Nippernaati. Virolaisen kirjallisuuden antologia. Sanna Immanen. Toimittanut

Transkriptio

1 Nippernaati Virolaisen kirjallisuuden antologia 1 Toimittanut Sanna Immanen

2

3

4 Nippernaati

5

6 Nippernaati Virolaisen kirjallisuuden antologia 1 Toimittanut Sanna Immanen

7 Päätoimittaja: Sanna Immanen Toimitusneuvosto: Grete Ahtola, Sanna Immanen, Kätlin Kaldmaa, Anniina Ljokkoi, Hannu Oittinen, Kerti Tergem Suomentajat ja toimittajat: Varja Arola, Tuula Friman, Sanna Immanen, Jenni Kavén, Jukka Mallinen, Katja Meriluoto, Kaisu Lahikainen, Anniina Ljokkoi, Hannu Oittinen, Hanna Pippuri, Hanna Samola Kuvat: Peeter Langovits / Postimees, Alar Madisson / Eesti Kirjandusmuuseum, Alar Kall, Scanpix, yksityiskokoelmat Ulkoasu: Jumedium Disain OÜ Julkaisija ja tilaukset: Viro-instituutti info@viro-instituutti.fi Painos: kpl Ilmestyy kerran vuodessa. Verkkoversio: Tukijat: Viron kulttuuriministeriö Viron kulttuurirahasto Viro-instituutin ystävät ry. Painotalo: Tallinna Raamatutrükikoda OÜ ISSN: Kirjailijat, suomentajat ja Viro-instituutti, 2015

8 Sisältö Meelis Friedenthal Katkelmia romaanista Mehiläiset Maarja Kangro Atropoksen Opel Meriva Urmas Vadi Isän kuolema Andrei Ivanov Katkelma romaanista Kourallinen tomua P. I. Filimonov Mitä yksinkertaisimpia merkkijärjestelmiä Igor Kotjuh Runoja Maarja Pärtna Runoja Carolina Pihelgas Runoja Aare Pilv Runoja Armin Kõomägi Muistikatko Mait Vaik Gruusialainen elokuva vii

9 Lukijalle On epätodennäköistä, että virolaisen kirjallisuuden suomentaminen voisi koskaan olla kenenkään pääasiallinen ammatti ja elanto. Ainakaan se ei voi olla sitä kovin monelle yhtä aikaa. Niin paljon myytäväksi soveltuvaa virolaista kirjallisuutta ei yksinkertaisesti ikinä tulla suomeksi julkaisemaan. Ja silti on olemassa ainakin pari kourallista suomentajia, jotka tarttuvat tilaisuuteen innolla ja antaumuksella silloin, kun se eteen osuu! Koska Virossa ei toimi kirjallisuusagentteja, suomentajien rooliin kuuluu myös tehdä tunnetuksi lahden takana ilmestyvää potentiaalista suomennettavaa. Suuri osa potentiaalisesta suomennettavasta kokee viii

10 kuitenkin ikkunaan lentävän linnun kohtalon: reitti näyttäisi olevan selvä ja päämäärässä vaikuttaisi odottavan kiinnostunut lukija, mutta väliin ilmaantuu läpikäymätön este: kustantajan riski epävarmoilla kirjamarkkinoilla. Suomennosantologiamme taikoo tämän esteen hetkeksi pois. Tähän kokoelmaan suomentajat ovat saaneet valikoida sellaisia kirjailijoita ja tekstejä, joita haluaisivat suomalaisen lukijan lukevan. Suomentajat ovat voineet valita tekstinsä myös sen perusteella, mitä he haluaisivat itse suomentaa tekstin, jossa pääsee käyttämään kirjallisuuden kääntäjän käsityöläistaitoja ja luovuutta. Sillä innostuksesta syntyy hyvää jälkeä. Työskentelymetodimme on ollut palkitseva ja uskoakseni sekä ryhmähenkeä lisäävä että lopputuloksen tasoa nostava. Jokaisella suomentajalla oli nimittäin hovilukijana, ateljeekriitikkona ja toimittajana toinen suomentaja. Kollega, joka tuntee tämän puuhan eri puolet. On aika harppoa niiden lukuisien virolaisten kirjailijoiden luo, jotka eivät ole suomalaisille entuudestaan tuttuja. August Gailitin romaanihenkilöltä nimen napannut Nippernaati on Viro-instituutin uusi antologiasarja. Ensimmäisessä numerossa on mukana 11 viroksi ja venäjäksi kirjoittavaa kirjailijaa, joita ei ole aiemmin juuri tahi lainkaan suomennettu. Tämä uutuusarvo suomalaiselle lukijale tulee olemaan antologiasarjan punainen lanka myös jatkossa. Kiitän kirjailijoita hyvistä teksteistä, kollegoita erinomaisesta työprosessista, kustantajaa Viro-instituuttia uudesta antologiasta sekä tukijoita ja rahoittajia luottamuksesta. Sanna Immanen, suomentaja ja päätoimittaja ix

