Is there anything that can be done in the present to make future better?

Transkriptio

1 Boda Boda, border, border polkupyörätaksi on saanut nimensä Ugandan rajalle pyrkiviltä asiakkailta Busiassa Muistiinpanoja heinäkuulta 2012, Kenia Busia, Riikka Ajanki Is there anything that can be done in the present to make future better? Tämä amerikkalaisen tutkijan Helena Halperin viisaasti asettama kysymys haastattelemilleen kenialaisnaisille voisi olla myös Kenfin Bridgen ry:n toimintaa kuvaava ajatus. Projekti Busian alueella toimii tässä hetkessä, mutta tavoitteet yltävät pitkälle tulevaisuuteen. Orpojen ja haavoittuvien lasten, sekä heidän huoltajiensa tukeminen tuo konkreettista helpotusta perheiden jokapäiväiseen elämään, mutta uusien toimintamallien ja ajattelutapojen myötä projektin vaikutukset tulevat olemaan huomattavasti kolmea vuotta pidemmät. Projektin piiriin kuuluvat perheet on valittu suuresta määrästä hakijoita. Perheiden lapset ovat joko täysin orpoja ja huoltajana toimii lähisukulainen tai joku muu aikuinen, tai sitten heillä on elossa joko isä tai äiti. Vanhemmat ovat usein kuolleet aidsiin jota kyseisellä alueella on sairastanut pahimmillaan lähes 10% väestöstä. Projektissa on neljä toiminnallista tasoa. Projektilla on johtajat sekä Suomessa että Keniassa. Suomesta projektia johtaa Katriina Maramwendo yhdessä Kenfin Bridge ry:n hallituksen kanssa. Keniassa projektin johdossa työskentelee Herbert Muchesi. Hänen apunaan projektin toteutuksesta vastaa seitsemän henkinen tiimi. Tiimiläisten asemapaikkana toimii Kenfin Bridgen toimisto. Jokaisella tiimiläisellä on oma vastuualueensa. Tehtävänä voi olla esim kirjanpito, raportointi, Family Files järjestelmän päivitys, koululounaan toteutus jne. Varsinaisesta kontaktista apua saaviin perheisiin huolehtivat kotityöntekijät. Jokaisen kotityöntekijän vastuulla on tällä hetkellä noin kolme perhettä. Heidän tehtävänään on vierailla perheissä ja osallistua kuukausittain pidettäviin kokouksiin joissa kerätään tietoa perheiden tilanteesta kuukausiraporttien muodossa. Perheitä projektin piirissä on nyt 27 ja luku kasvaa liki 80 perheeseen vuoden 2012 loppuun mennessä. Apu, jota perheet ovat tähän mennessä saaneet on kattanut esimerkiksi lasten koulumaksut tulevan kolmen vuoden ajalta, koulupuvut ja kengät. Lisäksi perheet ovat saaneet uusien viljelykasvien siemeniä ja opastusta tehokkaaseen viljelyyn. Monen perheen pihalla ruohoa maasta nyhtää myös kavereitaan hyväkuntoisempi vuohi, jonka projekti on lahjoittanut. Tulevaisuudessa perheitä opastetaan lypsämään vuohtaan mikä ei ole ollut tapana tällä alueella. Teini ikäiset tytöt ovat saaneet kuukautissiteitä ja kanan. Yhteys kanan ja kuukautisten välillä on se, että tytöt voivat tulevaisuudessa hankkia kuukautissuojia kananmunista hankkimillaan rahoilla. Apua malarian ehkäisyyn on annettu jakamalla perheille moskiittoverkot.

