fennomanian PERILLISET

Transkriptio

1

2

3 fennomanian PERILLISET

4 Matti Virtanen fennomanian PERILLISET Poliittiset traditiot ja sukupolvien dynamiikka SKS

5 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 831 Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen (Stakes) julkaisuja Kansikuva: Akseli Gallen-Kallelan lasimaalaus "Herää Suomi'' vuodelta ISBN ISSN Painettu Karisto Oy:n kirjapainossa, Hämeenlinna 2001

6 Isälleni Leolle ( ) sekä pojilleni Sampsalle (s. 1973), Ilmarille (s. 1979) ja Timolle (s. 1992)

7

8 SISÄLLYS Aluksi II KAKSI SUKUPOLVEN KÄSITEITÄ 15 Suvun ja yhteiskunnan polvet 18 Mannheimin sukupolvi ja sen tasot 22 Sukupolven fraktiot 25 Fraktiot, traditiot ja Zeitgeist 27 Mannheimin malli 30 Avainkokemus ja avaintapahtuma 33 Suomi ja sen sodat 36 II TUTKIMUSTAPA 39 Aineistot ja lähteet 42 Valinnallinen edustavuus 46 Prosessi ja sen zoomaus 52 Keulahahmot kohteina 55 Esitystavan rakenne 6o III FENNOMANIAN NOUSU 63 Anjalan miehet 64 Olkaa siis suomalaisia 67 Olkaamme siis suomalaisia I: Armfelt 69 Olkaamme siis suomalaisia II: Topelius 73 Olkaamme siis suomalaisia III: Snellman 78 Vuodet 1848, 1855 ja Fennomanian liikekannallepano 90 Suomalainen mahtipolvi 96 "Takaisin Snellmaniin!" 102 Koonnos: Fennomanian traditio 104 7

9 IV PUNAISET JA VALKOISET 111 Punainen johtokerros 114 Rintamamiehet n8 Punaorvot 120 Valkoinen johtokerros 122 Aktivistit 127 Jääkärin marssi 132 AKS:n tiellä 135 Nuori Voima 143 Lapuanliike 149 Lapualta Mäntsälään 152 Koonnos: Radikaalit ja eheyttäjät 156 V TALVISODAN MONIMIELISYYS 163 Sota-Tanner 165 RYS ja työläisrintamamiehet 169 Nouseva Suomi 171 Pekka Peitsi 175 Aseveljien liitto 179 Kohti kansandemokratiaa 183 Aseveliakseli 191 SDP hajoaa 197 Yhden äänen presidentti 203 Koonnos: Toinen autonomia 210 VI TUNTEMATTOMAT SOTILAAT 213 Liljankukan juuret 215 VAL vastaan ESO 219 Kielen puhdistus 226 Okänd soldat 231 Nylib 237 Oletteko Neuvostoliiton puolella vai sitä vastaan? 243 6o-luvun sosiaalipolitiikka 251 Sotapolvien häviäjät 259 Koonnos: Fennomanian muodonmuutos 264 8

10 VII SOTAPOLVET JA NIIDEN LAPSET 269 Kekkosen ja nuorison liitto 271 Kiilan kerrokset 277 Uusi isänmaallisuus 284 Maalta kaupunkiin 291 Kaupungin valot 296 Toveri Kekkonen 302 Nuortaistolaiset 309 Kokoomuksen remonttimiehet 318 Tyyntä Myrskyn jälkeen 325 Sodanjälkeisen ajan loppu 334 Koonnos: Ensin voima, sitten itse idea 340 VIII MESTARIT, KISÄLLIT JA OPPIPOJAT 351 Tradition lenkit 353 Avainkokemus ja mobilisaatio 356 Ydinryhmät 366 Tradition kehitystyypit 372 Kahden tradition ristiaallokko 380 Fennomanian ydin 387 Kirjallisuus 391 Henkilöhakemista 401 9

11

12 ALUKSI Minulla on ollut etuoikeus tehdä tätä väitöskirjaani kolmen erilaisen mestarin aktiivisen tuen ja kiinnostuksen luomassa taikapiirissä. Antti Eskolan vaikutus on pitkäaikaisin. Aloitin opiskeluni Tampereella 1968 ja ensimmäinen akateeminen opinnäytteeni oli Eskolan sosiaalipsykologian peruskurssin suorittaminen. Siitä pitäen Eskolan tapa esittää, ajatella ja ennen kaikkea kirjoittaa ovat lumonneet. Eskola suhtautui 1990-luvun alussa kannustavasti tämän työn ensimmäisiin hahmotelmiin, vaikka ne täältä katsoen olivat varsin epämääräisiä. Lähes viimeisinä virkatöinään professorina Eskola hyväksyi 1997 varsinaisen tutkimussuunnitelmani. Klaus Mäkelään tutustuin paremmin 198o-luvun alussa, kun Mäkelästä tuli Alkoholitutkimussäätiön tutkimusjohtaja ja minusta Alkoholipolitiikka-lehden toimituspäällikkö. Sen jälkeen yhteistoimintaa on harrastettu niin työn kuin vapaa-ajan tasolla. Klaus on poikkeuksellinen yhdistelmä: yhtaikaa sekä tiukka ja tarkka empiirinen tutkija että avara ja tuoreita näkökulmia generoiva ajattelija - ja tällä kaksoisvalotuksella hän myös muiden tekstejä arvioi. Klaus on terävän kriittinen, mutta lämpimän rakentavasti ja kannustavasti - siis kaveri, jonka solidaarisuuteen nuorempi kisälli on aina voinut luottaa. II

13 Klausin antamat kommentit myös ja erityisesti tämän projektin suhteen ovat olleet tärkeitä, varsinkin sen alku- ja loppuvaiheissa: tutkimustavan logiikkaan ja kirjan rakenteeseen Klaus on vaikuttanut olennaisella tavalla. Kolmas ja tämän kirjan kannalta tärkein mestari on Seppo Toiviainen, sosiaalipsykologian apulaisprofessori 1970-luvun alun Tampereelta ja myös silloinen opettajani. Lähdin Tampereelta 1975, ja seuraavan kerran tiemme leikkasivat Kun vähän myöhemmin kävi ilmi, että minulla on Karl Mannheimin ajatuksiin perustuva poliittisia sukupolvia käsittelevä väitöskirjasuunnitelma, Seppo innostui ja ilmestyi eräänä päivänä työhuoneeseeni mukanaan matkalaukullinen hyllyistään löytämiään potentiaalisia lähdekirjoja (jotka lähes järjestään myös ovat kirjan lähdeluettelossa). Siitä alkoi tiheä ja intensiivinen kirjeenvaihto, jonka siivittämänä projekti on kulkenut eteenpäin. Seppo on ollut todellinen ja väsymätön työnohjaaja, niin käytännössä kuin virallisesti vuodesta 1997 Seppo on tukenut ja kannustanut, testannut ja kommentoinut perusteellisesti työn kaikki perusideat ja suurimman osan pienemmistäkin, ja lopulta käynyt tarkasti läpi kirjan kaikki luvut sitä mukaa kuin ne ovat valmistuneet - viisaalla ja dialektisella katseella. Kaikesta emme ole olleet samaa mieltä, mutta: en ole koskaan kokenut mitään niin inspiroivaa kuin yhteistyö Sepon kanssa tämän projektin aikana. Suurin kiitos kuuluu siis ilman muuta Sepolle, Kallion kuomalle. Lisäksi matkan varrella on ollut monia muita, joita kaikkia en voi tässä luetella. Tä rkeimmät kuitenkin: Vilma Hänninen, Matti Kortteinen ja Titta Tuohinen kukin ratkaisevalla hetkellä; historiantutkijat Jorma Kalela, Ilkka Liikanen, Matti Peltonen ja Henrik Stenius; Hanki ja jään muu toimituskunta Kortteisen ja Peltosen lisäksi - Raimo Blom, Heikki Luostarinen, Erkki Kaukonen ja Klaus Weckroth; sekä Katarina Eskola, Tommi Hoikkala, Risto Jaakkola, Ulla-Maija Peltonen, J. P. Roos, Heikki Sarmaja, Jussi Simpura, Kerstin Stenius ja Kauko Tuovinen. Antti Eskolan seuraaja Anssi Peräkylä näytti taitonsa työn loppuvaiheessa: Anssin hienojen kommenttien pohjalta sain käsikirjoituksen pikavauhtia tarkastuskuntoon. Silti esitarkastajien, Risto Alapuron ja Juha Siltalan, perusteelliset ja paneutuneet lausun- 12

