PETER AMES CARLIN BRUCE. Suomentanut Jaana Iso-Markku. HelsinGissä kustannusosakeyhtiö OtaVa

Transkriptio

1 Ilmainen lukunäyte

2 PETER AMES CARLIN BRUCE Suomentanut Jaana Iso-Markku HelsinGissä kustannusosakeyhtiö OtaVa

3 4

4 Yhdeksäs luku Olen lopultakin siellä, missä pitääkin Clarence Clemons väitti kivenkovaan, että tarina oli tosi. Ukkosen jyrinä, salamat, myrskyn voimalla New Jerseyn rannikon yli puhaltavat tuulet. Ihan tavallinen myöhäiskesän koillismyrsky. Tämä myrsky kasvoi kuitenkin osaksi rocklegendaa, jossa kahden muusikon kohtaamisen laukaisema karminen räjähdys oli vähällä raunioittaa Student Prince -klubin Asbury Parkin Kingsley Streetillä. Tai jotain sellaista. Oli kuinka oli, tapahtuma ajoittuu syyskuuhun 1971, jolloin 5

5 Appel, Hammond, Columbia ja kaikki se muu olivat vielä kuukausien päässä tulevaisuudessa. Se sävytti kuitenkin myöhempiä tapahtumia, joten Minä vannon käsi raamattupinon päällä, että se ovi tempautui irti saranoistaan, Clemons sanoi minulle muutama viikko ennen kuolemaansa kesäkuussa Vannon käsi kahden raamattupinon päällä. Ja se oli vankka ovi. Etuovi. Sellainen puuovi, jossa on lukko, niin että kun sen oven sulkee, koko paikka on kiinni, ymmärrätkö. Sellainen iso, helvetin raskas ovi. Ja kun minä avasin sen, se lähti kiitämään pitkin Kingsleyä. Paineli pohjoiseen, kohti Wonder Baria. Niin siinä todella kävi. Garry Tallent ei ole yhtä varma asiasta. Ja hän oli paikalla, niin kuin kaikki muutkin, tauolla basistinvelvollisuuksistaan Bruce Springsteen Bandin sen iltaisella klubikeikalla. Clemonsin dramaattisen sisääntulon ja etuoven dramaattisen irtoamisen tullessa puheeksi Tallent kohauttaa olkiaan. En muista sellaista myrskyiltaa, hän sanoo. Ihmisiä tuli sitä paitsi koko ajan 6

6 klubille jammailemaan, eikä kaikkea voi muistaa. Voihan se hyvin pitää paikkansa. Sellaisen luulisi kuitenkin jääneen mieleen. Kun Brucelta kysytään Student Prince -klubin ovesta vain muutama kuukausi Clemonsin kuoleman jälkeen, hän vakavoituu. Kyllä se lähti irti. Takuulla lähti. Entäpä kun ihmiset bändin jäsenet väittävät, ettei lähtenyt? He ovat sitten väärässä. Tämä Brucen ja Clemonsin muistelema tapahtuma sattui syyskuun loppupuolella 1971, muutama päivä sen jälkeen, kun Bruce oli nähnyt osan Joyful Noyzen esityksestä Wonder Barissa. Joyful Noyzea johti kosketinsoittaja Norman Seldin, mutta Brucen entinen tyttöystävä Karen Cassidy oli yhtyeen laulusolisti, ja hän oli useasti kertonut Brucelle karismaattisesta saksofonistista, joka jakoi lavan etuosan hänen kanssaan. Esityksen päätyttyä Cassidy meni moikkaamaan Brucea. Kysyin häneltä, miten menee, ja hänen silmissään oli ihan tietynlainen loiste, Cassidy sanoo. Hän uteli Clarencesta, ja minua alkoi naurattaa. Tiesinhän minä! Sinä 7

7 aiot varastaa hänet meiltä! Ihan sama. Cassidy käveli saksofonistin luo ja osoitti hänelle Brucen, joka si i Pepsiään baarissa. Sanoin Clarencelle, että minulla oli ystävä, josta tulisi vielä iso tähti, ja että Clarencen piti tulla tapaamaan häntä. Kun Bruce Springsteen Band sitten tuli useammaksi illaksi esiintymään Student Prince -klubiin, vain muutaman korttelin päähän Kingsley Streetille, Cassidy vei Clemonsin kuuntelemaan Brucen bändiä. Se merkitsi kävelemistä myrskyn ja kaatosateen halki, mutta Clemonsia se ei haitannut. Hän pakkasi saksofoninsa koteloon, ja he lähtivät matkaan. Kun Clemons astui sisään Student Princeen irti repeytyneen oven vieriessä pois hänen takanaan, hänen katseensa kiinnittyi laihaan valkoihoiseen poikaan, jonka hän oli tavannut muutamaa iltaa aikaisemmin. Bruce ja hänen bändinsä olivat tauolla, mutta Bruce näki Clemonsin tulevan, ja kertoi vuosia myöhemmin jähmettyneensä paikalleen. Tuossa tulee veljeni, tuossa tulee saksofonistini, inspiraationi, kumppanini, elinikäinen ystäväni. 8