2 Tärkeä osa projektia on valistustyö, jonka tarkoituksena on ehkäistä hivin leviämistä ja kasvattaa seuraavan sukupolven elämänhallinnan taitoja. Tämä työ tuottaa onnistuessaan projektin pitkäkestoisimpia tuloksia. Äidin ja viiden lapsen koti Busian keskustassa. Koteja, kohtaloita ja kasvavaa kiitollisuutta Osallistuin kahden kotityöntekijän Helenin ja Salomen mukana kotikäynteihin. Kotien fyysiset puitteet kertoivat konkreettisesti köyhyydestä ja puutteesta. Usein pienessä huoneessa asui koko perhe. Myös huoltajien kehot ja kasvot toistivat tarinaa. Monessa tapauksessa näin, että he joutuvat ponnistelemaan voimavarojensa äärirajoilla koettaessaan järjestäessään toimeentuloa perheilleen pesemällä pyykkiä, siivoamalla, työskentelemällä pellolla tai muissa jua kali töissä eli hanttihommissa. Sen lisäksi, että he monesti ovat vakavasti sairaita ja heidän oma päivittäisen ateriansa saanti ei ole mitenkään itsestään selvää. Tästä huolimatta näiden huoltajien vastuulla ovat kaikki projektin 200 lasta. He ovat korvaamattoman tärkeitä henkilöitä juuri näiden lasten elämässä. Helenin kanssa ensimmäinen vierailukohteemme oli Lennyn koti. Valtavan toppatakin sisään piiloutunut pikkuruinen isoäiti toimi huoltajana neljälle 5 14 vuotiaalle lapsenlapselleen joiden äiti on kuollut. Tämä sitkeä hiv positiivinen nainen sairastaa repivänä yskänä oireilevaa tuberkuloosia. Hän on saanut tautiin lääkitystäkin, mutta epäselväksi jäi miksi tauti on aina vain edennyt pahemmaksi. Ehkä tuberkuloosin lääkitys, joka vaatii onnistuakseen säännöllisen ja katkeamattoman annostelun, on ollut liian vaativa toteuttaa. Myös hänen pojallaan, lasten isällä on sama tauti. Perheen makuu ja olohuonetila herätti pahan aavistuksen, että myös lapsilla voi olla suuri riski sairastua tuberkuloosiin, kun he nukkuvat ja oleilevat tiiviisti tautia sairastavien kanssa. Kun kysyn onko lapset testattu hivin tai tuberkuloosin vuoksi, saan kieltävän vastuksen. Keskustelussa paljastuu myös ettei isoäiti ole uskaltanut ilmoittaa projektiin kuin kaksi huollettavaansa kaksi muuta ovat toistaiseksi avun ulkopuolella. Hän selitti pelänneensä ettei lapsia oteta mukaan jos heitä on liian monta samasta perheestä. Tämä väärinkäsitykseen pohjautuva virhe pyritään korjaamaan seuraavassa valinnassa. Kysyessäni Lennyltä mitä hän toivoo projektilta tulevaisuudessa hän toteaa, että hän on saanut niin paljon ja on niin kiitollinen saamastaan, ettei voi toivoa enempää. Hän oli onnistunut uuden keittiöpuutarhansa tehokkaammassa viljelyssä erinomaisesti. Sadostaan saamilla rahoilla hän oli pystynyt hankimaan yhden uuden kattopellin palasen majan katon uusimista varten. Majan korsista koottu katto ammottavine reikineen kaipakin kipeästi kunnostusta. Yksi kattopelti maksaa n. 950 Khs (9,50 e), joten koko katon uusiminen on

3 pitkä prosessi, mutta ajatus siitä, että pelto tuottaa satoa yli oman tarpeen, antaa mahdollisuuden suunnitella elämää yhtä päivää pidemmälle. Hieho on perheelle kuin pieni pankki. Oman vuohen voi astuttaa projektin hyvät geenit omaavalla pukilla ja kasvattaa näin joko oman karjan lukumäärää tai myydä kilejä eteenpäin. Viimeistään Eunicen kodissa vieraillessamme alan hahmottamaan miten monenlaisia haasteita ns. kenialainen sosiaaliturva, eli se ettei muuta sosiaaliturvaa ole kuin oma perhe, tuottaa. Tarkastellessamme perheen keittiöpuutarhaa ja Helenin opastaessa asiantuntevasti perheen äitiä viljelyssä, luen Family Files tiedoista, että perheeseen kuuluu myös mielenterveysongelmainen setä. Kysyn ohimennen asiasta, enkä todellakaan toivo tai edes halua tavata häntä, koska kokemukseni mielenterveysongelmaisista Afrikassa ovat olleet pääsääntöisesti uhkaavia henkilöiden aggressiivisuuden vuoksi. Minut kuitenkin ohjataan pellon reunassa sijaitsevan vajan ovelle ja silmien tottuessa pimeään huomaan, että vajan likaisella lattialla