Kerroslattiakanalassako tulevaisuus?

Transkriptio

1 MTT:n, Työtehoseuran, Suomen Siipikarjaliiton ja EVIRAn toteuttama hanke Kerroslattiakanalassako tulevaisuus? Kirjallisuuskatsaus 2011 Päivi Heikkilä, Suomen Siipikarjaliitto ry Reetta Palva, TTS

2 2 Sisältö Johdanto Munivien kanojen hyvinvointi ja sen mittaaminen Hyvinvointitutkimuksista Tutkimustuloksiin vaikuttavia asioita Fysiologiset stressimittaukset ja muita hyvinvoinnin mittareita Käyttäytymishäiriöt Pelokkuus Aggressio Turhautuminen Kanojen käyttäytymistarpeet ja -mieltymykset Pesään muniminen ja munintaa edeltävä käyttäytyminen Pehkukylpeminen Ruuan etsiminen Orrella lepääminen Tila ja sosiaaliset vaatimukset Ryhmäkoko ja eläintiheys Isojen kanaryhmien sosiaalinen rakenne Höyhentennokkiminen ja siihen vaikuttavia asioita Ryhmäkoko Valaistus ja nokan typistys Kasvatus Ravitsemus Ikä ja sukupuoli Perinnölliset erot Fysiologiset tekijät Tutkimustuloksia käytännön kanaloista Munivien kanojen pitomuotovertailutuloksia LayWel Muita tuotantotapavertailuja Kanojen terveys kerroslattiakanaloissa Tuloksia pitomuotovertailuista Eri kanalatyypeissä hoidettujen kanojen luuston vahvuus Sisäloiset Kanalaolosuhteiden vaikutus kanojen ja työntekijöiden terveyteen ja munanlaatuun Ammoniakki ja pöly... 30

3 Munien hygieeninen laatu Työnkäyttö kerroslattiakanaloissa Eurooppalaisia kokemuksia/tutkimuksia uusista tuotantomuodoista Hollanti Sveitsi Ruotsi Kerroslattiatutkimus Itävallassa Kanojen terveys ja tuotos Kanojen ja munien jakautuminen kanalassa Tuotantotapamuutoksen vaikutus kananmunien tuotantokustannuksiin Tiivistelmä ja johtopäätökset Lähteet LIITE Valtioneuvoston asetus kanojen suojelusta 673/ LIITE Kerroslattiarakennetyypit (LayWel-luokitus)... 55

4 4 Johdanto Vuoteen 2012 mennessä kananmunantuottajien piti EU-lainsäädännön mukaan (Neuvoston direktiivi 1999/74/EY) siirtyä perinteisestä häkkituotannosta joko varusteltujen häkkien käyttöön tai lattiatuotantoon. Perinteisen lattiatuotannon tehokkaammaksi vaihtoehdoksi on tarjolla ns. kerroslattiajärjestelmiä, joissa tasorakenteiden avulla lisätään kanojen käytettävissä olevaa alaa niin, että eläinmäärä rakennuksen lattianeliömetriä kohti voi olla yli kaksinkertainen. Kerrosritiläkanalat tarjoavat kanoille parhaat mahdollisuudet toteuttaa luonnollisia käyttäytymistarpeitaan, mutta edellyttävät uutta kanojen hoitoon liittyvää tietämystä. Isojen kanaparvien lattiahoitoon liittyy suurempia riskejä eläinterveyden ja tuotannon suhteen. Kerroslattiakanalassako tulevaisuus -hankkeen kirjallisuuskatsaukseen on koottu tutkimustietoa kanojen hyvinvointiin ja tuotantoon liittyvistä asioista sekä kanaloiden toiminnallisuudesta työnkäytön ja - olosuhteiden kannalta. Erityisesti on pyritty selvittämään ruotsalaisten ja joidenkin muiden eurooppalaisten kokemuksia ja tutkimustuloksia kerroslattiakanaloista.

5 5 1. Munivien kanojen hyvinvointi ja sen mittaaminen Farm Animal Welfare Council (FAWC) määritti vuonna 1993 hyvinvoinnin edellytyksiksi ns. eläimen viisi vapautta: Hyvinvoivat eläimet eivät kärsi 1) nälästä, janosta tai aliravitsemuksesta, 2) epämukavuudesta, 3) kivusta, vammoista tai sairaudesta, 4) pelosta tai ahdistuksesta, ja ne pystyvät 5) toteuttamaan luonnollisia käyttäytymistarpeitaan. Varsinaisesti perustan em. määrittelyille ja tuotantoeläinten hyvinvointikeskustelulle loi jo ns. Brambellin komitea (nimetty puheenjohtajansa prof. F.W.R. Brambellin mukaan) Britanniassa 1965 ( Nämä ovat hyvinvoinnin kriteerien osa-alueiden perustana myös uudessa Welfare Quality -mittaristossa (kuva 1). WQ on EU:ssa vuosina toteutettu hanke, jossa määritettiin eläinten hyvinvoinnin periaatteet ja kriteerit sekä mittarit ja toteutumisen seurannan arviointi. Projektiin osallistui 35 näkyvää hyvinvointitutkijaa yhteisön maista, 40 tutkimuslaitosta EU:sta ja neljä Etelä- Amerikasta. Tavoitteena oli kehittää standardisoitu työkalu eläinten hyvinvoinnin arviointiin yhdistämällä tietoa tilalta teurastamoon. Arvioinnissa painopistettä siirretään entistä enemmän eläimen havainnointiin (kunto, sairaudet, loukkaantumiset, käyttäytyminen) nykyisestä rakennetun lähiympäristön ja hoitokäytäntöjen perusteella tehtävästä hyvinvoinnin määrittämisestä. ( Kuva 1. Welfare Quality = hyvinvoinnin mittaaminen havainnoimalla eläintä - Havainnointi tilakäynnillä otannalla tietyistä eläinryhmistä ja tuotantovaiheista 4 osa-aluetta -perustuu eläimen viiteen vapauteen 2.Vapaus ja janosta 3. Makuualustan mukavuus 4. Sopiva lämpötila 12 kriteeriä 33 kohtaa 1.Vapaus nälästä 1. Oikea ruokinta 2. Hyvät olosuhteet 5.Esteetön liikkuminen 12. Positiivinen tunnetila 11. Hyvä hoitajaeläin suhde 4.Lajille sopiva käyttäytyminen 10. Muun käyttäytymisen 9. Sosiaalisen ilmaisu käyttäytymisen ilmaisutavat 3. Hyvä terveys 7.Vapaus sairauksista 8. Kivuttomat hoitotoimet 6. Vapaus loukkaantumisista Kuva: Linda Keelingin esitelmän pohjalta suom. Pirjo Kortesniemi 1.1. Hyvinvointitutkimuksista Ns. häkkidirektiivin säätämisen jälkeen Euroopan unioni on panostanut tutkimustiedon hankkimiseen kanojen pitomuodoista. Euroopan komission ja useiden EU-maiden rahoittamassa LayWel-projektissa tavoitteena oli tuottaa arviointi munivien kanojen hyvinvoinnista erilaisissa kanalajärjestelmissä, pääpaino kuitenkin varustelluissa häkeissä, ja jakaa tietoa kaikkiin jäsenmaihin. Hyvinvointia tarkasteltiin terveydelliseltä, tuotannolliselta, fysiologiselta ja etologiselta (eläinten käyttäytymistiede) näkökannalta. Projektissa koottu tietokanta erilaisista kanalajärjestelmistä saaduista tutkimustuloksista mahdollistaa vertailua. Koska tietoja ei aina voitu analysoida tilastollisesti, hyvinvoinnin arviointi tehtiin esittelemällä eri tuotantotapojen

6 6 riskitekijöitä sekä etuja ja haittoja. Yleisenä johtopäätöksenä on, että perinteisiä häkkejä lukuun ottamatta kaikilla pitomuodoilla on mahdollista järjestää muniville kanoille tyydyttävä hyvinvointi. Tämä ei raportin mukaan kuitenkaan aina toteudu käytännössä, syynä puutteet hoitoon liittyvissä asioissa ja kanalan suunnittelussa, ilmasto-olot, eri kana-ainesten erilainen reagointi sekä vuorovaikutustekijät. (Blokhuis ym. 2007) EFSA:n tieteellisessä raportissa Welfare aspects of various systems for keeping laying hens tiivistetään eläinten hyvinvoinnin tarkastelu kolmeen näkökohtaan: 1) Arvioidaan, toimivatko eläimen biologiset järjestelmät normaalilla ja tyydyttävällä tavalla, 2) pyritään selvittämään eläinten subjektiivisia tuntemuksia ja kokemuksia, ja 3) selvitetään, pystyvätkö eläimet toteuttamaan täysin tai ainakin suurimman osan tyypillisestä luontaisesta käyttäytymisestään. Raportissa luokitellaan hyvinvoinnin osoittimet terveyteen liittyviin, fysiologisiin, käyttäytymis- sekä tuotantoindikaattoreihin ja pyritään näiden avulla arvioimaan kanalajärjestelmien eroja ja riskejä hyvinvoinnin kannalta. (EFSA 2005) 1.2.Tutkimustuloksiin vaikuttavia asioita Hyvinvoinnin arvioinnin tärkeänä perustana on, kuinka hyvin eläimet pystyvät sopeutumaan ympäristöönsä. Tutkijat ovat käyttäneet useita erilaisia mittareita. Viime vuosikymmeninä on tehty paljon perustutkimusta tuotantokanojen käyttäytymisestä luonnollisessa tai ihanteellisessa ympäristössä ja verrattu sitä ns. villikanojen (viidakkokanojen) käyttäytymiseen. Eläinten luonnossa selviytymiseen liittyvät käyttäytymistarpeet ovat säilyneet nykykanoilla, mutta toisaalta domestikaatio (kesyyntyminen) on parantanut useimpien munivan kanan kantojen sopeutuvuutta ja vähentänyt pelkotasoa. Jalostusvalinta on siten voinut muuttaa nykyisten eläinainesten käyttäytymisominaisuuksia eikä tutkijoidenkaan mielestä kaikkia luonnollisia käyttäytymistapoja tarvitse toteuttaa. (Weeks & Nicol 2006) Eläinten tuotantoympäristöön sopeutumismahdollisuuksia on pyritty selvittämään määrittämällä niiden omat tarpeet, tavoitteet ja tärkeysjärjestykset. Lähtökohtana on, että eläimet pystyvät tekemään etujensa mukaisia järkeviä päätöksiä. Tutkimuksissa käytetään mieltymystestejä, tarpeen voimakkuuden mittauksia ja esim. omavalintaista kipulääkitystä. Motivaation voimakkuutta mitataan selvittämällä, paljonko kanat ovat valmiita maksamaan jonkun resurssin saavuttamisesta, esim. työntämään porttia, jonka takana tavoiteltu varuste on. EFSA:n raportissa todetaan suuren osan näistä koetuloksista tulevan pienimuotoisista tutkimuksista. Käytännön tiloilla kanat ovat monimutkaisemmissa ympäristöissä ja sosiaaliset ym. tekijät isoissa parvissa voivat muuttaa tarpeiden tyydyttämisen tärkeysjärjestystä ja virikkeellisiin rakenneosiin pääsyn motivaation suhteellista voimakkuutta. Kirjallisuudessa on paljon tuloksia laboratoriomittakaavan mieltymystesteistä, joissa kana on saanut valita useasta vaihtoehdosta; EFSA:n raportissa näiden ei katsota kuvaavan käyttäytymistavoitteita, mutta sopivan esim. eri kuivikeainesten suosituimmuuden selvittämiseen. Kokeissa eläinten on oltava tiedollisesti ja aistiensa puolesta kykeneviä käsittelemään tarjottuja vaihtoehtoja. Mieltymyksiin voi vaikuttaa, näkeekö eläin resurssin, jonka saavuttaakseen se tekee työtä, ja onko sillä siitä aikaisempia kokemuksia. Siksi tutkijat korostavat todellisilla käytännön tiloilla tehtävien selvitysten tarvetta. (Weeks & Nicol 2006) Kokeissa on osoitettu esimerkiksi, että kanat pystyvät luopumaan pienestä välittömästä palkkiosta saadakseen viivästyneen, mutta isomman palkkion. Ne kykenevät ymmärtämään, että asia on yhä olemassa, vaikka se on siirretty pois niiden näköpiiristä. Tutkijat katsovat tämän vahvistavan, että kanojen koeoloissa tekemät valinnat sisältävät tiedon mieltämistä mahdollisista tuloksista, eivätkä ole vain yksinkertaisia vaistomaisia reaktioita tulevaan ärsykkeeseen. (Weeks & Nicol 2006) 1.3. Fysiologiset stressimittaukset ja muita hyvinvoinnin mittareita Fysiologiset stressimittaukset voivat tuottaa tärkeää tietoa eläinten hyvinvoinnin tutkimuksessa ja niitä on käytetty myös pitomuotojen vertailuissa, vaihtelevin tuloksin. Stressi on elimistön hormonivälitteinen reaktio ympäristön uhkiin ja haasteisiin ja sen tarkoituksena on parantaa eläimen selviytymismahdollisuuksia. Pitkäkestoinen stressi kuormittaa eläintä fyysisesti ja psyykkisesti ja jo akuutti stressi heikentää immuunipuolustusta. Stressiin liittyy hypotalamuksen ja aivolisäkkeen aktivoituminen (kuva 2), jonka

