Sukupolvien ketju Suuret ikäluokat ja sukupolvien välinen vuorovaikutus Suomessa

Transkriptio

1 2009 Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 107 Elina Haavio-Mannila, Karoliina Majamaa, Antti Tanskanen, Hans Hämäläinen, Antti Karisto, Anna Rotkirch, JP Roos Sukupolvien ketju Suuret ikäluokat ja sukupolvien välinen vuorovaikutus Suomessa

2

3 Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 107 Kelan tutkimusosasto Helsinki 2009 Elina Haavio-Mannila, Karoliina Majamaa, Antti Tanskanen, Hans Hämäläinen, Antti Karisto, Anna Rotkirch ja JP Roos Sukupolvien ketju Suuret ikäluokat ja sukupolvien välinen vuorovaikutus Suomessa Summary A chain of generations Baby boomers and cross-generational interaction in Finland

4 Kirjoittajat Elina Haavio-Mannila, VTT, emeritaprofessori, Karoliina Majamaa, VTM, Antti Tanskanen, VTM, Hans Hämäläinen, VTM, Antti Karisto, VTT, professori, Anna Rotkirch, VTT, dosentti, JP Roos, VTT, professori, Sarjan julkaisut on hyväksytty tieteellisessä arvioinnissa. Kirjoittajat ja Kelan tutkimusosasto Graafinen suunnittelu: Pekka Loiri ISBN (nid.) (pdf) ISSN Vammalan Kirjapaino Oy Sastamala 2009

5 Tiivistelmä Haavio-Mannila E, Majamaa K, Tanskanen A, Hämäläinen H, Karisto A, Rotkirch A ja Roos JP. Sukupolvien ketju. Suuret ikäluokat ja sukupolvien välinen vuorovaikutus Suomessa. Helsinki: Kela, Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 107, s. ISBN (nid.), ISBN (pdf). Tutkimuksessa selvitetään sukulaisten välistä vuorovaikutusta sekä avunantoa suomalaisissa perheissä ja suvuissa. Tutkimuskohteena on kolme perhesukupolvea: suuret ikäluokat, heidän aikuiset lapsensa ja vanhempansa, joista on kerätty laaja postikysely-, lomakehaastattelu- ja teemahaastatteluaineisto. Tutkimuskysymysten muodostamisessa ja tulosten tarkastelussa hyödynnetään aikaisempaa sosiologista sukupolvi- ja perhetutkimusta sekä evoluutioteorian esittämiä vastavuoroisuutta ja altruismia koskevia teorioita ja tuloksia. Tutkimuksessa kysytään, miten eri sukupolvet auttavat toisiaan, millaisia sukupolvikohtaisia eroja auttamiskäytännöissä esiintyy ja mitkä taustatekijät selittävät auttamista. Lisäksi selvitetään sukulaisten auttamisasenteita ja tyytyväisyyttä saatuun apuun sekä auttamiseen liittyviä ristiriitoja. Näiden ohella tarkastellaan, miten sukupolvien väliset sosiaaliset suhteet kytkeytyvät auttamiskäytäntöihin. Tutkimustulokset osoittavat, että sukulaisapu on tärkeä tekijä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ihmiset ovat eniten yhteydessä biologisiin sukulaisiinsa, auttavat heitä eniten ja saavat heiltä eniten apua. Mitä keskeisemmästä avun muodosta on kysymys, sitä tärkeämpiä lähisukulaiset ovat. Toisaalta apua annetaan useille eri sukulaisille, mutta avun nettovirta kulkee sukulinjassa vanhemmilta nuoremmille polville. Keskeinen tulos onkin se, että suuret ikäluokat antavat apua enemmän lapsilleen kuin vanhemmilleen. Sukupolvien väliset erot auttamisessa liittyvät yleensä vastaajien ikään tai elämänvaiheeseen. Vastaajat ovat tavallisesti saaneet pyytäessään apua ja ovat yleensä myös tyytyväisiä saamaansa apuun. Sukulaisten auttaminen onkin valtaosalle itsestään selvää riippumatta siitä, koetaanko sitä varsinaisesti velvollisuudeksi. Huolimatta siitä, että sukulaisten auttaminen on runsasta, vain harvat mieltävät esimerkiksi vanhusten auttamisen yksinomaan perheen velvollisuudeksi. Avainsanat: sukupolvet, suuret ikäluokat, sukulaiset, perhe- suhteet, auttaminen, sosiaalinen vuorovaikutus, altruismi

6 Sammandrag Haavio-Mannila E, Majamaa K, Tanskanen A, Hämäläinen H, Karisto A, Rotkirch A och Roos JP. Generationskedjan. De stora årskullarna och växelverkan mellan generationerna i Finland. Helsingfors: FPA, Social trygghet och hälsa: undersökningar 107, s. ISBN (hft.), ISBN (pdf). Rapporten studerar praktiskt och ekonomiskt stöd mellan vuxna släktingar i dagens Finland. Med hjälp av kvantitativt och kvalitativt forskningsmaterial analyserar vi tre generationer: de stora årskullarna, deras vuxna barn och deras föräldrar. Representativa surveydata gällande de stora åldersklasserna och deras barn samt personintervjuer med föräldrar till respondenterna från de stora åldersklasserna samlades in Frågorna gällde hur mycket socialt stöd, praktisk hjälp och ekonomisk hjälp som respondenten gav till och mottog av personer utanför det egna hushållet. Vi gjorde också 38 djupintervjuer kring temat hjälp mellan generationer. Undersökningens teoretiska ram kombinerar sociologiska familjestudier med evolutionsteoretisk forskning kring altruism och konflikt mellan släktingar. I undersökningen studeras hur de tre generationerna hjälper varandra, vilka faktorer som förklarar hjälpsamt beteende, hur hjälp mellan släktingar skiljer sig från hjälp mellan icke-släktingar och vilka köns- och generationsspecifika skillnader det finns. Vi utreder också vilka attityder finländarna har angående hjälp till släktingar liksom vilka konflikter som uppkommit. Djupintervjuerna analyserades för att finna olika familjespecifika modeller. Resultaten visar att finländarna hjälper sina släktingar på många sätt, men att mest hjälp och i synnerhet mest ekonomiskt stöd går från föräldrar till barn; de stora årskullarna hjälper sina vuxna barn mycket mera än sina gamla föräldrar. Skillnaderna mellan generationerna beror ofta på ålder och livsskede. Släktingar på mödernet hjälpte varandra allra mest och döttrar fick något mera hjälp än sönerna. Respondenterna hade oftast fått hjälp då de bett om det och var också nöjda med den hjälp de fått. Att hjälpa sina släktingar ses som en självklarhet oberoende av om det uppfattas som en plikt eller inte. Fast man gärna hjälper varandra var det få som ansåg det vara familjemedlemmarnas uppgift att hjälpa äldre släktingar. Sammanfattning s Nyckelord: generationer, stora åldersklasser, stora årskullar, släkt, familjerelationer, praktisk hjälp, ekonomiskt stöd, altruism