11

12 1 Meelis Friedenthal Suomentanut Kaisu Lahikainen Katkelmia romaanista Mehiläiset Satoi kaiken aikaa. Sade oli mädättänyt sadon pelloille, Romaanin alku homehduttanut puutalojen seinät, kastellut laivojen kansilaudat levänkosteiksi. Laurentius oli jo monta kuukautta syönyt mädänty nyttä leipää, asunut homeisissa taloissa ja viime viikolla myös liukastellut märällä laivankannella. Musta sappi kerääntyi häneen, niin kuin ryönää kerääntyy jokeen pistetyn kepin päähän. Nyt lopulta hän astui keikkuvasta veneestä satamalaiturille, sen liukkaille laudoille, jotka oli lyöty pohjamutaan juntattujen pölkkyjen varaan, ja katseli epäröiden ympärilleen. Puuskainen tuuli puhalsi matalista pilvistä vedenpärskeitä hänen kasvoilleen, ja hän koetti käsittää, millainen 1

13 Nippernaati 1 oli tämä maa, jonne hän omasta vapaasta tahdostaan oli saapunut. Aava rantakaistale, sen valkea hiekka ja muutamat ruokotupsut sekä tasaisen harmaa pilviverho muistuttivat kovasti sitä satamaa, josta hän oli lähtenyt matkaan. Postilaivan mastot näyttivät samanlaisilta harmaata taivasta vasten, ja purjeet, jotka niihin oli nostettu, näyttivät yhtäläisen harmailta ja arkisilta kuin silloin, kun hän oli lähtenyt matkaan. Kauas merelle pistävän laiturin vierellä oli mutaisen veden puoliksi peittämä aallonmurtaja, ja sen päässä kyyhötti vedessä vanha vartiotupa, jota kukaan ei varmaan aikoihin ollut käyttänyt. Näitä talonrähjiä oli kaikissa satamissa, ja viheliäisyydestään huolimatta ne saivat Laurentiuksen tuntemaan olonsa vakaammaksi. Tätäkin satamaa oli uudistettu, täälläkin tehtiin laajennuksia uusia laivoja varten ja vanhat vartiotuvat hylättiin. Hän kohensi hermostuneesti huokaisten häkkiä peittävää kangasta, joka tippui vettä. Ei hänen omista varusteistaan juuri tarvinnut huolehtia yhteen tammilaudoista kyhättyyn matka-arkkuun mahtui mainiosti kaikki se, minkä hän oli katsonut tarpeelliseksi ottaa kouluun mukaan. Arkku vietiin muiden lastiruumassa rahdattujen tavaroiden mukana tulliin, ja sen sai hakea kai vasta tänä iltana. Niin laivan lasti kuin matkustajien omat pakaasit tarkastettiin huolellisesti ja muistiin merkittiin kaikki, mistä vähänkin voisi kerätä maksuja. Ei hänellä siitä ollut huolta, hänellä ei ollut siellä juuri mitään arvokasta. Kaikki hänen vähäiset omat kirjansa olivat viranomaisten sallimia, ja lääkeaineita hän oli ottanut mukaan vain niukalti. Ongelmana oli häkki ja häkissä oleva papukaija. Jo kotona häntä oli varoiteltu, että linnun kuljettaminen saattaa olla hyvinkin hankalaa ja olot, joihin hän täällä joutuu, voivat olla sille kohtalokkaat. Silti hän ei millään halunnut luopua kumppanistaan ja päätti vain ottaa riskin. Juuri nyt hänen suurin huolensa oli saada lintu kylmän kynsistä mitä pikimmin jonnekin lämpimään. 2

14 Meelis Friedenthal Laurentius pyyhkäisi pois sadeveden, joka leveälierisestä päähineestä huolimatta oli valunut silmiin, kohotti takinhelmaa, vilkaisi taskukelloa ja alkoi etsiä jotakuta, joka voisi opastaa hänet johonkin kievariin ja ehkä myöhemmin myös hakea matka-arkun tullista. Häkkiä hän ei arvannut uskoa kenenkään muun käsiin. Oli toimittava ripeästi, sillä maantiet olivat jo nyt varsin kehnot, ja hän halusi kaikin mokomin päästä mahdollisimman pian eteenpäin tästä kaupungista. Koko ajan taajemmiksi ja rankemmiksi käyvät syyssateet koversivat uurteita muutenkin pehmeisiin tieuriin, ja kulku tuli päivä päivältä tukalammaksi. Ilma oli vähin erin muuttumassa hyytäväksi. Papukaija saattoi kylmettyä. Nyt piti heti löytää rattaat tai vaunut, jotka olisivat menossa Tarton suuntaan. Hei! Läpimärällä satamalaiturilla oli vain joitakin harvoja uteliaita, jotka kurjasta säästä piittaamatta olivat tulleet katsomaan saapuvia paatteja. He tiesivät varmaan mainiosti, ettei heillä juuri ollut toivoa työnsaannista, joten he eivät oikein älynneet vastatakaan Laurentiuksen huutoon. Merimiehet purkivat koko lastin tullihuoneen luona, ja kauppiaiden palkkaamat lastaajat touhusivat ja raahasivat liukkaita laatikoita ja kastuneita säkkejä kärryihin. Tullivirkailijat merkitsivät tavaroita muistiin. Laurentius hihkaisi vielä kerran: Hei, sinä siellä! Kun ohueksi kuluneeseen takkiin pukeutunut mies kohotti välinpitämättömän katseensa, Laurentius viittoi hänelle kutsuvasti, jos tämä ei vaikka ymmärtäisi hänen kieltään. Mies näytti siltä kuin kuuluisi niihin historian keskimmäisen ajanjakson synkeiden taiteilijoiden maalauksiin, joita Laurentius oli nähnyt Hollannissa: lyttyyn painuneen huopahatun alta pistivät esiin epämääräisen väriset hiustukot, nenä oli muhkurainen ja punotti, harvan parransängen 3