14 not sisälsivät niin aiheellisia toivomuksia ja kysymyksiä, että ne pakottivat vielä viimeiseen muokkaus- ja täydennystaistoon. Työantajani ovat olleet tätä projektia kohtaan suopeita. Alkon 1990-luvun alkupuolen pääjohtajan Heikki Kosken myötämieli oli niin vahvaa, että ryhdyin vakavissani tuumasta toimeen. Kun siirryimme keväällä 1996 Stakesiin, sama asenne oli ylijohtaja Hannu Uusitalolla ja sitten hänen seuraajallaan Matti Heikkilällä. Työn loppuunsaattamisen turvasivat Hannu Hämäläinen ja Riitta Viialain en. Valtion tiedonjulkistamisen neuvottelukunta antoi projektille tukensa jo sen alkuvaiheessa - kiitos siitä sekä pitkämielisyydestä. Olen ylpeä siitä, että kirjan kustantaa nimenomaan SKS - ja vielä yhteistyössä Stakesin kanssa. Tåmä on Päivi Vallisaaren ja Rauno Endenin ansiota. Kieliasun huolellisesta tarkistuksesta kiitos Sirkka Laukansuolle ja hienosta taitosta Maija Räisäselle. Kuitenkin tärkein tukijani ja kaikkien tekstieni ensimmäinen lukija on vuodesta 1971 aina ollut vaimoni Outi Virtanen. Kokemus on osoittanut, että Outi on lyömätön niin ajatuksellisen kuin ilmaisutavallisen esitysmuodon arvioijana. Vain tämän läheisistä läheisimmän mestarin seulan läpäisseet tekstit ovat päässeet muiden arvioitaviksi. Sammatissa 4 elokuuta isäni syntymäpäivänä Matti Virtanen 13

15

16 I KAKSI SUKUPOLVE N KÄSITETTÄ "Tässä ryhmäkuva: joukko nuoria kulttuurin ammatti laisia. Kaikki saman sukupolven miehiä, kaikilla sama henkinen ilme. Kaikkien asennossa jotain ylimielisen lupaavaa, koko ryhmä sekä olemukseltaan että ulkomuodoltaan yhtä ennustusta: tulevaisuus - se olemme me! Mutta tunsin sekä kuvan tekijän että suurimman osan hänen malleistaan. Ja tiedän senkin, miten heidän on vuosikymmenten mittaan käynyt. Tä nään on tällainen kohokohta täällä, huomenna tuolla. Yksi polvi kohoaa siihen yhtenä, toinen toisena hetkenä, yksi yksien, toinen toisten tunnussanojen johdolla. He tietävät edeltäjistään vähän eivätkä voi tietää seuraajistaan yhtään mitään. Siksi he uskovatkin, että vain he ovat kerra n huipulla, että vain he ovat ainutlaatuisia ja ainutkertaisia. Mutta yhdessä sekä edeltäjiensä että seuraajiensa kanssa he muodostavat vuorijonon. Sen huipulla on tajuttu ajan elämä ja olot tietoisesti ja tiedottomasti kaikkein intensiivisimmin. Tä mä on saattanut kestää vain hetken, mutta sentään toistumattoman, ihmeellisen, huumaavan hetken!" (Tuglas 1986, ) Kun virolaisen Friedebert Tuglaksen ( ) kirja Marginalia ilmestyi suomeksi kirjailijan syntymän JOo-vuotispäivän kunniaksi, sen yllä oleva kohta jäi kummittelemaan mieleeni ja siteerasin sitä monessa yhteydessä. Intuitio sanoi, että Tuglas on

17 tavoittanut jotain erittäin tärkeää - ja samalla ristiriitaista. Toisaalta Tuglas puhuu sukupolvesta kollektiivisena, sosiologisena ilmiönä - ja kuitenkin kohteena on pienryhmä. Missä suhteessa sukupolvi ja sen pienryhmät ovat toisiinsa? Vuonna 1991 ilmestyi Marja Tuomisen väitöskirja Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia, jossa suomalaisen yhteiskunnan 196o-luvun murros hahmotetaan sukupolvien taisteluna kulttuurisesta hegemoniasta. Tuominen perusti analyysinsä Karl Mannheimin tavalle ymmärtää sukupolvi yhteiskuntatieteen käsitteenä: "Sukupolvi-ilmiö on Mannheimille yksi tärkeimmistä historiallisen kehityksen dynamiikkaan vai kuttavista tekijöistä; sukupolvien välisen vuorovaikutuksen tutkiminen on hänelle olennainen osa historiallisen kehityksen tuntemista." (Tuominen 1991, 52.) Artikkeli, jossa Mannheim sukupolvianalyysinsa esittää, ilmestyi ensimmäisen kerran jo Angloamerikkalaisessa maailmassa se nousi kuuluisuuteen vuoden 1952 jälkeen, kun se oli käännetty Mannheim-kokoelmassa Essays on the Sociology of Knowledge. Marja Tuominen oli ensimmäinen, joka Suomessa hyödynsi Mannheimin sukupolvikäsitettä oman tutkimuksensa perustana. Tuomisen väitöskirjan perusteella Mannheimin näkemys sukupolvesta vaikutti monikerroksisuudessaan kiehtovalta ja dynaamiselta - mutta sumealta. Paneutuminen alkuperäisartikkeliin tuotti sitten vahvan vaikutelman, että Tuominen oli Mannheimin tulkitsemisessa jäänyt jotenkin puolitiehen. Mannheimia tarkkaan lukemalla sukupolvi alkoi selkiytyä uudella tavalla - ja samalla Tuglaksen "vuorijonon huipulla" olevat pienryhmät tuntuivat löytävän paikkansa sukupolvien voimakentässä. Näistä aineksista alkoi kasvaa tämän kirjan kysymyksenasettelu. Minua alkoi kiinnostaa toisaalta sukupolven käsite ja sen paikka yhteiskuntatieteen työkaluna ja toisaalta sukupolvidynamiikan merkitys historiassa. Onko sukupolvi todella luokkaan, säätyyn tai sukupuoleen verrattavissa oleva rakennekäsite, jolla on itsenäistä selitysvoimaa yhteiskunnan kehityksessä? Syntyykö Suomen historiasta uudenlainen kuva, jos sitä katsotaan sukupolvidynamiikan näkökulmasta? Sukupolvi on kansainvälisesti ollut yhteiskuntatutkimuksen ahkerassa käytössä. Hakusana "generation" tuottaa eri tietokannois- 16

18 ta sadoittain viitteitä, mutta itse käsitteen analyyttista kehittelyä on olemassa vain vähän (Eyerman & Turner 1998, 92). Lähes kaikkia sukupolvea käsitteenä käyttäviä - niin maailmalla kuin nykyisin Suomessakin - yhdistää edelleen yksi ja sama peruslähde: Karl Mannheimin artikkeli.. Mannheimin klassikko ei ole konkreettinen tutkimus, vaan tiheä ja abstrakti käsiteanalyysi. Sukupolvi-käsitteen sosiologisena ja sosiaalipsykologisena kehittelijänä Mannheim on edelleen ylitse muiden. Mannheimin luomukselle ei ole syntynyt samanlaisia kilpailijoita kuin luokan, säädyn tai sukupuolen käsitteille, joiden rakenteesta ja merkityksestä on käyty ja käydään kiihkeää tulkintakamppailua. Kyse ei ole siitä, että Mannheim olisi kehittänyt niin toimivan ja elegantin käsitemallin, ettei se yksinkertaisesti herätä vastaväitteitä, vaan tutkijat ovat ottaneet sen saman tien sellaisenaan käyttöön. Kuvio on niin päin, että vain harva Mannheimiin tukeutuva on kyennyt muuntamaan edes osan Mannheimin apparaatista oman ajattelunsa ja tutkimustyönsä välineeksi. Mannheim on klassikko siksi, ettei Mannheimin pajatsoa ole onnistuttu tyhjentämään. Siksi sukupolven selkeyttäminen ja kehittäminen käsitteenä, mitä aluksi pidin esitutkimuksena, alkoi vähitellen näyttäytyä hankkeen toisena keskeisenä kohteena. Mannheimin käsitemalli on työn lähtökohta, mutta myös - tutkimusprosessin kuluessa toivoakseni kirkastuneena ja rikastuneena - kirjan käsitteellinen tulos. Pyrkimys on päästä Mannheimin avulla Mannheimin yli. Mannheimin perusideaa ja logiikkaa on vaikea ymmärtää, minkä todistaa myös tämän työn kuluessa kertynyt oma kokemukseni. Selitys ei ole Mannheimin esitys- tai ilmaisutavassa. Vaikka Mannheimin artikkeli on käsitteellistä kehittelyä, se etenee selkeästi ja syntyvä käsiteapparaatti vaikuttaa peruskuvioltaan loogiselta ja yksinkertaiselta. Silti tekstistä syntyy omituinen olo: sen sekä ymmärtää että ei ymmärrä. Kirjoitin 1990-luvun lopulla artikkelin (Virtanen 1999a), jossa referoin Mannheimia selkeyttääkseni käsitemallin rakennetta ja paikantaakseni sen avulla mallin ongelmakohtia ja kehittelyn paikkoja - yhtä lailla itselleni kuin lukijoille. Jäin tulokseen kuitenkin tyytymättömäksi. En mielestäni kyennyt hahm<;>ttamaan ja

