Milla Keränen Vili ja Manda

Transkriptio

1 Milla Keränen Vili ja Manda Me asuimme suuressa, hienossa talossa. Minä, veljeni Vili, isä ja äiti. Minun nimeni on Manda, siis Amanda. Vilin nimi on William, mutta toisillemme me olemme vain Vili ja Manda. Näin Vilin viimeksi seitsemän vuotta sitten. Vili oli 20-vuotias, sellainen hontelo poika, kamalan pitkä ja hoikka. Minä olin vasta kymmenen, ja Vili lupasi, että minusta kasvaisi vielä kaunotar. Minulla oli hammasraudat, saparot ja paljon pisamia. Minä uskoin Viliä. Kaikki lähiseudun tytöt uskoivat, kun hän sanoi heitä kauniiksi. Vili lähti syyskuussa. Silloin satoi. Hän tuli aamulla huoneeseeni ennen kuin heräsin. Vili nukkui aina pitkään. Hän ei koskaan mennyt kouluun ensimmäiselle tunnille, mutta kai hän siitä jotenkin selvisi. Viikonloppuisin en koskaan nähnyt häntä ennen puolta päivää. Iltaisin hiivin joskus hänen huoneeseensa, kun en saanut unta. Hän istui pitkät jalat kippurassa suuressa nojatuolissa ja luki. Minä käperryin pieneksi keräksi hänen sänkynsä jalkopäähän ja kuuntelin kun hän luki minulle runoja ääneen tai selitti Platonin filosofiaa. Menin minä koska tahansa, hän ei koskaan nukkunut. Joskus hän roikkui ulos ikkunasta ja katseli kuuta. Minä pelkäsin aina, että hän putoaisi alas. Hän vain nauroi minulle, nauroi niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut. Silloin sateisena syyskuun aamuna minä heräsin, kun Vili istui sänkyni laidalla ja katseli minua. Hänellä oli surulliset silmät ja hänen vaalea tukkansa oli sateesta märkä. - Hei, Manda, hän sanoi matalalla äänellä, hyvin hiljaa. Nousin istumaan, minua haukotutti. Vili silitti tukkaani ja sanoi, että hän lähtisi nyt eikä tulisi koskaan takaisin. Minä vain tuijotin häntä, kun hän kertoi, että talo oli käynyt liian pieneksi hänelle. Koko kaupunki oli käynyt liian pieneksi hänelle. Minä katselin hänen pitkiä sormiaan ja pitkiä jalkojaan ja pitkiä käsiään ja ajattelin, että siihen hän ainakin mahtui hyvin.

2 - Minä lähden nyt, Manda, hän sanoi. Minä kysyin unohtaisiko hän minut siellä suuressa maailmassa. Siellä missä kasvoi eksoottisia kukkia ja kauniita naisia ja komeita miehiä. Kaikkea sitä mitä hän oli aina iltaisin kertonut minulle suuressa maailmassa olevan. Kaikkea sitä mitä kirjoissa oli. - Sinä olet minun elämäni nainen, Manda, hän sanoi ja antoi minulle suukon otsalle. Minä jäin istumaan sängylle ja haukottelin. Tuijotin suljettua ovea, ja tajusin, että olin unohtanut kysyä häneltä ottaisiko hän minut mukaansa. Kukaan muu ei huomannut Vilin lähtöä. Isä ja äiti eivät sanoneet mitään moneen päivään, moneen viikkoon, enkä minä kysynyt. Talvella kuulin heidän sanovan naapurille, että Vili opiskeli ulkomailla. Vili opiskeli, mutta en minä hänen missään koulussa uskonut opiskelevan. Hän oli opiskellut jo kaiken mitä kirjoista saattoi oppia niinä öinä huoneessaan. Vili opiskeli elämää ja vieraiden ihmisten tuoksuja. Minä täytin kolmetoista ja menin yläasteelle. Vili lähetti minulle kortin, jossa oli monta postileimaa. Hän kirjoitti: "Onnea Manda! Sinä olet jo iso ja kaunis. Minä tiedän, että sinä kasvat kuin pavunvarsi, murrat katon ja kasvat ulos sieltä. Minä olen ylpeä sinusta, Vili." Minä katselin hänen pientä, terävää käsialaansa ja yritin lukea siitä kaikkien niiden seikkailujen jäljet, joita hän oli kokenut. Minä en kasvanut yhtä pitkäksi kuin Vili, eikä se kai ole ihmekään. Vilin pää huiteli jo hänen lähtiessään lähellä kahta metriä ja olin varma, että maailmalla hän vain kasvoi entisestään. Minä toivon, että olisin kasvanut niin suureksi, että pääni olisi osunut kattoon ja murtautunut sen läpi niin kuin pavunvarsi. Minä täytin kuitenkin viisitoista, eikä pääni osunut edes lähelle ovenkarmia. Kattoon minä ylsin vain, jos pyysin jotain kaupungin pojista nostamaan minut harteilleen. Sieltä minäkin näin vilauksen maailmaa. Kukaan ei enää puhunut Vilistä. Naapurit lopettivat kyselemästä hänestä, eivätkä isä ja äiti enää kertoneet kuinka hän opiskeli ulkomailla. Jonain keväänä äiti siivosi kuvat piirongin päältä. Vilin ylioppilaskuvan paikalle tuli minun rippikuvani.