8 Jonkinlaista väreilyä ilmassa taatusti oli. Kun Cassidy sitten veti Clarencen mukaansa tervehtimään bändiä, puhallinsoittaja näytti saksofoniaan, jonka hän oli kantanut sateen läpi mukanaan. Kävisikö päinsä, että hän tulisi mukaan seuraavaan settiin? No totta kai se kävi päinsä. Muutamaa minuuttia myöhemmin Clemons asteli bändin kanssa lavalle ja kuunteli, kun kappale laskettiin käyntiin. Clemons muisteli heidän alkaneen soittaa instrumentaalia, jonka nimeä kukaan ei enää muista. En ikinä unohda tunnetta, jonka koin, kun soitimme ensimmäisen sävelen, hän sanoi. Se kaikki oli niin intensiivistä, niin todellista, niin kovin jännittävää. Oli kuin olisin hyvin pitkään etsinyt paikkaani, ja nyt olin, Luojalle kiitos, lopultakin siellä, missä pitikin. Bruce tunsi samoin. Jopa keskellä improvisoitua jammaussessiota, siivottomassa baarissa puolillaan ihmisiä, joista heistäkin vain puolet kuunteli musiikkia puolella korvalla, lavalla jammailevien soittajien välinen kemia oli lähes käsin kosketeltava. Kun seisoi Clarencen vie 9

9 ressä, tuntui kuin olisi seissyt planeetan mahtavimman ihmisen vieressä, Bruce kirjoitti myöhemmin. Tunsin oloni ylpeäksi, vahvaksi, innostuneeksi, ja ajatus siitä, mitä kenties voisi tapahtua, mitä ehkä yhdessä voisimme saada aikaan, sai minut nauramaan. Ja siitä se lähti, Cassidy sanoo. Todellisuudessa meni vielä yhdeksän kuukautta, ennen kuin Bruce jäljitti Clemonsin toiselta keikalta. Mutta kun Bruce sitten sinä iltana kesäkuussa 1972 ilmestyi Point Pleasantin Shipbottom Loungeen, Clemons vaati, että Brucen piti tulla lavalle jammailemaan hänen bändinsä kanssa. Bruce joutui lainaamaan itselleen kitaran, mutta kaikki tunsivat samat vanhat rock- ja soulklassikot ja tavoittivat heti samanlaisen grooven kuin Student Princessä. Setin päätyttyä miehet vaihtoivat puhelinnumeroja Bruce kirjoitti uuden ystävänsä sukunimen virheellisesti muotoon Clemens ja lupasivat pitää yhteyttä toisiinsa. Tällä kertaa meni vain pari viikkoa siihen, että Bruce jäljitti Joyful Noyzen ja jammaili jälleen kerran Clemonsin 10

10 vierellä. Muusikoiden välinen yhteys vahvistui sinä iltana entisestään, ja kun setit oli soitettu, he lähtivät yhdessä paukuille ja keskustelemaan (Bruce oli 22 vuoden iässä alkanut käyttää silloin tällöin alkoholia). Varhaisaamun juomingit venähtivät monipäiväiseksi spirituaaliseksi seikkailuksi. Me lähdimme vähän baanalle: kävimme baareissa, juttelimme ja kuuntelimme musiikkia tauotta kaksi tai kolme päivää, Clemons kertoi minulle. Nyt se on mielessäni yhtä humua ja sumua, mutta selkäpiitäni kihelmöi, kun ajattelenkin sitä. Pilke Clemonsin silmissä teki vaikeaksi ratkaista, oliko hänen tarinansa tarkoitettu asialliseksi selostukseksi todellisista tapahtumista vai allegoriseksi sepitteeksi hänen ja Brucen henkisestä yhteydestä. Bruce vahvistaa kuitenkin jälleen kerran koko tarinan aina sitä oudosti hehkunutta vihreää likööriä myöten, joka melkein kaatoi molemmat muusikot ja heidän seurassaan istuneen kaverin. Olin vasta äskettäin aloittanut juomisen, joten kumosin kaikkea, mitä eteeni sattui tulemaan, Bruce sanoo. Ajattelin jotenkin niin, että En pidä 11

