13:45 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin. 11. kesäkuuta. Uskon alku. 12:48 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

Transkriptio

1 Mika Sipuran verkkopäiväkirja

2 14. kesäkuuta Isät Uusi koti on paklattu, maalattu, pesty, vahattu, kiillotettu ja puunattu. Tuppi tulehtuu ja portaiden ramppaaminen tuntuu jo reisissä, vaikka varsinainen muuttopäivä on vasta lauantaina. Tuuli estää huomiset hyönteislaskennat, joten ne täytyy siirtää sunnuntaille. Nyt jo pelottaa, millaisessa kunnossa kroppa on pyhäehtoona. Minun tuurillani synnytyksen aika tulee maanantain vastaisena yönä, kun sijaa ei ole pedattu kumpaankaan asuntoon. Katille kyllä jo toivoisi helpotusta. Huijaavat vallanpitäjät siinäkin. Raskaus todella on sairaus josta paranee synnyttämällä. Ranteen tasoittumista odotellessa kirjoitan kerrankin vakavissani vakavasta asiasta. Ihan Rakas päiväkirja -tyyliin. Lähes-isänä olemisesta. Olen selviämässä odotusajasta vähäisin tunnemyrskyin, mutta kohtalokollegoista monet tuntuvat käyvän uuvuttavaa merimiespainia itseään vastaan. Yhteisön valokiilassa ensisynnyttäjän pikku apulaisen naama on pidettävä näkkärillä, vaikka sisäinen helvetti on irti. Vanhempia on aikanaan päässyt pakoon. Tyttöystävät ja jopa vaimokin voivat joskus kadota elämästä. Nyt elämään tulee ihminen joka tulee olemaan siinä aina. Martin Beckiä ja Kurt Wallanderia katsellessa tuska vain yltyy. Yliluonnollisen hyvät miehet painavat katseensa tyttäriensä avautuessa lapsuusajan laiminlyönneistä. Jos Martin ja Kurt eivät siihen kykene, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Onko hyvää isää edes olemassa? Viekö se kersa kaiken ajan, energian ja rahat - ja haukkuu päälle? Tuore isä voi käydä rajalla - ja mennä yli. Terapeuttien varoittelut alkavat pikkuhiljaa muuntua tilastoiksi: vastasyntyneiden vanhemmat ovat alkaneet erota vauhdilla joka tyrmää. Ne jotka eivät eroa, täyttävät perheneuvojien huoneet. Ei ollutkaan kivaa. Edessä voi olla yksi 2000-luvun suurimmista ongelmista. Raukkamaiset isät jättävät tuoreen perheensä etsiäkseen vapautta. Kuohita pitäisi. Vai ovatko syyllisiä löllöiksi termiittiemoiksi muuttuneet ärjyt äidit? Tuote ei enää vastaa kuvausta joka alttarilla annettiin. Molemmat ja ei kumpikaan, väitän. En enää jaksa uskoa vain yhden ihmisen syyllisyyteen missään ihmissuhteessa. Puhdasta yhden ihmisen syyllisyyttä en niele edes niissä tapauksissa joissa toinen hakkaa ja toista hakataan. Kunnes toisin todistetaan. Miksi tämä sitten olisi 2000-luvun ongelma? Pullamussusukupolven herkkänahkaisuus ja raukkamaisuus voivat tietysti olla syynä. Ja se etteivät sotivat ja nälkiintyvät sukupolvet joutaneet miettimään näin tyhjänpäiväisiä. On kuitenkin myös vähemmän tuomitsevia selityksiä. Nyt tiedetään jo melko tarkkaan, että raskaana oleva äiti on hormoniensa vietävänä. Vapaasta tahdosta ei heidän kohdallaan kannata isommin mesota - ainakaan populaatiotasolla. Yhä enemmän tiedetään myös puolison hormonien vaikutuksista miehiin. Äitien sekoilu hyväksytään, isien sekoilulle naureskellaan - tai tuomitaan kun he menevät liian pitkälle. Huvittavaa on seurata, miten hormonien sota etenee täsmälleen evoluutiopsykologian ennustamalla tavalla. Tulevat isät näyttävät ottavan etäisyyttä tulevaan perheeseensä juuri siinä kohdin kun äidin ja lapsen ennuste alkaa näyttää hyvältä. Monet isäehdokkaat kääntyvät omiin touhuihinsa, torjuen ajatuksen tulevista ongelmista ajankäytön ja rahojen kanssa. Tulevat äidit sen sijaan kertovat sairaalloisista mustasukkaisuusaalloista. Kuinka ollakaan, juuri niillä viikoilla kun heillä on siihen evoluutiopsykologian ennusteen perusteella eniten syytä. Melko vähän syrjähyppyjä kai tässä vaiheessa tapahtuu muuten kuin ajatuksissa. Voi olla että sosiaalinen paine on nyt voimakkaampi kuin esihistoriallisessa evoluutioympäristössä. Jos kuitenkin tunnustetaan hormonien voima, voisiko olla mahdollista että pullamussusukupolvien sisäinen taistelu on aiempia sukupolvia raaempaa? Vaikka lapsi on ollut jo muutaman sadan miljoonan vuoden ajan parasta mitä yksilölle voi tapahtua, ihmisen poika ei ole ollut koskaan sellainen kaiken nielevä sieni kuin nyt. Eilisessä Hovimäessä kalpea nössykkä Hanna kammettiin viimeisillään sängystä ylös koska kartanon rouvan tuli näyttää vahvalta. Raskaus ei ollut poikkeustila - emännän töistä ei kovin montaa päivää luistettu. Tabuaiheesta ei kaiketi isommin puhuttu edes rouvain kesken. Nyt lehdet ja netti tursuavat ristiriitaista informaatiota. Ja aikaa on informaation märehtimiseen. Äitiyslomakaan ei riitä vaan sitä jatketaan sairauslomalla etukäteen ja hoitovapaalla jälkikäteen. Isiä kannustetaan isyyslomalle ja hoitovapaalle. Kun minun isäni lähti suoraan Kuusankosken keskussairaalan lapsihuoneelta soranajoon, hän oli hyvä isä joka välitti lapsestaan turvaamalla perheen talouden. Jos minä lähden Hyvinkään synnytysosastolta maastotöihin tai oppitunteja valmistelemaan, olen paskiainen joka ei välitä perheestään. Mies on nykyisin sellainen ikiliikkuja joka tuo rahaa kotiin, muttei ole koskaan poissa kotoa. En tietysti ole sieltä Hyvinkään remonttityömaalta mihinkään lähdössä, mutta tunnen silti yhteiskunnan paineen. Kolmas ihminen ei monissa perheissä ole enää vain kahden ihmisen rakkauden kohde. Hänestä on tullut Elämä itse, toteemi jolle kaikki muu alistetaan.

3 Äidit eivät ole milloinkaan olleet näin vastaanottavaisia hormoniensa käskyvallalle. Isät eivät ole milloinkaan olleet näin paljon alttiina hormonimyrskyille. Elimistömme lienee tuunattu kuuntelemaan satunnaisia, kaukaisuudesta juuri ja juuri mottimettään Yliperäsille kuuluvia hormoniviestejä. Hipihiljaa korvalehdet levällään. Nyt ne yhtäkkiä karjuvat inkubaattoriäidin ja nössöisän korvan juuressa. Onko ihme että ahistaa? Tuoreille isille voisi antaa muutaman vaihtoehtoisen neuvon: 1) Lähde vähintään kymmenen kuukauden keikalle mettätöihin tai ojankaivuuseen heti kuultuasi tulevasta isyydestä, 2) tiedosta kohtalosi ja käy oma taistelusi, tai 3) toivo että Sinulla olisi yhtä hyvää tuuri kuin minulla. Että vaahtopäiden sijaan vain pinta väreilee. 13:45 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 11. kesäkuuta Uskon alku Sähköposti on omistautunut viime päivinä yhdelle asialle - katsomuksellisesti suuntautuneiden opettajien keskustelulle jumalista. En ihan tarkkaan muista, miten tuollaiselle listalle päädyin. Joku taisi kysyä "biologian asiantuntijaksi". Naiiviuttani en aluksi ymmärtänyt että filosofit tarvitsevat luonnontieteilijää vain klovniksi, esimerkiksi luonnontieteen paradigmaa uskollisesti myötäilevästä putkiajattelusta. No, olen yrittänyt väsätä ne muutamat viestini uskollisesti Hermannin roolia pelaten, määritellystä lokerosta kuiskien. Monien muiden kanssa on kuitenkin kihonnut keskusteluja samoilta tiimoilta, joten olen päättänyt perehtyä aiheeseen syvällisemmin. Daniel Dennettin Breaking The Spell ja uudelleen hyllystä kaivettu Richard Dawkinsin God Delusion ovat työn alla. Lisäksi sain juuri ilmoituksen, että trilogian kolmas osa, Sam Harrisin The End of Faith on minulle pidossa. Vastapuolen kirjat saavat toistaiseksi odottaa, sillä en ymmärrä niiden aukkoja ylittävää logiikkaa. Luonnontieteet eivät selitä kaikkea ei riitä minulle. Se on ite tyhmä joka toista sanoo. Lapsena uskoin sokeasti tällaisia, vaan en enää. Miksi? Miksei? Häh! Yksikin perustelu? Väittävät vielä olevansa ammattifilosofeja. Uskon ja tieteen suhteeseen liittyvä filosofia on samanaikaisesti sekä säkenöivää ilotulitusta että puuduttavaa jankkia luvun puolivälin jälkeen keskusteluun ei ole saatu mitään uutta. Filosofeille tyypillinen tapa lokeroida ajattelua on lisäksi luonnontieteen pohjalta täysin vierasta. Filosofit tuntuvat valitsevan asemansa ja muokkaavan sen ympäristöä itselleen sopivaksi ympyriäisillä kivillä. Luonnontieteilijät ryntäilevät kentällä päättömästi kivien taa kurkistellen. Jälkeen jää hatara havaintojen verkko, jonka filosofit tulkitsevat kestämättömäksi ja palaavat jatulintarhaansa. Filosofisten poteroiden välimaastossa haahuilu ja lokeroihin kurkistelu on vaarallista, sillä varomaton yritetään tyrkkiä tai vetää jompaan kumpaan lähimmistä juoksuhaudoista. Lapsellisessa liennytysmielisyydessäni kompuroin kentällä ilman metallinpaljastinta, ja kutsuin Porvoon vuosinani kreationisti Pekka Reinikaisen Bi12 Evoluutio ja ekologia -kurssille pariinkin kertaan kertomaan näkemyksistään. Ensimmäinen sessio oli monelle avartava kokemus. Jännittävä loppuhuipennuskin saatiin kun innokas opiskelija penäsi Pekalta, kuka se maailman luonut älykäs suunnittelija (ID) voisi olla. Pekka kielsi kolmasti: en tiedä, sanoppa se, ei aavistustakaan. Kukko ei laulanut, mutta kello soi. Jälkimmäinen esitys enemmänkin vain kokemus. Olin kutsunut Pekan koululle sähköpostilla. Kun vastausta ei kuulunut, valmistin normaalin oppitunnin ryhmäkeskusteluineen. Kun olin sulkemassa luokan ovea, Pekka Reinikainen juoksi käytävää hikisenä, takki batmanviittana lepattaen. Vastaanotolla oli venähtänyt. Ohjasin Pekan miestenhuoneeseen ja latelin luokalle militanttiin tapaan uudet ohjeet. Peruuntunut välitunti taisi häiritä opiskelijoita liikaa, joten keskustelua ei syntynyt ja tilaisuus jäi vaisuksi. Molempien esitysten jälkeen sain kosolti sähköpostia ristitulena. Kollegat paheksuivat yoyokilpakirjoitukseen valmistautuvien lukiolaisten pään sotkemista väärillä ajatuksilla. Toiset paheksuivat Pekka Reinikaisen pellen roolia, mikä saattaisi mustata kristinuskon ja kreationismin asemaa. Jos jätän tunneilla kreationistiset näkemykset käsittelemättä, suvaitsemattomuudesta huomautetaan myöhemmin. Jos käsittelen niitä, teen sen väärin. Anonyymiksi Internet-julkkikseksikin olen näköjään päässyt Teemun sivuille. Teemu tulkitsee kristityn Bertramin paljon ennen Darwinia muotoileman käsityksen fossiileista Jumalan koettimina minun maailmankuvakseni. Kuulun siis vihollisen poteroon. Sinne jonne minua ei kreationistisine ajatuksineni hyväksytä. Suvaitsevaisuus uskontoja kohtaan on erään filosofin väärää logiikkaa, sillä jos uskonto on väärässä, se on tuhottava. Tuhoamisen vastustajat ovat tietysti vihollisia. Meja-muut -ajattelu lienee ihmisluonnossa niin syvässä, ettei kriittinen ja analyyttisesti ajatteleva voi miinakentällä selviytyä terveen paperein. On tunnustettava väriä. Toisin ajatteleva on aina väärässä ja minua vastaan. Syy on aina toisessa ja hänen tulee syyllisyydestään kärsiä. Ryhdyn perskules uskomaan siihen niin saan enemmän kavereita ja tulen onnelliseksi. 12:48 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

