Säilytyspaikka: DIAK/Pieksämäen yksikön kirjasto.

Transkriptio

1

2 OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU / PIEKSÄMÄEN YKSIKKÖ Nina Haimi, Tiina Ikonen, Johanna Jokinen Valon messu vanhemmalle väelle Pieksämäki sivua 4 liitettä Opinnäytetyön tarkoituksena oli luoda vanhuksille suunnattu messu, joka tehtäisiin heidän toiveensa ja tarpeensa huomioon ottaen. Messu oli tärkeä toteuttaa, sillä Pieksämäellä ei aikaisemmin ole järjestetty vanhuksille suunnattua messua. Messu toteutettiin yhteistyössä Pieksämäen kaupunkiseurakunnan ja kaupunkiseurakunnan Ystävän Kammarilla käyvien vanhusten kanssa. Ystävän kammarin vanhukset olivat mukana suunnittelemassa ja toteuttamassa messua. Myös päiväkoti Käzleinin lapset sekä Diakonia-ammattikorkeakoulun opiskelijat olivat mukana toteutuksessa. Messu sisälsi muun muassa tuttuja virsiä ja lauluja sekä uudempaa nuorten hengellistä musiikkia. Ystävän Kammarin vanhuksia toimi messussa tekstin lukijoina ja rukoilijoina. Saarna toteutettiin harvemmin käytettynä keskustelusaarnana, jossa myös yksi Ystävän Kammarin vanhuksista oli mukana. Teoriaosassa on käsitelty vanhuutta elämänvaiheena ja vanhusten hengellisyyttä sekä jumalanpalveluksen historiaa, nykyaikaa ja teologiaa. Teoriatieto auttoi hahmottamaan erityisesti jumalanpalvelusta, sekä sen asemaa kristinuskossa. Opinnäytetyön sisältämä ohjeistus on laadittu avuksi niille, jotka aikovat toteuttaa messun vanhuksille. Messuun osallistuneilta saatu suullinen palaute oli myönteistä. Messun tunnelma oli osallistujien mielestä rauhallinen ja kodikas. Messua luonnehdittiin omalla tavallaan erilaiseksi, mutta kuitenkin tutuksi. Palautteen perusteella Valon messun järjestäminen oli tärkeää ja samantapaisia messuja kaivattaisiin lisää. Asiasanat: vanhuus, messu, jumalanpalvelus Säilytyspaikka: DIAK/Pieksämäen yksikön kirjasto.

3 ABSTRACT DIACONIA POLYTECHNIC / PIEKSÄMÄKI TRAINING UNIT Nina Haimi, Tiina Ikonen, Johanna Jokinen Mass of Light for the Elderly Pieksämäki pages 4 appendices The purpose of this final thesis was to create a mass, which is directed for elderly people. Elderly people s wishes and needs would be taken notice of in the mass. There has never been a mass directed for old people in Pieksämäki. Therefore it was important to organize this mass. The mass was carried out in co-operation with the city parish of Pieksämäki and the elderly people who go to parish s Ystävän Kammari. Old people of Ystävän Kammari participated in planning and carrying out the mass. Children of Käzlein day-care centre and students of Diakonia Polytechnic also took part in implementation of the mass. Among other things the mass included familiar hymns and songs and young people s religious music. The elderly people from Ystävän Kammari read verses from the Bible and prayed in the mass. The sermon was carried out as a conversation between pastor and one parishioner from Ystävän Kammari. The theory part dealt with old age as a stage of life and old people s spirituality. It also included theology, history and present form of liturgical service. This knowledge helped us to understand especially the structure of liturgical service and its status in Christianity. The final thesis includes directions what to take notice of when organizing a mass for the elderly. Feedback from those who took part in the mass was positive. In opinion of those who participated in the mass, atmosphere during the mass was peaceful and homey. The mass was described to be different in its own way but still familiar. On the basis of the feedback it can be concluded that it was important to organize the Mass of Light and there is a need for similar masses. Keywords: old age, mass, liturgical service Deposited: Library of Diaconia Polytechnic, Pieksämäki training unit

4 1 JOHDANTO Opinnäytetyömme aiheena on Valon messu vanhemmalle väelle. Valitsimme tämän aiheen, koska olemme kaikki kiinnostuneita musiikista ja halusimme luoda opinnäytetyönämme jotakin uutta, tarpeellista ja käyttökelpoista. Halusimme myös messun kohderyhmän saavan uusia kokemuksia messusta. Messumme kohderyhmäksi valitsimme vanhukset, koska Pieksämäellä heille kohdistettuja messuja ei ole järjestetty. Halusimme uudistuvan jumalanpalveluksen periaatteiden toteutuvan käytännössä Valon messussa. Siksi otimme kohderyhmän mahdollisimman hyvin huomioon suunnitellessamme messua. Teimme yhteistyötä Pieksämäen kaupunkiseurakunnan ja Ystävän Kammarin vanhusten kanssa. Yhdessä Ystävän Kammarin vanhusten kanssa suunnittelimme Valon messun sisältöä ja he olivat mukana tekstinlukijoina ja rukoilijoina toteuttaessamme messua Kaupunkiseurakunnan kirkossa Jumalanpalvelus on luterilaisen kirkon seurakuntaelämän keskus ja siinä ilmenee uskonnon syvin olemus. Katsoimme tärkeäksi käsitellä jumalanpalveluksen opillista perustaa ja sen nykyistä muotoa, jotta ymmärtäisimme paremmin mitä jumalanpalvelus on. Tarkastelemme jumalanpalveluksen historiallisia lähtökohtia, ja löydämme yhtymäkohdan Valon messun ja ensimmäisten kristittyjen jumalanpalvelusten välille. Valon messu siis pohjautuu alkukirkon jumalanpalveluksen antamaan malliin pyhien yhteydestä, leivän murtamisesta, rukouksesta ja apostolien opetuksista, jota myös jumalanpalvelusuudistus korostaa. Lisäksi olemme luoneet silmäyksen viikkomessun kaavaan, jota käytimme Valon messun kaavan pohjana. Olemme käsitelleet myös vanhuutta ikäkautena ja sen tuomia muutoksia. Käsitteet olemme määritelleet sitä mukaa kun ne esiintyvät tekstissä. Käytämme työssämme sanaa jumalanpalvelus käsitellessämme jumalanpalveluksia yleensä ja sanaa messu käsitellessämme ehtoollisjumalanpalvelusta. Toteuttaessamme produktiota saimme tutustua vanhuksiin ja vanhuuteen sekä jumalanpalvelukseen, joilla on tärkeä merkitys tulevassa ammatissamme diakoneina. Tieto uudistuneen jumalanpalveluksen antamista monista messun toteuttamismahdollisuuksista antaa meille ammatillisia valmiuksia diakoniatyöntekijöinä osallistua messujen järjestämiseen.

5 2 PRODUKTION SUUNNITELMA JA TAVOITTEET Aloitimme opinnäytetyön tekemisen syksyllä 2000, jolloin teimme produktiosuunnitelman. Tämän suunnitelman pohjalta lähdimme rakentamaan messua. Valitsimme messun kohderyhmäksi vanhukset, koska heille suunnattuja messuja ei ole järjestetty Pieksämäellä. Työnimeksi messulle valitsimme nimen Valon messu. Tavoitteenamme oli toteuttaa messu asiakaslähtöisesti, joten halusimme kohderyhmään kuuluvien osallistuvan messun suunnitteluun ja toteuttamiseen. Toivoimme, että messun toimittajat ja muut messuun tulleet kokisivat yhteyttä ja saisivat tunteen siitä, että messu on valmistettu heitä kaikkia varten. Tavoitteena oli luoda messuun rauhallinen, kodikas ja lämmin tunnelma unohtamatta kuitenkaan juhlavuutta. Suunnittelimme toteuttavamme messun Pieksämäen kaupunkiseurakunnan kirkossa ja yhteistyössä kaupunkiseurakunnan työntekijöiden kanssa. Valitsimme kaupunkiseurakunnan kirkon siksi, että sinne pyörätuolilla liikkuvien on helppo tulla ja heille voidaan helposti järjestää tilaa kirkkosalissa. Halusimme toteuttaa tutun ehtoollisjumalanpalveluksen ja laulaa tuttuja virsiä, mutta tuoda siihen myös jotakin erilaista. Ajatuksena oli liittää messuun pieni, raamatuntekstiin pohjautuva näytelmä. Ajattelimme myös koota kuoron opiskelukavereistamme ja laulaa messussa heidän kanssaan nuorten hengellistä musiikkia. Suunnittelimme tekevämme messuun lauluvihkon, johon tulisi kaikkien yhdessä laulettavien laulujen sanat. Päätimme, että aloitamme produktion varsinaisen työstämisen vasta tammikuussa Syksyn työharjoittelujakson takia emme olisi voineet tehdä yhteistyötä aikaisemmin. Sovimme, että alkukeväästä vierailemme vanhainkodeilla laulamassa vanhusten kanssa virsiä, joista valitsisimme virsiä messuun. Sovimme myös, että tammikuussa alamme kerätä aineistoa teoriapohjaa varten. Kevään aikana suunnittelimme ottavamme yhteyttä yhteistyötahoihin ja tekevämme valmiiksi messun kaavan ja sen osat, kuten rukoukset. Syksylle jäisi messun käytännön asioiden valmistelu ja messun toteutus.