19 pelkistämään olennaisinta, ja siksi mallin ydin jäi edelleen hämäräksi. Mikä tarkkaan ottaen oli se laadullinen harppaus, minkä Mannheim onnistui tekemään, ja suhteessa mihin? Ratkaisu selkeytyi vasta keväällä kun luin Lajos Szopori Nagyn hienoa tutkimusta Suomalainen sukuromaani (1986): Mannheim harppaa suhteessa sukupolven ikivanhaan, selkäytimeen uponneeseen universaaliin perusmerkitykseen. Omaa käsitettään Mannheim ei kuitenkaan kunnolla vertaa ja suhteuta tähän vanhaan, ja siksi Mannheimin perusideaa on vaikea ymmärtää. Vanha ja uusi merkitys tahtovat tutkijoiden teksteissä väkisin mennä sekaisin - samalla tavalla kuin ne menevät ihmisten arkitajunnassa. Mannheimin innovaatio oli se, että hän kykeni antamaan käsitteellisen hahmon sukupolven uudelle, nyky-yhteiskunnassa olennaiseksi kasvaneelle merkitykselle suhteessa siihen, jonka suomen kieli ilmaisee kirjaimellisesti ja sokaisevan ilmiselvänä itse sanassa: sukupolvi. Suvun ja yhteiskunnan polvet Sanat syntyvät kuvaamaan ja yleistämään sitä, mikä ihmisten maailmassa on tärkeää ja olennaista. Kaikki sanat ovat jo valmiiksi käsitteiden aihioita - yhteisön tislaamia abstrahointeja, yleistyksiä, jotka ovat syntyneet elämän käytännössä ja riittävät monessa mielessä välittämään ihmisten jokapäiväisen elämän merkityksiä ja tarkoituksia. Kun sanaa ryhdytään jalostamaan käsitteeksi, ensin on tislattava esiin sen "luonnon"historian kiteyttämät perusmerkitykset ja niiden väliset suhteet. "Sanat ovat erillisiä pieniä maailmoja, joissa jatkuu menneiden sukupolvien historia", kirjoittaa Lennart Meri (1983, 21) - ja tässä tapauksessa lausuma on kirjaimellinen. Nykysuomen sanakirjan painokset vuosilta ja 1998 antavat sukupolvelle samat kaksi päämerkitystä: 18

20 "1. Sukupolvien väli on tavallisesti noin 30 vuotta. Useita sukupolvia koskeva sukuselvitys. Suku on köyhtynyt sukupolvi sukupolvelta. 2. Tä mä, nykyinen sukupolvi. Menneet, tulevat suku polvet. Va nhan, nousevan sukupolven edustaja." Ensimmäinen merkitys on se, mihin sana ilmiasuuaan viittaa: suvun polvet. Tä ssä mielessä sukupolvi tarkoittaa tietyn suvun vanhemmista ja lapsista koostuvan etenevän ketjun erillisiä lenkkejä. Kunkin suvun sisällä on siksi mielekästä sanoa, että "sukupolvien väli on tavallisesti noin 30 vuotta" tai että "suku on köyhtynyt suku polvi suku polvelta". Tä mä on sukupolven vanhin perusmerkitys, ja sen tehtävä on ollut oman suvun historian ja kehityksen jäsentäminen: elämä siirtyy vanhemmilta lapsille ja sitten heidän lapsilleen. Suvun näkökulmasta vanhempien kaikki lapset kuuluvat samaan, seuraavaan sukupolveen, ja taas kaikki heidän lapsensa samaan, seuraavaan sukupolveen. Tä ssä mielessä sukupolvien ketjuja kuvaavat esimerkiksi sukuromaanit ja sukututkimus. Samalla lailla koko homo sapiens -laji voidaan ajatella yhdeksi ihmissuvuksi, jolloin voidaan sanoa, että meidän ajanlaskuumme eli 2000 vuoteen mahtuu noin 67 sukupolvea, jos sukupolvien välinä pidetään 30 vuotta. (30 vuotta on perinteinen likiarvo. Richard Dawkins [1995, 44]laskee väliksi 25 vuotta, minkä hän perustaa naisen keskimääräiseen synnyttämisikään. Kuten Dawkins itse toteaa, tämäkin arvio on karkea.) Vastaavasti: jos Suomen valtion syntymäpäiväksi määritellään vuosi 1809, nyt on menossa Suomen kansalaisten 7 sukupolvi. Kunkin kansakunnan voi kunakin hetkenä nähdä suvun tavoin jakautuvan sukupolvittain isovanhempien, vanhempien, lasten ja lastenlasten kerrostumiin (vrt. Simpura 1998). Yhteiskuntatasolla tällaiset kerrostumat ovat sukupolvia kuitenkin vain tilastollisesti. Yhteiskunta koostuu tuhansista erillisistä suvuista (vanhemmat-lapset-jatkumoista), jotka ovat toisiinsa nähden ajallisesti limittäin. Yhteiskunnassa ei ole vanhempien ja heidän lastensa muodostamia kuusikymppisten, kolmikyrnppisten ja vastasyntyneiden paksuja kerrostumia, joiden välillä olisi tyhjää (kuten suvuissa on). Yhteiskunnan ikäpyramidissa vuosiluokat täyttyvät juoksevasti, kun kaikkien sukujen kaikki jäsenet laitetaan ikäjärjestykseen.

21 Yhteiskunnassa ihmiset eivät suhteessa toisiinsa ole vanhempia ja lapsia, vaan lapsia, nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja; tai alle kouluikäisiä, peruskoululaisia, opiskelijoita, ammattityövoimaan kuuluvia ja eläkeläisiä. Yhteiskunnassa on paljon ikään perustuvia jakaja, mutta ne eivät perustu biologiseen ketjuun, vaan yksilön elämänkaaren vaiheisiin. Tällaisia tilastollisia ikäpolvia ei periaatteessa yhdistä mikään muu kuin se, että ne ovat suunnilleen samanikäisiä eli sijaitsevat yhteiskunnan ikäpyramidissa samassa kohtaa. Silti keski-ikäisiä voidaan sanoa "täksi, nykyiseksi sukupolveksi" ja vanhuksia "menneeksi" polveksi ja pikkulapsia "tulevaksi sukupolveksi". Kun sanakirjan ykkösmerkitys viittaa sukuyhteisön sisäisiin vanhemmat-lapset-jatkumoihin, kakkosmerkitys viittaa tällaisiin yhteiskuntatason samanikäisiin ikäpolviin. Mannheimin sukupolvet syntyvät näistä yhteiskuntatason samanikäisistä ikäpolvista, mutta eivät automaattisesti, vaan vasta kun kätilönä on voimakas yhdistävä avainkokemus. Mannheimin harppaus on siinä, että hän irrottaa oman sukupolvi-käsitteensä kokonaan sen vanhasta sukukontekstista. Mannheimin sukupolvet eivät sijoitu suvun vanhemmat-lapset-jatkumaan, vaan yhteiskunnan murroskokemusten historiaan. Kun jokin ikäpolvi jakaa nuoruudessaan yhteisen avainkokemuksen, siitä tulee yhteiskunnan sukupolvi. On siis kaksi erilaista sukupolven käsitettä. Suvun ja yhteiskunnan sukupolvet ovat erillisiä, koska suku ja yhteiskunta rakentuvat sosiaalisina muodostumina eri pohjalta. Käsitteiden tärkeimmiksi eroiksi on pelkistettävissä nämä kaksi: suvun polvien välisen suhteen laatu (vanhemmat-lapset) sekä polvien ajallinen etäisyys (20-40 vuotta) ovat ennalta määrättyjä, mutta yhteiskunnan polvissa näin ei ole. Yhteiskunnan sukupolvet ovat kyllä eri-ikäisiä, mutta niiden ajallinen etäisyys ei ennalta ole sidottu mihinkään. Sukupolvien väli voi olla 1, 5 tai 30 vuotta tai mitä tahansa niiden väliltä riippuen siitä, missä rytmissä avainkokemuksia tuottavia yhteiskunnallisia murroksia esiintyy. Suhteen laatu ei myöskään samalla tavalla ole vääjäämätön (vanhemmat-lapset) kuin biologisia syklejä toistavissa suvuissa. 20