4 9. kesäkuuta Ei edes otsikkoa Lentsun jatkuessa jätin tämän päivän elämästä väliin. Ei maalausta, ei muuttoa, ei pyöräilyä, ei melontaa, ei maastotöitä, ei ajatuksia, ei mitään. Läpeensä surkea päivä keskellä hartaasti odotettua kesää.toljotusta, kipristelyä ja räintää. Vanha ajatus merkityksettömästä elämästä jyräsi voimalla. Laskelma ruhon sisältämistä ravinteista, jotka kasveille vapautettuna ylittävät ruhon tuottaman ilon ja hyödyn lähimmäisille. Jos paikallisen Dirty Harryn neljänelonen luoti tuosta ikkunasta nyt tulisi, miten innokas olisin väistämään? Asettuisinko peräti otollisempaan kulmaan jomottavan keuhkon puhkaisemiseksi? Yritän mittailla tämän hetken etäisyyttä tuohon ajatukseen. Onhan elämällä toki merkitys. Mittaamaton sellainen. Keuhkopöhön tuska on sen rinnalla nipistys vain. Kati ja Maha. Parivaljakko kävi Ikeassa lamppuostoksilla, ja pomotti vielä illalla remonttityömaallakin. Tuskanhikisenä makoillessa yritin lukea Richard Joycen kehuttua kirjaa The Evolution of Morality. Joyce lataa heti kärkeen puolustuksensa sosiobiologialle. Hän kykenee tekemään sen tyhjentävästi muutamilla riveillä - suorasukaisesti olkiukkoja rakentavia opponentteja halveksuen. Joyce ihmettelee muun muassa marxilaisen Stephen Gouldin käsitystä sosiobiogiasta. Että käyttäytymisen sisäsyntyisyys väistämättä johtaisi geenideterminismiin. Jos yhdestä geenistä seuraisi aina ja väistämättä yhdenlainen käyttäytyminen, mihin tarvitsisimme näin valtavaa (geenien rakentamaa) funtsintalaitetta? Sosiobiologiaa ja evoluutiopsykologiaa vastustetaan kovasti muutenkin kuin poliittisen agendan pohjalta, eikä ihme. Ilmiöt jotka ovat sekä moniulotteisia himmeleitä että dynaamisesti liikkeessä, ovat lähes mahdottomia ängettäviksi musteriveille. Jos sosiobiologiaa ei yhdestä oppikirjasta ymmärrä, sadan kirjan lukeminen ei luultavasti korjaa tilannetta ratkaisevasti. Vaikeat asiat ovat pelottavia joten vaihtoehtoja on hämmentyneellä usein vain kaksi: pako vai hyökkäys? Joyce tuntuu tiedostavan tämän ja suuntaa kirjansa reilusti avarakatseiselle akateemiselle väelle. Pöydällä on samaan aikaan auki Daniel Dennettin Breaking The Spell. Molemmat kirjailijat ovat biologiasta ja evoluutiopsykologiasta kiinnostuneita filosofeja. Dennett on Texasin pappa, Joyce Alapuolelta. Ensimmäisen kahdenkymmenen sivun aikana Joyce on ehtinyt heittää lakonisuudellaan typerimmät lukijat seinälle. Ylimielinen alan asiantuntijakin on riisunut lakkinsa. Samassa ajassa Dennett on ehtinyt pitkästyttää lukijansa kuoliaaksi. Plärään kirjaa sivuilta 206, 301, josko sieltä löytyisi se nerokkuus jota kriitikot ovat ylistäneet. Joyce hurmaa biologilukijan oikeisiin kohtiin sijoitetuilla esimerkeillä eläinkunnasta. Dennettin esimerkit sisältävät asiavirheitä ja ovat hyvin kummelimaisia - eihän karhukaan riuhu koko aikaa, se vetää välillä puolukoita. Dennett on kuuluisa ja hänen kirjoillaan tehdään rahaa. Joyce voi ostaa kirjansa tuotoilla printterin seuraavan kirjansa käsikirjoituksen tulostamiseen... ja tuota... siinä kaikki ajatukset kuluneelta vuorokaudelta. Olin sentään yli 12 tuntia valveilla. 0:34 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 8. kesäkuuta Värit Tämä flunssa tappaa minut vielä. Elleivät puritaanit fillaristit ehdi ensin. Päädyin nimittäin taloudellisluuserillisista syistä Raleighin fitness-pyörään Konan Jake The Snaken sijaan. Uusi fillari on puna-mustavalkoinen. Kuten kypäräkin. Kokonaisuus näyttää ilman pyöräilijää varsin sporttiselta. Kiinnitin tankoon käsigepsin menon mittaamiseksi ja kartaksi. Ja termarimaisen juomapullon. Huomenna vielä nousukahvat ja sopivalla suukappaleella tuhdisti ilmaa riisitautisiin kumeihin. Niin munakokkelin tuotanto voi alkaa. Yritän olla miettimättä pyörän kasaajien työsopimusta: tällä hinnalla tehtaalla ei lomarahoja ja bonuksia nostella. Ei ehkä tunneta edes työaikoja. Ihmisoikeuksia? Kenties hieman eettisemmän Jaken vuoro tulee vielä - tai oikeastaan Ivan Basson nimeä kantava cyclocrossari kiehtoo enemmän. Se olisi miehen peli. Raleighin suorat sarvet ja halvat osat eivät lisää katu-uskottavuutta, mutten sellaista kaipaa. Kaipaan alempaa leposykettä ja ihratonta loppuelämää. Tämänpäiväisen infernaalisen keuhkoröhinän perusteella jälkimmäinen jää tyngäksi ja edellinen maksimoituu. En tiedä onko tarve kuolin- vai

5 synnytyspesän, mutta sinnittelin korisevana uuden kodin maalauspuhteessa. Olohuoneen seinän väri on erikoinen. Aluksi se kauhistutti possunpinkkinä. Sitten se alkoi näyttää maitokahvin ruskealta. Laskeva aurinko teki siitä vaalean violetin. Sain taas tekosyyn ajatukselle, joka vainoaa minua ja on vainonnut ihmiskuntaa ensimmäisestä röökitauosta: onko seinällä väri, näkevätkö kaikki sen samalla tavoin, ja onko joidenkin havainto oikeampi kuin toisten? Vastaan toistaiseksi: kyllä, ei, kyllä. Viimeinen kyllä rohkaisee etsijää. Silmät eivät kerro ihmisestä kaikkea, vaan niiden edessä olevat suodattimet. Nakusilmät ovat oikeassa. Olisiko sittenkin pitänyt kunnella kokeneita guruja, ja ostaa pyörä ohjeiden mukaan? Käytetyn merkkipyörän olisi saanut samaan hintaan. Kipeä väliliha ja vaihtajan rutina ovat saattaneet riisua gurujen uskoon nojaavat värilasit. Gurun havainto voi olla puhdas. 1:02 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 6. kesäkuuta Saaristomerellä

6 22:17 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 5. kesäkuuta Tuli mäki hiki pinnani kuumeni Parisen viikkoa kitkuttanut kesälentsu kiristi lopulta otettaan ja vei elämänhalun. Pöpö nävertää taas alveoleja, eikä helle ilman happea ole herkkua. Yritin eilen lyhyttä kuvausreissua kokeillakseni kannattaisiko maastokeikkailu. Viiden metrin ylämäki nosti hien, jonka paikkaamiseen tarvittiin kaksi litraa mehua. Kun tuskanhien ja lämpöhien laskee yhteen, = 5 litraa. Turhauduin, synkistelin tuskaisan tovin puron äärellä ja päätin totaalilepuuttaa loppuviikon. Tilanne purolla oli ilmeisen vakava, sillä en tehnyt elettäkään kameran suuntaamiseksi eksoottisesti lepattelevia immenkorentoja kohti. Lepoa, mukamas. Huomenna käymme äijäporukalla Saaristomerellä veneilemässä, torstaina hion ja paklaan uuden asuntomme seiniä, perjantaina ja viikonloppuna sitten maalataan. Alkuviikosta edessä on asunnon pesu ja lattioiden vahaus. Loppuviikosta siirrän osan omaisuudesta uuteen kotiin. Viikonloppuna muutetaan isommalla porukalla järeämpi kalusto. Ja maastotyöt tietysti täytyy sovittaa sekaan. Kati ei tee kahdeksaan päivään mitään. Maagisen päivämäärän jälkeen täysiaikaistuneen pienokaisen synnytyksen voi käynnistää vaikka tapetoinnilla. Siellä hän jo odottaa ponnistusasennossa. Ajat ovat niin kummat etten tohdi ajatella. Toivottavasti muuton, maastotöiden ja vaipanvaihdon lomassa jää edes tovi aikaa lukemiselle. Ranskalainen filosofia on aihe joka yleensä pörröttää pahasti niskavilloja. Eksistentialismi on siinä joukossa omassa eliitissään - se ei ole ristiriidassa maailman kanssa. Päinvastoin. Camus on kirjailija jota en ole koskaan lukenut, mutta jonka teoksista napatut sitaatit hykerryttävät. Sartren Inhon olen joskus jättänyt

7 viime metreillä kesken. Nyt olisi kenties aika molempien herrojen. Jos intelletkuellismi alkaa ahistaa, voin toki palata turvallisiin elämäkertoihin. John Avisen Captivating Life on yhä lukematta, samoin Virginia Morellin kirjoittama Leakeyn suvun saaga Ancestral Passions. Kahta kirjaa olen säästänyt parhaisiin hetkiin: David Attenboroughn Life on Air ja Carol Grant Gouldin The Remarkable Life of William Beebe; Explorer And Naturalist. Kaksi Alfred Russell Wallacen elämäkertaa on yhä lukematta, samoin Sir Francis Galtonin elämäkerta. Yksi kiehtovimmista hyllyssä odottavista on Jenny Uglowin The Lunar Men. Se kertoo viidestä ystävyksestä, jotka muuttivat maailman: Mathew "Tilpehööri" Boulton, James "Höyry" Watt, Josiah "Kuppi" Wedgewood, Erasmus "The Man" Darwin ja Joseph "Happi" Priestley. Tiedekirjoista houkuttavat eniten laulukirjat - Donald Kroodsman The Singing Life of Birds; The Art and Science of Listening to Birdsong, ja Clive Catchpolen ja Peter Slaterin Bird Song; Biological Themes And Variations. Ann Gibbonsin tarina ihmisen esihistorian tutkimuksesta (The First Humans; The Race to Discover Our Earliest Ancestors) ja Nicholas Waden teos itse päätähdistä (Before The dawn; Recovering The Lost History of our Ancestors) odottavat lukijaansa myös. Tajunnan saattavat räjäyttää Austin Burtin ja kunnianarvoisan Robert Triversin Genes in Conflict; The Biology of Selfish Genetic Elements ja Nick Lanen hurja hypoteesi mitokondriosta maailman napana (Power, Sex, Suicide; Mitokondria And The Meaning of Life). Jos noista yhdenkin saisi luettua. Pitkään aikaan en ole jaksanut seurata kreationistista riekuntaa. Yritin tänään päivittää tilannetta - olisi ollut syytä jättää väliin. Paha mieli siitä vain tulee. Käärmeenkieliä ja tappurantuhkaa uniin. Yritän lukea tässä kesän aikana ammatillista vastuuta tuntien Mark Perakhin vakuuttavanoloisen vastaiskun Unintelligent Design ja osapuolten vuoropuhelun Debating Design; From Darwin to DNA. Kirjat laahaavat auttamattomasti valovuosia älykkäästi suunnitellun keskustelun perässä, mutta eiköhän niiden sisältö ole kuitenkin blogitekstejä paremmin pureskeltua. Historiallisista katsauksista hyllyssä odottavat Ronald L. Numbersin Darwinism Comes to America ja Edward J. Larsonin kirja Daytonan apinaoikeudenkäynnistä: Summer for The Gods ("Mutta se tiukalle otti, Daytonissa kehitysoppi. Apinako niin paljon muuttuupi? Siitä nyt hullutki suuttuupi! Ei me ei olla apinoita!"). Kovin kummoista uutta näistä ei varmaan irtoa, sillä keskustelu on junnannut samaa uraa alusta lähtien. Tieteen on vaikea puolustautua sellaista vastaan joka näykkii, muttei ota valheistaan vastuuta. Oli toki aivan odotettua että ID-väki perustaa joskus oman "tieteellisen" julkaisusarjansa. Kreationistisen museon tyyppinen puljukin on ollut käsittääkseni suunnitteilla peräti Härmään. Pelottavalta sen sijaan tuntuu se että monet kreationistit ymppäävät samaan pakettiin ilmastomuutoskielteisen propagandan, homovihan, HIV:n olemassaolon kiistämisen, holokaustin kiistämisen ja jotkut avoimen rasisminkin. Alastoman Aatamin kanssa Ceratopsialla ratsastaminen lienee lopulta melko viatonta verrattuna siihen maailmankuvaan joka meitä odottaa älykkään suunnittelun myötä. Sääli sinänsä, Älykäs Suunnittelu on kiihkottomasta päästään kiintoisa kehitelmä. Fundamentalistit vain survovat sen raivolla rynniessään mutaan samalla kun he lokaavat kristinuskon maineen. Hellepäivän jälkeinen kesäyö on omituisen pimeä ja kylmä. Kännykästä katosi kenttä. Ojapajukon luhtakerttunen lakkasi laulamasta. Joku pieni poika huutaa sekavia jossain S-marketin suunnalla. Autot ja mopot kaasuttavat Klaukkalantiellä. Kuuluu kirskahtelua ja huohotusta. Rautasahan ääntä? Kellotapulin takana välähti. Nytkö ne tulivat? Ne jotka ovat meidät älykkäästi suunnitelleet. 23:37 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 4. kesäkuuta Kauniisti eläinten ravinnosta Eläinekologia on luonnontiede. Kasviekologia on estetiikkaa ja kulttuurihistoriaa. Tämän opin yliopiston kenttäkursseilla. Päivän teema naamioitiin ekologiaksi. Sitten lähdettiin assistentin perässä mansikkaisille ahoille hipelöimään heiniä ja kuuntelemaan tarinoita kasvien nimien taustoista ja vanhoista käyttötarkoituksista. Joissakin kasviekologeissa asuu sisäinen Sarasvuo, toisilta tarinoita täytyy lypsää. Kun alkuun päästään, kaikilla tarina rönsyilee Linnén Lapin matkasta Lönnrotin kehittämään oppisanastoon. Kirsti ja Marja Aapalan kirja Pääskynhattu ja päivänkämmen jatkaa perinnettä. Suomen kielen tutkija Kirsti Aapala on kirjoittanut kauniisti noin sadasta suomalaisesta kasvista lähinnä nimistön kautta kasvien olemusta avaten. Kuvataiteilija Marja Aapala on kuvittanut kirjan hiilellä ja vesiväreillä. Lopputuloksena on hienostunut, kesäinen teos

8 jota kelpaa lukea helteen helliessä, mehiläisten pörrätessä, miksei sadesäälläkin. Ja mikä parasta, kirja on saatavilla kulttuurihistorian ja värien nälkään talvellakin. Herkkupaloja kulttuurihistoriasta on todellakin tarjolla. En tiennyt että poimulehtien sukunimi Alchemilla tulee alkemistien uskosta kastepisaran voimaan: sen uskottiin muuttavan raudankin kullaksi. Enkä sitä että Goethella oli tapana pitää aina orvokin siemeniä taskussaan ja sirotella niitä kävelyretkiensä varteen jotta maailma muuttuisi edes hieman kauniimmaksi. Olin unohtanut, miksi Linné nimesi suokukan Andromeda polifoaksi. Suokukka oli Linnén milestä kuin Etiopian kuninkaan Kefeuksen ja hänen puolisonsa Kassiopeian tytär. Kassiopeian suututettua Poseidonin, vanhempien ainoa mahdollisuus oli uhrata tyttärensä vesien jumalalle, ja jättää Andromeda avuttomana kiinni rantakallioon. Linnén mielestä suokukka nuokkui suolla painunein päin "myrkyllisten lohikäärmeiden ja petojen" eli "ilkeiden rupikonnien ja sammakoiden" saartamana, punertavat posket kalveten. Linné oli nimittäin huomannut suokukan punan vähittäisen hiipumisen. En ole ymmärtänyt sitäkään, että kihokki tulee sanasta kihota, ja tarkoittaa siis eritepisaroiden kihoamista. Samasta syystä kasvi on latinaksi Drosera, kasteinen. Hyvä on myös palauttaa mieleen millainen merkitys marjoilla on ollut keripukin torjunnassa. On vain kotvanen siitä kun Konsta Pylkkänen saattoi ostaa ensimmäiset sitruunansa, ja todeta kunnon haukun rouskaistuaan: helevetin paha hetelmä. Lakka ei ole ollut aina ylellisyyttä. Pohjoisen ihmisten on ollut pakko löytää lakkaa, jos mielivät pitää hampaansa ja elämänhalunsa talven yli. Tällä kirjalla voi olla samantyyppinen vaikutus. Se on hyvin tehty, se näyttää hyvälle, se jopa tuoksuu hyvälle. Se saattaa auttaa jaksamaan pimeän talven yli. 17:47 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 3. kesäkuuta Rompe Keulat Rajamäen rompetorilla. Ihmiset myivät tavaraa joita kirpputorille ei kehtaisi laittaa. Puhki ruostunut Pappatunturin tankki olisi lähtenyt 80 eurolla. Harmi kun ei ole enää mopedia. Mielenkiintoisempi osa torista oli konenäyttely. Kaikenlaisia tuunattuja rytkyttimiä. Jonkun kesän voisi viettää kiertämällä jokusen sataa tällaista kesätapahtumaa ja ehkä muutaman isommankin. Kati olisi valmis. Ei tosin tänä vuonna sillä perheessä keulii. Synnytysvarustus on pakattu ja minutkin on ohjeistettu. Toimin a) autonkuljettajana, b) maisemaan sulautuvana tukena, c) lihaksena ja d) välinevaraston huoltajana. Kotiutuspäivää varten pakattu pussi on täynnä sellaista pientä tavaraa, etten pysty sinne liikuttumatta katsomaan. Pieni valkoinen kypäräkin. Että tulee selväksi kuka on vastedes pomo. Buick Rompetorilla vilisi sellaista väkeä jota ei ole Klaukkalan ja Tikkurilan väliä sahaavalle valkokaulusköyhälle olemassakaan. Röykän poikia uuninpankolta. Vyölaukkuineen. Kymmenennen polven nurmijärveläisiä perheitä. Lihavia äijiä Hell's Angels liiveissään ja letitetyissä parroissaan. Puhaltelemassa männyn siitepölyä hinkatuilta kromipinnoilta. Tatuoituja naisia linttaan astutuissa korkkareissaan. Viskin polttamia ääniä. Auringon polttamia niskoja. Olkihattuja. Sellaista väkeä joka ei Matti Klingeä lukeneen mielestä näytä eurooppalaiselta. Yhden myyjän näin lukeva Pablo Nerudan Andien maininkeja. Slaavilainen ärjy, takki koristeltu etelävaltioiden lipuin, myynnissä höyliä ja kirveitä, chileläisen kommunistin ajatuksia harmaassaan. Nurmijärvellä! 19:49 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin Nos habebit humus Vuosi sitten tarkkailin Suomen toiseksi suurimman ylioppilasjuhlaa parvelta. Laskin tuntevani uusista ylioppilaista kolme prosenttia. Tänään olin Suomen suurimmassa ylioppilasjuhlassa. Nyt siellä tapahtumien

