Aikakauslehti Vartija 120 vuotta

Transkriptio

1 1 Aikakauslehti Vartija 120 vuotta Kirkko myrskynsilmässä Vartija on vanhin yhtäjaksoisesti samalla nimellä ilmestynyt suomenkielinen mielipide- ja kulttuurilehti. Sen aikalaistovereita ovat mm. heränneiden Hengellinen kuukausilehti (1888) sekä nuorsuomalaisten Valvoja (1881), jonka eräänlaisena henkisenä perillisenä voidaan pitää vuodesta 1973 ilmestynyttä Kanavaa. Suomen kuvalehti on ilmestynyt sekä vuodesta 1917 eteenpäin. Vartija syntyi kirkollismielisten reaktiona 1800-luvun lopulla myrskytuulen lailla maahan saapuneisiin kirkko- ja uskontokriittisiin virtauksiin, liberalismiin ja naturalismiin sekä toisaalta vapaakirkollisiin virtauksiin. Edelliset pilkkasivat papistoa siitä että nämä olivat uskovaisia, jälkimmäiset siitä että nämä eivät olleet uskovaisia. Kritiikki yllätti housut kintuissa olevan kirkon. Kenttä oli hajallaan. Herätysliikkeet olivat luoneet omia rintamalinjojaan, yliopistoteologiassa vallitsi ns. välitysteologia sekä beckiläinen raamattuteologia, joista kumpikaan ei kyennyt aikansa aatevirtausten kanssa keskusteluun, jonka vastapuoli olisi noteerannut. Paljon toivomisen varaa oli myös papiston sivistystasossa ylipäätäänkin ja ilmeisesti myös siveellisessä kunnianhimossa. Sekavassa tilanteessa keskeiseen rooliin nousi lopulta yksityisissä pappeinkokouksissa hahmottunut ns. kirkollinen suuntaus. Liike oli lähinnä moraalinen ja opillinen ryhtiliike, jolle tärkeintä oli luterilaiseen tunnustukseen pitäytymisen ohella papiston moraalisen kelpoisuuden edistäminen sekä luottamus perinteiseen kirkkokeskeiseen yhteiskunta- ja kulttuurinäkemykseen. Varteenotettavaan keskusteluun eurooppalaisten aatevirtausten kanssa sekään ei kyennyt. Moraalin vartijana Liikkeen keskeisimpiä johtohahmoja oli Elis Bergroth ( ), josta tuli myös Vartijan ensimmäinen päätoimittaja ( ). Lehden avausnumeron pääkirjoituksessa Bergroth kiteytti lehden tavoitteiksi kristinuskoa ivaavien lehtien ja uusimpien kirjallisten tuotteiden vastustamisen sekä papiston siveellisen ryhdin kohentamisen. Uudet kirjalliset tuotteet tarkoitti käytännössä Minna Canthia, jonka Salakari -teoksen

2 2 Bergroth teilasikin heti lehden toisessa numerossa. Jo pari vuotta aiemmin Bergroth oli yksityisesti moittinut Canthin Hanna -romaania, jonka käsikirjoituksen kustannusmaailman nouseva tähti Werner Söderström lähettänyt Bergrothin luettavaksi. Tiettävästi juuri Bergrothin lausunto taivutti Söderströmin hylkäämään ajan tunnetuimman suomalaisen kirjailijan tekstin, jonka kilpaileva yhtiö otti ohjelmistoonsa lukematta. Söderström oli jonkinlainen Bergrothin opetuslapsi ja hänen luottamuksensa oppi-isää kohtaan oli tavaton. Söderström oli lupautunut myös Vartijan kustantajaksi. Parin vuoden kuluttua Söderström luopui Vartijasta. Syyt olivat kaikesta päätellen käytännölliset: kirjapainokapasiteetin rajallisuus sekä painon ja toimituksen sijaitseminen eri paikkakunnilla. Sen jälkeen Vartija oli sitten lähes sata vuotta toimittajiensa omistama omakustanne. Lehden levikki oli noin 600, jollaisena se pienin vaihteluin säilyi toiseen maailmansotaan saakka. Yksin