22 Parhaiten käsitteiden peruseron tulee havainnollistaneeksi Väinö Linna. Linnan Täällä Pohjantähden alla on tyypillinen suomalainen sukuromaani (Szopori Nagy 1986), jonka nousujohteinen kehityskaari kulkee suvun akselilla isästä poikaan ja äidistä tyttäreen. Tuntematon sotilas taas kuvaa kaksikymppisenä suoraan armeijasta rintamalle lähteneiden suomalaisten miesten jatkosotaa - yhden ikäpolven muuntumista kokemukseniseksi sotapolveksi. Pohjantähti katsoo "pitkittäin", Tuntematon "poikittain". Tuntematon ei ole osa Koskelan orgaanista sukuhistoriaa, vaan osa jatkosodan tuleen ensimmäisenä komennetun nuoren polven kehityskaarta. Mutta vaikka suvun ja yhteiskunnan akselit ovat toisistaan erillisiä, ne ovat niin Linnan kirjoissa kuin ihmisten elämässä yhtaikaa sekä rinnakkain että lomittain. Linnan keskeinen pyrkimys on kuvata Koskelan suvun avulla Suomen historian dramaattisia vaiheita, ja Tuntemattoman Ville Vaitelias on Akseli Koskelan vanhin poika. Juuri tämä lomittaisuus sekoittaa sukupolven merkitykset - ja levittää helposti vanhan sukumerkityksen myös yhteiskuntatasolle. Selkäydin ymmärtää sukupolvet edelleen ensi sijassa vanhempien ja lasten kerrostumiksi paitsi suvun myös ja nimenomaan yhteiskunnan tasolla. Kun puhutaan sukupolvien välisistä ristiriidoista, arkiymmärrys hahmottaa kiistan automaattisesti vanhempien ja lasten ikäpolvien väliseksi - ja juuri tämän automatiikan Mannheim purkaa. Vanha merkitys on niin vahva siksi, että suku on ollut tähänastisten yhteiskuntien sosiaalisen maailman tärkein rakenne - ja se maailma on kulttuurisesti vielä kovin lähellä. Lapset jatkoivat aikanaan paitsi sukua, myös suvun traditiota - agraariyhteiskunnan talolliset konkreettisesti sukutilan pitoa. Modernissa maailmassa suvun merkitys on monesta syystä ohentunut. Lapset eivät enää samalla tavoin kuin ennen jatka vanhempiensa elämänkäytäntöä, ammatit ja urat eivät samalla tavoin jatku sukupolvesta toiseen, suku ei enää ole keskeisin taloudellinen ja sosiaalinen tukiverkosto. Suvun rinnalle ja tilalle on syntynyt uudenlaisia traditioita, erilaisia intressiyhteisöjä, joihin ihmiset eivät liity verisiteiden, vaan omien kokemuksiensa ja oman tahtonsa ohjaamina. 21

23 Mannheim kykeni ensimmäisenä antamaan käsitteellisen hahmon tälle laadullisesti uudenlaiselle sosiaalisen siteen muodolle, jonka modernin yhteiskunnan kehitys oli työntänyt esiin. Ihmiset eivät modernissakaan yhteiskunnassa irtoa oman sukunsa traditiosta, mutta sen lisäksi heistä tulee lenkkejä yhteiskunnallisten traditioiden ketjuihin. Mannheimin sukupolvi ja sen tasot Artikkelinsa aluksi Mannheim sanoo, mihin hänen kehittelynsä tähtää: sellaiseen dynaamiseen sukupolven käsitteeseen, jonka avulla on mahdollista "ymmärtää sosiaalisten ja intellektuaalisten liikkeiden rakennetta" (Mannheim 1952, 286; kaikkien Mannheim-sitaattien suomennos MV). Mannheim erottaa käsitteessään kolme tasoa: samanikäisten ikäpolvi, kokemuksellinen sukupolvi ja mobilisoitunut sukupolvi (suomenkielisten vastineiden perusteluista ks. Virtanen 1999a). Sukupolven perustana on samanikäisyys, yhteiskuntatason tilastollinen ikäpolvi. Samanikäisyys ei kuitenkaan itsessään luo erityistä sidettä ikäpolven keskuuteen. Sen tekee vasta yhdessä koettu ja eletty avainkokemus, joka luo samanikäisiin yhteenkuuluvuuden tunteen - tekee siitä kokemuksellisen sukupolven. Uusilla ikäpolvilla on periaatteessa joustava suhde - "tuore kosketus" - kaikkeen siihen kulttuuriperintöön, jonka sisään he kasvavat. Se taas, että vanhat polvet poistuvat prosessista, merkitsee yhteisön kykyä valikoivaan muistiin: unohtaminen on kulttuurisen kehityksen kannalta yhtä olennaista kuin muistaminen. Jos ikäpolvet kasvavat, aikuistuvat ja vanhenevat suhteellisen muuttumattomassa kulttuuriympäristössä, tuoretta kosketusta ei liiemmin tarvita: sukupolvet lähes samastuvat ikäpolviin. Sukupolven elämänkaari merkitsee ensin olemassa olevan kulttuuritradition omaksumista ja sitten sen siirtämistä seuraavalle polvelle lähes sellaisenaan. Nopean kulttuurisen muutoksen oloissa tasot erkanevat - ja juuri tähän perustuu Mannheimin käsitteen oikeutus ja voima. 22

24 Moderni aika on merkinnyt kaikkinaisen muutoksen kiihtyvää nopeutumista, ja se on kasvattanut ikäpolvien rytmin päälle toisen, biologisesta selvästi erottuvan sosiaalisen rytmin. Yhteiskunnalliset murrokset tuottavat kokemusmaailmaltaan toisistaan erottuvia sukupolvia ennakoimattomasti ja epäsäännöllisin väliajoin. Mitä tiheämpiä ja syvempiä yhteiskunnan murrokset ovat, sitä useampia erilaisia kokemuksellisia sukupolvia syntyy. Silti biologinen rytmi vaikuttaa siihen, miten murroksen vaikutus kohdentuu: voimakkaimmin sen kokee ikäryhmä, joka murroksen aikana on maailmankatsomuksellisesti otollisimmassa "leimautumisiässä" eli 17. ikävuoden vaiheilla (mt. 300). Vastaavasti sukupolvien kokemusmaailmat eroavat toisistaan, koska ne ovat olleet nuoria eri aikoina, erilaisten murrosten kokijoita - niiden asema, sijainti yhteisön ajallisessa kokemushistoriassa, on erilainen. Kokemuksenisen sukupolven luo siis samanikäisenä koettu yhteinen avainkokemus. Jokin murros (sota, suuri muutto, lama jne.) tuottaa erityisen sukupolvikokemuksen sille ikäpolvelle, joka murroksen aikana on aikuistumisensa herkässä vaiheessa. Yhteinen kokemusmaailma muovaa monin tavoin sukupolven makuja, mieltymyksiä ja käyttäytymistä - luo polvea yhdistävää habitusta. (Eyerman & Turner 1998.) Tå mä on se taso, jolla ihmiset paljolti tiedostamattaan osallistuvat yhteiskunnan muuttamiseen - ja taso, jota sosiologia on ahkerasti tutkinut. Sukupolvien välillä voi ilmetä ja myös ilmenee monenlaisia mieltymys- ja arvostuseroja (Virtanen 1999b) ilman että niiden välillä olisi organisoitua kulttuuritaistelua. Kokemuksenisen sukupolven taso jäsentää jo melkoisesti yhteiskunnallisen tietoisuuden rakentumista. Mutta kaikki se väkevän kuohunnan, huimien poliittisten nousujen ja hitaiden hiipumisten sekä eri suuntiin risteilevien rintamien ja niiden ajallisten muutosten kudos, joka arkitajunnassa sukupolvipuheeseen vahvasti kuuluu, jää vielä tavoittamatta. Juuri tämä kolmas eli mobilisoitumisen taso on se, johon Mannheimin kehittely tähtää ja joka Mannheimia ja minua eniten kiinnostaa: 23