7 7 seurauksena aivolisäkkeen erittämä adrenokortikotropiini eli ACTH aktivoi lisämunuaiskuoren glukokortikoidien, linnulla pääsiassa kortikosteronin, tuotantoa. Sympaattisen hermojärjestelmän aktivoituminen äkillisessä stressitilanteessa lisää mm. adrenaliinin ja noradrenaliinin tuotantoa lisämunuaisytimessä. Näiden Sympaattinen hermosto vaikutuksesta eläimen aineenvaihdunta ja sydämen syke kiihtyvät sekä verenpaine ja veren sokeripitoisuus nousevat, tarkoituksena suorituskyvyn paraneminen. Glukokortikoidit lisäävät myös veressä kiertävien heterofiilivalkosolujen määrää ja nostavat näin heterofiili-lymfosyyttisuhdetta, jota pidetään siipikarjalla luotettavampana lievän tai kohtalaisen stressin osoittimena kuin plasman kortikosteronin pitoisuutta. Kortikosteronin ja muiden ns. Lähde: LayWel Deliverable 54 Physiology stressihormonien pitoisuus sopii huonommin varsinkin lievemmän tai pitkäkestoisen stressin vaikutusten mittaamiseen. Useimmilla stressihormoneilla on myös vuorokautinen eritysrytminsä, joten tarvitaan useita mittauksia. Mittausmenetelmä voi itsessään nostaa hormonipitoisuutta. Fysiologisten mittaustulosten tulkinta voikin helposti johtaa vääriin päätelmiin. Myös yksilöllinen vaihtelu, tuotantovaihe ym. tekijät vaikuttavat mittaustuloksiin. Arvioitaessa lintujen hyvinvointia näitä mittaustuloksia on verrattava muihin havaintoihin. (LayWel 5.4., EFSA 2005) LayWel-projektissa arvioitiin plasman ja ulosteen kortikosteronipitoisuus ja heterofiili-lymfosyyttisuhde (H/L) stressin osoittamiseen sopivimmiksi. Näiden avulla pyrittiin toteamaan, oliko eri kanalajärjestelmissä pidettävien lintujen reaktioissa fysiologiseen stressiin eroja eli kokivatko linnut jossakin järjestelmässä enemmän stressiä kuin toisessa. Tulokset kerättiin 16 erillisestä kokeesta viidestä tutkimuslaitoksesta, mutta koejärjestelyissä ja edeltävässä hoidossa sekä eläinaineksissa oli niin paljon eroja, ettei varmoja johtopäätöksiä voitu tehdä. (LayWel 2006) Myös eläinten rakenteellista epäsymmetrisyyttä on mitattu - vaihteleva epäsymmetrisyys (fluctuating asymmetry, FA) ja sitä kuvataan esim. jalkojen, siipien ja tiettyjen sulkien pituuden sekä helttojen ja korvalehtien mittojen erojen normaalijakautumalla oikealla ja vasemmalla; tämän katsotaan kuvastavan kehityksen epätasapainoa ja heikompaa stressinsietokykyä sekä liittyvän kehityksen aikaiseen perinnölliseen ja ympäristöstressiin (Dennis 2004, Yngvesson & Keeling 2001 ). J. Yngvesson (2002) tutki väitöskirjatyössään Ruotsin Maatalousyliopistossa yksilöllisiä piirteitä käytännön tiloilta kerätyiltä kanoilta, joilla oli esiintynyt kannibalismia. Linnut luokiteltiin joko kannibaaleiksi, uhreiksi tai vertailuyksilöiksi. Kehityksellisen tasapainon teoria ennakoi, että yksilöissä, joiden stressinsietokyky on heikko, näkyy vaihtelevaa epäsymmetrisyyttä. Kannibaalien havaittiin olevan suurempia kuin uhrit ja sekä kannibaalien että uhrien olevan epäsymmetrisempiä kuin vertailukanojen. Heikko tuotanto voi olla huonon hyvinvoinnin osoitus. Esim. LayWel-tutkijat katsovat kuitenkin, että tuotannonseurannan pääasialliset tulokset (rehun ja veden kulutus sekä munantuotanto) eivät sovi käytettäviksi tärkeimpinä hyvinvoinnin indikaattoreina, mutta niitä on jatkuvasti seurattava ja tulkittava osoituksena yleisestä hyvinvoinnista tai sen huononemisesta, mistä ne voivat antaa ensimmäisiä merkkejä. (LayWel 2006)

8 Käyttäytymishäiriöt Käyttäytymismieltymyskokeita täydentämään ja hyvinvoinnin mittareina käytetään käyttäytymismuutoksia ja käyttäytymishäiriöiden esiintymistiheyttä. Munivilla kanoilla esiintyy erilaisia käyttäytymismuotoja, jotka osoittavat pelko-, aggressio-, turhautumis- ja puutostiloja. (Weeks & Nicol 2006 ) Käytännössä munivilla kanoilla sekä häkeissä että avokanaloissa voidaan havaita käyttäytymistä, jota joko ei tavata villeillä kanoilla (esim. stereotyyppistä edestakaisin astelua tai tahran tms. pakonomaista nokkimista), tai sitä esiintyy hieman eri muodossa tai paljon voimakkaampana tai heikompana (esim. haukottelu ja pään ravistelu). Tällaista toimintaa pidetään epänormaalina käyttäytymisenä, koska sillä ei näytä olevan tarkoitusta tai tehtävää. Lisäksi, koska sitä nähdään useimmiten rajoitetuissa ja suljetuissa pitomuodoissa, epänormaalit käyttäytymismuodot voivat olla oikean käyttäytymisen lähin mahdollinen likiarvo (kuten valekylpeminen). Ne voivat olla näennäisen irrallisia ajan täyttäjiä (kuten edestakaisin asteleminen tai juomanipoilla leikkiminen) tai siirtymätoimintoja (esim. nopea sukiminen yhteenoton aikana), jota ilmenee kun todellinen käyttäytymistoiminto on mahdoton suorittaa. Vaihtoehtoisesti ne voivat liittyä läheisesti oikeaan käyttäytymiseen, mutta ovat jollain lailla uudestaan suuntautuneita (höyhentennokkimista pidetään yleisesti väärin suuntautuneena ruuanetsimiskäyttäytymisenä). (Weeks & Nicol 2006) Pelokkuus Pelokkuutta osoittaa lintujen kyyristely, juoksentelu tai lentely reaktiona havaittuihin uhkiin. Pelokkuutta on myös arvioitu kokeellisesti käyttämällä validoituja testejä, mm. toonisen liikkumattomuuden (tonic immobility) keston mittaamista: Kana asetetaan selälleen U- tai V-muotoiselle alustalle ja pidellään kevyesti rintalastan kohdalta ja päästä tietyn aikaa. Tämän alustavan pidättelyn jälkeen lintu jää vapaaehtoisesti liikkumattomaan tilaan vaihtelevaksi ajaksi. Tätä reaktiota pidetään evoluutiosopeutumana saalistukseen: lintu jähmettyisi liikkumattomaksi jäätyään saaliiksi, kunnes saalistaja hellittäisi otteensa ja uhri voisi saada mahdollisuuden paeta. TI-testiä käytetään myös osoittamaan yksilön pelkoreaktioon liittyvää stressitasoa: pitkäkestoinen liikkumattomuus on korkean pelkotason osoitus (Dennis 2004). Monissa tutkimuksissa on pyritty vertailemaan pelokkuutta eri kanalatyypeissä osoituksena hyvinvoinnin tasosta eri järjestelmissä. Tällaisia koetuloksia on kuitenkin vaikea tulkita ja yleistää käytännön kanalaolosuhteisiin. TI-testi aiheuttaa avokanaloiden kanoille enemmän pelkoa kiinniottovaikeuksiin liittyvän stressin vuoksi kuin häkkikanoille. Pelokkuustaso on myös pitkälti perinnöllistä, ja eri kanalatyypeissä saatetaan käyttää erilaisia hybridejä, mikä voi vaikuttaa koetuloksiin. (Lay ym. 2010) Pelko on villieläinten sopeutumiselle ensisijaisen tärkeä tunnetila. Kesykanoilla pelokkuus on säilynyt. Joskus tämä stimuloi hyödyllistä välttämistoimintaa, mutta voi myös johtaa vahingollisiin seurauksiin intensiivisissä kanalajärjestelmissä, mm. loukkaantumista aiheuttavaan paniikkiin ja hysteriaan. Yleisesti mikä tahansa uusi asia on sinänsä mahdollinen pelon herättäjä, ja siksi tavallisimmat ja mahdollisesti pelottavimmat tapahtumat kesykanoilla ovat äkilliset muutokset niiden sosiaalisessa tai fyysisessä ympäristössä sekä niiden altistuminen ihmisille. Hoitaja voi minimoida kohtuuttoman pelon ja ahdingon huolellisella toiminnalla ja lintujen sympaattisella käsittelyllä. Kokeissa on osoitettu peruspelokkuuden voivan jossain määrin vähentyä ympäristöä virikkeistämällä ja säännöllisellä totuttamisella ihmisiin ja käsittelyyn. Lisääntyvä automatiikka voi vähentää kanojen ihmisiin tottumismahdollisuutta ja ihmiskontakteista voi tulla entistä traumaattisempia linnuille. Peruspelokkuutta voidaan kuitenkin pienentää myös jalostusvalinnalla. (Weeks & Nicol 2006 ) Aggressio Aggressio on sosiaalinen vastatoimi eläinten väliseen yhteenottoon. Sitä havaitaan tavallisimmin riitana resursseista, mutta monilla lajeilla, myös kanoilla, peittelemätöntä aggressiota vähentää vakaan sosiaalisen hierarkian muodostaminen. Aggressio voi olla suurta hierarkian muodostumisen alkuvaiheissa, tai jos hierarkia on vakiintumaton. Kanoilla aggressiivinen nokinta on erikoislaatuista, väkivaltaista, tavallisesti alas suuntautuneet nokkaisut kohdistuvat toisen kanan päähän tai selän alueelle. Kohteena olevat linnut pyrkivät liikkumaan pois välttääkseen nokintaa. Höyhenet voivat olla vaurioituneita, mutta tämä rajoittuu yleensä pään