6 3 VANHUUS Valon messun kohderyhmänä olivat vanhukset, joten määrittelemme mitä vanhuus on. Lisäksi käsittelemme vanhuutta yhteiskunnassa, vanhusten hengellisyyttä, kirkon tekemää vanhustyötä sekä musiikin merkitystä vanhuksille. 3.1 Vanhuuden määritelmä Tilastollinen vanhuuden määritelmä noudattaa vanhuuseläkeiän alkamisikää joka on jo kauan ollut 65 vuotta. Myös Maailman terveysjärjestö käyttää tätä ikää rajana puhuessaan iäkkäistä ihmisistä. Palveluja ja etuuksia jaettaessa on 65-vuotta niin ikään rajana. Vanhustieteellisen tietämyksen lisääntyessä, on todettu varsinaisen vanhuuden ja siihen liittyvän palvelujen tarpeen alkavan noin vuoden iässä, mutta kansainvälisessä vanhustieteen kirjallisuudessa vanhuuden ikärajaksi mainitaan 85. ikävuosi. Monet ihmiset itse eivät osaa määritellä itseään vahoiksi vielä 75 ikävuoden jälkeenkään. Kokemuksen pohjalta voidaan todeta, että kalenterin määrittämä kronologinen ikä eroaa toiminnallisesta iästä. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että jotkut ovat työelämässä vuoden ikään asti, kun taas toiset jäävät aikaisemmin eläkkeelle. Hedelmällisyyden sekä kuolleisuuden väheneminen ja 2000-luvun aikana ovat kasvattaneet eliniän keskiarvoa 20 vuodella. Pitkäikäisyys onkin 1900-luvun suurimpia saavutuksia. (Vanhuuteen ja vammaisuuteen liittyviä käsitteitä, vanhuus 2001.) Fyysinen ja psyykkinen ikääntyminen alkaa keskimäärin 75 vuoden iässä, jolloin sairauksien ja vaivojen määrä kasvaa. Useimmilla yli 85-vuotiailla on vaikeuksia liikkumisessa ja aistitoiminnoissa. Monet vaivat kuten korkea verenpaine ja sokeritauti ovat kuitenkin sellaisia, että ne eivät merkittävästi haittaa päivittäisiä toimintoja. Useat sairaudet myös pysyvät hyvän lääkityksen vuoksi kurissa. (Vanhuuteen ja vammaisuuteen liittyviä käsitteitä, vanhuus 2001.) Käsitykset siitä, milloin ihminen on vanha, vaihtelevat maapallon eri maissa. Niissä maissa, joissa elinikä on esimerkiksi 50 vuotta, ei olisi oikein määritellä vanhuutta alkamaan 60 vuoden iässä. Näin ollen vanhuuden ja vanhenemisen ymmärtäminen on kulttuurisidonnaista. Suomessa nykykäsityksen mukaan vasta 85-vuotiaasta voitaisiin

7 kriteerien perusteella käyttää vanhuskäsitettä. Tavallisinta meillä on määritellä vanhuus eläkeiän perusteella. (Heikkinen & Heikkinen 2001.) Iäkkäiden väestönosien suhteellinen osuus suurenee maapallon väkiluvun kasvaessa ja väestöjen ikärakenteen muuttuessa. Väestön ikääntyminen etenee kehitysmaissa nopeasti, vaikka yli 60-vuotiaiden osuus väestöstä onkin vielä pieni verrattuna kehittyneiden maiden tilanteeseen. Tämä johtuu siitä, että kehitysmaissa kuolleisuus on suurempi kuin kehittyneissä maissa. (Heikkinen & Heikkinen 2001.) 3.2 Vanhuus yhteiskunnassa Teollisen yhteiskunnan käsitys 1800-luvulla oli se, että vanhukset ovat sosiaalinen ongelma. Vanhuslääketieteen kehittyessä vanhuudesta tuli pääasiassa lääketieteellinen kysymys. Teollisen tuotannon alettua syrjäyttää ikääntyvää työvoimaa, tuli tarpeen kehittää eläkejärjestelmiä turvaamaan vanhusten toimeentulo. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa vanhuskäsitys on laajentunut käsittämään vanhuutta luonnollisena ja arvokkaana elämänvaiheena. Vanhuskäsityksen uudistumisen myötä modernin teollisen yhteiskunnan vanhuskäsityksen rinnalle on tullut jälkiteollisen yhteiskunnan vanhuskäsitys. Tähän on vaikuttanut muun muassa asennoitumisen muuttuminen myönteisemmäksi vanhuksia kohtaan, sekä tutkimusten tuomat uudet tiedot vanhenemisesta ja vanhuudesta. (Koskinen, Aalto, Hakonen, Päivärinta 1998, ) Suomalaisten keskimääräinen elinikä on suuresti noussut tällä vuosisadalla. Naisilla se on lähes 81 vuotta ja miehillä lähes 73 vuotta. Suurin osa Suomen iäkkäistä voi kohtuullisen hyvin. Yleisin vanhusten ilmaisema syy elämän koettuun ankeuteen on yksinäisyys. Tähän suurimpana syynä onkin heikompien kotonaan asuvien ja laitoksissa elävien vanhusten yhdessä olon puute, sekä vähäinen vuorovaikutus. Tämä ongelma korostuu erityisesti naisilla. (Heikkinen & Heikkinen, Vanhenemisen monet kasvot.) Entisajan monipolviset perheet ovat pienentyneet ja isovanhemmat asuvat erillään ja puolison kuoltua yksin. Myös nykyaikana korostuva yksilöllisyys, sekä nuoruuden ihannointi aiheuttaa sen, että vanhukset kokevat arvottomuutta. He eivät koe olevansa tarpeellisia tai kuuluvansa yhteiskuntaan, koska eivät enää voi toteuttaa maaseutuyhteisössä oppimiaan rooleja. Vanhukset eivät myöskään koe olevansa tuottavia, niin että yhteiskunta voisi heihin panostaa. (Gothóni 1987, ) Suhteessa muuhun maailmaan sekä suo-