25 "jakaakseen saman sukupolvikokemuksen yksilön täytyy olla syntynyt saman historiallisen ja kulttuurisen alueen sisällä. Kuitenkin mobilisoituneeksi sukupolveksi voidaan sanoa vasta sellaista, joka ottaa osaa oman kohtalonsa muotoutumiseen - - Samanikäisiä yksilöitä voidaan kutsua mobilisoituneeksi sukupolveksi vain sikäli kuin he osallistuvat omalle aikakaudelleen ja yhteiskunnalleen luonteenomaisiin sosiaalisiin ja intellektuaalisiin liikkeisiin." (Mannheim 1952, ) Mobilisoituminen tuottaa siis "sosiaalisia ja intellektuaalisia liikkeitä". Käytän jatkossa lyhyyden vuoksi sanaa poliittinen, mutta en - kuten ei Mannheimkaan - rajaa tätä tasoa vain perinteiseen (puolue)poliittiseen mobilisoitumiseen. Periaatteessa miltei mikä tahansa voi toimia mobilisoitumisen lähteenä - kuten asuminen (talonvaltaukset), turismi (eriasteiset pyhiinvaellukset) tai syöminen (vegaanius). Mobilisoituminen tarkoittaa sitä, että tavalla tai toisella tietoisesti organisoidutaan ajamaan ja edistämään hyväksi koettua tavoitetta tai elämäntapaa. Mobilisoitunut sukupolvi on samanikäisten ikäpolvi, jonka mobilisaation lähde ja maailmankuvan perusta on sen nuoruuden aikainen erityinen yhteiskunnallinen murros ja sen tuottama avainkokemus. Sukupolven tasojen erottelusta seuraa olennaisia asioita, jotka kasvavat Mannheimin logiikasta, mutta joita Mannheim ei nosta esiin. Ensinnäkin tasojen erottelu tarkoittaa sitä, ettei "kaikista sukupolvista tule sukupolvia" - vain harva kokemuksellinen sukupolvi mobilisoituu. Käänteisesti: suuri osa kokemuksellisista sukupolvista vain kantaa yhteistä kokemustaan ilman että se muuttuu mobilisaation lähteeksi. Toiseksi episodi, joka luo sukupolvelle yhteisen kokemusmaailman, on eri asia ja ajallisesti eri kohdassa kuin sen pohjalta ponnistava ja siitä ravintonsa imevä mobilisaatio, joka vasta muuntaa yhteisen kokemuksen tavoitteiseksi energiaksi, käyttöpääomaksi - antaa sukupolvelle tehtävän. Yhteinen kokemus on välttämätön, mutta ei riittävä ehto sukupolven mobilisoitumiselle. 24

26 Sukupolven fraktiot Arkiymmärrykselle sukupolvi on sosiaalinen side, joka nimenomaan yhdistää, luo sisäisesti yhtenäisen ikäryhmän, joka joutuu konfliktiin toisen, sisäisesti yhtenäisen sukupolven kanssa. Mannheimin oivallus on, että sukupolven mobilisoituminen yhtä aikaa sekä yhdistää että erottaa: sukupolven sisäiset jaot ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin polvien väliset erot. Mannheim käyttää esimerkkinä 18oo-luvun alun Saksaa, jossa erottuu kaksi samanikäistä nuorisoryhmää: toinen, joka muuttuu ajan kuluessa konservatiivisemmaksi, ja toinen, joka taas vahvistuu rationalismissaan ja liberalismissaan. Kuuluvatko nämä ryhmät samaan mobilisoituneeseen sukupolveen? Kuuluvat, vastaa Mannheim: "Sekä romanttis-konservatiivinen nuoriso että liberaalis-rationalistinen ryhmä kuuluvat samaan mobilisoituneeseen sukupolveen, mutta muodostavat erilliset fraktiot sen sisällä --Nuoriso, joka reagoi samoihin historiallisiin ongelmiin, kuuluu samaan mobilisoituneeseen sukupolveen, mutta sen osaryhmät, jotka työstävät yhdistävää kokemustaan erilaisella ja erityisellä tavalla, ovat erillisiä sukupolvifraktioita." (Mannheim 1952, 304.) Mobilisoituneen sukupolven jakaminen fraktioihin on Mannheimin kehittelyn ydin, ja siihen liittyvät käsiteapparaatin suurimmat lupaukset ja samalla suurimmat ongelmat ja epäselvyydet. Siksi on tarkkaan katsottava, miten fraktiot Mannheimin mukaan syntyvät ja kehittyvät. Fraktiot nousevat yhteisten tunnusten, ideoiden ja iskulauseiden avulla: "Nämä eivät ole sosiologisesti tärkeitä vain sisältönsä takia, vaan myös siksi, että ne muuntavat kantajansa yhdeksi ryhmäksi - niillä on sosiaalistava vaikutus -- lskulauseen, ilmaisevan eleen tai taideteoksen syvällinen emotionaalinen tärkeys perustuu siihen, ettemme omaksu niitä pelkästään objektiivisena havaintona, vaan ne kuljettavat mukanaan muotoa antavia tendenssejä ja perustavaa laatua olevia integroivia asenteita, joiden kautta kiinnitymme kollektiivisiin pyrkimyksiin." (Mt )

27 Jokainen traditio perustuu tällaisille emotionaalisesti latautuneille ideoille ja muotoa-antaville periaatteille, ja vain niistä voi tulla jatkuvan käytännön - liikkeen - perusta: "jokainen teesi, joka tuottaa reaalista ryh mänmuodostusta, sisältää jatkuvan ajatusprosessin mahdollisuuden; intuitioissa, tunteissa ja taideteoksissa, jotka luovat yhteisyyttä ihmisten välille, piilee voimaa, joilla nämä samat intuitiot, tunteet ja taideteokset voidaan luoda uudelleen, nuorentaa ja tulkita vastaamaan uutta tilannetta. Siksi yksinkertaistukset ja liiallinen selkeys kuuluvat asiaan; produktiivinen väärinymmärtäminen on usein elämän jatkuvuuden tae." (Mt. 305.) Fraktion siis synnyttää vetovoimainen tunnus ja perusidea, joiden ympärille samanikäiset alkavat kerääntyä ja joiden koetaan parhaiten vastaavan ja tulkitsevan heidän sukupolvikokemustaan. Kun liike on syntynyt, tunnus ja perusidea alkavat tuottaa tihenevää solidaarisuutta samoin kokevien välille ja perusidealle perustuvien ajatusten ja pyrkimysten kehittelyä samoin ajattelevien kesken. Kehittyvä fraktio saa kannattajat keräytymään pienryhmiin, jotka ylläpitävät innostusta ja joiden intiimissä vuorovaikutuksessa uusia tunnuksia ja ideoita harjoitellaan ja sisäistetään. Fraktio ei kokonaisuutena kuitenkaan ole tiivis ryhmä, vaikka sen ytimessä sellainen onkin. Tällainen ydinryhmä "on kehittänyt kaikkein olennaisimmat uudet ideat ja käsitykset, joita fra ktio sitten kokonaisuutena työstää. Esimerkiksi modernin saksalaisen konservatismin kaikki perusideat ovat lähtöisin Christlich-Deutsche Tischgesellschaft -nimisen tiiviin pienryhmän sisältä --Sukupolven sisällä tällaisen ydinryhmän generoimat perusasenteet ja periaatteet ovat vetovoimaisia ja ekspansiivisia vain, jos ne kykenevät antamaan muodon koko sukupolvea yhdistävälle kokemusmaailmalle." (Mt ) Mutta - Mannheim korostaa - vaikka fraktio syntyy ideasta, sen vetovoiman perusta on aina sukupolven yhteinen sukupolvikokemus. Fraktio siis muuntaa sukupolvelle yhteisen kokemusmaailman omalla erityisellä tavallaan, oman perusideansa varassa, oman mobilisaationsa lähteeksi. Toinen fraktio tekee saman, mutta toisen tunnuksen ja toisen perusidean varassa.

