1 / 7. Markus O. Niemi LAISTA JA EVANKELIUMISTA. 1 Lain ja evankeliumin ero

Transkriptio

1 1 / 7 Markus O. Niemi LAISTA JA EVANKELIUMISTA 1 Lain ja evankeliumin ero Laki-evankeliumi on yksi teologian kolmesta merkittävästä yhteen kuuluvasta käsiteparista, joita ovat kristologinen lausuma Jeesus Kristus Jumalana ja ihmisenä, sen personaalinen sovellus Jeesus Kristus ihmisen esikuvana ja sijaisena ja tämän hermeneuttinen ilmentymä laki ja evankeliumi (Mäkelä 2011: 35). Lyhyesti ja tiivistäen lain ja evankeliumin ero voidaan Martti Lutheria seuraillen ilmaista seuraavasti: se, mikä Raamatussa vaatii, on lakia; se, mikä lupaa, on evankeliumia (ks. myös Peltola 2001: 86). Laki sisältää käskyjä ja vaatimuksia: se on toiminnan malli, esikuva, tuomitsija. Evankeliumi on sen täyttymys ja esikuvan toteutuminen, ilmoitus armosta, armon välittäjä (ks. Mäkelä 2011: 49). Carl Fredrik Wislöff kirjoittaa lain ja evankeliumin erosta: Ensimmäinen merkille pantava seikka on tämä: Laki on meillä kaikilla veressä, mutta evankeliumi on kauttaaltaan meille kaikille uutta ja vieraasta. Me ihmiset tiedämme kokemuksesta että ilmaiseksi ei saada mitään täällä maailmassa. Joka siis tahtoo nauttia jostain, hänen on ensin maksettava siitä. Siksi meidän on helppo uskoa, että suhteessa Jumalaan on samoin. Mutta evankeliumi sanoo muuta. Kukaan ihminen ei olisi voinut ajatuksissaan rakentaa jotain sellaista kuin evankeliumi. (Wislöff 1965: 87.) Juuri tätä on evankeliumin salaisuus, se mikä oli ilmoitettava. Evankeliumia ei ole silmä nähnyt eikä korva kuullut, se ei ole ihmisen sydämeen noussut (1. Kor. 2:9). Evankeliumi lahjoittaa uskon, laki puolestaan tähtää tekoihimme : Koko ajan se [laki] katsoo sinua ja sanoo: sinun pitää tai: et saa. Ja jos kuuntelet sitä, se saa yliotteen sinusta ja osoittaa sinulle syntisi. Siksi se sanoo myös: sinä olet se mies, sinä olet syyllinen (Wislöff 1965: 88). Evankeliumi suuntaa katseensa Jeesukseen ja on Jeesus Kristus persoonana ja Jumalan elävänä sanana. Se ilmoittaa: Hän, Jeesus, on sinun pelastuksesi. Jeesus on sinun rauhasi. Hän kuoli puolestasi ja hän rakastaa sinua (mp.). Lain ja evankeliumin erottelu on olennainen Raamatun oikean ymmärtämisen kannalta. Luther huomauttaa, että lain ja evankeliumin erottelun säilyttäminen on jopa puhtaan kristinopin edellytys (Luther 2003: 349). Sekä lailla että evankeliumilla on kristillisessä elämässä omat tehtävänsä. Lain kuuluu ensiksikin rajoittaa tavallisia rikkomuksia eli toimia yhteiskunnallisen elämän turvaajana; toiseksi ja tämä on lain tärkein tehtävä sen tulee paljastaa hengelliset rikkomukset : Lakikin on siis valo. Se valistaa ja näyttää ei Jumalan armoa, ei vanhurskautta eikä elämää, vaan Jumalan vihan, synnin, kuoleman ja tuomion, Jumalan edessä ja helvetissä. Siinainvuorella jyrinä, salamointi, synkkä pilvi, savua ja tulta syöksevä vuori ja koko tuo hirmuinen näkymä ei suinkaan ilahduttanut eikä virkistänyt israelilaisia vaan piti heitä pelon vallassa, melkein hengettöminä, ja osoitti, että he eivät voi kestää pilvestä puhuvan Jumalan läsnäoloa, niin pyhiä ja puhtaita kuin olivatkin. Kun lakia käytetään oikein, se saa vieläkin aikaan juuri samaa. Se paljastaa synnin, herättää vihaa, syyttää ja kauhistuttaa ihmismieltä ja ajaa sen epätoivon partaalle. Siihen laki sitten pysähtyy. (Luther 2003: 349.)