8 malaisilla että muilla pohjoismaisilla iäkkäillä ovat kuitenkin asiat hyvin. Vanhuksista huolehditaan. Heillä on mahdollisuus terveydenhuoltoon, sosiaaliturvaan, sekä avun saantiin. (Heikkinen & Heikkinen 2001.) 3.3 Vanhusten hengellisyys Uskonnolliset ja hengelliset tarpeet ovat vanhuksilla yksilöllisiä (Jantunen 1991, 1). Uskonnollisen eli pyhyyden kokeminen on osa ihmisen syvähenkisiä tarpeita. Nämä tarpeet ihminen voi tyydyttää olemalla vuorovaikutuksessa Jumalan, toisten ihmisten ja oman sisäisen itsensä kanssa. (Ylönen 1993, ) Usein ajatellaan että hengellisyys liittyy nimenomaan vanhuksiin, vaikka todellisuudessa se on hyvin tärkeä asia myös monille nuoremmille iästä riippumatta. Kuitenkin suurin osa kirkossa kävijöistä näyttäisi olevan vanhuksia. Tähän voi suurelta osin vaikuttaa se että vielä tämän päivän vanhukset elävät heidän nuorena oppimiensa perinteiden mukaan, jolloin kirkossa käynti kuului lähes jokaiseen perheen tapoihin. Myös sotien kurjuuden ja puutteen koetellessa saatiin voimaa uskosta. (Kirkko ja eläkeläiset 1986, 22.) Yhä enemmän tulee olemaan niitä vanhuksia, joita uskonnolliset asiat eivät kiinnosta. Seurakuntien haasteeksi tulevaisuudessa koituneekin kristillisen kasvatuksen lisääminen ja laajentaminen. (Jantunen 1991, 2.) Vaikka kuoleman jälkeisen ajan ja elämän tarkoituksen kysymykset lisääntyvät monella vanhenemisen myötä se ei välttämättä merkitse uskonnollisuuden lisääntymistä (Jantunen 1991, 2). Kuoleman kohtaaminen on kuitenkin prosessi, jonka jokainen käy läpi omalla tavallaan. Prosessi voi joillekin olla hyvinkin vaikea ja toisille taas luonnollinen ja helppo. Voi olla että uskonto tuo helpotusta kuoleman kohtaamiseen ja auttaa näkemään kuoleman osana laajempaa kokonaisuutta. (Aalto, Kolehmainen, Virtaniemi, Ylikarjula 1999, 81.) 3.4 Kirkon vanhustyö Vanhukset ovat edelleen kirkon diakoniatyön suurin kohderyhmä. Diakoniatyöntekijöiden asiakaskontakteista yli puolet tapahtuu vanhusten kanssa. Eliniän nousun ja terveydentilan paranemisen vuoksi vanhukset ovat vielä hyvinkin iäkkäinä kykeneviä aktiivi-

9 sesti osallistumaan kaikenlaiseen toimintaan. Diakoniatyön tärkeäksi tehtäväksi näyttäisikin tulevan iäkkäimpien vanhusten henkisen vireyden ylläpito. (Huotari 1992, ) Seurakuntien vanhustyön tavoitteena on muun muassa tuoda evankeliumi kaikkien vanhusten ulottuville antamaan hengellistä tyydytystä ja elämän voimaa. Lisäksi tavoitteena on luoda myönteistä suhtautumista vanhenemiseen sekä turvallisuutta ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Myös yhteistyön rakentaminen yhteiskunnan viranomaisten kanssa kuuluu seurakuntien vanhustyön tavoitteisiin. (Kirkon vanhustyö 2001.) Suuri osa vanhuksista asuu vielä omassa kodissaan. He osallistuvat seurakunnan toimintaan usein työikäisiä enemmän, jolloin vanhusten tärkeäksi tehtäväksi tuleekin kristillisen tradition siirtäminen uudelle sukupolvelle. Tämä auttaa sukupolvia ymmärtämään toisiaan. Osallistumalla vapaaehtoistoimintaan vanhukset ovat myös tuoneet seurakuntaan uuden voimavaran. Vanhusten aktiivisuudesta hyvänä esimerkkinä ovat vapaaehtoistyön pisteiden, kammarien ja olotilojen viime aikainen lisääntyminen. (Ikääntyvä ihminen seurakunnassa 1994, 2-3; Kirkon vanhustyö 2001.) Vanhuksille tarkoitetut kerhot, pienryhmät, eläkeläisruokailut ja seurakunnan tapahtumat antavat mahdollisuuden sosiaalisiin kontakteihin ja ne luovat turvallisen verkoston (Ikääntyvä ihminen seurakunnassa 1994, 3,44.). Seurakunnassa vanhus tuntee olevansa arvostettu ja hyväksytty (Kirkon vanhustyö 2001). Avohoidon sielunhoito on diakoniatyön tärkeä tehtävä. Avohoito on merkinnyt laitoshoidon vähenemistä ja laitosrakenteen muuttumista. Palvelutalot ja erityyppiset yhteistyömuodot kotisairaanhoidossa ja kotiavussa ovat antaneet vanhuksille mahdollisuuden asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään. (Seurakuntadiakonia 2001.) 3.5 Musiikin merkitys Musiikilla on vanhuksiin erittäin terapeuttinen vaikutus. Yleensä vanhusten toiveena on laulaa tuttuja, heidän nuorena oppimiaan lauluja, jotka tuovat menneisyyden mieleen. Tuttujen laulujen avulla vanhus voi muistella ja käydä läpi elämäänsä, sekä purkaa tunteitaan, sellaisiakin joita hän ei ehkä muutoin kykene ilmaisemaan. (Vanhustyö 1998, 202.)

10 Musiikkia on käytetty hoitomuotona kauan. Sen kyky puhutella ihmisen sisäistä maailmaa ja psyykeä, sekä kyky vaikuttaa vahvasti tunteisiin ja mielialoihin ovat vahvoja. Musiikki antaa eri merkityksiä ihmisen jokaiseen kehitysvaiheiseen jolloin ne synnyttävät muistoja. Se kokoaa mielen asioita yhteen ja purkaa muistojen kautta ihmisen sisäiset tunteet ja elämän syvät merkitykset. (Heimonen 1998, ) Erityisesti dementoituneille musiikki on apuväline tunteiden ja nykyhetken hahmottamisessa (Vanhustyö 1998, 202). Dementoitunut vanhus voi löytää itsensä, tunteensa ja eletyn elämänsä tapahtumat musiikin kautta. Hän saa mahdollisuuden olla hetken omana itsenään. Laulujen rytmit ja sävelet ovat edelleen dementoituneen muistissa, joten tuttujen laulujen laulamisella tai kuuntelemisella hän voi päästä eletyn elämän tapahtumien äärelle. Dementoituneita vanhuksia hoitavan olisikin hyvä käyttää vanhaa, tuttua musiikkia apuna työssään.(heimonen 1998, 70-72)

11 4 JUMALANPALVELUKSEN HISTORIA Nykypäivän jumalanpalveluksen perusta rakentui jo kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina juutalaisen jumalanpalveluksen antaman mallin mukaisesti. Siksi meistä oli tärkeää tutustua juutalaiseen jumalanpalvelusperinteeseen sekä kristillisen jumalanpalveluksen syntyyn ja sen muotoutumiseen satojen vuosien kuluessa. Myös jumalanpalvelusuudistukseen tutustumisen katsoimme tarpeelliseksi messun suunnittelun ja toteutuksen kannalta. 4.1 Juutalainen jumalanpalvelusperinne Cantellin (1989) mukaan juutalaisuuden alusta asti Jerusalemin temppeli on ollut juutalaisten uskonnon keskus. Temppelissä kaikkein pyhimpään oli sijoitettu Jumalan Moosekselle antama laki; liiton arkki. Keskeisimpänä juutalaisten temppelijumalanpalveluksissa oli uhri, jonka tehtävänä oli sovitus Jumalalle. Cantellin (1989) mukaan tärkeä merkitys juutalaisissa jumalanpalveluksissa oli myös Jumalan lailla ja Jahven historiallisilla pelastusteoilla, kuten Egyptin orjuudesta vapautuminen ja kaislameren ihme. (Cantell 1989, 90, ) Temppeleissä uhrattiin päivittäin, mutta tavallisille juutalaisille temppelissä suoritetut palvelut jäivät etäisiksi. Sen vuoksi jumalanpalveluselämä siirtyikin koteihin ja synagogiin. (Kotila 1994, 51.) Ajan mittaan juutalaisuudesta kehittyi sanan seurakunta, joka tutki kirjoituksia, Jumalan sanaa, myös yhteisesti. Myös alkuseurakunnan jäsenet osallistuivat juutalaiseen jumalanpalvelukseen, jolloin kristillisen jumalanpalveluksen sanaosa muotoutui juutalaisen esikuvansa mukaisesti. (Kotila 1994, 51). Seurakunta tapasi säännöllisesti ja sapatista kehittyi tapaamisille luonnollinen päivä. Myöhemmin kokoontumisia varten alettiin rakentaa erityisiä rukoushuoneita, synagogia. Myös ympärileikkaus sai juutalaisen leiman ja siitä tuli juutalaisille merkki Jumalan heidän kanssaan tekemästä liitosta. Sapattina tapahtuneen jumalanpalveluksen lisäksi vietettiin myös päivittäisiä rukoushetkiä. (Cantell 1989, ) Alunperin synagogajumalanpalveluksen sisältönä olivat yhteisen uskon tunnustaminen ja Israelin menneisyyden muisteleminen. Jumalanpalveluksissa tekstien ja myöhemmin