Bergrothin avut olivat ehtymätön energia, korkea itseluottamus ja sujuva kynänkäyttö. Toivomisen varaa olisi kaiketi ollut teologisessa sivistyksessä ja varsinkin keskustelu- ja yhteistyötaidoissa. Muutamassa vuodessa Bergroth ajautui vakaviin ristiriitoihin monien kirkon ja teologisen tiedekunnan keskeisten vaikuttajien kanssa, joista useat olivat alun alkaen tukeneet häntä. Kriitikoiden leiristä löytyivät mm. O. I. Colliander, Gustaf Johansson, Herman Råbergh ja G. G. Rosenqvist darvinismia puolustavine väitöskirjoineen. Asetelma ei synnyttänyt Bergrothissa itsekritiikkiä vaan jyrkensi hänen kannanottojaan ja teki niistä entistä kaikkitietävämpiä, sittemmin myös poliittisella saralla, venäjänsuhteiden myöntyväisyyslinjan saarnamiehenä. Kun Bergroth kuoli aivokasvaimeen v. 1906, Rosenqvist toi TA:n muistokirjoituksessaan esille vastenmielisyytensä Bergrothia kohtaan kenties selvemmin kuin koskaan tämän eläessä. Muutamien sovinnaisten tunnustuksen sanojen väliin hän sijoitti pitkän kritiikin, jolla tuskin on vertailukohtaa koko suomalaisessa lehdistössä. Kärkevästä järkeväksi "Sitten kun Elis Bergroth kuoli... pidettiin kokous, jossa 'me' (s.o. Lauri Ingman ja minä) otimme Vartijan haltuumme. Sekin seuraus vapaampien tuulten puhaltamisesta. Näin lakonisesti Erkki Kaila kirjoitti päiväkirjaansa v Samalla Vartija muutti

3 3 konservatismin linnakkeesta aikansa liberaalien leiriin. Bergrothin kiihkeä moraaliohjelma muuttui pyrkimykseksi tarkastella ilmiöitä viileästi ja analyyttisesti, kaikkien ohjelmien ulkoja yläpuolelta. Samalla Vartija sai tähänastisen historiansa vaikutusvaltaisimman toimituskunnan, ainakin jos mittarina on toimittajien myöhäisempi ura. Lehteä tekivät paitsi tuleva pääministeri (Ingman) ja eduskunnan puhemies (Paavo Virkkunen), myös kaksi tulevaa arkkipiispaa (Ingman, Kaila). Toimittajien sivistys ja urahakuisuus näkyivät myös kielteisellä tavalla. Lehdessä oli asiantuntevia kirjoituksia, mutta samalla siitä puuttui sanomisen intohimoa. Etenkin kauden lopulla lehteen näytettäisiin kootun satunnaisesti käsiin ajautuneita meritoitumiskirjoituksia. Lopettaessaan Ingman totesikin, ettei toimituksella loppuvuosina ollut enää ollut sitä aikaa ja energiaa, jota lehden tekeminen olisi vaatinut. Kauden voimakkaimmat kannanotot kirvoitti kansalaissota. Jopa aina viileä Ingman käytti (punaisista) ilmaisuja "roistot ja rosvot", "kavaltajain yritys", "kauhistuttava ruttotauti". Sensaatiolehtenä Nuori lupaava systemaatikko Antti J. Pietilä sai lehden lahjaksi edellisiltä omistajilta. Avauspääkirjoituksessaan v uusi päätoimittaja hehkutti vuolaasti kiitollisuuttaan ja uskollisuuttaan lahjan antajille vakuuttaen aina noudattavansa heidän linjaansa. Uskollisuutta kesti kuitenkin vain muutaman vuoden. Vuonna 1923 Pietilä erotti lehden toimituskuntaan jääneet Ingmanin, Virkkusen ja Kailan, joiden toiminnassa Pietilä näki nyt laskelmointia ja valtapyrkimyksiä, kyynisyyttä ja jopa luotaantyöntävää ulkoista pönäkkyyttä. Pietilän uusia uskollisuuden kohteita olivat mm. Sigfrid Sirenius, J. V. Kekkonen ja Onni Eerikäinen, kaikki työväenliikettä lähellä olevia. Pietilä