todellakin makaa mies jalat vatsan päälle koukistettuina. Hän ei kiinnitä meihin mitään huomiota, vaan raapii vain jalkojaan. Helen alkaa läksyttää Eunicea asumuksen siivottomasta kunnosta ja kysellessäni tarkemmin miehen tarinaa kuulen ensimmäistä kertaa jigaseista loisista joita ihmiset saavat jalkoihinsa likaisista asumuksistaan. Loiset syövät ihoon reikiä, jotka sitten tulehtuvat todella kipeiksi haavaumiksi ja lopulta estävät kävelemisen. Helenin mukaan mies on passiivinen ja rauhallinen, mutta loisten aiheuttama ongelma tekee hänen elämästään sietämätöntä. Voin vain kuvitella minkälainen painolasti tämä kuolleen aviomiehen veli on Eunicelle. Helenin mukana miehen majan desifiointiin lähettämäni myrkky, uudet vaatteet, viltti ja haavan puhdistusaineet otetaan vastaan suurella kiitollisuudella. Mies ei varsinaisesti kuulu projektimme piiriin, mutta mielestäni tällaisissa tapauksissa on tärkeää reagoida. Ei pelkästään oman mielenrauhan vuoksi, vaan myös siksi, että annamme viestin siitä, että myös mielenterveysongelmaisilla on ihmisarvo. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvää kun puhutaan äärimmäisen köyhyyden keskellä elävistä ihmisistä. Ainoa hoitomuoto, jota hänen kaltaisensa passiivinen, ei muita uhkaava mieleltään sairas henkilö saa on rukous.

4 Helen on itse hyvä esimerkki ja oivallinen asiantuntija tehokkaan viljelyn saralla. Hän itse pystyy huolellisesti suunnittelemallaan viljelyllä tuottamaan satoa myös myyntiin ja siten keräämään toimeentuloa suurelle perheelleen. Kenialaiseen tapaan hän kiittää Jumalaa hyvästä multasormestaan. Kierroksen viimeisessä kodissa kohtaan voimakkaan ja energisen kolmekymppisen Annetin. Hänen huolettavanaan on yhteensä seitsemän lasta. Neljä on hänen omiaan ja kolme on vain siirtynyt hänen huollettavikseen erilaisten elämänkohtaloiden myötä. Hän sanoo olevansa terve ja tiedosta ilahtuneena lataan täyden laidallisen seksivalistusta ilmoille. Tämä aiheuttaa hymyjä joita on vaikea tulkita: hämmennystä, yhteisymmärrystä vai puhdasta huvittuneisuutta? Haluan kuitenkin viestittää hänelle kuinka tärkeää hänen hyvinvointinsa on koko lapsikatraalle ja selitän kuinka tarjoamme projektissa sekä konkreettista apua että valistusta. Kouluruokaa Kenfinin toimistolta kannattaa jonottaa. Lautanen täyttyy ääriään myöten ugalista tai riisistä ja pavuista. Jälkiruuaksi tarjotaan tuore hedelmä. Tässä kodissa havaitsen positiivisuutta jota muissa perheissä oli vaikea löytää. Neljä sisarusta asuu lähekkäin ja auttavat toinen toisiaan. Yhdellä veljistä on jopa pieni kauppa tien poskessa josta meille kiidätetään Fantaa ja Coca Colaa juotavaksi. Ymmärrän että eleellä ilmaistaan kiitollisuutta projektille ja kieltämättä juoma tulikin tarpeeseen käveltyjen kilometrien jälkeen. Seuraavana päivänä vierailemme toisen kotityöntekijän Salomen kanssa kolmessa kodissa. Hänen kanssaan emme suuntaa pitkille punaisille teille vaan pysyttelemme Busian keskustan tuntumassa. Ehkä tästä syystä päivän teemaksi nousevat ahtaat asumisolot ja korkeat vuokrat. Ensimmäinen emäntämme Emily kiertää

5 pesemässä pyykkejä ja kerää näin shillinki kerrallaan perheelleen ruokarahat (n Khs/ päivä). Parinsadan shillingin päivätuloista on vaikea säästää joka kuukausi vuokraan tarvittavat 2500 Khs. Vuokraisäntä on jo useaan otteeseen käynyt uhkailemassa häädöllä. Oman talon rakentaminen, jonka kustannukset ovat n Khs on kuitenkin melkein mahdoton unelma tällä ansaitsemistavalla. Köyhyysloukkoon valoa tuokin nyt vain se, että lapset ainakin saavat päivittäisen ruuan koululounaan merkeissä ja äiti voi keskittyä oman ruokansa hankkimiseen. Seuraavan perheen yksinhuoltajaisä Geoffrey on siinä mielessä onnellinen mies, että hänellä on oma talo melko keskeisellä paikalla Busian esikaupunkialuetta. Isällä tuntuu muutenkin olevan elämänhallinta kunnossa, koska hän ainoana haastattelemistani