11 minkään viinan mausta, joten juon mitä tahansa. Mutta sitten törmäsimme siihen vihreään Chartreuseen. 1 Clarence olisi todennäköisesti pystynyt kiskomaan koko pullollisen sitä 2, mutta minä ja kaverini [jonka Bruce muistaa vain Jimmynä ] hyydyimme puolitiehen. Osa siitä alkoi tulla takaisin, ja kaverini paineli ovelle ja suuntasi suoraan kadunvarteen oksentamaan. Minä taas kylvin kylmässä hiessä. Se oli aika huvittavaa. Clemonsin kelatessa auki menneisyytensä yksityiskohtia hän varttui Norfolkin piirikunnassa Virginiassa ja 1950-luvuilla satamatyöläisisänsä ja kunnollisen, tiukkaa kuria pitävän opettajaäitinsä kanssa hän kuvaili elämänsä alkuvaihetta pitkänä etsintäretkenä: tiedostamattomana, vuosien pituisena pyhiinvaelluksena sen ainoan muusikon luo, joka oli tarpeeksi vahva kulkeakseen hänen kanssaan ylimaallisuuden porteista. Minä etsin koko ajan jotain, 1 Ranskalaisten kartusiaanimunkkien tislaama kirkkaanvihreä likööri. Juoman maustamiseen käytetään 132 kasvia, ja se saa värinsä kasvien lehtivihreästä. 2 Clarence ei muista tätä samalla tavalla: Juoma oli niin vahvaa, että me olimme vain Ei vittu! Tuon tyypin olisi pitänyt estää meitä juomasta tätä! Ja sitten me pidimme juomisessa pienen tauon. 12

12 Clemons sanoi kuvaillen sunnuntaiaamuisin kuulemiaan gospelkuoroja ja yhdeksäntenä joulunaan lahjapaketista paljastuneen saksofonin hohdetta. Lukion jalkapallokentillä ja Marylandin yliopiston Estern Shore -stadionilla suoritetut urotyöt olivat merkittäviä, mutta Clemons tiesi kuitenkin, ettei hänen kohtalonsa rakentunut niistä. Kohtalon ääriviivat alkoivat hahmottua vasta niinä tuhansina tunteina, jotka hän vietti makuuhuoneensa levysoittimen ääressä töräytellen saksofonisankareiden King Curtisin ja Boots Randolphin mukana. Nuorukaisen silmissä näkyvä säteily vei hänet vielä pidemmälle. Lähes ensimmäisestä keikasta lähtien, jonka Clemons soitti asuinalueen pojista kootussa bändissä, hän oli esitysten visuaalinen keskipiste. Ruumiinrakenteeltaan tavallista kookkaammalla Clemonsilla oli täyteläinen ääni ja vastustamaton persoona, ja lava tärähteli hänen askeltensa alla hänen hohtelevan tenorisaksofoninsa yhdistäessä rockin, rhythm and bluesin, jazzin ja gospelmusiikin menneisyyden tulevan lauantai-illan lupaukseen. Suoritettuaan vuonna 13

13 1964 arvosanan sosiologiassa Clemons kokeili jalkapallouraa Cleveland Browns -seurassa, mutta joutui luopumaan urastaan vakavan auto-onnettomuuden murskattua hänen polvensa. Hän muutti New Jerseyyn ja otti työpaikan tunne-elämältään häiriintyneiden lasten ohjaajana poikien koulukodissa Jamesburgissa. Clarence ja hänen ensimmäinen vaimonsa Jackie toimivat myös koulukodin vahtimestareina, ja työpaikkaan kuului luontaisetuna asunto kampuksella. Clemons soitti iltaisin yhtyeissä, ensin Entertainers-nimisessä soulia ja jazzia soittaneessa coverbändissä ja sitten Norman Seldinin Joyful Noyzessa, tiiviissä ja suositussa coverbändissä, joka oli niin kysytty, että sen keikat oli varattu kuukausiksi, joskus jopa vuodeksi eteenpäin. Clemonsista, joka värvättiin mukaan yhden satunnaisen session perusteella, tuli pian yhtyeen keulakuva. Hän toimi myös ukkosenjohdattimena klubinomistajille, jotka eivät sietäneet mustien kasvojen näkemistä klubissaan. Seldinin kunniaksi on todettava, että hän ei piitannut siitä, mitä omistajat ajattelivat. Yksi 14

14 tyyppi haukkui minua vitun neekerinnussijaksi, hän muistelee. Minä vastasin vain: No me ei sitten soiteta täällä. Ja painu sinä helvettiin. Liiketoiminta vilkastui piankin saksofonistin magneettinen olemus ei ollut tässä ainakaan haitaksi mutta Clemons piti puhaltimensa mukanaan vapaapäivinäänkin. Jos hän sattui vilkkaan baarin ohi ajaessaan kuulemaan sisältä musiikkia, hän pysähtyi ja käveli sisälle siltä varalta, että pääsisi mukaan soittamaan. Minä kutsun sitä etsintäajakseni, hän sanoi. Aikaa, jonka käytin Brucen etsimiseen. Syksyllä 1972 etsinnän kohde tajusi, että innostus, jota hän oli tuntenut sinä ensimmäisenä iltana, jolloin Clemons oli seissyt hänen vieressään Student Princen lavalla, ei ollut ollut harhaa. Clemonsin saksofonityöskentely Blinded by the Lightissa ja Spirit in the Nightissa karkotti viimeisetkin Brucen mahdollisesti vaalimat epäilykset. Kun Bruce ja Appel sitten tulivat siihen tulokseen, että oli aika tehdä muutama keikka bändin kanssa, Bruce soitti sarjan puheluja kerätäkseen viisimiehisen Bruce Springsteen 15