oli itse Kokoomuksen jäsen ja kuulunut vielä v Ingmanin rinnalla työväen pyrkimysten jyrkkiin tuomitsijoihin. Selitys tuli Pietilän Synsygus -pakinassa: päinvastoin kuin laskelmoivat lauantaiseuralaiset Ingmaneineen ja Kailoineen, esimerkiksi Sirenius oli hullu haaveilija, joka ei ollut myynyt ihanteitaan etujen ja virkauran toivossa. Vaikka Pietilä sanoi olevansa monesta asiasta eri mieltä Sireniuksen kanssa, hänessä oli sitä jumalallista hulluutta jonka takia hänellä on puolellaan minun ehdoton myötätuntoni. Pietilän ansiot Vartijan lukuarvon nostajana liittyivät hänen kirkkopoliittiseen kaihtelemattomuuteensa ja henkilökohtaiseen avoimuuteensa, joka Vartijan sivulla purkautui joskus lähes vereslihaisina tilityksinä, oli kysymys sitten oman lapsen

4 4 kuolemasta, viiltävästä itsekritiikistä tai omista messiaanisista haaveista ja kunnianhimoista. Pietilä kuoli 1932 vain 54-vuotiaana. Vieraan ikeen alla Heti Pietilän kuoltua v Aapeli Saarisalo siirsi kaikessa hiljaisuudessa lehden omistukseensa kaupparekisteriin tekemällään ilmoituksella viitaten Pietilän kuolinhuoneen hämyssä kahden kesken antamaan "suulliseen testamenttiin". Kun Pietilän perikunta ei moiseen testamenttiin voinut millään uskoa, Saarisalo väitti, että juridisesti Vartija ei Pietilän aikana ollut ollut kenenkään omistuksessa, joten sen saattoi ottaa kuka tahansa, joka ensiksi ehti. Väite oli edellistäkin huterampi, koska perikunnalla oli hallussaan Ingmanin aikoinaan allekirjoittama Vartijan luovutusasiakirja, jonka mukaan Vartija oli Antti J. Pietilän omaisuutta. Pietilän kuoleman jälkeisissä tunnelmissa asiaa ei kuitenkaan julkisesti haluttu enempää riitauttaa. Näin Vartija vietti vieraassa ikeessä yhdeksän vuotta. Saarisalon kausi oli myös toimituksellisesti lehden historian ehkä oudoin: linjaton, näkemyksetön. Lehden olemassaolon takasi tänä aikana Eino Sormunen, yli tiedekuntarajojen ihailtu luennoitsija ja kulttuurianalyytikko, jonka Saarisalo sai Vartijan pakinoitsijaksi. Välillä Sormunen käytti jopa päätoimittajamaisia äänenpainoja. "Vartija pitäisi saada pois Saarisalon kaltaisen miehen käsistä", pastori Martti Lujanen kirjoitti viimein Kuopion piispaksi siirtyneelle Sormuselle, jota monet kaavailivat Vartijan uudeksi, viralliseksikin päätoimittajaksi. Saarisalon vastaisen oppositioryhmän keskeisiä jäseniä olivat Lujasen ohella Olavi Lähteenmäki, Erkki Niinivaara, Martti Simojoki ja Osmo Tiililä. Sormunen kieltäytyi katkeran sävyisesti; hän oli saanut tietää, ettei hänen kannatuksensa nuoren oppositioryhmän parissa ollut yksimielistä. "Luulen että nuorilla on liian suuri käsitys siitä, mitä he voivat saada aikaan, samoin kuin nimiensä kantavuudesta", Kuopion piispa kirjoitti ilmoittaessaan kieltäytymisestään Tiililälle. Takaisin kotiin Vuonna 1941 päätoimittajaksi löydettiin Yrjö E. Alanen, Sormusen seuraaja yliopiston dogmatiikan professorina. Oppositioryhmästä toimitukseen tulivat Erkki Niinivaara ja Olavi Lähteenmäki, Pietilän vävy ja perikunnan edustaja sekä Vartijan omistuspaperin haltija. Ohjelmakirjoituksessaan Alanen lupasi jatkaa lehden perinteisiin kuuluvaa taistelua

