Romaani. Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Transkriptio

1 Ilmainen lukunäyte

2 Romaani Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

3 Jos joku olisi sanonut, että minä vielä joskus rakastuisin, olisin varmasti alkanut nauraa. Heti perään, nolostuneena naurustani, olisin nostanut käden suun eteen ja mutissut sormieni välistä, että jos niin onnettomasti kävisi, menisin lääkäriin ja pyytäisin lääkityksen ennen kuin oireet pahenisivat. Että joku rakastuisi minuun, ei kukaan olisi ikinä alkanut edes arvailemaan. Minä kun en ole niitä naisia, joihin rakastutaan. Ja siitä huolimatta niin tapahtui. Rakkaudesta on sanottu kaikenlaista, vain sodasta yhtä paljon. Suurimmaksi osaksi rakkaudesta puhutaan sellaisin sanoin, jotka eivät kerro mitään siitä, mitä mi 3

4 nulle tapahtui. Ne ovat vääriä sanoja, liian suuria sanoja, liian imeliä, liian kiillotettuja ja liian mahtipontisia. Ja liian mitättömiä, nahistuneita pikkusanoja, jotka maalaavat rakkauden kuin alennusmyyntilapun muodista menneen leningin niskassa. Me tapasimme asuntonäytössä. Menin sinne kadulla olevan kyltin johdattamana, sattumalta. Oli kylmä talvipäivä, ja pakkasilma koski keuhkoihini. Olin kävellyt vajaan tunnin, kun näin kyltin. En etsinyt asuntoa, mutta olen kyllä aina pitänyt Port Arthu rin puutaloalueesta, eriväristen pitkien rakennusten muodostelmista, korkeista aidoista, metalliporteista, viehättävistä sisäpihoista talojen sylissä. Menneen maailman tunnusta. Taloyhtiön nimi komeili pitkän talon päädyssä. Sata vuotta aiemmin alue oli työläisten asuinaluetta, asunnot pieniä hellahuoneita ja pihat täynnä lapsia. Nyt talot on remontoitu ja kylmät kellari- ja vinttitilat muutettu asuttaviksi. Monet 4

5 olivat ostaneet kaksi tai kolmekin vierekkäistä hellahuonetta ja saaneet näin aikaiseksi viihtyisiä ja avaria perheasuntoja. Minä en etsi nyt sellaista. Olen vasta kolme ja puoli vuotta sitten muuttanut viiden huoneen ja keittiön omakotitalosta pieneen kaksioon. En ollut ostamassa asuntoa, enkä ole koskaan pitänyt siitä, että jouduin olemaan itselleni vieraiden ihmisten pienissä tiloissa. Ja inhoan niitä kenkien päälle laitettavia sinisiä suihkumyssyjäkin. Mutta siitä huolimatta astelin näyttöön Rauhankatu 22:ssa. Minun oli päästävä vessaan, eikä lähistöllä ollut auki ainuttakaan kahvilaa. Kivijalkaleipomokin oli auki vain arkisin. Talon numero oli hakattu rautaista porttia kannattelevaan kivipaateen. Porttiin oli kiinnitetty tuuheat punavalkoisin rusetein koristellut havukranssit. Kun astuin portista sisään, tuntui kuin olisin livahtanut satukirjan sivujen väliin. Lumikuorrutuksen keskellä olevat, kynttilöin koristellut katajat, asuntoihin vievät kiviportaat, pienet katokset ovien edessä ja keskellä pihaa nököttävä kuusikulmainen 5

6 kaivorakennus, ruutuikkunat ja ikkunalaudoilla olevat kynttilät, lumilinnassa leikkivät punaposkiset lapset ja heidän helisevät tinapillin luritusta muistuttavat huudahduksensa läpäisivät suojaukseni. Vanhojen talojen mittakaava on ihmisen kokoinen, ne ovat kertomus ajasta, jolloin kauneus kuului niillekin, joilla ei ollut rahaa. Aidoissa, porteissa ja kiviportaissa, venytetyssä lasissa ja raskaissa puuovissa tuo mennyt aika elää edelleen. Pidän siitä, että ajan kerrokset näkyvät, ja siitä miten puutalopiha sulkee ihmisen suojaansa. Olin kävellyt oppilaitteni kanssa alueella usein, mutta nyt idylli tuntui melkein ylivoimaiselta. Se kolhaisi minua, kaikki se kauneus, viehättävässä pihapiirissä olevat merkit perheistä ja lapsista ja pariskunnista, jotka suutelivat toisiaan vielä viiden kymmenen avioliittovuoden jälkeenkin. Asuntojen numerot olivat piilossa ovikellojen kupeessa, ja kiipeilin kurkkimassa kolmella eri ovella ennen kuin löysin oikean. Lapset seurasivat touhujani, mutteivät alkaneet neuvoa minua, vaikka varmasti tiesivät mitä etsin. 6