7 Abstract Haavio-Mannila E, Majamaa K, Tanskanen A, Hämäläinen H, Karisto A, Rotkirch A and Roos JP. A chain of generations. Baby boomers and cross-generational interaction in Finland. Helsinki: The Social Insurance Institution of Finland, Studies in social security and health 107, pp. ISBN (print), ISBN (pdf). The report examines intergenerational assistance and interaction between generations in contemporary Finland. Three family generations are analysed on the basis of survey and qualitative data: baby boomers, their children, and their parents. Data were collected in 2007 through a mail survey of baby boomers and their adult children and through a small number of structured face-to-face interviews with their parents. We asked about the amounts and frequencies of the mental support, practical help and financial assistance that the respondent provided and received. We also conducted 38 in-depth, thematic interviews with selected survey respondents. The theoretical approach combines sociological family studies and evolutionary theory of kin altruism and conflict. We ask how the three generations studied help each other, what factors explain helping behaviour, what differences exist between helping kin and non-kin, and what kind of gender and family specific differences can be found. We also explore attitudes toward helping, satisfaction with received assistance and conflicts related to helping. In the in-depth thematic interviews we look at different models of helping. Results show that Finns help a wide range of relatives but that the net flow of assistance and especially financial assistance goes downward in the kin line; baby boomers give more support to their children than to their parents. Differences between generations are related to age and phase of the life cycle. Maternal relatives were most likely to help each other and daughters received slightly more help than sons. Respondents usually receive help when they ask for it and are satisfied with the support received. Whether or not regarded as an obligation, helping relatives is largely a matter of course for the respondents. Despite the fact that help between relatives is generous, few respondents perceive assisting aged relatives to be a duty for family members. Summary pp Key words: generations, baby boomers, relatives, family relations, social interaction, practical help, financial help, kin altruism

8 ALKUSANAT Sukupolvien välistä vuorovaikutusta ja auttamista tutkiva Gentrans-hanke on Suomen Akatemian vuosina rahoittama tutkimusprojekti ( ). Käsillä olevassa julkaisussa esitämme tutkimuksen keskeisiä tuloksia. Yksi Sukupolvien ketju -raportin kirjoittamisen virikkeistä on ollut Kelalta saamamme lisärahoitus. Kirjoittajat kiittävät muiden muassa seuraavia tahoja ja henkilöitä: Kelan tutkimusosastoa ja erityisesti Jouko Kajanojaa, Olli Kangasta ja Katri Hellsteniä; Tilastokeskusta, joka suoritti pääosan aineistonkeruusta erityisesti Riina Nybergiä, Villiina Hellsteniä, Pihla Merimaata ja Antti Siikasta; FaktaDuoa, joka teki osan teemahaastatteluista ja keräsi vanhinta ikäluokkaa koskevan aineiston, sekä Väestöliittoa. Tämän lisäksi kiitämme Heli Hyvöstä ja Minna Lindqvistiä, jotka ovat suorittaneet haastatteluja, sekä Heidi Ikäheimosta, joka on litteroinut osan niistä. Gentrans-hankkeeseen ja sen kokouksiin sekä tutkijoiden ohjaamiseen on osallistunut laaja tutkimusryhmä: Susanna Hyväri, Markus Jokela, Mikko Kautto, Matti Kari, Eija Nurminen, Semi Purhonen ja Heikki Sarmaja. Erityisesti Heikki Sarmaja ja Eija Nurminen ovat osallistuneet erittäin aktiivisesti. Raportin kirjoittajajoukko koostuu eläkkeellä olevista senioritutkijoista, aktiivi-ikäisistä senioritutkijoista, kokeneista nuoremmista tutkijoista sekä väitöskirjaansa valmistelevasta nuoremmasta polvesta. Olemme siis yhdessä muodostaneet eräänlaisen virtuaalisen kolmen sukupolven perheen, jossa ei kiistoiltakaan ole vältytty. Olemme voineet todeta, että molemminpuolinen auttaminen ja vuorovaikutus ovat tärkeitä ja hyödyllisiä asioita, minkä myös tämä tutkimus osoittaa. Helsingissä marraskuussa 2009 Kirjoittajat

9 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO Tutkimuksen tausta Tutkimuksen teoreettinen viitekehys Tutkimuskysymykset AINEISTOT Suurten ikäluokkien ja nuorimman polven postikyselyaineistot Suurten ikäluokkien vanhempien lomakehaastatteluaineisto Teemahaastatteluaineisto Evästystä liitetaulukoiden tarkasteluun AUTTAMISTA SELITTÄVIÄ TEKIJÖITÄ Sukupiirin laajuus Terveys Asumismuoto ja siviilisääty Asumisetäisyys omiin ja puolison vanhempiin Koulutus, tulot ja saadut sosiaaliturvaetuudet SUKULAISTEN VUOROVAIKUTUS Sukulaisten välinen yhteydenpito Sukulaisten ja tuttavien väliset ristiriidat Sisarusten epätasapuolinen kohtelu perheessä Yhteenveto SUURTEN IKÄLUOKKIEN ANTAMA JA SAAMA APU Suurten ikäluokkien antama apu Suurten ikäluokkien saama apu Yhteenveto NUORIMMAN POLVEN ANTAMA JA SAAMA APU Nuorimman polven antama apu Nuorimman polven saama apu Yhteenveto VANHIMMAN POLVEN ANTAMA JA SAAMA APU Vanhimman polven antama apu Vanhimman polven saama apu Yhteenveto AUTTAMISEN MALLIT Niukat auttamissuhteet Tavanomaiset auttamissuhteet Laajat auttamissuhteet Yhteenveto... 87

10 9 ONKO AUTTAMINEN VELVOLLISUUS? Käsitykset isovanhempien velvollisuuksista Käsitykset lasten velvollisuuksista Avun antaminen omaisille Perheen vai yhteiskunnan vastuu? Auttamisasenteiden ulottuvuuksia Asenteiden ja auttamisen yhteyksiä Yhteenveto AVUN TAUSTAT JA TYYTYVÄISYYS SAATUUN APUUN Mikä auttamista selittää? Auttaminen, ristiriidat ja onnellisuus Tyytyväisyys käytännön apuun Yhteenveto JOHTOPÄÄTÖKSET SAMMANFATTNING SUMMARY KIRJALLISUUS LIITTEET Liite 1: Kyselylomakkeet Liite 2: Liitetaulukot

11 9 1 JOHDANTO Sukupolvien ketju -tutkimusprojektissa selvitetään sukupolvien välistä avunantoa suomalaisissa perheissä. Tutkimme taloudellista tukea, käytännön apua ja ihmisten välistä vuorovaikutusta. Esittelemme johdannossa tämän raportin ja koko tutkimushankkeen taustalla vaikuttavia yhteiskunnallisia haasteita, teoreettisia keskusteluja sekä tutkimuskysymykset. 1.1 Tutkimuksen tausta Avunanto on aina ajankohtainen kysymys, sillä sukupolvien välinen vuorovaikutus on yhtä vanha ilmiö kuin ihmislaji. Vaikka nykyään yleisin perhemuoto on ydinperhe, useimmat meistä elävät edelleen psykologisessa suurperheessä, johon luetaan myös muualla asuvia sukulaisia (Sarmaja 2003). Tämä koskee erityisesti omia vanhempia ja aikuisia lapsia. Noin joka toinen aikuinen suomalainen, jolla on sisaruksia tai elossa olevia isovanhempia, katsoo myös heidät perheenjäsenikseen. Aikuiset sisarukset voivat myös pitää toisiaan perhejäseninä, vaikka asuvat erilleen. (Paajanen 2007, 31.) Ovatko suomalaiset hyviä auttajia? Yksi pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin kritisoiduista piirteistä on se, että laajan perheen merkitys on suhteellisesti vähäisempi kuin esimerkiksi Itä- ja Etelä-Euroopan maissa. Väitetään, etteivät ihmiset auta toisiaan, koska hyvinvointivaltion antama apu korvaa keskinäisen auttamisen. Myös nopean siirtymisen maatalousvaltaisesta urbaaniin kulttuuriin ajatellaan merkinneen auttamisen vähentymistä. Suomessa yksin asuvat sekä parit, joilla on enintään muutama lapsi, ovat lähes yksinomaisia perhemuotoja (Castrén 2001). Suomi onkin yleensä luokiteltu niin sanotuksi ei-familistiseksi yhteiskunnaksi, sillä julkiset palvelut ovat osittain korvanneet aikaisemmin perheiden ja erityisesti naisten vastuulla olevat tehtävät (ks. Kazepov 2008). Suomessa puhuttaa myös välittömästi sodan jälkeen syntyneiden suurten ikäluokkien asema, johon on monelta osin kiteytynyt ja 1970-lukujen yhteiskunnallinen ja kulttuurinen murros. Suuria ikäluokkia on kutsuttu itsekkääksi ja jopa ahneeksi sukupolveksi (Pajamäki 2006), ja on kysytty, millaisen yhteiskunnan he jättävät seuraajilleen. Suurilla ikäluokilla on ollut merkittävä vaikutus muun muassa suomalaisen hyvinvointivaltion kehitykseen. Ne ovat kokeneet useimmat sen muutoksista sekä edunsaajina että maksajina. Ne olivat ensimmäisiä lapsilisien saajia, niiden nuoruudessa koulutus alkoi mullistua, ja tämä on ensimmäinen sukupolvi, jossa naisten peruskoulutus on miehiä parempi. Toisaalta ne ovat käyneet läpi myös taloudellisia kriisejä. Suuret ikäluokat myös aiheuttavat moninaisia muutoksia siirtyessään piakkoin eläkkeelle. Väestön ikääntymisen arvioidaan lähivuosikymmeninä olevan Suomessa erittäin nopeaa eurooppalaisessa mittakaavassa juuri suurten ikäluokkien vuoksi.