9 keskipisteessä, Valttiareenan jäällä, alueella josta maalit tehdään. Katselin läheltä ylös uusia ylioppilaita, joista olin opettanut vajaan vuoden aikana alle viittä prosenttia. Tunsin olevani väärässä paikassa ja halusin liueta maisemaan. Ylileveää ruhoa ei vain kovin näppärästi piiloteta. Jäähyaitiokin oli suljettu. Jos olen vuoden päästä talossa, tunnen syksyn ja ensi kevään ylioppilaista nimeltä vähintään kaksi kolmannesta, ja muistan kaikkien näiden elämästä käsittämättömän suuren määrän asioita. Tiinan hammaslääkäriaika jämähtää jostain syystä mieleen. Ainon kanssa käydyt keskustelut Metallican alkuvuosista. Teemun hiusmallin kehityksen. Sitten tulee taas lähtö. Palataan ehkä jossain toisessa koulussa takaisin kolmeen ja viiteen prosenttiin. Keikkatyöläisen elämässä työn tulosta ei näe koskaan. Kurssipalautteissa opiskelijat ovat hyvin kohteliaita ja kirjoittavat kuponkiin lähes poikkeuksetta: tosi hyvä kurssi; opettaja erityisesti oli rento ja mukava. Itselläni ei ole rennoista ja mukavista opettajista mitään muistikuvaa, mutta vaativille ja jopa sadistiselta vaikuttaneille opettajille olen kiitollisuudenvelassa. Kurssipalautteiden sijaan olen kerinyt itseni viime vuosina muna-asentoon aina kesäkuun alussa. Josko itsetutkiskelusta löytyisi osviittaa kehitystyöhön? Lähtökohta on karu: opetan lukion turhimpia aineita sijaisena, joten ylioppilaiden kannalta touhuillani ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Tärkeässä roolissa ovat matematiikka, kielet ja äidinkieli, sekä ikuisesti säilyviä elämyksiä tarjoavat taito- ja taideaineet. Jos aineilla jotain merkitystä olisikin, opettajalla ehkä ei. Viimeisissä kokeissa opiskelijat osasivat parhaiten ne asiat jotka oli jätetty tunneilla väliin, ja jotka he olivat lukeneet itsenäisesti kirjasta. Tunnilla käsitellyn kasvihuoneilmiön moni tunsi - koska Al Goren luentoa oli katsottu englannin tunnilla. Jos oppimista ei tapahdu, itsensä voisi tietysti motivoida veronmaksajilta kiskotuilla palkkarahoilla. Jos moraali joustaa. Tämän ilon latistaa koululla vieraileva putkimies jonka kerrotaan tienaavan yli kolme kertaa minua enemmän, ja tutun rekkakuskin netto on 2,80 kertaa minun palkkaani suurempi. Kati kannustaa kovasti radikaaleihin muutoksiin. Ominaisuudet viittaisivat selvästi kahteen ammattiin: sisäänostaja tai varastomies. Ehkä mieluummin jälkimmäinen. Jos vain rohkeus riittäisi aloittaisin soittelukierroksen. Luultavasti ei riitä, vaan jatkan opettajana vuodesta toiseen, enkä aikuistu koskaan. Vaan vielä on kesää jäljellä. Huomiseksi suunniteltu lähtö tuntureille ja vuonoille peruuntui. Ei nähty Nattasia. Mitä järkeä kahden keski-ikääntyvän miehen olisikaan suunnata rospuuttoon heleimpänä suvena? Mahdollisuudet havainnoida itseään varten pukeutuvia neitoja olisivat siitä keskimäärin heikentyneet. Okulaariin olisi ehkä ängennyt jokunen koppava lunni, kurmitsa tai kiiruna. Olisi kuvattu kasveja ja joenuomaa. Olisin ehkä äänittänyt puron solinaa. Maastotöitä en kesäkuun alkuun matkan takia suunnitellut, ja muuttohommatkin päästään aloittamaan vasta pintaremontin jälkeen, joten nyt voisin lukea itseni transsiin. Aloitin Juicen viimeisellä runokokoelmalla Kosket. Juice piilottaa jälleen ajatuksensa nokkelanoloisen leikittelyn ja voitonriemuisen piikittelyn sisään. Juicella vähän on paljon ja paljon kuohuu yli. Muistatko? tarjoaa tutkittavaa lyriikanhimoiselle. Lähestyvän lopun huomaa muutamista kurkistuksista olan yli, ja ehtoon miljöötä kuvaavasta Lääketieteen opintopäivät -sarjasta (Sairaalassa voi kirjoittaa vain runoja / Vain sairaalassa voi kirjoittaa runoja / Sairaalassa voi kirjoittaa vain runoja). Ja joskus tuntuu että olen ansainnut sen: Valossa valosta valoon / vaeltaa outo kulkija / joka on ikänsä tarponut / hämärän rajamailla / ihmettelee aikansa / mutta oloutuu ja tottuu / koska on tapahtunut jotakin / hyvää / joskus tuntuu että / olen ansainnut sen. Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus. 2:08 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 1. kesäkuuta Ystävyys, läheisyys, äijärakkaus Micaelan löytö ja reaktio siihen herätti vanhat ajatukset äijälaumoista. Karjalaisen julkaisemassa uutisessa Joensuun seudun kehittämisyhdistys ilmoitti järjestävänsä yrittäjä-äijille iltamat, jossa ei herbivorien safkaan kajota. Naisilla ei ole ollut tilaisuuteen asiaa. Raakaa sukupuolierottelua siis. Vastoin joidenkin intelletkuellien länkätystä miehet ja naiset kyllä muodostavat kaksi toisistaan biologisesti eroavaa jakaumaa, ja luokittelu kahteen sukupuoleen on perusteltua. Sukupuolen mukainen käyttäytyminen on melko tiukasti geneettisesti määrättyä, mutta myös sosiaalinen konstruktio. Se paljon parjattu naistutkimuksen huuhaaosasto unohtaa ensimmäisen ja nytkyttää siksi karilla. Jakaumat ovat osin päällekkäin, joten kaikkia ei saada lokeroitua. Eikä ole mielekästä yrittää. Suhteellisen helppoa äijäillan portsarilla on kuitenkin erotella sisäänpyrkijät. Mutta onko suvaitsevaisessa maailmassa tarvetta tällaiseen? Ehdottomasti on. Se on myös kauheamman sukupuolen etu. Äijäkulttuuri on toki typerä muoti-ilmiö, mutta myös kaivattu miesten vapautusliike. Äijäporukat tuntuvat pelottavan monen naisen vainoharhaista mieltä. Pelätään kai että testosteronin katkuisessa saunassa juonitaan kuvioita naisen euron pyöristämiseksi kehitysavun tasolle. Ehkä pelko juontuu vastaavalla tavalla juonivista ämmäporukoista? Minun tuntemani

10 miehet eivät ole naisten rahoista tai vallasta kiinnostuneita silloin kun kerrankin pääsevät irti. Perustimme Suomen Pikkupoikabiologit aikanaan puhtaasti kiveksellisten järjestöksi vain koska halusimme yhteistä aikaa ilman kireyttä. Kun nainen astuu tilaan, miehet jäykistyvät. Henkisesti. Ollaan vähäpuheisia, korrekteja ja vahvoja. Jälkikäteen paljastettu totuus voi olla naiselle yllätys: hurmaavana herrasmiehenä tunnettu Anssi onkin äijäporukassa kova poika pieremään ja tussujutustelemaan. Armeijaan tulleet naiset vaikuttivat omana tetsaamisaikanani kovin hämmentyneiltä: miten äijillä voi riittää niin tavanomaisesta koulutuslaitoksesta juttua koko lopun elämän? No kappas kun intistä tuli valtion virasto sillä hetkellä kun ensimmäinen pesukone rahdattiin naapuritupaan. Äijät jäkittivät. Mielenkiintoista oli muuten myös, ettei kenelläkään tuntunut olevan ongelmia äkseerata naiskokelaan ohjauksessa. Feministireppanat luulevat yhä että sukupuolirooleissa kysymys on vallasta. Miesten kireyden naisseurassa selittää yhden suurimman tieteentekijän, Robert Triversin lanseeraama luonnonlaki: se sukupuoli valitsee, joka satsaa enemmän aikaa ja energiaa jälkeläiseen. Yksi mies voi hedelmöittää ilman sen kummempia kuluja tuhansia naisia, mutta munasoluista ja odottavan ajasta on pula. Triversin sääntö siis ennustaa, että miesjoukkoon tuleva nainen aiheuttaa miehissä soidinturnajaiset, naisjoukkoon tuleva mies ei niinkään. Siksi naisten käsitys miehistä on väärä. Nainen ei voi nähdä miestä omana itsenään kuin korkeintaan hajua ja kehonkieltä myöten viimeistellyssä valepuvussa. Soidinkausi kun on aina. Teerinaaras sentään näkee koiraita lyyra viikattuna suuren osan vuodesta. Kun pääsy kaikkein pyhimpään on evätty, eikä vertailukohtia ole, naisevat luulevat ja olettavat. Miehet eivät muka keskustele ja näytä tunteitaan. Ei tarvitse. Huuli lentää ja tunteet näkyvät silloin kun ei näy evoluutiobiologisesti tähdellisempää. Siksi äijäporukoita on suojeltava. Miehisten tunteiden linnakkeita. Kun ne veivät meiltä jo puolustusvoimatkin. 2:56 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 31. toukokuuta Kartanounelmia Olkkalan kartano Ahteri on istumisesta länässä, näppissormet kankeat ja etusormessa kynän uurtama kolo. Nyt saavat kirjalliset työt riittää. Aikuislukion kevätretki tarjosi kaivatun tuulahduksen. Bussilla Olkkalan kartanoon Vihtiin, tutustuminen tilan kiehtovaan historiaan, ruokailu ja takaisin. Ei ryyppäämistä ja syntistä menoa. Olen sellaiseen liian vanha. Aina ollut. Tämä oli juuri oikealla tavalla sivistynyt tapa kuitata ylisosiaalisen yhteisön pakollinen sosiaalinen tykytystoiminta. Hiljaisen havinan miljöö. Entisöinti Pulla Oy:n omistaman kartanon päärakennus on rakennettu 1845, mutta samassa pihapiirissä oleva säteri jo Kustaa III yöpyi säterissä kesäkuun 16. vuonna Monen muun kunkun tavoin yöpynyt niin monessa paikassa, ettei nukuttuja öitä kannata laskea. Olkkalan koski Ekestubben suvun perinne on herätetty eloon. Kirjailija Armas J. Pullan poika entisoijä Jorma Pulla osti parin hehtaarin suojelualueeksi kutistuneen kartanon reilut yhdeksän vuotta sitten. Päärakennus oli riisuttu 70-luvun tyyliin koristeistaan ja säteri lahoamassa. Nyt molemmat on entisöity. Kokonaisuuteen on liitetty myöhemmin myös Olkkalan kosken mylly ja pajarakennus. Taas kerran virtaava vesi veti puoleensa. Tällaisissa maisemissa voisin viettää puolet elämästäni. Toisen puolen sellaisessa jossa näkee kauas. Jorma Pulla puhui jotain sellaista että ajan kanssa asiat järjestyvät rahan puutteessakin. Olen minäkin elänyt yhdeksän vuotta. Enemmänkin, eikä minulla silti ole kartanoa koskineen. Ihmin toistaiseksi toisten omistamia. 18:58 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

