Valvomisen sunnuntai Matteus 24: 36-44

Transkriptio

1 Valvomisen sunnuntai Saarnaaja: Mauri Vihko Sunnuntain aihe kirkkovuodessa: Valvokaa Saarnan perustana oleva raamatunteksti: Matteus 24: "Mutta sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä. Niin kuin kävi Nooan päivinä, niin on käyvä silloinkin, kun Ihmisen Poika tulee. Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään. Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään. "Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee. Ymmärrättehän, että jos talon isäntä tietäisi, mihin aikaan yöstä varas tulee, hän valvoisi eikä antaisi murtautua taloonsa. Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista. Saarna Sanon tähän alkuun kolme maantieteellistä sanaa. Ne ovat Siinai, Beirut ja Pariisi. Näitä paikkoja yhdistää se, että viimeisen kahden viikon aikana niissä on tapahtunut järkyttävä terroristihyökkäys. Siinailla mitä ilmeisimmin terroristien pommi pudotti venäläisen matkustajakoneen, Beirutissa pommi surmasi lähes 50 ja toissa iltana toistasataa ihmistä kuoli ja yli 200 loukkaantui Pariisissa. Masentavia uutisia, joille ei vaikuta olevan loppua. Meitä ahdistaa. Mitä tästä kaikesta seuraa? Mihin olemme menossa? Kaiken tämän hämmennyksen keskellä te kaikki olette tänä aamuna päättäneet mennä kirkkoon. Täällä sitten minä luen teille äskeisen evankeliumitekstin, joka ei millään tavoin tunnu lievittävän ahdistustamme. Päinvastoin se lisää vain painetta, kun Jeesuksen sanat vaikuttavat olevan täynnä ahdistusta ja pelkoa nekin. Puheessa pohditaan ns. viimeisiä tapahtumia ja kerrotaan valinnasta, jossa jotkut otetaan ja toiset jätetään. Mistä tässä evankeliumitekstissä on kysymys? Onko sillä mitään annettavaa siihen ahdistukseen, jota tänään koemme, kun maailma ympärillämme hukkuu epätoivoiseen väkivaltaan? Lähestyn kysymystä kolmesta näkökulmasta. Ensin tarkastelen tekstiä sen omassa ajassaan. Sen jälkeen pyrin avaamaan sen viestiä meidän ajallemme. Kolmanneksi pohdin, mitä annettavaa tuon tekstin tulkinnalla voisi olla ajankohtaiseen, mieliämme ahdistavaan terrorismin todellisuuteen liittyen. Päivän evankeliumi on osa Jeesuksen pitkää puhetta, jossa tämä kuvaa ns. viimeisiä tapahtumia. Eri tavoin hän kertoo siitä, kuinka tämä aika ja maailma, jonka me tunnemme, on tulossa tiensä päähän. Aivan lähitulevaisuudessa tapahtuu mullistava muutos, jossa luodaan uudet taivaat ja uusi maa. Tähän murrokseen liittyy sitten myös tuomio, jossa jotkut näyttäisivät selviävän toiset tuhoutuvan. Ankaraa puhetta ja vaikeasti ymmärrettävää. Mistä tässä on kysymys?