5 5 kaikkea sitä saastaa vastaan, mitä kansalle kulttuurin nimissä tarjotaan. Lupaus myös toteutui. Kun tappio jatkosodassa alkoi näyttää varmalta, Alanen kirjoitti: "Jumalan täytyy vielä ankarammin rankaista meitä, kun kaikenlainen jumalattomuus, erityisesti lihan räikeät synnit rehottavat valtoimenaan... Siinä suhteessa ei voi kyllin raskaana pitää kirjallisuuden ja elokuvien rikkomuksia kansaamme kohtaan." Vartijan levikki laski sodan aikana n. 300:aan, mutta lehti ilmestyi silti kutakuinkin säntillisesti. Uudistusten ajajana Vuonna 1945 Alanen siirtyi Kotimaan päätoimittajaksi ja Vartija puolestaan jäi ns. asevelipapiston käsiin. Asevelipapistoksi kutsuttiin rintamalla palvelleita teologeja, jotka olivat kokeneet sodan oloissa jonkinlaisen Enää ei eletäkään yhtenäiskulttuurin aikaa - herätyksen. Ryhmän piirissä sai alkunsa moni uusi työmuoto, kuten yhteiskunnallinen työ ja perheneuvonta. Päätoimittajaksi tuli Martti Simojoki, toimitussihteeriksi Aarne Siirala ja toimituskunnan jäseniksi Erkki Niinivaara, Armo Nokkala ja Kusti Korhonen. Vartijan kirjoituksissa julistettiin Kristuksen vallan ulottuvan myös yhteiskuntaan ja kulttuuriin eikä kirkkokaan saanut niistä eristäytyä. Ajan ilmiöiden voivottelun sijasta maallista kulttuuria pyrittiin tarkastelemaan nyt osana ihmiselle annettua tehtävää viljellä ja varjella luomakuntaa. Entistä maallisemmaksi Vartija muuttui 1952, jolloin Erkki Niinivaara ryhtyi päätoimittajaksi Simojoen siirryttyä Mikkelin piispaksi. Kirkko ei ole puolue eikä ajatussuunta, jonka pitäisi tehostaa asemaansa. Sanomaa viedessään sen on määrä vehnänjyvänä hukkua maailmanpeltoon, Niinivaara hahmotteli linjaansa ohjelmakirjoituksessaan. Bergrothin ajoista oli edetty päinvastaisiin näköaloihin. Simojoen kaudella levikki ponnahti ennätykseensä, n. 1200:aan, mistä lukema vakiintui hiljalleen lukujen n. 900:aan. Nuorisoradikalismin pyörteissä Vuonna 1960 Kari Rydman kirjoitti Ylioppilaslehdessä: "Vartija on meillä harvinaislaatuinen osoitus kirkollisesta valveutuneisuudesta... Erityisen antoisia ovat olleet nimimerkki Sociuksen [Niinivaara] pakinat 'Elämää ja ongelmia', joissa terävän kritiikin rinnalla on ollut suuri määrä hyviä ja syviä ajatuksia". Samassa numerossa Valvojaa ja Suomalaista Suomea arvioitiin hieman va-

6 6 rauksellisemmin. Niinivaaran Vartija seurasikin sittemmin innokkaasti kuohuvan 1960-luvun ilmiöitä ja avasi sivunsa monille radikaaleina tunnetuille. Lehdessä debytoivat muun muassa Pertti Hemanus, Heikki Palmu, Jarno Pennanen, Terho Pursiainen, Aku-Kimmo Ripatti, Hannu Taanila. Vuonna 1971 Niinivaara ikäänsä ja pitkään palvelukseensa vedoton jätti päätoimittajan tehtävät. Ohjakset otti Antti Alhonsaari vuoteen 1977, jolloin hän muiden tehtävien lisääntyessä jätti Vartijan väkisin. Kun muita jatkajia ei löytynyt, Niinivaara otti tehtävän vielä uudestaan. Ollako vai eikö olla? 1970-luvulla Vartija poti ankaraa energia-, työvoima- ja rahapulaa. Alhonsaaren mukaan lehti olisi varmaan lakkautettu, ellei uutta vuosikertaa olisi pitänyt aloittaa aina siksi, että edellisen vuoden laskut saataisiin maksetuksi. Levikki hupeni 750:stä