15 Nippernaati 1 alta pilkotti taudin aikaansaamia arpia. Laurentiuksesta tuntui, että miehen kaulaan olisi erinomaisesti sopinut kyltti Konnuus. Kaikissa satamissa maleksi sellaisia, ja useimmiten heihin päti ulkomuodon perusteella tehty vaistomainen päätelmä. Nämä miehet kuitenkin tiesivät aina kaiken kaupungin kievareista ja majapaikoista, ja siksi heistä saattoi olla myös paljon hyötyä. Ilman muuta he aina petkuttivat, kyse oli vain siitä, joutuiko enemmän vai vähemmän petkutetuksi. Vie minut kunnolliseen kievariin, Laurentius ilmoitti lyhyesti ja katsoi, miten mies sanaakaan sanomatta kääntyi lähteäkseen. Toivon mukaan hän kuitenkin ymmärsi kieltä tai arvasi mistä oli kysymys. Laurentius nosti varovaisesti papukaijanhäkin syliinsä ja lähti kävelemään miehen perään kohti kaupunkia. Lintu kirahti hätääntyneesti. Shh, Clodia, hiljaa. He kävelivät eteenpäin koko ajan tihentyvässä hämärässä, ja Laurentius koetti kantaa häkkiä mahdollisimman tasaisesti. Iltataivasta vasten piirtyivät uhkaavina tukevista kivistä ladotut suorat ja paksut kaupunginmuurit, pyöreät keskiaikaiset linnoitustornit ja neljä korkeaa kirkkoa, mutta matalammat talot nieli sisäänsä pilvistä tihkuva sitkas sumu. Mies käveli hänen edellään yllättävän kepein askelin ja näytti tietävän varsin mainiosti, minne oli suuntaamassa. Sen sijaan häntä itseään alkoi vanha vaiva kiusata enemmän ja enemmän. Tämä loputon, kaikkialle tunkeva ja turvottava kosteus vaikutti ankarammin kuin varhempina vuosina. Sisuksissa käyvän mustan sapen ylenpalttisuus teki hänen ruumiinsa voimattomaksi ja unettomaksi yleensä vasta myöhään syksyllä, mutta tänä vuonna sateet alkoivat jo juhannuksen tienoilla, ja tämä loputon ropina oli kietonut hänen sisikuntansa, sydämensä ja aivonsa tahmaiseen sumuun. Hänen siirryttyään laivasta maan kamaralle ja nyt astellessaan laakeilla kiiltävillä kivillä sai keinuvan meren muistikuva kävelyn tuntumaan aivan suossa tarpomiselta. Jokainen askel oli ponnistus. Uh, hän mutisi itsekseen. Vielä vähän matkaa. 4

16 Meelis Friedenthal Lammikko oli täynnä ruokoa, roskaa ja levää ja haisi pahalta. Haju oli samaan aikaan tuttu ja uusi, sekoitus niistä hajuista, jotka Tarttoon tulosta saakka olivat kiertäneet hänen nenässään, ja tukahduttavasta imelästä lemusta, joka nousi joen soisesta mudasta. Hän pysähtyi ja koetti tavoittaa katsellaan näkymän, joka tämänhetkisessä sateessa ja tuulessa tuntui suorastaan maalaukselliselta. Paikka oli aivan lähellä Tarttoa, juuri ennen Venäjänporttia, mutta silti tuntui kuin tämä polku sijaitsisi jossain erämaassa kaupunkien ja ihmisasutuksen takana, kaukana kaikista paikoista. Aivan hänen takanaan oli joen takainen laitakaupunki, mutta ainuttakaan taloa ei ollut näkyvissä, kaupunginmuurin saattoi vain vaivoin erottaa usvan keskeltä ja vallinsarvi näytti joenrannan ruohottuneelta kukkulalta. Lammikon reunalta vei kohti kukkulaa suora, pudonneiden lehtien peittämä polku, jota oli vahvistettu koivunrangoilla ja oksilla, ja niiden päälle ja väliin oli vielä tuotu hiekkaa ja kiviä. Nuo pitkospuut oli rakennettu kaupunginmuurille saakka ulottuvalle soistuneelle alueelle, joka kesällä varmaan kuivui lähes kokonaan mutta näytti nyt, monta kuukautta kestäneiden sateiden jälkeen, lähinnä pieneltä järveltä. Kulkutie oli sen keskellä kuin kuralätäkön yli pantu riuku: vaarallinen ja epävarma. Laurentius astui liukkaille ja lahonneen keinahteleville pitkospuille ja katsoi ympärilleen. Tien vierellä rantamalla kasvoi jäntteriä hopeapajuja. Ne oli varmaan aikoinaan istutettu sinne tueksi, jottei laakean laakson pehmeälle pohjalle rakennettu tie vajoaisi aivan maan sisään. Puiden leveät juuret kiertyilivät ja vääntyilivät ja koettivat pitää multapaakkuja koossa, mutta vesi oli kuitenkin paikoin huuhtonut maata pois, ja jotkin puut näyttivät aivan kuin kasvavan ilmassa. Tämä taisi olla oikea paikka. Hänet oli opastettu tänne Heinätorilta, missä hän lyhyen tinkimisen jälkeen oli tohtinut kysyä neuvoa ystävällisen oloiselta kauppiaalta. Luku: Keskiviikon puolipäivä 5