2 2 / 7 Evankeliumin valo on aivan toisenlainen: Se valaisee ja virvoittaa sydämet, näyttää mitä on Jumalan armo ja laupeus, mitä anteeksianto, siunaus, vanhurskaus sekä iäinen elämä ja autuus. Se osoittaa myös, kuinka meidän on määrä saada kaikki tämä osaksemme (mp.). Lain ja evankeliumin erottelu ja ainoastaan se mahdollistaa kullekin niiden tehtävän osoittamisen. Voidaan sanoa, että [l]aki puhuttelee meitä, ikään kuin meillä olisi vapaa tahto osoittaakseen meille, että syntimme ja oma tahtomme ovat meidät sitoneet, mutta [e]vankeliumi puhuttelee meitä niinä avuttomina, sidottuina ja syntisinä, joita tosiasiallisesti olemme vapauttaakseen Jeesuksen puoleen huokaavan ja häntä avuksi huutavan sielun (Mäkelä 2011: 26 > Wislöff 1971: 385, ). Uudessa testamentissa Jeesus toisaalta riistää lailta aseman Jumalan ja ihmisen välittäjänä ja asettaa sen sijaan sanansa ja itsensä (Mäkelä 2011: 48). Jeesuksen monet opetukset ja puheet ilmentävät Jumalan lakia. Se, että juuri Jeesus kertoo ne, viittaa häneen itseensä näiden ihmiselle mahdottomien vaatimusten täyttäjänä ja ratkaisijana: Toisaalta hän hyväksyy lain ja vaatii, että se saa paljastaa pahojen tekojen juuren, sydämen asenteen. Jeesuksen kritiikki lakia kohtaan perustuu lain hyväksymiseen (mp.). Kristuksessa laki ja evankeliumi ovat yhtä,. Mäkelä kirjoittaakin, että lain ja evankeliumin suhde parhaiten avautuu klassisen filosofis-teologisen perikoreesin eli interpenetraation käsitteen avulla ; laki ja evankeliumi läpäisevät toisensa niin kuin Kolmiykseyden persoonat, Jumalihmisen luonnot, ihmisen henki ja luonto ja Raamatun jumalallisuus ja inhimillisyys (Mäkelä 2011: 37). Lain täyttämisessä ei täten ole koskaan kysymys ihmisestä, ei edes Jumalan voimassa toimivasta ihmisestä, joka armon mahdollisuuksia hyödyntäen täyttäisi Jumalan asettaman kuuliaisuuden vaatimuksen. Näin on, sillä Jumalan lupaukset antavat sen, mitä käskyt vaativat, ja toteuttavat sen, mitä käskyt koskevat, jotta kaikki olisi Jumalan omaa (Mäkelä 2011: 52 > Luther 1981: 23-25, 41). Ihmisen osaksi jää uskoa evankeliumi, ottaa se vastaan uskon tyhjällä kädellä. 2 Miten evankeliumista tehdään lakia Evankeliumista ei siis pidä tehdä lakia. Mutta näin tehdään, jos julistetaan esim. tähän tapaan: Jos käännyt, jos jätät itsesi kokonaan Jumalalle, silloin Jumala on armollinen ja ottaa sinut vastaan Toisin sanoen: jos evankeliumi aidataan niin monilla ehdoilla ja edellytyksillä, ettei kukaan enää voi nähdä, että se on Jumalan ehdoton armon sana Jeesuksen tähden, silloin evankeliumista on tehty laki. (Wislöff 1965: 92.) Yksi tapa tehdä evankeliumista lakia on pyrkiä muuttamaan armon määritelmä voimaksi tai lääkkeeksi, kuten esimerkiksi katolilaiset tekevät. Tällaisessa ajattelussa armon pääasiallinen sisältö ja funktio on voimavara tai resurssi, joka lahjoitetaan ihmiselle hyödynnettäväksi, jotta hän sitten kykenisi elämään kristillisesti (ks. Wislöff 1965: 94-95). Tämä on väärä armon määritelmä, sillä vaikka armo onkin Jumalan