15 Bandin jälleen kokoon. Lopez ja Tallent lähtivät innolla mukaan, ja kun Sancious jättäytyi pois viimeistelläkseen oman debyyttialbuminsa (ja murjottamaan sitä, että Bruce oli vienyt hänen basistinsa), Bruce otti Danny Federicin kosketinsoittajakseen. Sitten hän soitti Clemonsille ja pyysi tämän mukaan. Clemons ei epäröinyt, vaikka tiesikin sen merkitsevän, että hänen piti jättää Norman Seldin, joka urputti katkerasti siitä, että hänet oli jätetty pulaan. Olin raivoissani, Seldin sanoo. Sanoin hänelle: Clarence, se on täyttä hakuammuntaa! Hän ei sitä paitsi minusta sopinut siihen bändiin; hän olisi ennemminkin kuulunut Herbie Mann -tyyliseen jazzkvartettiin. Mutta pidin minä siitä tai en, hän lähti joka tapauksessa. Clemons solahti niin kitkattomasti Brucen tiiviiseen ryhmään, että tuntui kuin hän olisi kuulunut siihen aina, ehkä siksi, että hän oli niin pitkään liikkunut heidän maailmansa liepeillä. Clemons tunsi Tallentin ennestään niiltä ajoilta, jolloin basisti oli ollut ainoa valkoinen mies keskisen New Jerseyn ensiluokkaisessa rhythm and 16

16 blues -ryhmässä nimeltä Little Melvin and the Invaders. Melvin hoki minulle: Sinun pitäisi tavata se valkoinen poika! Se mainio valkoinen poika! Clemons kertoi muistellen iltoja, jolloin hän oli tuurannut yhtyeen saksofonistia. Hän tunsi jo kaikki Danelectro-tehtaan kaverit, Tallent kertoo. Ja hän oli Clarence, joten tulimme alusta lähtien loistavasti toimeen. Federici, joka oli jo muutenkin innoissaan päästes sään takaisin lavalle Steel Millin joukkonsa kanssa, havaitsi pian Clemonsin luotettavaksi kumppaniksi myös lavan ulkopuolisissa riennoissa. Ja jos Lopez joskus olikin hiukan äreä uutta bändikaveriaan kohtaan, se johtui enemmänkin siitä, että hänen laumaansa oli tullut toinen alfauros. Lopez, joka pohjimmiltaan oli lojaali, piti kuitenkin ahdistuneisuutensa kurissa ja hyväksyi Clemonsin musiikilliseen veljeskuntaan, jonka hän yhä tiesi panneensa alulle. Bruce tervehti yhtyettä runsain selkääntaputuksin ja lupauksin 35 dollarin viikkopalkasta, jonka hän vakuutti kasvavan, kun he alkaisivat soittaa useampia ja suurempia keikkoja. Tämä 17

17 oli heidän yhteinen yrityksensä, niin kuin se oli aina ollut. Kyse ei kuitenkaan ollut samanlaisesta bändistä kuin Steel Mill tai edes viisimiehinen Bruce Springsteen Band. Minua ei kiinnostanut olla bändissä, Bruce sanoo. Minua saattoi kiinnostaa se, että minulla olisi bändi. Minusta oli mahtava soittaa kundien kanssa mutta Steel Millistä olin oppinut sen, että demokratia ei toiminut pienissä yksiköissä. Muusikot saivat kuulla saman asian Appelilta, joka teki päivänselväksi, että hänen ainoa todellinen tehtävänsä oli pitää huolta ainoasta asiakkaastaan Bruce Springsteenista. Se ei ollut enää samanlaista kuin Steel Millin aikoina, emme olleet enää sellainen veljesliitto kuin aiemmin, Lopez sanoo. Me olimme palkollisia. Ja jokainen tiesi koko ajan olevansa korvattavissa. Bruce ei nähnyt asiaa yhtä jyrkästi. Ne olivat tuttuja kavereita, hän sanoo. Enkä minä etsinyt ensisijaisesti hyviä soittajia. Etsin ihmisiä, jotka osasivat soittaa ryhmänä yhteen, ihmisiä, jotka olivat riittävän yksilöllisiä, joissa oli luonnetta ja omanlaistaan väriä. Yhtyeen miehissä oli kaikki tämä ja lisäksi vuosien 18

18 yhteinen historia. Olin kokenut paljon näiden muusikkojen kanssa, ennen kuin menimme studioon; he olivat ihmisiä, jotka olivat halukkaita auttamaan minua ottamaan haltuun sen äänen, joka oli päässäni. Koska toistaiseksi nimeämättömällä yhtyeellä oli niinkin merkittävä asia kuin suuren levy-yhtiön julkaisema levy edistettävänään, se kokoontui innokkaasti kolmen päivän harjoituksiin erään hotellin oleskelutilaan Point Pleasantiin. Lokakuun 28. päivänä bändi ajoi West Chester State Collegeen Pennsylvanian West Chesteriin esiintymään lyhyesti esiintyjälistan hännillä koomikkojen Cheech & Chong show ssa. Sieltä he kääntyivät takaisin pohjoiseen Tinker Westin Long Branch Armoryyn tuottaman halloween-konsertin pääesiintyjäksi. Kun heillä oli siellä käytössään tarpeeksi aikaa koko setille, Bruce hoiti ensimmäisen osan esityksestä yksin ja otti sitten loput porukasta mukaan soittamaan joukon riehakkaampia bii sejä. Tämä akustis-sähköinen rakenne säilyi hänen esityksissään suurimman osan seuraavaa vuotta. 19