9 9 seudulle. Sanaa aggressio käytetään joskus kuvaamaan höyhentennokkimista tai kannibalismia. Sosiaalinen aggressio eroaa kuitenkin näistä käyttäytymismuodoista sekä muodon että alkuperän suhteen. (Weeks & Nicol 2006) Suurin osa aggressiivisista kohtaamisista hierarkisissa ryhmissä on osoittautunut alempiarvoisiin yksilöihin suunnatuksi. Isoissa parvissa ei dominanssihierarkioita perusteta, koska tuttujen lintujen kohtaamismahdollisuus on pieni ja ns. sietämisstrategia on taloudellisempi. Yksilöllisen tunnistamisen ilmeinen puuttuminen suurissa parvissa, esim. kokeessa 700 lintua, minimoi aggressiivisten yhteenottojen määrän 700 linnun ryhmässä verrattuna 300 linnun ryhmään. Tämä ilmiö vähentää merkitsevästi aggressiivisia yhteenottoja, joita tarvittaisiin perustettaessa dominanssisuhteet suuremmissa parvissa. (Hughes ym. 1997, Weeks & Nicol 2006) Höyhentennokkimisesta ja kannibalismista tarkemmin kohdassa Turhautuminen Turhautumistilanteen lintu kokee, jos se ei saa odottamaansa palkintoa eli ei pääse käsiksi olemassa olevaan resurssiin. Kokeellisesti on todennettu esim. turhautuneiden kanojen erityinen ääntely. Linnut voivat pyrkiä sinnikkäästi saavuttamaan turhautumisen kohteen, ja pitkittyneet yritykset voivat johtaa lisääntyneeseen kiihtymykseen ja aggressioon, ääntelyyn ja nokkimiseen, ja lisätä höyhentennokkimisriskiä. Stereotyyppistä käyttäytymistä on esitetty huonon hyvinvoinnin osoittimeksi aikaisemmassa EFSA:n raportissa ja tältä alueelta on sittemmin julkaista paljon tutkimuksia. Munivien kanojen pidossa stereotypioita havaitaan kuitenkin harvoin, poikkeuksena munintaa edeltävä tepastelu, jota toisinaan havaitaan perinteisissä häkeissä pidettävillä kanoilla. (Rodenburg and Koene, 2004; EFSA 2005) 1.5. Kanojen käyttäytymistarpeet ja -mieltymykset LayWel-projektin yhteydessä julkaistiin katsaus munivien kanojen käyttäytymismieltymyksistä (Weeks & Nicol 2006). Käyttäytymistarpeilla Weeks & Nicol tarkoittavat vaistonvaraisia käyttäytymismuotoja, joita suoritetaan vaikka optimaalista ympäristöä tai resurssia ei olisi. Esim. valekylpemisen verkkopohjalla tutkijat katsovat osoittavan, että pehkussa kylpeminen on käyttäytymistarve, koska sitä tehdään vaikka sopivaa irtonaista ainesta ei olisikaan saatavilla. Käyttäytymistavoitteiden toteuttamiseksi linnut ovat valmiita tekemään työtä Pesään muniminen ja munintaa edeltävä käyttäytyminen Kanat arvostavat erillisiin, suljettuihin pesäpaikkoihin pääsyä ja niiden käyttäytymistavoite päästä pesäpaikkaan vahvistuu munintahetken lähestyessä. Ne ovat valmiita maksamaan korkean hinnan kuten tunkeutumaan ahtaiden kuilujen läpi tai avaamaan ovia päästäkseen pesälaatikoihin ennen munan tuloa. Vaikka kanat eivät olisi koskaan käyttäneet suljettuja pesäpaikkoja, ne silti etsivät sellaisia. Kanojen munintaa edeltävässä käyttäytymisessä on todettu yksilöllistä vaihtelua; siihen sisältyy lukuisia käyntejä mahdollisissa pesäpaikoissa, niissä vietetty aika ja pesäpaikan lopullinen valinta. Noin 20 minuuttia ennen munintaa kanat osoittavat tyypillistä käyttäytymistä kuten nokkivat ja tallaavat mitä tahansa pesäaineeksi sopivaa ja kiertävät kehää tai tekevät rintakehän kiertoliikettä, ja tätä on tulkittu pesänrakennuskäyttäytymiseksi. Tämä munintaa edeltävä käyttäytyminen näyttää olevan tärkeää kanalle, koska keskeyttäminen tai viivästynyt pesään pääsy saa sen viivyttämään munintaansa. Munan pidättyminen kuorirauhaseen aiheuttaa usein ylimääräisen kalkin kerrostumista kuoren pintaan ja munan laadun alentumista. Haudontamunien kaasujenvaihto kuoren läpi ja näin haudontatulos voi heikentyä. Munan pidättymistä voi tapahtua luonnollisestikin erityisesti alkumuninnassa, mutta useimmiten kuitenkin ennen munintaa sattuneen häirinnän vuoksi. Aikaisemmassa vaiheessa tullut häiriö aiheuttaa useimmiten pullistumia ym. muotovirheitä, todennäköisesti kuorirauhasen supistusten puristaessa vielä pehmeäkuorisia munia. (Appleby ym. 2004) Pesän rakentamistoiminta näyttäisi olevan kanalle tärkeämpää kuin pesän muotoilu tai rakenne. Hyvin yksinkertainen pesä tyydyttää kanan pesäänmunimiskäyttäytymistä. Yksilöllinen vaihtelu joko pesäänmunimismotivaatiossa tai pesäpaikan tunnistamisessa voi olla syynä joidenkin kanojen munimiseen lattialle sekä virikehäkissä että lattiakanaloissa. Lattiamunijoiden on todettu osoittavan enemmän pesän etsimis- ja vähemmän pesänrakennuskäyttäytymistä. Lattialle muniminen vähenee iän myötä ja saattaa

10 10 pienentyä, jos nuorikot pääsevät tutustumaan pesälaatikoihin ennen muninnan alkamista. (Villikanathan pesivät maassa.) Orret voivat helpottaa ja edistää pesälaatikkoon pääsyä ja valaistuksen voimakkuus saattaa vaikuttaa kanojen valintoihin (Weeks & Nicol 2006). Vaikka aggressio on yleensä pientä häkittömissä järjestelmissä, pesien ulkopuolella munintahetken lähestyessä se voi olla suurta, tähän vaikuttaa pesien sijoittelu rakennukseen. Kanojen muninta-asennolla voi olla merkitystä kannibalismin alkuun pääsylle; peräaukon nokkiminen on todennäköisempää kun linnut ovat katse pesän sisäosaan päin, mikä voi olla tavallista pesissä, joiden pohja viettää eteenpäin. (Appleby ym. 2004) Jos kasvattamossa ei ole ollut orsia (tai tasoja), kanat eivät osaa nousta korkealla sijaitseville pesille. On myös osoitettu, että jotkut kanat munivat lattialle, koska eivät pysty kilpailemaan tehokkaasti pesistä, vaikka pystyisivät muuten menemään niihin (Keeling 2004). LayWel-projektissa lattiakanaloissa havaittiin toisinaan ongelmia kanojen käyttäessä tarjolla olevia pesiä epätasaisesti, etenkin munintakauden alussa. Kanalan etummaiset ja takimmaiset pesät ovat täynnä ja keskellä sijaitsevat tyhjiä. Kuolleisuus voi lisääntyä kanojen kasaantuessa päällekkäin pesiin, ja tulee särömunia. Käytännön ratkaisu voi olla pystysuorien levyjen kiinnittäminen pesänedusorsiin, pehmusteaineksen poisto rivin ensimmäisistä pesistä tai niiden sulkeminen. Keskimmäisten pesien maalaaminen voi myös auttaa, keltaisen pesävärin on todettu miellyttävän kanoja eniten. Varhainen mieltymys vaikuttaa; kanat jotka olivat mieltyneet keltaiseen väriin pikkupoikasina eivät tehneet eroa pesän värien suhteen aikuisina, vaikka muut kanat valitsivat keltaisen pesän (Rodenburg ym. 2005, Huber & Eicher 2004). Valon voimakkuudella kasvatuskaudella näyttäisi olevan vaikutusta pesän värimieltymyksen kehittymiseen (Kristensen 2009). Pesän viettävä pohja ja munien pois vieriminen voi olla kanoista vähemmän houkuttelevaa, jolloin munahihnan pysäyttäminen alkumuninnassa voi edistää pesien käyttöä. (Appleby ym. 2004) Pehkukylpeminen Kylpeminen näyttää olevan kunnossapitokäyttäytymistä, joka parantaa höyhenpuvun kuntoa levittäen rasvoja. Se voi myös irrottaa loisia. Jos saavat mahdollisuuden, kanat kylpevät minuuttikaupalla useimpina päivinä ja tästä voi seurata kylpykuoppien ilmestyminen suotuisiin kohtiin. Avokanaloissa kanat kylpevät pehkualueilla. Tiettyjen kylpyainesten suosiminen toisia enemmän riippuu osaksi aikaisemmista kokemuksista ja voi myös vaihdella yksilöllisesti. Monissa vertailuissa turvetta ja hiekkaa pidettiin parempana kuin kutterinlastua tai olkea. Pitempiä kylpyjä, joihin sisältyy kaikki pehkukylpemiselementit, suoritetaan pölyssä, turpeessa ja hiekalla. LayWel Deliv. 4.5 julkaisussa (hiekka)kylvyn katsotaan alkavan alustan kuopimisella ja nokalla haravoimisella, minkä jälkeen kana asettuu makuulle ja ravistelee siipiään, hankaa päätään, haravoi nokallaan, ojentelee toista jalkaansa, makaa toisella kyljellään tai hankaa kylkeään alustaan. Se saattaa keskeyttää välillä palaten kuopimiseen ja nokalla haravointiin. Kylpytuokio päättyy pystyyn nousemiseen ja höyhenten ravisteluun. Epätäydellisestä kylpemisjaksosta puuttuu joku tai joitakin em. toiminnoista. Kylpymahdollisuuden tärkeydestä kanoille tutkijoilla on erilaisia näkemyksiä, ja kokeissa on todettu yksilöllisiä eroja halukkuudessa tehdä töitä kylpypaikan saavuttamiseksi. Kasvatuskokemukset näyttävät vaikuttavan kylpemiseen. Nuoret poikaset leimautuvat ainekseen, joka ohjaa niiden varhaista kylpykäyttäytymistä, mutta myöhemmät kokemukset syrjäyttävät tällaisen varhaisen altistuksen vaikutukset. Eräässä kokeessa on todettu noin 60 päivän ikävaiheilla olevan jakson kylpyaineksen vaikuttaneen aikuisen kylpykäyttäytymiseen. (EFSA 2005, Weeks & Nicol 2006) Ruuan etsiminen Ruuan etsiminen on käyttäytymistarve, koska jopa kourusta ruokitut, verkkopohjaisissa häkeissä olevat kanat tekevät kuopimisliikkeitä syödessään. Ruuanetsimiskäyttäytymistä on vähintään 60 % aktiivisesta päiväajasta puolivillillä punaisella viidakkokanalla, kesyyntyminen ja tuotanto-ominaisuuksiin painottunut jalostusvalinta ovat pienentäneet nykyisten hybridikanojen ruuan hakemiseen käyttämää aikaa. Ravinnon etsintä näyttäisi olevan myös käyttäytymistavoite. Kanat pyrkivät tekemään työtä ruokansa eteen mieluummin kuin tyytymään vapaaseen rehunsaantiin automaatista, vaikka tämä pyrkimys on monilla nykyisillä roduilla pienentynyt verrattuna punaiseen viidakkokanaan. Kokeissa on todettu nokkimiseen ja kuopimiseen käytetyn ajan olleen suhteellisen vakio, vaikka kanojen oli ponnisteltava tunkeutumalla kapean sisäänkäynnin läpi päästäkseen ko. varusteelle. Ajan käytön jakauma n. 38 % yhdeksän tunnin valaistusta