17 Nippernaati 1 Miehen ystävällisyyteen saattoi tosin vaikuttaa Laurentiuksen antama raha, sillä aiemman kokemuksensa perusteella hän oli maksanut polttopuista ja heinistä suorastaan nylkyhinnan. Hän ei kuitenkaan pitänyt soveliaana kiistellä liikaa kauppiaan kanssa ja luovutti varsin nopeasti mutta vain siitä syystä, ettei halunnut kiihdyttää itseään liikaa ennen iltapäivän kuulustelua. Kaikenlainen ponnistelu ja kiihtyminen saivat aina aikaan kuumeen nousemisen, kuten hehkuviin tuohenkäppyröihin puhaltaminen sai aikaan tulen syttymisen takassa. Liike ja kiivaus liittyvät kuumeen luontoon, ja sitä pitää tasapainottaa paikallaanololla ja rauhallisuudella. Kun on matkalla ja kiirehtii sinne ja tänne, kuume voi siis tarttua helpostikin, ja usein sairastuvat ennen muuta kiivasluonteiset ihmiset. Mutta juuri kuumeen vuoksi hän nyt oli täällä. Kun hän oli kirkon luona tuntenut kuumeen nousevan, hän oli ajatellut murheellisena tinktuuraansa. Matkan alussa hän oli arvellut, että sitä oli turha ottaa mukaan suurta annosta, mutta papukaijan kuolemasta ja nenään tunkeneesta hajusta lähtien oli lääkettä kulunut yllättävän paljon. Itse asiassa hän oli myöhässä uuden annoksen valmistamisessa. Laurentius kaivoi laukustaan pienen veitsen ja palan paperia. Kauppias oli hänen kysymyksensä kuultuaan ollut oudon vaivautunut, mutta oli hetken epäröityään kuitenkin selvittänyt, että tässä lähellä kasvaa eniten pajuja Venäjänportin luona. Ystävällinen sävy hävisi äänestä hänen puhuessaan, hän alkoi siristellä silmiään ja murtaa puhettaan aivan mahdottomasti. Laurentius koetti kyllä selittää tarvitsevansa suuria pajuja lääketieteellisiin ja tieteellisiin tarkoituksiin, mutta epäilys ja epäluulo eivät väistyneet miehen kasvoilta. Mies näytti tuntevan erityistä vastahakoisuutta tätä tienoota kohtaan. Laurentiuksen haparoiviin selityksiin mies tokaisi pilkallisesti päätään puistellen, että kaikki, mitä siellä suunnalla touhutaan, menee yleensä kuin vesi hanhen selästä. Kun Laurentius yritti väittää vastaan 6

18 Meelis Friedenthal sanoen, ettei hänellä ole siellä mitään ihmeempää touhuttavaa, kauppias puhkesi yhtäkkiä puhumaan kiivaasti ja kiukkuisesti. Hän höysti pajatustaan runsailla kirosanoilla ja selitti, että sinne, laitakaupungin takamaille on laitettu nälkäänäkeville joku turvapaikka, ja nyt siellä kuljeksii kaikenlaista epämääräistä väkeä. Sitten hän osoitti pilkallisesti Laurentiuksen miekkaa ja kysyi, osasiko tämä tarpeen vaatiessa käyttääkin sitä. Täällä on liikkeellä ties minkämoista joukkoa, äsken vasta lyötiin yksikin ukko hengiltä ihmissyönnin takia. Keskellä kirkasta päivää oli käynyt ohikulkijoihin hampaillaan kiinni kuin koira ja yhden lapsen oli kuulemma jo ehtinyt nielaista. Se ukko ei kyllä tappanut ketään, Laurentius oli sanonut. Minä satuin menemään siitä läheltä ohi, eikä ainakaan minun tietääkseni ketään edes purtu. Ainakin riehui minkä kerkesi, kauppias oli mutissut päätään pudistaen mutta oli sitten huitaissut kädellään. Mutta mitäs se minulle kuuluu, minä vain myyn heiniä. Laurentius oli kiittänyt miestä ja lähtenyt hakemaan tietä neuvotun portin luo. Hän käveli läpi laitakaupungin, jossa vakavailmeiset lapset katsoivat lyyhistyneiden mökkien oviaukoissa hänen peräänsä. He olivat laihoja ja suurisilmäisiä, katsoivat syyttävin ilmein. Laurentius antoi yhdelle pojalle kolikon. Tämä kaapaisi metallinpalan hänen kädestään ja katosi hymyttömänä ja mitään sanomatta pimeään huoneeseen. Sen nähdessään muut lapset innostuivat, juoksivat ulos sateeseen ja alkoivat tungeksia hänen ympärillään kiskoen häntä vaatteista. Laurentius tunsi itsensä saaliseläimeksi, huitoi avuttomana käsiään, lisäsi vauhtia ja juoksi tiehensä pitkin kuraista tietä. Hän tiesi ne katseet, sen tunteen. Sellainen oli köyhyyden ja nälän olemus. Hän oli pystynyt hengittämään rauhassa vasta, kun oli päässyt talojen välistä rantapensaikkoon. No niin, hän sanoi nyt katsellen arvioiden puita. 7