7 Kulmahuoneiston ovesta tuli ulos asuntoon selvästi ihastunut nuori pari. He olivat vähintään puolta nuorempia kuin minä ja taatusti onnellisempia. Tajusin tytön säälivästä katseesta miltä näytin: olinhan vain pitkällä päiväkävelyllä, enkä ollut ajatellut kotoa lähtiessäni poikkeavani missään. Minulla oli ylläni pian kolmetoista vuotta vanha talvitakkini, vaaleanruskea pitkä toppa takki, auttamatta poissa muodista, mutta lämmin, ehjä ja mukava. Se peittää kylmänaran ristiselkäni eikä paina paljoakaan. Täydellinen kävelytakki siis, muttei tarkoitettu kenenkään arvioitavaksi. Vielä takkiakin pahemmat olivat toppa housuni ja talvilenkkikenkäni. Ja pipo-kaulaliinasettini. Ja itse neulomani lapaset. Muistin minut hyvästelleen naisen pienen eteiseni hämärässä peilissä. Vain pullokassit puuttuivat. Asunto oli kolmessa kerroksessa. Heti ulkoovelta lähtivät portaat sekä maan alla olevaan kellarikerrokseen että korkeaan keskikerrokseen, jossa oli sekä eteisaula, pieni vessa että avokeittiöolohuoneyhdistelmä. En tietenkään voinut mennä suoraan vessaan, vaan tervehdin asunnon 7

8 välittäjää, jonka valitettavasti olin tavannut aiemminkin: sama nainen myi talomme, kun mieheni ja minä yllätyksekseni erosimme. Asunnonvälittäjä vaikutti ilahtuneelta minut nähdessään. Helahdin punaiseksi kuin olisin jäänyt kiinni valheesta. Sain käteeni esitteen, josta kävi ilmi, että taloyhtiö Rauhala oli rakennettu vuonna 1904, asunnon pinta-ala oli 68 neliötä ja se oli remontoitu kaksituhattaluvun alussa. Esitin kiinnostunutta ja pälyilin ympärilleni ikään kuin arvioi den asunnon kuntoa ja sopivuutta minulle. Asunnonvälittäjä kehui taloyhtiötä ja pihapiiriä ja sijaintia ja mainitsi, että lähellä olevasta leipomosta saisi aina arkisin tuoreet sämpylät jo kello seitsemän. Panin merkille meksikolaistyylisen kivijäljitelmäseinän kulmassa olevan takan takana, ranskalaistyylisen keittiön liian suurine liesikupuineen ja tummaksi petsatun hirsiseinän välissä olevan pellavaeristeen. Pidin hirsiseinästä. Kaunis, sanoin välittäjälle, ja hän alkoi innostuneena selittää, kuinka juuri tällaiset pienet yksityiskohdat antavat asunnolle luonnetta. Toivoin, etten 8

9 olisi sanonut mitään, ja pakenin yläkertaan. Oloni alkoi jo olla aika tukala, mutta päätin käydä katsomassa vielä vintinkin ennen kuin kysyisin, saisiko vessaa käyttää. Portaat olivat tavattoman jyrkät ja taisin ajatella, että unissa kävelijät taittaisivat niissä helposti niskansa. Kummallista, millaisia ajatuksia ihmisen päähän eksyy. Hän seisoi portaiden yläpäässä. Odotti kohteliaasti, että pääsisin ylös, sillä paitsi jyrkät, portaat olivat myös kapeat. Me emme olisi mahtuneet ohittamaan toisiamme, emme mitenkään. Minä sanoin kai jotakin, en ole ihan varma, taisin pyytää anteeksi hitauttani, tai heittää jotakin väistövelvollisuudesta tai yksisuuntaisesta tiestä. Missään tapauksessa en mitenkään voinut herättää hänen kiinnostustaan. Siitä huolimatta hän katsoi minua pitkään. Pitempään kuin kukaan pitkään aikaan. Hänen silmänsä eivät kääntyneet pois, hän ei alkanut vitsailla eikä esitelmöidä, hän vain katsoi minua ja odotti että pääsen ylös asti. Viisi vuoren korkuista porrasta, hiukset, jotka olivat liimaantuneet 9