11 11 ajasta yhteensä nokkimiseen, kuopimiseen ja syömiseen ei muuttunut riippumatta siitä, oliko rehua lisätty pehkuun vai ei. Kanojen ruuan etsimisessä suosimat kuivikeaineet ovat vaihdelleet, mutta yleensä turve, hiekka ja kutterinlastu ovat osoittautuneet miellyttävimmiksi. (Weeks & Nicol 2006) Orrella lepääminen Kanat ovat valmiita tekemään työtä päästäkseen orsille yöllä, ja pienessä määrin päivänkin aikana. Esim. kokeessa ei ilmennyt eroa kanojen ajankäytössä niiden pyrkiessä rehun, orsien ja kutterinlastun ääreen riippumatta siitä, oliko kustannuksena ahtaan kuilun läpi tunkeutuminen. Orsia voidaan siten pitää käyttäytymistavoitteena yhtä hyvin kuin tarpeenakin. Kun kanalassa on orsia, kanat käyttävät niitä, jopa sataan prosenttiin asti ajastaan öisin, mikäli kaikille kanoille on tarpeeksi tilaa orsilla. Jos orsia ei ole, kanat käyttävät saatavilla olevia korkeimpia rakenteita ja kalusteita ja on mahdollista, että nämä voivat tyydyttää niiden käyttäytymistarpeen. Kanat eivät osoita paljon mieltymystä tiettyihin orsiominaisuuksiin kuten leveyteen, muotoon, kaltevuuteen tai materiaaliin, siitä huolimatta että näillä seikoilla on vaikutusta pitemmän ajan jalkaterveyteen (Weeks & Nicol 2006). Kuitenkin Keelingin (2004) mukaan näyttäisi, että kanat eivät pidä pieniläpimittaisista, täysin pyöreistä orsista, vaan valitsevat mieluummin ovaalin muotoiset, koska niihin on ilmeisesti helpompi tarttua. Perinteisessä kanojen pidossa on usein käytetty puisia neliön muotoisia orsia. Nykykanaloissa käytetään paljon pyöreitä metalliorsia. Puuorret on havaittu vaikeiksi puhdistaa ja punkeille mieluisiksi piilopaikoiksi. Muoviorsien on joissain kokeissa todettu aiheuttavan enemmän jalkaongelmia kuin puisten. Myös kanalan ja orsien hygienia sekä kanahybridi (perimä) vaikuttavat jalkapohjatulehdusten kehittymiseen, rintalastan epämuodostumiin kuitenkin eniten orsien sijoittelu (design). Hygieniasyistä orret eivät saisi olla suoraan päällekkäin eikä rehu- tai vesiastioiden yläpuolella, mutta eivät myöskään toisiinsa nähden yli 45 asteen kulmassa, jotta laskeutumiset onnistuisivat. (EFSA 2005) Eniten jalkapohjatulehduksia esiintyy yleensä viikon ikäisillä, mutta sen jälkeen tapahtuu merkittävää paranemista (Wall & Tauson 2005). Itävallassa 297 lattiakanaparvesta tehdyssä selvityksessä arvioitiin haavainen jalkapohjatulehdus keskimäärin 40 %:lla kanoista parvea kohti. Hybridin, iän ja keskipainon todettiin vaikuttavan jalkapohjatulehduksen syntyyn, ja orsien mittasuhteiden (korkeuden) lisäksi parven koolla ja eläintiheydellä oli yhteys jalkapohjien kuntoon. (Niebuhr ym. 2009) Orsille asettuminen tapahtuu luonnossa illalla päivänvalon vähetessä, ja vähittäistä himmennystä voi käyttää apuna kanaloissakin. Alun perin tarkoitus on ollut suojautua maapedoilta, mutta lämmön säilyttäminen kylmissä oloissa on ollut lisäetu. Kanat suosivat ylimpiä orsia, ja näyttävät palaavan samoissa paikoissa sijaitseville orsille perättäisinä iltoina. Kanat käyttävät orsia myös päiväsaikaan vaikka vähemmässä määrin kuin öisin, pääasiassa lepäämiseen ja itsensä sukimiseen. Orsille pääsy näyttäisi myös vähentävän kanojen yleistä pelokkuutta. Kanat osoittavat turhautumisen merkkejä, jos niiden pääsy orsille estetään. Lintujen kyky oppia liikkumaan kolmiulotteisessa ympäristössä heikkenee iän lisääntyessä. Ilman orsia lattialla kasvatetuilla kanoilla voi siksi olla kerroslattiakanalaan siirron jälkeen vaikeuksia löytää vettä ja rehua. On myös osoitettu, että pääsy orsille jo ensimmäisistä elinviikoista lähtien alentaa merkitsevästi kloakkikannibalismista johtuvaa kuolleisuutta. Kanojen hyppyvalmiuksia tutkittaessa on todettu, että keskimääräisellä munintakanalla on vaikeuksia hypätä yli metrin matkoja, ja alaspäin hyppääminen on vaikeampaa kuin yläsuuntaan. Kun kanat voivat valita, hyppivätkö samalla tavoin sijoitetuilta orsilta toisille, hyppäämisestä kieltäytyviä oli enemmän alaspäin kuin ylös siirryttäessä. Hyppääminen orrelta toiselle oli epätodennäköisempi valinta kun valaistus oli heikompi (kokeessa 0,8, 1,5, 6 ja 40 luksia) ja orret olivat kauempana toisistaan (1 m verrattuna 0,5 metriin), ja linnut myös ääntelivät merkitsevästi enemmän ennen hyppäämistä (Taylor ym. 2003). Suurella osalla kanoista on tutkimuksissa havaittu eriasteisia ja -ikäisiä murtumia luustossaan, mitkä oletettavasti ovat tulleet törmäyksistä rakenteisiin. Orsien sijoittelu toisiinsa nähden on siksi hyvin tärkeää avokanaloissa. (Keeling 2004, Weeks & Nicol 2006). Orrella yöpymisen aiheuttamaa painetta rintalastaan ja jalkapohjiin on mitattu vertaillen tavanomaisia puu-, metalli- tai muoviorsia ilmatyynypehmusteiseen kumipäällysteiseen orteen. Korkeimmillaan paineen todettiin olevan rintalastaa kohtaan 4,5-kertainen yksittäiseen jalkapohjaan verrattuna. 48 mm:n läpimittaisilla pehmytorsilla paine rintalastaan oli lähes puolta pienempi kuin normaaliorsilla. Myös tasapainoiluliikkeitä

12 12 havaittiin vähemmän kumi- kuin metalli- tai puuorsilla, ja paksuimmilla orsilla (Ø 45 mm) vähemmän kuin ohuemmilla. (Pickel ym. 2010, 2011) LayWel-projektin johtopäätöksinä todetaan, että kanat valitsevat jos mahdollista mieluummin korkeammalla sijaitsevan orren matalan (esim. kokeessa 63 ja 23 cm) sijasta. Lattiakanaloissa korkealla sijaitsevien orsien huono puoli on, että kanat voivat vahingoittua tai jopa murtaa luitaan, kun eivät osu orrelle. Laskeutumisen epäonnistumista pienentävät tutkimusten mukaan seuraavat asiat (Rodenburg ym. 2005): - hypyn suunta (alaspäin suurempi riski) - orsiaines (muovia tai metallia -> isompi riski kuin puu) - valaistusvoimakkuus ja orren väri; värin (kokeessa valkoinen/musta) on todettu vaikuttavan kanan hyppäämiseen 0,6 luksin valaistuksessa mutta ei 1,8 tai 32 luksin valossa, mikä tarkoittaa että orren erottuminen taustastaan on tärkeää himmeämmässä valossa (Taylor ym. 2003) Tila ja sosiaaliset vaatimukset Luonnonoloissa kana elää yhden hallitsevan kukon haaremeissa, joihin kuuluu neljästä kahteentoista kanaa sekä yhdestä kuuteen alempiarvoista kukkoa. Parven hierarkia perustuu toinen toisensa tuntemiseen. Mahdolliset hierarkian muodostamiseen liittyvät tappelut pienentävät riskejä, kun myöhemmin ei tarvitse taistella resursseista. Haaremin elinalueella on selkeät rajat, joiden yli mennään vain poikkeustapauksissa, esim. houkuttelevan ravinnonlähteen vuoksi. Reviirialueen keskellä on lepopaikka, yleensä puu jonka lähellä on ruokaa ja vettä sekä pesäpaikkoja. Jos parvea häiritään yöllä, se pyrkii siirtymään toiseen yöpymispaikkaan. (Moesta 2007) Sosiaalisten vaatimusten, ryhmäkoon ja tilan välillä on kiistattomia vuorovaikutuksia. On osoitettu, että tietynsuuruisessa tilassa liikatiheys on pahempaa pienissä karsinoissa ja ryhmissä. Usein lattia-ala kanaa kohti on samansuuruinen kerroslattiajärjestelmissä ja perinteisissä häkeissä, mutta kerrosjärjestelmissä kanat voivat hyödyntää pystysuoraa tilaa, eivätkä ne useinkaan levittäydy tasaisesti suuren tilan lattia-alalle. Suuremmissa ryhmissä kanojen tilan käyttö vaihtelee mm. niiden aktiivisuuden ja vuorokaudenajan mukaan. Osa kanoista voi liikkua suurissa kanaloissa toisia enemmän. (Weeks & Nicol 2006) Ryhmäkoko ja eläintiheys Kanojen mieltymyksistä esim. erikokoisiin tai erilailla koostuviin ryhmiin kuulumiseen on niukasti tutkimustuloksia. Munivat kanat näyttävät kykenevän erottamaan oman sosiaalisen ryhmänsä eri yksilöt ja liittymään mieluummin tuttujen kuin outojen yksilöiden tai ryhmien seuraan. Vaikka parvikumppanien maksimimäärää, jonka kana voi tunnistaa, ei tiedetä, sen oletetaan olevan alle sata yksilöä. Kanojen onkin kokeessa todettu osoittavan vahvaa mieltymystä viiden kanan ryhmään yli 120 kanan ryhmään verrattuna samankokoisessa tilassa, mutta suuntana oli suuremman ryhmän valitseminen suuressa tilassa mieluummin kuin pienemmän pienessä tilassa: jos eläintiheys pysyi samana, kanat valitsivat viiden sijasta ison ryhmän. Johtopäätös oli, että vaikka kanat saattavat olla mieluummin pienryhmissä, tilaa pitäisi olla riittävästi. Siksi ryhmäkokoja vertailevien mieltymyskokeiden tulkinta on vaikeaa, koska tuloksiin näyttää vaikuttavan asiayhteys, jossa koe tehdään, sekä koekanojen aikaisemmat kokemukset. (Weeks & Nicol 2006 Linnut pystyvät erottamaan tutut ja tuntemattomat lajikumppanit ja voivat erottaa tietyt tutut yksilöt lähialueella. Sosiaalisen hierarkian muodostaneiden lintujen on osoitettu pitävän tuttuja yksilöitä parempina kuin vieraita ja suhtautuvan torjuvasti vieraisiin lintuihin. Ympäristöolot todennäköisesti vaikuttavat kanojen tunnistamis- ja erottamiskykyyn. Tämä riippuu niiden väreihin liittyvästä havaintokyvystä, johon todennäköisesti käytetty valaistuslähde voimakkaasti vaikuttaa. Munivat kanat omaksuvat erilaisia sosiaalisia menettelytapoja parven koon mukaan. Suhteellisen pienissä ryhmissä (suunnilleen alle 25) linnut perustavat nopeasti dominanssihierarkian. Hierarkian perustamisen aikana aggressio voi olla suhteellisen voimakasta, mutta monivivahteiset uhkaukset korvaavat nopeasti avoimen aggression, ja saavutetaan sosiaalinen vakaus. Kun linnut ovat perustaneet hierarkian, aggressio on voimakasta kun kohdataan vieraita lintuja. (EFSA 2005). Aggressio ei näytä olevan ongelma pienissä alle 20 linnun parvissa, mutta ei myöskään suurissa yli sadan linnun parvissa. Kooltaan näiden välillä olevissa noin 30 linnun ryhmissä voi muodostua sosiaalisia ongelmia, jotka voivat vaikuttaa tuotantoon. Keeling ym. (2003) vertasivat 15, 30, 60 ja 120 lattiakanan parvia ja

