Kehittyvät palkkasopimukset

Transkriptio

1 Kehittyvät palkkasopimukset

2 Kannen kuva: Jan Djenner/Gorilla Tilaukset: SAK/Postitus puh. (09)

3 Esipuhe Työmarkkinajärjestöjen sopimusneuvottelijoilta kysytään usein, miten sopimusten palkankorotukset määräytyvät. Minkälaisten periaatteiden varaan esimerkiksi SAK rakentaa palkankorotustavoitteensa? Onko tavoitteena aina mahdollisimman suurinumeroinen korotus? Ovatko palkkaneuvottelut nollasummapeliä, jossa toisen osapuolen voitto on toisen tappio, vai onko jokin ratkaisuvaihtoehtojen alue molempien osapuolten kannalta muita siedettävämpi? Kaksi nuorta ekonomistia on selvittänyt palkoista sopimisen kysymyksiä talousteorian kahden eri tutkimusperinteen valossa. Jyrki Sipiläinen on käynyt läpi suomalaisessa keskustelussa tutumpia palkkapolitiikan makrotaloudellisia tarkasteluja, kuten inflaatio-ongelmien hallintaa ja solidaarista palkkapolitiikkaa talouden rakennemuutoksen vauhdittajana. Juhana Valve on puolestaan analysoinut työmarkkinasopimuksia peliteorian näkökulmasta. Molemmilla talousteoreettisiin tarkasteluihin nojaavilla puheenvuoroilla on liittymäkohtia ajankohtaiseen työmarkkinakeskusteluun. Työnantajien edustajat ovat alkaneet arvostella tuottavuussidonnaista palkkapolitiikkaa, vaatineet rakennemuutoksia ja palkkaerojen kasvattamista sekä palkoista päättämisen siirtämistä yrityksissä paikallisesti päätettäväksi. Jyrki Sipiläisen selvityksestä käy ilmi, että solidaarista palkkapolitiikkaa voidaan pitää vähintään yhtä tehokkaana rakennemuutoksen vauhdittajana kuin palkkaerojen kasvattamiseen perustuvaa mallia. Niin Sipiläisen kuin Juhana Valveenkin tarkastelut tuovat esille, että moderni taloustiede tarjoaa selityksiä suomalaisen palkoista sopimisen mallin toimivuudelle ja hyville tuloksille. Suotuisimmat vaikutukset talouden vakauteen, talouskasvuun ja työllisyyteen on saatavissa suomalaisen sopimisen perinnettä kehittämällä. Pertti Parmanne SAK:n pääekonomisti KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 1

4 2 - KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

5 Sisällys Esipuhe...1 OSA 1. Solidaarinen palkkapolitiikka...5 Rakennemuutoksen vauhdittaja...5 Tiivistelmä Johdanto Solidaarinen palkkapolitiikka Sopimustoiminnan ja hyvinvointiyhteiskunnan yhteys Sopimustoiminnan ja hyvinvointiyhteiskunnan merkkipaaluja Palkkanormit EFO-malli Tuposeto-malli Julkisen sektorin erityispiirteitä Solidaarinen palkkapolitiikka ja talouskasvu Rakennemuutos Solidaarinen palkkapolitiikka ja tuottavuuden kasvu Solidaarinen palkkapolitiikka innovaatiomallina Rakennemuutos ja palkkaerot Transaktiokustannukset Kansantalouden vakauden säilyttäminen Palkkakilpailu Palkkanormin merkitys talous- ja rahaliitossa EMU-puskurit Palkkapolitiikka globaalissa taloudessa Solidaarinen palkkapolitiikka Euroopassa Palkkakoordinaation muotoja Globalisaatio ja Washingtonin konsensus Globalisaatio ja hyvinvointiyhteiskunta Lopuksi...27 Lähteet...28 Liite...31 OSA 2. Sopimustoiminta peliteorian näkökulmasta...34 Tiivistelmä...36 Sopimusjärjestelmä ja palkkakoordinaatio Yleisiä tuloksia Yhteiskunnalliset arvot ja loppupäätelmä Johdanto Päätöksenteko ja sopiminen Vangin pulma Kannustinvaikutus ja palkkamaltti Kannustinongelma ja palkkaneuvottelut Vajaa informaatio Informaation taloustiede Epäsymmetrinen informaatio työmarkkinoilla KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 3

6 2.7 Oikea palkka Informaatio-ongelman pienentäminen signaloinnilla Koulutus signaalina Tulospalkka moraalikato ja signalointi Investoinnit Suhdespesifit investoinnit ja hold-up-ongelma Palkanmuodostus ja investoinnit Täydellinen kilpailu ja informaation taloustiede Täydellisen kilpailun oletukset Täydellinen kilpailu työmarkkinoilla Todellinen maailma Täydellinen kilpailu ja informaation taloustiede yhteenveto Mekanisminsuunnittelu Yhteiskunta ja palkoista sopiminen Pitkäaikaiset palkkasopimukset Korporatismi ja palkkakoordinaatio Uusi Phillipsin käyrä inflaatio ja työttömyys Inflaatio, työttömyys ja työmarkkinoiden joustavuus Palkkasopiminen kansainvälinen näkökulma Talouskulttuurit Kilpailukyky Palkkasopimusten koordinointi EMU:ssa...58 Suuret euromaat Ammattiliitot, hallituspolitiikka ja taloudellinen kasvu Johdanto Tutkimuksen lähtökohdat ja yleiset johtopäätökset Mallit ominaisuudet ja tulokset Palkkaneuvottelut Julkisen vallan osallistuminen Uskottavat sopimukset Liittovoima Lopuksi Lähteet Liite 1 Peliteorian peruskäsitteitä Strateginen peli...69 Dominoidut strategiat...70 Nash-tasapaino...70 Ekstensiivisen muodon peli...72 Epätäydellinen informaatio ja osapelitäydellinen tasapaino...72 Toistetut pelit...73 Laajennuksia KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

7 Jyrki Sipiläinen OSA 1. Solidaarinen palkkapolitiikka Rakennemuutoksen vauhdittaja KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 5

8 6 - KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

9 Tiivistelmä Palkanmuodostukseen on vaadittu viime aikoina voimakkaita muutoksia, muun muassa luopumista keskimääräiseen tuottavuuteen perustuvasta palkkamallista. Nykyisen palkanmuodostuksen on väitetty haittaavan talouden toimintaa ja olevan este ja hidaste talouden kehitykselle. Näille väitteille on etsitty tukea eräistä taloustieteen suuntauksista. Uusi taloustutkimus tuo kuitenkin esille päinvastaisia tuloksia: Palkkakoordinaatio johtaa palkansaajaryhmien välistä palkkakilpailua parempaan talous- ja työllisyyskehitykseen. Tulopolitiikalla on EMU-oloissa keskeinen asema tavoiteltaessa hintavakautta ja taloudellista menestystä. Kansantalouden keskimääräiseen tuottavuuskehitykseen sidottu palkanmuodostus on edelleen toimiva ajatuskehikko. Globalisaatioon parhaiten sopeutuneissa maissa on kiinnitetty erityistä huomiota palkansaajien muutoksissa tarvitsemaan turvaan. Kansainvälistyneen talouden asettamiin haasteisiin on lisäksi pyritty vastaamaan kehittämällä kansallista sekä rajat ylittävää neuvottelu- ja sopimusyhteistyötä. Eurooppalaisissa hyvinvointijärjestelmissä on pyritty yhdistämään tehokkuusja tasa-arvonäkökulmat. Näiden järjestelmien tarkoitus on helpottaa sopeutumista ulkoisiin muutoksiin ja tehdä muutoksista yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä. Kehittämällä yritys- ja työpaikkakohtaisia tulos- ja voittopalkkiojärjestelmiä voidaan ala- ja yrityskohtaisia tuottavuuseroja ottaa huomioon rikkomatta koordinoidun palkkapolitiikan tuomia etuja. KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 7