28 Tå stä syystä sukupolvi on samanaikaisesti yhtä ja eri: "Näin jokaisessa sukupolvessa on joukko eriytyneitä, antagonistisia fra ktioita. Yhdessä ne muodostavat mobilisoituneen sukupolven juuri siksi, että ne ovat orientoituneet toisiinsa, jos ei muuten niin ainakin keskinäisen taistelun muodossa." (Mt ) Fraktiot siis jakavat saman avainkokemuksen, mutta eri syistä tulkitsevat sen merkityksen toisistaan poikkeavana ja toisilleen eriasteisesti vihamielisellä tavalla. Mobilisoitumiseen kuuluu siksi vahva me-he-asetelma, jossa yksi sukupolvikokemuksen tulkinta joutuu ristiriitaan toisen samasta kokemuksesta tuotetun tulkinnan kanssa. Olennaista kuitenkin on, että fraktiot ovat sidoksissa toisiinsa, ne tietävät tai ymmärtävät, keitä me ja he ovat, mihin erot pohjautuvat ja mistä taistellaan. Esimerkiksi vuoden 1918 sukupolvea Suomessa yhdisti kuolemaan saakka syvä keskinäinen epäluottamus. Siksi Mannheimin peruskäsite on nimenomaan sukupolvi eikä fraktio - koska fraktio on osa suuremmasta kokonaisuudesta, joka sitoo osat yhteen. Sukupolvi sosiologisena käsitteenä on rakenteeltaan kuitenkin nimenomaan "fraktaalinen'': "Formaali sosiologinen käsite-erotlelu kokemukselliseen sukupolveen, mobilisoituneeseen sukupolveen ja sukupolven fraktioihin on välttämätön analyysin ehto, koska ilman sitä ei todella vaikuttaviin tekijöihin pääse käsiksi. jos tyydymme puhumaan vain 'sukupolvista' ilman tarkempaa kehittelyä, sekoitamme helposti puhtaasti biologiset ilmiöt tekijöihin, jotka ovat sosiaalisten ja kulttuuristen voimien tuotetta." (Mt. 311.) Fraktiot, traditiot ja Zeitgeist Kun fraktio mobilisoituu, se ei taio ideoitaan ja tunnuksiaan tyhjästä, vaan toteutuneen historian tuottamasta poliittisten ajattelutapojen varastosta. Sieltä saatavia aineksia kyllä yhdistellään ja kehitellään uudella tavalla, mutta jossain vaiheessa fraktio asettuu johonkin olemassa olevaan suurempaan uomaan eli kiinnittyy itselleen läheiseen poliittiseen traditioon:

29 "Uudet sukupolvet tuovat omat ideansa ja tunnuksensa laajempiin, toisistaan erottuviin, pysyviin traditioihin; näin liberaalit, konservatiiviset ja sosialistiset trendit muuntuvat sukupolvesta toiseen. Fraktioilla on omat ideansa, mutta niitä ei voi ymmärtää niistä itsestään käsin; ne on nähtävä laajempien trendien kehyksessä. Tästä seuraa, että fraktiota on tarkasteltava ensi sijassa jonkin tradition artikuloijana. Traditio on ennen fraktiota, ja fraktiosta voi tulla vai kutusvaltainen ja muista erottuva vain osana jotakin traditiota." (Mannheim 1952, 315.) Jollekin ajanjaksolle ominaisen mentaliteetin, ajan hengen eli Zeitgeistin lähde on siksi jokin vahva traditio. Sen varsinainen kantaja on kuitenkin sukupolvifraktio, jonka suotuisat olosuhteet ovat kutsuneet esiin ja joka on kyennyt antamaan traditiolle tuoreen ja aikaan sopivan tulkinnan. Sen ideat ja tunnukset kykenevät leviämään niin voimallisesti, että se pystyy painamaan älyllisen leimansa myös muihin traditioihin ja niitä kantaviin fraktioihin. Muut fraktiot joutuvat olemaan johtavan fraktion esiin nostamiin ajatuksiin nähden joko altavastaajana, eriasteisesti myötäilijänä tai Voimattornana hiljaa: "Ai kakauden yhtenäisyyden dynaamis-ristiriitainen luonne johtuu siitä, että vastakkaiset ajattelutavat aina tulkitsevat maailmaansa toistensa termein ja että erilaiset poliittiset orientaatiot tulevat ymmärrettäviksi vain, jos ne nähdään yrityksinä hallita samaa kohtaloa ja ratkaista samoja sosiaalisia ja älyllisiä ongelmia, jotka aikakausi on tuottan ut. Tassä mielessä ajan henki ei sattumanvaraisesti valitse jotain ideologiaa omaksi kuvakseen, eikä se liioin ole muista erillinen 'puhdas' ideologia. Ajan henki on sisäisesti jännitteinen dynaaminen kokonaisuus, jonka erityistä luonnetta voi kyllä tutkia, mutta sitä ei koskaan pidä nähdä itsellisenä 'oliona'." (Mt. 314.) Ajan henki ja sen vaihtuminen ei ole hengen itseliikuntaa, vaan traditioiden ja niitä kantavien fraktioiden voimasuhteet ja niiden muutokset heijastavat syvempiä yhteiskunnallis-poliittisia rakennemuutoksia: "Saksassa 18oo-luvun alkuvuosikymmeninä yhteiskunnallinen tilanne oli sellainen, että vain se osa nuoresta sukupolvesta, jonka juuret olivat romanttis-konservatiivisessa traditiossa, oli kykenevä kehittämään oman sukupolvi-ideologian. Va in tämä osa kykeni jättämään merkkinsä aikakauden henkeen. Se, mitä tapahtui 1830-luvulla, ei ollut sitä, että olisi ilmaantunut liberaalis-rationalistinen 'uusi sukupolvi' -

30 vaan sitä, että tilanne muuttui, ja silloin tuli ensi kertaa mahdolliseksi, että saman sukupolven toinen osa kykeni luomaan tuoreen muodon traditiolle, jossa sen juuret olivat. Kummankin tradition nuoren polven fu ndamentaalinen erilaisuus ja vastakkaisuus olivat koko ajan olemassa: mahdollisuus oman ajatusmaailman luovaan kehittämiseen syntyi kuitenkin ensin romanttis-konservatiiviselle siivelle, ja vasta myöhemmin liberaalis-rationalisteille." (Mt. 315.) Zeitgeist, ajan henki, on siis jotakin traditiota tuoreesti ja ekspansiivisesti kantavan fraktion hegemoniaa (vrt. Tuominen 1991) yli muiden traditioiden ja niitä kantavien fraktioiden. Hegemonia on kuitenkin eri asia kuin täysi samanmielisyys. Muita traditioita edustavat fraktiot joutuvat hegemonian oloissa eri tavoin sopeutumaan - samalla kun ne odottavat uusia olosuhteita, jotka voisivat kääntää voimasuhteet toisiksi. Se, miksi kunkin ajan henki näyttää jälkeenpäin puhtaan yksimieliseltä, johtuu Mannheimin mielestä intellektuelleista, jotka mielellään leijuvat nousevasta liikkeestä toiseen - ja yleistävät omat mielenmuutoksensa ajan hengen vaihtumiseksi: "Tosiasiassa ratkaisevia impulsseja, jotka määräävät sosiaalisen evoluution suunnan, eivät tuota intellektuellit, vaan paljon tiheämmät, keskinäisesti vastakkaiset sosiaaliset ryhmät, jotka kiinnittyvät antagonistisiin poliittisiin trendeihin. Tä mä aaltomainen Zeitgeistin vaihtumisen rytmi seuraa - olosuhteista johtuen - lähinnä siitä, että nyt yksi, ja sitten toinen laita onnistuu voittamaan nuoret puolelleen, ja nämä taas saavat mukaansa 'välisuku polvet' sekä erityisesti siihen asti sosiaalisesti hiljaiseloa viettäneet." (Mt. 317.) Tämä ei Mannheimin mielestä tarkoita, ettei intellektuelleilla olisi merkitystä. Asemansa puolesta juuri he kykenevät yleensä parhaiten muotoilemaan ja pelkistämään uusien ajatusten sisällön. Heidän itseymmärrykseensä ei kuitenkaan pidä luottaa. "Mikään aikakausi ei ole luonteeltaan kokonaan romanttinen tai rationalistinen; ainakin 18oo-luvulta alkaen kulttuuri on tässä suhteessa ollut polari soitun ut. Voidaan kuitenkin sanoa, että eri aikoina jompikumpi näistä traditioista on ollut niskan päällä ja tullut dominoivaksi. Sosiologisin termein, ja vielä kerran yhteen vetäen, tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että ajan olosuhteet ovat suosineet milloin romanttisen, milloin rationaalisen tradition nousevaa fraktiota, ja nousevan fraktion ajatukset viehättävät aina asemastaan epävarmoja keskiluokkia, erityisesti ajan intellektuelleja." (Mt. 318.)