19 Nippernaati 1 Hän meni yhden sopivan näköisen puun luo, kiipesi juuria myöten ylemmäs ja otti veitsen paremmin käteensä. Ensin tarvitaan vain muutama suurehko kuorenpala, mutta ne pitää leikata suunnilleen kaksivuotiaasta oksasta, jolloin kuoren teho on voimallisin. Paras kuorenkeruuaika olisi tietysti keväisin, mutta sille ei nyt mahda mitään. Rohtojen ja tinktuurien valmistamisen taidon oli hänelle ensimmäisenä opettanut kummisetä, jonka suosituksesta hän myös lopulta lähti opiskelemaan Leideniin. Leidenin yliopisto oli nykyajan korkeatasoisin lääketieteen keskus, siellä oli uusimmat välineet ja uusimmat aatteet. Theodus-kummi oli selittänyt Laurentiukselle tämän kaiken ja taisi itse olla pahoillaan siitä, että työ oli kuljettanut hänet kauas yliopistosta eikä hän enää voinut olla siellä. Theoduksella oli tapana hymyillä surumielisesti ja pudistella päätään, kun hän muisteli omaa yliopistoaikaansa. Silloin hän aina taputti innokkaasti Laurentiusta olalle. Älä sinä jätä koulua kesken. Jos mitenkään pystyt, käy se loppuun. Apeutensa unohtaen Theodus alkoi kiihkeästi selittää, miten on taisteltava sairauksia vastaan, miten voi vahvistaa omaa henkeään. Tilaisuus jakaa tietoa ilahdutti häntä. Hän oli tunnollisesti opettanut ja sivistänyt Laurentiusta, suositellut kirjoja mitä enemmän on sivistystä, mitä enemmän on kynnetty hengen peltoa, sitä voimakkaampi ja viljavampi se on. Laurentius ei ollut alkuun ymmärtänyt sitä. Melankolia ja tyhjyys olivat takertuneet hänen heikkoon henkeensä eikä hän osannut ryhtyä mihinkään niitä vastustaakseen. Alussa hän ei rohjennut edes mennä ulos talosta. Kaikki tuntui kammottavalta ja demoniselta. Vasta kun hän vähän kerrassaan alkoi oppia omaa luontoaan ja melankolian olemusta, hän alkoi huomata yhteyden kokemustensa ja sairauskohtauksiensa välillä. Silmien, korvien, nenän, suun ja ihon kautta tulevat kokemukset, vaivat. Jos ei pidä varaansa, ne tekevät pesän ihmisen sisään ja alkavat lisääntyä siellä, rehottaa kuin maltsat tai home. Erilaisten lääkeaineiden ja harjoitusten 8

20 Meelis Friedenthal avulla on huonoja kokemuksia mahdollista valvoa ja pitää kurissa, mutta jos ne ovat jo uurtuneet sielun sisään, silloin ne ovat kuin pahat tavat, kuten viinan juominen joillekin ihmisille. Jos he vain kerrankin maistavat viinaa, he eivät pysty enää hallitsemaan itseään vaan antautuvat kokonaan tavan valtaan. Samanlainen oli Laurentiuksen ja melankolian suhde. Siinä olikin koko hänen opiskelunsa sisältö ja mieli: hyvien tottumusten ja kokemusten vahvistaminen, huonojen välttäminen. Jos niiden välttäminen ei onnistunut, niitä saattoi ainakin lieventää, tasoittaa, heikentää. Clodia oli vaikuttanut niin, samoin toimi tinktuura. Hän kiskoi itsensä pahkuraisen pajunjuuren päälle ja yrittäen olla sotkematta vaatteitaan kosteaan kuoreen ryhtyi etsimään sopivaa oksaa. Joskus kauan sitten oli joku kaivertanut puun runkoon, kasvojen korkeudelle joitakin merkkejä, jotka nyt arpeutuneina aaltoilivat oudosti koholla. Laurentiuksen silmiin ne näyttivät taitamattomasti raapustetuilta Olympoksen henkien sineteiltä tai joltain muulta senkaltaiselta. Mutta niiden vieressä olikin oivallisen paksuja oksanhaaroja, ja hän ryhtyi itsekseen vihellellen töihin. Sahaavin liikkein hän nirhasi puusta pari suurehkoa kuorenpalaa ja kääri ne paperiin. Nämä riittäisivät alkuun. No niin, hän sanoi ja kääntyi ympäri. Hän oli pudottaa veitsen ja pajunkuoren maahan; kuume, jonka hän oli jo ehtinyt unohtaa, nousi kuin veri päähän. Laurentius tarrasi oksaan tukea hakien. Aivan puun juurella seisoi kolme totisen näköistä miestä, jotka katsovat vaitonaisina hänen tekemisiään. Kaikesta päättäen he olivat jo jonkin aikaa vartoneet ja seuranneet, mitä hän teki puussa. Laurentius ei ollut tullessaan nähnyt rannalla ristin sielua, ei ollut kuullut askelia tai puheensorinaa. Olisivatko miehet olleet korkean rantatörmän suojassa piilossa? Mutta jos olivat, mistä syystä? 9