13 13 havaitsivat, että nimenomaan 30 kanan parvikokoa tulisi välttää. Suuremmissa satojen tai tuhansien lintujen ryhmissä linnut saattavat pystyä muodostamaan hierarkian, joka ei perustu yksilölliseen tunnistamiseen vaan joihinkin ulkoisiin aseman tunnusmerkkeihin, kuten kokoon tai harjan suuruuteen. Vaikka koeparvista on todisteita tällaisten signaalien käytöstä, ei tiedetä missä määrin niillä on merkitystä sosiaalisessa käyttäytymisessä käytännön kanaloissa, joissa samaa jalostetta olevat samanikäiset linnut ovat ulkoisesti hyvin yhdennäköisiä. EFSA:n raportissa (2005) todetaankin olevan todennäköistä, että nykykanaloiden isoissa parvissa linnut eivät lainkaan muodosta hierarkiaa, vaan sen sijaan omaksuvat negatiivisia sosiaalisia vuorovaikutuksia välttävän strategian, jolloin aggressio on hyvin vähäistä. Siksi ainakin biologisen toiminnan kannalta tietyt yksittäiset kanat saattavat kokea vähemmän sosiaalista stressiä isommissa parvissa, vaikka näiden tekijöiden vaikutusta kanan ryhmäkoon valintaan ei vielä ole määritelty (Weeks & Nicol 2006). Eläinten ääntely voi kertoa niiden kokemasta hyvinvoinnin tilasta. Ryhmäkoon kasvaessa LB-kanoilla kahdesta kymmeneen ja eläintiheyden ollessa 1-31,6/m 2 tutkijat totesivat ääntelyn vähenevän ryhmäkoon kasvaessa ja siihen sisältyvän frustraatiosta kertovaa kaklatusta. Eläintiheyden lisääminen johti ääntelyn lisääntymiseen, mutta hyvinvoinnista kertovien yhteydenpitourahdusten vähenemiseen. Pienryhmissä eläintiheyden nostaminen muutti ääntelyä huonomman hyvinvoinnin suuntaan, kun taas ryhmäkoon nostaminen ei vaikuttanut negatiivisesti. Tutkijat katsoivat kasvavan ryhmäkoon ylläpitävän tai lisäävän sosiaalista tukea, kun taas eläintiheyden nosto lisää stressiä. (Rodenburg & Koene 2007) TI:n kesto on linnun välittömästi toimenpidettä edeltävän sekä peruspelkotason mittaustapa. Myös ryhmäkoon vaikutusta TI:hin on tutkittu esim. 15, 30, 60 ja 120 kanan valkoisilla Hisex-parvilla, joilla TI:n kesto oli 120:n ryhmässä pidempi kuin 15 linnun ryhmällä, minkä tulkittiin osoittavan ison ryhmän suurempaa pelkotasoa, todennäköisesti lisääntyneen kilpailun vuoksi. Tulokseen vaikutti kuitenkin myös, tehtiinkö testi kanalaosastossa vai erillisessä oudossa huoneessa. Pelko on liitetty myös höyhentennokintaan niin, että ryhmiä, joissa esiintyy paljon nokintaa, pidetään pelokkaampina kuin ryhmiä, joissa sitä on vähän. On myös koetulos, jonka mukaan nuorina pelokkailla linnuilla on vahvempi taipumus vakavaan höyhentennokintaan aikuisina. Verrattaessa TI:n kestoa häkeissä ja kerroslattiakanaloissa ei 30 viikon ikäisillä kanoilla todettu eroja. 70 viikon iässä sitä vastoin häkkikanoilla (pienryhmät) TI:n kesto oli pidempi. Korrelaatiota höyhenpuvun kuntoon ei ollut. Tutkijat päättelivät, että häkkikanoilla pelokkuus lisääntyi huomattavasti iän myötä, mutta pienempi pelokkuus kerroslattiakanalassa johti oletukseen, että pelosta vapautuminen on varmempaa tässä tuotantomuodossa. (Rodenburg & Koene 2007) Isojen kanaryhmien sosiaalinen rakenne Kun parvessa on satoja tai tuhansia kanoja, yksilölliseen tunnistamiseen perustuvaa hierarkiaa ei voi muodostua. Kuitenkin aggressio on yleensä pientä isoissa parvissa. Tälle tutkijat ovat antaneet kolme vaihtoehtoista selitystä: Ensinnäkin kanojen on oletettu muodostavan alaryhmiä, joissa ne kykenisivät muodostamaan hierarkian. Välttääkseen kontaktia ja siten aggressiivista vuorovaikutusta tuntemattomien lajikumppanien kanssa, alaryhmän jäsenet saattavat pysytellä miellyttäväksi kokemallaan alueella kanalassa, muodostaen ikään kuin reviirialueen. Lattiakanaloissa kanoille tarpeelliset varusteet on levitetty tasaisesti koko alalle, joten eläminen pienalueella on mahdollista. Vaihtoehtoisesti hierarkia voi puuttua kokonaan, jolloin kanat pyrkivät mahdollisimman pitkälle välttämään sosiaalisia konflikteja ja muuttamaan käyttäytymistään ei-aggressiivisiin ja sietävämpiin kontakteihin, tai sitten ne käyttävät yleisiä ulkoisia kriteereitä kuten kokoaan ja harjan kokoa hierarkian ylläpitoon ja välttääkseen resursseista käytäviä tappeluja. Alempiarvoisilla linnuilla on tutkimuksissa todettu olevan harjoissaan aggressiivisen nokinnan aiheuttamia vaurioita; aggressiivinen nokkiminen suuntautuu tavallisesti päähän. Siksi hierarkian olemassaolo voi näkyä vaurioiden epätasaisena jakaantumisena kanojen kesken. (Moesta 2007) Suurissa avokanalaparvissa havaittu aggression vähäisyys saattaisi siis olettamuksen mukaan johtua alaryhmien muodostamisesta, jolloin tuttujen yksilöiden ryhmät liikkuvat yhdessä. Jos näin on, eri alaryhmien lintujen kohdatessa aggression voisi odottaa lisääntyvän. Tästä ei parven yksilöitä sekoittavassa kokeessa löytynyt todisteita, vaikka linnut valittiin päiväsaikaan. Oden ym. (2000) tutkivat lintuja yöajan lepopaikan sijainnin perusteella. Enemmän aggressiota todettiin niiden kanojen kohtaamisissa, jotka lepäsivät kaukana toisistaan verrattuna lintuihin, jotka olivat orrella jatkuvasti lähekkäin. Tämä osoittaa, että linnut voivat muodostaa yöajan alaryhmiä, mutta liikkuvat suhteellisen itsenäisesti parvessa päivän aikana. Osa kanoista voi

14 14 liikkua suurissa kanaloissa toisia enemmän. EFSA:n raportissa (2005) mainitaan tutkimustuloksesta, jossa kahden kolmasosan merkityistä linnuista havaittiin käyttävän 80 prosenttia tilasta vuoden aikana, ja toisesta tutkimuksesta, jossa 93 % tarkkailluista linnuista havaittiin pysyttelevän nelikerrosjärjestelmän kolmannella ja neljännellä tasolla. Muissa selvityksissä on osoitettu, että jotkut kanat liikkuvat suhteellisen vapaasti kaikkialla parvessa, kun toiset taas pysyttelevät pienellä alueella. (EFSA 2005) Moesta (2007) selvitti kahden Lohmann Silver -parven yöpymispaikan pysyvyyttä Naturakolmikerrosjärjestelmässä. Kummassakin parvessa oli 1250 kanaa ja 12 kukkoa. 27 viikon iässä ja sen jälkeen neljän tai viiden viikon kuluttua ja yhdeksän viikon kuluttua kuusi kymmenen vierekkäisen kanan ryhmää molemmista parvista merkittiin valojen oltua tunnin sammutettuina. Ryhmiä merkittiin kanalan päistä ja keskeltä. Seuraavana yönä tarkastettiin ja kirjattiin eri väreillä merkittyjen kanojen sijainnit. Noin 72 % kanoista merkittiin kanalan keskiosissa ja n. 28 % päädyissä. Lähes puolet kanoista vietti samassa kohtaa kanalassa seuraavankin yön. Päätyosissa yli 70 % kanoista pysytteli perättäiset yöt samalla alueella. Vielä suurempi osa kanoista pysytteli samalla tasolla (vaikka alue olisi vaihtunut) molempina tarkkailuöinä. Toisella ja kolmannella tarkkailukerralla (4-5 viikon ja 9 viikon päästä) samalla alueella perättäisinä öinä pysyttelevien kanojen osuus oli pudonnut n. 35 ja edelleen 32 prosenttiin. Muissakin tutkimuksissa on todettu kanojen yöpyvän samassa paikassa useita öitä. Samalla tasolla (kerroksessa) yöpymisen Moesta päätteli voivan johtua paitsi siitä, että samalla tasolla yöpyminen on kanalle tärkeämpi kuin tietty kohta rakennuksessa, myös joidenkin kanojen vaikeudesta orientoitua toisessa ulottuvuudessa. Tätä vahvistaa havainto, että päädyissä merkityt kanat yöpyivät merkitsevästi useammin näillä alueilla seuraavankin yön. Oden ym. (2000) ovat todenneet päätyalueilla yöpyvien kanojen pysyttelevän keskellä yöpyviä useammin näillä alueilla sekä yöllä että myös päivän aikana. Koska kerroskanalat ovat yhdenmukaisia rakenteeltaan ja näkö on todennäköisesti kanan hallitsevin aisti, päätyalueet voivat muodostaa visuaalisia johtolankoja, joita kanat voivat helposti käyttää orientoitumiseen. Tässä voi olla osasyy myös päätyalueiden ruuhkaantumiseen usein sekä yöllä että päiväsaikaankin. Tämä voisi antaa aiheen suunnitella, millä keinoin orientoitumista voisi kenties parantaa. Toisaalta syynä voisi olla, että kanat yöpymispaikkaa etsiessään joutuvat pysähtymään seinän tullessa vastaan ja siksi kerääntyvät päätyihin, vaikka eivät todellisuudessa pidä niitä muuten miellyttävämpänä alueena. Kanojen yöpymispaikan vaihtaminen kokeessa voi Moestan mielestä johtua myös koejärjestelyjen aiheuttamasta häiriöstä. Toisten kanojen kilpailu ja orientaatiovaikeudet voivat olla esteenä samassa paikassa yöpymiselle. Yöpymispaikan muuttaminen aika ajoin voi olla myös luonnollista ja tuottaa kanalle tietoa eri paikoista. Moesta (2007) selvitti mahdollista hierarkisten alaryhmien olemassa oloa myös ottamalla kerran kuussa yöllä parvista kolme neljän kanan ryhmää lähellä ja kaukana toisistaan yöpyneistä testikarsinaan, josta oli näkö- ja kuuloyhteys entiseen parveen. Testiryhmiä videokuvattiin valoisana aikana tietyin välein ja kanojen käyttäytymistä analysoitiin. Kaukana toisistaan yöpyneet osoittivat enemmän riitaisaa vuorovaikutusta kuin lähekkäin olleet, joskaan merkitseviä eroja ei ollut. Moesta päättelee siksi, etteivät hänen koetuloksensa vahvista oletusta suurten ryhmien alaryhmistä, joilla olisi yksilöllinen hierarkia. (Moesta 2007) Ryhmissä, joissa on vakaa hierarkia, pienempiharjaiset yksilöt näyttäisivät olevan alempiarvoisia ja saavan enemmän nokkaisuja, vaikka kaikki asiasta tehdyt kokeet eivät ole vahvistaneet fysikaalisten piirteiden ja sosiaalisen aseman välistä yhteyttä. Myöskään Moestan (2007) tutkimuksessa kerroskanalassa ei löytynyt yhteyttä linnun painon tai harjan koon ja harjan ja helttojen vaurioiden välillä. Suurryhmä-virikehäkkikanoihin verrattuna (31 viikon iässä) kerroslattiakanalassa kanoilla oli merkitsevästi enemmän harjan ja heltan vaurioita. Kaikki eivät välttämättä johdu nokkimisesta, vaan voivat tulla rakenteisiin törmäyksistä tai raapiutumisista, joiden riski todennäköisesti on kerroskanalassa suurempi. Suuremmat harjat häkeissä voivat selittyä korkeammasta lämpötilasta ja valonvoimakkuudesta. Kerroslattiakanat olivat Moestan kokeessa merkitsevästi painavampia kuin häkkikanat, minkä tutkija arveli johtuvan suuremmasta rehunkulutuksesta, joskin energian tarvekin on lattiakanoilla suurempi. (Moesta 2007) 1.7. Höyhentennokkiminen ja siihen vaikuttavia asioita Höyhentennokkiminen ei useinkaan liity aggressiota aiheuttaviin tilanteisiin, ja tutkijat korostavat sen erottamista aggressiivisesta nokkimisesta. Viimeksi mainittu suuntautuu alaspäin ja kohdistuu päähän ja kaulaan. Aggressiiviset nokkaisut ovat nopeita ja voimakkaita, ja uhri pyrkii pakenemaan tai taistelemaan vastaan. Käyttäytymisen taustalla voi olla hierarkian muodostaminen. Höyhentennokkiminen kohdistuu muualle kehoon, ennen kaikkea ylä- ja alaperän tai pyrstön höyheniin, ja siinä toistuu selkeästi höyhenten