19 Seuraavina viikkoina esiintymisiä tuli lisää, enimmäkseen lämmittelykeikkoja Kenny s Castaways -klubilla Manhattanin Upper East Sidessa. Ikimuistoisin esitys loppusyksyn ja alkutalven keikkakalenterissa oli kuitenkin iltapäiväkeikka, jonka Appel oli hankkinut heille 7. päiväksi joulukuuta. Kyse oli Sing Singin vangeille järjestetystä erityiskonsertista. Brucelle konsertti oli sukuhistoriaan liittyvä virstanpylväs, sillä hän oli perheensä ensimmäinen jäsen, joka näki Sing Singin sisältä Anthony Zerillin siellä ja 1940-lukujen vaihteessa kärsimän rangaistuksen jälkeen. Bruce piti asian omana tietonaan, vaikka Appel, joka jo käytti vankilakeikkaa täkynä musiikkitoimittajien koukuttamisessa, olisi mielellään lisännyt tämän ylimääräisen näkökulman. Apua todella tarvittiinkin: Appel oli syytänyt markkinointi puheita toimittajille, joiden huomion tavoittaminen oli ratkaisevan tärkeää tammikuussa julkaistavan levyn menestykselle. Ainoa vastaus tuli kuitenkin kahdelta Bob Dylania jumaloivalta Crawdaddy-lehden toimittajalta, Peter Knoblerilta ja Greg Mitchel 20

20 liltä. Toimittajat tulivat Appelin toimistolle seitsemännen päivän aamuna, rupattelivat hetken Brucesta ja hänen uudesta levystään ja ahtautuivat sitten Appelin autoon ajaakseen yhdessä bändin pakettiauton kanssa Ossiningiin. Bruce oli rento, ja hänen kanssaan oli helppo puhua; hän oli ihan tavallinen kaveri villapaitoineen, farkkuineen ja buutseineen, Mitchell kertoo. Miehet olivat kaikki helposti lähestyttäviä ja kiitollisia osoittamastamme huomiosta. Bändin kamat oli kasattu vankilan kappeliin, joka oli tupaten täynnä kovakatseisia rikollisia. Muusikot virittivät soittimensa selkä yleisöön päin ja nyökkäilivät sitten levottomina, kun Lopez laski ensimmäisen kappaleen käyntiin. Bändi alkoi soittaa, mutta ääni tuntui jostain syystä tekevän rikollisista aggressiivisempia kuin he olivat olleet muutamaa minuuttia aiemmin. Ensimmäisen kappaleen päättyessä yleisön takaosasta kuului kiukkuisia huutoja, ja bändi aloitti toisen kappaleen. Sekään ei tuntunut miellyttävän vankeja, Mitchell kertoo. Soittajien ajatuksiin kohosi kuvia viimeaikaisista mel 21

21 lakoista Attican vankilassa osavaltion toisella laidalla, ja bändin hämmennys alkoi muuttua lieväksi pakokauhuksi. Silloin Jim Fainer, Tinker Westin firmasta siksi päiväksi lainattu äänimies, kurotti korvansa lavamonitorien kuuluvuusalueen ulkopuolelle ja tajusi, että yhtyeen äänentoistolaitteisto ei toiminut. Olin kytkenyt sen takaperin, Fainer myöntää. Järjestelmä särähti toimimaan juuri, kun Bruce ilmoitti seuraavaksi kappaleeksi Buddy Milesin purevan R&B-hitin Them Changes. Vangit, jotka vihdoinkin kuulivat jotain, karjuivat innoissaan ja hakkasivat käsiään rytmissä yhteen. Laulun päättyessä he mylvivät ihastuneina, ja Brucen ja bändin valmistautuessa aloittamaan seuraavan kappaleen lyhyenläntä, kalju ja hyvin lihaksikas musta mies tulla jytyytti käytävää pitkin kuin hänellä olisi yhä ollut poliisit perässään. Hän selvitti tiensä vartijan ohitse, loikkasi vauhdilla lavalle, pisti kätensä paitansa sisäpuolelle ja vetäisi esiin alttosaksofonin! (Mitchellin ja Knoblerin Crawdaddyyn kirjoittamasta jutusta.) Bruce ilmoitti seuraavan kappaleen olevan 12 tahdin blues C-sävellajissa. Bändin jäsenet alkoi 22