10 1 Johdanto SAK:n palkkapolitiikan perustana on solidaarisuus. Solidaarisuudella tarkoitetaan, että samasta ja samanarvoisesta työstä pitää maksaa samaa palkkaa. Solidaarisuuteen kuuluu myös vaatimus tulonjaon oikeudenmukaisuudesta. Suomessa on käsitelty melko vähän solidaarisuuden teoreettisia perusteita. Samoin käytettyjen palkkamallien analysointi on ollut verraten vähäistä. Kansainvälinen työmarkkinakeskustelu on usein keskittynyt Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kokemuksiin, jolloin pohjoismaiset erityispiirteet ja tarpeet ovat saaneet vähemmän huomiota. Suomalaiseen työmarkkinakeskusteluun haetaan usein argumentteja anglosaksisista maista ja niin sanotun vapaan kilpailun oloista, ja näillä perustellaan vaatimuksia muuttaa suomalaista työmarkkinakäytäntöä. Ammattiyhdistysliikkeen tärkeänä tehtävänä on ollut työskennellä palkansaajien elintason ja hyvinvoinnin parantamiseksi. Solidaarisella palkkapolitiikalla on tavoiteltu tulonjakolähtökohtien lisäksi myös talouskasvua ja rakennemuutosta. Sen seurauksena työvoimaa on siirtynyt heikon tuottavuuden yrityksistä ja aloilta korkeamman tuottavuuden yrityksiin ja aloille. Pohjoismainen ammattiyhdistysliike on perinteisesti nähnyt palkkapolitiikan, talouskasvun ja työllisyyden väliset yhteydet. Työmarkkinaratkaisuilla on tiedostettu olevan selvä vaikutus kansantalouden kehitykseen. Tulopolitiikan kausi on osoittautunut pääosin taloudelliseksi menestykseksi. Tuottavuuden ja bruttokansantuotteen kasvu on ollut Suomessa useimpiin muihin Euroopan maihin verrattuna nopeampaa. Samanaikaisesti Suomesta on rakennettu hyvinvointiyhteiskuntaa. 2 Solidaarinen palkkapolitiikka Ruotsin ammatillinen keskusjärjestö LO (Landsorganisationen i Sverige) pohti jo vuoden 1936 kongressissa solidaarisen palkkapolitiikan hyötyjä. Solidaarisen palkkapolitiikan päätavoite oli hyvinvointivaltio markkinataloudessa. Yksi tärkeä peruste solidaariseen palkkapolitiikkaan oli palkkasyrjinnän välttäminen. Palkkaus ei saanut perustua sukupuoleen, kansalaisuuteen tai muuhun työn kannalta epäolennaiseen tekijään. Solidaarinen palkkapolitiikka oli osa laajaa talouspoliittista ohjelmaa, jonka Rudolf Meidner ja Gösta Rehn esittelivät vuoden 1951 LO-kongressissa julkaisussa Fackföreningsrörelsen och den fulla sysselsättningen. Kongressi hyväksyi solidaarisen palkkapolitiikan viralliseksi linjakseen. Sen tosiasiallinen soveltaminen alkoi luvulla. Rehn Meidner-mallin (1951) tavoitteena oli yhdistää talouden vakaus, täystyöllisyys, hyvä talouskasvu ja oikeudenmukainen tulonjako. Malli on vaikuttanut laajasti talouspolitiikkaan Pohjoismaissa, missä mainitut tavoitteet on vaikeuksista huolimatta pystytty saavuttamaan melko hyvin. Rehn Meidner-mallin taustalla on olettamus, että työmarkkinat eivät ole kovin hyvin toimiva markkinatyyppi. Työmarkkinoiden toimintaan vaikuttavat monet sään- 8 - KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

11 nöt ja traditiot. Työmarkkinajärjestöillä on mahdollisuus parantaa tilannetta interventioilla, väliintulolla. Solidaariseen palkkapolitiikkaan liittyikin olennaisesti idea vastuullisista työmarkkinaosapuolista. Solidaarinen palkkapolitiikka tarkoittaa, että 1) samasta ja samanarvoisesta työstä tulee maksaa samaa palkkaa ja 2) palkkahajonnan tulee olla oikeudenmukainen. Jos samapalkkaisuusperiaate toteutuu ja palkkaerot ovat oikeudenmukaisia, tulisi pyrkiä suhteelliset palkkaerot ylläpitäviin palkankorotuksiin. Tällöin kaikki palkansaajat saisivat samansuuruisen prosenttikorotuksen. Jos näin ei ole, solidaarisen palkkapolitiikan tulisi sisältää palkkaeroja oikaisevia eriä, kuten senttikorotuksia sekä matalapalkka- ja naiseriä. 1 Palkkapoliittisiin tavoitteisiin voidaan päästä palkkapolitiikan keskittämisellä tai koordinoinnilla. Töiden samanarvoisuuden määrittelemisen välineeksi on kehitetty erilaisia työnarviointijärjestelmiä ja -malleja. Suomessa solidaarinen palkkapolitiikka on tarkoittanut palkkaerojen kasvun hillintää, kun taas Ruotsissa on pyritty voimallisesti palkkaerojen tasaamiseen. Ruotsissa palkkapolitiikan solidaarisuuden aste on siis ollut suurempi. SAK:n palkkapolitiikan linjaa kuvaa hyvin termi kannustava solidaarisuus (SAK 2001, 35-36). Solidaarisella palkkapolitiikalla voidaan jäljitellä kilpailullisten työmarkkinoiden tuottamaa palkkarakennetta tai palkkaratkaisua. Kilpailullisilla työmarkkinoilla palkanmuodostuksen ei tulisi riippua ainoastaan toimialan tai yrityksen erityistekijöistä. Palkankorotukset eivät saisi olla sidottuja toimialan tai yrityksen tuottavuuteen tai kannattavuuteen, vaan kilpailullisessa tasapainossa samasta hyödykkeestä (samasta työpanoksesta) tulisi maksaa sama hinta (sama palkka). Täydellisen kilpailun simulointi on tärkeää oikeudenmukaisuuden, kasvun ja hintavakauden kannalta (Erixon 2000, 15). Näin taataan reilun kilpailun edellytykset yritysten välille. Rehn Meidner-mallissa korostetaan, ettei palkkojen tule perustua vain sen hetkiseen taloustilanteeseen tai neuvotteluasemaan ja että ammattiyhdistysliikkeen tulee luopua ryhmäintressien ajamiseen tähtäävästä politiikasta. Yrityksille pitää antaa tilaa kehittää toimintaansa. Solidaarisuudella haetaan yhtenäisyyttä palkkapolitiikkaan. Eri palkansaajaryhmien tulee kokea palkkaerot oikeudenmukaisiksi. Solidaarisuudella pyritään siihen, ettei ay-liike ole vain intressiorganisaatio, vaan myös yleinen yhteiskunnan kehittäjä. Rehnin ja Meidnerin malliin liittyi uusia ja nerokkaita keinoja, joilla pyrittiin hyviksi arvioituihin päämääriin. Välineiksi tarjottiin solidaarista palkkapolitiikkaa, aktiivista työmarkkinapolitiikkaa ja suhteellisen tiukkaa finanssi- ja rahapolitiikkaa (Erixon 2000). Solidaarinen palkkapolitiikka tähtää voimakkaaseen rakennemuutokseen. Tärkeimpänä signaalina rakennemuutokseen ei ole yritysten kannattavuuseroihin 1 Liitteessä on taulukko työmarkkinaratkaisuista vuosilta KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 9