12 10 Tähän liittyy eläkeikäisten eliniänodotteen nousu viime vuosikymmenten aikana. Eläkkeelle siirtyvät suuret ikäluokat elävät vielä keskimäärin vuotta. (Karisto 2008, 13.) Varsinkin hyvin koulutettujen elinikä on noussut ja sosiaaliset erot ovat jopa lisääntyneet (Terveyden eriarvoisuus Suomessa 2007). Näin kysymys suurten ikäluokkien avunannon merkityksestä heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen on mielenkiintoinen ja yhteiskunnallisesti keskeinen. Emme myöskään vielä tiedä, kuinka aktiivisia terveyspalveluiden kuluttajia suurten ikäluokkien jäsenistä tulee ja mitä työelämässä tapahtuu heidän siirtyessään eläkkeelle. Lisäksi kysymys heidän tarvitsemistaan henkilökohtaisista palveluista on avoin. Nykyisin kotona asuvia vanhuksia hoitavat usein puolisot, jotka eivät itsekään ole erityisen hyväkuntoisia. Vaikka iäkkäiden pariskuntien määrä kasvaa, lisääntyy myös yksinäisten kotona asuvien yleensä naisten määrä. Heidän pärjäämisensä on tärkeä sosiaalipoliittinen haaste. (Ellingsaeter ja Leira 2004; Kuusinen-James 2008; Martelin ym ) Suurten ikäluokkien ja heidän lastensa ympärille jäsentyy siis moninaisia yhteiskuntapoliittisia haasteita. Niiden ytimessä ovat toisaalta sukulaisuuteen ja lapsiin liittyvät suhteet, toisaalta suurten ikäluokkien asema hyvinvointivaltion rakentajaja hyödyntäjäsukupolvena. Nämä kysymykset kiinnittyvät toisiinsa: Mikäli suuret ikäluokat siirtävät resurssejaan merkittävässä määrin lapsilleen ja lapsenlapsilleen, vähentää se olennaisesti väestön ikärakenteen nopean muutoksen mukanaan tuomia kustannuspaineita. Jos taas suurten ikäluokkien lapset ja lastenlapset osallistuvat entistä enemmän vanhempiensa hoitoon, on myös tällä iso merkitys sosiaalimenojen ja hyvinvoinnin kannalta. Suurista ikäluokista on puhuttu niin sanottuna kerrosvoileipä(sandwich)-sukupolvena tai saranasukupolvena. Heidän on ajateltu joutuvan vastaamaan samanaikaisesti sekä ikääntyvien vanhempiensa että lastensa ja lastenlastensa hoidosta. Saranatilanteessa ei kuitenkaan ole kovin suuri osa väestöstä, Suomessakaan tuoreen arvion mukaan heitä ei ole suurista ikäluokista 13:a prosenttia enempää. (Grundy ja John 2006; Unikkolinna 2008.) Suurten ikäluokkien sukupolvi saavuttaa eläkeiän paremmassa taloudellisessa asemassa kuin vanhempansa. Sama ei välttämättä tule pätemään seuraavan sukupolven kohdalla. Myös suurten ikäluokkien varallisuus on suurempi kuin heidän vanhempiensa, joiden jättämä perintö on ollut keskimäärin pieni. On arvioitu, että suurten ikäluokkien lapset tai lapsenlapset voisivat olla ensimmäinen sukupolvi joka on selkeästi huonommin toimeentuleva ja hitaammin omaisuutta kasaava kuin edeltäjänsä. (Sukupolvien välinen tulonjako 1994, ) Tärkeä ero suomalaisten ja länsieurooppalaisten suurten ikäluokkien välillä on se, että suomalainen suurten ikäluokkien enemmistö on maalaistaustaisia ja se on kokenut valtavan sosioekonomisen nousun tai olosuhteiden muutoksen. Suomen modernisoituminen on ollut äärimmäisen nopeaa ja suuret ikäluokat ovat olleet muutoksen

13 11 toteuttajia. Tässä suhteessa he ovat todellinen saranasukupolvi. He ovat viimeinen sukupolvi, jolla on tuntuma sekä esiteolliseen että jälkiteolliseen yhteiskuntaan (Karisto 2005, 39 40). 1.2 Tutkimuksen teoreettinen viitekehys Sukulaisuutta tutkimuskohteena ei 1970-luvun jälkeisissä yhteiskuntatieteissä arvostettu juuri lainkaan, lukuun ottamatta siihen perinteisesti keskittyvää antropologiaa. Pääsyy tähän olivat todennäköisesti hallitsevaan asemaan päässeet konstruktivistiset modernisaatio- ja yksilöllistymisteoriat. Niissä oletettiin, että moderni yksilö luo läheissuhteensa aivan eri tavoin kuin aikaisemmin ja että laajemmat perhesuhteet sekä lasten ja vanhempien väliset suhteet heikentyvät eikä niillä ole muista sosiaalisista suhteista poikkeavia erityispiirteitä (esim. Giddens 1992). Viimeaikainen tutkimus kuitenkin asettaa nämä oletukset kyseenalaiseksi (Godard 1992; Attias-Donfut ym. 2002; Trifiletti ym. 2002). Kiinnostus perheeseen palasikin 1990-luvulla vahvasti tutkimukseen (Jallinoja 2000; Therborn 2004). Kun yhdysvaltalainen perhetutkija Vern Bengtson julkaisi yhdessä Robert Harootyanin kanssa 1994 kirjan sukupolvien välisistä suhteista, sen alaotsikko oli Amerikkalaisen yhteiskunnan piilotetut yhteydet luvulla nämä piilotetut suhteet nousivat perhetutkimuksen keskiöön, josta kielii muun muassa uusi lehti Journal of Intergenerational Relations. (Bengtson ja Harootyan 1994.) Bengtson (2001) terävöitti viestiään esittämällä väitteen siitä, että ylisukupolviset suhteet ovat nykymaailmassa jopa tärkeämpiä kuin aikaisemmin. Suomessakin auttaminen ylipäänsä ja sukulaisten auttaminen erityisesti on noussut julkiseen keskusteluun ja tutkimukseen (Hiilamo ja Hiilamo 2007; Pessi ja Saari 2008; Kattainen ym ) Olemassa olevaan sukupolvien ja perheiden tutkimukseen ei kuitenkaan ole välttämättä kiinnitetty tarpeeksi huomiota. Kuten Claudine Attias-Donfut ja Martine Segalen (1998, 13) ovat huomauttaneet, esimerkiksi Pekingin naisten asemaa koskevassa maailmankonferenssissa vuonna 1995 isovanhemmista ei puhuttu, vaan keskustelu koski pääasiassa työn ja (ydin)perheen välistä ristiriitaa. Useat perheen määrittelyt rajoittuvat edelleen kotitalouksiin, johon länsimaissa ei tyypillisesti kuulu vanhempi sukupolvi. Sosiologiassa sukulaissuhteita ei myös ole juurikaan teoreettisesti jäsennelty erikseen muista sosiaalisista suhteista. Kuitenkin vähitellen, evoluutioteoreettisen ihmisnäkemyksen voittaessa alaa, sukulaisuuden ja perhesuhteiden dynamiikka on saamassa teoreettista jalansijaa myös sosiologiassa (Buss 2005; Salmon ja Shackelford 2007). Sukupolvien ketju -tutkimus perustuu kahteen teoreettiseen lähtökohtaan. Hyödynnämme toisaalta sosiologista sukupolvi- ja perhetutkimusta ja toisaalta uusdarwinistisen evoluutioteorian esittämiä, vastavuoroisuutta ja altruismia koskevia tuloksia. Esitämme lyhyesti näiden molempien suuntausten keskeiset käsitteet ja väitteet.