11 30. toukokuuta Vapaus Vähän toista sataa koetta arvioitavana ennen suvivirttä. Sitten kuukausi tutkimustyötä palkalla. Sitten ei palkkaa ollenkaan. Sitten taas maantieteen opettajaksi Tikkurilan lukioon ja sivutoimiseksi Klaukkalan aikuislukioon. Lukio-opettajan työ tuntuu nyt huonoinakin hetkinä auvoiselta. Se sinnikäs yritys jota pääsin taas tänään aitiopaikalta todistamaan herkistää kerrasta toiseen. Syvä kumarrus Tilun ja KAL:n lukiolaisten suuntaan ja kiitos menneestä lukuvuodesta. Pysyvää työtä ei ole näköpiirissä vuosiin, joten olen luovuttanut. Otan freelancerin urasta irti sen hyödyt. Väistämättä pyörin ajoittain persaukisena pohtien miten saisi perheelle särvintä pöytään. Se aika on kuitenkin omaa - sellaista jota työsopimuksen liekaan kahlitulla ei ole vaikka olisi lomallakin. Jos sukanvarteen kertyy pimeän talven aikana jotakin, työttömyyskesää parempaa ei ole. Seuraan ahkerasti Osmo Soininvaaran vaellusta Euroopan läpi ja haaveilen. Vapaa mies tekee mitä haluaa. Sellaiseen reissuun on pakko päästä joskus. Arvostan Soininvaaraa poliitikkona, ajattelijana ja pyöräilijänä. Joku imbesilli päästi joskus sammakon Valhe, emävalhe, tilasto. Sen seurauksista tilastotietelijä Soininvaarakin on saanut kärsiä, vaikkei sellaisella tarmolla ministerinpestiä hoitanutta ole nähty. Pyöräilijän omatunto on varmasti puhdas, sillä hän on edustanut ja palvellut kansaa enemmän kuin pieneltä vihreältä mieheltä voi odottaa. Tänään Osmo kastui. Kati pohti, miltä kastunut Osmo Soininvaara mahtaa näyttää. Sellaisen jokainen veisi varmaan kotiinsa. Nostaisi pyörän porstuaan ettei ruostu, komentaisi Osmon kuumaan suihkuun ja levittelisi märät vaatteet takan eteen. 2:54 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 28. toukokuuta Bodhisattvaputki Tyhjästä luodut lauseet luovat todellisuutta. Kirjoitin päiväkirjaan mielijohteesta pakkomielteistä, ja nyt ulostan niitä solkenaan. Vuosikausia olen suunnitellut kirjaa - oikeastaan lähemmäs kymmentä sellaista novellikokoelmasta tutkijanoppaaseen. Viimeksi mainitun tekstiä olen muokannut salaa pimeässä reilun vuoden. Kauhia ressi moisesta. Mistä löydän riittävästi aikaa leipätyön ohella? Osaanko käsitellä kuvat oikein? Omakustanteessa ratkaiseva taitto olisi tehtävä itse. Onnistuuko vuoropuhelu painon kanssa? Osaanko oikeastaan edes kirjoittaa? En ole kummoinen kuvaaja, eivätkä rahat riittäisi kuvien ostamiseen. Olisiko ostokuvien painattamisessa velaksi edes mieltä? Koko ajan olen tiennyt etten osaa vedota suureen yleisöön, joten pedanttia mieltä tyydyttävät kirjat olisivat melkoinen menoerä. Ristiriitojen repiessä motivaatio on vähitellen hiipunut. Vain ahdistava pakkomielle on jäänyt. Tänään tein lukion nihkeällä parkkipaikalla päätöksen: en tee mitään kirjoja. Minä en tarvitse sellaista eikä kukaan muukaan lihallinen. Vain se vasemmalla olkapäällä tanssiva karmiininpunainen pakottaja. Kyllä helpotti, ja mielen valtasi valo. Vastaavalla luopumisen tahdilla olen jouluun mennessä buddhalaisessa luostarissa. Lukio olisi aloittelemassa Nepal-projektia. Ottavatkohan ne sinne perhemajoitukseen? Kaikesta en nimittäin luovu. 21:59 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 27. toukokuuta Kukasta kukkaan Epäonnistunut visiitti Porvooseen. Eletään sitä aikaa vuodesta, jolloin muurahaiset lopettavat turhan kiipeilyn puilla joilla ei ole kirvoja. Porvoon tutkimusalueella runkokirvat ovat vähentyneet vuosi vuodelta, ja lopulta kadonneet. Muurahaisia ei siis tutkimuskoivuilla ole, ja projekti lienee Porvoon alueiden osalta siinä. Kun niittykirvisen soidinlentoa muistuttava tieteentekijän ura alkaa olla muutenkin ohi, tutkimukset ovat alkaneet taas innostaa. Poltetun maan taktiikka tuottaa kaskeen namivihreää ruohoa. Seurailin Stensbölen niityillä pitkään kimalaisten lentelyä voikukasta toiseen. Kun lento alkoi näyttää vaivalloiselta, ne singahtivat metsä laitaa kohden ja tupsahtivat lopulta karikkeeseen. Pesiinsä, kai? Siirtymät kukkien välillä vaikuttivat kevyellä kuormalla laskelmoiduilta, lopulta päättömältä hortoilulta. Kimalaisen elämä alkoi kiehtoa. Miksi pitäisi tutkia lintuja vaeltaen kilometritolkulla yhdenkin tutkimuskohteen nähdäkseen, kun samat ilmiöt

12 tapahtuvat kimbeillä muutamien aarien alueella? Sääliksi noita sympaattisia palleroita kävi. Jotkut olivat kauttaaltaan loispunkkien peitossa. Tällä sorokimalaisellakin punkkeja on vain muutamia, mutta kutittanevat nekin. Vanha kotikaupunki sen sijaan näytti kukkealta ja ihmiset eloonsa tyytyväisiltä. Porvoonjoen rannalla partaiset miehet onkivat täysissä tamineissa - aamulla oli ollut viileää. Ohi käveli pimatsuja bikinit pinkeinä. Miehet tuijottivat. Aluksi määrätietoisesti silmäyksiään peitellen, lopulta holtittomasti toljotellen. Tyylitietoiset keski-ikäiset miehet olivat kiskoneet khaki-shortsit roikkuvien rintojensa alle, ja tunkeneet pikeepaidan oikeaoppisesti housuihin. Nuoret miehet kulkivat vulgaaristi lahkeet roikkuen - sukkajengillä on vaikeaa shortseissa. Moottoritiellä meno oli monimuotoista, sillä motoristit ajelivat joukolla perinteisille kevätkahveille Porvooseen. Minunkin pitäisi alkaa pian perehtyä kaksipyöräisiin, sillä olen luvannut olla keskiverto villiintyvä mies ja kiertää Euroopan kaksipyöräisellä hyttyset hampaiden välissä, eturauhanen vikisten 50-vuotisjuhlien aikaan. 60-vuotisjuhlat vietän maailmanympärysmatkalla polkupyörällä. Sitten keskityn työelämään. Sitten kuolen. Kesä saa suomalaiset hurmokseen. Sääli kenialaisia. Heillä on aina sitä samaa +22 C. Ensimmäisiä kertoja olen itsekin riekunnassa vapautunein mielin mukana. Teinivuosina keväisin hyökkäsi pakottava tarve nähdä kaikki linnut, myöhemmin pakkomielle saada ne kaikki kartalle. Sitten piti löytää kaikkien pesät ja laittaa tiedot huolella ylös. Pesältä pesälle. Aluksi laskelmoidusti, loppukesästä päättömästi hortoillen. Heti tämän jälkeen alkoivat tutkimuspaniikit. Suomalaisessa luonnossa sesonki on lyhyt ja tunnollisen tutkijan krooninen paskahalvaus sen mukainen. Joskus koe on tehtävä koivun lehtien puhkeamisen aikaan. Tämä saattaa olla ohi 50 tunnissa. Takseerattavana kenties 300 koivua, joista jokaisen ääressä kuluu viitisentoista minuuttia. Saattaa käydä vielä niinkin että joku yliopistolta soittaa, ja vaatii selvitystä viikonlopputyölle. Silloin hortoiluvaiheen ohittanut tutkija saattaa hengittää paperipussiin ja selittää: voin toki kysyä koivuilta josko ne odottaisivat pyhien yli. Mutta ei nyt. Ei massiivisia koejärjestelyjä. Ei pelkoa maanomistajien mielenilmauksista. Ei vuorokausien valvomista. Ei päätä pensaaseen. Voin vain katsoa kuinka terälehti aamuun aukeaa. Ja maata joka kimmeltävän kastepeitteen saa. Ja puuta josta linnunlaulu helkkyvästi soi. Uudestaan, uudestaan! Maailmassa monta on ihmeellista aasiaa. Kas, homotappi. 19:49 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

13 25. toukokuuta Verkkopersoona - Spiderman Näiden verkkopäiväkirjamerkintöjen rustaaminen tuottaa päivä päivältä enemmän iloa. Ajatusten jäsentäminen ulossylkäisemisperiaatteella on edelleen se tärkein funktio. Viime aikoina yhä useampi horisonttiin kadonnut tai näköpiirissä yhä sinnittelevä ihminen on kuitenkin löytänyt tänne sattumalta tai juorun perusteella, ja rohjennut ottaa yhteyttä. Eri kivaa. Rohkeneminen sopii tähän yhteyteen täydessä merkityksessään, sillä entisen luokkakaverin kommentti ei ole ainoa laatuaan: Olit koulussa jotenkin sellainen tyhmänoloinen - tai no - sellainen junttura, vähän friikki ja pelottava. Odotin tietysti että ajatus jatkuu ja hän toteaisi käsityksen vääräksi. Ei jatkunut. Entinen opiskelu- ja työkaveri oli pitänyt tunteettomana, kovana tiedemiehenä. Päiväkirjateksti vaikutti hänestä eri ihmisen tuottamalta. Moni on ihmetellyt, miksen silloin nuoruusvuosina osallistunut keskusteluun kun kerran sanomisen tarvetta näyttää olevan. Viimeiseen on helppo vastata. Sanomisen tarvetta ei oikeastaan ole koskaan ollut, on vain ajattelemisen tarve. Ensimmäisten opettajavuosien aikana tarve sai toisen ulottuvuuden: ajatukset on puettava mahdollisimman yksinkertaiseen asuun. Jos saisin tiivistettyä kaiken kertomukseen maidonostoreissusta, voisin röyhistellä. Jos taas täytyy siteerata Darwinia, Dalia, Damasiota tai Dawkinsia, ajatus on raakile. Richard Gere on asia erikseen. Nyt on löytynyt väylä jossa saan ajatukset ruotuun, mutta ilman tyrkytystä. Lukekoot se jota kiinnostaa. Hivenen sähköä kuluu ja paljastava bittiroska estää kuulemma työnsaannin vielä vuosikymmenten kuluttua. Muilta osin verkkopäiväkirja on erinomaisen kätevä aivosta työntyvä monitoimiraaja. Muillekin kysymyksille löytyy yksinkertainen selitys. Raju muutos pari vuotta sitten käänsi kaiken. Vaikuttaa tietysti eri ihmiseltä jos on eri ihminen. Mutta elääkö verkkopäiväkirjassa eri ihminen kuin lihallisessa maailmassa? Hatusta en tuntoja ja tapahtumia vetele, mutta jotain arkaluontoisia jätän pois. Kirjoitin reissusta Kaalijoen varteen kuin linnunmaidosta Saharassa. Mahaa oli möyrinyt pari päivää, ja helpotus pisti leijumaan. Siinä syy auvoon. En vain tohtinut kirjoittaa yksityiskohtia kaiken takaa löytyvästä suolen toiminnasta. Joitain päiviä aikaisemmin kuvasin reisille valunutta Iitin reissua. Pistin silloin kaiken tuulen piikkiin. Todellisuudessa olin purrut kynsiäni ja repinyt yhden kynnen reunan. Koko käsi jomotti tulehduksesta. Olin siksi enemmän kuin keskiäkäinen mies. Pyrkimys kohti täydellistä rehellisyyttä muuttaisi päiväkirjan kovin irvoksi. Ehkä sitä kohti kannattaa kuitenkin pyrkiä. Varsinkin kun avoimuus verkkopäiväkirjassa ei tunnu varoituksista huolimatta johtavan ilkiöiden hyökkäyksiin. Mahdollista on toki sekin että luonto alkaa matkia taidetta. Huomenna minun piti mennä Maailma Kylässä festivaalille kameran tukemana. Katille siirtyminen Kampista Kaisaniemeen voisi olla jo koettelemus, joten olisin mennyt yksin. Olen maailman kyläilyn kokenut ja pidin sitä aivan loistavana. Tänään aloin kuitenkin kyseenalaistaa motivaatioitani. Kun kuulin festarista ensimmäisen kerran, näin sen heti sanoina beigellä tai valkoisella pohjalla. Ja kuvan jossa värikkääseen kaapuun pukeutunut tumma mies rummuttaa. Tekemistä ja rauhoittumisen tarvetta riittää, joten järkevänä ihmisenä minun pitäisi ehdottomasti jättää Maailma tänä vuonna rauhaan. Se kuva blogimerkinnästä muodostui pakkomielteeksi. Ikäänkuin se olisi jostain ulkoa annettu toimeksi. Elämän rikastaminen tätäkin kautta on tervetullutta, mutta pakkomielteitä kavahdan. Mistä sitten löytyy se oikea persoona? Joskus luulin että kaikkein lähimpänä ihoa elävä ihminen tuntee minut. Ei tunne. Tai äiti. Yllättävän hyvin, mutta ei sittenkään. Tai että itse tunnen. En tunne. Ensimmäinen lukemani verkkopäiväkirja oli Panu Rajalan. En panisi pahakseni vaikka Panua lukisin silloinkin kun takajalat sätkivät tyhjää. Panu Rajalan kirjoitukset ovat nostaneet käsitystäni humanistitutkijoista, ehkä kirjailijoistakin. Eivät ne välttämättä olekkaan suvaitsemattomia yhden totuuden hörhöjä. Panu tuntuu empaattiselta, harkitsevalta, älykkäältä ja sopivasti hedonistiselta. Likasankosakin luoma maine vain lisää kontrastia Panun eduksi. Tässä keväällä erehdyin katsomaan dokumentin jossa Vilho-poika vihasi isänsä vanhakantaisuutta, tiukkapipoisuutta ja välinpitämättömyyttä. Vilho vaikutti fiksulta. Ei lainkaan ääliökapinalliselta. Hän oli tosissaan. Panu Rajala olikin sellainen autoritaarinen paskaiskä, josta Springsteen tapaa tilittää. Varmaan sietämätön puolisonakin. Ihqupihku Katri-Helenakin sai tarpeekseen. Ellen olisi silloin pari vuotta käynyt läpi tuskaterapiaa ja ihmissuhdekoulua, olisin ehkä lukenut verkkopäiväkirjaa dokumentin jälkeen eri silmällä. Nyt en. Kun en tiedä kenen todellisuus on todellisuutta. Luotan kuitenkin absoluuttiseen. Jos riittävän pontevasti kyseenalaistan oman totuuteni, pääsen lähemmäs vastausta. Perille en koskaan. 11:46 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