12 perustuva palkkaerojen kasvu. Kun eri työnantajien on maksettava samanarvoisesta työstä samaa palkkaa, on huonosti kannattavien yritysten tehostettava toimintaansa tai ne joutuvat poistumaan markkinoilta. Näin vapautuva työvoima siirtyy paremman tuottavuuden yrityksiin. Seurauksena kansantalouden tuottavuus kasvaa. Toisaalta Rehnin ja Meidnerin ajattelun mukaan työttömyyden hoidossa ei saanut rajoittua pelkästään keynesiläiseen kokonaiskysynnän säätelypolitiikkaan. Valtion tuli huolehtia myös tehokkaasta työvälityksestä sekä tukea työvoiman liikkuvuutta ja uudelleenkoulutusta. 2.1 Sopimustoiminnan ja hyvinvointiyhteiskunnan yhteys Suomessa työmarkkinajärjestöjen välinen laaja ja kattava sopimustoiminta alkoi vuonna Vuoteen 1968 mennessä ay-liikkeen neuvotteluvoima oli noussut ja työntekijöiden taloudellinen asema parantunut. SAK:n vuoden 1969 edustajakokous päätti, että ay-liikkeen pitäisi ottaa entistä suurempi vastuu yhteiskunnan kokonaiskehityksestä (SAK 1976). Perustavoitteeksi määriteltiin työntekijöiden reaaliansioiden ja työehtojen parantaminen, täystyöllisyyden turvaaminen sekä aktiivisen työvoimapolitiikan kehittäminen. Tulopolitiikan kausi alkoi vuodesta Keskitetyillä ratkaisuilla pyrittiin turvaamaan solidaarisuus. Markkinavoimien ohjaaman kehityksen nähtiin suosivan vahvoja ja hyväosaisia. SAK:lla on ollut tärkeä rooli hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa. Hyvinvointiyhteiskuntaa on kehitetty jäsenistön toiveiden mukaan. Sopimustoiminnan merkitys hyvinvointiyhteiskunnan kehityksessä korostui ja 70-luvuilla, kun perustuslain määrävähemmistösäännöt vaikeuttivat parlamentaarista päätöksentekoa. Sopimustoiminnan ja hyvinvointiyhteiskunnan merkkipaaluja 1948 Lapsilisälaki, tapaturmavakuutuslaki 1958 Työturvallisuuslaki 1960 Vuosilomalaki 1960 Laki valtakunnallisista työttömyyskassoista 1962 Työntekijän eläkelaki (TEL) 1963 Sairausvakuutuslaki 1966 Työviikon lyhentäminen 40 viikkotuntiin 1967 Lomapalkkasopimus 1970 Työsopimuslaki, yleissitovuus ja irtisanomissuoja 1974 Äitiysloma 7 kuukautta 1978 Työterveyshuoltolaki 1984 Työttömyysturvalaki 1987 Tasa-arvolaki 1989 Henkilöstörahastolaki 1996 Päivähoitolaki 1997 Sopimus työttömyysturvan rahoituksesta ja puskurirahastoista 2002 Sopimus työeläkeuudistuksesta 10 - KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

13 Keskeiset sosiaaliset uudistukset ajoittuvat tulopolitiikan kaudelle. Sen aikana Suomesta on kehitetty pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu pääosin kolmikantayhteistyöllä ja tulopolitiikalla. Uudistusten rahoituksessa työnantajamaksuilla on ollut keskeinen asema. Sosiaalietuuksien kustannusvaikutukset on otettu huomioon laskettaessa palkankorotusvaraa. Sosiaaliturvajärjestelmät lievittävät köyhyyttä ja tarjoavat turvaa muutoksissa, mikä lisää ihmisten kykyä ja halukkuutta riskinottoon. Hyvinvointiyhteiskunta on vakuutus, joka tukee ihmistä koko elinkaaren ajan. Monesti yksityiset markkinat eivät kykene tarjoamaan tehokkaita vakuutuksia. Julkinen, kaikki kattava vakuutus välttää yksityisiin vakuutuksiin liittyviä moraalikato- ja valikoitumisongelmia 2. Hyvinvointijärjestelmät tulee nähdä pyrkimyksenä parantaa markkinoiden toimintaa (Tuomala 1998). Tärkeä kysymys on, miten taloudellisen kasvun tuoton tulisi jakautua eri ihmisryhmien kesken. Se, ettei osa ihmisistä pääsisi hyötymään talouskasvusta, synnyttäisi ristiriitoja ja epäluottamusta. Pohjoismaisten ammattiliittojen keskeinen tavoite onkin ollut tuloerojen kasvun hillitseminen. Tämä on ollut arvovalinta, joka ei kuitenkaan ole haitannut pohjoismaisten talouksien kasvua ja vaurastumista. Moderni kasvuteoriakaan ei pidä tuloeroja kasvutekijänä (Jones 2002). 3 Palkkanormit Palkkanormi on ohjenuora palkanmuodostukseen. Noudatettavasta palkkanormista sovitaan työntekijä- ja työnantajaosapuolien kesken. Palkkanormin noudattaminen on yksinkertainen tapa tavoitella solidaarisen palkkapolitiikan tavoitteita. Esimerkiksi SAK:n vuoden 1956 edustajakokous antoi ohjeeksi, että reaalipalkkojen nousun tulisi vastata työn tuottavuuden keskimääräistä kehitystä kansantaloudessa (SAK 1976). Samalla omaksuttiin periaate, että samasta työstä tulee saada samaa palkkaa. Palkkanormilla pyritään ehkäisemään palkanmuodostukseen muuten liittyvää epävarmuutta ja tuomaan talouteen ennustettavuutta. Yhteisesti sovitulla pelisäännöllä tavoitellaan kokonaisuuden kannalta vakaata kehitystä. Palkkanormien tarkoitus on osoittaa kansantaloudellinen jakovara. 3.1 EFO-malli EFO-raportti julkaistiin Se on ruotsalaisten työnantaja- ja työntekijäekonomistien Gösta Edgrenin, Karl-Olof Faxénin ja Clas-Erik Odhnerin kirjoittama. 3 EFO-mallilla tarkoitetaan palkkojen nousuvaran laskennassa käytettyä lasku- 2 Moraalikato-ongelmalla tarkoitetaan, että vakuutettu muuttaa vakuutuksen saatuaan helposti käyttäytymistään riskialttiimpaan suuntaan. Valikoitumisongelmalla tarkoitetaan sitä, että vakuutus kiinnostaa henkilöitä, jotka tietävät kuuluvansa riskiryhmään. Näiden syiden takia vakuutuksen hinta nousee korkeaksi. 3 EFO-malli perustui norjalaisen Odd Aukrustin (ks. esim. Inflation in the Open Economy: A Norwegian Model. Teoksessa Worldwide Inflation, toim. L. B. Krause & W.S. Salant, Brookings Institution, Washington D.C, 1977) kehittämään pohjoismaiseen inflaatiomalliin. KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 11

14 kaavaa. Sillä tavoiteltiin täystyöllisyyttä, kansantaloudellista vakautta sekä rakennemuutosta ja talouskasvua. Malli ohjasi myös Suomen palkkaneuvotteluja luvulta alkaen. EFO-mallissa talous jaetaan kahteen sektoriin: kansainväliselle kilpailulle avoimeen sekä suljettuun sektoriin. Avoin sektori koostui lähinnä teollisuudesta ja suljettu yksityisistä ja julkisista palveluista sekä maataloudesta. Näiden kahden sektorin välillä oli suuria eroja, ja myös sektoreiden tuottavuus kehittyi eri tavalla. Tuottavuuden kasvu oli yleensä nopeampaa teollisuudessa ja hitaampaa palveluissa. Jakovara = avoimen sektorin (lähinnä teollisuus) työn tuottavuus + maailmanmarkkinahintojen muutos = EFO-malli EFO-mallissa palkannousuvaran määritti talouden avoimen sektorin keskimääräisen tuottavuuskehityksen ja maailmanmarkkinahintojen muutoksen summa. Palkkakehitys pyrittiin pitämään tasapainossa ja oikeudenmukaisena avoimen ja suljetun sektorin välillä. EFO-malli oli kuitenkin inflaatiolle altis. Hitaan tuottavuuskehityksen aloilla osa palkannoususta ei perustunut reaalitalouteen. Tällöin työn tuottavuuden kasvua suuremmat palkkojen nousut nopeuttivat inflaatiota. Suljetun sektorin palkkojen nostaminen työn tuottavuuden kasvua nopeammin ei synnyttänyt reaalitulojen kasvua kansantalouden tasolla, vaan inflaatiota. Funktionaalinen tulonjako tarkoittaa työn ja pääoman välistä tulonjakoa. EFOmallin keskeinen tavoite oli pitää tämä suhde tasapainossa. Yritysten voittoja tarvitaan kannustimina investointeihin. Toisaalta jos palkkoja nostetaan liian vähän, tulee pääoman tulo-osuus kasvamaan. Liian suuri pääomatulojen kasvu voi helposti johtaa tehottomuuteen ja virheinvestointeihin. EFO-malli toimi kohtalaisen hyvin nopean kasvun, täystyöllisyyden ja alhaisen inflaation oloissa luvun öljykriisit ja Bretton Woods -valuuttajärjestelmän hajoaminen synnyttivät vakavia inflaatio-ongelmia luvun huonot kokemukset korkeasta inflaatiosta saivat työmarkkinajärjestöt kiinnittämään entistä enemmän huomiota inflaation hallintaan. Nopea inflaatio vaikeuttaa pyrkimyksiä nostaa reaalituloja, vääristää hintajärjestelmän signaaleja ja heikentää tuotannon tehokkuutta. 3.2 Tuposeto-malli EFO-mallin keskeinen ongelma oli sen synnyttämä rakenteellinen inflaatio. Suomessa tulopoliittinen selvitystoimikunta (Tuposeto) päätyi vuonna 1995 julkaistussa inflaatioraportissaan esittämään koko kansantalouden keskimääräiseen tuottavuuteen perustuvaa palkkanormia. Tällä pyrittiin purkamaan korkeaa inflaatiota ylläpitäneitä palkanmuodostuksen piirteitä. Tuposeto-malli on nykyinen palkkojen nousun perusmalli. Siihen viitataan yleisesti nimellä palkkanormi. Ennen inflaatio-ongelmat hoidettiin devalvaatioilla, mutta enää tätä vaihtoehtoa ei ole. EMU-oloissa (Euroopan talous- ja rahaliitto EMU) nopea inflaatio uhkaa maan 12 - KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