14 12 Nähdäksemme näkökulmat pääosin tukevat ja täydentävät hedelmällisesti toisiaan. Sukupolvien välistä avunantoa tutkitaan myös mm. taloustieteessä ja antropologiassa. Evoluutioteoria voi silloinkin toimia tieteenaloja yhdistävänä metateoriana, mutta emme tässä kosketa muiden kuin perhesosiologian ja evoluutioteorian välisiä yhteyksiä. Sosiologinen sukupolvitutkimus Sukupolvia koskevassa tutkimuksessa on usein painottunut yhteiskunnallisten sukupolvien näkökulma (ks. Roos 2005; Virtanen 2005; Purhonen 2007). Tällöin tutkitaan esimerkiksi 60-lukulaisuutta ryhmien ja yksilöiden julkisena identiteettinä. Tämän tutkimushankkeen painopiste on sen sijaan perhesukupolvissa: ja 70-luvulla aikuistuneiden suhteissa omiin lapsiinsa ja vanhempiinsa sekä muihin sukulaisiin. Viime vuosikymmenenä on tehty paljon merkittävää tutkimusta lasten ja vanhempien sekä isovanhempien ja lastenlasten välisistä suhteista (Hill 1970; Attias- Donfut 1988 ja 1995; Chauvel 2002; Kohli ja Szydlik 2000; Moen 2001; Brown 2003; Therborn 2004; Monserud 2008; Börsch-Supan ym. 2008; Mulder ja Meer 2009; Hiilamo ja Niemelä 2009; ym.). On huomattu, että sukulaisten välinen vuorovaikutus ja tuki on säilynyt vahvana yhteiskunnan muutoksista ja väitetystä yksilöllistymisestä huolimatta. Tutkijat puhuvat tällöin useimmiten sukupolvien välisestä avunannosta ja/tai solidaarisuudesta, tai jopa sukupolvien välisen solidaarisuuden tutkimusparadigmasta (Attias-Donfut 1995; Lowenstein ym. 2001; Bengtson ym ) Vern Bengtson (2001) kiteyttää havainnollisesti ne keskeiset muutokset, joita perhesosiologiassa on havaittu viime sadan vuoden aikana. Ensiksi kehitysmaat siirtyivät patriarkaalisesta suurperheestä moderniin ydinperheeseen, jossa korostui tunteiden merkitys. Toiseksi avioerojen määrän kasvu ja lasten lukumäärän pieneneminen perheissä nakersi tätä perinteistä ydinperhettä eri suunnista, ja niin sanottujen hajonneiden perheiden sekä ilman perhettä asuvien määrä lisääntyi. Kolmanneksi erityisesti feministiset ja postmodernistiset perhesosiologit ovat korostaneet perheiden lisääntynyttä moninaisuutta uusperheiden ja modernien lisääntymisteknologioiden myötä. Bengtson näkee itse neljäntenä keskeisenä suuntana sukulaisten antaman avun lisääntyneen merkityksen. Hän painottaa, että ensimmäiset kolme suuntaa eivät suinkaan vähennä esimerkiksi isovanhempien merkitystä, vaan päinvastoin voivat lisätä sitä: [S]uhteet jotka ylittävät enemmän kuin kaksi sukupolvea ovat yhä tärkeämpiä yksilöille ja perheille amerikkalaisessa yhteiskunnassa; niiden rakenteet ja tehtävät ovat yhä moninaisemmat; ja 2000-luvun alussa nämä monisukupolviset suhteet eivät pelkästään vahvista vaan joskus korvaavat niitä ydinperheen tehtäviä, joihin sosiologit ovat niin vahvasti keskittyneet 1900-luvun aikana. (Bengtson 2001, 2.) Bengtsonin ennuste lienee hieman provosoiva ja ylimitoitettu. Maltillisempi ja kokonaisvaltaisempi näkemys perheiden muutoksista löytyy ruotsalaisen Göran Therbornin tutkimuksista. Maailman perhejärjestelmät ovat kokeneet samantyyppisiä

15 13 muutospaineita, jotka liittyvät esimerkiksi syntyvyyden säätelyyn ja naisten aseman kohoamiseen. Kuten Göran Therborn huomauttaa, modernisaatio ei kuitenkaan ole poistanut alueellisia erityispiirteitä. Nämä näkyvät myös Euroopan sisällä. Pohjoismaissa on vuosisatojen aikana vallinnut perheellistymisen muoto, jossa aktiivinen seksielämä alkaa melko nuorena mutta perhe perustetaan vasta sitten, kun nuoripari voi elättää itsensä, erossa suvun valvonnasta. (Therborn 2004.) Eri maanosissa, maissa ja uskonnoissa on siis erilaiset odotukset ja tavat, jotka liittyvät sukulaisten väliseen auttamiseen (Davey ym. 1999; Bordone 2009). Kuten tässä raportissa osoitamme, auttamiskulttuurit vaihtelevat myös eri sukujen välillä (vrt. Brown 2003). Auttamiskulttuurit kehittyvät usein pitkällä aikavälillä, eikä niitä välttämättä voi polkaista tyhjästä mahdollisen äkillisen taloudellisen ja sosiaalisen ahdingon mukaan. Kaikilla ei myöskään ole sukulaisia tai perhejäseniä, jotka kykenevät tai haluavat auttaa. Sukupolvien välinen avunanto jaetaan usein taloudelliseen ja käytännölliseen apuun sekä emotionaaliseen tukeen ja yhteydenpitoon. Taloudellinen apu tarkoittaa rahallista tai muuta vastaavaa tukea, johon liittyvät myös lainat, perinnöt ja rahalahjat. Käytännön apu taas tarkoittaa erilaista konkreettista toimintaa, kuten esimerkiksi lastenhoitoa, kotiapua, kuljetuksia tai neuvoja. Useat tutkimukset osoittavat, että taloudellinen avunanto kulkee vanhemmista sukupolvista nuorempiin. Yhdysvalloissa 1990-luvulla tehtyjen tutkimusten mukaan noin joka kolmas vanhempi oli vuoden aikana auttanut aikuista lastaan huomattavalla rahasummalla, ja noin joka kymmenes lapsi oli vastaavasti tukenut vanhempaansa. Avun määrässä on myös sosiaaliluokkiin liittyviä eroja. (Bengtson 2001, 7 8.) Merkittävintä apua sukupolvien välillä ovat perinteisesti antaneet varakkaat vanhemmat esimerkiksi ostamalla asunnon jo muutenkin hyvin toimeentuleville lapsilleen. Merkittävää on ollut myös rikkaiden vanhempien tai lasten antama apu köyhemmille lapsilleen tai vanhemmilleen. (Attias-Donfut 1995, 22). Ei kuitenkaan tule unohtaa sitä lahjaa, jota esimerkiksi monet suurten ikäluokkien köyhätkin vanhemmat antoivat lapsilleen mahdollistaessaan heidän koulutuksensa. Perhesosiologit kiinnittävät huomiota myös sukupolvien välisiin erisuuruisiin panoksiin (intergenerational stake). Rahavirtojen tapaan myös ilmoitettu kiintymys kulkee vahvemmin vanhemmilta lapsille, sillä vanhemmat sukupolvet kertovat olevansa kiintyneempiä nuorempiin kuin päinvastoin. (Bengtson 2001, 8 9.) Konkreettisessa auttamisessa aikuiset lapset sen sijaan ovat usein antava osapuoli. Niistä vuotiaista suomalaisista, jotka antavat läheisapua, puolet auttaa omia vanhempiaan, kun lapsiaan auttaa vain viisi prosenttia (Kattainen ym. 2008, 221). Yleensä oletetaan, että auttajat ja hoivaajat ovat pääasiassa naisia, kun taas vastaanottajat ovat usein miehiä. Oletus perustuu osittain tosiasioihin: Suomessakin keski-ikäiset naiset auttavat eniten ja myös antavat useimmiten vaativaa ja pitkään kestävää hoivaa (Kattainen ym. 2008, 221). Hoivan ja käytännön avun eriytyminen sukupuolten välillä ei ole kuitenkaan aina niin vahva ja suunnaltaan selkeä. Lasten iäkkäille vanhemmilleen antama hoiva on Länsi-Euroopassa rajallista. Yleensä lap-