14 23. toukokuuta Sanat Linnén juhlavuosi pääsi vihdoin Hesariin koko sivun juttuna. Pelottaisi toimittajana sellainen. Biologina ja elämäkertafriikkinä en ole jaksanut lukea kelvosti kirjoitettua ja tyylikkäästi kuvitettua Linnén elämäkertaa (James Blunt: Linnaeus; The Complete Naturalist). En edes katsoa dramatisoitua minisarjaa. Miten suuren yleisön saisi sukeltamaan heteidenlaskijan maailmaan? Mutta hyvä. Arja Kivipelto osaa asiansa. Hän on saanut puisevan alaan romantiikkaa ja kuivakkaa huumoria samaan tapaan kuin Wenzel Hagelstam antiikkiin. Taksonomia on kaikista aloista ehkä eniten se johon synnytään. Preparoi kärpäsen sukupuolielimet esiin, nyppää ne binokulaarin alle, ihmettele hetki löllykkää, valota ja piirrä kuvia. Raapusta sitten rutikuiva julkaisu risuaidaksi nimetystä, edellistä huomattavasti merkityksettömämmästä navetan ikkunan asukista. Ei siihen kykene ellei hinku ole geenissä. Linné teki massiivisen urakan pieteetillä, mutta yhä ollaan alussa. Sademetsien puista sataa ötökkää. Kreikan ja Rooman mytologiat on käyty läpi, ja nimistä on pulaa. Onkohan joku varmistanut että edes suunnilleen järkeviä sanoja on riittävästi? Jos lajeja löytyykin 30 miljoonaa tai enemmän, joutuuko Linnén kaksiosaisen nimen järjestelmä remonttiin? Maantieteen valmennuskurssi päättyi tänään simuloidun valintakokeen palautukseen. Matkustin bussilla Helsinkiin kuunnellen kuskin ja kuskiharjoittelijan turinointia. Oli oltu Alkossa vartijana. Mette Mannonen oli käynyt ostamassa pienen putelin käsilaukkuun. Hyvännäköinen se Mette - harjoittelijan makuun. Opin paljon oven sulkemisen ja ilmastoinnin tekniikkaa. Ja pysäkkien maantiedettä. Perillä Etu-Töölön lukiolla olin jo päivän seikkailuista tokkurasta ja lausuin jokusen sanan kuin nauhalta. Viesti olisi välittynyt paremmin vaikka sähköpostitse. Uskon kuitenkin vakaasti siihen että kurssin käyneet opiskelijat pääsevät sankoin joukoin yliopistoon. He ovat tehneet kunnioitettavan urakan, joten opiskelupaikka olisi ansaittu. Maantieteen reaalikokeesta tuli jo loistava tulos Tikkurilan lukioon. Kurssin onnistuminen paikkaisi ikuisen opetusharjoittelijan vuoden aikaisia epäonnistumisia vielä lisää. Kaken vinkit toimivat aina. ipodin kovalevyssä näkyy Billy Talentin kohdalla jo syvä ura. Kati ja Juniori diggaavat myös, vaikka Kati ehtikin jo paljastaa orastavan keski-ikäisyytensä: kappaleet ovat kaikki samanlaisia, eikä sanoista saa oikein selvää. Eivät ole saaneet muutkaan. Kaken suosituksista myös tämä Slipknotin video on söpösti äijää. Maailman parhaaksi paukuttelijaksi kolmasti valittu setä naputtaa kippilavalla. 0:48 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 22. toukokuuta Pikkusormi 45 asteen kulmassa Kemppisen blogissa, Hesarissa, käytäväkeskusteluissa, omassa kirjahyllyssä. Vieläpä pyhä David Attenborough DVD:lläkin. Kysymys (yleis)sivistyksestä haluaa näemmä nostaa itsensä esiin juuri tänään. Sanakirja ja Wikipedia antavat käsitteestä nollavastaukset, joten luotan Kemppiseen ja häntä palvoviin totemisteihin. Kemppisen pensasmaisesti haarova tyyli viehättää aina, mutta survoo ankarasti itsetuntoa. Nolosti joudun myöntämään etteivät rahkeet riitä Kemppisen tykityksen, eivätkä älykköjen kommenttivyöryn sisäistämiseen. Onnistuin sentään poimimaan joukosta muutaman viehättävän ajatuksen. Sivistys on vaikenemista. Nöyryyttä ja hiljaista ymmärtämistä. Sitä että osaa soittaa haitaria mutta ei soita. Hurjaa. Voisiko sivistys olla siis sitäkin että ymmärtää maailmaa ilman kirjasivistystä? Forest Gumpin sanoin: I'm not a smart man, but I know what love is. Ostin joskus Dietrich Schwanitzin Sivistyksen käsikirjan itsetuntoa paikkaamaan. En ole koskaan lukenut yhtään maailmankirjallisuuden klassikkoa. Kielet ovat hepreaa. En ymmärrä runoja. Teatteri tuntuu yleensä ärsyttävän alleviivaavalta. En tiedä mitä Epikuros on sanonut. Hegel vaikuttaa satusedältä. Musiikin tekevät rummut ja mieluiten sähköisesti vahvistettu nelikielinen. Korkeakulttuuria maalauksista oopperaan osaan arvostaa vain kontrastina rockinrynkytykselle, teknisille luontokuville ja tietokirjoille. Viineistä tiedän että punaviini maistuu pahalle tylpällä tavalla ja valkoviini terävällä. Sivistyksen käsikirja antoi ymmärtää, että olen tällaisena arvoton hampuusi. Pitäisi tietää Gulliverit, Brechtit ja Shawt. Brechtin tiedän, sillä hän bunkkasi Hellan mökissä Iitin Marlebäckissä. Gulliverin retkien luulin olevan Disneyn tietokoneanimaatio. Kohta varmaan kerrotaan että Tao Tao ja Pocahontaskin ovat kirjallisuuden klassikkoja. Sivistyneen pitäisi käsikirjan mukaan opetella klassikoista kaikki se minkä kaikki muutkin osaavat - jotta osaisi olla sivistynyt jos kysytään. Omaan napaan tuijottaen kannatan sitä hiljaisuusvaihtoehtoa. Jos pitäisi valita Goethen lukemisen ja toisen onnistuneen Kaaliojan reissun välillä, ei tarvitsisi miettiä. Pitäkööt sivistyksensä. Mie

15 kävelen hiljakseen mittarimadon tarkoitusta pohtien. Sitäpaitsi, Sivistyksen Käsikirjan välistä putosi Homer Simpson aiheinen Woo Hoo -kortti. Mikalle hyvää kesää! T: Anu, Laura, Anna, Maria & Eevis. Ohjausryhmää Porvoon vuosilta. Ostivat läksiäisiksi Muumipeikon luontoretki -kirjan. Ja vuotta aiemmin pumpattavan rantakrokotiilin. Minä yritin vastineeksi näytellä opettajaa, ja olla ainakin oikeudenmukainen ja nöyrä. Yhdessä tehtiin. Miten hienoja hetkiä sitä onkaan saanut elää yleissivistävistä yleissivistävimpien aineiden opettajana. Kapealla ja repaleisella ammattitaidolla. Ilman että on itse yleissivistynyt. 1:02 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 20. toukokuuta Idoli Uumajan yliopistossa toiminut Paul D. Haemig julkaisi 1990-luvulla sarjan tutkimuksia, joita en saa mielestäni. Kun tutkimuksen lanka on tieteentekijältä hukassa, rakennetaan yleensä naamio monimutkaisuudesta. Meillä ekologeilla on tapana rakentaa kokeita ja malleja, joita on lähes mahdoton tulkita. Tilastotieteestä ja matematiikasta tulee nollatieteen sotaratsu. Paul D. Haemig ei ollut hukassa. En tunne miestä. En tiedä hänestä mitään. Silti yritän imitoida häntä aina uuden kokeen alkaessa. Haemigin tarkoituksena oli tutkia muurahaisten ja hyönteissyöjälintujen välistä kilpailua. Hän iski rinnakkain kaksi koivua ja esti liisterillä muurahaisten pääsyn toiselle niistä. Sitten hän tarkkaili talitinttien ja muiden lintujen vierailuja niillä. Hyttysetöntä habitaattia suosiva laittaa tietysti videokameran valvontatehtäviin, ja lähtee itse terassille. Haemig toisti kokeen kahdeksassa paikassa, kahdeksalla koivuparilla. Se on pienin määrä, jolla on edes teoriassa mahdollista saada tilastollisesti merkitsevä tulos. Tuloksista Haemig laski näppärästi: tintit käyvät murkkukoivuilla harvemmin ja viipyvät niillä vähemmän aikaa. Suvereniteetti jatkui julkaisun diskussiossa. Haemig kertoo siinä muurahaisten kusseen häntä silmään - kahdesti! Tästä hän päättelee että myös niin ikään suurisilmäiset talitiaiset välttävät silmien kirvelyä. Sitten sama tutkimus lihanpaloja oksiin teipattuina ja koivut korvattuina kuusella. Havaintoja lintulajien eroista suhteissaan murkkuihin. Lopulta tutkimus putoilevien murkkujen ja lintupredaation välisestä suhteesta. Haemig tuotti väitöskirjallisen korkeatasoisia julkaisuja työmäärällä, joka on tehtävissä neljässä kuukaudessa virka-aikana. Maastokokeet touko-kesäkuussa, analyysit ja julkaisujen kirjoittaminen heinä-elokuussa. Ei kalliita laitteita, ei aputyövoimaa, vain reilut sata julkaisua alan taustojen täydelliseen hallintaan. Tarvittava tilastotiede onnistuu ilmaisohjelmilla, melkein päässä laskien. Kaiken lisäksi tulokset olivat niin selkeät, ettei kellään voinut olla niistä sanottavaa. Kaiken kruunuksi Haemig julkaisi vielä vuosituhannen päätteeksi artikkelin, jonka tulokset olivat epätodennäköisiä ja siksi kutkuttavia. Haemig sijoitteli pikkulinnunpönttöjä murkkukekojen partaalle eri etäisyyksille metsä reunasta. Osan pöntöistä hän vapautti muurahaisista puun tyveen töpötetyllä liisterillä. Tiaiset välttivät pesintää murkkupuilla koska murkut ovat inhottavia ja saattavat vahingoittaa poikasia. Mitä lähemmäs metsän reunaa kuitenkin mentiin, sitä enemmän linnut suosivat murkkupuita. Haemigin laskentojen perusteella pöntöistä poikasia himoitsevat pedot partioivat eniten reunassa, aiheuttivat siellä tuhoa nimenomaan murkuttomissa puissa sijaitsevissa pesissä. Linnut siis näyttävät käyttävän murkkuja puolustuksenaan pelottavimmissa paikoissa, mutta kavahtavat niiden seuraa silloin kun on turvallista. Taas kerran Haemig teki tutkimuksissa olemattomilla resursseilla ja pienillä otoksilla. Petohavaintojakin kertyi vain muutamia kymmeniä, mutta tulokset olivat silti selviä. Kiristyneiden analyysivaateiden tähden nyt oli pakko käyttää hieman monimutkaisempaa log-lineaarista mallia, mutta vain yhtä sellaista. Selkeän ja simppelin artikkelinsa Haemig julkaisi tuoreessa Ecology Letters -sarjassa, johon minäkin olin samaan aikaan tarjoamassa käsikirjoitustamme. Meidän juttumme oli silloin toimittajan mukaan kolme kertaa liian pitkä, turhan monimutkainen, eikä edes kovin mielenkiintoinen. Mistä tuollaisen Haemigin nerouden saisi? Älystä voi olla kysymys, mutta epäilen kuitenkin enemmän havainnointikykyä. Toiset vain näkevät enemmän. Darwinin uskotaan olleen kaikkien aikojen paras havainnoija. Tunnetuin seurauksin. Hierarkia on siis Jumala - Darwin -Haemig. Toisaalta, Jumala näki että niin oli hyvä, ja loi silti ihmisen, joten hänen asemansa voidaan kyseenalaistaa. 23:36 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

16 19. toukokuuta Maakansan mailla Sciencemobiili parkkiin ja matkaan Kenttätyöt ovat usein varsin puisevia. Aina lasketaan jotain pientä ikävissä oloissa. Viisastuneena olen alkanut muokata hommia viihdyttävämpään suuntaan. Vältän yhdessä paikassa mäheltämistä, ja yritän hakeutua ympäristöihin joissa voisin viettää vapaa-aikaanikin. Siksi järjestin kaikki kokeet Iittiin, vaikka menetinkin samalla mahdollisuuden saada apua. Eilen tarjoutui tilaisuus vaeltaa Saaraisten Kaalijoen vartta nuoria koivuja ja Formica pratensis -kekomuurahaisia etsien. Kaalijoen vaellus oli teinivuosina pitkään toukokuun perinteenä. Maisema on eksoottinen. Kapea joki on uurtanut savimaahan syvän laakson, joka on jäänyt joutomaaksi niittyjen ja monimuotoisten metsäsaarekkeiden peittoon. Tuntuu kuin olisi Irlannissa. Katin mielestä kyseessä on Teletappimaa. Formica pratensis Muista kekomuurahaisista poiketen Formica pratensis asuttaa avoimia niittyjä. Pesät ovat pieniä heinäkekoja ja yhteiskunnat vähäväkisiä. Ulkonöltään sitä on vaikea erottaa muista kekomurkuista ilman suurentavaa apuvälinettä. Hieman muita hennompi ja karvaisempi se ehkä on. Kirjallisuuden perusteella F. pratensis on säyseämpi ja vähemmän ahnas peto. Jossain vaiheessa tajusin, että olin tehnyt muurahaiskokeeni välittämättä lainkaan murkkulajista. Olin olettanut että murkkujen, muiden hyönteisten ja puiden väliset tritrofiset suhteet ovat samanlaisia lajista riippumatta. Kokeiden lopuksi on vielä tarkistettava, onko näin. Siksi matka vei nyt Kaalijoen niityille ja muutamalle muulle F. pratensiksen asuttamalle seudulle. Kaalijoen alajuoksua Kaalijoki virtaa Saaraisten kylän peltojen läpi. Yläjuoksulla vesi on kirkasta, keskellä ruskeaa ja lopulta harmaata. Kaalijoen laakso on köyhän Häntälän notkot. Laiduntava karja puuttuu. Monimuotoisuudessaan alue on kuitenkin iittiläisessä mittapuussa poikkeuksellinen. Laajoja reheviä niittyjä, karumpia heinikkonotkoja, vanhoja kuusikoita, haavikoita, istutettuja lehtikuusikoita, kuusitaimikoita, yksittäisiä puuvanhuksia, läpipääsemätöntä tuomiviitaa. Lintuja käestä uuttukyyhkyyn, pikkuvarpusesta mustapääkerttuun. Iäkkäimmässä metsikössä palokärki nakuttaa järeisiin haapoihin koloja itselleen ja nelikymmenpäiselle naakkakolonialle. Kapea joki riittää telkän, sinisorsan, metsäviklon ja rantasipin tarpeisiin. Kaalijoen mutkia Iittiläiset jakaantuvat kahtia: vesikansaan ja maakansaan. Vesikansa asuu Järvi-Suomessa Salpausselän pohjoispuolella. Maisema on pienipiirteistä kalliota, kukkulaa ja vettä. Aluetta hallitsee Kymijoki. Maakansa asuttaa Salpausselän eteläpuoliset alueet. Jäätikön alta valunut savi on levittäytynyt merenpohjaan. Maakansa on raivannut nämä tasaiset lehtokuusikot peltolakeuksiksi. Saarainen, Haapa-Kimola, Perheniemi, Sääskjärvi, Muikkula, Taasia, Koliseva. Siellä asuvat Ampujat ja Metsot - viimeinen Kuula kuoli 80-luvulla. Peltoja halkaisee muutama pari metriä leveä ruskeavetinen oja. Kymen puutteesta kärsivät kutsuvat niitä joiksi. Maakansan kirkkovene on kuitenkin Kymijoen rannassa. Mikseivät he käytä jokiaan kun heillä sellaisia on?

17 Heimoidentiteetti Äiti on vesikansaa vaikka on asunutkin koko ikänsä täsmälleen Salpausselän päällä. Isän syntymäkoti on syvällä vesikansan sydämessä, mutta hän pystyy keskustelemaan asiallisesti myös maakansalaisten kanssa. Hänen parhaat kaverinsa tuntuvat olevan maakansalaisia. Minä olen kasvanut vesikansalaiseksi. Lapsuuteen kuuluu sininen vesi, ei ruskea. Märkjärven rannalla oli vaarin mökki ja sittemmin perheen hirsipytinki. Toisen vaarin äiti asui Salpausselällä, mutta eräänlaisessa maakansan etuvartiossa. Vihasin sitä tasaista peltomaisemaa. Siellä kun käytiin aina vain kuokkimassa perunaa sitkeästä savesta ja pillikkeet pistelivät. Varsinaisen maakansan alueella vierailtiin vain tädin luona joka oli naitu toiseen heimoon. Vieläkin olen siellä kuin ulkomailla. Meanderi Isä kertoi savikkojokien mutkien johtuvan tyhmistä poliitikoista, jotka itsenäistymisen aikoina ostivat venäläisiltä liikaa jokia. Suoraan ne eivät Pien-Suomeen mahtuneet, joten piti laittaa vyyhdelle. Samasta syystä Etelä-Iitin tietkin kiemursivat niin että piti jauhaa purkkaa yrjöntorjuntaan. Kuuntelin selitystä sadan amppeerin datsunin takapenkillä silmät ymmyrkäisinä: jo oli tyhmiä kekkosia siihen aikaan. Sittemmin olen joutunut tarkistamaan käsitystä, sillä maantieteen opettajalta vaaditaan niin sanottua tieteellistä maailmankuvaa. Sen mukaan pienikin vinksaus virtauksessa saa joen pintavirtauksen kaivertamaan ulkokaarretta ja pohjavirtauksen kasaamaan matskua sisäkaarteeseen. Tulee mutka eli meanderi. Sisäkaarteeseen muodostuu särkkä. Mukulaleinikki Savikkojokien varsia värjäävät toukokuussa keltaiset kukat. Mukulaleinikki on niistä vaativin. Märemmissä paikoissa rehottaa rentukka. Kuivat alueet värjää voikukka. Hieman myöhemmin niityille ilmestyy kulleroita. Leskenlehtien aika on jo ohi. Vesikansan palvomia sini- ja valkovuokkoja löytyy vain pimeistä kuusisaarekkeista, jonne keltaiset auringot eivät uskaltaudu. Muutaman viikon kuluttua keltaisten aika on ohi. Notkelmat värjäytyvät sinisiksi ja violeteiksi. Vain piskuiset leinikit ja jokunen keltamatarapehko jaksavat puolustaa keltaisten oikeuksia. Rentukka En jaksanut raahata jalustaa muun roinan ohessa, joten kuvasin käsivaralta. 60 millin makrolla, 10 sentin etäisyydeltä terävyysalue on joitakin millimetrejä. Elämä on pohjimmiltaan huojuntaa, joten kovin montaa terävää kuvaa ei kortille jäänyt. Filmiaikana makrokuvaus oli niin raivostuttavaa, että lopetin sen kokonaan. Digi on palauttanut käsityön ja luovuuden harrastajallekin, joten nyt tekee mieli laukoa läheltä ylös - niin kuin Jari sanoo. Pöly ja roskat ovat muodostuneet uudeksi ongelmaksi. Kun aukkona on pakko käyttää jotakin F11 ja F22 väliltä, alipäästösuotimen pinnalla olevat ufot tulevat kuvaan. Canonin itseravisteleva 400D on tässä suhteessa erinomainen makrorunko. Pölynpoisto toimii.