2 Kun tarkastelemme Uutta testamenttia kokonaisuutena, joudumme toteamaan, että tämä uskomme pyhä kirja on itsessään jännitteinen suhteessa ajatukseen tuomiosta ja ns. maailmanlopusta. On ilmeistä, että Jeesus puhuessaan uskoi itsekin hyvin pikaiseen loppuun. Hän näyttää olleen vakuuttunut siitä, että hyvin pian tapahtuu tuo ennustettu ajan murros. Tämä pikaisen lopun odotus siirtyi myös Jeesuksen seuraajille. Se oli myös keskeinen motiivi ja voimanlähde alkuseurakunnassa kirkon elämän ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tuo odotus on läsnä myös päivän kirjetekstissä ensimmäisessä tessalonikalaiskirjeessä, yhdessä Uuden testamentin vanhimmista teksteistä. Siinä Paavali rohkaisee tessalonikalaisia perustellen rohkaisuaan nimeen omaan sillä, että Herran, siis Jeesuksen Kristuksen toinen tuleminen on jo aivan lähellä. Odotusta ei enää olisi kauan. Tuon tessalonikalaiskirjeen sisarkirje, toinen tessalonikalaiskirje, puolestaan sitten joutuu perustelemaan kuulijoilleen, missä Herra viipyy. Näin jo Uudessa testamentissa on läsnä pettymys siihen, että loppu ei tullutkaan. Kun tänään vietämme valvomisen sunnuntaita vuonna 2015 jkr., niin käsitämme, että alkukirkossa ymmärrettiin jotain ratkaisevasti väärin. Päivän evankeliumissa Jeesus myös arvostelee Nooan aikaisia ihmisiä siitä, että nämä vain keskittyivät syömiseen, juomiseen sekä lastensa tulevaisuuden rakentamiseen. Siis tavalliseen arkiseen elämään. Mitä pahaa siinä on? Eikö tavallinen arkinen elämä, jossa huolehdimme ruuastamme ja juomastamme sekä lastemme tulevaisuudesta, eikö tuo elämä, kun sitä vastuullisesti harjoitetaan, eikö se ole hyvää elämää? Seikka, jonka myös huomaan itseäni tuossa päivän evankeliumissa vaivaavan, on puhe valinnasta. Viitaten Nooan aikaiseen yllättävään vedenpaisumukseen Jeesus puhuu tulevasta maailmanlopusta sanoen: Samoin käy, kun Ihmisen Poika tulee. Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään. Kaksi naista on jauhamassa viljaa: toinen otetaan, toinen jätetään. Sitten Jeesus vielä jatkaa ja sanoo: Olkaa siis tekin valmiit, sillä Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista. Huomaan syvästi vierastavani tätä puhetta, koska minulle tulee siitä olo, että minua pelotellaan. Voiko uskoni motiivi olla pelko? Uskonko sen vuoksi, että haluan varmistaa, että juuri minä olen niiden joukossa, jotka pääsevät mukaan, kun loppu tulee? Ja miksi minun pitäisi päästä tuohon joukkoon miksi joku toinen ei pääsisi? Edellä olen yrittänyt kuvata niitä ajatuksia, jotka meidän, tämän ajan ihmisten mieleen nousevat, kun kuuntelemme noita Jeesuksen sanoja päivän evankeliumissa. Totta on, että aikaa on kulunut vuotta eikä Herraa ole kuulunut. Totta on, että me vierastamme pelkoa maailmankatsomuksen motivaatiovoimana. Totta on, että kirkon julistama lähimmäisen rakkaus arvostaa juuri sitkeää sitoutumista tavalliseen arkiseen elämään. Nämä tosiseikat eivät kuitenkaan välttämättä ole koko totuus eikä kaikki viisaus ole kätketty niihin. Niiden ääneen sanominen ja hyväksyminen voivat kuitenkin auttaa meitä pääsemään eteenpäin. Se, että asiat eivät menneet kuten alkukirkossa ajateltiin, ei kuitenkaan tee tyhjäksi ajatusta viimeisistä ajoista. Itse asiassa on niin, että kirkon uskon sisältö, johon me tänäänkin uskontunnustuksessa liitymme, on kaikkinensa pitkän prosessin tulos. Vasta 300-luvulla jkr. saatiin muokatuiksi uskonlauseet, jotka yhä yhdistävät meitä, jotka tunnustamme kristillistä uskoa.