16 14 set eivät osallistu vanhempiensa vaippojen vaihtoon tai muuhun intiimiin hoivaan. (Segalen 1995, 39; Ellingsæter ja Leira 2004.) Perhesosiologisten tutkimusten tulokset ovat myös osoittaneet, ettei hyvinvointivaltion ja auttamisen välinen suhde ole niin suoraviivainen kuin usein väitetään. Toisaalta on selvää, että laajojen sosiaalileikkauksien yhteydessä perheen ja suvun merkitys korostuu. Jollei ole vanhainkoteja, vanhukset asuvat yleensä lastensa luona. Toisaalta antelias valtio voi myös edistää ja lisätä sukulaisten välistä yhteydenpitoa. Esimerkiksi kaukana toisistaan asuvien sukulaisten on helpompi pitää yhteyttä, jos matkustaminen ei tule heille kovin kalliiksi. (Attias-Donfut ja Segalen 1998.) Meitä kiinnostavat myös hyvinvointivaltion vaikutukset. Miten erilaiset sosiaaliset tukitoimet vaikuttavat perheen sisäiseen auttamiseen ja miten erilaiset sukupolvet nauttivat näitä tukia? Hyvinvointivaltio rakentuu sille ajatukselle, että se kerää verotuksella resursseja työikäisiltä ja työssä olevilta ja siirtää niitä lapsille, työttömille, sairaille ja vanhuksille. Johtaako hyvinvointivaltion erilainen suhtautuminen eri sukupolviin myös perheen sisäisiin sukupolvikonflikteihin? Tässä tutkimushankkeessa hyödynnämme edellä mainittua jakoa rahalliseen ja käytännölliseen apuun sekä sovellamme muualla, erityisesti eurooppalaisessa SHAREprojektissa 1, käytettyjä kysymyksiä (ks. SHARE 2009). Kiinnitämme huomiota myös sukulaisten väliseen avunantoon liittyviin ristiriitoihin ja pettymyksiin. Nostettaessa esiin sukupolvien välisen vuorovaikutuksen merkitykset on usein jäänyt vähemmälle huomiolle se tosiseikka, että tiiviiseen auttamiseen liittyy myös vahvat jännitteet (Clarke ym. 1999; Krause ja Rook 2003). Perhesosiologiselle tutkimukselle onkin ollut kuvaavaa, että ensin tutkittiin hyvä auttaminen ja solidaarisuus, sitten havaittiin konfliktien olemassaolo, ja 2000-luvulla keskustellaan vilkkaasti solidaarisuuden, konfliktin ja/tai ambivalenssin yhdistämisestä teoreettisella tasolla (ks. Bengtson ym. 2002). Hyvin erilainen käsitteellistämiseen liittyvä perinne löytyy seuraavaksi esiteltävästä evoluutioteorian perinteestä, jossa lähtökohtana on valinta auttamisen ja auttamatta olemisen välillä. Evoluutioteoreettinen sukupolvitutkimus Evoluutioteoria tarjoaa yleisen teoreettisen viitekehyksen sukulaisuussuhteisiin liittyvästä avunannosta ihmisillä ja muilla lajeilla. Se myös esittää oletuksia eri sukulaisten välisistä suhteista ja testattavia hypoteeseja. Tässä ovat evoluutioteorian selkeimmät erot verrattuna perhesosiologiseen sukupolvitutkimukseen, joka yleensä keskittyy kuvailevaan luokitteluun ja joka harvoin teoretisoi sukulaissuhteita sinänsä tavalla, jota voisi soveltaa myös muilla tieteenaloilla. Koska ihmisperheet ovat hyvin moninaisia ja vaihtelevia verrattuna useimpiin muihin lajeihin, evoluutiotutkimuksen ja 1 Julkaisussa käytetään myös SHARE-tutkimushankkeessa (Survey of Health, Aging and Retirement in Europe) vuosina kahdessa aallossa kerättyjä survey-aineistoja.

17 15 perhesosiologian kohtaamisessa on runsaasti avoimia kysymyksiä ja haasteita. On esimerkiksi saatu jo vahvaa näyttöä isoäitien merkityksestä ihmisperheille myös luonnonvalinnan kannalta, mutta isoisien mahdollinen merkitys on edelleen avoin. Nykyisen evoluutioteoreettisen näkemyksen mukaan ihmislajia luonnehtii yhteisöllinen kasvatus, jossa äidin lisäksi lapsen isä, isovanhemmat ja muut sukulaiset usein osallistuvat kasvatukseen. Esimerkiksi vauvan ja lapsen pitkä riippuvuus hoivasta ja naisten tiheät synnytysvälit viittaavat siihen, etteivät äidit ole missään historiamme vaiheessa vastanneet yksin lasten hoivasta ja kasvattamisesta. (Hrdy 2009.) Erityisesti isoäidit ovat ilmeisesti olleet keskeisessä asemassa pienten lasten hoidossa. Tämä onkin yksi mahdollinen selitys sille, että naiset elävät niin pitkään hedelmällisen ikänsä jälkeen, mikä on muilla lajeilla harvinaista (esim. Williams 1957; Hawkes 2004). Esimerkiksi Suomessa 1700-luvun väestörekisteriaineistoihin perustuvan tutkimuksen mukaan äitien asuminen samalla paikkakunnalla on mahdollistanut heidän lastensa lisääntymisen nuorempana, lyhentänyt synnytysväliä ja näin edistänyt lapsia saamaan enemmän jälkeläisiä. Lisäksi isoäideillä on ollut merkittävän hyödyllinen vaikutus 2 5-vuotiaan lapsenlapsen selviytymiselle (Lahdenperä ym. 2004). Perhettä koskeva evoluutioteoria nojaa Charles Darwinin seksuaalivalinnan teoriaan sekä William Hamiltonin (1964) ja Robert Triversin (1972, 1974, 2002) esittämiin teorioihin sukulaisten ja puolisoiden välisestä avunannosta ja ristiriidoista. Suomeksi erinomainen johdanto löytyy Heikki Sarmajan (2003) artikkelista Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Hamilton (1964) esitti ratkaisua niin sanotulle altruistisen auttamisen ongelmalle. Miten luonnonvalinta voi suosia näennäisesti epäitsekästä auttamista? Miksi esimerkiksi muurahaiset tottelevat kuningatartaan eivätkä itse lisäänny? Hamilton huomasi, että yksilön halukkuus auttaa toista on yhteydessä siihen, miten läheistä sukua yksilö olettaa toisen olevan itselleen. Luonnonvalinta suosii piirteitä, jotka edistävät tiettyjen geenien siirtymistä ja lisääntymistä seuraavissa sukupolvissa. Jos lähisukulaisten auttaminen edistää heidän niin sanottua lisääntymismenestystään, tästä voi syntyä luonnonvalinnan suosima taipumus. Siten geneettisesti identtiset kaksoset, joilla on sataprosenttisesti samat geenit, auttavat toisiaan helposti. Lapsella on noin 50 prosenttia kummankin vanhempansa geeneistä, ja noin 25 prosenttia isovanhempiensa geeneistä. Sisaruksilla on sama sukulaisuuden aste kuin lapsilla ja vanhemmilla, eli he jakavat keskimäärin puolet geeneistä keskenään. Muurahaiskeon solidaarisuutta selittää se, että työläiset ovat kuningattaren tyttäriä. Evoluutioteoriassa sukulaisten välistä auttamista lähestytään usein altruistisen auttamisen käsitteellä. Altruismi määritellään tällöin siten, että auttamisesta koituva haitta on yksilölle hyötyä suurempi (jos siis ei huomioida lisääntymismenestyksen kautta saavutettua hyötyä). Altruistinen avunanto eroaa periaatteessa vastavuoroisesta avunannosta, joka luonnehtii ystävyyttä. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö sukulaisten välillä voisi esiintyä vastavuoroista auttamista tai etteivätkö ystävät jossain tilanteessa voisi auttaa toisiaan altruistisesti. Kyse on kuitenkin olennaisesta teoreettisesta erosta:

18 16 vanhemmat lähisukulaiset auttavat nuorempia odottamatta koskaan saavansa takaisin apua. Ero tulee selväksi, kun vertaamme altruistista auttamista ystävyyteen, joka perustuu vastavuoroiseen auttamiseen: sinä autat minua, ja minä autan sinua. Sekä sukulaisuutta että ystävyyttä voi luonnehtia termi solidaarisuus, joka on, kuten yllä esitimme, perhesosiologian yleisin termi sukulaisten auttamiselle. Sukulaisten välisestä altruismista on saatu vahvaa näyttöä läpi koko eläinkunnan. On myös alettu tutkia, missä määrin samat säännöt pätevät moderneissa ihmisyhteiskunnissa. Mielenkiintoinen yritys testata evoluutioteoreettista hypoteesia ja yksilöllistymishypoteesia perheissä on Thomas Polletin (Pollet ym. 2006; ks. myös Pollet 2007) tutkimus, jossa tarkasteltiin lapsettomien naisten suhtautumista sisartensa lapsiin. Sosiologisen, yksilöllistymistä korostavan hypoteesin mukaan lapsettomien naisten ei pitäisi välttämättä suosia sukulaistensa hoitamista lainkaan verrattuna naisin, joilla on lapsia. Jos he hoitaisivat lapsia, ei pitäisi olla suurta eroa sillä, kenen lapsia tai keitä sukulaisia he hoitivat. Evoluutioteorian mukaan ihmisen kannattaa ensin hoitaa omia lapsiaan, mutta jos heitä ei ole, siirtää hoivaa lähimpään sukulaiseen nuoremmassa polvessa. Polletin tuloksissa evoluutioteoreettinen oletus sai tukea: Isossa-Britanniassa lapsettomat naiset hoitavat sisartensa lapsia useammin kuin äidit. He myöskin hoitivat lapsia enemmän kuin muita, kaukaisempia tai vanhempia, sukulaisiaan. Altruistinen auttaminen ei ole siinä mielessä altruistista, että auttaja automaattisesti olisi kiltti ja antelias. Päinvastoin, altruistiseen auttamiseen liittyy evoluutioteoriassa kiinteä oletus siitä, missä tilanteissa ei enää kannata auttaa toista, vaan itseään. Trivers (1974) liitti sukulaisaltruismiin toisaalta vanhemman ja jälkeläisten, toisaalta sisarusten välisen geneettisen konfliktin. Vaikka vanhemmilla ja lapsilla on sama sukulaisuusaste kuin sisaruksilla, he ovat kuitenkin lisääntymisen kannalta erilaisessa asemassa. Evoluutioteoreettisesta näkökulmasta sekä vanhemmilla ja lapsilla että sisaruksilla keskenään on ristiriitaisia kelpoisuustavoitteita. Vanhemman ei kannata sijoittaa kaikkia resurssejaan yhteen lapseen vaan pitää huolta sekä itsestään että muidenkin lastensa eduista. Lapsen etu taas on saada vanhemmistaan irti niin paljon hyötyä kuin mahdollista ja toisaalta pitää huoli siitä, että sisarukset eivät saa ainakaan enempää kuin itse. Tässä on siis kyse evoluution muodostamista säännönmukaisuuksista, jotka voivat näkyvät käyttäytymisessä ja vanhemmuuden strategioissa. Jeffrey Kurland ja Steven Gaulin (2005, 456) johtavat Hamiltonin ja Triversin teorioista muun muassa seuraavat perusoletukset: Altruistiset ydinperhesuhteet ovat keskeisiä sukulaisten välisissä suhteissa ja ne kulkevat vanhemmasta sukupolvesta nuorempaan. Ihmisillä korostuu äidin kautta kulkeva sukulaisuus, koska naiset investoivat usein lapsiin miehiä enemmän. Konflikteja syntyy enemmän ja yhteistyötä vähemmän sitä mukaa kuin sukulaisuuden aste pienenee. Vastavuoroisuuden periaatteen mukaisesti toimiminen lisääntyy, kun sukulaisuuden aste pienenee, eli suhde kaukaisiin sukulaisiin muistuttaa suhdetta mahdollisiin ystäviin.

19 Tutkimuskysymykset Tässä julkaisussa emme suoraan vertaile perhesosiologiaa ja evoluutioteoriaa tai testaa jälkimmäisen esittämiä oletuksia (mutta ks. Tanskanen ym. 2009). Edellä esitellyistä kahdesta suunnasta muodostuu kuitenkin kolme tärkeää lähtökohtaa. Ensiksi näyttää vahvasti siltä, että myös nykymaailmassa sukulaisten välistä avunantoa luonnehtii yleensä altruismi: vanhemmat auttavat lapsiaan ilman odotusta vastineesta, kun taas lapset tuntevat velvoitteita vanhempiaan kohtaan. Toki lapset odottavat vanhemmiltaan esimerkiksi perintöä ja vanhemmat voivat odottaa lapsiltaan apua sen nojalla, mitä he ovat lastensa hyväksi tehneet. Tällaiset odotukset eivät kuitenkaan ole auttamisen pääasiallisia syitä. Sukulaisten auttamisen luonteen teoreettinen erottaminen ystävyydestä on nähdäksemme evoluutioteorian suuria hyötyjä verrattuna perinteiseen perhesosiologiaan. Toiseksi sukulaisten välistä avunantoa luonnehtii vanhempien sukupolvien avun kanavoituminen nuoremmille. Kaikki pyrkimykset osoittaa lastenhankinnan olevan vanhemmille taloudellisesti kannattavaa ovat epäonnistuneet: lapsista ei välttämättä ole mitään rahallista hyötyä. Vanhemman ja lapsen välistä suhdetta luonnehtii päinvastoin yleensä se, että vanhemmat satsaavat paljon enemmän aikaa, voimia, rahaa ja apua kuin he tulevat todennäköisesti saamaan koskaan takaisin. Yksilöllistymisteorian ja perinteisen rationaalisen valinnan teorian mukaan on itse asiassa käsittämätöntä, että ihmiset ylipäänsä hankkivat lapsia. Tässä perhesosiologian ja evoluutioteorian havainnot ovat yhdenmukaisia, ja ero liittyy siihen, miten ilmiötä selitetään. Evoluutioteoria korostaa niin sanottua perimmäistä selitystä eli sitä, että iän myötä yksilön odotettavissa oleva lisääntyminen heikkenee. Perhesosiologia korostaa tätä suhdetta välittäviä mekanismeja kuten sitä, että perhejäsenet kiintyvät toisiinsa, että vauvojen ja lasten hoitaminen on antoisampaa kuin vanhusten hoito tai että kulttuuri ja laki yleensä velvoittavat huolehtimaan lähisukulaisista. Kolmanneksi äidin antama ja äidin saama apu on monissa yhteiskunnissa eri kuin isien. Ilmiö vahvistuu tässäkin raportissa. Tässä on selvä esimerkki evoluutioteoreettisen hypoteesien voimasta: aikaisemmin isovanhempia ei välttämättä erotettu äidin ja isän linjan mukaisesti perhesosiologisissa tutkimuksissa. Auttaminen perustuu myös tunnesuhteisiin, perhekäsityksiin, sukupuolirooleihin, moraalikäsityksiin, koettuihin tarpeisiin ja mahdollisuuksiin sekä lakisääteisiin velvoitteisiin. Evoluutioteorian ennustamat auttamisen muodot eivät siis sulje pois vaihtelua. Esimerkiksi se, miksi pidän yhteyttä tähän serkkuun mutta en toiseen serkkuun, selittyy paitsi sukulaisuuden asteella myös juuri tähän henkilöön koetulla läheisyydellä. Avun suunta näkyy myös sukulaisten velvoitteita koskevassa lainsäädännössä. Useimmissa yhteiskunnissa lapsen vanhemmilla on velvollisuus (ja oikeus) vastata lapsensa tarpeista ja kasvatuksesta. Vanhemman vastuu lapsesta vaihtelee jopa eurooppalaisten maiden välillä. Suomessa se loppuu täysi-ikäisyyteen, kun taas Ranskassa tai Saksassa