12 tulleiden rukousten molemmin puolin olivat hymnit. Rukoukset olivat muodoltaan siunaavia tai ylistäviä. Jumalanpalvelukseen saattoi vielä kuulua rukouksia ja pyyntöjä, joissa pyydettiin syntien anteeksiantamista ja Jumalan armoa. Kristillisen seurakunnan jumalanpalveluksissa tämä perinne elää edelleen. (Cantell 1989, ) Kotila (1994) kertoo lisäksi juutalaisten rukouselämän olleen luonteeltaan spontaania. Heillä oli olemassa säännöt, jotka määrittelivät missä tilanteessa rukoukset tuli lausua, mutta sanamuoto ei vielä ollut vakiintunut. Tämän vuoksi tiedetään, että myös juutalaisen rukouselämän pohjalle rakentuva kristillinen rukous on alusta asti ollut monimuotoista. (Kotila 1994, 52.) 4.2 Kristillisen jumalanpalveluksen synty Kotila (1994) kuvaa kirjassaan kristillisen jumalanpalveluksen alkuperäisen muodon olevan juuri varhaiskristillisessä liturgiassa. Hänen mukaansa varsinainen kuva varhaiskristillisestä jumalanpalveluksesta jää kuitenkin hajanaiseksi, koska luotettavat lähteet puuttuvat. Sen verran varhaisten kristittyjen liturgiasta kuitenkin tiedetään, että paikallisten erojen voidaan sanoa leimanneen sitä. (Kotila 1994, 48, 50.) Jeesuksen kuoleman, ylösnousemuksen ja Pyhän Hengen vuodattamisen jälkeen alkoivat ensimmäiset kristityt kokoontua säännöllisesti kodeissa ja synagogissa. Kristillisen jumalanpalveluksen kehittyminen alkoikin juuri näistä alkukirkon kristittyjen kokoontumisista. Juutalainen perinne on antanut vaikutteita kristilliselle jumalanpalvelukselle, koska ensimmäiset kristityt olivat juutalaisia. (Cantell, R. 1989, 89) Apostolien tekojen toisessa luvussa (Apt. 2: 42) on Luukkaan kuvaus alkuseurakunnan elämästä. Tästä kuvauksesta ilmenee, että jumalanpalveluksen ytimen muodostivat rukous, leivän murtaminen, apostolien opetukset ja keskinäinen yhteys. (Cantell 1989, 104) Cantell (1989) kertoo alkukirkon jumalanpalveluksen kehittyneen kasteen ja ehtoollisen vieton ympärille. Alusta saakka kaste oli tie kristillisen seurakunnan jäsenyyteen. Cantellin mukaan jumalanpalveluksen keskuksena oli ehtoollinen ja sen säännöllinen viettäminen. Ehtoolliselle saivat osallistua ainoastaan kastetut opetuslapset. Ehtoollisen lisäksi jumalanpalvelukseen kuului kirjoitusten lukeminen, joka tarkoitti Raamatun Vanhaa testamenttia, sekä niiden tulkitseminen, uskontunnustus, rukouksia ja laulua.

13 Nämä elementit ovat peräisin synagogajumalanpalveluksista, mutta kristityille niillä on silti alusta asti ollut aivan omat merkityksensä. Jo varhain jumalanpalveluksissa luettiin Vanhan testamentin lukukappaleiden lisäksi Jeesuksen sanoja ja tekoja. Jumalan tunnustaminen Isäksi ja Jeesuksen Kristukseksi liittyivät yhteen ja sai myöhemmin kolmiyhteisen asun: Jumala on Isä ja Poika ja Pyhä Henki. (Cantell 1989, 104.) Jumalanpalvelukset vietettiin kodeissa, joihin myös ei-kastetuilla oli pääsy. Ainoastaan ehtoollinen vietettiin vain kastettujen kesken. Jumalanpalveluksille oli ominaista Kristuksen läsnäolon korostus niin, ettei Hän ollut vain palvottu ulkopuolinen olento vaan läsnä oleva armon tuoja. Kristillisen seurakunnan Kristuksena oleminen merkitsi juutalaisuudesta ja sen tavoista erottautumista. Kristukseen liittyminen merkitsi uuden yhteisön ja sen oman jumalanpalveluksen muotoutumista. (Cantell 1989, 105, 107.) Cantellin (1989) mukaan myös kirkon viran muotoutuminen kuuluu jumalanpalveluksen synnyn ja kehityksen yhteyteen. Kaikki kirkon virat jäsentyivät yhteisen jumalanpalveluksen yhteyteen ja koko Jumalan kansa osallistui jumalanpalveluksen toimittamiseen. Tämä yhteisöllinen jumalanpalvelus muodosti hänen mukaansa myös pohjan kristittyjen arjen palvelutyölle. (Cantell 1989, 105.) 4.3 Kristillisen kirkon kolme ensimmäistä vuosisataa Kirkon historiassa aika apostolisista isistä neljännen vuosisadan alkuun on Kotilan (1994) mukaan vakiintumisen ja kiinteytymisen aikaa jumalanpalveluselämässä. Kirkollisia muutoksia olivat lännessä opin, viran, kaanonin ja kirkkokurin muotojen järjestyminen ja idässä teologisen ja kirkollisen elämän muotoutuminen. Kristillisen kirkon kolmella ensimmäisellä vuosisadalla jumalanpalvelus kehittyi nykypäivän jumalanpalveluksen suuntaan. Liturgiaa leimasi myös suuri vapaus ja paikallisesti ilmenneet tottumukset saivat rauhassa kehittyä omiin suuntiinsa (Kotila 1994, 71). Cantell (1989) lisäksi kertoo, että ensimmäisillä vuosisadoilla ehtoollisen vietossa seurattiin Jeesuksen kiirastorstaina antamaa mallia. Hänen mukaansa ehtoollisaineet pyhitettiin ehtoollisrukouksessa, johon kuuluivat myös asetussanat. Piispan tehtävänä oli ehtoollisen toimittaminen (Cantell 1989, 108, 110.)

14 Vuonna 313 kristillisen kirkon tilanne muuttui konkreettisesti: Keisari Konstantinus kääntyi kristityksi ja kristinuskosta tuli valtakunnanuskonto. Keisarin jälkeen kirkkoon liittyi suurin joukoin ihmisiä ja kirkkoon kuulumista alettiin pitää suotavana ja hyödyllisenä. Muutos vaikutti luonnollisesti myös jumalanpalveluselämään. (Kotila 1994, 82.) Kotilan (1994) mukaan kirkon jäsenmäärän nopea kasvu merkitsi jumalanpalveluksen luonteen konkreettista muuttumista. Pienimuotoisina, epävirallisina ja perhejuhlanomaisina vietetyt kokoontumiset muuttuivat massakokouksiksi. Samalla jumalanpalvelus muotoutui pappiskeskeisemmäksi ja maallikkoaktiivisuus väheni. Kasteopetusjärjestelmä ei kyennyt enää perehdyttämään kaikkia kristinuskon oppeihin ja tästä seurauksena jumalanpalveluselämän merkitys jäi monille tavallisille ihmisille vieraaksi. (Kotila 1994, ) 4.4 Länsimainen jumalanpalvelus Länsimaisen jumalanpalvelusperinteen keskuksena on vanhastaan ollut Rooma. Vaikka Roomalla oli lännen kirkossa johtava asema, oli olemassa erilaisia paikallisia liturgioita eli jumalanpalveluksia. Yhdistävinä tekijöinä eri liturgioissa olivat latinan kieli ja se, että papin rukoukset noudattivat yhtenäisiä juhla-aikoja. Keskiajan kuluessa roomalaisesta messusta tuli kuitenkin ainoa vallitseva jumalanpalvelustyyppi länsimailla. Lännessä alettiin yleisesti käyttää kreikan sijasta latinaa, joka osaltaan lisäsi Rooman vaikutusvaltaa. Myös kirkollinen kalenteri (kirkkovuosi) alkoi vakiintua, kun kristillisen uskon sisältöä alettiin jakaa eri päiville. Samaan aikaan muotoutuivat myös marttyyrien päivät ja pyhimyskalenteri. (Cantell 1989, 112, 115.) Keskiajalla saarnan ympärille kehittyi oma liturgia, joka johti sanan jumalanpalveluksen syntyyn. Sanan jumalanpalveluksen keskeisenä tehtävänä oli kansankielinen opetus. Jumalanpalvelus tapahtui saarnatuolista ja sen osat olivat toivotus, tekstinluku, Pyhän Hengen avuksi huutaminen, saarna, ilmoitukset, yleinen kirkkorukous, Isä meidän, Ave Maria, apostolinen uskontunnustus, kymmenen käskyä, synnintunnustus ja synninpäästö sekä loppusiunaus. Erityisesti ehtoollisen uhriluonne oli jumalanpalveluksessa korostuneena. Ehtoollisen pyhyyttä korostettiin jopa niin voimakkaasti, että ehtoolliselle osallistumisen kynnys alkoi nousta maallikoille liian korkeaksi. Keskiajan lopulla tavallinen kansa kävi ehtoollisella enää vain pari kertaa vuodessa (Kotila 1994, 95). Cantell (1989) kertoo ehtoolliseen osallistumisen olleen myös hengellistä. Tällöin ehtoolliseen osallis-