31 Mannheimin malli Mannheimin käsitemalli on siis pelkistetysti seuraava: Pohjana on samanikäisten ikäpolvi, jolle jokin yhteiskunnallinen murros luo yhdistävän avainkokemuksen. Kokemuksellinen polvi kasvaa "alhaalta ylöspäin": avainkokemus tuottaa suoraan kokemuksenisen polven. Osalle sukupolvea tuo avainkokemus voi muuntua poliittisen mobilisaation lähteeksi, ja tuloksena on yksi tai useampi samaa kokemuksellista sukupolvea edustava, yhteisten perusideoiden ja tunnusten yhteen sitoma fraktio. Tällainen aktivoituminen tapahtuu tavallaan "ylhäältä alas": ydinryhmästä kokemukselliseen polveen päin. Ensin kehkeytyy pieni samanikäinen ydinryhmä (tai ryhmiä), joka tuottaa ideoita ja tunnuksia. Jos ne saavat kaikupohjaa saman avainkokemuksen omaavassa polvessa, mylly alkaa pyöriä. Mobilisoitunut liike ei siis ilmennä niinkään "sukupolvivaikutusta" kuin jonkin idean tai sysäyksen spiraalimaista uppoamista tietyn avainkokemuksen leimaamaan polveen tai sen osaan. Kun fraktio mobilisoituu, se hakee ideansa ja tunnuksensa toteutuneen historian tuottamasta poliittisten ajattelutapojen varastosta. Sieltä saatavia aineksia kyllä yhdistellään ja kehitellään uudella tavalla, mutta jossain vaiheessa fraktio asettuu johonkin olemassa olevaan suurempaan uomaan eli kiinnittyy itselleen läheiseen poliittiseen traditioon. Poliittiset traditiot ovat eriasteisesti toistensa vastustajia, joiden väliset voimasuhteet vaihtelevat sen mukaan, mitä traditiota yhteiskunnallinen tilanne suosii ja kuinka hyvin kutakin traditiota edustava sukupolvifraktio kykenee vastaamaan ajan haasteisiin. Kunkin hetken Zeitgeist, ajan henki, on jotakin traditiota tuoreesti ja ekspansiivisesti kantavan fraktion hegemoniaa yli muiden traditioiden ja niitä kantavien fraktioiden. Mannheimin mallin erityinen ansio on siinä, että sen avulla mobilisoituneita sukupolvifraktioita on mahdollista lähestyä kahdesta suunnasta: fraktion oman historian tai sen tradition kannalta, johon se kiinnittyy. 30

32 Mannheimin huomio kohdistuu erityisesti fraktion syntyyn ja poliittiseen elämänkaareen, vaikkei hän tätä sanaa käytäkään. Mannheimin teesi ajan hengen muuntumisesta fraktioiden voimasuhteiden ajallisen vaihtelun mukaan sisältää ajatuksen toisaalta kunkin erillisen fraktion vaiheitiaisesta elämänkaaresta ja toisaalta koko sukupolven, kaikkien sen sisältä mobilisoituneiden fraktioiden keskinäissuhteiden elämänkaaresta. Ajatus elämänkaaresta on tärkeä, koska fraktioiden itseymmärrys kiinnittyy helposti alkuhetken kulta-aikaan, liikkeen spontaanin synnyn kaikkivoipaisuuden tuntoihin (vrt. Hyvärinen 1985). Näkyviromillään nimenomaan sukupolviliikkeenä fraktio yleensä onkin nuoruudessaan, syntynsä hetkellä, mutta vaikutusvaltaisimmillaan vasta keski-iässä tai myöhemmin (vrt. Alasuutari 1996, ). Johonkin traditioon sulautuneena se ei silloin enää koe toimivansa sukupolvifraktiona, eivätkä sitä sellaiseksi kykene hahmottamaan myöskään nuoremmat polvet, jotka eivät tunne fraktion syntyhistoriaa. Jos tutkimuskohteena on jokin tietty kokemuksellinen sukupolvi, miten sen sisältä mobilisoituneet fraktiot ja niitä jakavat keskeiset vastakohtaisuudet on mahdollista löytää? Jos kyse on toteutuneesta historiasta, on palattava prosessia takaisin päin niin pitkälle, että fraktioiden syntyhetki löytyy. Avainkokemuksen ja mobilisoitumisen välillä ei ole mekaanista kausaalista suhdetta, vaan kontingentti (Gould 1991, ) yhteys. Etukäteen ei voi tietää, miksi jokin fraktio syntyy eli mille ja kenelle se pyrkii luomaan vaihtoehdon. Sen kertoo vasta fraktion todellinen syntyhetki. Mobilisaatioprosessin voi hahmottaa Mannheimin logiikan pohjalta kulkevan seuraavasti: Se alkaa ensin pienissä ryhmissä, jotka jollain tavalla verkostoituvat. Ryhmät ja verkostot vetää mukaan jonkinlainen omasta sukupolvikokemuksesta kumpuava positiivinen perusidea - visio, unelma paremmasta maailmasta. Tämän vision keskeinen kehittäjä on muiden ryhmien yli nouseva ydinryhmä. Fraktion historian alkuun palaamisen ensimmäinen tehtävä on siten löytää nämä fraktion keskeisten ideoiden synnyttäjät ja kehittäjät. Jos fraktio menestyy, heistä tulee nopeasti liikkeen näkyviä ja tunnustettuja keulahahmoja. 31

33 Kun mobilisoituminen ydinryhmän vauhdittamana etenee, se tiivistyy johonkin tai joihinkin selkeästi erottuviin, kollektiivisesti sykähdyttäviin hetkiin. Näiden avulla fraktio löytää poliittisen "peilin" (vastustajan), ja sen avulla itsensä. Näin tapahtuu silloin, kun sukupolven sisällä kasvamassa olevat ideat ja ihanteet julkisesti törmäävät jonkin vastapolven (oman sukupolven toisen fraktion tai toisen sukupolven jonkin fraktion) maailmankuvaan. Tällaista fraktion ja sen vastafraktion kokemusmaailmojen ensimmäistä julkista yhteentörmäystä voi pitää fraktion varsinaisena syntyhetkenä - fraktion meisyyden (Weckroth 1991, 30-32) ensi leimahduksena. Syntyhetkestä alkaen epämääräisestä liikehdinnästä alkaa sukeutua organisoituva sukupolviliike. Weckrothin meisyys-termin avulla G. H. Meadin psykologinen minuusteoria (1952) muuntuu tässä (sukupolvien) sosiaalipsykologiaksi. Meadille minuus (self) syntyy vuorovaikutuksessa, jossa ihminen ottaa toisen roolin, esiintyy itselleen toisen näkökulmasta ja samalla mittaa itseään. Näin minuudella on subjektiivinen puoli (1), jossa spontaani ja impulsiivinen minä katsoo toisia ja ulkomaailmaa, sekä objektiivinen puoli (me), jossa minä katsoo toisten ja ulkomaailman silmin itseään. Vastaavalla tavalla edellä on hahmotettu meisyys: me subjektiivisesti (we) ja me objektiivisesti (us) - me itsemme ja muiden silmin. Oman minän löytäminen - tai tarkemmin, subjektiivisen minän erotluminen objektiivisesta - on voimakas kokemus. Vastaavasti fraktion syntyhetken täytyy olla symbolisesti tihentynyt irtioton akti. Yhteinen ja erityinen sukupolvikokemus on vähitellen tuottanut kumuloituvaa arkikokemusta siitä, että me olemme erilaisia kuin he (keitä he sitten ovatkaan). Sitten jokin yksittäinen tapahtuma tiivistää itseensä sen, mistä todella on kysymys - miksi me olemme erilaisia ja tavoittelemme erilaista tulevaisuutta kuin he. Olennaisinta syntyhetkessä ei siksi niinkään ole vastustajan löytyminen, vaan juuri meisyyden vahva kokemus yhteisen vastustajan löytymisen avulla. Syntyhetkien ja niiden tuottamien mobilisoituneiden fraktioiden voi siksi olettaa näkyvän varsin hyvin. Niiden luoman kulttuurisen materiaalin ilmaisuvoimaisimpia edustajia ovat fraktioiden pysyvien keulahahmojen tekstit, kirjeet, päiväkirjat ja muistelmat. 32

34 Mobilisoituneet fraktiot syntyvät siis toisistaan, vastareaktiona oman polven toisen fraktion tai aikaisemman sukupolven jonkin fraktion poliittiselle perusasenteelle. Siksi fraktio omaksuu tunnuksen ja linjan, joka on paitsi omien pyrkimysten positiivinen ohjelma, myös ja usein ennen kaikkea tärkeimmän vastustajan edustaman asenteen vastakoodi. Fraktion syntyhetken tuottama me-he-jako antaa sukupolven sisäiselle ja polvien välisten suhteiden kehitykselle omalakisen, emergentin (Mead 1952; Toiviainen 1997) logiikan. Fraktion synty merkitsee uuden voimakeskuksen ilmestymistä olemassa olevaan sukupolvikonstellaatioon. Vanhat polvet joutuvat tavalla tai toisella reagoimaan tulokkaaseen, ja myös vanhojen polvien väliset suhteet voivat muuttua. Tå mä uuden sukupolvifraktion, sen vastafraktion ja muiden polvien rintamajakojen ja voimasuhteiden kehittyminen ajan myötä muodostaa fraktion poliittisen elämänkaaren ja sen käännekohdat Avainkokemus ja avaintapahtuma Mannheimin perusajatus on, että mobilisoituneet sukupolvet ja niiden fraktiot ovat keskeisiä poliittisen toiminnan subjekteja tai agentteja. Ne eivät kuitenkaan yleensä toimi "suoraan" yhteiskunnassa, vaan osana jotakin traditiota. Siksi fraktioita voi katsoa myös toisesta näkökulmasta, josta näkyy poliittisen tradition elämänkaari. Tradition sisäistä dynamiikkaa Mannheim ei kuitenkaan jäsennä eikä käsitteellistä. Tå ssä on Mannheimin mallin ratkaisevin aukko, jonka täyttämisellä aion ponnistaa Mannheimin yli. Mitä poliittinen traditio on siihen kiinnittyvän uuden fraktion kannalta? Toisaalta se on ajatuksellinen perinne ja toimintastrategia, mutta toisaalta sosiaalinen jatkumo, joka on täynnä vanhempia, toistensa "päälle" kerrostuneita mobilisoituneita fraktioita, joista jokaisella on oma tulkintansa tradition luonteesta. Traditio on sosiaalinen hierarkia, jonka huipulla tavallisesti on vanhin ja kokenein fraktio ja alimpana nuorin, vasta äsken mobilisoitunut ja traditioon hakeutunut fraktio. 33

35 Tåtä kautta on yhdistettävissä ne kaksi näkökulmaa, jotka Mannheimin malli mahdollistaa: tradition ja fraktion elämänkaaren. Traditio pysyy, muuntuu tai hajoaa eri-ikäisten fraktioiden keskinäissuhteiden kehityksen tuloksena. Nämä keskinäissuhteet saa käymistilaan juuri sellainen yhteiskunnallinen murros, joka otollisessa iässä olevalle ikäpolvelle antaa yhdistävän avainkokemuksen. Mutta: jotta voisi päästä käsiksi siihen, miten jokin murros heijastuu ja välittyy jonkin poliittisen tradition muuttumiseen, Mannheimin "yksipuolinen" fraktionäkökulma ei riitä. Siksi: jos ikäpolven maailmankuvan muutoksessa olennaisen käännekohdan luo avainkokemus, niin vastaavalla paikalla tradition muuttumisessa on avaintapahtuma. Koko yhteiskuntaa mullistava iso murros on kaikille aikalaisille ja kaikille sen poliittisille traditioille avaintapahtuma. Kokemuksen tuottava tapahtuma on yhteinen, mutta se näyttäytyy sen kokijoille paikallisesti ja ajallisesti eri näkökulmista, positioista käsin. Avaintapahtuma on koko kansalle yhteinen, mutta kokemukset ja tulkinnat siitä vaihtelevat. Tå mä pätee myös sen nuoren ikäpolven sisällä, jolle murros on mannheimilainen avainkokemus. Yksi ja sama murros näyttäytyy jokaiselle samankin ikäluokan jäsenelle eri asemasta, erilaisesta näkökulmasta käsin: "näytelmässä" ollaan mukana joko näyttämöllä, permannolla tai parvekkeella. Positiosta riippuen sama murros tuottaa erilaisen kokemuksen - ja silti kokemuksen lähde on sama (vrt. Hoikkala 1999). Esimerkiksi 196o-luvun murros eli suuri muutto maalta kaupunkeihin, koulutustason nousu ja toimihenkilöistyminen on 1940-luvulla syntyneelle polvelle kokemuksena yhteinen, mutta samalla eri. Osa muutti, kouluttautui, toimihenkilöistyi - osa ei: jäi maaseudulle tai kansakoulun varaan tai työläiseksi. "Kun yhä useampi lapsi pääsi, meni tai pantiin oppikouluun, se merkitsi samalla uudenlaisen säätyjaon kasvamista vähitellen keskelle rahvasta. Meistä tuli oppikoulun käyneitä ja kansakoulun käyneitä. Henkisen työn tekijöitä ja ruumiillisen työn tekijöitä. Uusi säätyjako tuli myös keskelle perheitä." (Tuohinen 1996, ) 34

36 Tåmä ikäpolven sisäisten kokemusmaailmojen erilaisuus osaltaan selittää, miksi mobilisoituvien fraktioiden erilaiset tunnukset ja ideat resonoivat saman kokemuksellisen polven eri osiin. Sukupolvikokemus yhdistää ja erottaa, ja osaltaan tästä ristiriitaisuudesta voimansa imee sitten sukupolven sisältä eri teille hakeutuva mobilisaatio. Poliittisten traditioiden kannalta yhden polven avainkokemuksen moninaisuutta tärkeämpää on kuitenkin se, että avaintapahtumaa kokemassa ovat eri-ikäiset ikäpolvet ja jo mobilisoituneet fraktiot. Esimerkiksi sota, kaikista avaintapahtumista ehkä dramaattisin, totaalisin ja tarkkarajaisin - ja siksi tämän työn avainmurros - on tapahtumana kaikille ryhmille sama, mutta se koetaan ajallisesti eri positioista. "Eri ihmisille 'sama aika' on eri aika, koska se koetaan minuuden eri kehitysvaiheissa", Mannheim kirjoittaa artikkelinsa johdannossa viitaten erään aikansa taidehistorioitsijan ajatukseen. Myös eri sukupolvet elävät samaan aikaan, mutta niiden jäsenet kokevat saman ajan subjektiivisesti aivan eri tavalla. Jatkokehittelyn nl!kökulma rakentuu tämän ajatuksen varaan. Pelkistäen: kun Mannheimin ongelma on, miten avainkokemus synnyttää sukupolven ja sen fraktiot, niin minun perusongelmani on, miten avaintapahtuma ("sama aika") muokkaa sen kokeneita eri-ikäisiä polvia ja niiden välisiä suhteita. Avaintapahtumat kohtaavat kerrostuneen ikä- ja sukupolvien ja näiden fraktioiden kokemus- ja tavoitemaailman, jonka läpi avaintapahtuma koetaan ja tulki t aan eri tavoin. Tradition näkökulmasta avaintapahtuma muuttaa vanhojen fraktioiden keskinäissuhteita ja vetää traditioon mukaan uusia, avaintapahtuman mobilisoimia fraktioita. Avaintapahtuman jälkeen erilaiset tulkinnat ja niitä kantavat eri-ikäiset fraktiot ottavat toisistaan mittaa kunkin tradition sisällä. Sen tuloksena traditiot sitten joko pysyvät, muuttuvat tai hajoavat. 35