21 Nippernaati 1 Keräsin täällä pajunkuorta, Laurentius ilmoitti tarpeettomasti ja liikahti kömpelösti. Miehet astahtivat pari askelta taaksepäin ja sylkäisivät kaikki melkein yhtä aikaa vasemman olkansa yli, mutta eivät lähteneet pois. Laurentius koetti kohauttaa olkapäitään, kumarsi sitten teeskennellyn huolettomasti, pani veitsen takaisin laukkuun ja asetti paperiin käärityt kuorenpalat sen viereen. Hän tunsi taudin vahvana, kuume alkoi sykkiä ohimoilla, päätä pyörrytti. Miehet katsoivat hänen touhuaan arvostelevasti, pää vinossa. Laurentiusta alkoi hermostuttaa, kun hän muisti, mitä heinäkauppias oli selittänyt tästä alueesta. Pelonsekaisen ymmärryksen vallassa hän tarttui miekan kahvaan. Tämä ei päättyisi hyvin. Vanhin miehistä sanoi jotakin viroksi ja osoitti puuta. Laurentius katsoi, miten kaksi muuta kiipesivät puuhun ja alkoivat tutkia paikkaa, mistä hän oli äsken leikannut kuorta. Toinen heistä selitti kiihtyneenä jotakin ja viittoi toiselle. Laurentiuksesta tuntui kuin hänen persoonansa olisi aiheuttanut heidän närkästyksensä. Laurentius heitti laukun olalleen ja lähti hiljakseen liikkeelle toivoen, että ongelma ratkeaisi itsestään. Tiellä seisova mies ei kuitenkaan päästänyt häntä ohitseen. Talonpoika kumarsi kohteliaasti monta kertaa ja alkoi sitten vaativalla äänellä selittää jotain koettaen samalla töykätä sormellaan Laurentiusta kohti. Laurentius käänsi katseensa alas ja pudisti päätään. En ymmärrä. Mies väänsi suutaan, tuhahti päättäväisesti ja selitti taas viittoillen puun suuntaan. Hän oli kummallisessa asennossa, jotenkin koukussa ja kylki Laurentiukseen päin. Laurentius perääntyi, vilkaisi muita miehiä ja puuta, koetti monin tavoin tehdä selväksi, ettei ymmärrä viroa, mutta hänen edessään oleva mies tuntui järkähtämättömältä. 10

22 Meelis Friedenthal Lopeta! Laurentius huusi koettaen vaikuttaa vihaiselta ja tarttui miekan kahvaan. Tilanteesta oli jo tullut kiusallinen ja ahdistava ei siinä kuitenkaan ollut mitään, mikä olisi häntä vihastuttanut. Kaikkialla, missä hän oli asunut, oli ennemmin tai myöhemmin käynyt samalla lailla. Yhtäkkiä ilmaantuu ihmisiä, jotka ovat sitä mieltä, että hän kärsii pahasta silmästä, jutut lähtevät liikkeelle ja kohta siitä tietää koko kaupunki. Monetkaan eivät oikeastaan usko pahan silmän olemassaoloon, mutta kuitenkin he alkavat katsoa häntä toisin, puhutella empien. Mitä täällä tapahtuu? joku yhtäkkiä kysyi ruotsiksi. Laurentius huokaisi helpotuksesta ja kääntyi häntä puhutellutta kohti. Ääni kuului nuorehkolle opiskelijalle, joka kävelykepistä ja kuraisista saappaista päätellen näytti kävelleen tänään jo pitkän matkan. Laurentius Hylas, Laurentius esittäytyi. Nuo talonpojat haluavat sanoa minulle jotain, mutta en ymmärrä, mitä. Peter Börk Taalainmaalta. Opiskelija alkoi puhua miesten kanssa, ja he näyttivät kädellään puuta ja sitten Laurentiusta. Sitten kaikki sylkäisivät taas yhtä aikaa vasemman olan yli. Nuorukainen virnisti, kohautti olkapäitään ja kääntyi taas Laurentiuksen puoleen sanoen ruotsiksi: Anteeksi, mutta tässä on kai jokin väärinymmärrys. Miehet väittävät, että sinä harrastit noituutta. Sanoivat nähneensä sinun viiltäneen poikki puihin kätkeytyneiden henkien siteet. Selittävät, että sinulla on paha silmä. No, tuo on kyllä silkkaa sokeutta, Laurentius koetti nauraa mukana. Minähän vain keräsin pajunkuorta tieteellisiin tarkoituksiin. Peteriksi itsensä esitellyt nuorukainen kohotti kulmiaan, mutta kääntyi sitten miesten puoleen ja puhui heidän kanssaan hitaasti ja huolellisesti ääntäen. Nämä pudistivat päätään ja vakuuttivat jotain vakavin ilmein. 11