22 vat soittaa ja perääntyivät sitten taaksepäin kun salaperäinen saksofonisti alkoi revitellä. Se olisi voinut olla noloa ja kiusallista, paitsi kun, kuten Mitchell ja Knobler myöhemmin kertoivat: hän oli loistava soittaja! Ihmeiden aika ei ollut ohitse. Ja kun mies hyppäsi takaisin odottavien vartijoiden huomaan, Bruce johti suosionosoituksia ja kiljahti sitten mikrofoniinsa: Kun esitys on ohi, voitte kaikki mennä kotiin! Crawdaddyn toimittajat jäivät seuraamaan myös bändin keikkaa Kenny s Castawayssa samana il tana. En saanut käsitystä siitä, minkälainen lauluntekijä Springsteen oli tai oliko hän hyvä, Mitchell sanoo. Mutta minä pidin hänestä ja bändistä, ja pelkästään heistä saamamme vaikutelma kiinnosti meitä niin paljon, että jätimme kaiken muun ja menimme katsomaan keikkaa. Miehet liittyivät noin 30 levottoman bilettäjän muodostamaan yleisöön, josta suurin osa oli liian kiinni drinkeissään ja ystävissään vilkaistakseen pieneltä näyttämöltä huoneen laidalta tulevan musiikin lähdettä. Yhtye soitti klubilla vielä kolmena iltana ja 23

23 piti sitten melkein kolme viikkoa vapaata, ennen kuin lähti Ohioon esiintymään vähäisempänä tekijänä 1950-luvun kappaleita soittavan Sha Na Na -komedia/nostalgiabändin show ssa Daltonissa (jossa järjestäjät luulivat varanneensa esiintyjäksi jonkun Rick Springsteen -nimisen) 3 ja Columbuksessa. Sitten he ajoivat takaisin Jerseyn rannikolle odottaakseen viisi päivää ennen Bruce Springsteenin debyyttilevyn Greetings from Asbury Park virallista julkaisemista tammikuun 5. päivänä Madman drummer bummers, and Indians in the summer, with a teenaged diplomat / In the dumps with the mumps as the adolescent pumps his way into his hat. Näin puhui Clive Davis. Istuen työpöytänsä takana. Katsoen suoraan videokameran tummaan silmään kameran nauhoittaessa hänen puhettaan esitettäväksi myöhemmin radioasemien ohjelmapäälliköiden, alueellisten levynjakelijoiden ja le 3 Järjestäjät ilmeisesti sekoittivat Brucen Rick Springfield -nimiseen australialaiseen musiikintekijään, jonka ensimmäinen hitti Speak to the Sky oli juuri julkaistu. 24

24 vykauppojen omistajien työhuoneissa eri puolilla Yhdysvaltoja. Halusin varmistaa, että ihmiset tajusivat, miten ainutlaatuista Brucen lyriikka on, sanoo Davis. Ja sanat todellakin kuulostivat hyvin erikoislaatuisilta, kun ne lausui 40-vuotias levy-yhtiön toimitusjohtaja paitahihasillaan ja solmio kaulassa. Esitys ei ehkä ollut aivan Broadway -tasoa, sanoo silloinen markkinointipäällikkö Al Teller. Merkittävää oli kuitenkin se, että Davis oli käyttänyt runsaasti aikaa ja vaivaa saattaakseen musiikkimaailman tietoon, miten suuresti hän uskoi juuri tähän tiettyyn artistiin. Cliven tuella oli suuri paino, Teller sanoo. Jokainen osasto sai häneltä omin käsin kirjoitetun muistutuksen [Brucesta]. Hän oli vahvasti mukana kaikissa eri vaiheissa levyn julkaisussa ja markkinoinnissa. Yhtiössä, joka rakentui kunkin omalle kiinnostukselle ja henkilökohtaiselle lojaalisuudelle, toimitusjohtajan sanomisilla oli ku i tenkin rajallinen vaikutus. Erityisesti, kun kyse oli ruokkoamattomasta, tuntemattomasta tekijästä, jonka laulut eivät muistuttaneen mitään senaikaista hittiä. En sanoisi, että Greetingsistä oltiin 25

25 mitenkään ylitsevuotavan innostuneita, sanoo Ron McCarrell, tuolloin 22-vuotias Columbian collegeihin suunnatun pr-toiminnan johtaja. McCarrellin ei ollut tarpeen kuulla Springsteeniä ylistävää markkinointipuhetta, sillä hän oli jo nähnyt yhden esiintymisen Kenny s Castawaysissa. Tuo esitys erillisine akustisine ja sähköisine setteineen vaikutti McCarrellista hajanaiselta; sellaisen artistin työltä, joka yritti yhä hahmottaa, mikä toimi ja mikä ei. Miksi esitys siis silti tarttui häntä takinrinnuksista ja naulasi hänet tuolinsa selkänojaan? McCarrell ravistaa päätään. Siinä oli jotain erityislaatuista hän ei ollut löytänyt sitä vielä, emmekä olleet mekään. Mutta se oli olemassa. John Hammondin, Clive Davisin ja CBS:n Black Rock -rakennuksessa kuudennella avenuella sijaitsevan Columbia-levy-yhtiön pienen mutta kasvavan uskovien joukon tavoin McCarrell oli lujasti päättänyt tehdä kaiken voitavansa, jotta Bruce Springsteenistä tulisi tähti. Paul Rappaport kertoo: Muistan hyppineeni ylös ja alas sohvalla ja kerjänneeni rahaa suoriin radiolähetyksiin huutaen: Me olemme 26