3 Minä odotin jälleen korttia, kun täytin viisitoista. Juoksin aamulla pyjamassa postilaatikolle, juoksin heti aamiaisen jälkeen, aamupäivän sadekuuron lakattua ja iltapäivällä ennen kuin isä tuli Ruotsista työmatkalta. Minä hiivin vielä illalla pyjamassa postilaatikolle, mutta joka kerta se oli tyhjä. Sinä iltana minä itkin itseni uneen sillä olin varma, että Vili oli kuollut. Vuoden minä uskoin, että Vili oli kuollut. Minä keikuin kaupungin poikien harteilla ja yritin murtaa tieni pois. Minä pelkäsin, että jäisin liian pieneksi ja hukkuisin tähän taloon ja kaupunkiin. Syksyllä minä täytin kuusitoista ja menin seuraavana päivänä lukioon. Silloin posti toi jälleen Vililtä kortin. "Lennä, Manda, lennä! Älä pelkää, pikkuinen. Täällä paistaa aurinko, kaikki on hyvin. Onnea, Vili." Lennä, Manda, lennä. Niin luki minun kortissani. Minä haistelin jälleen siitä vieraiden ihmisten hajuja, etsin elämän merkkejä Vilin pikkuruisesta käsialasta. "Lennä, Manda, lennä!" Niitä sanoja minä luin illasta toiseen, yöstä toiseen, aamusta toiseen kunnes niistä avautui minulle koko maailmaa. Aamulla minä myöhästyin ensimmäiseltä tunnilta niin kuin Vili oli tehnyt, ja isä ja äiti huusivat minulle aivan kuin olivat Vilillekin huutaneet. Illalla minä juoksin kohti kaupungin valoja ja etsin sitä kiitorataa, jolla opetella lentämään. Vasta myöhemmin, kun omien öisten harharetkieni jälkeen seisoin hänen vanhan huoneensa ikkunassa ja katselin kuuta, ymmärsin, ettei täältä ollut oikotietä pois. Minä oli vasta ensimmäisellä luokalla, pieni saparopäinen kuusivuotias, kun Vili meni lukioon. Minä muistan ensimmäisen kerran, kun hiivin hänen huoneeseensa illalla, eikä hän ollutkaan siellä. Minä käperryin nukkumaan hänen sänkyynsä ja aamulla heräsin jälleen omastani. Vili oli kantanut minut sinne, vaikka en muistanut sitä. En koskaan kysynyt minne Vili lähti öisin. Aluksi hän lähti, kun isä ja äiti jo nukkuivat ja palasi ennen kuin he heräsivät. Vain minä tiesin, että oli öitä, joita hän ei nukkunut omassa sängyssään. Opin arvaamaan, milloin Vili lähti ja milloin hän oli kotona, niin että saatoin hiipiä hänen seurakseen.