3 Kun Jeesus päivän evankeliumissa puhuu syövistä, juovista ja tyttäriään naittavista Nooan aikaisista ihmisistä, hän ei sano, että arkiset askareet ja vastuu tulevien polvien elämästä ovat sinänsä huono asia. Päinvastoin, juuri se, että Jumala Jeesuksessa tuli ihmiseksi, kertoo meille, että tämä ihmisen maan päällinen elämä on merkityksellinen. Niin merkityksellinen, että Jumala jakaa sen kanssamme syntymällä ihmiseksi. Harha, joka meitä uhkaa on, että rajaamme elämän vain tämänpuoleisuuteen. Tästä rajaamisesta sitten helposti seuraa, että tulemme väärällä tavoin riippuvaisiksi tämän elämämme asioista. Mikäli meillä on vain tämä elämä, niin meitä uhkaa vaara, jossa jokainen virhe, tappio, heikkous tai epäonnistuminen uhkaa olemassaoloamme. Kun näin on, niin nurkan takana meitä odottavat helposti turhautuminen, masentuminen ja pahimmillaan selän kääntäminen koko elämälle, kun millään ei ole enää mitään väliä. Kehotus valvomaan on meille kutsu nähdä elämämme osana suurempaa kokonaisuutta: Tässä ei olekaan kaikki. Meidän ymmärryksemme, tietomme ja aikamme ovat rajallisia. Mutta juuri tuolla rajalla meitä on vastassa Jumalan kutsu ja vakuutus: Minä olen myös rajan tuolla puolen, olen sielläkin sinun kanssasi. Entä sitten kysymys valinnasta? Mitä tarkoittaa, kun Jeesus sanoo joidenkin jäävän ja joidenkin tulevan otetuiksi täältä pois? Lähemmäksi kysymys tulee, kun kohdistamme sen itseemme: Kumpaan joukkoon minä kuulun, niihin jotka jätetään vai niihin jotka otetaan? Kysymys on kipeä ja tosi, vaikka meidän olisikin vaikea käsittää puhetta yleisestä maailmanlopusta. Henkilökohtainen loppu meitä kaikkia kuitenkin kohtaa. Kuolema on vääjäämätön kohtalomme. Emme voi ohittaa kysymystä kuoleman jälkeisestä elämästä. Onko sitä? Jos on, niin millaista se on ja liittyykö siihen tuomio? Jos liittyy, niin mikä on minun kohtaloni? Lähtökohtaisesti on niin, että ratkaisun myös mahdollisen tuomion avaimet ovat Jumalan käsissä. Hänen ratkaisunsa ihmiskuntaa kohtaan on kuitenkin ollut ja on rakkaus. Vaikka alkukirkossa erehdyttiinkin aikatauluista, niin Jeesuksen ja hänen ensimmäisten seuraajiensa julistuksen valossa on täysin selvää, että Jumalan tahto on, että jokainen ihminen saa viettää ikuisuutensa Jumalan läheisyydessä. Tämän toteutumiseksi Jumala syntyi ihmiseksi. Tämän toteutumiseksi hän kärsi puolestamme, mutta myös voitti kuoleman. Tämän toteutumiseksi hän asetti kirkon ja sille sanan ja sakramenttien viran. Näihin Jumalan tekoihin perustuu meidän toivomme. Kasteessamme meidät on otettu tämän iankaikkisuuden yhteyteen. Ehtoollisen sakramentissa meitä vahvistetaan tässä luottamuksessamme. Meidän ei tarvitse tarkkailla itseämme, me saamme katsoa Jumalaa ja hänen tekoansa, rajatonta ristin rakkautta. Entä sitten he, jotka eivät tästä rakkaudesta ole kuulleet eivätkä ole päässeet kirkon yhteyteen kasteessa? Uskon, että Jumalan rakkaus on myös heidän osansa. Meidän huolemme se on siltä osin, että Jumala on antanut meille tehtävän viedä rakkauden viesti kaikille ihmisille. Jotta kenenkään ei tarvitsisi elää tätä elämää ja kohdata kuoleman rajaa ilman turvallista tietoa siitä, että rajan takana vastassa on Jumalan syli. Viime päivien kaltaisten terrorismiuutisten äärellä on välillä vaikea luottaa tuohon rakkauden syliin. Uskon ja luottamuksen sijaan mielen täyttää epäusko ja pelko. Se on ymmärrettävää.