voima, se on sitä pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo (Room. 1:16). Kyse ei siis ole lääkkeestä tai voimasta, joka saa uskovan kykeneväksi kristilliseen elämään, vaan armo on Jumalan laupias m i e l e n l a a t u, joka kohdistuu meihin Jeesuksen tähden. Armo on Jumalan ajatus, se on hänen armelias ajattelutapansa meitä kohtaan (Wislöff 1965: 95, harvennus tekijän). Kuten Ef. 2:1 opettaa, olemme kuolleita synteihimme, eikä siihen auta lääke tai voimanlisäys (ks. Wislöff 1965: 94-95): Ne siis, jotka kuvittelevat armoa Jumalan antamana voimana tai

3 3 / 7 lääkkeenä, eivät ole nähneet tarpeeksi syvälle meidän kadotettuun tilaamme. He ajattelevat meidän olevan sairaita ja tarvitsevan voimanlisää. Mutta alennuksemme on vielä paljon syvempi. Voimanlisäys ei auta kuollutta, olipa kyse kuinka suuresta annoksesta tahansa, jopa äärettömän suuresta: kuollut pysyy kuolleena, ellei häntä herätetä henkiin. Wislöff korostaakin, että sairaan parantamiseen Jumalan tarvitsi vain sanoa käskysana, mutta armahtaakseen ihmisen hänen täytyi itse tulla ihmiseksi, kuolla ja vuodattaa verensä (ks. Wislöff 1965: 95). Toinen tapa tehdä evankeliumista lakia on vaatia ihmistä antautumaan Jeesukselle kokonaisvaltaisesti: sanoa, ettei Jumala voi pelastaa ihmistä, ennen kuin hän on antanut Kristukselle koko elämänsä, kaikki sen alueet. Tämä on mieletön ajatus. Jos nimittäin sanotaan, että ihmisen täytyy ensin kokonaan antautua Jumalalle, ennen kuin Jumala voi pelastaa hänet, ei tämä ihmisraukka koskaan koko elämänsä aikana tule valmiiksi, mitä tähän antautumiseen tulee, sillä aina on joitakin ajatuksia, sanoja tai tekoja, joita ei ehdoitta ole annettu Jumalalle. Silloin on kysyttävä, kuka on se syntinen ihminen, joka voi kokonaan antautua Jumalalle, sillä [m]eidänhän täytyisi kokonaan muuttaa luontomme voidaksemme tehdä sen, mutta luontoammehan me juuri emme voi muuttaa. (Wislöff 1965: ) Tällainen ajattelu on pohjimmiltaan farisealaista. Siinä ihminen haluaa ajatella, että hänellä on Jumalalle muutakin tuotavana kuin syntiä ja syyllisyyttä ; ja toden totta, kaikkein pahin synti on halu olla hurskas tai pyhä Jumalan silmissä siis olla yleensä jotain Jumalan edessä (mts. 101). Per-Olof Malk kirjoittaa: [L]ain ehdottomuus loukkaa ihmisen luonnollista uskonnollisuutta, sillä se riistää häneltä omat työt ja niiden arvon. Siksi kristittyjen keskuudessa pyritäänkin jatkuvasti lieventämään ja madaltamaan alkukristillistä lain sanomaa niin, että ihmiselle jotenkin jäisi mahdollisuus myös itse auttaa itseään iankaikkiseen elämään. (Malk 2005: 8-9, kursiivi tekijän.) Tällainen lievennetty lain sanoma on pinnallista ja väärää. Sen jättämä toivon vara yllyttää sen kuulijoita yrittämään ja houkuttaa ponnistuksiin (Malk 2005: 10). Koska se yhtäältä rohkaisee ponnistelemaan, se usein koetaan niiden keskuudessa, joille perisynnin todellisuus ei ole koko syvyydessään valjennut, asialliseksi ja kannustavaksi minkä vuoksi sitä monesti raivokkaasti puolustetaankin. Usein