18 Tutkimuskoivu Töitäkin välillä. Murkkututkimukseni tarkoitus oli selvittää, miten kirvoja suojelevat ja muita koivun vihollisia lahtaavat kekomuurahaiset vaikuttavat koivujen kasvuun. Pajuilla tulokset olivat mielenkiintoisia - riippuu pajulajista, jopa kloonista. Vuorovaikutuksen suunta on siis geneettistä ja siten luonnonvalinnan piirissä. Kyseessä on rinnakkaisevoluutio. Neljän tutkimusvuoden jälkeen koivut pitkästyttävät. Tutkimuskoivuni näyttävät nyt tältä. Ei ainoatakaan hyönteisen puremajälkeä, ei yhtään kirvaa, jokunen muurahainen siellä täällä. Vuorovaikutussuhde on olemattoman heikko. Koivut eivät houkuttele murkkuja oksilleen samaan tapaan kuin pajut kukillaan ja tuomet mesirauhasillaan. Tästä se kaikki alkaa Munana talvehtineet, hemoplasmanhimoisilta tiaisilta säätyneet Pterocomma salicis -kirvat ovat kuoriutuneet raidan oksalla. Nämä ovat mammoja, kaikkien äitejä. Kukinnan aikana mesibaareissa rellestäneet murkut ovat löytäneet ne ohikulkumatkallaan ja ottavat mammojen suolesta loiventavaa. Pian mammat työntävät kärsänsä syvemmälle paloruiskun voimalla puhkeavia lehtiään ravitsevan raidan nilaan. Sitten ne alkavat synnyttää pieniä kirvoja. Jälkeläiset ovat rock: kauttaaltaan kiiltävän mustia, oranssit pakoputket kyljillä. Musta oranssipilkkuinen massa peittää pian rungon sukkana. Raita tuottaa enää kitukasvuisia lehtiä. Sitten massan päälle nousee siivellisiä yksilöitä. Pian jäljellä on vain sokerikraatereita. Koivulude Kirvojen lypsämisen ohessa muurahaiset tappelevat. Ne poistavat kirvakolonioiden ympäriltä väkeä, joka voisi häiritä kirvojen yksityisyyttä. Murkkuja ajaa raivo. Jos pysyt riittävän kaukana kirvoista, saat jatkaa elämääsi. Tämä koivulude seurusteli hetken kahden murkun kanssa. Koska koivulla ei ollut kirvoja, murkut vaikuttivat liennytysmielisiltä. Viitisen vuotta sitten tein kokeen, jossa sijoittelin Phratora vittellinae -lehtikuoriaisen toukkia eri etäisyyksille kirvakolonioista. Phratoran toukat tuottavat amaretontuoksuista salisyylialdehydiä, joten ruuaksi ne eivät murkuille kelpaa. Kaikki alle 25 cm kirvakoloniasta sijoitetut toukat kipattiin työläästi tuntosarvet inhosta väpättäen maahan. Vasta 60 cm:n etäisyydellä toukat saivat olla rauhassa. Maisema Olen pitänyt itseäni aina junttina joka ei ymmärrä taidetta. Ei ainakaan abstraktia. Tai absurdia. Tässä maisemassa tunsin hetkellistä sivistyneisyyttä. Paksumpi pilvi tummensi etualan ruohon. Vastikään jyrätyn pellon ruskea viiva horisontissa muodostaa oudon jännitteen. Maisema odottaa jotain absurdia. Beatlesit hassuissa hatuissa mansikkapelloilla. Saippuakuplia joiden pinnassa psykedeelisiä hahmoja. Tai klovni kolmemetrisellä yksipyöräiselle tuohon etualalle. Kuva voisi olla 70-luvun progebändin levynkantena. Suuremmaksihan nämä kuvat saa klikkaamalla. Ja vielä suuremmaksi klikkaamalla uudelleen.

19 Koivikko Joutomaiksi jääneitä niittyjä on otettu paikoin hyötykäyttöön. Morsiamenheleä koivikko on tuottanut vaneria jo pitkään. Viereisestä lehtikuusikosta saadaan laitureita 60 vuoden kuluttua. Kuusitaimikko ei päädy sellutehtaalle kenties koskaan. Yleensä monokulttuuriset talousmetsät ovat kauhistus. Kaalijoen varressa nuo muodostavat kiehtovia saaria. Jokaisessa saaressa on aivan omanlainen eliöstönsä. Tämän lihotuskoivikon laitojen lahoissa lepissä pesii tuossa kuvassakin yhden pikselin voimalla edustettu pikkutikka. Peipon pesiä sattui silmään useita. Reunakatajassa lorotteli hernekerttu. Lehtokurppa tonki kariketta silmät mulkosillaan. Olin näkevinäni nuijapistiäisen. Joko ne nyt? Kaalijoen yläjuoksua Teuroisille johtavan tien alitettuaan Kaalijoki on vielä lapsi. Se on lävistänyt vasta yhden pienen peltoaukean, joten vesi on kirkasta. Kivien välistä se poukkoilee kohti savista kohtaloaan, ja edelleen Taasianjokea pitkin Suomenlahteen. Yläjuoksu on kuin matalaa sademetsää. Kovaääninen satakieli ja hiirihaukkaa matkiva närhi tehostavat tunnelmaa. Sillan toisella puolella Kaalijoki ylittää kallion ja pauhaa keväisin koskena. Siellä huumaavassa pauhussa vietin teinivuosien yksinäisiä hetkiä. Siellä muistan kokeneeni ensimmäisen vapautumiseni luonnonvoimien edessä. Ukkonen, myrsky, rankkasade, paukkupakkanen. Silloin olen omimmillani. Silloin omat murheet saavat miellyttävämmät mittasuhteet. Kuusenkukka Joen eteläpuolelle istutettu kuusitaimikko oli oudon värinen. Tärkeimpiä ravinteita ja vettä riittää, mutta voisiko jokin hivenaine puuttua? Tai olisiko kyseessä jokin sairaus. Toivotaan. Luonnosta välittävät ihmiset vihaavat lihotuskuusta. Suomi kuusettuu, lehtimetsät katoavat, maa happamoituu, eliölajisto köyhtyy. Ihmiset olettavat rikastuvansa, mutta huhut sademetsistä kielivät toista. Kun trooppisiin havupuihin perustuva metsätalous vielä hieman kehittyy, suomalainen hitaasti kituuttava puu kelpaa vain polttoon. Koivua ja leppää pitäisi olla. Kuusen taimien nyppiminen maasta voitaisiin kirjata kansalaisvelvollisuudeksi. Toisaalta, kuusen kukka lienee yksi kaikkein kauneimmista. Kuusitiaisen poikanen Kuusitiaisen poikaset ovat jo isoja. Vain kymmenen vuorokauden kuluttua tämäkin rääpäle räpiköi maisemaan omilla pikku tyngillään. Tintti asettui asumaan pönttöön jossa olen tekemässä pientä koetta. Meitähän aina valistetaan pönttöjen puhdistamisen tärkeydestä. Sillä tavalla päästäisin loisista eroon. Kanadalainen tutkimus osoitti, että puhdistetuissa pöntöissä on enemmän loisia. Suomalainen tutkimus osoitti kirjosieppojen valitsevan mieluummin vanhan pesän sisältäviä pönttöjä. Nyt testaan hypoteesia: vanhoissa pesissä on loisten lisäksi myös näiden vihollisia jotka tulevat pesään viiveellä. Vanhan pesän poistaminen voi siis aiheuttaa loisräjähdyksen. Pesässä näytti olevan melkoisesti kirppuja. Poikasilla oli paljon punaisia puremajälkiä. Tämän pöntön olen puhdistanut.

20 Idänlehtikuoriaiset Idänlehtikuoriainen palvoo Karjalan mantereisen lämmintä kesää. Nyt sellaiset ovat tulleet Iittiin. Kuvasta päätellen yritys on jatkaa leviämistä tulevinakin kesinä. Muutaman viikon kuluttua naaras laskee kasan yllättävän kookkaita keltaisia munia lepän lehden alapinnalle. Munista kuoriutuu eklön näköisiä kiiltävänmustia toukkia, jotka alkavat nakertaa lehtiä paahteisilta yläpinnoilta. Leppä vastaa puremiin kasvattamalla lisää karvoja lehtien pintaan. Toukat eivät kuitenkaan näytä näistä piittaavan. Itsellään niillä on tehokas puolustus: ne erittävät typpipitoisesta lepän lehdestä kehon nesteeseensä taikomiaan hermomyrkkyjä ihonsa pinnalle. Kavahtaa peto. Lämpimillä paikoilla kasvavien leppien kohtalo näyttää olevan sinetöity jo Iitissäkin. Värikuva Värikkäässä maisemassa tämä pieni yksityiskohta kiehtoi. Saveen kellahtanut runko on kaivautunut esiin savisen joen kuluttaessa uomaansa. Kyseessä on todella käsittelemätön värikuva. Verrokin puutteessa äkkinäisempi voisi väittää tätä mustavalkoiseksi. Yksityiskohta valaisi kokonaisuutta. Maakansan seutua leimaa todella värin ja värittömyyden vuorottelu. Savi tekee maiseman. Ympäristödeterministi vetäisi tästä suoran linjan kansanluonteeseen. Kun oikein muistelen 13:13 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 18. toukokuuta Afrikan Schindler Viimein löysimme sopivan hetken Hotelli Ruandalle. Oikeastaan kyseessä oli työvelvollisuus, sillä elokuvaa on tarkoitus käyttää tulevalla lukukaudella muutaman muun filmin ohella kehitysmaantieteen kurssin materiaalina. Luin pohjaksi Hannu Pesosen kirjoittaman ja Martti Lintusen kuvittaman kirjan Tuomio ja sovitus; Ruandan kansanmurhan tilinteko. Neljä kuukautta ja miljoona kuolonuhria on liian vaikea asia käsitettäväksi ihmiselle, jolle puolentoista kuukauden työttömyys on katastrofi. Neljän kuukauden aikana vuonna 1994 kolmannes Ruandan väestöstä kuoli tai pakeni maasta kohti epämääräistä tulevaisuutta. Ruanda on hyvin tiheään asuttu, joten miljoonan kiivailijan pyöriessä ympyrää viidakkoveitsineen tekee jo vahingossakin tuhoa. Vahingoiksi suuri osa surmista voidaan laskea. Propagandaa radiosta, hurmos ja hetken mielijohde. Sitten ei ole enää paluuta. Tuomio ja sovitus kuvaa koskettavasti syyllisten tietä tuhoon ja takaisin. He ovat aivan tavallisia ihmisiä, joita adrenaliiniryöppy on muutaman vuorokauden ajan sokaissut. Kaikki kansanryhmät, kirkot ja poliitikot olivat osallisia. Syyllisiä ei voinut arvata ennalta. Yhtäkkiä vain on tapettu naapuri ja varastettu lesken omaisuus. Raiskattu kenties tyttäret, sillä radio kehotti maistamaan torakoiden makua ennen listimistä. Sitten on piileskelty naapurimaassa, kunnes kotimaan vankilakin on tuntunut paremmalta ratkaisulta. Vankeja on virutettu puutteellisissa vankiloissa pinkeissä puvuissaan jopa kymmenen vuotta. Sillä välin vaimot lapsikatraansa kanssa ovat ajautuneet kurjuuteen ja hakeneet ehkä turvaa toisesta miehestä. Lopulta mies on lähetetty kotiin Gacaca-oikeuden tuomittavaksi. Siellä hän on vihreällä nurmella seisten tunnustanut tekonsa uhrien omaisten katsellessa ja allekirjoittanut tuomionsa. Katuneiden ja anteeksi pyytäneiden tuomiot ovat alle kymmenen vuotta vankeutta, joten hän on käytännössä lusinut sen jo ennen oikeudenkäyntiä. Mies on vapaa. Rangaistus ei kuitenkaan pääty. Yhteisö ei hyväksy. Avioliitto on riekaleina. Lapset ovat vieraita. Naapurissa asuu naisia jotka hoitavat miehen tappamien vanhempien viittätoista lasta. Syyllinen ja uhrit kohtaavat päivittäin. Oikeastaan reilussa kymmenessä vuodessa on koettu ihme. Jos ruandalainen yhteiskunta todella toimii verilöylyn jälkeen kirjan kuvaamalla tavalla, ruandalaisten täytyy olla poikkeuksellisia ihmisiä. Suomessa naapurisurmien haavojen