vanhemmista ilmoitti, että puhuu suoraan teini ikäisten lastensa, tytön ja pojan, kanssa hiv/aidsista, josta myös itse kärsii. Iloisena yllätyksenä meille näytettiin vadillinen kananmunia, jotka tyttärelle lahjoitettu kana oli muninut. Everlin, viimeinen tapaamamme huoltaja asustaa viiden lapsensa kanssa melkein Busian päätien varressa. Näin hänet usein istumassa ystäviensä kanssa talon toisella puolella olevan liikkeen edustalla. Oma asunto ei olekaan oleskeluun sopiva tila vaan lähinnä patjojen ja tavaroiden säilytyspaikka. Kun patjat illalla levitetään tämän pikkuruisen huoneen lattialle ei varmasti yksikään sentti jää käyttämättä. Kun kysyn Everliniltä puhuuko hän tärkeistä valistusasioista tai omasta hiv positiivisuudestaan teini ikäisten lastensa kanssa hän pyörittää päätään ja sanoo ettei voi. Salome kiirehtää selittämään ettei tällaisille arkaluontoisille keskusteluille kerrassaan ole mahdollisuutta taloudessa jossa ei ole hetkeäkään yksityisyyttä. Yllätyn kun tämänkin kodin pihamaalta löytyy pieni tehokkaasti viljelty maatilkku vaikka olemmekin aivan Busian urbaanissa ytimessä. Kotityöntekijänä Salome ja Helen ovat hyvin erilaisia. Helen on maalaisnainen ja tuntee hyvin viljelykasvit. Salome taas on Nairobin yliopistosta valmistunut työtön akateemikko. Helen pystyi suvereenisti antamaan napakoita käytännön ohjeita kotikäynneillään, kun taas Salomen vahvuutena oli laajempien analyysien teko. Hän oli esimerkiksi huomannut, että suurin osa lapsista on testaamatta. Hänen mielestään syynä on se, että klinikoilta usein sanotaan ettei lapsia testata, kuin vasta sitten, kun he itse osaavat pyytää testiä. Ongelmaan ratkaisuksi hän ehdotti vuokralääkäriä joka keskitetysti testaisi kaikki projektin lapset toimistolla yhden päivän aikana. Keskustelimme hänen kanssaan myös siitä miten ihminen ylipäätään voivat parantaa elintasoaan Keniassa jos lähtökohtana on se köyhyystaso jossa perheet tällä hetkellä elävät. Hänen mielestään ainoa vaihtoehto on se, että lapset koulutetaan pitemmälle kuin vain peruskouluun asti. Pelkällä peruskoulutasolla he päätyvät helposti samaan taloudelliseen ahdinkoon kuin vanhempansa. Toisaalta korkea koulutuskan ei Keniassa enää takaa vakaata elämää, kun työttömyysaste on korkea. Eikä kaikista voi tulla opettajia joilla toistaiseksi on parhaimmat mahdollisuudet työllistyä. Ratkaisut taloustilanteeseen alkavat kuulostaa samalta kuin Suomessa pitäisi ryhtyä pienyrittäjäksi. Jos pysytyt kehittämään palvelun tai tuotteen jota myydä on mahdollista hankkia enemmän kuin vain se rahamäärä, joka menee päivittäiseen ruokaan. Itse haluan uskoa, että tulevan sukupolven elämää helpottaisi suuresti se ettei hiv/aids ongelma enää runtelisi yhtä voimakkaasti heidän elämäänsä kuin heidän vanhempien ja iso vanhempiensa elämää. Moni perhe varmasti olisi paremmassa asemassa, jos lasten molemmat vanhemmat olisivat elossa. Kestettävä köyhyys muuttuu kurjuudeksi usein juuri siinä vaiheessa kun toinen huoltaja kuolee. Samoin sairastamisen vaikutukset näkyivät huoltajissa selvästi, ja koska heidän pääasialliset tulonlähteensä muodostuvat aloista, jotka vaativat fyysistä ponnistelua on selvää etteivät voimat tahdo riittää. Myös henkiselle puolelle tarvitaan tukea. Epätoivoisen tuntuinen elämäntilanne rasittaa mieltä niin etteivät oma ongelmanratkaisukyky ja aloitteellisuus enää toimi. Tässä tehtävässä kotityöntekijöillä ja tiimiläisillä voi olla paljon annettavaa. He voivat osoittaa asioita joihin pitää tarttua ja tarjota konkreettista apua ongelmien hoitamiseen. Myös perheiden muodostama oma apuryhmä voisi toimia tässä roolissa tulevaisuudessa. Jos huoltaja esim sairastuu eikä pääse töihin jonkun pitäisi huolehtia, että perhe saa kuitenkin päivittäisen ruokansa. Tai jos kodissa on ongelmia esim. loisten kanssa siivous ja desifioimisapu olisi tarpeen. Hyvin konkreettisia asioita.