23 Nippernaati 1 Peter kohautti olkapäitään ja viittasi Laurentiuksen mukaansa. Lähdetään, ei tästä saa mitään tolkkua. Hän heilautti vielä kerran harmistuneena kävelykeppiään ja tarttui Laurentiuksen käsivarteen. Talonpojat jäivät synkkinä tuijottamaan heidän peräänsä. Rauhallisesti, nuorukainen sanoi. Älä katso taaksesi. Miksi? On rauhattomat ajat, ihmiset on saatettu hämmennyksiin. Ei kannata ärsyttää noita liikaa. Arvelevat, että aiot katsoa heitä pahalla silmällä. He kävelivät eteenpäin, ja Laurentius tunsi niskassaan miesten tuijotuksen. Lopulta Peter tiedusti: Mutta mitä varten sinä oikein keräsit sitä kuorta? Nythän on sellaiset ajat, ettei voi tehdä oikein mitään. Heti aletaan epäillä Herra ties mistä. Minun piti tosiaankin vain valmistaa kuumetinktuuraa, Laurentius selitti. Sairastuin äsken, ja se on ainut, mikä auttaa kuumetta vastaan. Peter huokaisi. Kuule, noitten kanssa on kyllä hankalaa. Saavat jotakin päähänsä, ja sitten sitä on mahdoton kääntää. Tavattoman taikauskoista kansaa, koko ajan noitia jahtaamassa. Hyvä sentään, että oikeuslaitos toimii kunnolla, muuten nuo ottaisivat hengiltä puolet kyliensä asukkaista. Vähän aikaa sitten polttivat Võhandussa myllyn, kun uskoivat sen tuottavan kylmiä ilmoja. Samanlainen käsitys niillä taitaa olla nykyisistä säistä, luulisin. Hakevat vain syyllistä. On kyllä sekavat ajat. Peter pudisti mietteliäänä päätään. Niin se on, hän jatkoi kuin hiukan epäröiden. Välillä vain on sellaisia aikoja ja ajanjaksoja. John Napier laski maailmanlopun tulevan vuonna Sen voisi melkein uskoa, vaikka eri ennustajat ilmoittavatkin eri päiviä ja vuosia. Kävelin tänä aamuna joen rannalla, laadin heksametrejä. Olin kävellyt jo ehkä tunnin verran enkä ollut nähnyt 12

24 Meelis Friedenthal ainuttakaan ihmistä. Mutta sitten yhtäkkiä taakseni tulee joku ja jostain metsän keskeltä ilmaantuu toinen, ja lopulta saapuu ratsastaja hevosellaan. Peter katsoi Laurentiusta hakien hänen ilmeistään myötämielistä vahvistusta puheelleen. Ja lopulta kaikki kohtaamme ja satumme tielle yhtä aikaa, niin ettei tahdo mahtua ja tuntuu hankalalta Ja sitten taas ei pitkään aikaan näe ketään. Sellaisia asioita tapahtuu nykyisin koko ajan. Ajat ovat juuri sellaiset. Yksi tapaus houkuttelee esille toisen kaikki asiat tapahtuvat yhtä aikaa. Lopun merkkejä on paljon, mutta kukaan ei tiedä, mitä ne tarkoittavat, Peter filosofoi hakaten samalla kävelykepillään ruohotukkoja. Minä puolustan yleisesti ottaen näkökantaa, että maailmanloppu ei ole ajallinen tapahtuma vaan henkilökohtainen, Laurentius väitti vastaan. Henkilökohtainen loppu, kuten sanoivat varhaiset teologit. Me kaikki kuolemme, mutta kukaan ei tiedä, milloin. Samoin on maailmanlopun laita, eikä näillä ole mitään ratkaisevaa eroa. Niin, Peter virnisti ja viskasi kärsämönkukan vauhdilla menemään. Mutta ajattelemaan panee, kun katsoo tuota talonpoikien hätää ja kurjuutta. Tuntuu melkein siltä, että maailmanloppu olisi heille huojennukseksi. Mutta mitä ne talonpojat puhuivat noitumisesta? Laurentius kyseli vaihtaen aihetta. No, niillä on jokin kuvitelma pajujen kuninkaasta. Että paholainen asuu suurten pajujen sisuksissa. Ja että pahat noidat tunnistaa katseesta. Sellaista sekavaa, enkä minä kaikkea ymmärtänytkään luvun loppu oli hirvittävää aikaa nälänhädän vuoksi. Koko Pohjois-Euroopassa, niin myös Virossa, satoi kesinä koko ajan, viljasadot menivät pilalle, heinistä joutui maksamaan kiskuri- Ote romaanin loppuun laadituista selityksistä 13