21 arpeutumiseen tarvittiin yhteinen vihollinen. Ruandalaiset tekevät saman kohtaamalla teot silmästä silmään ja opettelemalla ihmissuhteita uudelleen Luterilaisen maailmanliiton perhekurssilla. Hotelli Ruanda käsittelee aihetta Hollywoodin tyyliä kiitettävästi toppuutellen. Mustavalkoisuutta rakennetaan kertomalla hutujen ja tutsien olevan vain belgialaisten mielivaltaisen jaottelun seurausta. Todellisuudessa kyse on alunperin heimoista, joilla on jopa selviä geneettisiä eroja. Ruandassa avioliitot heimorajojen yli ovat kuitenkin olleet niin yleisiä, että jako on keinotekoinen. Yli 1200 pakolaista hotelliin majoittanut Paul Rosesabagina saa ansaitsemansa sankarin roolin. Hutu-sotilaat ovat tietysti tyhmiä pahiksia. Laskelmoivia roistoja ovat länsimaalaiset, joita eivät mutiaisten kahinat kiinnosta. Oman maan kansalaiset hoidettiin turvaan. Sitten otettiin hatkat. Muistan hyvin miten uutisissa esiteltiin pakenevaa ruandalaisrääsyläisten laumaa. Haastatelluilla ei ollut nimiä, eikä heidän kärsimykseensä voinut samaistua. On raivostuttavaa miten ihmiset teeskentelevät suvaitsevaista ja korostavat ihmisen ratkaisevaa eroa muuhun eläinkuntaan nähden, mutta toimivat samalla simpanssien tapaan. Tsunamin raunioissa kiinnostivat aluksi vain suomea puhuvat. Sitten pohjoismaalaiset. Paikallisten kärsimystä kuvattiin vasta kun ylimääräistä aikaa jäi. Ennen kiinnostuksen hiipumista ehdittiin vielä nostaa esiin kuolleet norsut ja muut nisäkkäät. Evoluutiopsykologiassa järjestys menee juuri noin: oma napa - lähisukulaiset - oma geneettinen tai sosiaalinen ryhmä - laajempi vuovaikutusryhmä - ihminen - nisäkkäät - korkeammat eläimet. Hotelli Ruanda pukee raadollisen sisällissodan yllättävän paljastavaan kaapuun. Läpi kuultaa sosiaalisten sidostensa repimä eläin. Kovin herttainen sellainen. 0:54 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 17. toukokuuta Akuna Olen tehnyt julkkistestin nyt niin monta kertaa etten ole laskuissa. Viisitoista, kaksikymmentä kertaa ehkä. Olen ruksittanut kohtia eri vuorokaudenaikoina. Erilaisissa mentaalitiloissa. Kaikenlaisten kemikaalien vaikutusten alaisena. Olen yrittänyt vaihdella vastauksia ja miettiä itseäni äärevänä. Aina sama tulos: Olet Aku Louhimies. Vaalikoneet antoivat joka kerta eri tuloksen. Tämä pitäisi kai tulkita jonkinlaisena kohtalona. Millainen tämä Aku nyt sitten on? Seksikäs tukka hänellä ainakin on. Haluaisin olla Mikko Alatalo. Miten sen Mikon saa? Aku ja Maalainen antoivat oikeutuksen puoleensavetävään avainsanaan: haircut. Kaljuni täyttää nyt kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. En vaihtaisi sitä enää lettiin mistään hinnasta. Kahden millin sänki ja olo on kuin kirppuisella perulaisella huovalla. En enää edes ymmärrä miksi ihmiset pitävät karvoja päässään. Miehet ainakaan. Väittävät että jotkut naiset arvostavat tuuheaa pehkoa. Kuka mies haluaisi olla tekemisissä karvafetisistin kanssa? Heviletti on eri asia sillä se on työkalu. Paljon työtä ja tuskaa kalju tosin vaatii. Joidenkin hennot haivenet lähtevät puhaltamalla, toisten Marketin halvalla hinattavalla. Minulla karvaa on paljon ja yksilöt kuin heinäseipäitä, joten olisi lasetettava rälläkällä. Vahinkojen minimoimiseksi on kuitenkin yleensä tyydyttävä kalliisiin Killette-teriin. Fusion tai Mach III. Koko pään ajelu joka kolmas päivä tylsyttää terän, joten kolmisen kymppiä rumuuden minimoimiseen kuluu kuussa. Tylsän terän kanssa ei sovi pelleillä. Kerran vedin jo homehtuneella terällä kovalla kiirellä raskaamman kautta. Ennen kipua tajunnassa oli jo viesti: nyt lähtivät orvaskesi, verinahka, kallo, kovakalvo ja lukinkalvo. Harmaata näkyvissä. Sitten punaista. Sitten mustaa. 13:05 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

22 Hei me muutetaan Eilinen synnytysvalmennus peruuntui. Suuri joukko isomahaisia vääntelehtiviä naisia ja pelokkaita uupuneen oloisia miehiä odotti ahtaassa käytävässä liki puoli tuntia. Sitten epäkiitollisen tehtävän saanut hoitaja kävi toivottamassa meidät tervetulleiksi viikon kuluttua. Sairastapaus. Takeltelevaa informaationkulkua. Väki oli kovasti vihaista. Me olimme kai sieltä vähemmän pahoinvoivasta päästä, joten ei kirpaissut ylivoimaisella tavalla.totesimme olevamme hyväosaisia. Kun isäkin on vasta parikymppinen lapsi, joka hokee vittua minuutin odotuksen jälkeen, hormonien ja vastuun kypsyttämä nuori äiti on helisemässä. Mieli hakeutuu kaikissa tilanteissa jo tulevaan muuttoon. Tilaa tarvittiin ja likemmäs 30 neliötä saatiin kylän toiselta laidalta. Kesällä edessä on siis esikoisen syntymä, muutto ja työttömyys. Yhdet häät, toivottavasti ei hautajaisia. Työttömyys ei tässä viittaa työn, vaan palkan puutteeseen. Hommat on tarmolla tehtävä vaikka kirstun pohja tulikin vastaan. Tutun psykologin mukaan yksikin noista muutoksista voi ravistaa keskushermoston sijoiltaan. Pakko elää kliseisesti päivä kerrallaan. Yhtä kaipaisin. Jos nyt 35-vuotiaana saisin viettää toisen palkallisen kesälomani, voisin levätä seuraavan kerran haudassa. Vähään aikaan ei ole näköpiirissä. Nyt siirretään omaisuus kortiston piikkiin. Alla olevaa psykedeelisesti värjäytynyttä maisemaa ei siis pitkään katsella. Ei katsella muutenkaan sillä kyseessä on taas yksi HDR-kokeilu. Moista ei ihmissilmä näe. HDR-tekniikkaa onkii varjokohdat esiin ylivalotetuista kuvista ja piirtää vaaleat kohdat alivalotettujen mukaan. Lähestytään varjotonta kuvaa. Valotin parvekkeen maiseman kuudella ajalla, ja yhdistin ne sitten täysautomatiikkaa käyttäen Photomatixohjelmalla. Oksat ja pilvet ehtivät liikkua. Ulkorakennuksen varjo jäi mustaksi puhki poltetussakin kuvassa, joten täydelliseen varjottomuuteen on ei päästy. Omituiset 60-luvun värit johtuvat osittain automaattisen tone mappingin hairahduksista, osittain varjottoman maailman luonnottomuudesta. Ruohikko on valojen ja varjojen leikki. Kun varjot poistetaan, griini alkaa näyttää oksennetulta rucolalta. Värikylläisyyden vähentäminen tekee kuvaan oudon sävyn - kuin olisi heitelty tuhkaa. Mitähän järkevää tällä tekniikalla saisi aikaan? Täydellisen liikkumaton kohde vaaditaan. Se rajoittaa mielikuvituksetonta.

23 12:20 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 16. toukokuuta Ei miestä opiskelijaa piestä Kulttuurimaantieteen esitelmien teko aloitetaan kahden ryhmän kanssa tiistaina. Kahden ja kolmen opiskelijan ryhmille jaetaan aiheeksi yksi kulttuuripiiri maailmasta. Tavoitteena on tehdä kymmenen minuutin esitelmä. Aikaa PowerPoint-esityksen tekoon on kolmisen tuntia koulussa ja lisää nelisen päivää vapaa-ajalla. Ehdoton takaraja on perjantai. Silloin esitelmien pitäisi pudota sähköpostiini. Kun perjantai vaihtuu lauantaiksi, 24 esitelmästä on saapunut kolme. Neljäs löytyy toisesta sähköpostista ja viides saapuu hieman puolenyön jälkeen. Olen uupunut maastotöistä ja aikaa on niukasti. Lauantaina olen valmis repimään laiskoilta opiskelijoilta päät irti ja syöttämään ne Nuoramensaaren mäyrille. Sunnuntaina olen valmis potkimaan laiskat ulos kurssilta. Maanantaina annan kaikille mahdollisuuden pitää esitelmän, mutta ilman pisteitä. Saan toista kymmentä selittelevää sähköpostia. Ihan asiallisia. Juuri mikään sähköposti ei tosiaan siirrä yli 20 gigan tiedostoja. Herkkiäkin tilityksiä. Ollaan valmiita kantamaan syyllisyys yksin. Tiistaina suostun jakamaan pisteitä myös myöhästyneille. Ei tosin täyttä kahta. Tunnen halveksivat katseet. Hävettää. Ei ole minussa miestä johdonmukaisuuteen. Ahistelee, sillä huomenna jäkitetään jo synnytysvalmennuksessa. Minä en ainakaan haluaisi isäkseni selkärangatonta vätystä. Tuhoisa kiltteys on ominaisuus josta haluaisin eroon. Mäyrien ruokkimista olisi toisaalta paheksuttu myös. Minulla ole oikeastaan käsitystä siitä, millaista pari piirua tiukkapipoisemman elämä olisi. Tuhansien opiskelijoiden kohtaamisen jälkeen olen kränäillyt vain kolmen kanssa. Kaikkien kanssa on istuttu myöhemmin alas ja vaihdettu kuulumisia koulun jälkeisestä elämästä. Arvostettu toisiamme syvästi. Ollaan oltu koiria jotka ovat purreet haavaa puhdistanutta eläinlääkäriä. Tiukkapipoisempi opettaja nipistelisi myös terveistä kohdista. Olisiko se hyvä? 0:42 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 15. toukokuuta Aatteen voimalla tieteen kimppuun Hesarissa Pekka Wahlstedt arvioi Daniel Dennettin kirjaa Lumous murtuu: uskonto luonnonilmiönä. Kirja on edelleen lukulistalla, mutta Wahltedtin kirjoitukset eivät. Viimeksi Wahlstedt tölvi ilman ensimmäistäkään perustetta Gazzanigan aivotutkimuskirjaa, ja nyt samalla periaatteella Dennettin opusta. Hesarin sivuilla Wahlstedt itse kertoo miten heppoisin eväin hän mielipiteitään heittelee. Hyvien kirjojen lista on kyllä ihan asiallinen - yli puolet kirjoista jää hörhörajan paremmalle puolelle. Potentiaalia miehessä on. Maailmalla tunnustusta ja kritiikkiä keränneessä kirjassaan Dennett yrittää avata uskontojen mysteereitä, mitä Wahlstedt kirjoituksessaan pääosin kuvaakin. Dennett käsittelee uskontoja nimenomaan

24 luonnontieteen näkökulmasta, mikä ei Wahlstedtia tietenkään viehätä. Kirjoituksensa loppupuolella Wahlstedt osoittaa, ettei ymmärrä kritisoimaansa evoluutiobiologiaa: "Evoluutioteorian mukaan kaikki ilmiöt ja käyttäytyminen tähtäävät hengissä pysymiseen ja lisääntymiseen olemassaolon taistelussa". Ei ole. Kirjoittajan asenne on näppärästi pääteltävissä olemassaolon taistelun käsitteestä. Sillä evoluutioon saadaan teleologinen arvolataus ja synkeä väri. Sitten Wahlstedt kertoo etteivät evoluutiobiologit ole oikein fiksuja: "Miten darwinismi voi ymmärtää Buddhaa tai Jeesusta, jotka korostivat pyyteetöntä eettistä toimintaa toisten hyväksi. Darwinismille tämä on lähtökohtaisesti absurdia". Wahlstedtille on ilmeisesti mahdotonta käsittää, että ihmiset voivat ajatella laajasti, ja kirjoittaa näkyviin vain olennaisimman. Lopuksi Wahlstedt kertoo että olisi toivonut Dennettin tarkastelevan myös syvällisiä ja laajoja näkemyksiä uskonnosta - filosofina. Tällä Wahlstedt tahtoo sanoa että filosofia on korkeampaa tiedettä kuin muu. Kritiikki jää lopulta yllättävän niukaksi, ja Wahlstedt esittää jopa kysymyksiä postmodernismille tyypillisten piposta tempaistujen totuuksien sijaan. Ilkeänä ihmisenä en malta olla ajattelematta, millainen kuva kirjasta olisi annettu, jos Dennettillä olisi vaikkapa biologian tai kemian opintoviikkoja enemmän kuin filosofian. 17:11 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin Sietämätön mies Katselin Antti Pietiläisen kokoamasta...sanoi tiedemies-kirjasta mitä kaikkea fiksut ihmiset ovat päästelleet. Tiedeväki on kiitettävän itseironista. Einstein on ollut ahkera lausuja ja herttaisen sympaattinen lökäpöksyineen: Miksi kukaan ei ymmärrä minua, mutta kaikki pitävät minusta? Richard Feynman on symppis veitikka myös. Biologit vaikuttavat tosikoilta. Kirjan loppuun kootuista sekavista pysähdyin tuon hirren päätyyn naulatun kohdalle. Tuli yhtäkkiä tyhjä olo kuin lumiukon syöneellä ja sen porkkanoineen hiilineen oksentaneella. Jotkut lauseet ärsyttävät sietämättömän kuvon. Selitystä ei löytyne. Normaali ihminen ei taatusti ymmärrä mikä tuossa riivaa. Onkohan muita sellaisia, jotka repivät itsensä pakkopaidasta jos talouspaperia joutuu suuhun? Posket vetävät ensin Pentti Siimes -ilmeen, sitten piisamimaisen ja lopulta pyristelyttää holtittomasti. Entä niitä joilla Kymenlaakson murre tuottaa sahalaitakuvion näkökenttään kello neljään? Tai sellaisia joilla levyllinen klassista musiikkia johtaa verenvuotoon ikenistä? Rummut - rytmi jumalauta! Chopin sen teki. 0:20 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