6 Projektin antama aineellinen tuki antaa perheille helpotusta määrätystä osasta perheen menoja ja toivottavasti tämä huojennus vaikuttaa myös henkiseen puoleen elvyttävästi siten, että huoltajien on mahdollisuus ajatella hieman toiveikkaammin omaa ja lastensa tulevaisuutta. Auringon laskiessa jopa rekkojen nostattamat pölypilvet muuttuvat kauniiksi. Yhteenvetoja ja ajatuksia Seurattuani parin päivän ajan kotityöntekijöiden työtä olin hyvin vaikuttunut ja myös vakuuttunut siitä, että heillä on hyvä kontakti projektin perheisiin. Huomasin kuinka monipuolisiin asioihin he joutuivat ottamaan kantaa. Toivoisin, että he eivät väsy huomioimaan perheiden tarpeita ja niitä pieniäkin merkkejä ongelmista, jotka vaativat reagointia ja toimenpiteitä. Tästä esimerkkinä ovat jigas loisten ilmaantuminen ja varsinkin pikku Franceskan tapaus. Vaikka pienen tytön kärsimys oli ilmiselvää, toimenpiteet ongelman taltuttamiseksi eivät kuitenkaan luultavasti olisi alkaneet ilman Katriinan ja Varpun puuttumista asiaan. Tämä on surullista ja valitettavaa. Toivottavasti terveyskassan perustaminen vaikuttaa siten, että 1000 Khs lääkkeiden ja n. 600Khs kodin desifioimisaineiden osto olisi mahdollista, jos lisää vastaavia tapauksia ilmenee. Pidän hyvänä parannuksena sitä, että myös tiimiläiset ovat nyt tiiviimmässä kontaktissa kotityöntekijöiden kanssa mentor järjestelyjen myötä. Toimistolla asioita hoitaessa voi helposti kadota kosketuspinta varsinaisiin asiakkaisiin ja heidän elämänsä todellisuuteen. Olin mukana palaverissa jossa Katriina esitteli tiimille kotityöntekijöitä koskevan mentor idean. Tiimiläisten reaktioista huomasi ettei idea ollut kaikille mieluisa. Mielestäni on käsittämätöntä etteivät tiimiläiset miellä kotityöntekijöitä osaksi projektin työntekijäjoukkoa (tämä tuli ilmi Katriinan teettämästä itsearviointikyselystä). Toivottavasti asenne paranee yhteistyön myötä. Mielestäni tiimiläisten ja kotityöntekijöiden välien pitäisi olla hyvin suorat ja ammattimaiset tietojen, ongelmien ja ratkaisujen jakoa varten. Tästä ja muutamasta muustakin tapauksesta tuli mieleen, että muutama työnohjauksellinen tunti tai harjoitus voisi selkeyttää tiimiläisten kuvaa omasta perustehtävästään ja myöskin omasta työajan käytöstään. Tärkeä on myös etteivät he kadota näkyään työstä ja kadota kutsumustaan. Kärsimyksen ja puutteen jatkuva läsnäolo voi turruttaa kirkkaimmankin mielen.