15 kilpailukykyä, eikä sitä voida enää korjata valuuttakursseja muuttamalla. Suomen liityttyä EMU-järjestelmään mahdollisuus itsenäiseen rahapolitiikkaan ja valuuttakurssipolitiikkaan poistui ja alhaisen inflaation tavoite korostui. Raja talouden avoimen ja suljetun sektorin välillä ei ole enää yhtä selkeä kuin ennen, koska kaupan esteiden purkamisen ja talouden avautumisen myötä markkinaehtoisuus on yhä useammalla alalla lisääntynyt (Tuposeto 1995, 11). Tuposeto-mallissa palkannousuvara muodostuu inflaatiotavoitteen ja työn tuottavuuden keskimääräisen kasvun summasta. Tällöin työvoimakustannukset työyksikköä kohden nousevat keskimäärin tavoitellun inflaation nopeudella. Oleellinen seikka on, että jakovaraa määritettäessä käytetään inflaatiotavoitetta eikä inflaatioennustetta tai toteutunutta inflaatiota. Kiihtyvän inflaation oloissa niiden käyttö johtaisi helposti inflaatiokierteeseen, tai hidastuvan inflaation vallitessa deflaatiokierteeseen. Työmarkkinajärjestöt voivat rauhoittaa inflaatio-odotuksia ja edesauttaa työllisyyttä sitoutumalla yhteiseen inflaatiotavoitteeseen ja mitoittamalla palkkaratkaisunsa tämän tavoitteen kanssa yhteensopiviksi. Palkanjakovaraa määriteltäessä tulee vähentää summasta työnantajien sosiaalivakuutusmaksut, kuten TUPO-kaudella on tehtykin. Tuposeto-malli: jakovara = inflaatiotavoite + työn tuottavuuden keskimääräinen muutos koko kansantaloudessa = sopimuskorotukset + liukumat + työnantajamaksujen muutokset Tuposeto-malli on neutraali funktionaalisen tulonjaon kannalta. Se pitää työ- ja pääomatulojen välisen suhteen ennallaan (Tuposeto 1995), koska reaalipalkat (ml. työnantajan sosiaalivakuutusmaksut) nousevat työn tuottavuuden mukaan. Kun seurataan tavoiteinflaatiota ja työn tuottavuutta, eivät palkankorotukset nosta inflaatiota. Jos toteutunut inflaatio on alle tavoiteinflaation, kasvaa palkansaajien ostovoima tavoiteltua nopeammin. Näin saattaa käydä vuonna 2004, sillä inflaation uskotaan jäävän alhaiseksi (Tuposeto 2003). Palkkanormilla on pyritty tasaiseen ja ennustettavaan ansiokehitykseen. Tasainen reaaliansioiden kehitys auttaa kuluttajia säilyttämään luottamuksensa ja parantaa talouskehityksen ennustettavuutta yritysten näkökulmasta. Koko kansantalouden tasolla reaaliset yksikkötyövoimakustannukset eivät muutu, kun reaaliset työvoimakustannukset nousevat työn tuottavuuden mukaan. Palkanjakovaraa määriteltäessä voidaan ottaa huomioon myös taloudessa mahdollisesti vallitsevat tasapainottomuudet, kuten korkea työttömyys tai funktionaalisen tulonjaon epätasapaino. 3.3 Julkisen sektorin erityispiirteitä Julkisen sektorin tuottavuutta on vaikea mitata. Julkisen sektorin tuottamille hyödykkeille ja palveluille ei usein ole markkinahintaa, jolloin niiden tuotannon arvoa ei voida laskea hyödykemarkkinoiden kautta. Kansantalouden tilinpidossa julkisen sektorin tuotannon arvo lasketaan panosten käytön kautta, jolloin tilastoissa ei KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 13

16 näy todellista tuottavuuden muutosta, vaan tuottavuuden muutos voi olla määritelmällisesti nolla. Alakohtaiseen tuottavuuteen perustuva ajattelu ei siten helposti sovellu julkisen sektorin palkanmuodostuksen perustaksi. Julkisen sektorin on kuitenkin kyettävä kilpailemaan osaavasta työvoimasta yksityisen sektorin kanssa 4. 4 Solidaarinen palkkapolitiikka ja talouskasvu Neoklassinen talouskasvumalli pohjautuu oletukseen, jonka mukaan toimijoilla ole mahdollisuutta vaikuttaa tekniseen kehitykseen. Todellisuudessa valitut politiikkavaihtoehdot vaikuttavat taloudelliseen kasvuun huomattavasti (ks. esim. Romer 1994). Talouspolitiikan haasteena on saavuttaa samanaikaisesti kasvu, vakaus ja täystyöllisyys. Teknisen kehityksen lisäksi tuottavuuskehitystä ohjaavat myös sosiaaliset normit, kuten solidaarinen palkkapolitiikka ja palkkanormi. Moderni kasvuteoria syntyi siitä, että neoklassisen mallin antamaa kuvaa kasvusta pidettiin liian yksinkertaisena. Moderni endogeeninen kasvuteoria on painottanut muun muassa koulutuksen sekä tutkimus- ja kehitysinvestointien tärkeyttä. Esimerkiksi Romerin (1990) malli korosti osaamispääoman merkitystä kehittyneiden maiden kasvussa. Endogeeninen kasvuteoria korostaa, että kunkin maan taloudellinen kasvu syntyy maan omista lähtökohdista, joihin voidaan vaikuttaa. Kasvuteoria korostaa pitkän aikavälin kehitystrendejä. 4.1 Rakennemuutos Talouden kasvu ja rakennemuutos kytkeytyvät tiukasti toisiinsa. Rakennemuutos on kasvun lähde ja kasvu muuttaa tuotantorakenteita. Suomen tuotantorakenteen painopiste on siirtynyt 1900-luvun jälkipuoliskolla alkutuotannosta jalostuselinkeinoihin ja palveluihin. Muutos on ollut Suomessa useimpiin muihin Euroopan maihin verrattuna selvästi nopeampaa. Esimerkiksi vielä vuonna 1960 maatalouden piirissä työskenteli 36 prosenttia työvoimasta. Maataloudesta vapautunut työvoima on siirtynyt teollisuuteen ja palveluihin. Talouskasvun kannalta keskeistä on saada resurssit mahdollisimman tuottavaan toimintaan. Taloudellinen kasvu ja elintason paraneminen tarjoavat mahdollisuuden käyttää osa syntyneestä aineellisesta hyödystä työajan lyhentämiseen. Sadassa vuodessa työaika on kutistunut teollisuusmaissa lähes puoleen. Tämä on huomattava hyvinvoinnin lisäys, joka ei näy bruttokansantuotetilastoissa luvun alussa keskimääräinen vuosityöaika oli Suomessa tuntia (Vartia & Ylä-Anttila 2003, 114). Nykyisin keskimääräinen vuosityöaika on tuntia. Työvoiman kysynnän rakenteellinen muutos ei tarkoita työvoiman kokonaiskysynnän vähenemistä. Kasvava talous synnyttää uusia työpaikkoja. Ongelman ydin on työvoimalta edellytettävän tieto- ja taitotason muutos. Nopea rakenteiden muutos edellyttää hyvin toimivia työmarkkinoita. Resurssien siirron pitää toimia. 4 Kansantalouden tilinpidon puutteellisuuksista huolimatta julkisella sektorilla on viime vuosina kiinnitetty erityistä huomiota tuottavuusmittareiden kehittämiseen. Niitä on tarvittu mm. tulosjohtamisen ja uusien, työnarviointiin perustuvien palkkausjärjestelmien tueksi KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