10 kasvoihini, katse, joka sulatti reaktorin kuoren ja paljasti sydämen. Minä yritin olla puuskuttamatta ja hän hymyili, ei säälivästi eikä huvittuneesti, vaan niin kuin hymyillään jollekin, jonka tuloa on odotettu. Hän ei väistänyt, vaan seisoi porrastasanteella, ja kun minä pääsin ylös, me olimme tasanteella, sillä vajaan neliön kokoisella tanssilattialla vastakkain, samassa sähkömagneettisessa kentässä. Eikä hän kääntynyt pois, ei kiirehtinyt alakertaan, ei rynninyt portaisiin, vaan seisoi vain siinä, enkä minä voinut olla katsomatta häntä. En alkanut selittää mitään, en pyydellyt anteeksi enkä poistunut paikalta. Yllätyksekseni minä pysyin siinä. Hengitys ei tasaantunut, eikä se johtunut portaista eikä kävelylenkistä. Luin hänen kasvojaan, luin leukaperät ja korvat, nenän ja ihoon kaivertuneet uurteet. Me olimme aivan lähekkäin, hänen hengityksensä tuntui kasvoillani, minttupastillin tuoksuinen lämmin tuuli. Tiesin, kuinka repaleina olin lenkkivaatteitteni ja vuosien parkitseman nahkani alla. Markkinaarvoni oli olematon, enkä millään saanut päästä 10

11 ni pois entisen mieheni ääntä, hänen arvioitaan minusta naisena ja ihmisenä, hänen hapanta kylmyyttään. Olin vaiti sillä pelkäsin, että jos avaan suuni, edessäni oleva mies katoaa. Aviomieheni messusi yhä minkä kerkesi. Hän kertoi, ettei minuun kannattanut laittaa rahojaan, sillä en ollut voittajahevonen, mutta tanssilattian mies vaiensi hänet, työnsi hänet kuvasta ulos. Vain me kaksi jäimme siihen, mies ja minä, eikä mies ollut hiljaa siksi, ettei hänellä olisi ollut mitään sanottavaa. Minä tiesin näin epävarmaksi ihmiseksi merkillisen varmasti sen, että hän oli vaiti kuullakseen minun sydämeni lyönnit, sukeltaakseen minun ajatusteni virtaan. Seisoessani siinä, hänen lähellään, näin avoimen oven, hänen yksityisen maisemansa, toisenlaisen kuin omani. Tunnistin käsittämättömän selvän haluni astua kynnykselle ja livahtaa ovesta sisään. Onpa kuuma, livahti suustani, kuuma. Hän nyökkäsi. Lämpö nousee ylöspäin. Siinä kaikki. Sellaisen keskustelun me kaksi ensimmäistä kertaa kohdatessamme kävimme, sitten puheenaiheet loppuivat. Minä liikahdin ensiksi. Yritin 11

12 hänen ohitseen. En mahtunut häntä koskettamatta. Vintillä oli vain yksi huone. Makuuhuone. Metsänvihreä tapetti päätyseinällä kauniin, vanhan parisängyn takana. Katto ikkuna ja kapea rivi tuuletusikkunoita lattianrajassa. Jykevät hirsiparrut oli jätetty esille, ja lautalattia oli varmasti alkuperäinen vintin lattia. Huoneessa oli vain yksi huonekalu, parivuode. Ja me kumpikin näimme sen. 12

13 Ihmisessä kauneinta on hänen tapansa kuunnella, siihen tulokseen minä olen tullut avioeroni jälkeen. Kuuntelemisen hetkellä ihminen ei esitä mitään, vaan paljastuu sellaisena kuin on. Kaikki ulkoinen on vain savea, jota aika, perimä ja koettelemukset muovaavat. Hiukset harvenevat, rypyt syvenevät, vatsa kasvaa, iho muuttuu metrokartastoksi. Jos rakastuu ulkonäköön niin voi sitä päivää kun olemus uurtuu ja rapistuu. Ja jos toisen luonne taas on se, joka viehättää, niin eikö jokaisen ihmisen luonteessa ole vähän kaikenlaisia piirteitä, jotka elämä sitten kiskoo esiin? Eikö luonne ole yhdeksänkymmentäprosenttisesti esiintymis taitoa ja vain pieneltä osaltaan ihmistä itseään? Siksi vain silloin, kun kuuntelemme 13