tällaisen opetuksen yhteydessä puhutaan fariseuksista halveksivasti vilpillisinä teeskentelijöinä, mikä ei kuitenkaan tee heille oikeutta, sillä de facto Fariseukset olivat aikansa hurskaimpia ihmisiä. He vaativat itseltään mitä suurinta rehellisyyttä ja aitoutta. Juuri he opettivat näin: ihminen voi olla hyvä, jos hän todella tahtoo. Edelleen he sanoivat: ihminen voi tahtoa hyvää. Tästä seuraa, että se, joka tahtoo hyvää ja koettaa sitä tehdä, tulee myös hyväksi ja pystyy noudattamaan Jumalan lakia. (Malk 2005: 10-11, kursiivi tekijän.) Malk jatkaa, että [t]ämä farisealaisen ajattelun ydin elää nyt kristikunnassa ja synnyttää toiveikkaita tulkintoja ihmisen mahdollisuuksista täyttää Jumalan lakia. Siinä ei kuitenkaan ymmärretä Jumalan pyhyyttä, lain vaatimusten todellista ehdottomuutta, ihmisen äärimmäistenkin ponnistusten riittämättömyyttä eikä sitä, että syntiinlankeemuksen syvimpänä seurauksena meidän tahtommekin on turmeltunut (mp., kursiivi tekijän). Nykyaikana farisealaisuus ilmenee esimerkiksi siinä, että tärkeimpänä pidetään pyrkimystä elää uskoa todeksi eli pyrkimystä elää niin kristillisesti kuin mahdollista. Tärkeintä on Jeesuksen esimerkin seuraaminen, ei hänen sovitustyönsä jatkuva vastaanottaminen. Kristinusko muuttuu näin vastaanottamisesta antautumiseksi; aletaan uskoa, että totaalinen antautuminen on todella

4 4 / 7 mahdollista, jos ihminen vain itse tahtoo. Ajattelun logiikka seurailee joka kohdassa muinaisten fariseusten esimerkkiä. Toisaalta ihminen saattaa uudestisyntymän jälkeen alkaa ajatella, ettei hän kerta kaikkiaan voi enää olla niin epäonnistunut kuin hän on (mts. 18). Hän ajautuu helposti päättelemään, että armo sittenkin tarkoittaa pelkkää hienoa lähtökohtaa kristilliselle elämälle, jota loppujen lopuksi on pidettävä yllä erityisillä uskon teoilla : Niin ihminen alkaa uudestaan rakentaa sitä, minkä jo oli hajottanut maahan. Hän alkaa jälleen parannella elämäänsä ollakseen Jumalalle mieleen niin kuin hyvän juutalaisen sopii. Toisella kädellä hän tietysti yhä pitää kiinni Vapahtajan kädestä, armosta ja uskosta. Jos joku kysyy tällaiselta ihmiseltä, mikä hänen autuutensa perusta on, hän sanoo mielellään: Kristus yksin. Mutta silti hän tietää sydämessään, ettei siinä ole koko totuus. Niin oli silloin, kun hän tuli uskoon ja tajusi, etteivät hänen omat työnsä merkinneet armon saamisessa mitään. Jeesus pelasti hänet vain oman rakkautensa tähden. Mutta nyt toinen käsi jo asettelee tekoa teon päälle, jotta syntyisi varmempi turva ja lepo Herrassa. (Malk 2005: 19, kursiivi tekijän.) Tällaisesta kristitystä tulee uskonelämässään kipuileva. Kun hän toisinaan onnistuu voittamaan joitakin kiusauksia, hänen uskonelämässään menee hyvin ; mutta kun hän suostuu näkemään lempeiden sanojensa takana olevan katkeruuden, epäpuhtaat motiivinsa, ylpeytensä, puheensa totuuden vierestä ja muut lukuisat lankeemuksensa, syvä ahdistus karkaa taas hänen kimppuunsa. Kaikki tämä osoittaa, ettei pelastuksen perusta enää ole yksin se, minkä