17 Työelämän rakennemuutoskehityksen tulee olla hallittua ja turvata työntekijöiden edut, jotta rakennemuutos ei kohtaisi vastustusta. 5 Uutta teknologiaa omaksutaan nopeammin, kun se on sosiaalisesti hyväksyttyä ja työntekijät tahtovat oppia uutta. Yksi hyvä tapa nostaa työntekijöiden motivaatiota on heidän vaikutusmahdollisuuksiensa parantaminen sekä yhteistoiminta työpaikoilla. Esimerkiksi elinikäinen oppiminen tarjoaa mahdollisuuden pitää yllä osaamista ja ammattitaitoa. 4.2 Solidaarinen palkkapolitiikka ja tuottavuuden kasvu Solidaarinen palkkapolitiikka johtaa siihen, että kustannuspaineet stimuloivat tuottavuuden kasvua (Erixon 2000, 44). Keskimääräistä tuottavammat yritykset hyötyvät solidaarisesta palkkapolitiikasta ja keskimääräistä heikommille asetetaan kehittämispaineita. Ala- tai yrityskohtaista tuottavuuden kehitystä seurattaessa jäisi palkkataso alemman tuottavuuden yrityksissä muista jälkeen ja vastaavasti korkeamman tuottavuuden yrityksissä palkat nousisivat nopeammin. Seurauksena voisi olla raju palkkaerojen kasvu. Solidaarisen palkkapolitiikan viesti on, että työntekijöiden ei tule tukea tehotonta ja kannattamatonta yritystä sallimalla sen palkkatason jäädä jälkeen muusta kehityksestä. Samasta ja samanarvoisesta työstä tulee maksaa samaa palkkaa. Solidaarinen palkkapolitiikka luo puitteita reilulle kilpailulle yritysten välille. Tuottavuutta voidaan nostaa kolmella päätavalla: nostamalla olemassa olevien tuotantoyksiköiden tehokkuutta, sulkemalla matalan tuottavuuden toimipaikkoja ja perustamalla uusia ja entistä tehokkaampia tuotantoyksiköitä. Näistä koko kansantalouden kannalta tärkeimpänä voidaan pitää kohtaa yksi (Faxén, Odhner & Spånt 1988, 38). Solidaarisella palkkapolitiikalla kannustetaan heikommin tuottavia yrityksiä nostamaan tuottavuuttaan ja rationalisoimaan tuotantoaan. Mikäli yritys ei tähän kykene, on välittömänä seurauksena sen toiminnan lopettaminen. Tällöin vapautuu voimavaroja uuteen tuotantoon. Samanaikaisesti joillakin aloilla tuottavuus nimittäin nousee palkkoja nopeammin ja yritysten voitot ovat ylisuuria. Solidaarinen palkkapolitiikka antaa korkean tuottavuuden yrityksille mahdollisuuden ja resursseja laajentaa toimintaansa. Se vapauttaa resursseja talouden dynaamisille sektoreille. Solidaarista palkkapolitiikkaa käytettäessä koko kansantalouden kasvu on nopeampaa kuin muuten. Esimerkiksi työnantajien vaatimuksia yrityskohtaisesta palkanmuodostuksesta ei voida pitää markkinataloudessa johdonmukaisena. Jos huonosti hoidetulle tai muista syistä huonommin pärjäävälle yritykselle annettaisiin mahdollisuus maksaa muita huonompia palkkoja, olisi se tilapäisratkaisuna houkutteleva, mutta pysyvänä järjestelynä kokonaishyvinvoinnin kannalta haitallinen. 5 Työntekijöiden ja yritysjohdon tahoilla esiintyy usein myös muutosvastarintaa. Totutuista menetelmistä luopuminen ja pyrkimykset tehostaa tuotantoa saavat monesti ristiriitaisen vastaanoton. KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 15

18 Solidaarinen palkkapolitiikka edistää rakennemuutosta seuraavien tekijöiden kautta (Erixon 2000, 72): Solidaarinen palkkapolitiikka vapauttaa resursseja kasvaville yrityksille ja sektoreille. Suljettavat tai rationalisoitavat yritykset ovat keskimääräistä kannattamattomampia ja tehottomampia. Solidaarinen palkkapolitiikka lisää yritysten, toimipaikkojen ja sektoreiden kannustimia tuottavuuden nostamiseen kasvattamalla näiden välisiä kannattavuuseroja. Solidaarinen palkkapolitiikka lisää työvoiman tarjontaa. Solidaarinen palkkapolitiikka siis kasvattaa yritysten välisiä eroja kannattavuudessa verrattuna toimiala- tai yrityskohtaiseen ratkaisuun. Tämän tarkoituksena on luoda yrityksille kannustimia rationalisointiin. Kansantaloudellisen ajattelun valossa on perusteltua pyrkiä jokseenkin saman suuruisiin palkankorotuksiin kaikkialla taloudessa (Pekkarinen & Vartiainen 1995, 69). Solidaarisesta palkkapolitiikasta mahdollisesti aiheutuvat työttömyysongelmat tulee ottaa huomioon. Työvoiman alueellista ja ammatillista liikkuvuutta voidaan parantaa tehokkaalla koulutus-, työvoima- ja asuntopolitiikalla. Näiden tehtävänä on ehkäistä rakenteellista työttömyyttä ja nopeuttaa resurssien siirtymistä tuottavampaan toimintaan. Työvoimapolitiikan tarkoitus on lisätä työmarkkinoiden muutoskykyä. Julkinen työnvälitys pyrkii vähentämään työmarkkinoita jäykistäviä informaatio- ja transaktiokustannuksia. Työvoimapolitiikka ja työnvälitys vähentävät yrityksille uuden työvoiman palkkaamisesta aiheutuvia kustannuksia. Työmarkkinapolitiikalla pyritään edistämään tasa-arvoa, täystyöllisyyttä, rakennemuutosta ja hintavakautta (Erixon 2000, 20). 4.3 Solidaarinen palkkapolitiikka innovaatiomallina Modernin kasvuteorian viesti on, että talouskasvu on helposti liian hidasta markkinaratkaisussa (Romer 1990). Yritykset eivät esimerkiksi ota huomioon tutkimusinvestoinneistaan syntyviä positiivisia sivuvaikutuksia. Julkinen valta voi tukea kasvua synnyttävää toimintaa, jolloin odotettu kokonaishyvinvointi muodostuu suuremmaksi. Suomi on valinnut maailmantalouden työnjaossa osaamiseen perustuvan strategian. Tarkoituksena on saada yritykset kilpailemaan alhaisten työvoimakustannusten sijasta tuottavuudella ja tuotteiden laadulla. Tätä kehitystä vahvistetaan panostamalla tutkimukseen ja innovaatioihin. Teknologiapanostusten tuottavuusvaikutukset tulevat näkyviin vasta usean vuoden viiveellä luvun alussa Suomen tutkimus- ja kehitysmenojen suhde kokonaistuotantoon on ollut OECD-maiden toiseksi korkein (3,5 %). Suomen strategiaa tukee myös solidaarinen palkkapolitiikka. Reaalipalkkojen nostaminen keskimääräisen tuottavuuden mukaan antaa kansainvälisillä markkinoilla toimiville korkean osaamisen yrityksille hyvät mahdollisuudet kehittää omaa toimintaansa. Solidaarinen palkkapolitiikka tukee ja edistää korkean tuottavuuden toimintaa. Se on osaltaan mahdollistanut Nokia-ilmiöiden synnyn. Suomen strate KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

