Isotalo & Ringman Oma elämä näkyväksi. Panu Isotalo Miikka Ringman OMA ELÄMÄ NÄKYVÄKSI

Transkriptio

1 Panu Isotalo Miikka Ringman OMA ELÄMÄ NÄKYVÄKSI NäytönPaikka-nettipalvelu nuorten sosiaalisen vahvistumisen välineenä NäytönPaikka ry:n Oma Elämä Näkyväksi -projekti toteutettiin vuosina RAY:n tuella 1

2 Kirjoittajat: Panu Isotalo & Miikka Ringman Kannet ja valokuvat: Mari Isotalo Julkaisija: NäytönPaikka ry, Hämeenlinna (2015) Paino: Juvenes Print Suomen Yliopistopaino Oy, Tampere ISBN (nid.) ISBN (PDF) 2

3 TIIVISTELMÄ Isotalo, P. & Ringman, M Oma elämä näkyväksi. NäytönPaikka-nettipalvelu nuorten sosiaalisen vahvistumisen välineenä. Hämeenlinna: NäytönPaikka ry. 195 sivua. Asiasanat: nuoret, osallisuus, sosiaalinen vahvistuminen, syrjäytyminen, verkkopalvelu, voimaantuminen. Suurin osa suomalaisista voi tilastojen valossa varsin hyvin, ainakin talousmittareilla mitattuna. Samalla kuitenkin yksilöiden ja jopa ihmisryhmien väliset hyvinvointi- ja tuloerot ovat alkaneet osoittaa repeilemisen merkkejä: kansamme on jälleen kerran jakautumassa entistä selkeämmin hyvä- ja huono-osaisiin, toisistaan irrallisiin kupliin. Vaikka mm. kulttuuriseen, taloudelliseen ja poliittiseen eliittiin kuuluvat voivat tilastojen mukaan oikein mukavasti, nk. paremminvointiyhteiskuntamme katvealueilla on samaan aikaan yhä enemmän erilaisia huono-osaisuuden tiivistymiä, joissa elävät ihmiset jäävät tavalla tai toisella, omasta tai ympäröivän yhteiskunnan mielestä, sivuun yhteiskuntamme yleisestä myönteisestä kehityksestä. On selvää, että tämä polarisoituminen näkyy myös nuorten keskuudessa: vaikka valtaosalla nuoristamme asiat ovat globaalissa ja historiallisessa mittakaavassa paremmin kuin hyvin, osalle on kasautunut henkisiä, fyysisiä ja sosioekonomisia ongelmia muidenkin edestä. Samalla on muistettava, että omia haasteita saattaa löytyä myös ns. hyvistä perheistä. Yksi päivänpolttavista nuorten ongelmista on lukemattomia ilmiasuja saava syrjäytyminen, johon on yritetty tarttua eri tahojen toimesta ylintä valtionjohtoa myöten. Yksi aktiivisista toimijoista on ollut jo yli vuosikymmenen ajan hämeenlinnalainen NäytönPaikka ry, joka on pyrkinyt edistämään asiakaslähtöisellä, moniammatillisella ja sosiaalipedagogisella työotteella syrjäytymisvaarassa olevien ja jo syrjäytymään päästettyjen nuorten mahdollisuuksia vahvistua sosiaalisesti, kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi ja kiinnittyä myönteisellä tavalla yhteiskuntaan. Käsillä olevassa raportissa käydään läpi NäytönPaikka ry:n hallinnoimaa ja RAY:n rahoittamaa nuorten syrjäytymisen vastaista valtakunnallista Oma Elämä Näkyväksi -projektia ( ). OEN-projekti oli jatkoa yhdistyksen aikaisemmalle Yhteistoiminnallisen Kehittämisen Paikka -hankkeelle ( ), jossa oli ollut tavoitteena 1) kehittää poikkisektorista yhteistyötä Hämeenlinnan seudulla ja 2) ideoida nuorille itselleen tarkoitettu työväline, digitaalinen portfolio. Aluksi, vuosina toiminta-alueena oli Hämeenlinnan seutu, sitten Kanta-Häme ja lopulta, vuodesta 2010 lähtien, koko Suomi. 3

4 YTKP-projektin aiemmassa raportissa Eteenpäin (Isotalo & Ringman 2008) on kuvailtu ajanjaksoa ja samojen tekijöiden vuonna 2012 julkaisemassa Suuntia -raportissa puolestaan vuosia Siksi tässä yhteydessä keskitytään pääasiassa vain OEN-projektiin ja vuosiin Kaikki kolme raporttia on julkaistu sekä kirjana että sähköisessä, vapaasti ladattavassa muodossa NäytönPaikka ry:n www-sivuilla. Yhdistyksen päämääränä on ollut alusta asti edistää nuorten osallisuutta, tukea heidän sosiaalista vahvistumistaan, kuntouttaa sivuun ajautuneita nuoria takaisin yhteiskuntaan ja vahvistaa ajattelutapaa nuoresta oman elämänsä parhaana asiantuntijana. Näihin päämääriin pyrittiin YTKP-projektin aikana valmistuneen ja OEN-projektin myötä ympäri Suomea käyttöönotetun työvälineen, NäytönPaikka-nettipalvelun avulla. Lyhyesti kuvailtuna NP-nettipalvelu on nuorta osallistava, voimavarakeskeinen ja sosiaalista vahvistumista tukeva työväline, joka auttaa tarkastelemaan omaa elämää kokonaisvaltaisesti useista eri näkökulmista. Nettipalveluun sisältyvien työkalujen, kuten aikajanan ja verkostokartan, avulla nuori voi pysähtyä pohtimaan mennyttä, nykyistä ja tulevaa elämää sekä tehdä sen halutessaan näkyväksi ympärillään olevalle tukiverkostolle. Palvelu on siis suunnattu ensisijaisesti nuorille, mutta samalla se tarjoaa myös työntekijöille valmiin, monikäyttöisen ja asiakaslähtöisen tavan tehdä syrjäytymisen vastaista työtä, hahmottaa ja päivittää nuoren ympärillä olevaa verkostoa, tukea nuorta ja kannustaa tätä ottamaan vastuuta omasta elämästään. Palvelun sisällöt ja ulkoasu luotiin yhdessä nuorten ja heidän työntekijöidensä kanssa kentän odotusten, toiveiden ja tarpeiden mukaisiksi. Teknisestä toteutuksesta vastasi aluksi Hämeen ammattikorkeakoulun Mediatekniikan Verstas ja vuodesta 2012 lähtien helsinkiläinen mainostoimisto ACM. OEN-projektin tavoitteena oli vuosina nettipalvelun 1) sisällöllinen ja tekninen jatkokehittäminen sekä vaikuttavuuden arvioiminen yhteistyössä nuorten ja yhteistyökumppaneiden kanssa 2) tunnetuksi tekeminen sekä asiakas- ja tarvelähtöinen käyttöönottaminen yhteistyökumppaneiden toiminnassa 3) vakiinnuttaminen kiinteäksi osaksi sitä työtä, jolla tuetaan nuorten osallisuutta, oman elämän hallintaa ja aktiivista kansalaisuutta. Nämä tavoitteet saavutettiin ja jopa ylitettiin reilusti hankkeen aikana, sillä palvelusta hioutui työntekijöiltä ja nuorilta saadun palautteen sekä 4

5 useiden päivitysten ansiosta laajasti käyttöönotettu, toimiva ja konkreettinen työväline. Palvelu saikin runsaasti valtakunnallista näkyvyyttä, sillä hankkeen kaksi työntekijää esittelivät sitä toukokuuhun 2015 mennessä 305 esittelytilaisuudessa ihmiselle, joista valtaosa oli hyvinvointialan työntekijöitä. Esittelyihin osallistuneet taas kertoivat työvälineestä omille kollegoilleen ja asiakkailleen. Tämän lisäksi innovaation tunnettuutta lisäsi se, että palvelusta, projektista ja yhdistyksestä tehtiin vuosien saatossa 11 opinnäytetyötä ja kirjoitettiin kymmenen artikkelia ja raporttia. Nettipalveluun jaettiin käyttäjätunnusta viimeisen täyden tilastovuoden 2014 loppuun mennessä. Heistä suurin osa, 66,4 %, oli erilaisiin tukitoimiin, kuten työllistymis-, koulutus-, asumis-, päihde- ja mielenterveyspalveluihin, kiinnittyneitä nuoria. Kolmannes käyttäjistä oli nuorten tukena olevia työntekijöitä. Tuoreimman, kesällä 2015 tehdyn laskennan mukaan palvelu on ollut käytössä hyvinvointialan palveluntarjoajan toiminnassa ympäri Suomen. Sitä käyttävät tälläkin hetkellä oman työnsä tukena niin yksittäiset työntekijät, pienet paikallisyhdistykset, erilaiset projektit, oppilaitokset, julkisen sektorin yksiköt kuin isot valtakunnalliset järjestöt. Eniten käyttäjiä löytyy kuitenkin edelleen rahoituspohjasta johtuen kansalaissektorilta. Projektin onnistumisesta huolimatta kehittymisen, juurtumisen ja tulevaisuuden eteen pitää tehdä töitä hartiavoimin myös jatkossa. Koska RAY:n rahoitus loppuu vuoden 2015 syksyllä, palvelu on tarkoitus siirtää jatkossa NäytönPaikka ry:tä suuremman valtakunnallisen toimijan haltuun. Suunnitelmat ovat edenneet tältä osin pisimmälle Suomen Setlementtiliitto ry:n kanssa. Toinen varteenotettava, mutta kieltämättä haastavampi vaihtoehto on se, että verkkopalvelun ylläpidosta vastaisi tulevaisuudessa usean eri toimijan yhdessä muodostama ryhmä, vaikka sitten vuorovuosina. Tällainen moniisäntäisyys olisi hyvä etenkin siinä mielessä, ettei poikkisektorisuudesta erityisyytensä ja elinvoimansa ammentava palvelu näivettyisi yksittäisen toimijan hallussa aikaa myöten vain tietyn ihmisryhmän tai ongelman mukaiseksi työvälineeksi. Nythän nettipalvelun suurin anti piilee nimenomaan aidossa moniammatillisuudessa ja siinä, että sen avulla voidaan yksittäisten ongelmien sijasta ottaa huomioon elämän moniulotteisuus ja usein piilossa olevat voimavarat. Tulee palvelun ylläpitäminen tapahtumaan jatkossa miten tahansa, sitä kannattaa joka tapauksessa jalkauttaa myös tulevaisuudessa osaksi nuorten kanssa tehtävää työtä. Samalla pitäisi jatkaa työvälineen kehittämistä sekä tietysti asiakaslähtöisen, voimavarakeskeisen ja poikkisektorisen toimintakulttuurin vahvistamista syrjäytymisen vastaisen työn kentällä. 5

6 SISÄLLYS 1 JOHDANTO NÄKÖKULMIA NUORUUTEEN Kriisistä kriisiin Nuoruus kulttuurisidonnaisena ilmiönä NUORTEN SYRJÄYTYMINEN ILMIÖNÄ Syrjäytyminen laaja-alaisena käsitteenä Syrjäytymisen ulottuvuuksia ja taustatekijöitä Syrjäytyneet keskellämme Syrjäytymisen seuraukset puuttumisen taustalla Syrjäytyminen prosessina Olennaista syrjäytymisessä OEN-PROJEKTI TAVOITTEENA NUORTEN VOIMAANTUMINEN Taustalla NäytönPaikka ry Projektin tavoitteet Tavoitteena nuorten voimaantuminen nettipalvelun avulla. 4.4 Projektin rahoitus, hallinnointi ja ohjaus Projektin resurssit 4.6 Voimavarana yhteistyö JATKUVA ARVIOINTI KEHITTÄMISTYÖN TAUSTALLA Itsereflektointi ja spontaani palaute kehittämisen tukena. 5.2 Työpajat kehittämisen tukena Systemaattinen aineistonkeruu kehittämisen tukena Tilastot kehittämisen tukena

7 6 NÄYTÖNPAIKKA-NETTIPALVELU OMA ELÄMÄ NÄKYVÄKSI Nettipalvelun kehittäminen prosessina Nettipalvelun tekninen rakentaminen Nettipalvelun sisältöjen rakentaminen Nuoren työkalut näkökulmia omaan elämään Elämäntilannekartoitus Ansioluettelopohja Aikajana Verkostokartta Yhteystietopankki Päiväkirjat Sähköiset palvelut, omat tiedostot ja muut toiminnot Käyttäjätunnukset ja tietoturva. 6.3 Työntekijän työkalut kohti voimaantunutta asiantuntijuutta Nettipalvelun markkinoiminen ja juurruttaminen Nettipalvelun käyttäjät Nettipalvelun käyttö NETTIPALVELUN ARVIOINTIA Nuorten ja työntekijöiden näkemyksiä nettipalvelusta 7.2 Nettipalvelu uraauurtavana ja hyödyllisenä työvälineenä NETTIPALVELUN TULEVAISUUS. 164 LÄHTEET LIITTEET. Liite 1. Esimerkki konkreettisesta aiesopimuksesta... Liite 2. Esimerkki periaatteellisesta aiesopimuksesta Liite 3. Projekti- ja opinnäytetyöt vuosina Liite 4. Avoin kyselylomake työntekijöille NäytönPaikka-nettipalvelusta Liite 5. Avoin kyselylomake nuorille NäytönPaikka-nettipalvelusta. Liite 6. Uusi kyselylomake nuorille NäytönPaikka-nettipalvelusta Liite 7. NäytönPaikka-nettipalvelun rekisteriseloste

8 1 JOHDANTO Kattavat hyvinvointipalvelut, korkea koulutustaso, matala lapsikuolleisuus, suhteellisen alhainen (virallinen) työttömyysaste sekä huomattavasti tavanomaista tasa-arvoisempi, turvallisempi ja vakaampi yhteiskunta. Jo nämä seikat riittävät osoittamaan, että geopoliittisesta ja taloudellisesta turbulenssista, heikosta ja selkärangattomasta johtajuudesta sekä kroonisesta tyytymättömyydestä huolimatta meillä suomalaisilla on sittenkin vielä aika lokoisat oltavat (Niemelä & Saari 2013a, 6). Tämä ei silti tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että myös meillä on monia puuttumista kaipaavia epäkohtia, kuten huono-osaisuutta, elintason nousun ja väestön ikääntymisen mukanaan tuomia sairauksia, epätasa-arvoa, päihde- ja mielenterveysongelmia sekä työttömyyttä. Onkin suorastaan irvokasta, että maatamme tituleerataan paremminvointivaltioksi ja pasteerailemme Euroopan ytimissä mallioppilaaksi tekeytyneenä, vaikka tosiasiassa tulo-, terveys- ja hyvinvointierot ovat vain kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden aikana (Laaksola 2012, 3; Nurmi 2009, 13) ja taloutemme fundamentit ovat kaikilla reaalimaailman mittareilla tarkasteltuna yhtä kuralla kuin pikavippaavalla sekakäyttäjällä (Talouspolitiikan lähtökohdat 2015). Eikä vastuuton velkaantuminen, saavutetuista eduista kiinni pitäminen ja tulevien sukupolvien kuormasta syömällä etäällä pidetty talous- ja systeemikriisi tule taatusti parantamaan tilannetta. Vaikka on yliampuvaa sanoa, että suomalaiset ovat lopullisesti putoamassa kärkijoukosta ja jakautumassa A- ja B-luokan kansalaisiin (Raunio 2000), Juha Kaakinen (2009) on silti oikeassa todetessaan, että myös leipäjonot ja köyhyys ovat tulleet takaisin yhteiskuntaamme (ks. myös Soininvaara 2013). Keskellämme, mutta samalla turvallisen hajuraon päässä yhteiskunnan notkelmissa (Niemelä & Saari 2013b), kuten vuokrakasarmeissa, lähiöpubeissa ja muuttotappioalueilla, elää nimittäin sivuun ajautuneina ja unohdettuina viidesosan kansastamme kattava hiljainen, vallaton, katkera ja useammin kaksilahkeinen varjokansa: köyhät, huono-osaiset, syrjäytyneet. Samaan aikaan kun toiset kyhjöttävät leipäjonossa, entiset luokkatoverit nauttivat oopperasta, pakenevat verottajaa Portugaliin ja rynnivät Alkoon ostaakseen 580,10 euron pullon japanilaista Single Malt -erikoisviskiä. Edellä mainitut ongelmat koskevat yhtälailla nuoria, sillä olisi ihme, jos hyvinvoinnin epätasainen jakautuminen ja pahoinvoinnin sakkautuminen kerroksittain yhteiskunnallisiin painanteisiin eivät näkyisi myös heidän elämässään (Laaksola 2012, 3; Relander 2007, ). Itse asiassa erilaisilla yhteiskunnallisilla 8

9 ongelmilla ja ääri-ilmiöillä on taipumus tiivistyä juuri lapsiin ja nuoriin, kuten Tilastokeskuksen Tulonjakotilasto 2013 (2015) jo otsikollaan osoittaa: Pienituloisuus koettelee etenkin nuoria aikuisia. Vaikka suomalaisnuoret voivat kansainvälisesti vertaillen keskimäärin melko hyvin, ainakin aineellisessa mielessä (Joutulainen & Ruokanen 2008, 21), tutkimukset osoittavat samalla, että myös nuorten kohdalla hyvinvointi on kasautunut yksille ja pahoinvointi toisille (Linnossuo 2004, 18). Yksittäisinä viitteinä nuorten ongelmista on se, että vuonna 2012 oli kodin ulkopuolelle sijoitettuna lähes lasta ja lastensuojelun avohuollon asiakkaina alaikäistä (Kuoppala & Sakkinen 2013), heinäkuussa 2015 oli työttömänä alle 25-vuotiaista (Työvoimatutkimus 2015) ja 6 10 % nuorista ei jatka kouluttautumista peruskoulun jälkeen tai sitten he jättävät opiskelunsa kesken (Nurmi 2009; Vertanen 2008; Ängeslevä 2009). Varusmies- ja siviilipalveluksen ulkopuolelle jää kutsunnoissa 1/5 nuorukaisista, kun taas palveluksen aloittaneista armeijan keskeyttää 15 % ja siviilipalveluksen kolmannes (Liiten 2010) vuotiaista vähintään on viranomaisten ulottumattomissa, sillä heitä ei löydy kouluista, työpaikoilta tai asevelvollisten parista (Häggman & Walldén 2007; Myrskylä 2011). Tämän päälle tulee vielä tarkemmin hahmottumaton joukko nuoria, jotka ovat nuorten oman arkitodellisuuden näkökulmasta syrjässä, mutta jotka eivät kuitenkaan sovi vallalla oleviin ja usein perässä laahaaviin syrjäytymisen määrittelyihin, eivätkä näin ollen tartu viranomaisten verkkoihin ja tutkijoiden tilastoihin (Myllyniemi, Suurpää & Hoikkala 2012). Edellä esitetyt tiedot osoittavat, että kaikesta yltäkylläisyydestämme huolimatta merkittävä joukko suomalaisnuoria on vaarassa ajautua syrjään yhteiskuntamme rakenteista, inkluusion piiristä, mikäli heitä ei löydetä ja tueta ajoissa. Siksi on lohdullista, että syrjäytyneitä nuoria yrittävät auttaa parasta aikaa lukemattomat tahot niin koulu-, sosiaali-, nuoriso-, terveys- ja poliisitoimesta, rikosseuraamusalalta, puolustusvoimista, työvoimahallinnosta ja seurakunnista kuin yhä enenevässä määrin myös yksityiseltä ja 3. sektorilta (Huhtanen 1999, 243; Kuorelahti & Viitanen 1999, 5; Linnossuo 2004, 19; Raunio 2000, 14). Erityisesti jo sivuun ajautuneiden ja näkyvästi oireilevien nuorten eteen tehdään kovasti työtä tälläkin hetkellä. Dosentti Mikko Niemelä ja professori Juho Saari (2013b) toteavatkin, että suomalainen yhteiskunta on itse asiassa hoitanut leiviskänsä tältä osin kohtuullisen hyvin ainakin euro- ja työntekijämäärissä mitattuna. Miten tuloksellista, kestävää ja järkevästi organisoitua tämä panostus on loppujen lopuksi ollut syrjäytymisilmiön, yhteiskunnan, kansantalouden ja varsinkin apua tarvitsevien nuorten itsensä kannalta, on sitten toinen, huomattavasti kiusallisempi kysymys. (Ervamaa ym. 2015; Niemelä & Saari 2013b.) 9

10 Terve skeptisyys nuorten syrjäytymisen vastaisen työn vaikuttavuutta kohtaan on perustelua paitsi tilastojen, myös arkikokemusten valossa, kuten ilmenee OEN-hankkeen toisen työntekijän omista kokemuksista kaukaisilta nuoruusvuosilta: Elettiin syvintä lama-aikaa 90-luvun alussa, kun meidän kaveripiiristämme pari valmistui ammattiin ja loput painoivat päähänsä valkolakin. Tuohon aikaan oli itsestään selvää, että jos ei sattunut heti saamaan opiskelupaikkaa tai passitusta armeijaan, yhteiskuntaan integroituminen ja aikuisuuteen kasvaminen aloitettiin ilmoittautumalla työttömäksi. Niin tekivät kaikki muut, joten niin teimme mekin eivätkä koirat perään haukkuneet. Päivät kuluivat verkkaisesti ilman viinalla läträämistä, mielialalääkitystä tai suurta yhteiskunnallista dramatiikkaa istuskelemalla huoltoasemalla, hakkaamalla flipperiä ja katselemalla monin tavoin huonolaatuisia VHS-videoita. Täysin vastikkeeton työttömyyskorvaus napsahti tilille, kunhan vain muisti säännöllisin väliajoin kirjoittaa lomakkeeseen työtön. Eihän se korvaus kummoinen ollut, mutta kyllä ainakin minulla jäi siitä jopa säästöön tulevaisuutta varten, sillä ei tuohon aikaan kukaan shoppaillut tai matkustellut, eikä vanhempien nurkissa asustelu mitään maksanut. Jokainen meistä downshiftasi ilman sen suurempia moraalisia pohdintoja tai eksistentiaalista kriisiä 1 3 vuotta eli käytännössä siihen asti, kunnes yksi toisensa jälkeen onnistuimme saamaan työ-, armeija- tai opiskelupaikan. Niiden parin vuoden aikana, kun me ysärijonnet olimme nykykriteerien mukaan todella vakavassa syrjäytymisriskissä, kukaan ei vanhempia lukuun ottamatta pahemmin huhuillut meidän peräämme, saati yrittänyt aktivoida meitä pakottamalla pajalle käpytonttuja askartelemaan. Vaikka aikaa on vierähtänyt vasta reilu 20 vuotta, ei silloin ollut vielä tarjolla mitään erityisiä nuorten tukipalveluita ainakaan meille tavallisille tallaajille. Jotkut kolmannen polven sosiaalitapaukset saattoivat toki olla asia erikseen. Meidän ohellamme kaikki muutkin yhteiskunnassa tuntuivat ajattelevan vain, että ajat nyt ovat vähän huonot, mutta eiköhän tämä taas tästä oikene. Ja niin myös tapahtui: Pikkuhiljaa jokainen meistä, jotka olimme tuolloin autuaan tietämättömiä yhteiskunnan turvaverkoista ja kaiken maailman palveluista, hankimme ihan omin pikku voimin perheen, omistusasunnon ja päälle päätteeksi vielä laajan kattauksen erilaisia ammatteja ja koulutuksia metallimiehistä maistereiksi ja taksikuskeista tohtoreiksi. Jälkikäteen voikin kysyä, miten ihmeessä meistä pudokkaista saattoi tulla ihan kelpo ihmisiä tai ainakin veronmaksajia, vaikka meidän tukenamme ei ollutkaan joka paikkaan lonkeronsa ulottavaa kukkahattuarmeijaa! 10

11 Maailma kuitenkin muuttuu ja onneksi nuorten ongelmiin pyritään nykyään tarttumaan tyystin eri asenteella, vakavuudella ja laajuudella. Tällainen ponteva puuttuminen nähdään välttämättömäksi ja satsauksen arvoiseksi nimenomaan sen vuoksi, että jos syrjällään olevia nuoria ei onnistuta kampeamaan takaisin pystyyn, heidän ja sitä kautta koko yhteiskunnan ongelmat tulevat vain pahenemaan (Kemppinen 1997, 131; Linnossuo 2004, 18; Lämsä 1999, 54; Nokelainen & Toikander 2006, 12 13). Nykyään pyritäänkin siihen, että mahdollisimman varhaisella puuttumisella ja vielä mieluummin ennaltaehkäisevällä työllä onnistuttaisiin tunnistamaan riskit ja riskiryhmät sekä katkaisemaan mahdollinen syrjäytymiskierre heti alkuunsa (Juhila 2009; Kela & Pääkkönen 2015). maan tai ylipäätään halunneet vastata hyvin eri tavoin tähän tilaukseen. Koska nuorten syrjäytyminen on lukemattomista preventio- ja interventioyrityksistä huolimatta edelleen todellinen ongelma ainakin yhteiskunnalle tarvetta uusille puuttumisen ja nimenomaan ennaltaehkäisyn malleille on valtavasti. Kuten kuviosta 1 näkyy, tilausta löytyy varsinkin sellaiselle nuoria tukevalle työlle, joka poikkeaa varsin paljon perinteisistä toimintatavoista, asenteista ja kulttuurista. 1 On selvää, että eri toimijat ja jopa yksittäiset työntekijät ovat onnistuneet vastaa- 1 Nuorille suunnattujen palveluiden perinnettä ovat kritisoineet mm. Ervamaa ym. (2015), Harrikari (2008), Huttunen ym. (2008), Isotalo ja Ringman (2008, 2012), Kuure ym. (2008), Myllyniemi ym. (2012) sekä Ängeslevä (2009). 11

12 Nuoria tukevan työn perinne Nuoria tukevan työn tulevaisuus Korjaavaa ja oireita hoitavaa Ennaltaehkäisevää, varhaisessa vaiheessa tapahtuvaa ja todellisiin syihin porautuvaa Menneisyyttä ja yksittäisiä ongelmia vatvovaa Tulevaisuuteen suuntaavaa, laaja-alaista ja voimavarakeskeistä Sektoroitunutta, keskenään kilpailevaa ja kohtaantoongelmaista Poikkisektoriselle ja moniammatilliselle yhteistyölle rakentuvaa sekä kokonaisvaltaisesti organisoitua Tuttuihin toimintatapoihin ja jopa amatöörimäisyyteen tyytyvää itsekriittisyyteen ja perusteltuun muutokseen kykenevää sekä hyviin käytäntöihin ja tutkittuun tietoon perustuvaa Autoritaarisuuden suojissa lymyävää ja minuutta riistävää Nuorten pariin etsiytyvää sekä heitä itseään kunnioittavaa, osallistavaa ja voimaannuttavaa Lyhytnäköistä ja poikkileikkaavaa Organisaatioita ja työntekijöitä mukailevaa Pitkäjänteistä sekä elämän prosessimaisuuden ja nuoreen jo kohdistetut toimenpiteet huomioon ottavaa Nuorten elämästä ja tarpeista kumpuavaa KUVIO 1. Nuoria tukevan työn perinne ja tulevaisuus 12

13 Näiden muutostarpeiden inspiroimana perustettiin vuonna 2003 Hämeenlinnassa NäytönPaikka ry. Kyseessä on hyvinvointialalla poikkisektorisesti toimiva, moniammatillisuudesta voimansa ammentava ja kaikin tavoin sitoutumaton yhdistys, joka pyrkii asiakaslähtöisellä, kokonaisvaltaisella ja sosiaalipedagogisella otteella edistämään nuorten sosiaalista vahvistumista ja mahdollisuuksia kiinnittyä yhteiskuntaan. Kuviossa 1 olleisiin muutostarpeisiin lähdettiin vastaamaan NäytönPaikka ry:n hallinnoimalla YTKP- ( ) ja sittemmin OEN-projektilla ( ). Aluksi, vuosina , tavoitteita oli kaksi: 1) Poikkisektorisen yhteistyön kehittäminen Hämeenlinnan seudulla. 2) Uuden työvälineen, digitaalisen portfolion rakentaminen. Sitä, miten poikkisektorisuuden kehittämisessä onnistuttiin ja syitä, miksi ko. tavoite jätettiin onnistumisista huolimatta vähemmälle huomiolle vuodesta 2009 eteenpäin, on käsitelty kahdessa edellisessä raportissa Eteenpäin (2008) ja Suuntia (2012). Tässä yhteydessä voidaan kuitenkin todeta, että poikkisektorisen yhteistyön edistämistä hankaloitti juuri vuosikymmenen vaihteessa samanaikainen elämänkaarija tilaaja-tuottaja -malliin siirtyminen sekä Hämeenlinnan seudulla vuoden 2009 alussa voimaan tullut suuri kuntaremontti, jossa Hämeenlinnasta ja sen viidestä lähikunnasta leivottiin uusi suurkunta. Onneksi kuitenkin poikkisektorinen yhteistyö Hämeenlinnan seudulla on virkistynyt huomattavasti parin viime vuoden aikana. Tästä kuuluu kiitos nimenomaan kaupungille itselleen, Hämeenlinnan seudun Setlementti ry:n organisoimalle järjestöyhteistyölle sekä sosiaali- ja terveysalan yhdistysten yhteiselle vaikuttamisryhmälle, joissa kahdessa viimeksi mainitussa myös NäytönPaikka ry:n työntekijöillä on ollut oma roolinsa. Tässä raportissa keskitytään vuosina toteutettuun OEN-projektiin. Hankkeen aikana tavoitteena oli Näytönpaikka-nettipalvelun 1) sisällöllinen ja tekninen jatkokehittäminen sekä vaikuttavuuden arvioiminen yhteistyössä nuorten ja yhteistyökumppaneiden kanssa 2) tunnetuksi tekeminen sekä asiakas- ja tarvelähtöinen käyttöönottaminen yhteistyökumppaneiden toiminnassa 3) vakiinnuttaminen kiinteäksi osaksi sitä työtä, jolla tuetaan nuorten osallisuutta, oman elämän hallintaa ja aktiivista kansalaisuutta. Raportissa paneudutaan erityisesti siihen, miten näihin kolmeen uuteen tavoitteeseen pyrittiin ja miten siinä onnistuttiin. Raportti rakentuu siten, että johdannon jälkeen tarkastellaan nuoruuden (luku 2) ja syrjäytymisen (luku 3) 13

14 käsitteitä. Tämä on tärkeää, sillä ilman niiden tarkkaa määrittelyä koko hanke ja sen aikana työstetty verkkopalvelu jäävät irrallisiksi laajemmasta kontekstistaan ja siitä todellisuudesta, jossa nuoret elävät. Ennen kaikkea syrjäytymiskäsitteen analyyttiselle, moniääniselle ja kriittiselle, mutta samalla kuitenkin kansantajuiselle käsittelylle on paljon tilausta mm. hyvinvointialan työntekijöiden ja opiskelijoiden keskuudessa. Käsitteenmäärittelyn jälkeen tarkastellaan muita tärkeitä taustatekijöitä eli OEN-projektin lähtökohtia, tavoitteita, hallinnointia, resursseja ja verkostoitumista (luku 4) sekä sitä, millä tavoin hanketta ja työvälinettä arvioitiin vuosien saatossa (luku 5). Projektille asetettujen tavoitteiden kannalta kiinnostavimman ja samalla laajimman osan raportista muodostavat luvut 6 7. Niistä ensimmäisessä käydään läpi ensinnäkin nettipalvelun monipolvista kehittämis- ja rakentamisprosessia, toisaalta verkkopalveluun sisältyviä nuorten ja työntekijöiden työkaluja ja kolmanneksi sen markkinointia, juurruttamista, käyttäjiä ja käyttöä. Luvussa 7 puolestaan tarkastellaan verkkopalvelun merkitystä, vaikuttavuutta ja jatkokehittämistä niin nuorten kuin työntekijöiden näkökulmasta. Lopuksi, luvussa 8 pohditaan vielä sitä, miten hanke onnistui kokonaisuutena, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä tulevaisuudella on tarjottavana laajan yhteistyöverkoston siipien suojissa kypsytetylle innovaatiolle. Raportti mukailee rakenteeltaan ja pääsisällöiltään pitkälti edellistä, syrjäytymisen vastaisen työn kentällä erittäin lämpimästi vastaanotettua Suuntia -raporttia (Isotalo & Ringman 2012), sillä onnistuneiksi osoittautuneita ratkaisuja ei haluttu myllätä täysin vain vaihtelun vuoksi. Raportin alkupuolen teoreettista viitekehystä eli lukuja 2 5 onkin oikeastaan vain päivitetty ja syvennetty tarpeellisiksi katsotuilta osin. Sen sijaan varsinaisia päälukuja 6 7 on muokattu perusteellisesti, sillä itse pääasia, nettipalvelu on muuttunut sisällöllisesti, teknisesti ja visuaalisesti täysin OEN-hankkeen myötä. Lisäksi palvelun käyttö arjen välineenä on lisääntynyt samalla suorastaan eksponentiaalisesti. Koska työväline ja hankkeen arkiset käytännöt ovat saaneet OEN-projektin aikana tyystin eri muodon, on selvää, että myös diskurssiluku 8 on uudistettu täysin. Jokaisen pääluvun väliin on ripoteltu syrjässä olemista käsittelevien kappaleiden sanoituksia. Tarkkaavainen ja populäärikulturelli lukija varmasti huomaa, että eri vuosikymmeniltä olevat kappaleet ovat kronologisessa järjestyksessä: Vanhojen hyvien aikojen vähemmän hohdokkaita puolia kuvaa Huutolaispojan laulu, sotien jälkeistä henkeä Oiva Paloheimon tunteisiin vetoava Ontuva Eriksson, 60-luvun yhteiskunnallisen tietoisuuden heräämistä Bob Dylanin kynäilemä ja Pelle Miljoonan suomentama Enää itkeä voit (Like a Rolling Stone) ja 70-luvun kurttuotsaista paatosta Berthold Brehctin naftaliinista kaivettu Dialektiikan ylistys 14

15 (Lob der dialektik), jonka käänsi tärkeimmälle kotimaiselle Brita Turtiainen. 80-luvun neonvalojen luomia varjoja ja naisten kunnostautumista miehille perinteisesti kuuluneiden ongelmien parissa maalailee puolestaan Neumannin sanoittama Nahkatakkinen tyttö, kun taas Suomi-neidon kasvoille läjähtäneestä 90-luvun alun hengestä kertoo Martti Syrjän Lensin matalalla 2. Raportin lopusta löytyvä Kaarle Viikatteen Kuolleen miehen kupletti puolestaan sulkee ympyrän, sillä se osoittaa, etteivät 2000-luvun inhimilliset tragediat eroa lopulta paljoakaan siitä, mitä entisajan huutolaispojat, ontuvat Erikssonit ja muut menneisyyden hahmoiksi luulemamme ovat kautta aikain saaneet osakseen. Projektin onnistuminen on toki pitkälti kiinni hanketyöntekijöistä, mutta myös heidän ympärillään olevista ihmisistä. Resursseiltaan pienen hankkeen ja kahden työntekijän tueksi onnistuttiin onneksi rakentamaan erittäin kattava ja sitoutunut valtakunnallinen verkosto. Ilman tätä yli tuhannesta organisaatiosta ja useasta tuhannesta ihmisestä muodostuvaa voimavaraa tässäkään projektissa ei olisi saavutettu sille asetettuja tavoitteita, nettipalvelu ei olisi jalostunut nykyiseen muotoonsa ja laajuuteensa, eivätkä työntekijät ja nuoret olisi saanut mahdollisuutta ottaa uudenlaista askelta syrjäytymisen vastaisen työn kentällä. Projektin onnistumisesta kuuluu tällöin kiitos ensinnäkin Näytön- Paikka ry:n hallitukselle, toisaalta hankkeen moniammatilliselle, valtakunnantason osaajista koostuneelle ohjausryhmälle, kolmanneksi palvelun teknisestä toteutuksesta vastanneille Hämeen ammattikorkeakoulun Mediatekniikan Verstaalle ja mainostoimisto ACM:lle, neljänneksi kehittämistyössä kumppanina olleelle Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston Talent Studiolle ja viidenneksi tietysti hanketta rahoittaneelle RAY:lle. On selvää, että erittäin lämmin kiitos kuuluu myös niille tuhansille nuorille ja työntekijöille, jotka olivat mukana työvälineen kehittämisessä ja juurruttamisessa. Yhteistyötä tehtiin vuosien kuluessa tuhansien ihmisten kanssa. Ikävä kyllä kaikkia kiitoksen ansainneita ei ole mahdollista mainita nimeltä tässä yhteydessä. Seuraaville henkilöille haluamme kuitenkin lausua erityiskiitokset saamastamme tuesta: Katja Lahdelle ja muille hallitsijoille hyvästä johtamisesta, Kauko Ojaselle, Matti Laaksolle, Jaakko Seppälälle ja kumppaneille teknisestä taituruudesta ja pitkämielisyydestä, Karoliina Järviselle visuaalisen ulkoasun uudistamisesta, Mari Isotalolle raportin ulkoasun viimeistelystä sekä Arto Saloselle ja Sanna Airaksiselle kommenteista raportin käsikirjoitukseen liittyen. Hämeenlinnassa syksyllä 2015 Panu Isotalo ja Miikka Ringman 15

16 Huutolaispojan laulu Minä kupparin poika olen arvoltani, mutta äitini kuoli jo ammoin. Kun yhdessä raittia kuljettiin minä sarvipussia kannoin. Kun yhdessä raittia kuljettiin minä sarvipussia kannoin. Älkää te tytöt ilkkuko, vaikka rikki on kulkurin takki. Poika jos olisin mä rusthollarin olis päässäni valkoinen lakki. Poika jos olisin mä rusthollarin olis päässäni valkoinen lakki. Oli kerran ihmismarkkinat tuolla kylän toisella puolla. Oli kylmä ja nälkä ja pakkanen jumalauta mä meinasin kuolla! Oli kylmä ja nälkä ja pakkanen jumalauta mä meinasin kuolla! Mut huusi yksi kartanon patruuna, sai kahdellakymmenellä. Siitäpä alkoi se elämäntaival poijalla syntisellä. Siitäpä alkoi se elämäntaival poijalla syntisellä. Pikkuhiljaa mä voimistuin ja virkani myöskin muuttui. Satasen sain jopa palkaksein, mutta heiliä vielä puuttui. Satasen sain jopa palkaksein, mutta heiliä vielä puuttui. Yks pikkupiika mun mielestäni oli helkkarin sievä ja nätti. Toinen poika sen minulta vei sen otti ja hylkäs ja jätti. Toinen poika sen minulta vei sen otti ja hylkäs ja jätti. Siitä mun mieleni synkistyi ja mä läksin maailmalle. Niin kauan minä maantietä taivallan, kunnes kuolen halkopinon alle. Niin kauan minä maantietä taivallan, kunnes kuolen halkopinon alle. (trad.) 16

17 2 NÄKÖKULMIA NUORUUTEEN OEN-projektin tavoitteena oli tukea nettipalvelun avulla syrjäytymisvaarassa olevia ja syrjäytyneitä nuoria. Ennen raportin varsinaiseen aiheeseen palvelun kehittämiseen, juurruttamiseen ja vaikuttavuuteen siirtymistä on kuitenkin syytä määritellä, mitä nuoruuden ja syrjäytymisen käsitteillä itse asiassa tarkoitettiin. Näistä ensimmäistä tarkastellaan tässä ja jälkimmäistä seuraavassa luvussa 3. Ajallemme on tyypillistä, että markkinavoimien annetaan estoitta houkutella lapsia maanisesti kuluttaviksi nuoriksi, keski-ikäiset pitävät rakennekynsin ja valkaistuin hampain kiinni nuoruutensa haihtuvista rippeistä ja vanhukset myhäilevät tyytyväisinä, jos heitä kehutaan nuorekkaiksi ja aktiivisiksi. Vaikka nuoruus on kiinteä osa nykyyhteiskuntaa, hahmotammeko me silti kovinkaan syvällisesti, mistä siinä lopulta on kysymys? Laajasti ymmärrettynä kyseessä on kulttuurisidonnainen ja aikuisuudesta tulevia määrittely- ja hallintayrityksiä väistelevä käsite, jonka sisällöt elävät ajassa ja jopa tulevaa ennakoiden. Kyseessä on myös käsite, joka ymmärretään eri yhteyksissä hyvin eri tavoin. Nuoruuden monenkirjavat määrittelyt riippuvatkin pitkälti siitä, mistä viitekehyksestä sitä kulloinkin tarkastellaan (Nokelainen & Toikander 2006, 31). Esimerkiksi kasvatus-, sielu-, lääke-, historia-, yhteiskuntaja taloustieteellinen teoriaperusta avaavat kukin omanlaisia ja jopa ristiriitaisia näkökulmia nuoruuteen. Nuoruuden käsitettä tarkastelevan kirjallisuuden (Hoikkala 1993; Isotalo 2011a; Nieminen 2007; Nivala & Saastamoinen 2007a; Puuronen 2006) pohjalta on erotettavissa ainakin kolme toisistaan poikkeavaa näkemystä nuoruudesta: 2 1) biologis-fysiologinen 2) psykologis-sosiologinen 3) historiallis-sosiologinen. Biologis-fysiologinen näkemys nuoruudesta on näistä konkreettisin ja tutuin. Sille on ominaista, että nuoruus nähdään ensisijaisesti biologisena, hormonaalisten muutosten aikaansaamana prosessina, johon kuuluu fysiologisia muutoksia, kuten ää- 2 Elina Nivalan ja Mikko Saastamoisen (2007b, 11 12) mukaan nuoruuden määrittely voi perustua vielä yksityiskohtaisemmin seuraaviin lähtökohtiin: 1) kronologinen kalenteri-ikä, 2) biologinen kehitysvaihe l. sukukypsyys, 3) psykologinen kehitysvaihe, 4) institutionaalinen sijainti (esim. koulussa tai työelämässä), 5) juridinen asema (esim. alaikäinen), 6) yhteiskunnallinen funktio (esim. valmistautuminen työelämään), 7) sosiaaliset suhteet, 8) toiminnan luonne (esim. rajojen rikkominen), 9) kulttuuriset tunnusmerkit ja 10) nuorekkuus, ei-aikuisuus. 17

18 nenmurros, pituuskasvu ja sukupuolinen kypsyminen. Ratkaisevina seikkoina pidetään ihmisen fyysistä ilmiasua ja ikää, jolloin nuoruus asettuu kutakuinkin ikävuosien 10 ja 25 välille. Jos mukaan otetaan lisäksi henkisiä ja kulttuurisia ominaisuuksia, nykyään nuoruus ulottuu murrosiän tuloa jarruttavaa hormonihoitoa saavista 7-vuotiaista (Krautsuk 2014) 40-vuotiaisiin myötähäpeäteineihin ja harmaahapsisiin pärinäpoikiin asti (Ek ym. 2004, 13; Nurmi 2000, 256; Paju & Vehviläinen 2001, 85). Kuten laaja vaihteluväli paljastaa, yksilölliset erot biologis-fysiologisessa kehityksessä ovat huomattavia; kun yksi saavuttaa maksimipituutensa 12-vuotiaana, toisen kasvupyrähdys tapahtuu vasta armeijassa. Vaikka usein ajatellaan, että fyysistä kehitystä ohjaa nimenomaan perimä, myös ympäristötekijöillä, kuten elintavoilla, ravinnolla, kemikaaleilla ja jopa ympäristömyrkyillä on oma merkityksensä. OEN-projektin pääasiallisena kohderyhmänä olivat alle 30-vuotiaat nuoret ja nuoret aikuiset. Koska hankkeen aikana kuitenkin huomattiin, että nettipalvelun sisältöjen työstäminen sopii yhtä hyvin tulevaisuuttaan miettivälle 16-vuotiaalle koulupudokkaalle kuin pitkän työuran tehneelle eläköityjälle, kronologinen ikä osoittautui lopulta melko epärelevantiksi ja -kiinnostavaksi seikaksi hankkeen, työvälineen ja auttamisen näkökulmasta. Vaikka palvelua käyttäneet ihmiset olivat pääosin vuotiaita, tosiasiassa nuorimmat olivat saatujen tietojen mukaan 14- ja vanhimmat yli 60-vuotiaita. Hankkeen ikähaitari oli näin joustavarajainen siitä yksinkertaisesta syystä, että hanketyöntekijät eivät missään tapauksessa halunneet omalta osaltaan luoda työvälineen käytölle keinotekoisia ikärajoja, jos vain syrjäytymisen vastaisen työn kentällä ajateltiin, että joku asiakkaista hyötyy ikään katsomatta oman elämänsä reflektoinnista tarjolla olleen työvälineen avulla Kriisistä kriisiin Toisaalta nuoruutta voidaan tarkastella psykologis-sosiologisena ilmiönä (Isotalo 2011a; Puuronen 2006). Tämän näkemyksen mukaan olennaista on mm. se, että ihmisellä on elämän eri vaiheissa kriisejä, jotka pitäisi pystyä ratkaisemaan rakentavalla ja persoonallisuuden kehittymistä tukevalla tavalla. Mikäli yksilö selviää näistä koettelemuksista kunnialla, hän on todennäköisesti entistä vahvempi ja viisaampi kohtaamaan elämän mukanaan tuomat uudet haasteet. Koska kriisit ja erilaiset konfliktit ovat kiinteä ja jopa välttämätön osa yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan elämää (Isotalo 2006, 39 41), nettipalvelun toivottiin osaltaan tukevan nuoria niiden käsittelemisessä ja ratkaisemisessa. Nuoruudessa on omat kriisinsä, jotka ovat usein seurausta ympäristön ja omien odotusten sekä vallitsevien edellytysten, rajoitteiden ja normien 3 Suomessa on vuotiaita noin miljoona ja vuotiaita (Meskanen & Ylä-Sulkava 2002; Myllyniemi 2009, 12). 18

19 välisistä ristiriidoista. Esimerkkinä voidaan mainita eri aikakausien kauneusihanteet, joihin tytöt ovat tuskastuneina yrittäneet mukautua: 1800-luvulla pyöreys ja kauneus kulkivat käsikkäin, kun taas luvulla tuli olla poikamaisen laiha, sota- ja pula-aikana mahdollisimman verevä ja 70-luvulle tultaessa langanlaiha Twiggy. Tällä hetkellä pitäisi puolestaan olla rintava, mutta samalla barbiemaisen anorektinen metrisääri. (Isotalo 2011a.) Nuoruuden kriisit liittyvät nimenomaan kolmeen asiaan: 1) ihmissuhteiden monimutkaistumiseen 2) oman identiteetin rakentumiseen 3) lapsuuden perheestä irtaantumiseen. Ihmissuhteet muuttuvat perusteellisesti nuoruudessa, koska silloin tapahtuu irtaantumista vanhemmista ja toisaalta kiinnittymistä kodin ulkopuolisiin ihmisiin. Vaiheen repivyyttä lisää nuoren tietoisuus autonomisuutensa rajoista ja se, että lapsuuden ihannekuvat vanhemmista murenevat kuin suomalainen hyvinvointivaltio. Toisaalta nuoruus on identiteetin rakentumisen aikaa. Jos nuori selviää identiteettikriisistä, tuloksena on itsenäisyyteen, huolenpitoon ja vastuullisuuteen kykenevä aikuinen. Identiteettikriisiin kuuluu kolme vaihetta: Aluksi nuoren pitäisi luopua lapsen minäkuvastaan, joka perustuu ennen kaikkea vanhemmilta, mutta myös sisaruksilta ja lähipiiriltä, kuten koulusta ja kavereilta, saatuihin malleihin ja odotuksiin. Tämän jälkeen tulisi rakentaa itsenäinen ja tasapainoinen, mutta samalla ympäristön vaatimukset täyttävä kokonaispersoonallisuus kokeilemalla erilaisia rooleja ja rajoja. Oman persoonallisuuden aineksia haetaan paitsi lapsuudenkodista, myös perheen ulkopuolisista suhteista ja jopa mediasta, sillä ne auttavat etääntymisessä ja uusien samaistumiskohteiden löytämisessä. Lisäksi pitäisi saada sosiaalinen hyväksyntä omalle identiteetille. Ongelmia saattaa koitua siitä, että vaikka ihmisen sisäinen minä olisi pitkälle työstetty ja ehjä, sosiaalinen minä voi jäädä keinotekoiseksi, sosiaaliselle suotavuudelle rakentuneeksi. Esimerkkinä tästä on poikkeava sukupuoli-identiteetti tai ylilahjakkuus; vaikka ihminen olisikin hyväksynyt sisäisesti itsensä ja erilaisuutensa, vapauttava kaapista tuleminen jää monelta tekemättä. Koska ihmisen on hyvä olla sinut itsensä kanssa, hankkeen aikana uskottiin, että nettipalvelun kaltainen työväline voi tarjota ainakin yhden kanavan oman elämän jäsentelylle ja eheämmän identiteetin rakentamiselle. (Isotalo 2011a; Kela & Pääkkönen 2015.) Kolmas nuoruuden kriisi liittyy fyysiseen ja emotionaaliseen irtaantumiseen lapsuuden perheestä. Tämä voi tapahtua professori Tor-Björn Hägglundin (1985) mukaan kolmella tavalla: Alloplastisessa, toista muokkaavassa irtaantumisessa nuori pyrkii muuttamaan vanhempansa ja lapsuudenkotinsa itselleen sopiviksi. 19

20 Kodista tulee helposti nuoren viihdekeskus, jossa hän päättää esimerkiksi perheen elämänrytmistä, ruokailusta ja television katselusta. Etuna alloplastisessa irtaantumisessa on se, että nuoren kanssa ei muodostu ristiriitoja vanhempien joustaessa jatkuvasti. Ongelmana on kuitenkin se, että näin ei tapahdu myöskään aitoa itsenäistymistä. Toisaalta irtaantuminen voi tapahtua liian rajusti mm. pakenemalla tai siirtymällä kertaheitolla toiseen ympäristöön esimerkiksi niin, että 17-vuotias muuttaa autoritaaristen vanhempien järkytykseksi yllättäen eri puolelle maata opiskelemaan. Myös tässä on riskinsä, sillä liian varhaisen ja hätäisen irtirepäisyn vuoksi nuoren ja vanhempien surutyö saattaa jäädä tekemättä ja mahdolliset taustalla olevat ongelmat käsittelemättä. Kolmas irtaantumisen tapa on autoplastinen, itsestään muotoutuva ja yhdessä työstetty irtaantuminen. Sille on ominaista vanhempien ja nuoren yhteinen uuteen tilanteeseen totutteleminen ja rauhallinen identiteetti- ja surutyön tekeminen. Autoplastisessa irtaantumisessa hyväksytään yhdessä, että lapsuus ja lapsen vanhemmuus ovat ohi. Tämän seurauksena on paitsi itsenäinen nuori, myös itsenäinen vanhempi. 2.2 Nuoruus kulttuurisidonnaisena ilmiönä Kokonaisvaltaisin, mutta samalla ristiriitaisin tapa lähestyä nuoruutta on tarkastella sitä historiallissosiologisena ilmiönä, kulttuurisena konstruktiona. Olennaista on tällöin tiedostaa, että nuoruus on koko ikäluokalle kuuluvana ja selvästi erottuvana elämänvaiheena itse asiassa varsin uusi keksintö, joka on syntynyt vasta teollistumisen, kaupungistumisen, elintason nousemisen, työn ja vapaa-ajan eriytymisen, ydinperheen muodostumisen ja nuoruuden pedagogisoitumisen myötä. Aikaisemminhan nuoruuden kaltaisiin haihatuksiin oli varaa vain hyväosaisilla, joutilailla ja koulua käyvillä nuorilla. Sen sijaan valtaväestön siirtyminen lapsuudesta aikuisuuteen kuitattiin monesti vain erilaisilla siirtymäriiteillä, kuten ripille pääsyllä tai avioitumisella. Länsimaisesta nuoruudesta onkin tullut jokamiehen- ja vähitellen myös jokanaisenoikeus vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla, kun nuorten enemmistöllä alkoi olla riittävästi omaa aikaa ja rahaa. Nuoruuden läpimurtoa ovat Suomessa edistäneet erityisesti suuret ikäluokat, joilla oli mahdollisuus istua massan suomalla voimalla ja varmuudella edellisten sukupolvien kattamaan, hyvinvointia, tulevaisuudenuskoa ja ennennäkemättömiä mahdollisuuksia huokuvaan pöytään. Ikävä vain tuoreemmat nuorisosukupolvet ovatkin sitten saaneet tyytyä eritoten 90-luvun laman jälkeen enimmäkseen rääppiäisiin ja viulujen maksamiseen (ks. Lämsä 2009). Kun nuoruutta tarkastellaan historiallis-sosiologisena ilmiönä, olennaista on sen tiedostaminen, että nuoruus on erilaista eri aikoina ja erilaisissa kulttuurisissa konteksteissa. Todisteeksi riittää, kun vertaa toisiinsa ja 2010-luvun nuorisokulttuureita tai niitä monimutkaisia, 20

21 usein tiedostamattomia kulttuurisia rakenteita, joita kantasuomalaiset ja maahanmuuttajanuoret kantavat mukanaan. Koska eroja löytyy yhtä paljon kuin yhtäläisyyksiä, nuorten niputtamisella yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi tehdään vääryyttä ihmiselämän, nuoruuden ja kulttuurien monimuotoisuudelle. Tämän vuoksi onkin syytä olla tarkkana myös silloin, kun puhutaan mutkia oikoen esimerkiksi syrjäytyneistä vs. tavallisista nuorista. Nettipalvelun kannalta on lisäksi tärkeä huomata, että nuoruuteen liittyy tutkimusprofessori Tommi Hoikkalan (1993) mukaan kaksi ilmiötä, jotka sekä tukevat toisiaan että aiheuttavat ristiriitoja: Yhtäältä nuoruuteen kuuluu leimallisesti kasvatuksellisuus, joka pitää sisällään ajatuksen nuoruudesta kehityksellisenä välivaiheena matkalla kohti jotain parempaa; aikuisuutta, täysivaltaisuutta. Nuori mielletäänkin usein keskeneräiseksi ja houkutuksille alttiiksi ihmisaihioksi, joka tarvitsee paitsi suojelua, myös kasvatusta, ohjausta ja sosiaalista vahvistamista [sic.], joista vastaavat esimerkiksi vanhemmat, koulujärjestelmä ja lukemattomat nuorille suunnatut, mutta aikuisten masinoimat palvelut. Samalla nuoruuteen liitetään kuitenkin myös kapinallisuus, kuten tietoinen marginaaliin hakeutuminen ja rajojen kokeileminen, jota pidetään samanaikaisesti sekä huonona että hyvänä asiana. Nuoruuden kapinallisuus nähdään nimittäin paitsi vakavana uhkana vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle ja valtaapitäville ikäluokille, samalla myös kaivattuna muutoksen airuena. Kaiken kaikkiaan nuorten epäkiitollisena tehtävänä onkin uusintaa hyvänä pidettyjä rakenteita oikealla ja korjata yhteiskunnallisia epäkohtia vasemmalla kädellä. (Hoikkala 1993.) Kuten edeltä on tullut ilmi, ihmisen kronologinen ikä, tässä tapauksessa nuoruus, oli oikeastaan vain sivuseikka OEN-hankkeen ja nettipalvelun kannalta. Sen sijaan nuoruus itsessään miellettiin tärkeäksi elämänvaiheeksi, keskeiseksi identiteetin rakentamisen ikäkaudeksi sekä inhimillisesti ja yhteiskunnallisesti tärkeäksi kulttuuriseksi rakenteeksi. Mikäli hanketyöntekijät pystyivät auttamaan hankkeen aikana edes pientä osaa nuorista iästä riippumatta tulemaan paremmin sinuiksi itsensä kanssa sekä edistämään heidän sosiaalista vahvistumistaan ja kasvuaan aktiivisiksi kansalaisiksi, OEN-projekti täytti sille asetetut tavoitteet paremmin kuin hyvin. 21

22 Ontuva Eriksson On kuollut ontuva Eriksson ja moni on hyvillään. Ei enää puistojen porteille hän laahusta kerjäämään. Monet kyllä itkulla saatetaan alas rauhaan kalmiston. Vaan sua ei itkenyt ainutkaan. Vai itkikö, Eriksson? Ja nyt hän on puistonsa jättänyt, hän on saapunut taivaaseen. Ei sisälle aivan, mut portille hän jäänyt on hattuineen. Mene hiukan lähemmäs portteja, niin näät mitä luvattu on. Voit itsekin mukaan toivoa. Vai voisitko, Eriksson? Ei moista juhlaa nähnyt hän ole koskaan päällä maan. Ja ihme, kerjäläiselle nyt almuja ojennetaan. He nyt Luojan edessä näyttävät, miten hyviä hurskaat on. Ja hattusi neuvoilla täyttävät. Se riittääkö, Eriksson? Tuli ilta vihdoin taivaaseen ja portteja suljettiin. Ihan edessä miehen ontuvan ja avainta kierrettiin. Maan päällä tämän jo kokea sait, se osasi ollut on. Ja osasi myöskin on olla vait'. Vai onkohan, Eriksson? Mies ontuu ääneti muurin taa ja nuttunsa turviin käy. Tänä yönä sada ei ainakaan ja poliiseja ei näy. Paras takana taivaan porttien sinun varmaan olla on. Olis liikaa musiikki harppujen. Vai oiskohan, Eriksson? (Oiva Paloheimo) 22

23 3 NUORTEN SYRJÄYTYMINEN ILMIÖNÄ Vaikka sitä ei aina tiedosteta, saati tunnusteta, sosiaalialan toimijoista ison osan funktiona on etsiytyä ulkopuolisuuden alueille ja patistaa laumastamme eksyneet takaisin normaaliuden ja kontrollin piiriin; kuntoutukseen, koulutukseen, työhön tai edes jotenkin säälliseen, tuottavaan ja veroja maksavaan kansalaisuuteen. Tästä normatiivisesta, autoritaarisesta ja utilitaristisesta pohjavireestä huolimatta syrjäytymisen vastainen työ on kuitenkin korvaamattoman arvokasta, sillä vakaudestaan ja jatkuvuudestaan välittävällä yhteiskunnalla ei ole varaa päästää liian monia jäseniään luisumaan järjestelmän ulkopuolelle. (Isotalo & Ringman 2012; Kurki & Nivala 2006; Nivala 2008.) Vaikka erityisesti lasten ja nuorten syrjäytymiseen puuttumisen välttämättömyydestä vaahdotaan kyynelsilmin johtavia poliitikkoja myöten, syrjäytymisen käsite on kuitenkin jäänyt monelle ilmeisen hämäräksi abstraktioksi ja latistunut pelkäksi populistiseksi iskusanaksi; käsitettä on vain niin trendikästä viljellä eri yhteyksissä. Kuvaavana esimerkkinä käsitteen epätarkasta ja pelkästään oman työn suppeasta viitekehyksestä kumpuavasta käytöstä jopa alan työntekijöiden keskuudessa on eräs tilaisuus, jossa hankkeen työntekijät tiedustelivat yhden ison ja arvovaltaisen nuorisotyön toimijan työntekijöiltä, millaiseen tausta-ajatukseen tai peräti filosofiaan heidän syrjäytymisen vastainen työnsä nojautui. Pitkän hiljaisuuden ja ankaran pohdinnan jälkeen vastaukseksi saatiin, että ei me oikeestaan olla koskaan juteltu tollasista asioista, me vaan ollaan ruvettu tekeen näin. Onneksi kuitenkin löytyy paljon myös niitä, jotka ovat miettineet oman toimintansa perusteita, muotoja ja tavoitteita em. palveluntuottajaa syvällisemmin, kuten esimerkiksi Valtakunnallisen Työpajayhdistyksen Tekemällä oppii -hankeen puitteissa julkaistu Työpajapedagogiikka -kirja osoittaa (Hämäläinen & Palo 2014). Koska syrjäytymisen käsite on intohimoisesta käytöstä huolimatta huolestuttavan vieras jopa monille alan työntekijöille, tässä luvussa avataan yksityiskohtaisesti sitä, miten se ymmärrettiin OEN-projektissa. Se, että tässä yhteydessä on panostettu tavallista syvällisemmin syrjäytymisen käsitteen määrittelyyn, lienee ensinnäkin seurausta hanketyöntekijöiden yhteiskunta- ja kasvatustieteellisestä orientaatiosta sekä laaja-alaisesta ja pitkästä työkokemuksesta alalla. Toisaalta pontimena oli itse OENprojekti, jonka aikana hanketyöntekijöiden oli mahdollista käydä mieltä avartanutta ja omia käsityksiä ar- 23

24 motta moukaroinutta vuoropuhelua syrjäytymisen ilmiöstä tuhansien työntekijöiden ja nuorten kanssa. Luku rakentuu siten, että aluksi tarkastellaan syrjäytymisen käsitteen kompleksisuutta (alaluku 3.1) sekä ulottuvuuksia ja taustatekijöitä (3.2). Tämän jälkeen haarukoidaan ilmiön yleisyyttä (3.3) ja pohditaan sen kielteisiä ja usein huomiotta jääneitä myönteisiä seurauksia (3.4). Lopuksi tarkastellaan syrjäytymisen prosessimaisuutta (3.5) sekä seikkoja, jotka usein unohtuvat tai ennemminkin sivuutetaan tietoisesti, kun puhutaan syrjäytymisestä (3.6). 3.1 Syrjäytyminen laaja-alaisena käsitteenä Jopa me alan työntekijät olemme taipuvaisia käyttämään syrjäytymiskäsitettä varsin yksioikoisesti ja huolettomasti, vaikka tosiasiassa kyseessä on moniulotteinen ja usein poliittisesti latautunut (Kainulainen & Saari 2013, 22) termi, jolle ei ole vakiintunutta määritelmää arkielämässä tai edes tiedemaailmassa (Linnossuo 2004, 16; Savioja 2007, 142). Kuten sosiaalipolitiikan professori Kyösti Raunio (2006, 6) lataa, koko käsite on suoraan sanottuna hyvinkin epäselvä, sekava, hämärä, epämääräinen, epäanalyyttinen ja mitäänsanomaton. Käsitteen moniulotteisuus ilmenee hyvin siinä, että sitä voidaan tarkastella mitä moninaisimmista näkökulmista, kuten yksilöiden hyvinvoinnin ongelmina yksilöä ja yhteiskuntaa yhdistävien siteiden heikkoutena normaaliuteen, marginaalisuuteen ja syrjäyttämiseen linkittyvänä ilmiönä syrjäytymisen vastaisten toimenpiteiden näkökulmasta kehityskulkuna, joka [toivottavasti] etenee ongelmista voimavaroihin (Raunio 2006, 19). Käsitteen kompleksisuus ja jopa sekavuus johtuvat pitkälti siitä, että se liitetään huolettomasti mitä erilaisimpiin sosiaalisiin ongelmiin (Kainulainen & Saari 2013) ja jopa siitä, että ilmiön moniulotteisuutta jaksetaan alleviivata kyllästymiseen asti (Raunio 2006, 24). Vaikka kyseessä on heiveröinen käsite, josta on vaikea saada otetta, sosiaaligerontologian professori Antti Karisto (1986, 35) kuitenkin lohduttaa, että se kuvaa silti varsin osuvasti tietynlaisten inhimillisten ongelmien luonnetta yhteisöissä ja yhteiskunnissa. Syrjäytyminen on kiistanalainen käsite, jonka eri tieteenalat ja toimijat ymmärtävät kukin omalla tavallaan, omista intresseistään käsin (Kuorelahti & Viitanen 1999; Linnossuo 2004; Nokelainen & Toikander 2006). Jokaisen syrjäytymistä koskevaan keskusteluun osallistuvan olisikin hyvä tehdä selväksi edes itselleen mitä käsitteellä tarkoitetaan ko. yhteydessä? missä kulkee syrjäytymisen (ekskluusio) ja normaaliuden (inkluusio) raja? 24

25 mitkä elämänalueet ovat ilmiön kannalta avainasemassa? mistä syrjäytyminen johtuu? miten yleistä syrjäytyminen on? millaisia seurauksia syrjäytymisellä on eri osapuolille? kenellä on oikeus, velvollisuus ja mahdollisuus puuttua syrjäytymiseen? miten syrjäytymisen prosessi etenee? mikä tekee syrjäytymisestä ongelman, johon pitää puuttua? kenelle se lopulta on ongelma? Tässä luvussa tullaan käymään läpi näitä kysymyksiä nimenomaan OENprojektin näkökulmasta. Usein esitetään, että syrjäytyminen on mm. teollistumisen, kaupungistumisen, työnjaon eriytymisen ja jopa markkinatalouden, tieteellisen diskurssin ja hyvinvointipalveluiden itsensä tuottama (post)modernin yhteiskunnan ilmiö (Isotalo 2010, 2011b; Ritakallio 1992). Tosiasiassa syrjäytymistä on ollut aina olemassa, vaikka sitä onkin tutkittu todenteolla ja siitä on käyty kriittistä diskurssia vasta 1900-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä lähtien (Linnossuo 2004, 16; Niemelä & Saari 2013, 8). 4 Historiantunneilla hereillä pysyneet tietävät kyllä, että jokaiselta aikakaudelta löytyvät omat ulkopuoli- 4 Mm. alkoholismi, asunnottomuus, työttömyys ja rikollisuus ovat olleet eurooppalaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen ja keskustelun tärkeitä teemoja jo luvulla (Ek ym. 2004, 16). Syrjäytymiskäsitteen ja -tutkimuksen historiaa on käsitellyt kattavasti mm. Anna-Liisa Lämsä (2009). sensa; irtolaisensa, kulkurinsa, kylähullunsa, häjynsä, lättähattunsa ja huutolaispoikansa. Syrjäytymisilmiön nousun yhteiskuntatieteiden ja -politiikan kohteeksi on arveltu johtuneen mm. siitä, että länsimaiset sivistysvaltiot ovat olleet haluttomia myöntämään sitä arjessa näkyvää tosiasiaa, että jopa meillä esiintyy edelleen paitsi syrjäytymistä, myös suoranaista syrjäyttämistä. (Joutulainen & Ruokanen 2008; Ruotsalainen 2005.) Se, mistä on yritetty vaieta, on jälleen kerran herättänyt kiinnostusta. Voi hyvin kuvitella, että meidän hyvinvointivaltioiksi itseämme mieluusti kutsuvien Pohjoismaiden on ollut erityisen häpeällistä tunnustaa, että myös meiltä löytyy valtavasta hyvinvointikoneistosta huolimatta edelleen näitä samoja ongelmia. Epäkohtien rehellinen myöntäminen on tehnyt tiukkaa siitäkin huolimatta, että köyhyysrajan alapuolella tiedetään elävän Suomessa lähes miljoona ihmistä. Vaikka köyhyys, asunnottomuus, rikollisuus tms. ilmiöt eivät ole kadonneet mihinkään edes meidän kotoisista paremminvointiloistamme, syrjäytyminen on korvannut mukavan pehmeänä, abstraktina ja kuten Peter Abrahamsson (1995) toteaa hienostuneena käsitteenä monet perinteiset, historian painolastista raskaat termit, kuten irtolaisuuden, hulluuden ja juoppouden (Kainulainen & Saari 2013, 23). Syrjäytyminen on sopivan epämääräinen ja poliittisesti korrekti käsite, jonka alle voi diskreetisti lakaista 25

26 kaikenkirjavia inhimillisiä ja yhteiskunnallisia epäkohtia, ja jonka kasvottomille, mutta leveille harteille on helppo sysätä kiusalliset vastuukysymykset. Käsitteen hahmottamista häiritsee entisestään se, että pohjimmiltaan samalla ilmiökokonaisuudella on monia synonyymejä ja lähikäsitteitä; kun yhdet puhuvat syrjäytymisestä, toiset marginaalisuudesta, toiseudesta tai ulkopuolisuudesta (Helne 2002a; Häggman & Walldén 2007). 5 Asiaa ei helpota myöskään se, että syrjäytymisestä puhuttaessa viitataan monesti tosiasiassa johonkin rajatumpaan ongelmaan, kuten asunnottomuuteen, koulupudokkuuteen, työttömyyteen tai vaikka syrjäytyneiden akanvirtaan 6 (Isotalo & Ringman 2012; Linnossuo 2004). Koska syrjäytymisen käsite on alkujaan lähtöisin työmarkkinatutkimuksen piiristä, se liitetään yhä kiinteästi työttömyyteen. Tätä yhteyttä vahvistaa entisestään se, että Suomi on edelleen vahvasti työorientoitunut, protestanttisen etiikan läpimarinoima yhteiskunta (Airio & Niemelä 2013; Raunio 2006, 2009). Itse asi- 5 Jaana Walldén puhuu nuorten kohdalla mieluummin ulkopuolisuudesta kuin syrjäytymisestä, sillä mm. koulupudokkuudesta on vielä pitkä matka syrjäytymiseen (Ängeslevä 2009, 39). 6 Syrjäytyneiden akanvirta on ilmiö, jossa syrjäytyneet muuttavat mm. taloudellisista syistä ja jopa päättäjien suotuisalla ohjauksella vallitsevan muuttoliikkeen vastaisesti alueille, jotka ovat esim. rakennemuutosten tai imago-ongelmien vuoksi kärsineet muuttotappiosta ja joilla näin ollen on edullisempaa asua. assa vasta viime vuosina ehkä nuorten työtä koskevissa asenteissa tapahtuneen lientymisen myötä syrjäytyminen on liitetty avarakatseisemmin myös muuhun huonoosaisuuteen ja osattomuuteen. (Joutulainen & Ruokanen 2008; Karisto, Takala & Haapola 2003.) Sen lisäksi, että syrjäytymistä voidaan tarkastella synonyymien ja lähellä olevien ilmiöiden kautta, sitä on mahdollista hahmotella myös sen pohjalta, mitä syrjäytyminen ei ole. Raunion (2006, 9; 2009, 273; ks. Kela & Pääkkönen 2015, 6) mukaan syrjäytymisen vastakohtia ovat mm. osallistuminen sosiaalinen integraatio sosiaalinen osallisuus sosiaalinen vahvistuminen 7. Normaaliuden, marginaalisuuden ja syrjäytymisen välisiä suhteita tarkastelleen tutkija Tuula Helnen (2002b) teksteissä nousevat olennaiseen asemaan inkluusion ja ekskluusion käsitteet. Professori Risto Eräsaaren (2005) mukaan inkluusio viittaa siihen, että yksilöllä tai ryhmällä on pääsy yhteiskunnan instituutioihin ja järjestelmiin, kun taas ekskluusiolle on ominaista ulkopuolisuus ja osallistumattomuus. Syrjäytymistä käsittelevässä kirjallisuudessa käytetään paljon juuri Helnen 7 Tässä käytetään tietoisesti termiä vahvistuminen, sillä uutuudestaan huolimatta virallinen, mm. nuorisolaissa käytetty muoto vahvistaminen viittaa siihen, että ihmistä pidetään edelleen toimenpiteitä ja sosiaalistamista tarvitsevana objektina, ei aktiivisena ja vapaana subjektina. 26

27 kuvausta ekskluusion yhteiskunnasta. Hänen mukaansa ilmiön kannalta keskeiset käsitteet nivoutuvat toisiinsa kuvion 2 mukaisesti: KUVIO 2. Ekskluusion yhteiskunta (Helne 2002a) Helnen (2002b) mukaan syrjäytyneet paikantuvat nimenomaan inkluusion ulkopiirille, marginaaliin, saattaen kuitenkin palata takaisin normaaliuden alueille tai sitten valua entistä kauemmaksi sivuun, ekskluusion puolelle. Samalla Helne (2002a) kuitenkin korostaa, ettei mikään piiri ei siis myöskään ekskluusio ole lopullinen ja että myös ulossuljetuilla on aina jonkinlainen suhde yhteiskuntaan, vaikka sitten negaatioiden kautta. Helne (2002a) kutoo inkluusion, marginaalisuuden, ekskluusion ja syrjäytymisen käsitteet kiinnostavasti ja uskottavasti toisiinsa. OENprojektin aikana kallistuttiin kuitenkin enemmän Raunion (2000) kannalle, joka ehdottaa, että vasta riittävän pitkälle menevää marginalisaatiota kutsuttaisiin syrjäytymiseksi (Vähätalo 1998, 40). Kuten kuviosta 3 näkyy, Helnen (2002a) sinällään erinomaista tarkastelua voidaankin hieman terävöittää: 27

28 KUVIO 3. Normaalius, marginaalisuus, syrjäytyminen ja syrjäyttäminen Inkluusion sisäpiiriin kuuluvat ne ihmiset, jotka täyttävät riittävän hyvin yhteiskunnan normit ja jotka edustavat ns. keskivertokansalaista mitä se sitten tarkoittaakaan. Inkluusion sisäpiiriin kuulumista pidetään tavoitetilana, johon yhteiskuntamme reunoille ajautuneet tai mykkien pakkojen ajamat jäsenet nähdään tarpeelliseksi palauttaa (Helne 2002a). Inkluusion sisäpiiri on marginaalisuuden, syrjäytymisen ja syrjäyttämisen kannalta ratkaisevan tärkeä nimenomaan siksi, että viime kädessä juuri normaalius määrittää, kuka kuuluu eri aikoina, paikoissa ja tilanteissa meihin ja kuka taas ei. Normaaliuden kannalta on olennaista tilastollinen keskiarvo ja vallitsevat normit, ei niinkään se, mikä on todellista, oikein, järkevää tai inhimillistä, tai onko inkluusion sisäpiiri automaattisesti ihmiselämän taivas ja kaikki sen ulkopuolinen maanpäällistä helvettiä (Helne 2002a, 175). Syrjäytymisen kannalta on ratkaisevaa myös se, ketkä kuuluvat inkluusion ulkopiiriin, marginaaliin, heihin. Matti Kortteisen ja Hannu Tuomikosken (1998) mukaan marginaalissa olijoita ovat mm. pitkäaikaistyöttömät, joille on kasautunut huono-osaisuutta. Raunion (2000, 222) mielestä marginaalisuudesta on kuitenkin mahdollista muodostaa edellistä vivahteikkaampi ja armollisempi käsitys. Hänen mukaansa marginaalissa eläminen ei nimittäin merkitse automaattisesti ongelmia ja 28

29 vaikea-asteista sivuun joutumista normaalista toimeentulosta ja hyvinvoinnista. Raunio katsookin, ettei marginaalisuudessa ole kyse yksioikoisesti taloudellisten resurssien niukkuudesta, köyhyydestä sellaisenaan, vaan laajemmin elinoloissa ja erityisesti täysimittaisen kansalaisuuden mahdollistavissa olosuhteissa esiintyvistä puutteista tai poikkeamista. Varsinaisesta syrjäytymisestä voidaankin puhua vasta kun erilaisia ongelmallisia marginaalisuuksia kasautuu riittävästi (emt. 2000), yli eri aikoina eri tavoin määrittyvän kriittisen pisteen. Marginaalisuuden rinnastaminen syrjäytymiseen Helnen (2002b) tavoin on toki perusteltua siinä mielessä, että se on syrjäytymistä lempeämpi ja vähemmän leimaava ilmaisu, joka ei liitä ihmistä niin suoraviivaisesti huono-osaisuuteen ja ulkopuolisuuteen (Joutulainen & Ruokanen 2008, 19). Kuten kuviosta 3 ilmeni, marginaalisuus tulisi kuitenkin nähdä selkeästi eri ilmiöksi kuin syrjäytyminen. Tämä johtuu ensinnäkin siitä, että toisin kuin syrjäytyminen, marginaalisuus tai ainakin sen julkituominen on usein itse valittua ja toisaalta siitä, että vaikka ihminen kuuluisi joiltain osin marginaaliin, hän voi muuten olla kiinteä osa yhteiskuntaa, vieläpä sen kovassa ytimessä. Itse asiassa voidaan jopa väittää, että jokainen meistä kuuluu marginaaliin joillain elämänalueilla. Tästä marginaalisuuden normaaliudesta on esimerkkinä ihminen, jolla on kroonisesta sairaudesta, etnisestä taustasta tai poikkeavasta sukupuoliidentiteetistä huolimatta merkittävä yhteiskunnallinen asema. Marginaalisuus ei siis ole kokonaisvaltaista ulkopuolisuutta, vaan siinä on Helnen (2002a) ja Raunion (2006) mukaan kyse dynaamisesta, aaltoilevasta ja jopa harkitusta liikkeestä inkluusion ja ekskluusion rajapinnassa. Tällä hetkellä on jopa trendikästä olla marginaalissa ja erottua massasta tai ainakin nostaa muita marginaalissa olijoita jalustalle. Vaikka marginaalisuus ei itsessään merkitse syrjäytymistä, siihen voi kuitenkin sisältyä kohonnut syrjäytymisriski. Samalla tavoin normaaliuteen palaaminen ja palauttaminen on helpompaa marginaalista kuin ulkopuolelle ajautuneiden ja varsinkin omaehtoisesti ulossulkeutuneiden piiristä. Tämä johtuu siitä, että marginaalissa elävät ihmiset eivät ole syrjäytyneitä, vaan ainoastaan osittain yhteiskunnallisen normaaliuden ulkopiiriläisiä. (Raunio 2006, ) Marginaalisuudelle on tyypillistä, että se voi olla myös yksilön tietoinen valinta toisin kuin syrjäytyminen, johon ihminen usein ajautuu tai ajetaan tahtomattaan, olosuhteiden pakosta (Raunio 2006, 56). Syrjäytyminen ja marginaalisuus eroavat toisistaan myös siinä, että syrjäytyminen paikantuu usein yhteiskunnan alempiin sosioekonomisiin kerrostumiin, kun taas marginaalisuus koskee monipuolisemmin yhteiskunnan eri tasoja (Järvinen & Jahnukainen 2001, ). On jopa niin, että tiettyihin marginaaliryhmiin, kuten poliittiseen tai kulttuuriseen eliittiin, pääseminen on mahdollista vain 29

30 harvoille ja valituille. Lisäksi Raunio (2006, 57) muistuttaa, että toisin kuin syrjäytymiseen, marginaalisuuteen liitetään paljon myös myönteisiä merkityksiä; marginaali on parhaimmillaan elämää rikastuttava ja yksilöä voimaannuttava näköalapaikka, josta voi havaita uusia mahdollisuuksia. Esimerkkinä tästä ovat Pentti Linkolan kaltaiset oman tiensä kulkijat, jotka ovat tietoisesti syrjäyttäneet itsensä yhteiskunnallisista rakenteista pyrkien näin saavuttamaan aseman, josta on mahdollista nähdä asioita laajemmin, korkeammalta ja pidemmälle tai ainakin eri tavoin kuin inkluusion usein ahdasrajaisesta ja -mielisestä sisäpiiristä. Marginaalisuudesta puhuttaessa unohtuu usein, että yhteiskuntamme on pullollaan myös normaaliuden marginaalisuutta. Tästä on kyse mm. silloin, kun palvelujärjestelmän mielenkiinto ja voimavarat kohdistetaan lähes yksinomaan poikkeavuuteen ja ääri-ilmiöihin, jolloin normaalius saattaa jäädä huomiotta. Arkipäivän esimerkkinä tästä on se, että päihdetyön resursseista suunnataan vain murusia ennaltaehkäiseviin ja varhaisen puuttumisen toimenpiteisiin tai se, että koululuokan 22 normioppilasta jäävät oman onnensa nojaan, kun valtaosa opettajan ja oppilashuollon voimavaroista kuluu kahden erityishuomiota vaativan oppilaan kaitsemiseen. Onneksi viime aikoina on sentään uskaltauduttu käymään edes jonkin tasoista, vaikkakin melko ontuvaa dialogia mm. positiivisen diskriminaation perusteista, oikeutuksesta, vaikuttavuudesta ja lopullisesta hinnasta. Helne (2002a) puhuu yhdestä ekskluusion piiristä, ulossuljetuista. Tosiasiassa ekskluusio on jaettavissa vähintään kahteen osaan: 1) ekskluusion sisäpiiriin 2) ekskluusion ulkopiiriin Ekskluusion sisäpiirillä viitataan tässä syrjäytyneiden enemmistöön; ihmisiin, jotka ovat syystä tai toisesta, usein kenenkään tahtomatta, ajautuneet sivuun yhteiskunnan rakenteista (Eräsaari 2005). Syrjäytyneet määritelläänkin usein heiksi, joille meidän tulee tehdä jotain, jotta he tulevat meidän kaltaisiksi. (Granfelt 2004, ) Tosin samalla on hyvä pitää mielessä, mitä Mia Hemming (2006, 661) on todennut: puhe syrjäytyneistä syrjässä olijoina on tosiasiassa harhaanjohtavaa, sillä juuri syrjäytyneet ovat usein vuosien ja jopa sukupolvien ajan lukemattomien yhteiskunnallisten toimenpiteiden kohteina, joista vastaa aikaa, vaivaa ja rahaa säästelemättä kymmenien tuhansien ammattihuolestujien klusteri. Ekskluusion ulkopiirillä taas tarkoitetaan ihmisiä ja ryhmiä, jotka ovat omasta halustaan jättäytyneet tai jotka on muiden ihmisten toimesta ajettu pois inkluusion piiristä ja jopa syrjäytyneiden joukosta. Esimerkkeinä niistä toisista ovat mm. seksuaalirikolliset vankien keskinäisessä hierarkiassa. Syrjäytynyt tai syrjäytetty voi siis olla paitsi suhteessa meihin, myös toisiin syrjäytyneisiin, niihin. 30

31 3.2 Syrjäytymisen ulottuvuuksia ja taustatekijöitä Syrjäytymisen kriittisinä ulottuvuuksina pidetään usein työmarkkinoilta syrjäytymistä koulutuksellista syrjäytymistä taloudellista syrjäytymistä sosiaalista syrjäytymistä normatiivista syrjäytymistä vallan ulkopuolelle jäämistä terveydellistä syrjäytymistä. 8 Suomalaisessa yhteiskunnassa yksilö integroituu toisiin sekä pyrkii vaikuttamaan yhteisiin asioihin ja omaan elämänkulkuun pitkälti työn kautta. Voidaan jopa väittää, että kokonaisvaltainen kiinnittyminen yhteiskuntaan on edelleen todella haastavaa ilman työtä ja siihen johtavaa koulutusta. (Airio & Niemelä 2013; Nurmi 2009, 13.) Tämän vuoksi erityisesti työelämästä ja koulutuksesta syrjäytymistä pidetään ratkaisevina syrjäytymisen perusteina (Myrskylä 2012; Raunio 2006). Lisäksi korkeaa työttömyysastetta pidetään vakavana uhka valtiontaloudelle, hyvinvointivaltiolle, sosiaaliselle kiinteydelle ja yhteiskuntarauhalle (Raunio 2009, ). Vaikka ulkopuolisuus, kuten työttömyys tai kouluttamattomuus, ei ole automaattisesti ongelma yksilölle itselleen (ks. Airio & Niemelä 2013), syrjäytymisriski kuitenkin kasvaa, mikäli ulkopuolisuus leviää useammille edellä listatuista alueista (Ängeslevä 2009, 39). 8 Ks. tarkemmin Isotalo ja Ringman (2012), Kuure (2001), Lehtonen ja Lehkonen (2008) sekä Niemelä ja Saari (2013). Kuten jo Suuntia -raportissa (Isotalo & Ringman 2012, 25) todettiin, syrjäytyminen ei ole kuitenkaan vain esimerkiksi työ- tai opiskelupaikan puuttumista, vaan se on monissa tapauksissa seurausta lukuisista, yhdelle ihmiselle tai ihmisryhmälle pitkällä aikavälillä kasautuneista hyvinvointipuutteista kulttuurisen, sosiaalisen, henkisen, fyysisen ja taloudellisen pääoman suhteen. Syrjäytymisen tyypillisiä, toisiinsa nivoutuvia ja kasautumaan taipuvaisia, pääasiassa yksilötason taustatekijöitä ovat esimerkiksi: terveysongelmat, pitkäaikaissairaudet, kehityshäiriöt ja epäterveelliset elämäntavat päihde- ja mielenterveysongelmat persoonallisuustekijät, vähälahjaisuus ja jopa ylilahjakkuus koulu- ja oppimisvaikeudet, koulupudokkuus sosioemotionaaliset ongelmat normatiivinen poikkeavuus, lainrikkojuus sosioekonominen tausta ja tilanne miessukupuoli (Launonen & Pulkkinen 2004; Lehtonen & Lehkonen 2008; Linnossuo 2004; Rintanen 2000; Vertanen 2008). Kuvaavia esimerkkejä tällaisten yksilötason ongelmien kasautumistaipumuksesta ja tuhovoimaisuudesta löytyy mm. Rikosseuraamuslaitoksen tutkimuksesta (Joukamaa ym. 2010), jonka mukaan tutkituista 31

32 vangeista ja yhdyskuntapalvelun suorittajista 94 %:lla oli mielenterveysongelmia, 88 %:lla päihdehäiriöitä ja 87 %:lla pitkäaikaisen hoidon tarvetta. Tutkimus osoitti myös, että vain 22 % vastaajista oli ollut ansiotyössä ennen vankilaan joutumistaan ja 53 % oli todettu täysin työkykyisiksi. (Lintonen & Joukamaa 2013.) Kooten voidaan todeta, että erityisen haavoittuvia ryhmiä syrjäytymisen kannalta ovat kaikkien tilastollisten todennäköisyyksien mukaan lainrikkojat päihde- ja mielenterveysongelmaiset yksinhuoltajat nuoret, kouluttamattomat ja ammattitaidottomat (pitkäaikais)työttömät asunnottomat pienituloiset, yksinäiset ja huonokuntoiset vanhukset toimeentulotuen saajat maahanmuuttajat pojat ja miehet (Airio & Niemelä 2013; Niemelä & Saari 2013; Raunio 2000). 9 Koska syrjäytymisen käsite on siinä määrin kompleksinen, tutkija Sami Myllyniemi (2009, 125) on oikeassa todetessaan, että em. kaltaisten yksilötason syiden alleviivaaminen on 9 Tilastokeskuksen kehittämispäällikkö Pekka Myrskylän (2012) tekemän laajan analyysin perusteella nuorista syrjäytyneistä 64 % on miehiä. Syrjäytyminen on siis yksi monista, voittopuolisesti miehiin iskevistä ja ehkä juuri siksi sukupuolisensitiivisen tarkastelun katvealueelle jääneistä yhteiskunnallisista ongelmista. kuitenkin riskialtista. Hän nimittäin muistuttaa, että asiat, jotka nähdään syrjäytymisen syiksi kertovat samalla yhtä paljon siitä, miten ilmiö määritellään. Voidaankin ajatella, että jos määrittelijän viitekehyksenä on päihde- ja mielenterveystyö, viinanjuonti ja psyykkiset ongelmat nähdään hyvin herkästi tärkeimmiksi tekijöiksi syrjäytymiskierteen taustalla. Ihmisellä kun on taipumus kiinnittää huomiota seikkoihin, jotka tukevat hänen omaa maailmankuvaansa ja vastaavat hänen kokemuksiaan. Nurmi (2009) ja Raunio (2006) sekä Laurinkari ja Niemelä (1999) huomauttavat, että epäkohdistaan ja omaan viitekehykseen fiksoitumisen riskeistä huolimatta syrjäytymisen syiden selvittäminen auttaa puuttumaan syrjäytymiseen ja pienentämään sen riskiä. Taloudelliseen syrjäytymiseen voidaankin vastata parhaiten huolehtimalla (tilapäisesti) toimeentulosta ja purkamalla kannustinloukkuja, terveydellisiin ongelmiin edistämällä terveitä elämäntapoja, työmarkkinoilta putoamiseen poistamalla yrittäjyyden, työllistämisen ja työmarkkinoille pääsyn esteitä, asunnottomuuteen rakentamalla asuntoja, vahvistamalla asuntomarkkinoiden aitoa kilpailua ja poistamalla turhaa sääntelyä sekä kouluttamattomuuteen tarjoamalla joustavia, vaihtoehtoisia ja oikeisiin töihin johtavia kouluttautumismahdollisuuksia. Vaikka syrjäytyminen näyttäytyy ja jopa halutaan nähdä nimenomaan yksilötason ongelmana, sillä on myös 32

33 todella merkittävät yhteisölliset, yhteiskunnalliset ja rakenteelliset taustatekijänsä, joita ei voi, eikä pidä erottaa yksilötason tekijöistä (Isotalo 2010, 8 11; Raunio 2009, 273). 10 Näistä makrotason tekijöistä mainittakoon keskeisinä yleinen talous- ja työllisyystilanne vallitsevat arvot ja arvostukset muuttuvat ja kiristyvät vaatimukset yksilön sosioekonomisen ja kulttuurisen kompetenssiin suhteen. 11 Traagisuudestaan huolimatta yksilötason syyt ovat yhteiskunnalle kuitenkin vähemmän kiusallisia kuin rakenteelliset epäkohdat. OEN-projektissa oltiin silti samoilla linjoilla Raunion (2009, 274) kanssa, joka korostaa sitä, että jos syrjäytymiseen halutaan todella puuttua, tarvitaan yksilötason korjaavien toimien ohella myös yleisiä yhteiskunta- ja talouspoliittisia toimenpiteitä. 10 Dosentti Sakari Kainulainen (2006, 373) on todennut, että syrjäytymisen ja huonoosaisuuden empiirinen arviointi on usein yksilökeskeistä, jolloin yhteisölliset ja yhteiskunnalliset syyt jäävät turhan vähälle huomiolle. Vaikka yliyksilöllisiin tekijöihin tulisikin kiinnittää nykyistä enemmän huomiota, pitää kuitenkin samalla muistaa myös yksilön oma vastuu ja se, ettei kaikista vastoinkäymisistä voi kategorisesti syyttää aina pahaa yhteiskuntaa. 11 Ks. Helne (2002b), Linnossuo (2004) ja Raunio (2009). 3.3 Syrjäytyneet keskellämme Itse käsitteen lisäksi myös syrjäytymisen yleisyydestä on vallalla hyvin vaihtelevia ja jopa ristiriitaisia käsityksiä. Tämä johtuu paitsi termin epätarkkuudesta, myös mm. tutkijoiden ja heidän rahoittajiensa erilaisista viitekehyksistä ja intresseistä, tutkimusten toteutuksesta ja käytettyjen mittareiden erilaisuudesta (Isotalo 2010; Isotalo & Ringman 2012; Myllyniemi 2010; Myrskylä 2012). Näkemyserot laajuudesta johtuvat myös siitä, että vaikka syrjäytyminen on ilmiönä konkreettinen ja arkipäiväinen, käsitteenä se on teoreettinen. Yleisyyden luotettava mittaaminen edellyttäisikin napakkaa mallintamista ja käsitteellistämistä, joista taas ei vallitse minkäänlaista konsensusta (Myllyniemi 2010, 124). Syrjäytymisen laajuutta voitaisiin toki yrittää selvittää kysymällä asiaa suoraan ihmisiltä, mutta siinäkin on ongelmansa: syrjäytyminen on ulkoapäin annettu rooli, johon ihmisten on vastentahtoista samaistua. Toisena ongelmana on se, että syrjäytyneet keitä sitten ovatkaan valikoituvat ja osallistuvat tutkimuksiin epätodennäköisemmin kuin inkluusion piiriin asemoituneet. (Helne 2002b; Myllyniemi 2010). Ainoita mahdollisuuksia saada edes jotensakin objektiivista ja luotettavaa tietoa syrjäytyneiden määrästä olisi koota yhteen erilaista dataa eri lähteistä pyrkien samalla poistamaan päällekkäisyyksiä. Kuten voi kuvitella, se olisi kuitenkin työlästä ja käytännössä vain suppean näytteen muodossa mahdollista. (Myllyniemi 2010, 124). 33

34 Vaikka kyse ei ole syrjäytymisestä käsitteen varsinaisessa merkityksessä, jotain voidaan kuitenkin yrittää päätellä muista lähellä olevista ilmiöistä, kuten pienituloisuudesta, lainrikkojuudesta, työttömyydestä ja koulupudokkuudesta (Myllyniemi 2010, 124). Nuorten syrjäytymisen yleisyydestä antaakin osviittaa mm. se, että suomessa oli kaikkiaan pientuloista vuonna 2014 (Tulonjakotilasto 2015) pienituloisissa talouksissa asui ja kodin ulkopuolelle sijoitettuna lasta vuonna 2012 (Kuoppala & Sakkinen 2013) lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli lasta vuonna 2012 (emt. 2013) nuorten tulot ovat kasvaneet muita ikäryhmiä hitaammin, tuloköyhyys on kasautunut alle 23-vuotiaisiin ja nuorten köyhyysriski on kolminkertaistunut vuodesta 1990 vuoteen suomalaisella oli maksuhäiriömerkintä vuoden 2014 lopulla, mikä hipoo 90-luvun laman jälkeistä ennätystä (Suomen Asiakastieto 2015) vankeja oli helmikuussa 2015 yhteensä 3.705, joista miehiä oli 77 % ja ulkomaalaisia 13 % (Muiluvuori ym. 2015) alle 25-vuotiaista oli työttömänä heinäkuussa 2015 (Työvoimatutkimus 2015) noin 300 nuorta jää vuosittain vaille peruskoulun päättötodistusta (Numminen & Ouakrim- Soivio 2007) 6 10 prosenttia nuorista ei jatka peruskoulun jälkeen kouluttautumista tai heidän opiskelunsa jäävät kesken (Nurmi 2009, 13; Vertanen 2008, 13) 10 prosenttia (12.300) ammatillisen koulutuksen opiskelijoista ja 4 prosenttia (4.400) lukiolaisista keskeyttää vuosittain opintonsa (Liiten 2010, 5) 1/5 miehistä jää kutsunnoissa varusmies- ja siviilipalveluksen ulkopuolelle ja palvelukseen astuneistakin armeijan keskeyttää 15 % ja siviilipalveluksen 30 % (Liiten 2010, 5). Kun tarkastelee näitä syrjäytymisen eri ulottuvuuksia ja eri-ikäisiä nuoria koskevia tiedonsirpaleita, ei ole ihme, että arviot syrjäytyneiden nuorten määrästä vaihtelevat suuresti; :stä ja :een. 12 Erik Häggman (2007) on arvioinut, että koulutuksen ja työelämän ulkopuolella saattaa itse asiassa olla jopa satatuhatta vuotiasta. Heistä yli puolet on sentään työnhakijaksi ilmoittautuneina, mutta loput, noin nuorta on viranomaisten näkövinkkelistä järjestelmän ja palveluiden ulkopuolella. (Häggman & Walldén 2007, 27 35; Vertanen 2008.) 13 Eikä tämän joukon, jota ei löydy oppilaitoksista, työpaikoilta tai 12 Ks. tarkemmin Kaukonen (2007) ja Myllyniemi (2010). Vrt. Myrskylä (2012). 13 Myrskylän (2012) selvityksestä ilmenee, että vuonna 2010 syrjäytymisen kovassa ytimessä oli nuorta, jotka eivät olleet rekisteröityneet edes työttömiksi työnhakijoiksi. He ovat nuoria, jotka eivät näy tilastoissa, eikä kukaan tiedä tarkasti, keitä he ovat ja mitä he tekevät. 34

35 asevelvollisten parista, tilanne ole viime vuosina ainakaan parantunut (Myrskylä 2011). Päinvastoin on jopa todennäköistä, että vääjäämättä edessä oleva velkahanojen sulkeutuminen, valtion-, kunta- ja yksityistalouden tervehdyttämistoimet, korkomenojen ja kokonaisveroasteen nouseminen sekä niistä aiheutuva shokki kotimarkkinoille ja sitä kautta hyvinvointipalveluihin tulevat hankaloittamaan tilannetta entisestään. Varovasti voidaankin päätellä, että vähintään viidelle prosentille nuorista on annettu kasautua ongelmia siinä määrin, että voidaan puhua syrjäytymisestä. Yhteiskunnan ja varmasti myös yksilöiden kannalta erityisen traagista tässä on se, että viiden vuoden päästä näistä nuorista arviolta 40 % on edelleen luokiteltavissa syrjäytyneiksi (Myrskylä 2012.) Lisäksi on muistettava, että em. luvuissa on kyse vain niistä, joita ongelmat koskevat suoraan, henkilökohtaisesti. Epäsuorat vaikutukset, kuten palveluiden kuormittuminen, verotulojen menetykset ja kollektiivinen pahoinvointi, ovatkin sitten huomattavasti laajemmat. Siksi ei ole lainkaan liioiteltua sanoa, että syrjäytyminen lyö tavalla tai toisella leimansa kaikkien meidän elämään. 3.4 Syrjäytymisen seuraukset puuttumisen taustalla Syrjäytymisen määritelmät, muodot ja lukumäärät elävät jatkuvasti, mutta yksi asia tuntuu pysyvän samana: syrjäytyminen mielletään yksilöiden hyvinvointia ja yhteiskunnan harmoniaa vakavasti uhkaavaksi ongelmaksi, johon pitää puuttua kaikin mahdollisin keinoin. 14 Yhteiskuntamme sisään rakentuneena ja kaikenlaisten vastaväitteiden ulkopuolelle asemoituneena missiona onkin, että kaikki syrjäteille harhautuneet pitää pyrkiä palauttamaan yhteisyytemme piiriin (Helne 2002a; Isotalo & Ringman 2012). Samalla kun lukitsemme syrjäytymisen absoluuttisen kielteiseksi ilmiöksi, oletamme, ettei kukaan pyri tarkoituksella syrjäytyneeksi (Raunio 2006, 44). Syrjäytymisen oletetun tahattomuuden ja suoranaisen uhrimaisuuden vuoksi siihen puuttuminen katsotaan entistä perustellummaksi; pitäähän muiden auttaa parhaansa mukaan olosuhteiden viattomia uhreja vaikka sitten väkisin. Puuttumisen näkyvinä ilmisyinä ovat nimenomaan syrjäytymisen kielteiset seuraukset yksilölle ja hänen lähipiirilleen. Syrjäytymisen kun tiedetään aiheuttavan yksilö- ja yhteisötasolla toivottomuutta, päihde- ja mielenterveysongelmia, taloudellista ahdinkoa, rikollisuutta, itsetuhoisuutta, epäonnistumisen ja -toivon kierteen syvenemistä, ongelmien kasautumista jne. (Raunio 2009, 273; Vertanen 2008, 15.) Onkin selvää, että yksilöja lähiyhteisötason haitoilla on suhteellisen helppoa ja oikeutettua perustella syrjäytymiseen puuttumisen 14 Ks. Hemming (2006, 661), Isotalo ja Ringman (2008, 9) sekä Raunio (2006, 44). 35

36 välttämättömyyttä; me palveluntuottajat vain haluamme helpottaa, silkkaa altruistisuuttamme, inhimillistä kärsimystä ja tehdä toki samalla itsemme korvaamattoman tärkeiksi. Kriittistä keskustelua on sen sijaan käyty vähänlaisesti siitä, että syrjäytymiseen puuttumisen julkilausumattomina, mutta luultavasti vähintään yhtä painavina motiiveina ovat syrjäytymisen kielteiset seuraukset instituutioille ja koko yhteiskunnalle. Puuttumisen perimmäisenä pontimena onkin monesti se raaka tosiasia, että syrjäytyminen aiheuttaa huomattavia kustannuksia yhteiskunnalle uhkaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä. Syrjäytyneet näyttäytyvätkin yhteiskunnan näkökulmasta usein tuottamattomina, hankaluuksia aiheuttavina ja resursseja haaskaavina kuluerinä, hiekkana koneiston rattaissa. Vai mistä kertovat esimerkiksi Valtiontalouden tarkastusviraston sinällään tervetulleet laskelmat, joiden mukaan jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle euroa vuodessa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että koko työuransa ajaksi syrjäytynyt aiheuttaa euron kuopan kansantuloon. (Kortteinen & Tuomikoski 1998; Liiten 2010; Ängeslevä 2009.) Vaikka nämä luvut vaikuttavat jo kyllin massiivisilta muutenkin ryöstöverotetun palkansaajan näkökulmasta, dosentti Jouko Kajanoja (2000) huomauttaa, että ne ovat tosiasiassa alakanttiin, sillä niissä ei ole otettu huomioon mm. epäsuoria kustannuksia, sosiaalisia ongelmia ja toimintakyvyn menetystä. Onkin esitetty, että työelämän ulkopuolelle jäänyt nuori aiheuttaa 60-vuotiaaksi mennessä jopa 1,2 miljoonan euron kustannukset pelkästään menetettyinä verotuloina. Päälle tulevat vielä yksilötason kärsimykset, henkinen ja sosiaalinen pahoinvointi, turvattomuuden lisääntyminen ja muut vastaavat seikat, joita on vaikea mitata luotettavasti euroissa. Kun nämä summat kerrotaan hukkateille joutuneiden nuorten lukumäärällä, ei ole ihme, että päättäjät ja virkamiehet ovat syvästi huolissaan nuorten syrjäytymisestä. Yhteiskunta on sosiaalinen kooste, joukko yksilöitä ja yhteisöjä, joita sitovat toisiinsa yhteisesti hyväksytyt oikeudet ja velvollisuudet, jotka puolestaan perustuvat laajempaan moraaliseen sopimukseen (Raunio 2009, 273). Sosiaalinen syrjäytyminen, yhteisyydestä irtautuminen merkitsee uhkaa tälle moraaliselle järjestykselle (Heikkilä 2000, ). Esimerkiksi sisäministeriö ja äskettäin eläköitynyt poliisiylijohtaja Mikko Paatero ovatkin todenneet suoraan, että itse asiassa juuri syrjäytyminen on tällä hetkellä yksi suurimmista riskeistä, jollei suurin, sisäiselle turvallisuudellemme (Hemming 2006; Myllyniemi 2010). Koska syrjäytyminen uhkaa yhteiskunnan harmoniaa, erilaisten instituutioiden ja hyvinvointipalveluiden tehtävänä on palauttaa syrjäytyneet takaisin hallittavissa ja jopa ennustettavissa olevaan inkluusion piiriin (Raunio 2009, 273). Eksyneiden lampaiden palauttaminen laumaan kietoutuu 36

37 Helneen (2000, 182) mukaan pitkälti moraalin käsitteeseen, sillä ensinnäkin tällainen toiminta on humaania (ja kristillistä) ja toisaalta sillä luodaan ja ylläpidetään laajempaa yhteiskuntamoraalia; se kun ei vain sovi, että osa kansalaisista elää kuin siat vatukossa, käsi toisten taskussa. Samalla pitää kuitenkin kysyä, miten vakavasta asiasta todella on kysymys yhteiskuntarauhan ja -moraalin kannalta. Vaikka syrjäytyminen toki lisää yksilön tyytymättömyyttä itseä, viranomaisia, yhteiskuntaa ja vallitsevaa poliittista järjestelmää kohtaan, Raunion (2006, 40) mielestä syrjäytyminen ei silti ole elämää suurempi uhka suomalaiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämä johtuu siitä, että syrjäytyneet ovat melko heterogeeninen, hajanainen ja jo sisäisen logiikkansa pohjalta järjestäytymätön sortin sakki, johon suurin osa ihmisistä ei halua tulla yhdistetyksi. (Myllyniemi 2010, 124; Raunio 2006, 40.) Syrjäytyneet eivät ole myöskään keskittyneet Suomessa ainakaan vielä vain tietyille asuinalueille, vaan heidät on pyritty hajauttamaan. 15 Sitä paitsi Raunio (2006) on 15 Vrt. kuitenkin myös meillä viime vuosina päätään nostaneet ilmiöt, kuten slummiutuminen sekä siihen nivoutuva etninen eriytyminen ja jopa white flight, kantaväestön pakeneminen. Viimeksi mainituilla ilmiöillä viitataan sisäiseen muuttoliikkeeseen, joka syntyy, kun vähintään keskiluokkaa edustavan (kanta)väestön asuinalueelle siirtyy paremman elämän toivossa ja mahdollisesti yhteiskunnan ohjauksella mm. etnisten vähemmistöjen edustajia ja alhaisemman sosioekonomisen statuksen omaavia muuttajia, mikä puolestaan aiheuttaa (usein tunnepohjaisen) pakenemisluultavasti oikeassa todetessaan, että barrikadeille nousun sijasta suomalaisten syrjäytyneiden todennäköisempi reaktio on sisäänpäin käpertyminen ja itsesääliin vajoaminen. Suomalaiskansallisesta kapakkajupinasta ja sapekkaasta some-avautumisesta on vielä pitkä matka malmöläislähiöistä tuttuun avoimeen anarkiaan. Toki samalla pitää muistaa, että vakavat riskit ovat silti olemassa ja valmiina eskaloitumaan myös meillä, kuten viime vuosien koulusurmat ja keväällä 2014 julkisuuteen noussut, mutta onneksi jo suunnitteluvaiheessa paljastunut isku Helsingin yliopistoon osoittavat. Syrjäytyminen mielletään siis vakavaksi ja puuttumista vaativaksi ongelmaksi. Samalla kuitenkin unohdetaan pohtia, kenelle se loppujen lopuksi on ongelma: syrjäytyneille vai muille. Syrjäytymiseen puuttumisen hankaluus piileekin usein siinä, että ne, joita syrjäytyminen koskee ja verottaa eniten siis syrjäytyneet itse eivät yleensä näe tilanteessaan mitään erityisen vakavaa. Syrjäytyneistä ovatkin usein enemmän huolissaan alan ammattilaiset, päättäjät ja läheiset. Toisaalta puuttumista hankaloittaa se, että syrjäytymisellä on tai ainakin sillä kuvitellaan olevan myös myönteisiä seurauksia. (Isotalo & Ringman 2008, 11.) Voidaan mm. ajatella, että syrjäytyminen tarjoaa mahdollisuuden paeta nykyelämän reaktion kantaväestön keskuudessa. Merkkejä tästä on nähtävissä mm. Yhdysvalloissa (Detroit) ja Euroopassa (Pariisi, Tukholma), mutta orastavasti myös Suomen isoimmissa kaupungeissa. (Vilkama, Vaattovaara & Dhalmann 2013.) 37

38 pakkotahtisuutta ja ryhtyä kokopäiväiseksi leppoistujaksi. Tai sitten se saattaa olla ainoa, kaikkien ulottuvilla oleva väylä riippumattomuuteen yhteiskunnan rakenteista ja alati kasvavista vaatimuksista. Onkin muistettava, että ekskluusion piiriin kuuluminen voi parhaimmillaan tarjota marginaalisuuden tavoin elämää rikastuttavan ja uusia näkökulmia avaavan näköalapaikan (Raunio 2006, 57). Lisäksi voidaan ajatella sosiologian klassikoiden Émile Durkheimin, Robert K. Mertonin ja Talcott Parsonsin tapaan, että kaikesta pintapuolisesta huolestuneisuudesta huolimatta me itse asiassa tarvitsemme sosiaalisena järjestelmänä myös rikollisuuden, poikkeavuuden ja syrjäytymisen kaltaisia instituutioita paitsi vertailukohdaksi normaaliudelle, myös tunteaksemme itsemme kelpo kansalaisiksi (Isotalo 2011b). Syrjäytymistä ei ollakaan Raunion (2006, 63) mukaan analysoitu mainittavasti myönteisten funktioiden näkökulmasta, sillä koko ajatusta on pidetty jotenkin sopimattomana ja epämiellyttävänä. Samanlaista osatotuuteen tyytymistä on nähtävissä myös muiden vastaavien, pääasiassa kielteisiksi lokeroitujen ilmiöiden, kuten päihteidenkäytön, maahanmuuttokriittisyyden ja kiusaamisen, kohdalla. Silmien sulkeminen syrjäytymisen myönteisiltä ulottuvuuksilta johtuu yhtäältä vallitsevasta dogmista, jonka mukaan normaalius on itsestään selvä ihmiselämän tavoitetila ja ekskluusion piiri puolestaan jotain sellaista, mihin kukaan tasapainoinen ihminen ei halua koskea pitkällä tikullakaan, ainakaan ilman palkkaa (Helne 2002a, 175). Toisaalta silmien ummistaminen johtuu siitä, että positiivisten funktioiden myöntäminen tarkoittaa samalla sen ikävän seikan tunnustamista, että jotkut tahot yhteiskunnassa jopa hyötyvät toisten ihmisten syrjäytymisestä tai ainakin sillä pelottelusta (Raunio 2006, 63; ks. Gans 1972; Merton 1968). Se, että syrjäytymisen positiivisista funktioista vaietaan, ei siis tarkoita sitä, ettei niitä ole olemassa. Itse asiassa niiden tarkempi selvittäminen auttaisi ymmärtämään nykyistä syvällisemmin, miksi syrjäytyminen on niin helppoa, mutta siihen puuttuminen niin vaikeaa; ts. tulokset ovat vaatimattomia hassattuihin resursseihin nähden. Vaikka inkluusion autuutta ei ole pahemmin kyseenalaistettu, eikä syrjäytymisen myönteisiä ulottuvuuksia tutkittu, voidaan kuitenkin olettaa, että syrjäytymiselle löytyy yhteiskunnallista tilausta ensinnäkin inkluusion vastapoolina ja varoittavana esimerkkinä. Tätä seikkaa on tarkasteltu jo edellä. Syrjäytyminen auttaakin omalla epäsuoralla tavallaan pitämään yllä vallitsevaa arvojärjestelmää, jossa kovalla työllä, pärjäämisellä ja omavaraisuudella on keskeinen asemansa. (Raunio 2006, 65.) Toisaalta suomalaisesta hyvinvointipalveluviidakosta löytyy laaja kattaus toimijoita, joiden ansaintamekanismit ja jopa koko olemassaolon perusta nojautuvat pitkälti siihen, että ympäriltämme löytyy apua tarvitsevia ihmisiä: sairaita mutta mak- 38

39 sukykyisiä vanhuksia, päihdekuntoutujia, asunnottomia, lastensuojelun asiakkaita jne. Jos avuntarvitsijoita ei jostain syystä löydy tarpeeksi omasta takaa hyvinvointiteollisuuden polttoaineeksi, heitä on aina mahdollista diagnosoida lisää (Pasternack 2015) tai tuottaa muualta globaalin solidaarisuuden, taakanjaon ja syyllistämisen varjolla. 16 Vaikka syrjäytyneiden hyväksi tehdään valtavasti upeaa, pyyteetöntä ja tuloksellista työtä, pitää siis samalla rohjeta kysyä, ovatko syrjäytyneiden asioita hoitavan palvelujärjestelmän auttamisyritykset institutionaalisessa mielessä, ei niinkään yksilö- tai yksikkötasolla, aitoja. Kummitteleeko meidän palveluntuottajien kollektiivisessa takaraivossa sittenkin epäilys, että jos autamme syrjäytyneitä riittävästi, saatamme samalla luopua tuottoisista lypsylehmistä? Tähän taas linkittyy se, että syrjäytymisen ympärillä pyörii alihankintaketjuineen, sidonnaisuuksineen, subventiomuotoineen ja lehmänkauppoineen todella suuri ja jopa häikäilemätön bisnes, kun otetaan 16 Esimerkiksi Milla Hannulan kirja Maassa maan tavalla: maahanmuuttokritiikin lyhyt historia (2011) aiheutti ilmestyessään vallitsevaa hegemoniaa, poliittisesti värittynyttä valtamediaa ja maahanmuuttobisnestä kritisoivana pamflettina voimakkaan ja tunnepitoisen vastahyökkäyksen nk. suvaitsevaisten taholta. Samansuuntaista lynkkausmentaliteettia suomalaisen älymystön [sic.] keskuudessa ovat nostattaneet myös mm. professori Timo Vihavaisen kirja Länsimaiden tuho (2009) ja tilastotieteilijä Samuli Salmisen tutkimus Maahanmuutot ja Suomen julkinen talous (2015). huomioon kaikki julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimijat. Jostain sen ainakin pitäisi kertoa, että Suomessa julkisen sektorin koko kipuilee jo kestämättömänä pidetyssä 60 %:ssa BKT:stä ja tästä siivusta juuri sosiaali- ja terveysala nappaa leijonanosan. Valtion- ja kuntatalouden todellisesta tolasta sekä Suomen poliittisesta ja taloudellisesta autonomiasta huolestuneet voivat kuitenkin yrittää lohduttautua sillä, että kaikki ne kymmenet miljardit, jotka uppoavat hyvinvointipalveluiden menopuolelle näkyvät pitkälti veroparatiisikikkailuja lukuun ottamatta BKT:ssä taloudellisena toimeliaisuutena. Asia voidaan nimittäin vääntää jopa niin päin, että mitä enemmän nuori rikkoo ikkunoita ja mitä pontevammin me häntä vahvistamme setelitukot käsissämme, sitä lujempaa meillä menee kansantaloutena. Jos ei siis muuta hyvää ole tiedossa lopputuloksen kannalta, niin syrjäytyminen ainakin pistää todella isot rahat liikkeelle pahoissa rakenteellisissa vaikeuksissa kyntävässä kansantaloudessamme. 3.5 Syrjäytyminen prosessina Unohdetaan hetkeksi laajat ja usein tietoisesti hämärretyt yhteiskunnalliset prosessit ja palataan takaisin helpompiin mikrotason seikkoihin, kuten itse syrjäytyneisiin. On selvää, että harva muuttuu syrjäytyneeksi yhdessä yössä tai pelkästään jonkin yksittäisen tapahtuman 39

40 tai seikan, kuten työttömyyden, päihdeongelman tai sairastumisen, johdosta. Sen sijaan syrjäytyminen on useimmiten seurausta lukuisista, yhdelle ihmiselle tai ihmisryhmälle pitkällä aikavälillä kasautuneista ja toisiinsa nivoutuvista hyvinvointipuutteista kulttuurisen, sosioekonomisen, fyysisen ja henkisen pääoman suhteen. 17 Sekin lienee selvää, että syrjäytyminen ei ole myöskään lopullinen tila, elinkautinen tuomio, johon ei voi hakea armahdusta (Isotalo & Ringman 2012). Tosiasiassa syrjäytyminen on jatkuvasti muuttuva, usein asteittain ja huomaamattomasti syvenevä tai auki keriytyvä prosessi, jonka on huomattu etenevän periaatteessa viiden vaiheen kautta: 18 Isotalo & Ringman Oma elämä näkyväksi 17 Ks. tarkemmin Ek ym. (2007), Halleröd ja Heikkilä (1999), Lehtonen ja Lehkonen (2008) sekä Raunio (2009). 18 Prosessista tarkemmin Alatupa (2007), Hänninen (2007), Isotalo ja Ringman (2012), Juhila (2009), Järvinen ja Jahnukainen (2001), Linnossuo (2004), Nokelainen ja Toikander (2006) sekä Savioja (2007). 40

41 Vaikeudet koulussa, kotona tai sosiaalisessa ympäristössä Epäonnistuminen koulussa tai koulun keskeyttäminen SYRJÄYTYMISEEN TULISI PUUTTUA ENNALTA- EHKÄISEVÄSTI JO Huonoon työmarkkinaasemaan ajautuminen Taloudelliset ongelmat ja riippuvuus hyvinvointipalveluista SYRJÄYTYMISEEN PUUTUTAAN YLEENSÄ KORJAAVASTI VASTA Elämänhallinnan ongelmat: päihde- ja mielenterveysongelmat, rikollisuus, laitostuminen, yhä syvenevä yhteiskunnasta vieraantuminen KUVIO 4. Syrjäytymisen prosessi ja siihen puuttuminen yksilö- ja ryhmätasolla Kuten kuviosta ilmenee, keskeisiltä yhteiskunnallisilta areenoilta ulos ajautuminen alkaa usein jo kotona ja jatkuu koulussa. Tällöin kyse saattaa olla mm. ylisukupolvisesta huonoosaisuuden kasautumista tai koulunkäynnin edellytysten ja laajemmin kulttuurisen pääoman niukkuudesta tai sen epäkurantista luonteesta (Bourdieu 1985). Siitä on puolestaan seurauksena koulutusurille pääsyn valikoitumista ja edelleen työmahdollisuuksien kapenemista ja työmarkkinoilta syrjäytymistä. Tämä taas johtaa taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen, kuten yhteis- 41