20 18 vanhempien pitää periaatteessa osallistua lastensa opintojen tukemiseen. Aikuisen ihmisen lakisääteinen velvollisuus hoitaa omia vanhempiaan vaihtelee tätäkin enemmän. Suhde on ilmeisen epäsymmetrinen: vanhemman laiminlyönnit voivat olla kohtalokkaita lapselle mutta eivät sulje pois sitä, että saman vanhemman toiset tai tulevat lapset pärjäisivät paremmin. Kun vanhempi suosii toista lasta, se voi olla hänen geneettisen intressinsä kannalta järkevää, mutta se ei varmasti ole sitä epäoikeudenmukaisen kohtelun saaneen lapsen näkökulmasta. Suuriin ikäluokkiin kuuluva lapseton nainen kertoi, että hänen äitinsä oli ilmoittanut että halusi jättää koko perintönsä tämän naisen sisarelle, koska hänellä on lapsia ja perhe. Nainen oli tietenkin hyvin järkyttynyt, ja Suomen lakikin kieltää tällaisen kohtelun. Vanhemmat ovat toki siis valmiita uhrautumaan lastensa hyväksi, mutta eivät siinä määrin kuin lapset edellyttävät. Lapset kuitenkin voivat odottaa vanhemmiltaan suuria uhrauksia ja ennen kaikkea he pyrkivät saamaan vähintään oman osuutensa suhteessa sisaruksiinsa. Auttamissuhteet voivat myös vaihdella sen mukaan, onko perherakenne matri- vai patrilineaarinen eli liittyvätkö asumisen ja perimisen muodot isän vai äidin sukuun (Sarmaja 2003; Pollet ym. 2006). Tutkimuksessamme kysymme, minkälaista auttamista nykysuomalaiset sukulaiset toisiltaan odottavat. Perinnönjako on mielenkiintoinen esimerkki sukulaissuhteiden luonteesta sukupolvien välillä. Suurten ikäluokkien perinnönjako tapahtuu yhä myöhäisemmässä vaiheessa ja omaisuuden määrä on sekä saajilla että vastaanottajille huomattava. Perinnöstä voi kuitenkin olla jopa enemmän harmia kuin hyötyä, sillä siihen voi liittyä riitaisuutta sisarusten kesken. Toisaalta juuri näissä ristiriitaisuuksissa näkyy lasten pyrkimys siihen, etteivät he itse jää huonompaan asemaan, sekä omien lasten etujen silmälläpitäminen. Riidoissa lapsenlapsilla voikin olla keskeinen osuus. Tässä raportissa tarkastelemme kolmea sukupolvea: vuosina syntyneitä suuria ikäluokkia, heidän vuosien 1962 ja 1988 välillä syntyneitä aikuisia lapsiaan sekä suurten ikäluokkien vuosina syntyneitä vanhempia. Kutsumme tekstissä usein suurten ikäluokkien lapsia nuorimmaksi polveksi ja suurten ikäluokkien vanhempia vanhimmaksi polveksi. Tutkimuksen pääkysymys on: minkälaista vuorovaikutusta ja millaisia yhteyksiä hoivaa, taloudellista tukea, käytännön apua suurten ikäluokkien ja heidän sukulaistensa välillä on? Tarkastelemme erityisesti seuraavia kysymyksiä: Minkälaisia ovat tutkittavien kolmen sukupolven sosiaaliset sekä perhe- ja sukulaissuhteet? Miten eri sukupolvet saavat ja antavat käytännön apua sekä taloudellista tukea? Minkälaisia eroja esiintyy eri sukujen auttamiskulttuureissa eli miten auttamisen

21 19 käytännöt ja säännöt vaihtelevat perheittäin? Minkälaisia ovat sukulaisten auttamista koskevat asenteet? Miten tyytyväisiä vastaajat ovat saamaansa apuun ja minkälaisia ristiriitoja avunantoon tai avun epäämiseen liittyy? Mitkä sosiaaliset taustatekijät selittävät avun saamista ja antamista? Miten auttamiskulttuuri vaikuttaa onnellisuuteen? Tulevaisuudessa toivomme pystyvämme toistamaan kyselytutkimuksen useita kertoja ja siten seuramaan suuria ikäluokkia heidän kypsässä iässään. Tarkoitus on seurata suuria ikäluokkia ja heidän lapsiaan useita vuosikymmeniä. Tällainen tutkimusote on yleistynyt viime vuosina ja monissa maissa on määrätietoisesti lähdetty seuraamaan jotain kohorttia (esim. Millennium cohort study; ks. myös Bengtson ja Giarrusso 1995).