19 gia on myös tuonut menestystä kansainvälisessä työnjaossa. Kansainvälisissä vertailuissa Suomen kilpailukyvyn on viime vuosina arvioitu olevan huippuluokkaa. 6 Suomen teollisuus on siirtynyt tuottavuudeltaan maailman kärkeen, ohi Yhdysvaltojen. Tuottavuutta on parantanut uusien tuotantoteknologioiden käyttöönotto ja tehottomien yritysten toiminnan loppuminen. Suomen teollisuudessa on viime aikoina ollut suuria eroja tuottavuuden kasvussa (Tuposeto 2003). Nokian ja elektroniikkateollisuuden hyvä tilanne on saattanut peittää alleen heikompaa kehitystä muualla. Ratkaisuna tähän voi olla vain toiminnan kehittäminen myös muussa teollisuudessa. Viimeisten vuoden aikana ansiotuloerot ovat kasvaneet monessa kehittyneessä maassa. Selitykseksi on esitetty esimerkiksi koulutettua työvoimaa suosivaa teknologista kehitystä. Euroopassa palkkaerojen kasvu ei ole ollut niin voimakasta kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Acemoglun (2003) mielestä tämä johtuu siitä, että työmarkkinainstituutiot ovat Euroopassa hillinneet palkkaerojen kasvua. Nämä instituutiot ovat kannustaneet investoimaan myös teknologiaan, joka nostaa vähemmän koulutettujen tuottavuutta. Toinen selitys on, että taitojen tarjonta on kasvanut Euroopassa Yhdysvaltoja enemmän. Mahdolliset tuottavuuserot ovat erikoistuneessa osaamistaloudessa suuremmat kuin esimerkiksi lihasvoimaan perustuvassa maatalousyhteiskunnassa. Yhdysvalloissa palkkaerot kasvoivat, koska taitojen kysyntä kasvoi tarjontaa nopeammin. Euroopassa palkkaerojen kasvua on hillitty minimipalkoilla ja työehtojen sääntelyllä. OECD-maissa kehittynyt teknologia on kaikkien hankittavissa. Ilman erityisolosuhteita teknologiaa ei juuri kannata hankkia vähän koulutetuille (Acemoglu 2003). Kun työmarkkinajärjestöt määräävät jo etukäteen työn alimman hinnan, on yrityksillä tämän jälkeen kannustin hankkia teknologiaa myös vähän koulutetuille. Acemoglu (2003) osoittaa, ettei minimipalkka ole talouskasvutavoitteen kanssa vastakkainen, paremminkin päinvastoin. 4.4 Rakennemuutos ja palkkaerot Vaihtoehtona solidaariselle palkkapolitiikalle on ehdotettu ala- tai yrityskohtaiseen tuottavuuteen ja kannattavuuteen perustuvaa palkkakehitystä. Tällöin työvoimaresurssit ohjautuisivat palkkaerojen kautta. Joustavassa taloudessa yritykset kilpailisivat työvoimasta tarjoamalla kukin maksukykynsä mukaista palkkaa. Hyvin menestyvät ja kasvukykyiset alat kykenisivät maksamaan korkeampia palkkoja ja siten houkuttelemaan pätevimmän työvoiman. Seurauksena olisi riski toimialoittain voimakkaasti eriytyvästä palkkakehityksestä ja tämän purkautumisesta ennemmin tai myöhemmin alojen väliseksi palkkakilpailuksi (Tuposeto 1999, 6). Tämän kaltainen kehitys tukisi myös vallitsevaa, tehotontakin pääomarakennetta ja aiheuttaisi inflaatio- ja työllisyysongelmia. Solidaarinen palkkapolitiikka tarjoaa rakennemuutoksen edistämisessä vaihtoehdon neoklassiselle mallille (Erixon 2000, 45-46). Toimialojen ja yritysten erot suhteellisessa kannattavuudessa ovat molempien mallien mukaan tärkeitä rakenne- 6 Esimerkiksi IMF ja WEF ovat viime vuosina sijoittaneet Suomen kilpailukykyvertailuissaan kärkisijoille. KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 17

20 muutoksen kannalta. Kummassakin vaihtoehdossa korkeammat palkat houkuttelevat työntekijöitä muilta sektoreilta. Solidaarisessa palkkapolitiikassa palkkaerot eivät kuitenkaan ole pääkeino rakennemuutoksen nopeuttamiseksi (LO 1961, ). Neoklassisessa mallissa muutokset suhteellisessa kysynnässä aiheuttavat eroja eri sektoreiden välisiin palkkasuhteisiin. Tämä motivoi työntekijää vaihtamaan työpaikkaa. Lopputuloksena työn tuottavuuteen perustumattomien palkkaerojen pitäisi tasoittua. Solidaarisessa palkkapolitiikassa palkkaerot eivät ole ensisijainen kannustin. Malli tavoittelee keskimääräistä korkeamman tuottavuuden työn kysynnän ja tarjonnan kasvua. Solidaarisen palkkapolitiikan tarkoitus on jäljitellä suoraan neoklassisen mallin ideaalia lopputulosta. Solidaarinen palkkapolitiikka ei luota palkkaerojen kasvuun työvoiman ohjaajana. Oletuksena on, että palkkaerojen tulisi kasvaa huomattavan suuriksi, ennen kuin riittävää liikkuvuutta syntyisi (LO 1961, 184). Tähän on syynä esimerkiksi transaktiokustannukset ja epätäydellinen informaatio, joita käsitellään seuraavassa luvussa. Pienempien palkkaerojen tuomaa pienempää kannustinta on kompensoitu julkisella koulutuspolitiikalla. Tehokas tuotanto edellyttää, että tuotannontekijät hakeutuvat aloille, joilla on tarjota avoimia työpaikkoja ja parhaat työehdot. Lopputuloksena työnantajien pitäisi työvoimaa saadakseen maksaa samasta työstä samaa palkkaa. Toimialakohtaisen tuottavuuden mukaiset palkankorotukset merkitsisivät markkinatalouden tehokkuusperiaatteesta luopumista. Toimialakohtaisen tuottavuuden mukaiset palkankorotukset avaisivat tien sille, että ammattiliitot voisivat saada jäsenilleen perusteetonta monopolivoittoa aloilla, joilla tuottavuuden kasvu on työvoiman laadusta riippumattomista syistä nopeaa (Pekkarinen & Vartiainen 1995, 62). Palkanmuodostuksen tulisi johtaa lopputulokseen, jossa toteutuu sekä mikrotaloudellinen vaatimus voimavarojen käytön kannalta tehokkaasta palkkarakenteesta että makrotaloudellinen vaatimus korkean työllisyyden ja alhaisen inflaation kanssa sopusoinnussa olevasta keskimääräisestä työvoimakustannusten tasosta ja nousuvauhdista (Pekkarinen & Vartiainen 1995, 66). 4.5 Transaktiokustannukset 1900-luvun rakennemuutos on suosinut osaamista lihasvoiman kustannuksella. Osaamisen kasvuun liittyy erikoistumisen kasvu. Transaktiokustannuksilla tarkoitetaan taloudelliseen vaihdantaan liittyviä lisäkustannuksia. Työmarkkinoilla transaktiokustannuksia liittyy työvoiman vaihtuvuuteen ja työn etsintään. Sekä työnantaja että työntekijä kohtaavat näitä kustannuksia. 7 Täydellisen kilpailun teoreettisessa mallissa ei ole transaktiokustannuksia, minkä vuoksi sitä ei voi pitää realistisena. Transaktiokustannukset kannustavat työntekijää pysymään pidempään samassa työpaikassa ja työnantajaa tavoittelemaan pidempiä työsuhteita. Esimerkiksi työntekijän osaaminen on usein yritysspesifiä. 7 Transaktiokustannusteorian tärkeä kehittäjä oli Oliver Williamson, ks. esim Williamson O.E. Watcher, M.L. Harris, J.E. (1975): Understanding the Employment Relation. The Analysis of idiosyncratic Exchange. Bell Journal of Economics, vol. 6, no KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