15 15 nokinta ja irti vetäminen, eli se on enemmän pakonomaista kuin aggressiivista. Nokittava yksilö ei aina reagoi lainkaan käsittelyyn. Vaurioita aiheuttavan nokinnan uhri ääntelee ja pyrkii vetäytymään kauemmas. (Keeling 1995 ja Savory 1995 Sedlackovan ym lainaamina) Monet tutkijat ovat jaotelleet nokkimiskäyttäytymistä eri luokkiin, esimerkiksi höyhentennokkiminen, keskinäinen sukiminen ja vastavuoroinen nokkiminen, tai nokkiminen, nipistely ja irti nykiminen, edelleen keskinäinen sukiminen, kevyt nokinta, aggressiiviset nokkaisut, vetäminen ja varpaiden nokkiminen. Savoryn (1995) ehdottama jako kahteen vakavuusasteeseen lievä (gentle) ja vakava (severe) höyhentennokkiminen on käytetyin luokitus. Lievänä nokkimisena pidetään toisen linnun höyhenten nokkimista irti vetämättä tai vahingoittamatta niitä. Vakavaan höyhentennokkimiseen sisältyy vetäminen, vaurioittaminen, irti nyhtäminen ja usein myös höyhenen syöminen. Nokkiminen ei ole puuskittaista, mutta sitä voi esiintyä useille uhreille annettuina yksittäisten nokkaisujen sarjoina tai lievän nokinnan jaksoina. Lattialla seisovat linnut nokkivat toisia vatsaan, orsilla ollessaan enemmän kaulaan ja perään. (Sedlackova ym. 2004) Höyhentennokkimista pidetään yleisesti uudelleen suuntautuneena käyttäytymisenä, jonka oletetaan kehittyvän joko ruuanetsimiskäyttäytymiseen liittyvästä alustan nokkimisesta ja kuopimisesta tai pehkukylpemisen aikaisesta nokkimisesta. Pehkuaineksen puutteen on havaittu lisäävän höyhentennokintaa. Ruokinnan jälkeen kokeessa havaittiin alustan nokkimisen lisääntyneen merkitsevästi, ja pehkuttomassa koekarsinassa höyhentennokkiminen lisääntyi. Pehkukylpemisteoriaa tukee esittäjiensä mukaan höyhentennokinnan päivittäisen rytmin sopiminen ruuanetsimiskäyttäytymistä paremmin yhteen kylpemisen kanssa. Kylpemisen on todettu painottuvan eniten keskipäivään, alustan nokkimista ja höyhentennokkimista nähdään tavallisesti eniten ennen kylpemispuuskia ja niiden aikana. Höyhentennokintaa esiintyy muualla kuin ruokintapaikoilla, ja kirkas valo lisää sitä ja kylpemistä mutta ei ruokailua. Kylpemisteoriaa nokkimisen taustalla horjuttaa sen epäsäännöllisyys ja höyhentennokinnan ilmeneminen usein pehkukylpemisen puuttuessa (Savory 1995, Sedlackovan ym.2004 lainaus). Oletukset eivät kuitenkaan ehkä ole toisensa poissulkevia: ruuanetsiminen ja kylpeminen voivat molemmat toimia ei-syötävään kohteeseen suunnatun nokinnan laukaisijana. Teorioiden mukaan nokkaisujen suuntautuminen oikeasta aineksesta muiden lintujen höyheniin johtuu virheellisestä leimautumisesta pikkupoikasena, ja mielleyhtymä nokkimisen tai kylpemisen ja siinä käytettävän aineksen välillä voi muodostua jo kolmantena elinpäivänä. Myös sosiaalisilla seikoilla on pyritty selittämään höyhentennokinnan alkuperää. Ei-aggressiivista nokkimista kohdistetaan myös muiden kanojen niille alueille (etuosaan), joihin keskinäinen sukiminen ei yllä. Nämä vahinkoa aiheuttamattomat nokkaisut liittyvät hierarkiaan samaan tapaan kuin vastavuoroinen siistiminen nisäkkäillä, mutta kanoilla sillä ole ei yhtä suurta sosiaalista merkitystä. Höyhentennokkimista voi esiintyä jo ensimmäisenä elinpäivänä, jolloin alustan nokkiminen ei ole täysin kehittynyt eikä kylpykäyttäytymistä vielä esiinny. Höyhentennokinnan on myös väitetty kehittyvän joidenkin kanojen harrastamasta höyhenten syömisestä. Lattialla olevien höyhenten sijasta mielenkiinto voi kohdistua parvikumppanien höyhenpukuun. (Sedlackova ym. 2004) Paljaiden kohtien nokkiminen haavoittaa uhria ja voi kehittyä kannibalismiksi. Höyhentennokkiminen lisää näin kannibalismiriskiä, mutta ei välttämättä johda siihen. Kannibalistista käyttäytymistä osoittavat kanat eivät useinkaan ole samoja, jotka nokkivat höyheniä. Sekä kannibaalit että nokkijat ovat kuitenkin parven aktiivisimpia kanoja. Kannibalismin vakavin muoto on peräaukon nokkiminen. Siihen sisältyy kloakin ympäristön höyhenten ja ihon nokkimista ja edelleen limakalvon ja syvempien elinten ja kudosten, ja se usein päätyy uhrin kuolemaan. Se voi alkaa tilanteesta, kun kanan pehmeää, punaista yhteissuolta on näkyvissä juuri muninnan jälkeen. Ihon rikkoontuessa veri kiihottaa lisää kanoja nokkimaan kyseistä kohtaa. Kannibalismi voi puhjeta missä tuotantokauden vaiheessa hyvänsä, sitä voi esiintyä yhdellä parvella mutta ei seuraavalla, ja esiintyessään se voi aiheuttaa suurta kuolleisuutta. (Appleby et al. 2004, Keeling 1995, Sedlackova ym. 2004) LayWel-projektissa arvioitiin höyhentennokinnan esiintymistä eri tuotantojärjestelmissä käytännön kanaloista (ei pienistä koeyksiköistä) saaduista tiedoista. Lattiakanaloissa nokkimisen havaittiin olevan edelleen tärkeä hyvinvointiongelma, sen esiintyminen vaihteli %:n välillä. Kannibalismia esiintyi vähemmän, mutta 20 %:lla parvista yhdessä kartoituksessa ja jopa 40 %:lla toisessa. Johtopäätöksenä oli, että näennäisesti tarkoituksettoman käyttäytymisen tai voimakkaan aggression tai sellaisen uudelleen suuntautuneen käyttäytymismuodon kuten höyhentennokkimisen ja kannibalismin esiintyminen ovat tärkeitä linnuista

16 16 havaittavia tekijöitä, joita voidaan käyttää arvioitaessa kanalajärjestelmiä eläinten hyvinvoinnin kannalta. (Blokhuis ym. 2007) Ryhmäkoko Höyhentennokkimista on monissa tutkimuksissa todettu enemmän isoilla kuin pienillä ryhmillä. Toisaalta joissakin tutkimuksissa esim. Ruotsissa ei ole havaittu nokinnan ja kannibalismin lisääntyvän parvikoon kasvaessa muutamasta sadasta tuhansiin yksilöihin. Myös eläintiheyden vaikutuksesta on vaihtelevia tutkimustuloksia. (EFSA 2005) Lintujen on osoitettu voivan oppia höyhenten nokkimiskäyttäytymistä toisiltaan, mutta kokeessa vain lievä, ei vakavampi nokinta on siirtynyt linnusta toiseen. Toisaalta syyksi nokkimisen leviämiseen ruskeiden kanojen koeparvessa on osoitettu myös vaurioituneen höyhenpuvun herättämä kiinnostus nokkia alta paljastuneita, ehkä erilailla valoa heijastavia höyheniä. Näin myös höyhenpuvun kuluminen hankautumalla rakenteisiin tai toisiin kanoihin voi lisätä nokkimista. (McAdie & Keeling 2000) Pieni osa parven linnuista aikaansaa suuren osan höyhenvaurioista. Höyhenten nokkija voi saada isossa lintuparvessa paljon enemmän vahinkoa aikaan kuin häkin pienryhmässä. Nokkijoita on myös vaikea havaita isossa parvessa, ja puhjennutta nokkimista tai kannibalismia on lattiakanaloissa hyvin vaikea pysäyttää. Lattiakanaloissa on nokkimisen kannalta etuna, että linnuilla on mahdollisuuksia piiloutumiseen (orsia, kerroksia) ja tilaa paeta. Kanojen perimä vaikuttaa höyhenten nokkimisriskiin. Uusissa kanalajärjestelmissä käytetäänkin usein säyseämpiä hybridejä, joilla on vähemmän taipumuksia höyhenten nokintaan kuin vanhamuotoisissa häkeissä pidetyillä perinteisillä hybrideillä. Häkeissäkin kanoilla voi esiintyä höyhenten nokintaa ja kannibalismia, ja höyhenpuku voi kulua. Koetulokset kanojen höyhenpukuvertailuista virikehäkkija kerroslattiakanaloiden välillä ovat vaihtelevia. (Rodenburg ym. 2005) Suuret ryhmäkoot voivat aiheuttaa enemmän vahingollista käyttäytymistä ja lisätä stressiä ja pelokkuutta. Kanalajärjestelmien ja hoidon kehittäminen voivat auttaa ongelmien pienentämisessä. On todettu että suurryhmissä linnut ovat pelokkaampia kuin pienissä, mutta toisaalta häkkikanat ovat pelokkaampia kuin suurryhmissä lattiajärjestelmissä pidetyt kanat. Tämä osoittaa, että muut asiat kuin ryhmän koko vaikuttavat pelokkuuteen. Kerroslattiakanaloissa kanoilla on enemmän tilaa sekä yksilöinä että ryhminä ja runsaasti mahdollisuuksia välttää negatiivisia sosiaalisia vuorovaikutustilanteita. Lisäksi sellaiset toiminnalliset alueet kuten orret, pesät ja pehku ovat enemmän erillään toisistaan kuin häkeissä, niin että erilaisia käyttäytymistarpeitaan toteuttavat kanat eivät häiritse toisiaan. Lisäämällä pystysuoria paneeleja ja keinotekoisia suojia kanaloihin linnuille voidaan tarjota lisäsuojaa, suojaa pedoilta (ulkokanalat) ja aggressiivisilta lajikumppaneilta. (Rodenburg & Koene 2007) Valaistus ja nokan typistys Normaalin muninnan ylläpitämiseen tarvittavan valaistuksen voimakkuus on 5-7 luksia (Lewis and Morris 1999). Kirkas valo lisää lintujen aktiivisuutta, ja myös aggressiota ja höyhenten nokkimista (Morris 2004). Valon tasainen jakaantuminen on tärkeää lattiamuninnan, nokkimisen ja kasaantumisen aiheuttaman tukehtumisriskin minimoimiseksi. Ensimmäisinä päivinä nuorikoiden kanalaan siirron jälkeen valaistus voi olla melko kirkas. Myöhemmin valon voimakkuuden pitäisi olla sopiva terveydellisten ja käyttäytymisongelmien estämisen kannalta (LayWel 2006). Luonnonvalon eduista ei ole näyttöä, mutta valaistuksen luonnollinen vaihtelu, esim. vähittäinen hämärtyminen valaistun ajan päättyessä, auttaa lintuja sopeutumaan ympäristöönsä paremmin kuin yhtäkkinen valojen sammuminen (Tanaka and Hurnik 1991, Ferranten 2009 lainaamana). Himmentäminen ennen pimentämistä illalla on tärkeämpää kuin asteittainen kirkastuminen valaistun ajan alkaessa, koska viimeksi mainittuun lintujen on helpompi sopeutua. Iltahämärän pitäisi olla niin pitkä, että linnut ehtisivät syödä rehua varastoon yöksi ja löytää sopivan yöpymispaikan (Kristensen 2009). Käytännössä nokkien typistystä ja valojen himmennystä käytetään nokkimisongelmien pienentämisen työkaluina. Nokan typistys (kielletty Suomessa) on kivulias toimenpide, joka epäonnistuessaan voi aiheuttaa kroonista kipua. Valojen himmennystä tai punaista valoa valkoisen sijasta käytetään rauhoittamaan kanoja ja estämään niitä havaitsemasta kontrasteja, esim. valkoisten höyhenien ja punaisen haavakohdan välillä.