26 tekemässä rock n rollin historiaa! Kyse oli todellakin eräänlaisesta veljeskunnasta. Meillä kaikilla oli sama päämäärä. Davisin käskystä alueelliset myyntiedustajat kiersivät radioasemia ja levykauppoja ja näyttivät Davisin videonauhaa kannettavilta Fairchild-videolaitteiltaan sekä hukuttivat paikat myyntiesitteisiin ja mainosjulisteisiin. Radiomainokset alkoivat pyöriä suurimmilla radioasemilla heti uuden vuoden jälkeen: Bruce Springsteen pakkaa yhteen lauluunsa enemmän kuvia kuin useimmat taiteilijat koko albumiinsa! Kun levyt viimein tammikuun 5. päivän aamuna otettiin esiin pakkauslaatikoistaan, yleisön mielenkiinto oli kasvanut no, ei kovin suureksi. Kiinnostus oli kuitenkin lisääntynyt selvästi Springsteenin tukiseuduilla Richmondissa, Asbury Parkissa ja erityisesti Freeholdissa, jossa Victor Wasylczenko muunsi levykauppansa ikkunat, esittelyhyllyt ja lähes koko seinäpinnan Greetings-levyn kansien, mainosjulisteiden ja -valokuvien näyttelytilaksi. Liikkeessä näytti siltä kuin olisin myynyt ainoastaan Brucen le 27

27 vyä, hän kertoo. Tavoitteenani oli saada jokainen liikkeeseen astuva ostamaan se levy. Tulos ei kuitenkaan ollut niin hyvä kuin levykaupan omistaja toivoi. Ensimmäisenä päivänä myin enemmän Partridge Familyn kuin Brucen levyjä. Partridgen myyntiluvut olivat ennätysmäiset Brucen kotikaupungissa sinä päivänä, kun hänen ensimmäinen levynsä julkaistiin. Eikä se ehkä ollut yllättävää. The Partridge Family Notebook -levyllä oli ilmestyessään suositun viikoittaisen televisiosarjan tuki kun taas Greetings kuulosti yhtä omituiselta kuin miltä levyn takakannen sahalaitakehysten reunustama partainen henkilö näytti. Satunnaiset levyjen selailijat epäilemättä olettivat törmänneensä yhteen monista surusilmäisistä trubaduureista, jotka yrittivät seurata Dylanin tähtipölyn silaamia saappaanjälkiä. Ne, jotka laskivat levysoittimen neulan Greetingsin laidalle, saivat havaita kohdanneensa jotain aivan muuta: kokoelman mutkittelevia, runsassanaisia lauluja, joiden toisistaan eroavia tyylejä, soundeja ja tuotantoarvoja yhdisti ääni, 28

28 joka kuulosti yhtä elämän kuluttamalta kuin valmiilta ottamaan siitä selkävoiton. Blinded by the Light lähtee liikkeelle nopealla pyrähdyksellä pitkin kitaran kaulaa ja kaartaa sitten vauhdilla helisevien kitaroiden, bassosurinan ja kevyiden rumpufillien pyörremyrskyyn, joka törmää räikyvään saksofoniin ja tyyntyy sitten myötäilemään ensimmäistä säkeistöä. Siinä Bruce päästää ilmoille ryöpyn muistoja, havaintoja ja kuvitelmia, jotka muodostavat ensimmäisen tarinan hänen myöhemmin vääristyneiksi omaelämäkerroiksi kutsumastaan sarjasta. Ja tässä laulussa on kaikki. Kurittomat rumpalit, pikkuliigan baseball-pelit, himokkaat teini-ikäiset pojat, lujaa kiitävät hot rodit, rappeutuvat huvipuistot, pahansuovat paikallisviranomaiset ja rasvaa tihkuvat corn dogit sään raiskaamilla rantakaduilla. Erona on kuitenkin se, että tässä näyssä kaikki tapahtuu ylimaallisessa hehkussa: kaikki pinkovat kilpaa päästäkseen jonnekin muualle, kaikki etsivät jotain isompaa, vaikka sitten vain välähdystä minkä tahansa äärettömän sydämeen. 29