15 tuttiin vain katsomalla. Siitä sai alkunsa sakramentin palvonta ja maallikot jäivät ulkopuolelle ehtoollisen pyhyyden säilyttämiseksi. Myös kuoron osuus jumalanpalveluksissa alkoi korostua. Kansa ei enää osannut vastata rukouksiin saati tervehdyksiin, jolloin kuoron tehtäväksi tuli kirkkokansan edustaminen. (Cantell 1989, 116.) Cantell (1989) kertoo kirjassaan, että jumalanpalveluksen rakenne ja järjestys vakiintuivat nykyiseen muotoonsa jo keskiajalla. Hänen mukaansa keskiajan jumalanpalveluksessa oli kuitenkin edelleen kaksi osaa, joista toinen oli kaikille avoin kasteoppilaiden jumalanpalvelus ja toinen vain kastetuille sallittu uskovien jumalanpalvelus, johon kuului ehtoollinen. Jumalanpalvelus perusrakenne oli pysyvä ja noudatti sunnuntaista toiseen toistuvaa kaavaa. Siihen kuuluivat, ja kuuluvat edelleen, Herra armahda, kunnia Jumalalle korkeuksissa, uskontunnustus, Pyhä ja Jumalan Karitsa. Jumalanpalvelukselle oli olennaista myös sen liittyminen kirkkovuoden kulloiseenkin ajankohtaan, sillä hetkellä elettävään elämään. (Cantell 1989, ) 4.5 Luterilainen uskonpuhdistus Kotilan (1994) mukaan Uskonpuhdistajien jumalanpalvelusuudistuksilla oli yksi yhteinen tavoite: palata takaisin Uuden testamentin yksinkertaiseen jumalanpalveluskäytäntöön. Äärimmäisten uskonpuhdistajien mukaan liturgisesta elämästä tuli poistaa kaikki sellainen, mihin Raamattu ei suoraan kehottanut. (Kotila 1994, 103.) Cantell (1989) kertoo lisäksi luterilaisen uskonpuhdistuksen peruslähtökohtana olleen oikean vanhurskauttamisopin, jonka mukaan ylin auktoriteetti kuuluu Jumalan sanalle. Raamatun sisällöllisen keskuksen, opin syntisen vanhurskauttamisesta, mukaan Jumala vanhurskauttaa jumalattoman eli syntisen ihmisen yksin armosta Kristuksen tähden uskon kautta. Tämä olikin Cantellin (1989) mukaan lähtökohta, josta käsin Luther ja muut uskonpuhdistajat tarkastelivat jumalanpalvelusta ja myös sen uudistamista. (Cantell 1989, ) Cantellin (1989) mukaan Martti Luther oli varovainen uudistaja ja tahtoi säilyttää mahdollisimman paljon vanhaa ainesta, joka oli arvokasta ja käyttökelpoista. Martti Luther pyrki poistamaan jumalanpalveluksesta vain sen, mikä selvästi soti oikeaa evankeliumin oppia vastaan ja silloinkin uudistaminen tuli toteuttaa varovasti. Luterilaisen uskonpuhdistuksen suuren linjan liturgisia uudistuksia oli pääasiassa kolme, jotka ovat edelleen

16 keskeisiä ja näkyvät nykyisessäkin luterilaisessa jumalanpalveluksessa. (Cantell 1989, 118.) Ensimmäinen muutos jumalanpalveluksessa oli sen muuttaminen kansankieliseksi. Keskiajalla kansankielisiä olivat olleet vain saarna, Ave Maria ja Isä meidän rukous. Näitä muutamaa kohtaa lukuun ottamatta jumalanpalveluskielenä oli ollut latina, jolloin kirkkokansa ei ollut voinut osallistua jumalanpalvelukseen omalla kielellään. Uskonpuhdistuksen aikakaudella syntyivät myös kansankieliset Raamatun käännökset. (Cantell 1989, ) Toinen uudistus, jota Luther tähdensi oli saarnan aseman vahvistaminen. Jo vanhastaan länsimaisessa jumalanpalveluksessa on ollut saarna, mutta keskiajalla se saattoi jäädä poiskin tai sen sisältö ei vastannut oikeaa evankeliumin julistusta. Lutherin mielestä piispojen ja pappien ensisijaisena tehtävänä oli evankeliumin julistaminen ja sakramenttien toimittaminen. Luther korosti uskonpuhdistuksessaan myös kasteen ja ehtoollisen merkitystä ja näki ne pelastuksen kannalta välttämättöminä. (Cantell 1989, 119.) Kotila (1994) kertoo uskonpuhdistajien olleen yksimielisiä siitä, ettei ehtoollista saanut viettää, jollei kansa pystynyt siihen osallistumaan. Luther myös vaati, että seurakuntalaisten tuli saada kuulla ehtoollisen asetussanat, jotka pappi aikaisemmin oli lukenut vain hiljaa. (Kotila 1994, 104, 109.) Augsburgin tunnustuksessa (1980) on myös mainintoja niin sanottujen yksityismessujen poistamisesta käytöstä. Yksityismessun pystyi tilaamaan ja se luettiin vaikka seurakunta ei olisikaan ollut paikalla, koska uskottiin, että oikein toimitettu messu pyyhkii pois synnit vain teon vuoksi. (Kalliala 1980, 29.) Cantellin (1989) mukaan Lutherin uudistuksia oli myös Jumalan sanan julistuksen korottaminen sakramenttien rinnalle pelastuksen välineeksi. Hänen mukaansa kristityn tulee säännöllisesti osallistua jumalanpalvelukseen, koska ihmisen pelastuminen on sanan ja sakramentin varassa. Ilman yhteyttä sanaan ja sakramenttiin ei voinut hänen mukaansa pysyä kristittynä. (Cantell 1989, ) Kolmas ja keskeinen osa reformaatiossa oli Cantellin (1989) mukaan se, että seurakunnan aktiivista osallistumista alettiin korostaa. Seurakuntalaisten osallistumismahdolli-