Kristus Golgatalla suoritti täydellisesti, vaan myös se työ, jota kilvoittelija itse tekee. Rauha tulee omista onnistumisista, ja se menee epäonnistumisten mukana. (Malk 2005: 19-20, kursiivi tekijän.) Olavi Peltola valottaa tätä todellisuutta seuraavasti: Usein vain lyhyeksi hetkeksi kirkastuu evankeliumin lahjaluonne ja sen tuoma vapaus. Pian jälleen laki ja lainomainen julistus valtaavat uskovan mielen. Evankeliumin julistama vapaus tuntuu liian yksinkertaiselta ja helpolta ja se näyttää johtavan vain lihalliseen vapauteen. Mikä käsittämätön voima onkaan lailla ja lakihenkisyydellä! Lain hengen hallitessa ihminen kokee lain Jumalan tahdon korkeimmaksi ilmoittajaksi. Alituisesti on tarkistettava, että kaikessa elää Jumalan tahdon mukaisesti. Sitä varten on saatava tarkkoja ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä. Suhde Jumalaan muuttuu lapsen suhteesta orjan suhteeksi. Joka asiaan on saatava Jumalalta lupa. Uskonelämää leimaa pakko eikä vapaus. (Peltola 2001: 68.) Syntiinlankeemuksen todellisuus on niin järkyttävä, että ihminen pyrkii kieltämään sen aktiivisesti myös uudestisyntymänsä jälkeen. Usein esimerkiksi opetetaan osatotuutta, että olemme ihmeellisiä ja ainutlaatuisia Jumalan luomia olentoja ja persoonia, hänen täydellisen rakkautensa kohteita. Näin todella onkin, mutta silti tämä on pelkkä osatotuus. Asiaa voi havainnollistaa analogian keinoin. Ihminen on kuin huippulaadukas tietokone: hän on hyvää työtä. Jos tietokone kuitenkin jätetään vuodeksi tai pariksi merenpohjaan, sen jokainen komponentti vaurioituu peruuttamattomalla tavalla. Silti joku ATK-ammattilainen voi epäilemättä tällöinkin, rikkinäistä konetta tarkastellessaan, todeta: on muuten hyvää työtä. Tämä on totta ihmisestä, mutta aivan yhtä totta on se, että jokainen komponenttimme tahtomme, ajatuksemme, aikomuksemme on peruuttamattomasti pilattu. On siis täysin riittämätöntä korostaa ainutlaatuisuuttamme ja ihmeellisyyttämme, jonka omistamme enää menneisyydessämme (Aadam) ja toisaalta vasta lupauksena Kristuksessa (uusi Aadam). Uskovinakin siis pysymme langenneina ja komponenttimme ovat vialliset: olemme simul iustus et peccator, samaan aikaan syntisiä ja vanhurskautettuja. Tämä kaksinaisuus ja jännitteisyys määrittelee koko uskonelämämme. Vanhurskaus ei ole omaamme, vaan meille luettua, vierasta,

5 5 / 7 ulkopuoleltamme tulevaa, lahjaluonteista; omistamme sen vasta toivona ja lupauksena uskon (emme näkemisen ja kokemisen) kautta. Siksi voimme paradoksaalisesti sanoa: jo nyt, mutta ei vielä. Jo nyt olemme Kristuksessa pelastettuja uskon kautta, evankeliumin lupauksessa; mutta vielä ei ole uusi tullut vanhan tilalle (vaan uusi ihminen on päivittäin puettava päälle ja vanha kuoletettava, so. lupaus on päivittäin vastaanotettava), vielä ei meitä ole kirkastettu ja puhdistettu (ks. esim. Room. 8: 20-24). Ja juuri tässä on uskovan elämän hankaluus. Elämme uskon ja lupauksen, emme sen täyttymyksen eli näkemisen, varassa. Olen vanhurskautettu, mutta en minä silti ole vanhurskautettu, vaan minun tuomitsijani on Herra (1. Kor. 4:4). 