7 Tiimityöntekijöillä on myös hyvä mahdollisuus tavata projektin lapsia koululounaan merkeissä, ja huomasinkin, että esim. Maina jututti jonottavia lapsia kysellen heille annetuista kengistä (jos ne eivät olleet jalassa), koulumenestyksestä, terveydestä jne. Tämä on mielestäni hyvä käytäntö. Projektiin osallistuvista huoltajista ja todennäköisesti lapsistakin monet sairastavat hiviä ja/tai tuberkuloosia. Molemmissa sairauksissa säännöllinen lääkitys on olennaista. Tuberkuloosissa säännöllinen lääkitys myös estää taudin leviämisen. Projektissa voisi miettiä keinoja joilla osallistujia voitaisiin muistuttaa säännöllisestä lääkityksestä. Lapsille lääkkeitä voisi tietysti jakaa kouluruokailun yhteydessä. Nairobin slummialueella Kiberassa sosiaalityöntekijät saattavat lähettää tekstiviestejä muistuttaakseen asiakkaitaan lääkkeistä. Onko projektilla mahdollisuuksia tämän tyyppiseen tukitoimintaan? Suoraa viestintää valistustarkoituksessa. Lasten testaaminen klinikoilla todettiinkin jo hankalaksi lähinnä asennekysymysten vuoksi. Salomen ehdotus vuokralääkärin palkkaamisesta on varmasti toteuttamiskelpoinen idea. Mutta jos ja kun osa lapsista todetaan positiiviseksi minkälaisia tukitoimenpiteitä he itse ja huoltajat tulevat tarvitsemaan? Miten lapselle kerrotaan asiasta ja miten voimme antaa hänelle toiveen hyvästä elämästä sairaudesta huolimatta? Uskon, että lasten testaaminen on henkisesti hyvin raskasta ja moni vanhempi varmasti välttelee asiaa myös pelon vuoksi. Hiv leimaa lapsen koko elämää ja moni vanhempi tietää omasta kokemuksestaan miten valtava taakka asia on myös sosiaalisessa mielessä. Karmaiseva esimerkki taudin leimaavasta vaikutuksesta oli, kun kuulimme tapauksesta jossa yhtä projektin lapsista oli opettajan toimesta kiusattu koulussa perheen hiv/aids ongelmasta. Tämä kertoo mielestäni sen ettei asiaan vieläkään osata suhtautua neutraalisti saati sitten rakentavasti. Mielestäni tästä syystä vaitiolovelvollisuutta tulisi korostaa entistä enemmän sekä tiimiläisille että kotityöntekijöille. Samoin toimistolla pitäisi ehdottomasti olla huone, jossa tämän tyyppisistä asioista voisi keskustella ilman koko ryhmän ja mahdollisten ulkopuolisten läsnäoloa. Huomasin tilanteen kisallisuuden, kun Lenny Auma tuli käymään toimistolla kertoakseen minulle tuberkuloositutkimuksestaan. Kun kysyin onko hän päässyt röntgeniin (olin antanut hänelle rahaa tätä tutkimusta varten), joku tiimiläisistä alkoi selittämään, että hän on hiv positiivinen ja se vaikuttaa tutkimuksiin. Huomasin kuinka vaivaantuneelta Lenny näytti, koska paikalla oli minun lisäkseni paljon muitakin ihmisiä. Vaikka kaikki kuuluivatkin työryhmään tällä kertaa, olisi hienotunteisempaa jos omasta terveydentilastaan ei tarvitsisi puhua ison ihmisryhmän keskellä.