17 suuksien lisäämiseen pohjautuen luotiin kansankielinen virsilaulu. Luther itse, kuten monet hänen työtovereistaankin, oli aktiivinen virsien kirjoittaja ja kääntäjä. Reformaatioajan 1500 luvulla ja sitä seuranneen 1600 luvun puhdasoppisuuden kauden sanotaankin olleen evankelisen virsirunouden kulta-aikaa. (Cantell 1989, ) 4.6 Jumalanpalvelusuudistus Suomessa Viime vuosikymmeninä useissa läntisissä kirkoissa on jumalanpalveluksia alettu kehittää. Suomessa tämä uudistus, joka piti sisällään mm. kokeilujumalanpalvelusten järjestämisen, lähti liikkeelle hitaammin kuin muissa Pohjoismaissa, Yhdysvalloissa tai Saksassa, joissa jumalanpalvelusta koskevat uudistuskeskustelut aloitettiin jo 1960 luvulla. Syynä uudistuskeskustelujen nihkeään alkuun Suomessa on Jumalanpalvelusten kirjan uudistuksen myöhästyminen: kirja saatiin valmiiksi vasta (Räsänen 1995, 10.) Jumalanpalveluselämä ja sen uudistaminen tulivat laajemmalti puheenaiheeksi Suomessa vuoden 1968 käsikirjauudistuksen jälkeen. Suuri paino on ollut myös vuonna 1971 Lappeenrannassa järjestetyillä kirkkopäivillä ja päiväjumalanpalveluksen oppaan ilmestymisellä. (Räsänen 1995, 18.) Niihin aikoihin alkoi myös Kirkon koulutuskeskuksen järjestämänä pappien ja kanttoreiden jumalanpalveluskoulutus (Sariola 2001, 20). Jumalanpalveluselämää koskeva keskustelu heräsi uudestaan vuonna 1977, jolloin Mikkelin kirkkopäivillä jälleen todettiin, että kirkossa tarvitaan virallisia jumalanpalveluskokeiluja. Lisäksi keskusteluissa ja puheenvuoroissa nousi esille saarna ja sen ongelmat; saarna tulee esittää kuulijoille nykysuomeksi. Mikkelin kirkkopäivillä tuli esille myös yhteyden ja vuorovaikutuksen puuttuminen jumalanpalveluksista ja huoli siitä, että kirkossa käyminen on jäänyt pois suomalaisten perheiden sunnuntain tapahtumista. Mikkelin kirkkopäivillä käydyt keskustelut antoivat vauhtia uudistuskeskusteluihin ja jumalanpalveluselämän ja kirkkomusiikin kehittämistä koskeva toiminta käynnistettiin vuonna Vuonna 1986 ilmestyi mietintö Kirkko 2000, jossa esitettiin, että jumalanpalveluselämän kokonaisuudistukseen on ryhdyttävä heti. (Räsänen 1995, 19-21, ) Vasta vuonna 1988 piispainkokous esitti, että kirkolliskokouksen tulisi ryhtyä toimiin uuden Kirkkokäsikirjan aikaansaamiseksi. Tällöin myös uudistuvalle jumalanpalveluk-

18 selle annettiin selkeät raamit. Todettiin, että jumalanpalveluksen peruselementit ja jumalanpalveluksen rakenne on syytä säilyttää ennallaan, mutta rukouksen, ylistyksen, keskinäisen yhteyden ja osallistumisen aineksia tulee korostaa. Todettiin myös, että musiikin käytön tulisi olla monipuolisempaa ja seurakuntalaisille tulisi antaa mahdollisuus osallistua jumalanpalveluksen toimittamiseen. Kirkkokäsikirjan uudistus otettiin uudestaan esille vuoden 1988 kirkolliskokouksessa ja yleiskeskustelussa jumalanpalveluksen uudistamista pidettiin välttämättömänä tehtävänä. (Räsänen 1995, ) Vuoden 1997 elokuussa käsikirjakomitea luovutti ehdotukset suomen- ja ruotsinkielisistä Jumalanpalvelusten kirjasta ja Evankeliumikirjasta. Kaksi vuotta myöhemmin kirkolliskokous sai uudistustyön valmiiksi ja uusi kirkkokäsikirja otettiin seurakunnissa käyttöön ensimmäisenä adventtisunnuntaina (Sariola 2001, 11.) Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistuksessa uudistettiin jumalanpalveluksen kaavat, tekstit ja sävelmät sekä kirkkovuoden rakenne. Jumalanpalvelusuudistuksen tavoitteena oli tehdä jumalanpalveluksesta yhteisöllinen tapahtuma ja tarjota seurakunnille vapaus toteuttaa se omalla tavallaan. Uudistuksen myötä jumalanpalveluksen kieli pyrittiin saamaan nykyaikaiseksi ja luontevaksi ja rukousten aiheet ajankohtaisiksi tai seurakuntalaisten valitsemiksi. (Jumalanpalvelusuudistus 2001.) Jumalanpalvelusuudistuksen tulisi aina pohjata jumalanpalveluksen hengelliseen luonteeseen. Juuri tästä on kyse meidänkin kirkkomme uudistuksessa. (Sariola ) Jumalanpalvelusuudistuksessa pyrittiin jumalanpalvelusmusiikkiin saamaan myös iloisempaa lauluperinnettä veisuuperinteen lisäksi. Jumalanpalveluksen sävelmät voi nyt valita neljästä sarjasta. Uudet sävelmät, tekstit ja kaavat ovat uudessa Kirkkokäsikirjassa, joka on kahdeksas luterilaisen kirkon historiassa. Ensimmäinen tunnettiin jo katolisella ajalla. (Jumalanpalvelusuudistus 2001.) Salosen (2000) mukaan jumalanpalvelusuudistuksen tuomien uusien asioiden tulisi vaikuttaa myös seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden asenteisiin. Hänen mukaansa uusien jumalanpalveluskaavojen myötä tulisi kehittää myös uutta jumalanpalveluskulttuuria. Uudessa kulttuurissa saisivat arvostusta myös jumalanpalveluksen keskeisyys yhteisessä suunnittelussa, toteutuksessa ja seurakuntalaisten elämässä. Uudistuneen jumalanpalveluksen vastaanottamisessa seurakunnissa ovat sekä työntekijöiden että

19 seurakuntalaisten asenteet sitä kohtaan tärkeässä asemassa. Työntekijöiden kielteiset asenteet eivät lisää seurakuntalaistenkaan uskoa uudistusten hyvään tarkoitukseen. Myös seurakuntalaisten tulee siis uudistua hengellisesti. (Salonen 2000, 53.) Salonen (2000) on todennut myös, että jumalanpalveluksessa on usein kaavoja tärkeämpää sen seurakunnasta lähtöisin oleva toteuttaminen. Tästä syystä jumalanpalveluksen toimittamiseen tulisikin panostaa enemmän. Tutkimukset ovat osoittaneet seurakuntalaisten hakevan jumalanpalveluksesta kaikilla aisteilla koettavaa kokonaisvaltaisen hengellistä kokemusta niin musiikin, sanan, rukousten, seurakuntayhteyden, osallistumisen, esteettisyyden kuin tunne-elämänkin kautta. Näin ollen seurakuntalaisille tulisi antaa mahdollisuus kokea jumalanpalvelus kaikilla aisteilla. Jumalanpalveluksen toimittamistapaan panostaminen ja sen uudistaminen on jokaisen seurakunnan työntekijän asia. (Salonen 2000, 54.)

20 5 MITÄ ON JUMALANPALVELUS? Kristinuskolla, kuten jokaisella uskonnolla, on oma oppinsa, etiikkansa ja kulttinsa. Oppi tarkoittaa uskon merkityksen opillista selvittelyä, se on uskon määritelmä. Etiikka on kristillisen elämäntavan ja arvomaailman pohdintaa ja kultti on jumalanpalvelusta eli Jumalan kohtaamista ja kokemista. (Kotila 1994, 15.) Jumalanpalveluksessa tulee esiin uskonnon ydin, se mitä kirkko uskoo ja opettaa. Augsburgin tunnustuksessa (1980) määritellään kirkko pyhien yhteisöksi, jossa sakramentit toimitetaan oikein ja evankeliumia julistetaan puhtaasti (Kalliala 1980, 14). Kristillinen usko elää ja välittyy eteenpäin vain siellä missä kristityt kokoontuvat yhteen viettämään jumalanpalvelusta. Ilman jumalanpalvelusta ei olisi kristillistä uskoa. Vain kristittyjen yhteisessä jumalanpalveluksessa kirkko voi täyttää tehtäväänsä, joka on Jumalan tekojen todistaminen ja kristinuskon levittäminen. Jumalanpalvelus on siis kirkon elämän keskus. (Cantell 1989, ) Kaikkien erilaisten jumalanpalvelusten yleisnimitys on jumalanpalvelus. Sunnuntaisin vietettävää ehtoollisen sisältävää pääjumalanpalvelusta nimitetään joko messuksi tai ehtoollisjumalanpalvelukseksi (Sariola 2001, 58). Ehtoollisjumalanpalveluksen toinen nimitys messu tulee keskiaikaisen jumalanpalveluksen päätössiunauksen vuorolaulusta: ite, missa est. Se tarkoittaa menkää, on lähetetty. Nämä sanat liittyivät siunaukseen, joten sana missa sai myös siunauksen merkityksen. Sana messu muistuttaakin siitä, että seurakunta on koolla Jumalan siunattavana. Mikäli pääjumalanpalveluksessa ei ole ehtoollista sitä kutsutaan sanajumalanpalvelukseksi. (Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman käsikirjakomitean mietinnön perustelut 1997, 87.) 5.1 Opillinen perusta Jumalanpalveluksen teologiset perusteet pohjaavat Raamattuun ja koko jumalanpalvelus, sen osat ja toteutusmuodot nousevat Raamatusta. Jotta voisi todella ymmärtää jumalanpalveluksen merkityksen ja sisällön, täytyy tutustua jumalanpalveluksen teologisiin perusteisiin. (Kotila 1994, 24, 13.)