4 Viliä ei kuitenkaan ole luotu hiipimään. Lopulta hän ei enää lähtenyt muiden jo nukkuessa, vaan jätti vain saapumatta kotiin iltaisin. Muistan kaikki ne lukuisat aamut, jolloin isä huusi Vilille eikä Vili koskaan kuunnellut. Isä huusi niin kauan kuin jaksoi ja lähti sitten töihin. Vili iski minulle silmää, hän oppi olemaan välittämättä. Vili tuli täysi-ikäiseksi ja kulki miten halusi. Hän kuitenkin rakasti äitiä ja isää, aivan kuten minäkin. Hän oli hiljaa, tuijoitti maalauksia vanhoista puutarhoista ja hyräili ääneti mielessään klassisia sinfonioita isän huutaessa hänelle. Hän ei koskaan vastannut isän kysymyksiin siitä missä oli ollut tai minne oli menossa. Minä en koskaan kysynyt, sillä Vilin sinisistä silmistä saatoin lukea vastauksen kysymättäkin. Hänen silmänsä hymyilivät ohi vakavan suun ja minä toivoin vain, että minunkin silmäni joskus hymyilisivät niin. Öisin Vilin vakavat silmät sädehtivät ja vannottivat minua olemaan kertomatta kenellekään. Hänen runonsa muuttuivat kauniimmiksi ja äänensä pehmeämmäksi, kun hän luki niitä. Minä näin kuinka hän kasvoi kuunvalossa ja vielä enemmän hän kasvoi niinä öitä, jolloin en nähnyt häntä. Minä olin vasta lapsi, enkä ymmärtänyt sitä silloin. En ymmärtänyt, kuinka hän kasvoi pois, vaikka hänen jalkansa seisoivat tukevasti samassa maassa kuin minunkin. En tiennyt kuka hymyn hänen huulilleen oli saanut, mutta olin onnellinen hänen puolestaan. Enhän voinut tietää, mitä hänelle sen hymyn myötä tapahtuisi. Luulen, että olisin iloinnut silti, vaikka olisin tiennytkin. Ei meitä ollut luotu ikuisiksi ajoiksi vain toisillemme, eikä Viliä ikuisiksi ajoiksi tähän taloon. Kun minä olin 16-vuotias, ei minulla ollut enää paikkaa minne mennä öisin silloin kun en saanut unta. Minulla oli vain haave siivistä ja kiitoradasta, ja niitä minä etsin. Minä kyselin tietä vastaantulijoilta ja tartuin auliisti heidän jokaiseen neuvoonsa. Minä tiesin, että Vilillä olisi ollut vastaus kaikkeen, mutta hän ei ollut täällä enää. Tapasin pojan, montakin poikaa, kaikki lyhytjalkaisia ja kaupunkiin jääneitä. Heidän jalkansa kasvoivat eri maasta kuin minun ja Vilin, ja se ihastutti minua. He asuivat vanhoissa, tunkkaisissa kerrostaloissa ja veivät minut katsomaan huoneidensa ikkunoista, kuinka kuu paistoi merellä. Kukaan heistä ei ollut tarpeeksi suuri yltääkseen pois niistä taloista, mutta me yhdessä me kasvoimme. Me näimme vilauksen maailmasta, he minun ja minä heidän maailmastaan. Yhdessä meistä tuli pitkiä kuin pavunvarsi.

5 Aamulla minä palasin kouluun toiselle tai kolmannelle tunnille. Minä hymyilin isän ja äidin varoituksille, sillä minä tiesin, että jättiläinen, josta he varoittelivat, oli elämä. Sen vatsassa olisi hyvä olla. Sinä kesänä, joka seurasi Vilin toista korttia ja edelsi 17-vuotissyntymäpäivääni, minä kuljin kaikki yöt niinden kerrostalojen poikien kanssa. Syksyllä minun vatsassani alkoi kasvaa siemen ja minä tunsin itseni jättiläiseksi. Minun siemeneni ei ollut kuitenkaan samanlainen kuin se, joka oli saanut Vilin jättämään meidät. Minun siemenestäni kasvoi uusi elämä, jonka joku pojista oli minuun istuttanut. Vili kehotti minua lentämään, mutta minulla ei ollut siipiä, ei niitä ole vieläkään. Sen kortin jälkeen en ole kuullut mitään Vilistä, enkä usko että kuulenkaan. Siitä on nyt seitsemän vuotta. Äiti tyhjensi Vilin huoneen jo vuosia sitten. Isä kantoi sinne pienen, puisen sängyn ja sanoi, että saisin jäädä kotiin jos haluaisin. Silloin tiesin, että hän muisti yhä Vilin. Ei niin kuin minä muistin, mutta muisti kuitenkin. Silloin minä tiesin myös, ettei Vili tulisi koskaan takaisin ja veisi minua mukanaan. Keväällä minun lapseni syntyi. Aurinko paistoi sälekaihtinten läpi, kun hän huusi ensimmäisen kerran. Hän huusi kovaa. Hänen huutonsa meni kattopalkkien väliin, räjähteli huoneessa ja murtautui katon läpi. Hänellä oli pitkät kädet, pitkät jalat ja pitkä huuto. Ja aurinko paistoi sieltä huudon kattoon tekemästä reiästä. - Vili, hänen nimensä on Vili, minä sanoin. - Ja hän on minun elämäni mies.