22 20 2 AINEISTOT Sukupolvien ketju -tutkimushankkeen aineistot koostuvat kolmelle, samaan perhesuku linjaan kuuluvalle sukupolvelle osoitetuista postikyselyistä 2, lomakehaastatteluista ja teemahaastatteluista. Tässä luvussa tarkastellaan ensin suurten ikäluokkien ja heidän täysi-ikäisten lastensa postikyselyjen otantaa, tiedonkeruuta, vastausosuuksia, katoa, edustavuutta ja ylipeittoa. Vastausosuuksia ja katoa tarkastellaan kyselyä edeltävien vuosien eli vuosien 2004 ja 2005 rekisteritietojen avulla, joten kolmannessa luvussa esitetyt prosenttiosuudet muun muassa siviilisäätytietojen osalta eroavat tässä luvussa esitetyistä prosenttiosuuksista. Tämän jälkeen tarkastellaan suurten ikäluokkien vanhempien lomakehaastatteluista muodostetun aineiston keruuta ja katoa sekä esitellään teemahaastatteluaineisto. Lopuksi käydään läpi kaikille kolmelle sukupolvelle suunnattua haastatteluaineistoa ja sen syntyä. Lopussa esitetään vielä, miten projektijulkaisun lopussa olevia liitetaulukkoja kannattaa lukea ja tulkita. 2.1 Suurten ikäluokkien ja nuorimman polven postikyselyaineistot Pyrkimyksenä oli lomakekyselyn avulla ensinnäkin tarkastella mahdollisimman laajasti, miten tutkitut kolme eri sukupolvea antavat ja saavat apua toisiltaan sekä miten sukulaisten välinen vuorovaikutus toimii. Lomakkeiden kysymyksistä sukupolvien antamaa ja saamaa käytännön apua ja taloudellista tukea koskevat kysymykset perustuivat pitkälti useita maita koskevaan SHARE-tutkimushankkeen kyselylomakkeeseen (SHARE 2009). Auttamiseen liittyvät kysymykset pyrittiin toteuttamaan siten, että ne mahdollistaisivat Suomen tulosten vertailun muiden SHARE-maiden kanssa. Kyselylomakkeen muita keskeisiä teemoja olivat läheisten väliset ristiriidat ja asennekysymykset, jotka liittyivät sukupolvien väliseen auttamiseen ja vastuun jakautumiseen. Tilastokeskuksen Haastattelu ja tutkimuspalvelut -yksikkö toteutti postikyselyt. Kyselylomakkeet ja kohdekirjeet postitettiin suurten ikäluokkien edustajille ja heidän aikuisille lapsilleen eli nuorimmalle polvelle samanaikaisesti. Kyselykierroksia oli kaikkiaan kolme ja ne sijoittuvat maalis toukokuulle Kohdejoukoille lähetettiin sekä ruotsin- että suomenkieliset kyselylomakkeet ja kyselyn mukana olevassa saatekirjeessä täsmennettiin, että kysely tehdään saman suvun kolmelle polvelle. Lisäksi saatekirjeessä painotettiin, että vastaaminen on anonyymia eli yksittäisen vastaajan henkilöllisyys ei tule tutkijoiden tietoon ja että juuri vastaajaksi osuneen henkilön on erittäin tärkeää vastata siihen. Kyselylomakkeessa kysyttyjen tietojen lisäksi aineistoissa on erilaisia Tilastokeskuksen lomakkeisiin liittämiä taustatietoja, joiden tutkimuskäytöstä mainittiin kyselyn saatekirjeessä. 2 Kyselylomakkeet ks. liite 1. Lomakkeet ovat saatavissa myös internetissä osoitteessa jproos/sil.pdf ja

23 21 Suurten ikäluokkien otos poimittiin satunnaisotantana Tilastokeskuksen perhetilastosta, joka on muodostettu väestötietojärjestelmän tietojen perusteella. Perusjoukkona olivat kaikki Suomessa vuosina syntyneet miehet ja naiset Ahvenanmaata lukuun ottamatta. Lopullinen otoskoko oli Suurten ikäluokkien otokseen valikoituneet täysi-ikäiset lapset poimittiin myös perhetilastosta. Tämän otoksen lopullinen koko oli henkilöä. Nuorimman polven vastaajat olivat syntyneet vuosina ja olivat siten vastaushetkellä vuotiaita. Sekä suurten ikäluokkien että nuorimman polven yhteystiedot tarkastettiin Suomen väestöä koskevan tietokannan uusimmasta versiosta. Suurten ikäluokkien kyselyyn saimme huolellisesti täytettyä lomaketta. Lopulliseksi vastausosuudeksi tuli 56 prosenttia. Nuorimman polven kyselyyn saimme hyväksyttyä vastausta, lopullisen vastausosuuden jäädessä 42,4 prosenttiin. Vastaamattomuuden syistä ei saatu juurikaan tietoa, mikä on tavallista postikyselyissä. Tietoon tullut ylipeitto eli rekistereiden huono ajantasaisuus lähinnä maasta muuttaneiden ja kuolleiden takia oli vähäistä. Tilastokeskus tarkasti ja korjasi löytyneet tallennusvirheet sekä poisti hylätyt havainnot. Osasta kyselylomakkeista kohdenumero oli poistettu tai sutattu, jolloin niihin ei voitu yhdistää rekisteritietoja. Näille lomakevastauksille annettiin uudet kohdenumerot ja ne jätettiin aineistoon. Suurten ikäluokkien aineistosta tällaisia tapauksia oli neljä ja nuorimman polven aineistossa seitsemän. Suurten ikäluokkien lomakkeiden tallennuksen virheprosentti oli Tilastokeskuksen mukaan 0,14 prosenttia ja nuorimman polven 0,04 prosenttia. Tilastokeskuksen kokemuksen mukaan tämä tarkoittaa sitä, että vastaukset on tallennettu erittäin hyvin. Molempiin tutkimusaineistoihin liitettiin Tilastokeskuksen Henkilötilastot-yksiköstä saatuja taustatietoja edellisiltä vuosilta, kuten sosioekonomista asemaa, koulutusta ja saatuja tulonsiirtoja koskevia rekisteritietoja. Lisäksi avioliittoihin ja lapsiin liittyvistä rekisteritiedoista tehtiin erilliset tiedostot. Tarkastellessamme väestöryhmittäisiä vastausosuuksia huomaamme, että molemmissa aineistoissa naiset vastasivat selvästi keskimääräistä ahkerammin kyselyyn (taulukko 1, s. 22). Ikäryhmittäin tarkasteltuna vuotiaat vastasivat paremmin kuin muut ikäryhmät. Siviilisäätyryhmittäin tarkasteltuna suurten ikäluokkien edustajista avioliitossa tai rekisteröidyssä parisuhteessa olevat sekä lesket vastasivat muita ahkerammin. Nuorimmassa polvessa naimattomilla oli keskimääräistä pienempi vastausprosentti. Molemmissa sukupolvissa vastausaktiivisuus lisääntyi koulutuksen lisääntyessä, ja tämä suuntaus oli erityisen selkeä nuorimmassa polvessa. Ruotsia äidinkielenään puhuneista vastasi molemmissa kyselyissä hieman harvempi kuin suomenkielisistä. Tilastollisen kuntaryhmityksen mukaan vastanneiden osuuksissa ei löytynyt juurikaan eroja. Sekä suurten ikäluokkien että nuorimman polven postikyselyyn vastasivat innokkaimmin Lapin läänissä asuneet. Sen sijaan Itä-Suomen läänissä asuneet suurten ikäluokkien edustajat vastasivat muita harvemmin kyselyyn, kun taas nuorimmasta polvesta pienin vastausprosentti löytyi Länsi-Suomen läänissä asuneilta.

24 22 Taulukko 1. Suurten ikäluokkien ja heidän aikuisten lastensa otoskoot, vastanneet, vastanneiden jakautuminen (%) ja vastaamisosuudet (%) eri väestöryhmissä. Luvut perustuvat vuosien 2004 tai 2005 rekisteritietoihin. Suuret ikäluokat Vastanneiden jakautuminen (%) Vastausaktiivisuus (%) Nuorin polvi Vastanneiden jakautuminen (%) Vastausaktiivisuus (%) Otos Vastanneet Otos Vastanneet Yhteensä , ,4 Sukupuoli Mies ,9 48, ,3 31,9 Nainen ,1 63, ,7 53,4 100,0 100,0 Ikäryhmät Alle 25-vuotiaat ,0 37, vuotiaat ,7 43, vuotiaat ,3 42,1 100, vuotiaat ,0 56,0 100,0 Siviilisääty Avioliitossa tai rek.parisuhteessa ,9 58, ,5 48,9 Naimaton ,5 43, ,8 38,8 Eronnut ,1 54, ,7 45,9 Leski ,5 61, ,0 0,0 100,0 100,0 Koulutus Perusaste/tuntematon ,8 48, ,5 28,4 Keskiaste ,7 58, ,7 38,7 Alin korkea-aste ,1 60, ,5 48,0 Alempi korkeakouluaste ,6 57, ,4 55,9 Ylempi korkeakouluaste ,7 69, ,4 57,5 Tutkijakouluaste ,1 75, ,5 63,6 100,0 100,0 Kieli Suomi ,7 56, ,6 42,4 Ruotsi ,3 51, ,4 42,3 100,0 100,0