21 5.1.1 Kolmiyhteisyys Kotila (1994) toteaa kirjassaan Liturgian lähteillä, että jumalanpalveluksen opillisena perustana on usko kolmiyhteiseen Jumalaan; Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen. Jumalan kolme persoonaa tunnetaan hänen teoistaan ihmisiä kohtaan; luomisesta lunastuksesta ja pyhityksestä. Jumala, Isä on luonut maailman ja kaiken elävän, Poika, Kristus on sovittanut syntiin langenneen maailman Jumalan edessä ja tehnyt sen Jumalalle kelpaavaksi ja Pyhä Henki, joka tulee luoksemme, opastaa meitä ja synnyttää uskoa ja uutta elämää. (Kotila 1994, ) Usko kolmiyhteiseen Jumalaan tulee esiin jokaisessa jumalanpalveluksessa. Jumalan kolminaisuuteen viitataan jumalanpalveluksessa monin tavoin teksteissä, symboleissa ja saarnassa. Jumalanpalvelus muun muassa aloitetaan siunauksella Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja rukoukset osoitetaan Isälle Pojan kautta Pyhässä Hengessä. (Kotila 1994, ) Jumala ja ihminen kohtaavat Jumala on läsnä koko jumalanpalveluksessa. Raamatussa Jeesus sanoo: Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni siellä minä olen heidän keskellänsä. (Matt.18:20). Puhutun, luetun ja lauletun sanan sekä kasteen ja ehtoollisen sakramenttien välityksellä kolmiyhteinen Jumala tulee seurakunnan keskelle. Jumala opettaa, rohkaisee, vahvistaa ja lohduttaa ihmisiä. (Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman käsikirjakomitean mietinnön perustelut 1997, 43.) Augsburgin tunnustuksen (1980) mukaan messua vietetään sen vuoksi, että sakramentin nauttimisen kautta usko muistuttaisi ihmisiä Jumalan hyvistä teoista ja lohduttaisi pelästynyttä omaatuntoa (Kalliala 1980, 29). Jumalanpalveluksessa Jumala palvelee ihmisiä ja ihminen Jumalaa. Seurakuntalaiset ja heidän keskellään vaikuttava Jumala siis käyvät keskenään vuoropuhelua. Ihmiset tuovat sanoin ja symbolisin teoin esiin ikävää, ahdistusta, kiitollisuutta ja toivoa sekä muita kokemuksia elämästä ja Jumalasta. Jumala taas palvelee ihmisiä puhuttelemalla sanallaan ja hoitamalla sakramenteillaan ja antamalla synnit anteeksi. Näin ihmisen inhimil-

22 linen ilmaisu kohtaa Jumalan pyhän sanan. Vuoropuhelussa osapuolet eivät ole tasavertaisia, sillä Jumala on aina hallitsevana osapuolena ja aloitteentekijänä. Hän on aina ensin kutsumassa ihmistä ja hänen pelastava toimintansa on etualalla. (Kotila 1994, ) Jumalanpalveluksessa muistetaan näitä Jumalan pelastustekoja historiassa ja nykyhetkessä sekä Jumalan lupausta tulevasta Jumalan valtakunnasta (Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman käsikirjakomitean mietinnön perustelut 1997, 43). Jumalanpalvelus on olennaiselta osaltaan Jumalan ja ihmisen kohtaamista, jolloin rukouksella on jumalanpalveluksessa merkittävä osa. Rukous ei rajoitu vain niihin rukouksiin joita ennen pappi sanoo: rukoilkaamme, vaan koko jumalanpalvelus on rukousta. Jumalanpalvelus toimitetaan kokonaan rukouksen hengessä. (Cantell 1989, 39.) Yhteisöllinen jumalanpalvelus Jumalanpalvelus on yhteisöllinen tapahtuma, jossa kaikki osallistuvat sen toimittamiseen yhdessä (Cantell 1989, 37). Uskoa ilmaistaan ja toteutetaan yhteisönä, jolloin yksittäisen ihmisen ajatukset ja tuntemukset eivät välttämättä ole yhtenevät yhteisten rukousten tai muun sanoman suhteen. Ihminen joutuukin siirtymään oman uskon pohdinnasta maailman ja sen ihmisten elämän huomiointiin. Koko maailman elämää muistetaan yhteisissä rukouksissa. Jumalanpalvelusta ei kuitenkaan vietetä ainoastaan maailmassa, vaan myös taivaassa. Maanpäällisessä jumalanpalveluksessa on mukana jotain taivaallista ja sitä vietetään yhdessä kaikkien pyhien ja taivaan joukon kanssa. (Kotila 1994, 33-34, 37.) Jumalanpalvelus on merkki yhteisestä uskosta ja elämästä Kristuksessa. Se ei rajoitu yhdessä vietettävään jumalanpalvelustilanteeseen. (Kotila 1994, 29.) Jumalanpalvelukseen tullaan arjen keskeltä ja jumalanpalveluksen jälkeen lähdetään uusia voimia saaneina takaisin arkeen. Sana ja sakramentit varustavat ihmisiä toistensa palvelemiseen. (Sariola 2001, 309.) Jumalanpalveluksessa jaettavat sana ja kasteen ja ehtoollisen sakramentit luovat uskon yhteyden ihmisten välille. Tämä usko syntyy Pyhän Hengen vaikutuksesta, sanan ja sakramenttien kautta ja se sytyttää rakkauden kristittyjen välille. Seurakunta on rakkauden yhteisö, jonka jäsenet pyrkivät palvelemaan lähimmäisiään rakkaudessa. (Kotila 1994, )

23 Kristus, Jumalan Sana, syntyi maailmaan tiettyyn paikkaan ja aikaan, tiettyjen ihmisten elämäntodellisuuden keskelle. Yhtälailla tänä päivänä Jumalan sanan tulee tulla todeksi ja eläväksi niille ihmisille, jotka viettävät jumalanpalvelusta tietyssä kulttuurissa. (Palvelkaa herraa iloiten 2000, ) Jumalanpalveluksen ulkoisen muodon tuleekin muuttua ajan, paikan ja muiden olosuhteiden mukaan. Jumalanpalveluksen sisältö on kuitenkin muuttumaton ja se määräytyy Kristuksen asetuksesta ja kirkon perinteestä. (Kotila 1994, ) 5.2 Tämän päivän jumalanpalvelukset Seurakuntaelämän tärkein osa on sunnuntain pääjumalanpalvelus. Seurakunnan jumalanpalveluselämään kuuluvat tämän lisäksi arkipäivinä vietettävät messut ja jumalanpalvelukset, kirkkovuoden juhla-aikojen jumalanpalvelukset, erityistilanteiden messut ja jumalanpalvelukset sekä kirkolliset toimitukset. Näiden lisäksi tärkeänä osana ovat muun muassa rukouspiirit, hartaushetket ja seurat sekä kotien rukouselämä. (Sariola 2001, ) Pyhäpäivien pääjumalanpalvelusta varten on kirkossamme yksi peruskaava: messun eli ehtoollisjumalanpalveluksen kaava. Pääjumalanpalveluksen voi tosin toteuttaa myös ilman ehtoollista sanajumalanpalveluksena tai esimerkiksi perhemessun kaavalla. Pääjumalanpalveluksen kaavan lisäksi on muita kaavoja muissa tilanteissa vietettäviä jumalanpalveluksia varten: sanajumalanpalveluksen, viikkomessun ja perhemessun sekä päivän rukoushetkien kaavat. Näiden lisäksi ovat kirkkovuoden juhla-aikojen jumalanpalveluskaavat. Nämä jumalanpalvelusten kaavat löytyvät kirkkokäsikirjan vuonna 1999 julkaistusta osasta, Jumalanpalvelusten kirjasta. Kirjassa on kaavojen lisäksi jumalanpalvelusten tekstejä ja lauluja. (Sariola 2001, 15-16, ) Kirkkokäsikirjan toisessa osassa, vuonna 2000 julkaistussa Evankeliumikirjassa, ovat Raamatun tekstit ja rukoukset, jotka luetaan jumalanpalveluksissa kirkkovuoden aikana. (Sariola 2001, ) Kirkkovuosi alkaa adventista ja päättyy tuomiosunnuntaihin. Tämä kirkkovuosi jaetaan kolmeen osaan: joulujaksoon, pääsiäisjaksoon ja helluntaijaksoon. Vuoden aikana käydään läpi Jeesuksen elämää ja hänen merkitystään maailman pelastajana ja kuoleman voittajana. Pelastushistorian lisäksi, ja päällekkäin sen kanssa,