17 17 Tutkimuksessa on havaittu, että vakavaa nokkimista on enemmän kirkkaammassa valossa, mutta lievää nokintaa taas enemmän himmeämmässä valossa. Himmeä valaistus voi aiheuttaa kanalassa ongelmia, jos linnut eivät voi nähdä ja tunnistaa toisiaan tai navigoida ympäristössään. Kasvatuskaudella tämä voi lisätä tutkivaa nokkimista. Lattiamuninta voi lisääntyä hämärän valaistuksen vuoksi (Tauson 2005). Valon värillä on merkitystä, koska linnut voivat tunnistaa toisensa paremmin valkoisessa kuin sinisessä valossa, ja punainen valo on tunnistamisen kannalta heikoin. Näin valojen voimakas himmennys tai värin vaihtaminen voi aiheuttaa uuden hyvinvointiongelman. Nokkien typistys tai valojen himmennys eivät ole höyhenten nokkimisongelman todellisia ratkaisuja, vaan niitä käytetään pienentämään vahinkoja käytännössä. Muut lähestymistavat voivat tuoda kestävämpiä ratkaisuja höyhentennokintariskin pienentämiseksi. Ulkomaisissa höyhentennokinnan riskien kartoituksessa (Green ym. 2000) on havaittu, että ulkotarhan rajoitettu käyttö, toistuvat ruokintamuutokset, vähäinen ihmiskontakti, löyhän pehkun puute munintakauden lopulla, alle 20 ºCasteen lämpötilat kanalassa, valonvoimakkuuden lisäys tarkastuksen aikana ja riippuvien kellojuomalaitteiden käyttö lisäsivät nokintariskiä (vm. syyksi arveltiin pehkun kastumista juomalaitteen kohdalla). Tutkijat päättelivät, että rajoitettu ulkotarhan käyttö ja irtonaisen kuivikkeen puuttuminen estivät ruuanetsimis- ja kylpemiskäyttäytymistä, kun taas muut tekijät, esim. ruokinnan muutokset ja valaistuksen voimakkuuden vaihtelu, saattavat lisätä kilpailua tai turhautumista ja nämä kaikki voivat johtaa höyhentennokintaan. He korostavat tehokasta riskien arviointia tiloilla. Tutkijat vertasivat lintujen käyttäytymistä kellojuomalaitteilla ja pesien valaistuksella varustetuissa kanaloissa parveen, jolla oli juomanipat eikä valaistusta pesissä, ja totesivat höyhentennokinnan ja aggression olevan viimeksi mainitussa merkittävästi pienempää. (Green ym. 2000) Kasvatus Kasvatuksella on tärkeä merkitys höyhentennokinnan vähentämisessä. On esim. todettu, että linnut, jotka pääsivät pehkulle heti ensimmäisenä elinpäivänään, käyttivät viiden ja 14 viikon iässä enemmän aikaa ruuan etsimiseen ja vähemmän höyhenten nokkimiseen kuin linnut, jotka olivat päässeet pehkulle kahden viikon iässä. Näin varhaiset kokemukset pehkusta vähentävät höyhentennokinnan riskiä myöhemmässä iässä ja stimuloivat lattialle suuntautuvaa nokintaa ja kylpemistä. Huber-Eicher & Sebö (2001) suosittelevatkin, että kerroslattiajärjestelmässä kasvatettavilla nuorikoilla käytettäisiin alkukasvatustason pohjalla vahvaa paperia, jolle levitetään ohut kerros kutterinlastua ja lisätään esim. joka toinen päivä. Näin sen houkuttelevuus paranee ja rehukourut pysyvät siisteinä. Kaikki koetulokset eivät kuitenkaan vahvista varhaisen pehkulle pääsyn vähentävän höyhentennokintaa. Aerni ym. (2005) toteavat alusta asti pehkulle päässeiden kanojen tuottaneen painavampia munia ja enemmän munakiloja. Niiden rehuhyötysuhde ja kuolleisuus olivat myös pienemmät kuin vasta neliviikkoisina pehkulle päässeiden. Kannibalismin esiintymisessä ei kuitenkaan havaittu eroa. Myöskään Gunnarsson (1999) ei havainnut yhteyttä varhaisen pehkulle pääsyn ja höyhentennokinnan esiintymisen välillä. Hän havaitsi kuitenkin orsille pääsyn viimeistään neljän viikon iässä vähentäneen kannibalismia tuotantokaudella. Myöskään Itävallassa tehdyssä selvityksessä ei todettu kasvatusolojen vaikuttaneen munituskauden höyhenvaurioiden esiintymiseen (kohta ) Ravitsemus Myös ravitsemukselliset muutokset voivat auttaa vähentämään höyhentennokinnan riskiä. Rehun liian alhaisten proteiini- ja aminohappopitoisuuksien on raportoitu vaikuttavan höyhentennokinnan esiintymiseen. Höyhenten keratiinin muodostukseen tarvittavista aminohapoista tärkeimmät ovat rikkipitoiset metioniini ja kystiini, joiden pienetkin puutokset voivat aiheuttaa epänormaalia höyhenten kehitystä. Rehun tryptofaaniaminohapon pitoisuuden lisäyksen on todettu vähentäneen nokkimisvaurioita kokeessa, jossa metioniin ja kystiinin lisäyksellä ei havaittu merkitsevää vaikutusta. Valkuaispitoisuuden nostamisella on ollut edullinen vaikutus höyhenpuvun kuntoon ja nokintaan sekä kannibalismiin, samoin lysiinin ja arginiinin täydennyksellä puutostilanteissa. Höyhenet ovat linnuille korvaava ravintoaineiden lähde rehupuutoksissa. Myös pelkän kasvivalkuaisen käytön on epäilty lisäävän nokkimista, mutta höyhenpuvun kunnon ja tuotantotulosten vertailut osaksi eläinperäistä valkuaista sisältävään ruokintaan eivät ole vahvistaneet tätä. (Van Krimpen ym. 2005, Rodenburg & Koene 2007, Sedlackova ym. 2004)

18 18 Myös rehun kivennäis- ja hivenainepuutokset voivat lisätä nokkimista ja huonontaa höyhenpukua Erityisesti on painotettu natriumin, kalsiumin ja magnesiumin riittävää saantia. Sinkillä on havaittu olevan tärkeä merkitys kananpoikasten höyhenten kehityksessä. (Van Krimpen ym. 2005) Enemmän höyhentennokintaa saattaa ilmetä, kun ruokintaa rajoitetaan tai rehu on karkearakenteista tai rakeistettua, vm. johtuu syömiseen kuluvan ajan lyhyydestä. Toisaalta runsaskuituiset rehuannokset, vähemmän energiaa sisältävät rehut tai karkearehu voivat auttaa vähentämään höyhentennokintaa, samoin kuin jyvien tai oljen levittäminen pehkulle kasvatusvaiheessa voi vähentää myöhempää nokintaa. (Van Krimpen 2008, Sedlackova ym. 2004) Van Krimpen (2008) vahvisti väitöskirjatyössään, että tarjottavan rehun muuttaminen niin, että syömiseen liittyvä käyttäytyminen ja kylläisyys lisääntyvät, ehkäisee höyhentennokkimista, kunhan tämä virhekäyttäytyminen ei ole alkanut jo kasvatusvaiheessa. Munivilla kanoilla ravintoaineiden laimentaminen hiekalla/soralla tai karkearakenteisella liukenemattomalla kuidulla (kokeissa kauran tai soijan kuoret, olki, selluloosakuitu, juurikasmassa, auringonkukkajauho) hidasti syömistä ja pidensi ruokailuun käytettyä aikaa. Kasvatuskaudella 15 % laimennetulla ruokinnalla olleilla kanoilla ilmeni munintakaudella vähemmän höyhenvaurioita. Vaikka laimennettu rehu ei poikasvaiheessa pidennä syömiseen käytettyä aikaa, se saattaa stimuloida nokkimisen suuntaamista rehuun kumppanien höyhenten sijasta. Tutkijan mielestä höyhentennokkimisen ehkäisyyn sopivaan ruokintaohjelmaan sisältyisi kasvatuskaudella 15 %:n ja munintakaudella 10 %:n laimennus, jossa karkeaksi jauhettuna runsaasti kuitua. Laimennus ei kokeissa vaikuttanut tuotokseen. Linnut kompensoivat hiekalla tehdyn laimennuksen syömällä enemmän. Liukenematon, karkeaksi jauhettu kuitu lisäsi lihasmahan painoa ja rehumassan viipymisaikaa ruuansulatuskanavan alkupäässä. Kokonaisviipymisaika ei kuitenkaan muuttunut, koska massa kulki suoliston läpi vastaavasti nopeammin. Vähemmän energiaa ja runsaasti liukenematonta kuitua sisältävä munivien kanojen ruokintaohjelma viivytti höyhenpukuvaurioiden lisääntymistä noin kymmenen viikon ajan. (Van Krimpen 2008) Ruotsin Maatalousyliopistossa (SLU) selvitettiin v järjestetyssä kokeessa kuivatun sinimailassilpun syötön vaikutusta kanojen höyhenpukuun ja tuotantotuloksiin. LSL- ja LB-kanat olivat ulkotarhan sisältävässä lattiakanalassa sadan linnun ryhminä, ja seuranta kesti ikäviikot. Karkearehun todettiin vähentävän höyhentennokkimista, kloakin ja harjan nokkimista ja ruskeilla kanoilla kannibalismia ja kuolleisuutta. Valkoisten kanojen rehunkulutus pieneni 7 g/pv kontrolliryhmään verrattuna, ruskeiden kanojen munintaprosentti nousi 4 % ja molempien rehuhyötysuhde parani 2,07:stä 1,96:een (keskiarvona). Tutkija korostaa paremman höyhenpeitteen vaikutuksen näkyvän selvemmin viileämmissä kanalaoloissa. Karkearehua kului noin kolme grammaa kanaa kohti päivässä, mistä osa päätyi pehkuun. Tämä osoittaa karkearehun lisäävän kanojen hyvinvointia lisäaskareen muodossa, eikä niinkään tukemalla ravintoaineiden saantia. (Kalmendal 2010) Ruohoa kasvavan ulkotarhan käyttöä seurattiin myös SLU:n kokeessa viikoittain ja siinä havaittiin suuria eroja hybridien välillä. 75 prosentissa tarkkailukertoja ruskeista kanoista yli kymmenen prosenttia oli ulkotarhassa, valkoisista vain kaksi prosenttia. Oletuksena oli, että ne kanat, jotka eivät saaneet karkearehua, olisivat puuhailun tarpeessaan hyödyntäneet ulkoaluetta enemmän, mutta näin ei käynyt. Syyksi tutkija arvelee, että stressaantuneet ja pelokkaat linnut ovat haluttomampia viettämään aikaa ulkona. Kanaryhmät, joilla esiintyi höyhentennokkimista ja kannibalismia, eivät näin uskaltaneet mennä ulos. Toisaalta suurin osa valkoisista kanoista (joilla nokkimista esiintyi vähemmän) pysytteli enimmäkseen sisällä, mutta niillä laskettiin kuluneen lähes kaksinkertainen määrä kutterinlastukuiviketta ruskeisiin verrattuna. Karkearehua saaneet kanat kuluttivat 40 prosenttia vähemmän pehkuainesta kuin vertailuryhmät. Karkearehu tarjoaa siis kanoille niiden kaipaamaa tekemistä yhtä lailla kuin ulkoilu ja pehkuaines. (Kalmendal 2010) Ikä ja sukupuoli Lintujen ikä ja sukupuoli vaikuttavat nokkimistaipumukseen. Aikuisten kukkojen on todettu nokkivan vähemmän kuin kanojen ja vähentävän läsnäolollaan höyhentennokintaa parvessa. Oden ym. (1999) havaitsivat kukkojen mukana olon parvessa vähentävän kannibalismia, mutta höyhentennokintaan niillä ei tässä kokeessa näyttänyt olevan vaikutusta. Kasvatuskaudelta taas on raportoitu kukkojen sekä nokkivan että vastaanottavan nokkimista kanoja enemmän ja suositeltu sukupuolten erillään kasvattamista.