3 Millä tavoin unohdus naamioituu muistamiseksi Kristuksen armo ja ristintyö ovat käsitteinä kristikunnassa niin tuttuja, että ne ovat muodostuneet eräänlaiseksi liturgiaksi ja fraaseiksi, joita silloin tällöin toistetaan mutta joita ei enää todella muisteta. Tämä tarkoittaa, että meillä kyllä on saarnoissamme ja opetuksessamme ikään kuin evankeliumin muoto, mutta ei sen sisältöä. Tällaista uusevankelikaalista 1 lakihenkistä opetusta on hankala purkaa siitä syystä, että se muodollisesti tuntee evankeliumin ja vahvistaa sen doktriinina. Aina muistetaan sanoa, että kaikki perustuu Kristukseen ja Kristus on kaiken keskipiste ja niin edelleen. Kristus-kalliota kohdellaan kuitenkin pikemminkin taustana kuin perustana. Tämä on unohdusta, joka esiintyy muistamisena uusevankelikaalinen opetus näet todellakin muistuttelee meitä jatkuvasti Kristuksen keskeisyydestä ja korostaa hänen merkitystään. Opetuksen sisällölliset painopisteet paljastavat asetelman tosiasiallisen luonteen. Kristus on pelkkä kristillisen elämän lähtökohta, jotain mitä pitää elää todeksi ja toteuttaa käytännössä. Vanhurskauttamiseksi ei ymmärretä vain kertakaikkista ja alustavaa uudestisyntymän tapahtumaa, vaan sen piiriin luetaan myös meissä tapahtuva eettinen uudistuminen (ks. Peltola 2001: 101). Uusevankelikaalinen opetus etsii epätoivoisesti vastauksia kysymyksiin kuten Mitä kristinusko on käytännössä? ja Miten eletään kristillistä elämää? etc. etc. Se kohtelee elävää sanaa, personaalista evankeliumia kuin teoriaa tai paradigmaa ajatellessaan, että se on jotain mitä erikseen pitäisi soveltaa käytäntöön tai erikseen elää todeksi. Mutta jos Kristuksesta tulee opetuksen viitekehys, hän ei enää voi olla samalla kertaa sen sisältö ja keskipiste. Olavi Peltola kirjoittaa Galatalaiskirjeen sanomaa pohdiskellessaan: Pyhissä Kirjoituksissa olevat lain vaatimukset muodossa tai toisessa pyrkivät jatkuvasti tunkeutumaan sisälle evankeliumiin ja muuttamaan sen. Galatalaisille usko yksinomaan evankeliumiin ei millään tuntunut riittävän, vaan tarvittiin jotain enemmän, tarvittiin myös kuuliaisuutta ja tekoja. Ote evankeliumin totuudesta menetetään huomaamatta, kun [s]e vaihtuu johonkin muuhun, useimmiten kuitenkin Raamatusta saatuun totuuteen. Evankeliumi säilyy kirkkaana Jumalan kansan keskuudessa vain jatkuvan tarkistuksen, uudistumisen sekä monenlaisten ristiriitojen ja niiden synnyttämien taistelujen keskellä. (Peltola 2001: 60.) Muistamisena esiintyvä unohdus on siksi 1 Phillip Cary määrittelee uusevankelikaalisuutta seuraavaan tapaan: Olen antanut tämän nimikkeen joukolle käytännöllisiä periaatteita, joiden tarkoitus on auttaa kristittyä muuttamaan elämäänsä, mutta jotka estävät häntä uskomasta evankeliumia. Ne ovat tulosta evankelikaalisen teologian pitkästä historiasta, jossa on pyritty käytännöllisyyteen ja joka on nyt saanut sen mukautumaan täydellisesti kulutusyhteiskunnan vaatimuksiin (Cary 2012: 8).