24 vuoden aikana muistellaan Raamatussa mainittuja historian henkilöitä. (Sariola 2001, ) Messun keskeisimmät osat ovat Jumalan sana ja sanan saarnaaminen, sekä ehtoollinen (Sariola 2001, 61). Saarnassa välittyy seurakuntalaisille Jumalan armo ja siunaus kuultavassa muodossa ja ehtoollisella näkyvässä muodossa (Palvelkaa Herraa iloiten 2000, 63). Sariolan (2001) mukaan saarna on aina inhimillistä ihmisen puhetta. Mutta hän jatkaa, että silloin kun Pyhä Henki ottaa saarnatun sanan työvälineekseen Jumala itse puhuu saarnaajan kautta seurakunnalle. Tämän Jeesus on luvannut opetuslapsille (Luuk.10:1-16). Ehtoollisen sakramentilla Pyhä Henki vahvistaa ihmisiä. Ehtoollisen yhteinen vietto yhdistää ihmisiä toisiinsa ja sen kautta pääsee osalliseksi Kristuksesta ja hänen uhristaan. (Sariola 2001, 61-64, 108.) Muut jumalanpalveluksiin kuuluvat perusosat ovat: virret ja muu musiikki, ylistys, uskontunnustus, synnintunnustus ja synninpäästö sekä siunaus (Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman käsikirjakomitean mietinnön perustelut 1997, 86). Jumalanpalveluksesta on vastuussa yksi pappi ja hän toimittaa messua yhdessä koko seurakunnan kanssa. Jumalanpalvelus on siis koko seurakunnan yhteinen asia, ja kullakin osallistujalla on oma tehtävänsä Sariola (2001) toteaa kirjassaan. (Sariola 2001, 215.) Jumalanpalveluksen oppaan (2000) mukaan seurakuntalaisten on mahdollista toimia messussa erilaisissa palvelutehtävissä: laulajina ja soittajina, tekstien lukijoina sekä esirukoilijoina. Myös muun muassa kolehdin kantaminen ja vanhusten ja sairaiden auttaminen voivat olla seurakuntalaisten tehtävinä. Jumalanpalveluksen musiikista vastaa kanttori ja vastaavan papin lisäksi voi olla muita pappeja avustamassa muun muassa ehtoollisen jaossa. (Palvelkaa Herraa iloiten 2000, ) Viikkomessu Ehtoollisjumalanpalveluksen eli messun kaava on kirkkomme keskeisin jumalanpalveluskaava. Esittelemme tässä kuitenkin lyhyesti viikkomessun kaavan, sillä käytimme sitä Valon messun kaavan pohjana. Sariolan (2001) mukaan viikkomessu perustuu sunnuntain messun kaavaan. Kaavaan on sisällytetty vain ne osat, jotka ovat messussa välttämättömiä ja muu on jätetty pois.

25 Viikkomessu on arkipäivän jumalanpalvelus, jota voidaan viettää myös erikoistilanteissa esimerkiksi puolustusvoimien jumalanpalveluksena. Viikkomessun kaavan pohjalle voi rakentaa hyvinkin erilaisia messuja ja siksi se sopii mitä erilaisimpiin tilanteisiin. Viikkomessu voidaan toteuttaa pelkistettynä tai siihen voidaan lisätä eri osia sunnuntain messun kaavasta. (Sariola 2001, ) Viikkomessun perusrakenne: Johdanto Sanaosa Ehtoollisosa Päätös Alkusiunaus Johdantosanat Yhteinen rippi Päivänrukous Raamatunluku ja saarna Uskontunnustus Yhteinen esirukous Uhrivirsi Rukous ja asetussanat ehtoollisrukouksesta Isä meidän Ehtoollisen vietto Siunaus (Sariola 2001, ) Musiikki jumalanpalveluksessa Alusta alkaen kristillisessä seurakunnassa on laulamalla ja soittamalla ylistetty Jumalaa. Jo tuolloin jumalanpalvelusmusiikki oli monimuotoista. Efesolaiskirjeen mukaan seurakunta lauloi psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja (Kirkolliskokouksen vuonna 1988 asettaman käsikirjakomitean mietinnön perustelut 1997, 81). Alkukirkon jumalanpalvelusmusiikissa sana ja musiikki liittyivät tiiviisti toisiinsa. Näin ollen Kristuksen sana vaikutti sekä laulun että puheen kautta. Kantillointi eli laulunomainen lukeminen on jatkunut alkukirkon ajoista meidän päiviimme saakka. (Sariola 2001, 166.)

26 Musiikki on Jumalan antama lahja ja se saa täyden merkityksensä, kun siihen liitetään evankeliumin sanoma. Tällöin sanan sisältö muuttuu soivaksi. (Palvelkaa Herraa iloiten 2000, 213.) Virsilaulu on uskonpuhdistuksen ajoista lähtien ollut merkkinä siitä, että seurakuntalaisten ei ole tarvinnut olla vain passiivisia kuuntelijoita jumalanpalveluksissa. Virsien laulamisen avulla seurakuntalaiset ovat voineet yhdessä papin kanssa osallistua ylistämään Jumalaa. Suomessa jumalanpalvelusmusiikki kehittyi uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin seurakunta alkoi laulaa virsiä. Agricola kirjoitti virsitekstejä seurakunnalle ja niistä viisi on nykyisessäkin virsikirjassa. Ensimmäinen suomenkielinen virsikirja ilmestyi luvun lopulla. (Sariola 2001, ,179.) Soitinmusiikkia on ollut läntisessä kirkossa jo yli tuhat vuotta. Torvista, symbaaleista ja muista soittimista Herran ylistyslaulujen säestäjinä kerrotaan Raamatussa muun muassa Toisen aikakirjan viidennessä luvussa. Soitinmusiikki tuo vahvuutta ja syvyyttä lauluihin ja etenkin urkumusiikilla on tärkeä asema jumalanpalveluksen lauluihin ja virsiin johdattajana. Monipuolisen jumalanpalvelusmusiikin aikaan saamiseksi on jumalanpalvelukseen tuotu myös muita soittimia urkujen lisäksi. (Sariola 2001, ) Uusi jumalanpalvelusten kirja antaa runsaasti mahdollisuuksia toteuttaa kirkkovuoden ajankohdan mukaista musiikkia. Jumalanpalvelus haluttiin jättää avoimeksi eri musiikkityyleille, joita voidaan käyttää esimerkiksi lukukappaleiden toteutuksessa, joidenkin virsien sijasta tai vastausmusiikkina. (Salonen 2000, 68.) Jumalanpalvelusmusiikin pysyviä osia ovat esimerkiksi vuorotervehdykset, Herra, Armahda ja Kunnia. Niillä on suuri merkitys, koska ne ovat samat joka jumalanpalveluksessa. Pysyville osille on neljä erilaista sävelmistöä, joista seurakunnat voivat valita haluamansa. Jumalanpalveluksen vaihtuviin osiin kuuluu virsilaulu, josta on rikkaudessaan tullut luterilaisen jumalanpalveluksen perusta. Vaihtuviin osiin kuuluvat myös psalmilaulu, sekä Raamatun tekstien ja rukousten laulaminen, eli kantillointi ja lisäksi kuorolaulu, sekä soitinmusiikki. Kaikkea jumalanpalvelusmusiikkia johtaa kanttori. (Sariola 2001, ) Musiikki antaa jumalanpalveluksessa vahvistusta luettuun sanomaan, sekä erilaisen tulkintanäkökulman ja kuten Lutherkin on sanonut sävelet tekevät tekstin eläväksi. Jotta jumalanpalvelus olisi sisällöltään yhtenäinen, tulisi kiinnittää huomiota siihen, että musiikki liittyisi luettujen tekstien ja Raamatun kohtien aihepiiriin. Tämä on jumalanpalvelusmusiikin uudistuksen keskeinen periaate. Musiikin aikana luettua tekstiä on mahdol-