19 19 Nuorella iällä esiintyy lähinnä lievää nokkimista, ja vakavampia muotoja voi kehittyä kanojen ikääntyessä, mikä johtaa vanhempien kanojen höyhenpeitteen huononemiseen. On myös esitetty poikasten lievän höyhentennokkimisen olevan osa sosiaalisia kontakteja, kun taas myöhemmällä iällä se voi heijastaa epätyydyttävien ympäristöolojen tai sosiaalisen aseman aiheuttamaa turhautumista. (Sedlackova ym. 2004) Perinnölliset erot Kanakannoilla on eroa höyhentennokkimisalttiudessa, ja geneettisen valinnan avulla sitä on mahdollista merkittävästi vähentää. Höyhentennokkimisalttiuden periytyvyysasteeksi on esitetty 0,07-0,38. Todennäköisesti nokintaan vaikuttaa useampi geeni. Suoran geneettisen valinnan on osoitettu olevan mahdollista, käyttäen yksilöllistä valintaa nokinnan vähentämiseksi tai ryhmävalintaa kuolleisuuden pienentämiseksi. Kun on tutkittu perinnöllisiä suhteita pelon ja höyhentennokinnan välillä, on todettu, että linnuilla, jotka ovat pelokkaita testeissä nuorella iällä, esiintyy todennäköisesti paljon höyhentennokkimista aikuisina. Näitä suhteita voi käyttää hyväksi valinnassa. Jalostusyhtiöt ovatkin ottamassa höyhentennokinnan vähentämisen jalostusohjelmiinsa. (Rodenburg & Koene 2007) Kokeissa on havaittu selkeitä eroja vaurioittavasta höyhentennokkimisesta johtuvassa kuolleisuudessa verrattaessa eri kanarotuja ja/tai kaupallisia kantoja samanlaisissa olosuhteissa. Esim. Sørensen (2001) totesi Isabrown-kanojen kuolleisuudeksi pienimuotoisessa luomumunituskokeessa 19,9 %, new hampshire- rotuisten 13,8, valkoisten leghornien 6,7 % ja hampshire x leghorn -risteytysten 3,9 %. Nuorikot kasvatettiin sisätiloissa 16-viikkoiseksi, jolloin pääsy ulkotarhaan avattiin. Isabrownilla oli selvästi paras munatuotos, mutta huonokuntoisin höyhenpuku jo 35 viikon iässä. Kohdassa 2.2. selostetussa Ruotsin Maatalousyliopisto koeasemalla tehdyssä tuotantotapavertailussa (Wall &Tauson 2005), jossa puolet kanoista kussakin kanalajärjestelmässä oli valkoista, puolet ruskeaa hybridiä, ruskean kuolleisuus kerroslattiajärjestelmässä nousi yli 35 prosenttiin ja pääsyynä oli kannibalismi. Virikehäkeissä hybridien kuolleisuudessa ei ollut eroja. Ruotsissa onkin korostettu hybridivalinnan merkitystä lattiatuotantomuotoihin siirryttäessä. (Wall &Tauson 2005) Tanskassa Århusin yliopistossa on vuodesta 1997 selvitetty jalostuksen mahdollisuuksia höyhentennokkimisen vähentämisessä vertaamalla valkoisen leghornin paljon ja toisaalta vähän nokkimista osoittavia linjoja sukupolvi sukupolvelta, kun valintaa tehtiin nokkimisen lisäämiseksi ja toisaalta sen vähentämiseksi. Vuoteen 2009 mennessä oli edetty kahdeksan sukupolvea lähtötilanteesta, ja nokkijaryhmässä nokinta oli odotusten mukaan pahentunut, mutta siinä erottui nyt ns. normaalinokkijat ja suurnokkijat, vm. liikkuivat aktiivisesti parvessa ja nokkivat jatkuvasti useita muita yksilöitä. Tämän ominaisuuden (dominoivan geenin) pois jalostamisen arvellaan onnistuvan nopeasti, mutta normaalinokkijoiden käytöksen taustalla on monimutkaisempi geneettinen mekanismi. Valinta ei vaikuttanut aggressiiviseen nokintaan, mikä tutkijoiden mukaan vahvistaa, ettei se liity höyhentennokintaan. Nokkimisen vähentämiseen tähtäävä valinta pienensi veren plasman serotoniinitasoa vertailu- ja nokkijaryhmään verrattuna, ja myös dopamiinin merkitys nokkimiskäyttäymisen säätelyssä sai vahvistusta. Nokkimisen vähentämiseen perustuva valinta näytti muuttavan myös lintujen immuunivastetta (valkosolujen määrää ja jakautumista). (Buitenhuis& Kjær 2008; Fjäderfä-kotisivuartikkeli 2011) Saksalaisessa hybridivertailussa Kitzingenin koeasemalla valkoiset ja ruskeat kanaryhmät (LB, Isabrown, Dekalb white, LSL sekä L-koehybridi; 496 kanaa/hybridi) olivat lattialla kanan osastoissa (8 kanaa neliöllä, yksitasoinen ritilä, Fienhage-pesät), ja tuotantotuloksia sekä höyhenpeitteen kuntoa verrattiin paitsi jalosteiden, myös nokankäsittelyjen välillä. Merkitseviä hybridikohtaisia eroja todettiin muninnassa, rehuhyötysuhteessa ja likaisten munien määrässä. Nokan käsittely vaikutti merkitsevästi kappaletuotokseen, rehuhyötysuhteeseen sekä kuolleisuuteen ja särömunien osuuteen. Typistyksen vaikutus näkyi myös kuolleisuudessa: käsittelemättömien kuolleisuus nousi 13,7 prosenttiin munintakauden loppuun mennessä, kun se typistetyillä jäi 7,1 prosenttiin. Lähinnä ero johtui kannibalismin aiheuttamasta kuolleisuudesta. Lisäksi kanoilla, joiden nokkia ei käsitelty, oli enemmän höyhenvaurioita kuin typistettynokkaisilla. Asteikolla ei lainkaan vähäisiä suuria höyhenvaurioita luokiteltiin melkein puolet käsittelemätönnokkaisista kanoista 73. ikäviikolla suurten vaurioiden luokkaan, kun taas lähes 90 % typistettynokkaisista arvioitiin ei lainkaan tai vähäisten vaurioiden luokkaan. Kokeessa havaittiin kuitenkin, että kaikki kanajalosteet eivät reagoi samalla tavalla käsittelyyn: LB-kanat munivat enemmän ja niiden kuolleisuus oli pienempi kun nokkia ei ollut käsitelty. (Damme ym. 2011)

20 Fysiologiset tekijät Linnun sisäisen tilan ja fysiologisten seikkojen oletetaan vaikuttavan höyhentennokkimiseen. Esimerkiksi naaraan sukuhormonien antaminen 12-viikkoisille nuorikoille, niin että jäljiteltiin muninnan alkamisen hormonaalista tilaa, lisäsi höyhentennokkimista. Testosteroni puolestaan vähensi höyhentennokkimista, mutta lisäsi aggressiivista nokintaa ja ehkäisi muninnan alkamista. Höyhentennokinta voi munivilla kanoilla liittyä stressiin, ja plasman kortikosteronipitoisuuden nousun onkin todettu liittyvän nokintaan. Rehun mukana annetun kortikosteronin vaikutuksesta nokintaan on saatu vaihtelevia tuloksia. Katekolamiinit toimivat hormoneina ja keskushermoston välittäjäaineina ja ne liittyvät moniin käyttäytymishäiriöihin sekä ihmisillä että eläimillä. Hermovälittäjäaineista mm. noradrenaliinin, serotoniinin ja dopamiinin merkitystä höyhentennokinnan ehkäisyssä onkin tutkittu. Serotoniini on hermovälittäjäaine, joka liittyy nokkimiskäyttäytymiseen. Ihmisaivoissa serotoniini vastaa monista fysiologisista toiminnoista kuten nukkumisesta, ruokahalusta ja mielialasta, ja sen toimintahäiriön tai liian vähäisen tuotannon oletetaan aiheuttavan masennusta ja mielisairauksia. Serotoniinin säätelyhäiriöitä on havaittu kananpoikasten stressireaktioissa ja aggressiivisen käyttäytymisen yhteydessä, ja kokeessa on vahvistettu alhaisen serotoniinivälityksen yhteys lisääntyneeseen höyhentennokintaan. Serotoniinin tehtävä keskushermostossa on estää aggressiota; toisaalta ääreishermostossa serotoniinilisäys voi liittyä höyhentennokintaan ja kannibalismiin. Serotoniiniaktiivisuuden muutokset voivat olla höyhentennokinnan syy tai seuraus. On osoitettu perinnöllisiä eroja nokintaan liittyvässä serotoniinivälityksessä. (Sedlackova ym. 2004, Van Krimpen ym. 2007) Tryptofaaniaminohapon pitoisuuden nostaminen poikasrehussa on kokeissa vähentänyt höyhentennokkimista normaalitasoiseen ruokintaan verrattuna. Tryptofaani on serotoniinin esiaste. Paljon nokkimista osoittavan kanalinjan poikasilla on todettu akuutin stressin seurauksena alhaisempi aivojen serotoniinituotanto kuin vähäistä nokintaa harjoittavan linjan poikasilla. Tryptofaanilisäys ruokinnassa stimuloi serotoniinin toimintaa hermovälittäjänä ja saa aikaan tryptofaanin tehokkaamman muuntumisen serotoniiniksi. (Van Krimpen ym. 2007, Sedlackova ym. 2004) Toinen tärkeä mahdollisesti höyhentennokintaankin liittyvä hermovälittäjäaine on dopamiini. Enemmän nokkimiskäyttäytymistä osoittavilla kanalinjoilla oletetaan olevan herkempi dopamiinijärjestelmä. Erityisesti aktiivisempi liikkuminen ja stereotyyppinen käyttäytyminen (myös nokkiminen) liitetään dopamiiniin. Myös kortikosteroidiryhmän hormoneilla on merkitystä stressi- ja pelkoreaktioissa. (Wysocki ym. 2010) Tutkimustuloksia käytännön kanaloista Itävallassa selvitettiin höyhentennokinnan ja kannibalismin esiintymistä lattiakanaloissa vuosina Tutkijoiden tekemillä tilakäynneillä kasvattamoihin ja munituskanaloihin kerättiin tietoa hoitokäytännöistä, ruokinnasta ja terveystilanteesta. Tuloksia voitiin verrata myös koeasemalta saatuihin tietoihin. Kaikkiaan 240 kasvatusparvea (näistä 42 luomutuotannossa) katsastettiin keskimäärin 16 viikon iässä ja niistä ei havaittu juuri lainkaan nokkimisvaurioita. Pieni osa parvista oli kerroslattiajärjestelmässä. Höyhenvaurioiden katsottiin johtuvan pääasiassa huonosta kanalailmasta, joissakin tapauksissa lisäksi ensimmäisten viikkojen ruokinnan ja tilan puutoksista. Kaikkiaan kanaparvesta saatujen tarkkailutulosten perusteella analysoitiin vaurioittavaan nokkimiseen vaikuttavia asioita; kanojen nokkia ei ollut typistetty. Hybridien välillä todettiin merkitseviä eroja. Kuivikkeellisten pesien (viittasi liian vähäiseen tai huonolaatuiseen pehkuun), pyöreiden ruokintalaitteiden ja nippajuomalaitteiden käytöllä näytti olevan negatiivinen vaikutus (nipat/kupit -vertailusta on raportoitu myös päinvastaisia tuloksia), ja nokinnan riskitekijöitä olivat myös epätasainen valaistus kanalassa, parven koon kasvu, huonot olosuhteet ulkotarhassa ulkokanaloissa ja tilarehun käyttö. Rehunäyteanalyysit paljastivat ravintoainepitoisuuksien suuren vaihtelun, osa jäi selvästi alle suositusten. Rehun rakenteella ei näyttänyt olevan vaikutusta. Tilakäynneillä tutkijat keräsivät tarkempaa tietoa 309 parvesta. Näistä arvioitiin myös höyhenpeitteen kunto. Kanalat olivat perinteisiä lattiakanaloita, huomattava osa luomukanaloita. Kanat olivat useampaa ruskeaa hybridiä, vain muutamalla tilalla oli valkoinen jaloste. Höyhenvaurioiden ja/tai nokkimishaavojen määrään vaikuttivat kanalaolot (ulkokanalassa vähemmän vaurioita), tavanomainen/luomu (luomurehun suhteen aluksi ongelmia ja siksi enemmän nokkimisvaurioita) ja simpukankuorien käyttö kalkin lähteenä (tarjoavat lisäksi puuhaa kanoille). Hälyttäviä merkkejä olivat untuvien ja höyhenten puuttuminen kanalan lattialta (syöty), tarkastajan kenkien muovisuojusten nokkiminen, tarkastajan huomattava välttely, veritahrat munien pinnalla