25 14. toukokuuta Salaatti palaa juurilleen Olen lukenut tätä ohutta kirjaa lähemmäs vuoden. Kari Enqvistin matka tylpän makuisen ruukkusalaatin kanssa on ollut pitkä. Nyt Kati alkoi jo huomautella piintymästäni, joten päätin riuhtaista vihkosen yhtäkkiä kannesta kanteen. Toiseksi viimeinen luku oli työstettävänä kai kahdeksatta kertaa, enkä vieläkään uskalla ajatella mitä kaikkea se pitää sisällään. Enqvistin tyyli viehättää usein, ärsyttää muulloin. Onko pätevänoloisen tähtifyysikon välttämättä siteerattava kuolleiden runoilijoiden kuivia värssyjä vaikuttaakseen älykkäältä? Elävissäkin on sietämistä. Luulin aiempien kirjojen perusteella Engvistin vain myyvän tiedeuskoaan näyttämällä kyntensä opposition omalla alueella. Aivan kuten humanistimaantieteilijä, joka julkaisi ärhäkän tilastotieteellisen artikkelin vain näyttääkseen että osaa laskea - jos haluaa. Vuoden aikana olen alkanut vakuuttua että Enqvist on sukulaissielu. Hän taitaa rakastaa siteeraamiaan kirjoja aidosti. Hän on viettänyt eksentrisen nuoruutensa vuoroin kirjastossa, vuoroin ympäristöään havainnoiden aivan kuten minäkin. Enqvistkin keräsi autojen rekisterinumeroita. Harjateräshäkkyröiden onkimista pelto-ojasta, VPK-kisoja ja sammakontoukkien kasvatusta hän ei sentään mainitse. Enqvistkin sulautui kirjaston sisustukseen - karderoobikuvauksen perusteella hänestä tuli huonekasvi. Minäkin olin 80-luvun loppupuoliskolla Iitin kirjaston maskotti. Minulla oli jopa vapaa pääsy varastoon ja takahuoneeseen. Tai ainakin otin sellaiseen oikeuden. Kirjastonjohtaja Risto Hannikainen ja Rouva Kirjasto Hilkka Pörrö pyöräyttivät rannekkeensa aikaan Tunturini jarrujen kirkaisusta. Hannikaista ihmeteltiin: maisterisihminen ja kirjastossa hommissa. Mitähän samaiset kunnanmiehet mahtoivat juoruta kun minä sahasin vuosikymmen myöhemmin tohtorismiehenä lautoja peräsuoli rotkottaen, haba turvoksissa? Tunnistan myös Enqvistin viitteet pyhiin rituaaleihin. Lainauksen yhteydessä näytin aina kirjastokorttini tai lausuin ainakin huolella korttini numeron (2577) välittämättä lainkaan siitä, että Risto tai Hilkka olivat jo ehtineet pyöräyttää numeron kirjan korttiin. Myöhemmin huomasin parhaiden kirjojen löytyvän kirjastoautosta ja päivystin sen saapumista kirjaston eteen tasan kello 12:00:00:00 tasanreikäreikä suurinpiirtein. Auton lähtiessä tuntia myöhemmin reitilleen siirryin tuvan puolelle. Seuraa piti yleensä kirjastohiippariksi kutsuttu mies, jonka kerrottiin olleen aivonsa liuottanut entinen maalari. Hän käveli aina sanomalehti kainalossa. Oliko hänelläkin toispuoleisesti aggressiivinen kainalohikoilu? Keskivertoiittiläistä fiksumpi hän oli. Haistelkaa Tikkurilan tuotteita nuoret! Sitten alkoi hiipumus. Enqvist jatkoi kirjastoharrastustaan pidempään. Minä siirryin käyttämään kirjastoa puhtaasti esteettisiin tarkoituksiin. Helteellä parhaan näköiset tytöt nimittäin välttelevät hikisiä uimarantoja, ja liitelevät kermanvaaleine ihoineen kesämekko hulmuten kirjaston viileiden hyllyjen väliin. Joskus piti ihan kyykistyä tarkastelemaan alahyllyjen tarjontaa. Sellainen kirjaston tyttö tuntui rumiluslukutoukalle jotenkin lähestyttävämmältä kuin ulkoilmavosut. En koskaan lähestynyt. Se ainoa kerta kun naaraspuolinen ihminen tunki teinivuosina intimiteettirajan sisään tapahtui sillä ainoalla visiitilläni punttisalille. Puissa kiipeilevä pöllöharrastaja oli kaiketi yllättävän ammattilaisen oloinen pinkeälle pimulle. Näköjään valitsin habitaattini väärin. Enqvist on laajasti sivistynyt, menestynyt fyysikko jolla on pienet lihakset. Minä taas sivistymätön, monella alalla pettynyt biologi jolla on pienet lihakset ja niiden päällä rasvaa kuin Baikalin norpalla. Olisi pitänyt mennä heti sinne salille ja mennä KooKoon junnuihin veräjänvartijaksi kun jumppamaikka tarjosi siihen tilaisuuden. Saattaisi olla viisikin hävittyä MM-hopeaa jo vitriinissä. Enqvistin viittaukset runoihin eivät ole kaukaa haettuja. Hänessä on lyyrikon vikaa itsessäänkin. Hän kirjoittaa pitkiä pätkiä yksiulotteista leipätekstiä, kunnes jysäyttää merkityksillä ladatun virkkeen. Sitä kai se runous on; tiivistetään kaikki tyhjän keskelle, mahdollisimman pieneen tilaan. Kiinnostavinta elämäkertafriikille ovat tietenkin pienen pojan helposti samaistuttavat muistot. Heikoimmat osat kirjassa ovat valitettavan kuiva alku, ja hieman keskeneräiseksi jäänyt pohdinta siitä, mitä olisi tapahtunut jos hevosen potku olisi surmannut Einsteinin eikä hän olisi ehtinyt keksiä suhteellisuusteoriaa. Kirja huipentuu kahteen hyvin erilaiseen lukuun. Toiseksi viimeisessä Enqvist selventää rajun keskustelun kohteeksi joutuneita reduktionismiin shiftaavia väitteitään kirjassaan Olemisen porteilla. Heikon emergenssin perustelu karkeistamisella solmusi minut. Tämän luvun haluan lukea vielä kerran, tuettuna Enqvistin kotisivulleen kokoamalla keskustelulla. Kirja päättyy lopulta sinappikaaliin eli rucolaan (Eruca vesicaria sativa). Enqvist palauttaa hangen alta kurkistelevat rikkaruohot Ranskan Rivieralle vaikka tavoitteena oli Toscanan aurinko. Matkan varrella Enqvist pilkkaa minulle täydellistä puhtautta edustavaa magmaa verraten sitä oksennukseen. Lopulta fyysikko katselee Välimeren yötä - rucola, sitruunapuu ja Välimeren leiskuva valo. Mitä muuta sitä oikeastaan tarvitsee? 21:52 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

26 13. toukokuuta Kiitos äidit 19:47 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin Ulkoa ohjattua Olen pudonnut laivasta. Töhellyksen tuimassa tohinassa tuntuma maailman tapahtumiin on katoamassa. Kuulin Viron patsaskiistasta valovuosien viiveellä, ja nyt väittävät että Ranskan vaalitkin on pidetty ja hävitty. Tuleva työtilanne on ärsyttävällä tavalla sekava, ja painovoima on viemässä voiton Katin mahasta, joten tulen putoamaan lähiaikoina vielä pahemmin. Sen tiedän että itäeurooppalaisilla on inha musiikkimaku. Eikä se ole ihquisen Hannan syy. Ja sen että musiikillisesti mauttomina ja juntteina tosikoina tunnetut ranskalaiset kykenevät nykyään itseironiaan. Ja sen että Krisse on karismaattinen ja Heikki Paasonen lahjakas verbalisti - mies minun makuuni. Ja senkin ettei institutionalisoitunut Kari Väänänen osaa näytellä kuin korkeintaan krapulaista itseään. Ei ainakaan joulupukkia. Ja vielä senkin että ruotsalaisilla pyyhkii nyt tosi kehnosti. Muuten olen uutis- ja kulttuurinnälässäni lisäruokinnan varassa. Kake on osannut suositella kaikkea hienoa, joten noudatan orjallisesti hänen vinkkejään. Kake kehotti lukemaan Hesarin kuukausiliitteen raportin Pekka Haaviston kunniakkaasta toiminnasta Darfurin kriisipaiseessa. Olin lukenut samaisesta lehdestä vain Kyösti Romppasen kasvukaaren ikämelojana (onko hänellä kajakissaan irtokeuloja eri kuvaustilanteita varten?) ja sen yksinkertaisenoloisen musikaalisen joulupukin huonot kaskut. Haaviston työ Darfurissa oli minulle uutta, vaikka luin innolla hänen kokemuksiaan Balkanin ympäristötuhojen arvioinnista. Tutkijoina ja asiantuntijoina arvostan enemmän niitä jotka tekevät kuin niitä jotka lukevat. Siksi kumarran syvään Pekka Haaviston juurihoitotyötä, vaikka kalmanlöyhkäisen Darfurin täytyi olla hänelle lähinnä vapauttava kokemus Irina Krohnin ja Janina Andersonin seuran jälkeen. Haaviston arvostus sekä sissien että Sudanin hallituksen suunnalta antaa toivoa siitä että analyyttinen, vaihtoehtoja puntaroiva tapa suhtautua konflikteihin voi joskus voittaa mustavalkoisuuden. Ihmetyttää vain kovin, miten Haavisto jaksaa globaalin enemmistön reaalimaailman kohdattuaan keskittyä nyt merimetso-ongelmaan ja rikkaiden eläkeläisten kusettamisen vähentämiseen. Erityisen hienoa kuukausiliitteen jutussa on, että toimittaja ymmärsi nostaa esiin myös konfliktin todelliset syyt. Kollektiivisten muistojen ja sosiaalipsykologisen lätinän sijaan tausta on paljon maanläheisempi - äiti maa ja sen antimet. Ihminen tarvitsee tilaa, ruokaa, suojan hengenvaaraa vastaan, mahdollisuuden lisääntyä, rajat sosiaaliselle piirilleen ja sosiaalista arvostusta piirin sisällä. Kaikki selittyy lopulta näillä. Afrikan levottomuuksia ei voi enää selittää puhtaasti edes siirtomaa-ajan sorrolla. Ei uskonnoillakaan, sillä tarve eliminoida me ja muut -rajanvedosta ulos jääneet on ihmisissä syvemmällä. Uskonto on vain yksi tapa rajata.

27 Billy Talent: Billy Talent Kake suositteli myös kesällä Ruisrockiin ja Tavastialle saapuvaa kanadalaista emo-punk rähinää. Neljän äkäisen jannun Billy Talent näyttää närhen munat (yllättävän pienet ja hailakat) heti ensimmäisestä kappaleesta. Rytmiryhmän taito tuo ajoittain mieleen jopa Red Hot Chili Peppersin ja Living Colourin virtuositeetin. Laulu ja kitara ovat punkmaisesti räyhäkämmät. Takavuosien suosikkiorkestereistani mieleen tulevat Faith No More ja Green Day. Ehkä jokunen takarivin grungeorkesterikin. Lahjakas orkesteri on kaikkea muuta kuin yksiulotteinen punkkiräksy: Liesin kaltainen poppisrallatus saattaa kaataa puritaanisemman kuulijan irokeesin. Koettelee vain, tuskin hylkäävät. Laulaja Benjamin Kowalewicz kuulostaa siltä kuin virus olisi tukkinut lurppahuuli Mick Jaggerin kurkun - pinkeä nasaali ääni suuresta suusta. Levyn soundit erottelevat ansaitusti kaikki soittimet, vaikka ajoittainen alapään tumppu vaivaakin. Tämähän on viihdyttävää mussoo! Billy Talent: Billy Talent II Toinen levy samalta viihdemusiikkiorkesterilta. Nyt soundi on selkeämpi ja analyyttisempi. Benjamin Kowalewicz laulaa paremmin kuin esikoisella ja saa tasokasta tukea stemmoilta. Levy alkaa Devil In a Midnight Massin jyräriffillä, mutta kevenee melkoisesti kappale kappaleelta. Red Flag voitaneen laskea vielä offspringmaisen aurinkoiseen punkskeneen, mutta viimeistään popahtavat Fallen Leaves ja Where Is The Line saavat kovemman ytimen kannattajat tekemään ostopäätökseen: ei enää III. Minun budjettiini sekin taitaa tehdä loven. Mehiläisalan taiteilijana kiinnyin erityisesti pirteän marssilaulun riffillä kevennettyyn teokseen Worker Bees. Aloituslopetuskappale Devil ja loppupään kitkerän ahdistava Sympathy vetosivat ensikuunteluilla myös. Talent tulee pyörittämään ipodin kovalevyä alkuviikolla jopa enemmän kuin Yothu Yindi viikko sitten. 19:11 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 12. toukokuuta Tonttu Pysähdyin maastoreissulla Askolan hiidenkirnualueella. Päätarkoituksena oli näpsäistä yläviistosta ympäristöekologinen kuva Porvoonjoesta ja sen rantojen suojavyöhykkeistä. Muistin väärin - näkymä oli kaikkea muuta kuin esteetön. Kovakuoriaiset olivat lentoharjoituksissa paahteisella kalliolla. En ole eläissäni nähnyt sellaista jäärädiversiteettiä. Tokihan kirnuillakin piti käydä, kun kerran alueella olin. Jättiläisen kuhnepytty kavereineen on toki mahtava, mutta olen ihastunut tähän Tonttuun. Kiven ja veden yhteistyö tuottaa omituisen inhimillisiä muotoja. Kuin olisi rälläkällä lasetettu Mooren möhkäleen negatiivi. Älykkäästi suunnitellut kertonevat lapsilleen näidenkin kauniiden muotojen olevan tarkkaan harkittuja. Kaikkivaltias lienee pyörittänyt näissä rei'issä sormiaan. Paniikissa - huomattuaan ettei olekkaan kaikkivaltias. Jollain Perkeleellä kun näyttää olevan 49% vallasta. 13:15 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin

28 30. huhtikuuta Kipuja Kipuflunssaa. Kaikkea taipuvaa kolottaa. Katilla on sama mikrobi. Ei auta kuin toljottaa apaattisena muiden kädellisten touhuja. Kevyesti nostaa sykettä tuo Viron tilanne ja venäläisten ylireagointi. Balkanilla tapeltiin - sittenkin niin kaukana. Nyt tajusin opettaneeni valmennuskurssilla hasardeja onnellisen tietämättömänä tappoloista lähes näköetäisyydellä. Hasardimantsan kurssilla keräsimme Tilussa vuodenvaihteen onnettomuusuutisia mediasta, ja läiskimme ne tuolle kartalle. Vihreä lappu tarkoittaa hasardia ilman kuolonuhreja. Keltaisissa on menetetty muutama ihmishenki. Punaisissa on kuollut yli kymmenen ihmistä. Kovin kaukaa punaiset meitä kiersivät joulun korvilla. Jos punaiset nyt tekevät patsaasta asian vyöryäkseen tankeilla vapauttamaan etelänaapurit ikeestä, ja Ike hoitaa ulkopolitiikkaa tankerolla, neulataanko ensi vuonna jouluisempaa väriä 60 N? 20:52 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 28. huhtikuuta Pesä Selvisin tappoviikosta hengissä. Onnistumisen tunne ei ole kovin tavallista, joten sairastan sitä nyt mielelläni hetken. Ennätin Tilun vappushown tanssiinkin. Joutsenlammen hauras jää ei olisi bigeopettajien luomisen tuskaa kestänyt, joten kevensimme mehiläisteemaksi. Neljä vain tätä hetkeä varten timmiksi treenattua vartaloa, mustin trikoin ja sukkahousuin. Raidoitusta, mehevää taka- ja etupuolta, verkkosilmiä, tuntosarvia ja pistin vappupallojen uhkaa vastaan. Saavuimme lavalle mystisesti mustassa kopissa joka oli koristeltu ylväällä sanalla Pesä. Sitten Vanessa Maen Storm soimaan ja reilun minuutin ajan huolella treenattuja kuvioita kehään. En pointte kaipaa vielä hiomista. Lopuksi Karl von Frischin mehiläisten mutkittelutanssia, kukan kimppapölytys ja takaisin pesään. Esityksiä oli kaksi joten ehdin jo pohtia ammatinvaihtoa. Opettajaksi. En ehkä jaksaisi odotusta lavan takana illasta toiseen. Muiden taiteilijoiden hienojen esitysten tirkisteleminen sivuverhoista tumppuisin soundein turhauttaisi myös. Lyhyt ura oli joka tapauksessa syksee. Ensimmäisellä kerralla yleisö äänesti meidät voittajiksi, toisella kerralla kärsimme tuomaripelistä. Protesti on käsiteltävänä. Tuomarit eivät meitä kuitenkaan pysäytä. Toinen tuleminen on väistämättä edessä. Taidetta janoavien opiskelijoiden viesti mantsan luokan liitutaululla velvoittaa. 8:26 Lisää kommentti Pysyvä linkki Lisää se blogiin 25. huhtikuuta Elän ja potkin Elossa, vaikka hiljaa. Älkäätten hermostuko te jotka odotatte sähköpostiinne vastausta. On menossa harvinaisen tulenpalava viikko. Sellainen jota ei voi ymmärtää reaaliajassa, vaan on tyydyttävä muistin karvaiseen kaitafilmiin jälkikäteen. Sitä löytää itsensä pahanhajuisesta helsinkiläisestä koulusta, Tikkurilan apteekin kellarista, nurmijärveläisen joutomaa-alueen pajupusikosta tai Arkadian yhteislyseon kopiokoneen äärestä ymmärtämättä poukkoilun syvintä olemusta. Kun työt joskus kasaantuvat, kaikki kuukausia jäissä olleet hommatkin heräävät paniikkiin. Ihmiset tekevät sen kiusatakseen. Olen siitä aivan varma, tai ainakin jyrkästi vainoharhainen. Jotakin elämä on sentään opettanut, sillä kiire on ulkoista. Se ei pääse päähän.