8 Kuullessani että kaikki huoltajat eivät välttämättä halua testauttaa lapsiaan mietin pitäisikö ja voisiko tämän tyyppiseen projektiin liittyä velvoitteita tai jopa pakotteita. Voisiko projektiin hakeville perheille sanoa ehdoksi projektiin pääsemiselle, että projektissa kaikki lapset testataan tai että lapset on testattava ennen projektiin pääsemistä? Onko jotain muita asioita joihin perheiden tulisi sitoutua saamaansa apua vastaan? Ja positiivisempaa on tietysti puhua palkitsemisesta kuin pakotteista. Hyvät käytännöt ja toimenpiteet palkittaisiin projektissa konkreettisella avulla. Vierailun aikana vakuutuin projektin tarpeellisuudesta ja myös tajusin miten laajaa avun tarve on. Mielestäni on hyvä, että konkreettinen apu on hyvin arkipäiväistä ja yksinkertaista. Asennepuolella voidaan sitten kehitellä haastavampiakin metodeja esim. kuvataiteen käyttöä. Projektilla on varmasti vaara paisua ja rönsyillä, koska havaintoja uusista avun tarpeista tulee koko ajan. Joihinkin on hyvä reagoida, mutta osasta pitää vain todeta, etteivät ne kuulu tähän suunnitelmaan. Tämä on mielestäni haastavinta koko hommassa. (Ajatuksia herättävänä yksityiskohtana huomaan kodin seinällä olevan vedenpuhdistussuodattimen. Kun kysymme sen alkuperää meille kerrotaan että muutama vuosi aikaisemmin kylillä kierteli ryhmä eurooppalaisia jakamassa näitä suodattimia ja opettamassa niiden käyttöä. Toisessa perheessä taas kuulen projektista jossa köyhille perheille rakennettiin taloja. Onko missään kirjattuna ylös miten monen erillisen projektin piiriin kukin alue kuuluu? Kenian kokonaisesta kansantulosta 8% muodostuu ulkomaalaisesta avusta mikä on tietysti vähän esim Tansanian 40% verrattuna))

9 Evelyn tekee karttakuvaa kodistaan, Maina piirtää unelmiaan. Taidesessiossa syntyi myös opettavaiset sarjakuvat vuohien ylläpidosta ja käsien pesusta. Johdanto kuvien maailmaan Koska projektissa on tarkoitus käyttää kuvataidetta yhtenä apuvälineenä valistus ja voimauttamistyössä, järjestettiin tiimiläisille oma tutustuminen kuvallisen työskentelyn maailmaan. Päivitys kuvataiteen kenttään tuli varmasti tarpeeseen, koska monen kokemukset ja tiedot kuvataiteesta olivat perua alakouluajoilta. Johdantona aiheeseen kerroin kuvien erilaisista tehtävistä itseilmaisun apuna, terapiana ja viestinnän välineinä. Ajatus siitä, että kuvallinen ilmaisu on kommunikaatiota sai ainakin Herbertin innostumaan asiasta. Mietimme yhdessä minkälaisia kuvallisia tai taiteellisia asioita kenialaisessa arkipäivässä on läsnä ja kaikille olivat tuttuja ainakin seinämaalaukset. Esimerkkinä kuvien terapeuttisesta käytöstä esittelin ryhmälle body mapping metodin jota Keniassa on käytetty aidsia sairastavien ihmisten voimauttamisessa. Jätin toimistolle kirjasen jossa projektiin osallistuvat kertoivat elämästään ja tekemistään kuvista. Halusin, että tiimiläiset kokeilevat myös itse kuvan tekemistä ja mietin muutamia harjoituksia joissa sisältökeskeisyys ja viestintä ovat keskeisessä roolissa. He saivat itse valita tekevätkö muistikartan omasta kotiympäristöstään, röntgenkuvan omista ajatuksistaan, toiveistaan tai peloistaan, vai tutustuvatko maailman sarjakuvat metodiin toteuttamalla oman sarjakuvan. Ripustettuamme valmiit työt toimiston terassin seinille totesimme, että jokainen kuva kertoi valtavasti tekijänsä ajatuksista ja maailmasta jossa hän elää. Rohkaisin tiimiläisiä miettimään voisivatko he jotenkin käyttää kuvallisia harjoituksia kohdatessaan projektin lapsia esim leiripäivinä tai tyttöjen ja poikien illoissa. Toiminnallisuus syventää monesti kokemusta huomattavasti ja auttaa omaksumaan uusia asioita. Samoin tiimiläiset voisivat saada tietoa lasten elämästä kuvien kautta. On helpompi puhua kuvan avulla kuin ilman tätä konkreettista apua. Toimistolle jäi laatikollinen taidetarvikkeita, sekä myös tiedot siitä mistä tarvikkeita voi ostaa ja minkä hintaisia ne ovat. Kaikki tarvittavat välineet löytyivät Busian keskustan kirjakaupoista.

10

11