4 Elämää ei voi kuitenkaan rakentaa pelon varaan. Voisiko olla niin, että päivän evankeliumi antaa meille näkökulmia voittaa pelkomme ja avautua kaikesta huolimatta etsimään ratkaisuja sen sijaan, että yksilöinä ja yhteiskuntina annamme pelon voittaa ja suljemme paitsi rajamme myös sielumme? Löydän kolme näkökulmaa. Päivän evankeliumin mukaan on ensinnäkin tärkeää muistaa, että elämän perusta ei ole väkivalta ja siitä nouseva pelko. Elämän perusta on Jumalan rakkaus. Se on suurempi kuin mikään muu voima. Se on kuolemaakin suurempi. Toiseksi päivän evankeliumista nousee näkemys, että tuomio kuuluu Jumalalle. Me saamme ja meidän tulee tuomita pahat teot ja niiden tekijät. Terroristi ansaitsee rangaistuksensa. Mutta viimeisen tuomion lausuu Jumala. Ja Jumalan tuomio on rakkaus. Tämä rakkaus kuuluu myös jokaiselle pahuuteen syyllistyvälle, myös kauheimmalle terroristille. Myös hänen syntinsä Jeesus on sovittanut. Myös hänellä on oikeus se kuulla ja meillä velvollisuus se hänellekin kertoa. Kolmas näkökulma muistuttaa meitä siitä, että mistä taistelussa viime kädessä on kysymys. Pommit ja kiväärit muodostavat yhden rintaman, jolla me eurooppalaiset käymme taistelua tiedustelun ja tarvittaessa myös omien armeijoidemme aseiden avulla. On kuitenkin olemassa myös toinen rintama, rintama, jolla käydään taistelua sieluista ja sydämistä. Kuten aiemmin tässä saarnassani totesin, niin tavallisessa arkisessa, rauhaa ja tasapainoa etsivässä elämässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Kun me seuraamme kaaosta Lähi-Idässä ja Pohjois- Afrikassa, meidän on hyvä muistaa, että kyse on maista, joissa väestöpyramidi eli väestön ikärakenne on tyystin toisenlainen kuin meillä Euroopassa. Nuo maat ovat pullollaan nuoria ihmisiä, joilla ei ole näköpiirissään mahdollisuutta jokapäiväiseen arkiseen onneen ja turvaan kuten meillä on. Tätä eroa voi kuvata myös siten, että meidän ongelmamme vaikuttaisi olevan kuten edellä myös kuvasin se, että hyvinvointimme keskellä keskitymme vain tämän puoleisuuteen, kun ajattelemme, että tässä on kaikki. Mutta mihin suuntaa mielensä nuori mies, jolla ei vaikuta olevan tulevaisuuden näkymiä ja toivoa tässä elämässä? Hän etsii toivoansa jostain muualta. Hänestä tulee helposti ääri-islamistisen kiihotuksen ja propagandan uhri. Näin hänen huomionsa keskittyy vääristyneesti vain tuonpuoleisuuteen, hänet on helppo manipuloida ja niin hän sortuu terrorismiin pilkaten pommeillaan Jumalan luoman elämän pyhyyttä. Me puolestamme sorrumme tekopyhyyteen, mikäli ummistamme silmämme siltä yhteiskunnalliselta ja taloudelliselta epäoikeudenmukaisuudelta, joka on terrorismin varsinainen juuri. Terrorismi on tuomittavaa ja terrorismi on torjuttava. Mutta erityisesti on puututtava sen juuriin. Jumalan ihmisinä meidän tulee olla siinä rintamassa, joka pyrkii luomaan hyvän arjen edellytykset myös muille kuin meille eurooppalaisille. Sillä Kristuksessa ei ole Paavalia mukaillen suomalaista eikä venäläistä, syyrialaista tai irakilaista, libyalaista eikä turkkilaista. On vain Jumalan luomia ja lunastamia ihmisiä. Ystävät. On todennäköistä, että meidän elinaikanamme emme tule näkemään maailmaa, jossa hyvän elämän edellytykset on luotu kaikille. On todennäköistä, että se ei ole totta koskaan. Jeesuksen seuraajina hänen rakastaminaan ja häntä rakastavina meidät on kuitenkin kutsuttu myös toisenlaiseen rintamaan pahuutta ja terrorismia vastaan. Tästä rintamasta sanoitetaan virressä 442 seuraavasti:

5 Kaste kutsuu taisteluihin rakkauden rintamaan, Herran kanssa kärsimäänkin, kunnes viha voitetaan.