alimmillaan 300:aan; paljolti myös siksi, ettei kenelläkään liiennyt aikaa periä tilausmaksuja. Vihdoin vuonna 1979 näkymät valkenivat valtion mielipidelehtituen perustamisen myötä. Niinivaara voi luovuttaa tehtävänsä Simo Knuuttilalle ja Matti Paloheimolle. Vuonna 1982 lehden julkaisijaksi perustettiin Vartija-aikakauslehden kannatusyhdistys ry. Pitkä taival yksityisomistuksessa oli päättynyt. Samana vuonna Matti Paloheimon tilalle päätoimittajaksi tuli Irja Askola. Vuonna 1985 päätoimittajiksi ryhtyivät Heikki ja Ansa Kirjavainen. Toimituksellisissa linjoissa ei Niinivaaran jälkeen tapahtunut oleellisia muutoksia. Lehti pyrki toimimaan edelleen avoimena ja kriittisenä keskustelufoorumina. Tietysti lehti on aina myös päätoimittajiensa näköinen. Knuuttilan ja Kirjavaisten myötä painottuivat filosofiaan liittyvät aiheet, Paloheimon ja Askolan myötä lehdessä vierailivat myös novellit, runot, grafiikka. Keskustelua ja tieteen popularisointia Vartijan täyttäessä sata vuotta 1988 Kirjavaiset tiedustelivat päätoimittajaksi Heikki Räisästä, joka pyysi aisaparikseen Martti Mäkisaloa. Vuonna 2000 Räisänen katsoi tutkimustehtäviensä vievän niin paljon aikaa, ettei sitä liikenisi enää tarpeeksi Vartijalle. Vuoden 2001 alussa hänen tilalleen valittiin Matti Myllykoski. Eksegetiikka oli 1980-luvulla keskustelluin teologinen oppiaine ja kohu erityisesti Räisäsen ympärillä oli jatkunut kauan saaden runsaasti palstatilaa maallisissakin lehdissä.

7 luvulla myös Myllykosken väitöskirja herätti laajaa huomiota. Luonnollisesti eksegetiikka on tänä aikana painottunut myös Vartijassa. Mutta aktiivisena pyrkimyksenä on ollut säilyttää monipuolisuus. Kirjoittajien joukossa on ollut hyvin monien eri alojen parhaita suomalaisia tuntijoita: uskontotieteen, filosofian, psykologian, kirjallisuuden, (kirkko)historian, elokuvan, kosmologian jne. Vartijan ominaispiirre moniin muihin tiedettä laaja-alaisesti popularisoiviin lehtiin on kuitenkin ollut pyrkimys niveltää tarkastelu johonkin teologiseen, maailmankatsomukselliseen tai (uskonnon)filosofiseen näkökulmaan. Vuodesta 1988 Vartija on tehnyt yhteistyötä Erkki Niinivaara -seuran kanssa, jonka kokoontumisissa pidettyjä alustuksia lehdessä on voitu julkaista eräänlaisella yksinoikeudella. Vartijan levikki on vakiintunut mielipide- ja kulttuurilehtituen perustamisen jälkeen :aan. Lehtituki mahdollistaa lehden julkaisemisen, mutta ei anna juurikaan resursseja ylimääräiseen, kuten markkinointiin tai kirjoituspalkkioihin muuten kuin erityistapauksissa. Lehteä tehdään suurelta osin talkoohengessä. Lehteä julkaisevan yhdistyksen budjetti on viime vuosina ollut n euroa, mistä karkeasti ottaen puolet tulee tilausmaksuista ja puolet OPM:n mielipide- ja kulttuurilehtitukena. Yhdistyksen jäsenistö koostuu lehden tilaajista. Taloudellista valtaa käyttää vuosikokouksessa valittu hallitus. Lehden eräänlaisena tuki- ja palauteryhmänä toimii toimitusneuvosto, johon vuoden 2008 alusta kuuluvat Arto Antturi, Jaakko Heinimäki, Olli Iso-Herttua, Aarne Laurila, Aino-Kaarina Mäkisalo, M. A. Numminen, Heikki Räisänen, Ulf Särs ja Kalevi Virtanen. Teksti: Martti Mäkisalo