29 Rönsyilevä tarinankerronta palaa hyljeksityn lukiolaisen muistoista kertovassa Growin Upissa ja kääntyy sitten nykyisyyteen Does This Bus Stop at 82nd Street? -kappaleen kaupunkifantasiassa. Siinä newjerseyläinen juntti ällistelee räikeänväristen mainosvalojen kiepuntaa, strippiklubikylttejä ja jalkakäytävällä kirnuavaa kirjavaa väkijoukkoa, kunnes näkee jotain yhtä ohikiitävää kuin kaunistakin: nainen heittää kukan, mies sieppaa sen kiinni ja heidän välilleen syntyvä yhteys pyyhkäisee syrjään musiikin ja kaiken muun. Akustinen laulukaksikko Mary Queen of Arkansas ja The Angel sisältää omat hätkähdyttävät kuvansa. The Angelin tunnelmasta vastaavat kimmeltävä piano ja akustinen basso (jota soittaa studiomuusikko Richard Davis). Taaksepäin katsoen molemmissa lauluissa mielenkiintoisinta ovat kuitenkin viitteet, joita ne tarjoavat Brucen orastavasta kirjailijannäkemyksestä. The Angelissa tuttua on edessä avautuvan tien ja sen varjoissa lymyävien vaarojen houkutus, Mary taas hahmottelee toistaiseksi vielä uneksimattoman Born to Runin ytimessä 30

30 olevan näyn: jatkuvan kaipauksen päästä jonnekin muualle. Laulu päättyy: But I know a place where we can go, Mary, where I can get a good job and start all over again clean. Pimeys nousee. Se on aistittavissa sielukkaan apokalyptisessa sotaballadissa Lost in the Flood ja jyristää metrovaunun lailla It s Hard to Be a Saint in the Cityn jokaisen säkeen alla. Sen makea, pilaantunut tuoksu tuntuu myös laulussa For You, huumaantuneen rakastajan ristiriitaisissa jäähyväisissä eloisalle mutta emotionaalisesti rikkinäiselle tyttöystävälle, joka on kenties juuri saavuttanut omat itsetuhoiset tavoitteensa. For You on yksi albumin parhaista raidoista kenties jopa paras. Tai se olisi, jos sitä ei seuraisi Spirit in the Night, satukirjamainen versio Greasy Lakelle tehdystä ajomatkasta. Siinä keskiöinen rakkaustarina esitetään eräänlaisena Kesäyön unelmana, jossa tapahtumille antavat siunauksensa oksistossa kiepahtelevat taikahenget. Bruce oli tuntenut tuona iltana ilmassa taikaa. Ei kenties ole sattuma, että kappaleen mu 31

31 siikillisen olemuksen määrittää Clemonsin saksofoni. Näkymässä voi vilaukselta nähdä myös hänen maagis-realistisen hahmonsa ja kuulla kaikuja siitä taivaita ravisuttelevasta myrskystä, joka Clemonsin kertoman mukaan edelsi hänen saapumistaan musiikkiveljensä syleilyyn. Tämä saa kuulijan entistäänkin turhautuneemmin miettimään sitä, miten vähän bändin läsnäolo tuntuu Greetings-levyllä, silloinkin kun muusikot ovat keskeisessä osassa biisien sovituksissa. Appel ja Cretecos, joiden toinen korva oli kohdistettu Hammondin kuistijammailu-mieltymyksiin ja toinen Cat Stevensin supersuosittuihin levyihin, käyttävät kitaroita ja kosketinsoittimia musiikillisena perustana, joka on pikemminkin aistittavissa kuin kuultavissa. Lopezin rumputyöskentely (omien soittimien sijasta studion perusvarusteilla) on miksattu korostamaan matalaa päätä (pelkkää tomia, bassorumpua eikä lainkaan virveliä), ja jopa Brucen kitara, joka lavalla kohosi korkeuksiin ja kirkui, on vain kalpea varjo live-esityksistä. Mutta tämä kenties johtui yhtä paljon Brucen musiikilli 32

32 sista mieltymyksistä kuin muustakin. Musiikki, jota olin kirjoittanut itsekseni oli yksilöllisempää kuin materiaali, jota olin työstänyt bändieni kanssa, hän kirjoitti Greetings-esseessä vuonna 2001 julkaistussa sanoitusten käsikirjassa nimeltä Songs. Sooloartistin riippumattomuus oli minulle tärkeää. Bruce oli nyt romanttisessa suhteessa, joka tuntui oikeammalta ja tarpeellisemmalta kuin mikään hänen aiemmista kiintymyksistään, ja hän päätti ylittää kaksi emotionaalista kynnystä samalla kertaa: laittaa nimensä asunnon vuokrasopimukseen ja pyytää Diane Lozitoa muuttamaan luokseen. Diane hyväksyi tarjouksen välittömästi. Bruce kuitenkin vaati ritarillisesti, että hän saisi ensin tilaisuuden tavata Dianen molemmat vanhemmat ja pyytää heiltä luvan. Pariskunta aloitti strategisesti Dianen Rita-äidistä. Bruce tuli päivälliselle, ja äiti ihastui häneen. Äidin mielestä hän oli viehättävä, Lozito sanoo. Rita Lozito oli todellakin ihastunut mutta ei silti ollut aivan vakuuttunut, että Bruce edusti hänen 33