14 toista, olemme puhtaimmillaan ihmisinä, ilman puheen koristekuvioita, ilman opittuja tapoja. Kuuntelemisen taito on harvinainen ja käy aina vain harvinaisemmaksi. Ihminen on niin täynnä omia asioitaan, niin täynnä oman elämänsä maanjäristyksiä ja mutavyöryjä, etteivät toisen kuulumiset ehdi koskettaa. Siksi vain ne, jotka kuuntelevat, voivat ymmärtää. Kuunteleminen on sydämen avaamista toiselle. On ihmisiä, jotka vakuuttavat kuuntelevansa, ja niin sinä voit purkaa sydämesi osiin, kunnes käsität, että toinen juoksee jossakin kaukana, omilla teillään, ja rusentaa sydäntäsi kourassaan. Hänen korvansa sijaitsevat molemmin puolin päätä kuten useimmilla ihmisrotuun kuuluvilla, mutta ne ovat siinä vain siksi, että silmälasit pysyisivät päässä. Kuuntelemisen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Minä olen keskustelija, en ehkä hyvä siinäkään, mutta silti se on ainoa lahjakkuuden lajini. Haluan puida jonkun kanssa paitsi päivän asiat ja maailman tilan myös luetut kirjat ja lehtiartikkelit, nautitut ateriat ja kävelyreitit. Haluan 14

15 puhua Rooman kukkuloista, Taivaallisen kuningattaren tutkintavankilasta ja siitä, miten Pyhä Cecilia makaa basilikassaan pää alaspäin, valkoiseen marmoriin valettuna, täsmälleen samassa asennossa kuin silloin, kun hänet löydettiin kadulta kirveen iskuihin kuolleena. Minä haluan puhua aamulla herätessä ja illalla ennen unta ja illan suussa ruokapöydässä. Haluan puhua siitä, miltä puiden ääni kuulostaa, ja miten koira kallistelee päätään, ja siitä mitä ajattelin, kun kuulin radiosta laulun, jota äitini aina lauloi. Ja senkin minä tahdon jollekin kertoa, miltä paidan kangas tuntuu iholla. Ilman keskusteluja minä jään itseni sisälle, minä tarvitsen jonkun jonka kanssa puhua. Jonkun joka kysyy ja jää odottamaan, kun etsin vastausta. Hän osaa kuunnella, eikä siinä kaikki: hän osaa kuunnella minua. Se kävi selväksi heti ensitapaamisella. Hän kuuntelee sitäkin, mikä ei suostu suusta ulos. Minulla oli aina vain tukalammaksi käyvä vessahätä, mutta en kehdannut kysyä, voisiko vessaa käyttää. Hän kysyi. Kuulin kuinka hän kes 15

16 kusteli välittäjän kanssa siitä, milloin yläkerran kylpyhuone on remontoitu, ja onko vesivahinko tapahtunut tämän nykyisen asunnonomistajan aikana vaiko jo aiemmin. Ja vessa, hän sanoi, voiko sitä käyttää? Hänen jälkeensä minäkin kehtasin. Hymyilin, pyytelin anteeksi ja päästin suustani jotakin siihen suuntaan kuin että täytyypä testata tätä talon tärkeintä paikkaa. Asunnonvälittäjä sanoi ilman muuta, ilman muuta, mutta vaikutti siltä, ettei oikeasti tarkoittanut. Minua on aina kummastuttanut se, mikseivät rakentajat ja remontoijat ajattele sitä, että vessoissa pitäisi olla kunnon ääni eristys. Pienissä asunnoissa vessa on yleensä kaiken keskellä, olohuoneen tai vaikka keittiön vieressä. On kiusallista istua ruoka pöydässä tai seurustella vieraiden kanssa, jos vessasta kuuluu lorinaa tai plumpsahduksia. Eikä minun kaltaiseni ihminen saa mitään tehtyäkään, jos on pieninkin epäilys siitä, että kaikki kuuluu seinien läpi. Siksi laitan aina vesihanan auki ennen kuin teen mitään muuta. Niin tein nytkin. 16

17 Kun olin valmis, huomasin miehen odottelevan minua. Lähdetäänkö, hän kysyi, ja välittäjä katsoi meitä ja henkäisi, ettei ollut tajunnut että me olemme, että te olette, hän hymyili, että te olette samaa porukkaa, pariskunta. Emme me olekaan, meidän olisi tietenkin pitänyt sanoa, tai ainakin minun, mutta en kyennyt. Me vain kiittelimme välittäjää, vuolaasti, innostuneesti, tarpeettoman innostuneesti. Sanoimme palaavamme asiaan ja lähdimme ulos. Tule kulta, mies sanoi ja avasi oven. Nauru pyrki ulos sisältäni, mutta sisälle se jäi, sillä se pökerryttävä ihastumisen tunne, se mikä tekee ihmisen hyytelöksi, täyttää ruumiin kuumilla lähteillä, vie jalat alta ja saa silmät säihkymään, se tunne torppaa naurun. Tule kulta, minulle sanottiin. Tuo pieni tavanomainen lause. Jota minulle ei sanottu juuri koskaan monikymmenvuotisen avioliittoni aikana. 17