21 Tällöin osaamista ei voi siirtää toiseen yritykseen, mikä lisää työntekijän riskejä. Ihmisen koulutuspäätös ja uravalinta ovat useiden vuosien investointien seurausta ja nämä investoinnit ovat usein vielä peruuttamattomia. Yleisellä tasolla transaktiokustannukset ovat kasvaneet talouden kehittymisen ja monimutkaistumisen mukana. Työmarkkinoiden toimintaa tarkasteltaessa on pakko ottaa huomioon transaktiokustannukset. Yhdysvalloissa työmarkkinaorganisaatiot ovat heikot. Palkanmuodostuksen lopputuloksen kannalta Yhdysvaltojen työmarkkinat eivät kuitenkaan välttämättä eroa suuresti esimerkiksi pohjoismaisista työmarkkinoista (Faxén, Odhner & Spånt 1988, 47-48). Yksittäinen työnantaja joutuu Yhdysvalloissa seuraamaan tarkasti muiden työnantajien palkkaratkaisuja. Jos alueen muut työnantajat alkavat maksaa korkeampia palkkoja, on yksittäisen työnantajan pakko seurata samalle tasolle, tai hän uhkaa menettää pätevää työvoimaa. Usein kuvitellaan, että ilman työmarkkinaorganisaatioita yritysten toimintavapaus kasvaisi suuresti. Jokainen yritys saisi asettaa palkkansa tarpeidensa mukaan ja esimerkiksi kannattavuuden vaihtelut voitaisiin ottaa huomioon palkanmaksussa. Väitteeseen liittyy uskomus, että työvoima ohjautuisi tällöin paremmin. Todellisuudessa myös työnantajat joutuvat ottamaan huomioon toistensa siirrot. Usein pienemmät toimijat joutuvat palkkapolitiikassaan seuraamaan alueen johtavaa toimijaa. Myös johtavan yrityksen palkkapolitiikka on rajattua. Tämäkin joutuu huomioimaan, että muut tulevat todennäköisesti seuraamaan sen liikkeitä. Työmarkkinoiden toimijoilla ei siis olisi välttämättä suurempaa liikkumavapautta, vaikka työmarkkinajärjestöjä ei olisi (Faxén, Odhner & Spånt 1988). Käytännön kokemukset osoittavat, että eri tyyppiset työmarkkinat reagoivat samalla tavalla esimerkiksi kokonaiskysynnän laskuun. Kokonaiskysynnän lasku ei johda palkkaja hintatason laskuun. Vaikka työttömyys olisi suurta, ei yksittäinen työnantaja voi olla nostamatta palkkoja, jos muut tekevät niin. Suhteelliset palkkatasot eivät ole sen joustavampia heikkojen työmarkkinaorganisaatioiden maissa. Nimellispalkat ovat Yhdysvalloissa jäykät ja sopimukset usein pitkäaikaisia (Vartiainen 2000). Hinnanvaihtelut koskevat uusia työntekijöitä ja jousto syntyy irtisanomisten kautta. Von Neumann ja Morgenstern osoittivat jo vuonna 1944, etteivät hinnat ja palkat määräydy kuten vapaan kilpailun mallissa. 8 Analysoitaessa reaalimaailmaa pitää ottaa huomioon myös kilpailun puute, epätäydellinen informaatio ja transaktiokustannukset. Tällöin hinnanmuodostus muuttuu epävarmaksi. Talouden tehokkuuden kannalta olisi hyvä, jos tätä epävarmuutta voitaisiin vähentää. Palkkapolitiikassa tähän on pyritty solidaarisella palkkapolitiikalla ja palkkanormeilla. Nämä luovat ennustettavuutta ja helpottavat päätöksentekoa. Kannattavuusperusteiset palkkaerot viivästyttäisivät ja hidastaisivat rakennemuutosta ja heikentäisivät tuottavuuden kasvua. Täydellisen kilpailun oloissa ei tulisi olla pysyviä eroja kannattavuudessa. Epätäydellinen informaatio ja transaktiokustannukset luovat kuitenkin mahdollisuuden, ettei samasta ja samanarvoisesta työstä tarvitsekaan maksaa samaa palkkaa. Jos työmarkkinat toimisivat täydellisen kilpailun ehtojen mukaan, ei niiden toimintaan pitäisi puuttua tehokkuussyistä. 8 Von Neumann ja Morgenstern julkaisivat 1944 kirjan Theory of Games and Economic Behavior. Teos synnytti peliteorian ja käsitteli myös päätöksentekoa epävarmuuden vallitessa. KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 19

22 Epätäydellisyyksien takia markkinaratkaisu ei kuitenkaan ole tehokas (Agell 1999, 144). Yksi tehottomuuspiirre on vapaiden markkinoiden tuottamat ylisuuret palkkaerot. 5 Kansantalouden vakauden säilyttäminen Pohjoismaissa kansantaloudellinen vakaus liittyy olennaisesti solidaariseen palkkapolitiikkaan ja valittuun palkkanormiin. Inflaation hillintä on tärkeää reaalipalkkojen kasvattamistavoitteen saavuttamiseksi. Palkansaajan hyvinvoinnin kannalta on tärkeää, että palkkatulot kasvavat tasaisesti. Markkinatalouteen liittyy häiriöalttius ja epävarmuus. Jäykät palkat tuovat vakautta kansantalouteen. Epävarmuuden vallitessa olisi vaikea tehdä pitkän aikavälin päätöksiä. Työn tuottavuuden keskimääräiseen kehitykseen perustuva palkanmuodostus tuo lisää vakautta ja ennustettavuutta. Tällöin palkkapolitiikka auttaa tasaamaan suhdanteita. 5.1 Palkkakilpailu Solidaarisen palkkapolitiikan perusteluihin liittyi työmarkkinoiden ymmärtäminen inflaatioherkäksi. Palkkakilpailu nähtiin etenkin hyvien vuosien uhkana. Palkkojen nousua ja palkkaliukumia tuli hillitä nousukausina. Usein liukumien syynä on kasvanut työvoiman kysyntä ja rajattu tarjonta. Liukumat jollakin alalla johtavat usein muiden ryhmien kompensaatiovaatimuksiin. Kullakin hetkellä osa työntekijöistä hyötyy markkinatilanteesta. Tällöin syntyy helposti inflatorinen palkka palkkakierre. Meidner ja Rehn (LO 1951) pitivät yritysten ylisuuria voittoja keskeisenä inflaation aiheuttajana. Heidän mielestään korkeat voitot johtivat korkeisiin liukumiin. Palkkojen ylisuurta kasvua piti rajoittaa sitomalla palkanmaksu objektiivisiin ja yritysten voitoista riippumattomiin tekijöihin. Nopean tuottavuuden kasvun ja hyvän kannattavuuden toimialoilla osa yritysten tuloksista voisi ohjautua ulos palkkoina ja pääomatuloina investointien ja tuotannon laajentamisen asemasta. Hyvän kannattavuuden jakaminen ulos osinkoina ja johdon palkkioina investointien sijasta lisää palkankorotuspaineita. Makrovakaus lähtee mikrovakaudesta eli palkkojen jäykkyydestä. Neoklassisen teorian perinteinen vaatimus hintojen suuremmasta liikkuvuudesta lyhyellä aikavälillä lähtee oletuksesta, jonka mukaan palkat ja hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan perusteella välittömästi ilman vääristäviä tekijöitä. Tämä malli perustuu kuitenkin epärealistisiin oletuksiin todellisuudesta. Rakennemuutoksen ja hintavakauden kannalta onkin tärkeää, että suhteelliset hinnat muuttuvat vähitellen ja pitkällä aikavälillä. Eurooppalainen talouskulttuuri pyrkii maltillistamaan palkkavaateita kollektiivisin työehtosopimuksin (Vartiainen 2000b). Laajamittaiseen paikalliseen palkkaneuvotteluun sisältyy nimittäin lukuisia riskejä. Paikallinen sopiminen avaa yritystasolle uuden neuvottelurintaman ja voi tehdä sopimusjärjestelmästä kaksi- tai kolmi KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET

23 tasoisen ja siten aiempaa inflatorisemman (Valtioneuvosto 1997). Suomalaisten pelisääntöjen mukaan sopimuksia ei lähdetä uusimaan kesken sopimuskauden, vaikka yrityksen kannattavuus paranisikin huomattavasti. Suomalaisen järjestelmän tarkoitus on välttää tiheää ja toistuvaa paikallista sopimista (Vartiainen 2000). 5.2 Palkkanormin merkitys talous- ja rahaliitossa EMU muutti huomattavasti talouden toimintaympäristöä. Tulopoliittinen selvitystoimikunta (1997) tuli siihen tulokseen, että EMU-olot edellyttävät entistä tarkempaa talouspolitiikkaa ja päätösten vaikutusten huolellista ennakointia. Virheiden korjaamiseen jälkikäteen on aikaisempaa vähemmän mahdollisuuksia. EMU-oloissakin jäsenmaat kantavat itse huolta ja vastuuta siitä, missä määrin kansalaisilla on työtä ja toimeentuloa. Jäsenmaat ovat vastuussa myös siitä, että niiden toiminnasta ei aiheudu haittaa muille jäsenmaille. Nykyisissä oloissa palkkaratkaisujen ja työllisyyden välinen yhteys on aikaisempaa kiinteämpi (Tuposeto 1999, 4). Tuposeto (1997) tarkasteli Suomen sopeutumista talous- ja rahaliittoon. Johtopäätöksenä oli, että EMU johtaa palkanmuodostuksen vakauden ja hintavakauden sekä julkisen talouden vahvuuden ja finanssipolitiikan tehokkuuden korostumiseen. Talouspolitiikalle asetettavat vaatimukset olisivat samat EMU ulkopuolella, mutta olosuhteet epävarmemmat ja kustannukset korkeammat. Suhdanteiden heikkenemisiin ja rakenneongelmiin tulisi varautua etukäteen. Reaalisen kilpailukyvyn ylläpidossa auttavat panostukset tietotaitoon, koulutukseen ja tuotannon tehokkuuteen. EMU-ratkaisun myötä poistui oma raha- ja valuuttakurssipolitiikka. Tarve sovittaa talous- ja työmarkkinapolitiikka yhteen on kasvanut EMUssa, mikä on lisännyt sopimuspolitiikan merkitystä. Samalla ay-liikkeen asema ja vastuu yleisen talouspolitiikan onnistumisessa on kasvanut. Sopimustoiminnan ja työmarkkinajärjestöjen merkitys on tiedostettu monessa pienessä ulkomaankaupasta riippuvaisessa maassa kuten Itävallassa, Hollannissa ja Irlannissa. Hyvä tulopolitiikka luo tilaa finanssipolitiikalle. Kansallisen finanssipolitiikan tehokkuus on kasvanut, koska ekspansiivinen politiikka ei enää vaikuta valuuttakurssiin tai korkotasoon. Finanssipolitiikkaa kiristämällä tai keventämällä voidaan lisätä tai vähentää kotimaista kysyntää. EMU-maiden budjettipolitiikkaa rajoittaa toki vakaus- ja kasvusopimus. Suomalaisilla on EMUa edeltävältä ajanjaksolta kokemusta rahataloudellisesta epävakaudesta, korkeista koroista ja inflaatio-devalvaatio-kierteestä sekä näiden haitallisista vaikutuksista talouteen, työllisyyteen ja tulonjakoon. Suomen rahatalouden historiaan on kuulunut inflaatio-ongelmia ja valuutan epävakautta. Suomi on myös rahaliitossa useita muita EMU-maita alttiimpi rahataloudellisille häiriöille, vaikka edellä mainittu inflaatio-devalvaatio-kierre onkin lopullisesti katkaistu. EMU-oloissa avoimen sektorin kannattavuuskehitys voi vaihdella toimialojen ja yritysten tilanteiden mukaan. Keskeisillä vientialoilla kannattavuusvaihtelut voivat kasvaa (Tuposeto 1997). Emu-oloissa viennin vaihteluiden vaikutus koko kansantalouteen on pienentynyt. Viennin vaihtelut jäävät ensisijassa toimiala- ja yritys- KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET - 21

24 kohtaisiksi. Ne eivät välity entiseen tapaan koko kansantalouteen. EMUssa julkisen sektorin kehitys ei ole enää samalla tavalla sidoksissa avoimen sektorin kehitykseen. Avoimella sektorilla palkankorotuksia hillitsee tarve säilyttää kansainvälinen kilpailukyky. Julkisen sektorin palkankorotuksia hillitsevät julkisen talouden budjettien tiukkuus ja menopaineet. 5.3 EMU-puskurit EMUn vaikutukset Suomeen koskivat ennen kaikkea kokonaistaloudellisia sopeutumistarpeita. Paikallista joustamista on vaadittu ennenkin, EMUsta riippumatta. Menetettyä raha- ja valuuttakurssipolitiikkaa voi korvata kansantalouden tasolla koordinoitu palkanmuodostus. Palkansaajat eivät ole pitäneet nimellispalkkajoustoja hyvänä ratkaisuna. Palkkojen leikkaukset laskusuhdanteessa vain pahentaisivat tilannetta leikkaamalla kokonaiskysyntää. Joustojen kannattajat haluaisivat hajauttaa palkkaneuvottelut ja vapauttaa työmarkkinat, jotta markkinoiden toimintaa haittaavat jäykkyydet poistuisivat ja tehokkuus kasvaisi. Suomeen on lähihistorian aikana kohdistunut useita ulkoisia sokkeja. Uusliberaalien väitteiden mukaan ulkoiseen sokkiin pitäisi vastata sisäisellä sokilla. Suomessa ay-liike on etsinyt kansallisia ratkaisuja, jotka auttaisivat talouden tasapainottamisessa. EMU-ratkaisut ovat myös tasapainottaneet Suomen taloutta ja tuoneet vakautta ja ennustettavuutta. Suomeen on luotu osin automaattisiakin vakauttajia, jotka antavat aikaa sopeutua ulkoisiin tai sisäisiin sokkeihin (EMUpuskurirahastot, työttömyysturva, sosiaaliturva, eläkkeet) (Boldt 1999). Työnantajamaksut ovat työllistämisen sivukuluja. Ne voidaan rinnastaa palkkaan. Työntekijä ei kuitenkaan saa työnantajamaksuja itselleen. Niillä rahoitetaan eläkkeitä ja muita sosiaalimenoja. Työnantajamaksuista on kerätty puskurirahastoa, jota voidaan käyttää suhdannevaihtelujen hallintaan. Suhdanteiden kannalta optimaalista on nostaa työnantajamaksuja hyvinä vuosina ja laskea huonoina (Boldt 1999). Tämä menettely ei uhkaa inflaatiotavoitetta. Nostot hyvinä vuosina vähentävät ylikuumentumisen uhkaa madaltamalla inflaatiota ja hillitsemällä ylisuuria palkankorotusvaatimuksia. Työnantajamaksujen laskeminen huonoina vuosina puolestaan tukee työllisyyttä ja palkanmaksukykyä. Tällöin joustavat työn kokonaiskustannukset, eivätkä nimellispalkat. Työnantajamaksujen alentaminen vaikeina vuosina on ikään kuin sisäinen devalvaatio. Maksujen alentaminen tuo aikaa sopeutua muutoksiin. Muutoksiin sopeutuminen edellyttää koulutusta ja/tai uudelleensijoittumista työntekijöiltä sekä uutta tuotantotoimintaa työnantajilta. Nämä muutokset vievät aikaa. Markkinatalous on altis häiriöille. Keskitetyllä tulopoliittisella sopimisella voidaan myötävaikuttaa talous- ja sopimuspolitiikan yhteensovittamiseen talouskasvun ja työllisyyden tukemiseksi ja ennakoitavuuden lisäämiseksi. Keskitetyt ratkaisut ja kyky tehdä kollektiivisia päätöksiä ovat pienelle maalle voimavara. Kansallista neuvottelujärjestelmää voidaan hyödyntää vaikeista taloudellisista oloista selviämiseen KEHITTYVÄT PALKKASOPIMUKSET