeen palautumisen kulmakerroin laskettiin ensimmäisen minuutin ajalta maksimaalisen testin jälkeen. TULOKSET: Painoindeksi oli 30 ± 4 kg/m 2 SVT+T2D potilailla ja 27±3 kg/m 2 SVT potilailla, p < 0,001. Maksimaalinen suorituskyky oli SVT+T2D potilailla heikompi kuin SVT potilailla (6,5±1,7 vs. 7,7±1,9 METs. p < 0,001. Sen sijaan maksimaalinen syke kuormituksessa ei poikennut SVT+T2D potilaiden ja SVT potilaiden välillä (128±19 vs. 132±18 lyöntiä/min, p = ns). Sydämen sykkeen palautuminen kuormituksen jälkeen oli SVT+T2D potilailla hitaampi verrattuna SVT potilaisiin (-0,53 ± 0,17 vs. -0,62±0,15 lyöntiä/sekunti, p = 0,004). Sykkeen palautuminen ei poikennut potilasryhmillä kun huomioitiin maksimaalinen METs, painoindeksi ja lääkitys kovariaatianalyysissä (esimerkiksi ANCOVA, p = 0,228 diabetekselle ja p = 0,030 METseille). Leposyke oli SVT+T2D potilailla korkeampi kuin SVT potilailla (57±10 vs. 54±6 lyöntiä/min, p = 0,030). Sykevaihtelu ei poikennut ryhmien välillä levossa, kuormituksen aikana eikä kuormituksen jälkeen. JOHTOPÄÄTÖKSET: Sydämen sykkeen palautuminen maksimaalisen kuormituksen jälkeen on hidastunut SVT+T2D potilailla verrattuna SVT potilaisiin. Sykkeen hidastunut palautuminen kuormituksen jälkeen johtuu todennäköisesti poikkeavasta autonomisen hermoston toiminnasta SVT+T2D potilailla. Heikentynyt sykkeen palautuminen ei johdu niinkään diabeteksesta vaan huonosta fyysisestä kunnosta ja ylipainosta. 46