6 6 / 7 erittäin vaarallista. Se voi kyllä synnyttää valheellisen yhteisöllisen harmonian, kun seurakunta innostetaan sitoutumaan kollektiivina jonkin menestystä lupaavan näyn toteuttajaksi ja välikappaleeksi. Maksettava hinta on kuitenkin hirvittävä. Lopulta voi käydä niin, että pelkkä Kristus on kaiken keskipiste -lausuman toistaminen muodossa tai toisessa millaisen tahansa harhaopin yhteydessä riittää ylläpitämään vaikutelmaa kristillisyydestä ja tukemaan oppilauseita, joiden tosiasiaväitteiden lomassa moinen liturgia on esitetty. Pelkkä väärän opettajan ulkoinen vakuuttelu siitä, että tässäkin kaiken keskipisteenä on Kristus (vaikka sisältö todistaa päinvastaista) saa kuulijat uskomaan, ettei kysymyksessä voi olla mikään harhaoppi. Tämä unohdus on usein lumoavaa, lupaahan se selvän menestyksen sitä noudattaville. Suotta ei Paavali huudahda: Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna? (Gal. 3:1). Opillinen sisältö voikin nyt olla periaatteessa melkein mitä tahansa. Tämä näkyy hyvin uusevankelikaalisen karismaattisen opetuskirjallisuuden corpuksessa. Keskustaksi virheellisesti ymmärretty ja tulkittu Kristus-tausta mahdollistaa mielivaltaisen painopisteen siirtelyn kulloisenkin korvasyyhyn mukaan: koska kaikki tapahtuu Kristuksessa, voidaan opetukseen ja ajatteluun omaksua aineksia ja menetelmiä periaatteessa mistä tahansa lähteestä. Niin idän uskonnot kuin sekulaarit ideologiat käyvät kaupaksi. Samalla väärä uskomus Kristus-kalliosta säilyttää itsepintaisesti asemansa. Erilaisiin menestystekijöihin keskittyvä opetus ja jopa todistuspuheenvuorot mielletään jatkuvasti evankeliumiksi, joka nyt laajenee avaimeksi ja siunausten lähteeksi ajallisen elämän hyvinvointiin. Muistamisena esiintyvän unohduksen logiikka saa harhan säilymään niin kauan, kunnes kristitty malttaa pysähtyä pohdiskelemaan niitä tosiasiaväittämiä, jotka saavat voimansa omasta kyseenalaistamattomuudestaan ja ihmisen perimmäisestä farisealaisuudesta, eivät Raamatun vapauttavasta armon sanomasta. Usein valitettavasti! tarvitaan kaikenlaista kärsimystä, joka yhdessä lain ehdottomuuden ja kuolettavuuden kautta lopulta paljastaa ihmiselle hänen todellisen tilansa. Tämä tapahtuu monesti tilanteessa, jossa yksilö ajautuu umpikujaan ja hänen kykynsä, potentiaalinsa ja ajattelunsa kokevat täyden arvoromahduksen. Vasta silloin hän kykenee omistamaan evankeliumin sanoman omakohtaisesti, ottamaan sen vastaan ymmärryksessään. Silloin hän käsittää, ettei hänen omassa uskossaan ole mitään todellista voimaa, vaan se on silkkaa teeskentelyä ja petosta, todellakin pelkkä Kristuksen puoleen ojentuva jumalattoman ihmisen tyhjä käsi. Näin hän lakkaa uskomasta omaan uskoonsa ja kääntyy kohti sen alkuperäistä kohdetta. Evankeliumi ei enää loukkaa häntä, vaan kutsuu ihanasti puoleensa. Hän kenties sanoo mielessään: Minussa ei asu rakkautta vaan pelkkää vihaa ja katkeruutta Jumalaa kohtaan. Elämässäni ei ole voimaa, ei kuuliaisuutta, ei totuudellisuutta. Tämän todistaa minulle Jumalan pyhä laki. Ja kuka nyt vapauttaa minut, syntisistä suurimman, tästä kuoleman ruumiista? Silloin hän vihdoin katsoo ensin tummuvaa itseään ja sitten edessä kirkastuvaa polkua; silloin hän lopulta huokaisee Daavidin sanoin: Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää. (Ps. 51:3-19.)

7 7 / 7 Kirjallisuutta CARY, PHILLIP 2012: Hyvä uutinen huonoille kristityille. 10 asiaa, joita sinun ei tarvitse tehdä. (Good News for Anxious Christians, 2010.) Kauniainen: Perussanoma Oy. LUTHER, MARTTI 2003: Galatalaiskirjeen selitys. Hämeenlinna: Karisto Oy Kirjapaino. MALK, PER-OLOF 2005: Mitä Jumalan armo merkitsee? Galatalaiskirjeen 2. luvun tutkistelua. Jyväskylä: Evankeliumin opintoyhdistys ry. MÄKELÄ, RAIMO 2011: Lex et evangelium in interpenetratione. Olav Valen-Sendstadin käsitys lain ja evankeliumin suhteesta. Kauniainen: Perussanoma Oy. PELTOLA, OLAVI 2001: Ainutlaatuinen evankeliumi! Galatalaiskirje kaikelle kansalle. Kauniainen: Perussanoma Oy. WISLÖFF, CARL FREDRIK 1965: Minä tiedän keneen uskon. Kristillinen uskonoppi. (Jeg vet på hvem jeg tror, 1945.) Helsinki: Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys.