Hetkeä myöhemmin suuri osa saksalaiskoneista kääntyi takaisin merelle ja kiiruhti kotiin. Paahdoin tuhatta ja sataa Weymouthiin ja toivoin yhyttäväni

Transkriptio

1 rikkalaisia vierailu kiehtoi erityisen paljon; kunnon republikaaneina he olivat aina ihmeissään kuningasperheen jäsenistä. Shorty ihmetteli seuraavaa: Hertaksiko sitä kaveria pitää kutsua? Vakuuttelimme hänelle, että pelkkä sir riitti hyvin. Lopulta hertta tuli luoksemme, kätteli ja puhutteli meitä kaikkia. Erityisen pitkään hän puhui Shortylle, joka oli monimuotoisella työurallaan ehtinyt toimia myös ammattimaisena laskuvarjohyppääjänä. Shorty oli suunnattoman tyytyväinen. Valitettavasti amerikkalaiset siirrettiin uuden Eagle-laivueen palvelukseen, kun he olivat ehtineet olla joukossamme kuutisen viikkoa ja harjaantua tuoreeltaan todella hyviksi lentäjiksi. Surimme menetystä suuresti, sillä miehet olivat mahtavia tyyppejä. Tätä nykyä he ovat kaikki jo kuolleet. Viimeinen havainto Shortysta tehtiin, kun hän syöksyi mereen Flamborough Headin lähistöllä ajettuaan takaa yksinäistä Heinkeliä. Red syöksyi maahan Boulognen laitamilla pantuaan tulisesti kampoihin Messerschmitt 109 -hävittäjien parvelle. Andy puolestaan törmäsi sumusäässä kukkulaan ja sai surmansa. Red lohkaisikin taannoin tuttu virnistys kasvoillaan: Näihin ei taideta myydä paluulippuja. Oli upea ele heidän taholtaan tulla tänne auttamaan taistelussa, ja he tulivat apuun aikana, jolloin hävittäjälennostossa arvostettiin koulutettuja hävittäjälentäjiä erityisen paljon. Kolmikko kuuluu siihen pieneen, mutta arvostettuun joukkoon amerikkalaismiehiä, jotka ovat jo kaatuneet sodassa Kuninkaallisten ilmavoimien palveluksessa. Samoihin aikoihin luonamme kävi myös lordi Trenchard. Hän näytti todella nuorelta ollakseen Kuninkaallisten ilmavoimien komentaja edellisessä sodassa. Hän jututti meitä pitkään hy- 82

2 vin isälliseen ja valloittavaan tyyliin, onnitteli meitä voitoista ja totesi, että sota voitetaan vain antamalla sakemannille ennennäkemätön selkäsauna, jollaista se ei toistamiseen haluaisi saada. Meistä neuvot olivat todella hyviä ja niitä kannatti noudattaa aina kun mahdollista. Elokuun 25. päivänä lähdimme lentoon iltapäivällä ja partioimme Swanagea suuren saksalaisjoukon lähestyessä rannikkoa. Pian äkkäsimmekin alapuolellamme rannikkoa lähestyvän mittavan saksalaismuodostelman, jolloin komentaja käski meidät jonoon ja johdatti meidät hyviin hyökkäysasemiin. Sitten syöksyimme alas. Minä satuin olemaan jonon häntäpäässä, enkä ikinä saa mielestäni edelläni lentäneiden Spitfire-hävittäjien letkaa, joka painui alaspäin hurjaa vauhtia iskemään suoraan saksalaismuodostelman ytimeen. Mahtavaa! Hyökkäyksen paino ja raivo hajotti sakemannit välittömästi pitkin taivasta Spitfire-hävittäjien seuratessa perässä joka ilmansuuntaan. Huomasin alapuolellani yhden Messerschmitt 110 -hävittäjän ja sukelsin perään todella kovaa vauhtia. Valitettavasti vauhtia oli liikaa, ja hetken huumassa unohdin vähentää kaasua, jolloin lensin viholliskoneen perään täyttä häkää ja pyyhkäisin saman tien sen yli. Ehdin ampua kunnon sarjan lähietäisyydeltä koneen vilahtaessa ohitseni, ja sitten minun olikin jo väistettävä tiukasti välttääkseni yhteentörmäyksen. Vihollisen taka-ampuja hyödynsi virheeni ja ampui minua kohti lyhyen sarjan, joka osuikin toiseen siipeen lähelle runkoa vain muutaman sentin päähän jalastani. Kun käännyin etsimään sakemannia, se oli kadonnut taivaan tuuliin. Pitkin poikin taivasta taisteltiin kiivaasti, muta minä olin syöksynyt tositoimien alapuolelle, enkä mahtanut asialle mitään. 83

3 Hetkeä myöhemmin suuri osa saksalaiskoneista kääntyi takaisin merelle ja kiiruhti kotiin. Paahdoin tuhatta ja sataa Weymouthiin ja toivoin yhyttäväni vihollisen. Weymouthiin päästyäni taistelu oli jo hiipumassa, vaikka korkeuksissa se ilmeisesti jatkui vielä täydellä tohinalla, sillä rannan tuntumassa yksi Messerschmitt 109 -hävittäjä syöksyi suoraan mereen ja toinen, jonka moottori oli sammunut, liiteli alas ja teki pakolaskun rannan lähellä olevalle pellolle Spitfire-hävittäjän valvovan silmän alla. Näin kuinka ehjänä säilynyt lentäjä nousi koneesta, sytytti sen palamaan ja lähti sitten tyynesti kävelemään pellon poikki. Käännyin kohti tukikohtaa vihaisena itselleni ammuttuani ohi Messerschmitt 110 -hävittäjästä. Kone oli lentänyt suoraan edessäni, ja olisin hoidellut sen helposti, jos en olisi käynyt kimppuun täysin holtittomasti. Opinpahan pysymään vastedes rauhallisempana. Oppia ikä kaikki jos hyvin käy. Tukikohdassa näin kaikkien palanneen kentälle ehjinä, ja laivue oli pudottanut kuusi tai seitsemän sakemannia. Muutkin laivueet olivat tehneet tulosta, ja hyökkäyksen aikana oli tuhottu varmasti kokonaiset kolmekymmentä sakemannia. Pommeja oli pudonnut ainoastaan Warmwelliin; henkilövahinkoja ei ollut lainkaan ja muutenkin vahinkoa oli vain vähän. Kentälle oli syntynyt muutama kuoppa, jotka täytettiin välittömästi. Ei erityisen hyvä vastine kolmenkymmenen koneen ja niiden miehistöjen menettämiselle. Taistelu oli Geoffin ensimmäinen, ja hän ampui alas Messerschmitt 110 -hävittäjän Noelin kanssa. Virallisesti kumpikin sai tililleen puolikkaan ilmavoiton. Osti puolestaan selvisi lennolla todella täpärästä tilantees- 84

4 ta. Hän oli saanut kannoilleen Messerschmitt 110 -hävittäjän, jonka tykin kranaatti oli tuhonnut Spitfiren moottorin imujärjestelmän lähes kokonaan. Toinen ammus oli osunut Ostin pään takana olleeseen panssarilevyyn, minkä aiheuttama räjähdys oli viedä häneltä tajun. Osti pääsi kuin pääsikin tukikohtaan reikäisellä siivellä, mutta joutui laskeutumaan kovaa vauhtia pensasaidan läpi laskusiivekkeidenkin vaurioiduttua. Kone meni lunastuskuntoon, mutta mies itse voi hyvin päänsärkyä lukuun ottamatta. Elokuun viimeisinä päivinä ei sattunut muuta mielenkiintoista, ja kuun taitteessa pääsimme ynnäämään voittojamme. Varmoja pudotuksia oli 47 ja niiden lisäksi useita koneita oli todennäköisesti ammuttu alas tai ainakin vahingoitettu. Tappioita olimme kärsineet vain yhden lentäjän verran. Tulos on ällistyttävä verrattuna edelliskuukauteen eli heinäkuuhun, jolloin menetimme muutamassa yhteenotossa neljä lentäjää ja ammuimme alas noin viisi sakemannia toisin sanoen lähes tasapeli. Olimme ottaneet opiksemme, vaikka kokemuksesta olikin maksettu usean laivueen jäsenen hengellä. Tajusimme vihdoin, kuinka tärkeää oli päästä vihollisen yläpuolelle ennen hyökkäyksen aloittamista; tiesimme harkinnan ja yllätysmomentin tasapainottavan alivoimaa ja johtavan toisinaan uskomattomaankin lopputulokseen; tiesimme kokemuksesta, että auringon suunnasta tuleva hyökkääjä huomataan yleensä vasta viime hetkellä; lisäksi opimme pysymään äärimmäisen valppaina välttääksemme tulemasta itse yllätetyiksi. Ymmärsimme myös taistelun aikana jatkuvan kaartelun merkityksen, sillä jos lentää yli viisi sekuntia suoraan tasais- 85

5 ta vauhtia, Messerschmitt pääsee kintereille ampumaan täyslaidallisen. Kaikesta tästä huolimatta suurin kiitos onnen kääntymisestä kuuluu komentajallemme. Hän astui laivueen komentoon heinäkuun alussa, jolloin emme kokemattomuutemme takia olleet erityisen tehokas hävittäjäyksikkö. Hän jaksoi kanssamme huonoina aikoina, kun tappiot olivat voittoja suurempia, ja kun laivueen taisteluhenki olisi saattanut heikentyä. Hän lensi ihan yhtä paljon kuin muutkin, johti meitä taidokkaasti ja pysyi koko ajan niin järkähtämättömän tyynenä, luottavaisena ja iloisena, että piti joukon kasassa oman esimerkkinsä voimalla. Elokuun lopussa takana oli erittäin tyydyttävä ja tasainen voitokas vaihe, joka sai meidät tähyämään tulevaan luottaen siihen, että tavalla tai toisella päihittäisimme saksalaiset. Syyskuu alkoi meidän kannaltamme hiljaisesti, ja vaikka kävimme useilla partiolennoilla, oikein mitään ei tapahtunut. Päivät alkoivat lyhentyä silminnähden, mistä oli iloa meille, sillä pääsimme iltavapaalle jo auringon laskiessa seitsemän kahdeksan maissa. Ero oli räikeän suuri verrattuna heinäkuuhun, jolloin olimme päivästä toiseen valmiudessa (ja kävimme usein taivaalla) puoli neljästä aamulla varttia vaille yhteentoista illalla. Ehdimme käydä usein harjoituslennoilla, joiden aikana otin monesti yhteen Geoffin kanssa. Me kilvoittelimme kiihkeästi paremmuudesta, ja harjoitustaistelut olivat mitä elävöittävimpiä tapauksia kaartelimme, syöksähtelimme ja kiipesimme pitkin taivasta kilometriä tunnissa päästäksemme keinolla millä hyvänsä toistemme selustaan. Ilmataistelu Spitfiren puikoissa on kuitenkin hyvin uuvuttavaa kovan vauhdin 86

6 ja suuren rasituksen ansiosta, ja yleensä saimme tarpeeksemme kymmenessä minuutissa. Palasimme kentälle useimmiten suhteellisen tasaväkisinä, mutta häviäjä joutui silti tarjoamaan tuopillisen. Kuun alussa Lontoon yöpommitukset alkoivat käydä aiempaa pahemmiksi, joten päätimme vastentahtoisesti, että Dorothyn oli muutettava pohjoiseen Huddersfieldiin. Vaihtoehtoja ei ollut, mutta samalla päättyivät jokaviikkoiset yhteiset illanvietot kaupungin humussa. Vastedes tapaisimme toisiamme vain, kun ehtisin matkustaa kotiin. Syyskuun seitsemäntenä päivänä saimme kuitenkin Johnin kanssa Magisterin käyttöömme ja lensimme Yeadoniin vuorokauden mittaiselle vapaalle. Tuntui todella omituiselta lentää pitkästä aikaa pienkoneella 160 km/t. Sitä oli vaikeampi ohjata kuin Spitfireä, johon olin jo ehtinyt tottua. Yksissä tuumin suunnistimme taidokkaasti (hävittäjälentäjät eivät ole erityisen tunnettuja kartanlukutaidoistaan) ja syöksyimme Johnin kotitalon päältä Cawthornessa. Koukkasimme myös Glenwoodiin, jossa näin perheeni vilkuttamassa nurmikolla. Koko laivue oli hyvällä tuulella lomalta palattuamme. Lontooseen oli isketty laajamittaisesti ensi kertaa edellispäivänä, ja 609. laivue oli päässyt tositoimiin ensimmäisen kerran kahteen viikkoon, joiden aikana toimettomuuteen oli kerta kaikkiaan kyllästytty. Kuutisen sakemannia putosi varmasti, ja kaikki pääsivät ehjänä takaisin (paitsi Noel, joka joutui tekemään pakkolaskun saatuaan luodin moottoriinsa). Jälkeenpäin laivue oli kokoontunut Gordon Harkerin Spitfire-rahaston hyväksi järjestämiin iltajuhliin. Kaikkien mielestä juhlat olivat osuneet juuri oikeaan sau- 87

7 maan, joten olimme ilmeisesti jääneet paitsi melkoisesta ilonpidosta. Seuraavan viikon tai kahden aikana lensimme Lontooseen melkein joka päivä, välillä kaksikin kertaa päivässä tarjoamaan tukea ylityöllistetyille Lontoon laivueille. Apua ne tarvitsivatkin; pommitukset olivat ennennäkemättömän rajuja ja kiivaita. Päivästä toiseen suunnattomat saksalaispommikoneiden parvet suurine hävittäjäsaattueineen tunkeutuivat pääkaupunkiin asti. Toisinaan ne saatiin torjuttua, toisinaan osa pommikoneista pääsi läpi, mutta kerta toisensa jälkeen vihollinen kärsi valtavia tappioita. Päivästä toiseen käytiin hämmästyttävän raivokkaita taisteluita jopa kymmenen kilometrin korkeudessa, ja Etelä-Englannin kesäisellä taivaalla riehui suuri sota. Pelloilla ja syrjäseuduilla lojui sadoittain saksalaisia pommikoneita ja hävittäjiä, mutta silti joka aamu taivaalle ilmestyi uusi viholliskoneiden aalto; vihollismiehistöt osoittivat huikeaa päättäväisyyttä ja sinnikkyyttä murhaavien tappiolukujen edessä. Pommitusten aikana olivat koetuksella hävittäjälennoston kaikkien jäsenten voimat. Lukemattomia hyökkäyksiä vastaan voitiin lähettää vain rajallinen määrä lentäjiä meitä oli kaikkiaan vain muutama sata, ja usein taistelussa oli vain alle puolet kokonaismäärästä. Osa lentäjistä oli vasta saapunut laivueisiinsa edelliskuukausien tappioiden kattamiseksi. Dunkerquen taistelun päätteeksi kesäkuussa hävittäjälennoston lentäjistä oli kuollut joka neljäs, ja nyt syyskuun puolivälissä kesällä taisteluun liittyneistä ei ollut enää monta jäljellä. Yhdenkin kokeneen lentäjän kuolema oli minusta suurempi menetys lai- 88

8 vueelle kuin kymmenen Spitfire- tai Hurricane-hävittäjän tuhoutuminen, sillä niiden tilalle saatiin aina välittömästi uusia. Se vaati varmasti uskomattomia ponnistuksia sekä tehtailta että mekaanikoilta, ja me toden totta arvostimme sitä, vaikkemme omin silmin uurastusta nähneetkään. Kokeneita lentäjiä ei sen sijaan korvattu millään. Ei voitu kuin kouluttaa tulokkaita mahdollisimman tehokkaasti ja suojella heitä ilmassa siinä toivossa, että he ehtisivät kartuttaa kokemuksiaan. Joskus siinä onnistuttiinkin. Saksalaiset iskivät nyt rajusti hävittäjätukikohtiemme kimppuun, ja monia lentokenttiä pommitettiin kunnes kaikki tärkeimmät rakennukset olivat maan tasalla. Siitä huolimatta kentät pystyivät jatkamaan toimintaansa täydellä teholla. Yksi tai kaksi laivuetta menetti lähes kaikki lentäjänsä parissa päivässä, ja ne jouduttiin vetämään taistelusta lepoa ja täydennyksiä varten. Rasitus kävi varmasti monelle Lontoon laivueiden lentäjälle lähes sietämättömäksi, mutta silti kaikki jaksoivat sinnitellä pahassa alakynnessäkin. Muutaman viikon kuluttua pelin joutui viheltämään poikki Luftwaffe, ei Kuninkaalliset ilmavoimat. Kovaa höykytystä, hyvät herrat, totesi Wellingtonin herttua Waterloossa. Katsotaan, kuka höykyttää pisimpään. Pitkässä ja katkerassa yhteenotossa Kuninkaalliset ilmavoimat jaksoi höykyttää selvästi pidempään ja kovempaa. Me emme kuitenkaan päässeet osallistumaan taisteluihin täysipainoisesti, ja vaikka lensimme alinomaa kohti Lontoota sekä partioimme Guildfordin ja Brooklandsin alueita, jouduimme lentämään matalalla noin metrissä pysäyttääksemme syöksypommittajat ja matalat hyökkäykset. Se oli kaikin puolin järkevää, sillä välimatka oli pitkä, emmekä välttämättä olisi ehtineet nousta kovin korkealle ennen 89

9 saksalaisten saapumista. Lontoon laivueet puolestaan ehtivät kavuta kaikessa rauhassa metriin ja korkeammallekin ja pääsivät näin ollen taistelemaan paljon meitä useammin, sillä vihollispommikoneilla oli tapana ottaa kaikki irti pilvettömistä päivistä ja pudottaa pomminsa noin viiden ja puolen kilometrin korkeudesta saattohävittäjien kaarrellessa jopa yhdeksässä kilometrissä. Pommikoneiden kimppuun iskeminen on aina melko hankalaa ja ikävää puuhaa, kun hävittäjäsaattue on asemissa ylempänä. Koneita oli usein lähes mahdoton nähdä porottavan auringon takia, mutta siellä ne kuitenkin olivat. Heti sopivan tilaisuuden tullen ne syöksyivät alas hyökkäykseen. Meidän oli siis yleensä hyökättävä pommikoneiden kimppuun kerran nopeasti ja paettava sitten paikalta ennen hävittäjien saapumista. Osa laivueista iski pommikoneiden kimppuun suoraan edestä vastakkaisesta suunnasta tulittamalla täysillä hetkeä ennen yhteentörmäystä (muodostelmien yhteinen lähestymisnopeus oli noin 900 km/t) ja vetämällä tiukasti ylös viime hetkellä. Tämän tolkuttoman uhkarohkean ja hillittömän taktiikan avulla pommikoneita tuhottiin yleensä paljon, mutta sitäkin tärkeämpää oli muodostelmien hajottaminen, jolloin yksinäiset koneet oli helppo ampua alas. Lisäksi hyökkäykset suoraan edestä nakersivat vihollislentäjien taistelutahtoa; moni sotavanki kertoi myöhemmin kuulusteluissa pelänneensä iskuja suunnattomasti. Saksalaisten hyökkäyksen jatkuttua muutaman viikon vastahyökkäykset saivat vihollispommikoneet pudottamaan pomminsa ja kaartamaan pakoon paljon useammin kuin aiemmin, jolloin hyökkäykset vietiin loppuun äärimmäisen päättäväisesti. 90

10 Eräänä syyskuun alkupuolen iltapäivänä olimme partiolennolla Lounais-Lontoossa suuren pommituksen aikana ja etsimme taivaalta saksalaisia. Samassa joku sanoi: Vihollismuodostelma ylhäällä oikealla. Vilkaisin ylös ja huomasin hetkeä myöhemmin suurimman koskaan näkemäni saksalaispommikoneiden muodostelman. Näytti siltä kuin viipale taivasta olisi liikkunut vääjäämättä eteenpäin synkkänä, uhkaavana ja näennäisen vastustamattomana. Sen yllä saksalaishävittäjät ja meidän laivueemme kävivät raivoisaa kamppailua, mutta ilmeisesti pommikoneiden lähelle ei ollut vielä päästy. Koko muodostelma oli jo ohittanut Lontoon itäpuolelta ja pudottanut pomminsa; nyt se pakeni kohti rannikkoa Hurricane- ja Spitfire-hävittäjien ahdistelemana. Me emme matalalta voineet vihollisen kimppuun iskeä, joten lähdimme nousuun ja aloitimme hurjan takaa-ajon, joka jatkui Brightoniin asti. Etumatkaa oli kuitenkin liikaa kurottavaksi niin lyhyellä matkalla, ja viholliskoneet ehtivät rannikolle ennen kuin pääsimme kantaman päähän. Muut laivueet pääsivät sentään pudottamaan kourallisen vihollisia. Näin Hurricane-lentäjän hyppäävän osuman saaneesta koneestaan ja avaavan laskuvarjonsa. Neljä muuta Hurricanea kiiruhti saman tien lentäjän luo ja jäi kaartelemaan ympärille, kunnes tämä pääsi maahan, jotta vihollishävittäjät eivät päässeet ampumaan häntä ilmasta. Syyskuun 13. päivänä sain neljän päivän loman, joten pakkasin kamppeeni ja valmistauduin lähtöön keskipäivällä. Geoff ja Michael olivat juuri palanneet vuorokauden mittaiselta lomalta Lontoosta, ja jututin heitä ennen lähtöäni. Sovimme Geoffin kanssa tuttuun tapaan, että lomalle lähte- 91

11 vä soittaa kotiin päästyään toisen vanhemmille ja kertoo, että kaikki on hyvin. F. ja minä nousimme Magisteriin ja käynnistimme moottorin. Kun Geoff oli vannottanut kertomaan terveisiä Dorothylle, hän vilkutti hyvästiksi ja lähti Michaelin kanssa maleksimaan oman Spitfirensä luo. Viimeinen vilkaisu Geoffiin oli tyypillinen; hän oli hyvällä mielellä Michaelin kanssa vietetyn mukavan päivän päätteeksi, täynnä intomieltä ja elämäniloa, ja yhtä reippaana, punakkana ja jättimäisenä kuin aina ennenkin. Olimme nauttineet täysin rinnoin parin viikon lentämisestä ja taisteluista, rantatuoleissa nuokkumisesta, hätäisistä krikettiotteluista ja Square Clubilla vietetyistä iloisista illoista. Geoff oli osallistunut kaikkeen tarttuvan innokkaasti, enkä nähnyt häntä koskaan yhtä onnellisena ja hyväkuntoisena. Hän ei varmasti osannut odottaa kuolemaa, ja uskon hänen olleen onnellinen, huoleton ja iloinen aina viimeiseen hengenvetoon asti. Hyvästelin kuin ohimennen miehen, joka oli ollut yksi parhaista ystävistäni. Lähdin F:n kanssa Magisterilla lentoon kohti Peter borough ta, jonne tein navakassa tuulessa jokseenkin hurjan laskun ja olin vähällä kaataa pikku koneen nokalleen. F. jatkoi matkaa Lontooseen ja minä kävelin asemalle, nousin pohjoiseen menevään junaan ja saavuin kotiin pari tuntia myöhemmin. Sunnuntaiaamu 15. syyskuuta oli kirkas ja pilvetön, ja muistan tuumailleeni, että laivueelle oli luvassa luultavasti hyvinkin kiireinen päivä, mikäli sää oli etelässä yhtä hyvä. Arvaukseni näytti osuneen oikeaan, kun kuulimme iltayhdeksän uutisissa Lontoossa sattuneesta rajusta pommituksesta, jossa 92

12 oli ammuttu alas 185 sakemannia. Mietin, kuinka monta vihollista meidän laivueemme oli hoidellut. Seuraavana aamupäivänä palasin ulkoa juuri ennen lounasta ja kuulin äidiltä, että Gauntin rouva oli käynyt kertomassa Geoffin kadonneen taistelussa. Tivasin heti sähkösanomalla lisätietoja Michaelilta, joka kertoi, ettei Geoff ollut palannut Lontooseen suuntautuneelta lennolta. Luullakseni Gauntit ja meidän perheemme takertuivat sanaan kadonnut, mutta tiesin aiempien kokemuksen perusteella varsin hyvin, että ruumista ja konetta ei ollut vielä löydetty tai tunnistettu. Seuraavana päivänä lähdin kotoa ja koukkasin Lontoon kautta matkalla laivueeseen. En ollut käynyt Lontoossa varsinaisten pommitusten alettua, ja koko kaupunki oli muuttunut. Iltakahdeksalta West Endissä liikkui enää vähän ihmisiä, ja pubien ja ravintoloiden asiakasmäärä oli kutistunut ehkä kymmenesosaan tavallisesta. Tapasin retkelläni huvittavan kanadalaismiehen, jonka kanssa tyhjensin muutaman tuopin. Hyvästelin kanadalaisystäväni yhdentoista maissa ja kävelin lähes autioita katuja takaisin hotellille. Erotin selvästi yhden tai kahden saksalaiskoneen ja niitä satunnaisesti ampuvien ilmatorjuntatykkien äänen, mutta meno ei vastannut läheskään sitä valtaisaa meteliä, jota olin oppinut odottamaan. Panin maate ja nukuin sikeästi koko yön, vaikka samaan aikaan John Lewisin tavaratalo ja moni muu Oxford Streetin kaupoista joutui pommituksen kohteeksi. Aamulla kunnon yöunien, kylvyn ja parranajon jälkeen astelin ylväänä alakertaan aamiaiselle muiden kömpiessä pommisuojista punasilmäisinä ja nuhruisina unettoman yön jälkeen. Minulle tuli suorastaan syyllinen olo! 93

13 Sitten oli aika palata laivueeseen, jossa kuulisin tarkemmin Geoffin kuolemasta. Syyskuun viidentenätoista eli päivänä, jona Geoff kuoli, oli sattunut toistaiseksi suurin hyökkäys, jonka aikana Lontoon ja maan kaakkoisosien yllä käydyissä kamppailuissa oli tuhottu 185 hyökkääjää. Niiden lisäksi oli vahingoitettu luultavasti hyvin monta muuta konetta. Kuninkaalliset ilmavoimat oli menettänyt 28 hävittäjää, mutta vain kaksitoista lentäjää, joista yksi oli Geoff. Laivue oli noussut ilmaan puoli kahdentoista maissa ja lentänyt Lontoon länsipuolelle. Yksikkö komennettiin sieltä kaakkoon, ja kello se kohtasi erittäin suuren pommikonemuodostelman lähes metrissä Kenleyn taivaalla (Croy donista etelään). Laivue iski välittömästi vihollisen kimppuun. Geoff lensi Michaelin johtaman parven kakkosena kaksi taistelutoveria takanaan. Michael johti osaston pommikoneiden kimppuun, mutta ehti ampua vain lyhyen sarjan, sillä selustasta lähestyi joukko pommikoneiden turvana olleita Messerschmittejä. Michael kaarsi nopeasti sivuun, eivätkä osaston peränpitäjät, amerikkalaiset Johnny ja Shorty ennättäneet avata tulta lainkaan ennen väistöliikettä. Kaksikko näki Geoffin seuraavan Michaelia hyökkäykseen, mutta sen jälkeen häntä ei enää elossa nähty. Joko joku pommikoneiden taka-ampujista oli osunut häneen (he tulittivat Michaelia raivokkaasti) tai sitten hän oli pommikonetta havitellessaan tulittanut liian pitkään ja jäänyt takaa tulleiden Messerschmitt 110 -hävittäjien saaliiksi. Sitä tappiota lukuun ottamatta 609. laivueen päivä sujui hyvin, sillä se tuhosi seitsemän viholliskonetta. Kanadalaislen- 94

14 täjä Ogle jahtasi Dornieria Lontoon halki ja ampui sen alas lähellä Victorian rautatieasemaa. Sattumalta Hollannin kuningatar näki tapauksen makuuhuoneensa ikkunasta ja lähetti adjutanttinsa välityksellä onnitteluviestin Oglelle. Laivue palasi taistoon iltapäivällä ja pudotti Kanaalin yllä kaksi Dornieria, jotka olivat jääneet jälkeen muodostelmastaan. Vihreää osastoa johtanut Michael arkaili ja käski parven ykkös- ja kakkoskoneet hyökkäykseen. Samassa hän huomasi jääneensä ilman selustatukea kaikki muut olivat lähtenee tohkeissaan syöksyyn käskyjä odottamatta. Hän ei siis päässytkään johtamaan uljasta hyökkäystä, vaan ehti paikalle mattimyöhäisenä. Dornier-pari jäi kahdentoista Spitfiren jalkoihin, ja ne ammuttiin kirjaimellisesti tuusannuuskaksi. Kaikki B-lentueen miehet halusivat ehdottomasti päästä roiskaisemaan sarjan kohti sakemanneja, ja lopulta koneet risteilivät ilmassa päästäkseen ampuma-asemiin ja tulittivat hillittömästi Dorniereja välittämättä muista ilmassa lentäneistä Spitfire-hävittäjistä. Onneksi kukaan ei saanut niskaansa yltympäriinsä singahdelleita luoteja, ja jokainen lentäjä sai tililleen yhden kuudesosan vuorenvarmasti tuhotuista Dorniereista. Emme kuulleet pihahdustakaan maahansyöksystä emmekä muustakaan neljään päivään Geoffin kuoleman jälkeen. Torstaina Kenleystä ilmoitettiin, että ruumis ja Spitfire oli löydetty lähistöltä. Maahansyöksyn oli nähnyt joukko silminnäkijöitä, mutta metristä pudonnut kone oli täysin tuhoutunut ja tunnistamaton. Geoffin ruumis puolestaan tunnistettiin kaulukseen kirjotusta nimestä. Hän ei ollut yrittänytkään hypätä koneesta, vaikka niin pitkän pudotuksen aikana aikaa olisi ollut riittämiin, mikäli hän olisi ollut hengissä. Hautajaiset järjestettiin Huddersfieldissä 26. syyskuuta, ja 95

15 minä lensin kotiin päästäkseni osallistumaan ja edustamaan laivuetta. Valitettavasti Magisterin yhdessä renkaassa oli jotakin vikaa, ja vaikka parikin miestä teki kaikkensa saadakseen sen kuntoon, pääsin lähtemään varsin myöhään. Laskeuduin Yeadoniin, josta jatkoin kiireesti Huddersfieldiin autolla, mutta ehdin kirkolle vartti toimituksen päättymisen jälkeen. Hautajaisväkikin oli jo ehtinyt lähteä. Hauta oli vielä avoinna, ja minä seisahduin sen reunalle hetkeksi. Katsoin muistosanoja, jotka oli kaiverrettu urhean ja iloisen ystäväni arkkuun. Olimme tunteneet toisemme pienestä pitäen ja käyneet samaa koulua kahdentoista vuoden ajan, minkä jälkeen päädyimme vielä samaan laivueeseenkin. Geoff oli luonteeltaan mitä hurmaavin ja elinvoimaisin ja suhtautui kaikkeen äärimmäisen innostuneesti ja palavasti; en ole koskaan tainnut tuntea ketään toista, joka olisi ammentanut elämästä yhtä paljon iloa kuin hän. Ja yhdessä me koimme melkoista riemua ennen sotaa vietettyjä riehakkaita iltoja, Scafellissa ja Doe Cragissa kiipeilyn merkeissä vietettyjä upeita kesäpäiviä ja taitamatonta, mutta äärettömän huvittavaa purjehdusta jollalla Windermeren aalloilla. Viimeisenä kesänä taistelimme rinta rinnan, harjoittelimme ilmataisteluja, olimme lentohippasilla ja vietimme iltoja laivueen muiden lentäjien kanssa. Geoffista syntyneet muistot ovat poikkeuksetta täynnä iloa, naurua ja hauskanpitoa. Vain viikko tai kaksi ennen kuolemaansa sanoin hänelle eräänä iltana tuntevani vastuuta, jos hänelle sattuisi jotakin, sillä hän oli vanhempiensa ainoa poika, ja minä olin taivutellut hänet liittymään Kuninkaallisten ilmavoimien palvelukseen. Hän sanoi olevansa ikuisesti kiitollinen palopuheestani, sillä ilmavoimien riveissä sodan alusta vietetty vuosi oli ollut 96

16 hänen elämänsä huippuhetki. Hän ei olisi mistään hinnasta halunnut mennä maavoimiin ja jäädä paitsi hauskuudesta. Jälkeenpäin en usko, että Geoffin kuolema tuli minulle täytenä yllätyksenä, sillä olin jo jonkin aikaa uumoillut, ettei hän selviäisi sodasta hengissä. Tunsin samoin joistakin muistakin ystävistäni, etenkin Basilista ja Gordonista, ja kaksi kuukautta ennen Gordonin kuolemaa sanoin Dorothylle olevani varma Gordonin kuolevan ennemmin tai myöhemmin. Dorothy palautti sanani muistiini pian sen jälkeen, kun kuuli Gordonin kuolemasta. Toisaalta olen vakuuttunut siitä, että Michael ja moni muu eivät pääse hengestään. En osaa kuvailla tunnetta; se ei perustu lentäjäntaitoihin, sillä kaikki olivat hyviä lentäjiä varsinkin Geoff, vaikkei hänellä ollutkaan paljon kokemusta ilmataisteluista. Ei ollut kenelläkään muullakaan alkajaisiksi. Toinen Geoffin (ja pariin muuhun myöhemmin sattuneeseen) kuolemaan liittynyt huomattava seikka oli, ettei sillä näyttänyt olevan minkäänlaista vaikutusta laivueen taisteluhenkeen. Tilanne oli täysin toinen kuin Dunkerquen ja Weymouthin tappioiden jälkeen paria kuukautta aiemmin. Kaikki olivat tietenkin järkyttyneitä, sillä Geoff oli ollut suosittu kaveri, mutta meistä oli tullut niin menestyksekkäitä ja luottavaisia, että uskoimme ajaneemme vihollisen nurkkaan, eikä kukaan hätkähtänytkään toverin kuolemasta. Minulle Geoffin kuolema oli kuitenkin suurin kokemani henkilökohtainen menetys. En saattanut uskoa, että niin elinvoimainen kipinä oli ikiajoiksi sammunut, ja etten enää ikinä näkisi häntä. Yhä vieläkin on hetkiä, jolloin sitä on mahdoton uskoa. Lähdin kirkkomaalta käymään Gauntien luona. Perhe yritti suhtautua Geoffin poismenoon urheasti, mut- 97

17 ta ainoan pojan menettäminen oli sietämättömän kova isku. Minua se muistutti turhankin hyvin Gordonista, joka oli niin ikään ollut vanhempiensa ainoa poika. Geoff, Gordon ja minä jaksoimme aina hämmästellä, kuinka samassa laivueessa oli kolme Leys-koulun kasvattia. Nyt jäljellä olin enää minä. Seuraavana päivän lensin leppoisissa tunnelmissa etelään halki Gloucesterin ja kylän, jossa sijaitsi vanha lentokoulumme. Elämänmeno näytti tutun rauhalliselta ja uneliaalta. Erotin ohjaamosta New Innin, jossa olimme viettäneet koko talven, sekä kylän pääkadun, Hartwellin autokorjaamon ja kylän poikki virtaavan puron. Näin jopa huoneemme ikkunassa roikkuvat oranssit verhot. Yhteisten päiviemme jälkeen oli sattunut ja tapahtunut vaikka mitä! Vaikka lähdöstämme oli kulunut vasta neljä kuukautta, se ajanjakso tuntui kaukaiselta vaiheikkaiden kuukausien ansiosta. Laivueeseen palattuani huomasin jääneeni paitsi vilkkaan päivän tapahtumista. Suuri päivähyökkäys Bristoliin oli pitänyt 609. laivueen kiireisenä; ilman tappioita saavutetut kuusi ilmavoittoa oli melko hyvä saavutus. Vauhdikas takaa-ajo oli kestänyt Weymouthista, jossa vihollinen saapui rannikolle, aina Somersetin halki Bristoliin ja takaisin. Taisteluun osallistui joukko laivueita, ja saksalaiset kärsivät suhteellisen pahoja tappioita, vaikka hyökkäys heidän kannaltaan onnistuikin melko hyvin. Vähän paluuni jälkeen Southamptonia lähestyi vihollismuodostelma, jota me lähdimme pysäyttämään. Lentäessämme Wightsaaren yli noin metrissä äkkäsimme jonkin matkan päässä etelässä saksalaispommikoneita, jotka lähestyi- 98

18 David Spitfire R6699 -koneensa vieressä.

19 Sadas sakemanni. Frank ja Sidney ihastelevat sadannen alas ampumamme saksalaiskoneen hakaristiä. 29. helmikuuta 1941: Johnny Churchin, Frank Howell ja David Buckinghamin palatsin pihalla kunniamerkkien jakamisen jälkeen.

20 David ennen lentoonlähtöä. David sotalentojen välillä vuonna 1941.