25 Nippernaati 1 hinnan. Tarton kaupunki, jossa sijaitsi Ruotsin armeijan viljamakasiini, perusti aluksi turvapaikan kurjuudesta kärsiville naisille ja lapsille, mutta kun kävi ilmi, että avuntarvitsijoita on liikaa, sen toiminta lopetettiin. Alkukeväällä 1697 nälänhädän ollessa pahimmillaan on talonpoikien keskuudessa vallinneesta hädästä ja kurjuudesta sanottu, että sitä ei pysty kuvailemaan. Tilanne oli kuulemma ollut pahempi kuin Jerusalemin hävityksen aikaan. Vanhemmat söivät omia lapsiaan ja kotoa paenneet tai pois ajetut lapset teiden varsilla lojuvia ruumiita. Monet valitsivat nälkään nääntymisen tai kannibalismin sijaan itsemurhan, ja metsissä oli hirttäytyneitä, jokivesissä hukuttautuneita. Näiden suurten katovuosien aikana, jolloin Virossa kuoli suunnilleen ihmistä nälkään, matematiikan professori Sveno Dim berg opetti Tarton Academia Gustavo-Carolinassa Newtonin matematiikkaa yhtenä ensimmäisistä Pohjoismaissa, ja myös Robert Boylen kemian teoriat olivat hänelle tuttuja. Filosofian professori Gabriel Sjöberg tunsi hyvin Descartesin filosofisen järjestelmän, ja Hollannissa opiskellut lääketieteen professori Jakob Friedrich Below alkoi järjestää ihmisten ja eläinten ruumiinavauksia opetusmielessä ja myös yleisen uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Pietistisesti suuntautuneet papit perustivat rahvaankouluja; Bengt Gottfried Forseliuksen koulun perustamisesta oli kulunut vain noin 12 vuotta. Koko 1600-luvun kuluessa Virossa tuomittiin noituudesta kuolemaan 53 henkeä, heistä puolet miehiä *. Tavallisesti syytöksiä esittivät toiset talonpojat, jotka väittivät, että epäilty oli aiheuttanut noituudella heille, heidän läheisilleen tai omaisuudelleen jonkinlaista vahinkoa. Võhandun kapinasta ja myllyn polttamisesta oli kulunut suunnilleen 50 vuotta. * Euroopassa teloitettiin vuosina yhteensä noin noitaa. 14

26 Meelis Friedenthal Kirjailija ja teologi Meelis Friedenthal (s. 1973) pitää itseään enemmän tutkijana kuin kirjailijana. Hän on kuitenkin toisella romaanillaan Mesilased (2012) saanut Euroopan unionin kirjallisuuspalkinnon ja virolaisen Eesti Kirjanik -palkinnon. Myös esikoisromaani Kuldne aeg palkittiin. Mehiläiset kertoo Laurentius Hylasin saapumisesta Tarton yliopistoon ja hänen elämästään Tartossa kuuden päivän ajan. Laurentius on erinäisten hankaluuksien jälkeen lähtenyt Leidenin yliopistosta Hollannista. Eletään 1600-luvun loppua, jolloin niin Virossa kuin muuallakin Pohjois-Euroopassa oli kurjuutta ja nälänhätää kylmyydestä johtuvien katovuosien vuoksi. Kirjassa on kaksi lomittuvaa tarinaa: realistinen yliopistoon tuloa ja asumaan asettumista kuvaava ja toisaalta Laurentiuksen unia ja harhanäkyjä kuvaava. Laurentius kärsii muotisairaudesta melankoliasta. Syksyisessä, nälän riivaamassa Tartossa sataa koko ajan. Laurentius 15

27 Nippernaati 1 tarkastelee Tarton yliopiston professoreiden tieteellisiä näkemyksiä nuoren oppineen miehen uteliaisuudella ja huomaa, että Tartossa tunnetaan uusimpia englantilaisia teorioita. Samalla kuitenkin taikausko saattaa rehottaa myös oppineiden keskuudessa. Laurentius uskoo itse kärsivänsä pahasta silmästä, joka vaikuttaa kaikkiin, jotka ovat hänen kanssaan lähemmin tekemisissä. Vaikka Mehiläiset kuuluu historiallisen romaanin genreen, mystinen ja myyttinen puoli liittää sen Friedenthalin harrastamaan spekulatiiviseen fiktioon. Meelis Friedenthal toimii kiinteästi verkkolehti Algernonin piirissä, ja Algernon julkaisee spekulatiivista fiktiota alalajeinaan tieteis-, fantasia- ja kauhukirjallisuus. Kaisu Lahikainen 16

28 2 Maarja Kangro Suomentanut Jenni Kavén Atropoksen Opel Meriva Nopeus on tärkeä esteettinen parametri. Suorituskyky. On estetiikkakin toki yksi ihmiselämän peruskysymyksiä, ei vain yhteiskuntajärjestelyjen ja hierarkioiden kehittämisen kannalta, vaan myös kuten romantikot toivoivat ja kuten opettajat kouluissa opettavat yksilön henkisen pelastumisen näkökulmasta. Sovitus, henkinen pelastuminen, onkin ennen kaikkea yksi estetiikan peruskysymyksiä. Ei ole olemassa sovitusta, joka ei liittyisi aisthesikseen. Uuden esteettisen ympäristön avulla minunlaiseni saattoi jonkin aikaa peitellä todellista elämäänsä. Uusi ympäristö kiskoi minut joksikin aikaa takaisin pinnalle, virkisti moraalisesti ja saattoipa se olla jopa lyhytkestoisen Novelli Atropose Opel Meriva on ilmestynyt novellikokoelmassa Hüppa tulle (Nähtamatu ahv, 2014). 17

29 Nippernaati 1 uuden elämän lähtökohta. Uuden auton sileä puhtaus, sen moottorin älykäs hurina ja matkustamon diskreetti tuoksu saavat koko organismimme molekyylit järjestäytymään joksikin aikaa kauniimmin. Uusi kaunis kapistus alentaa verenpainetta, vahvistaa immuunijärjestelmää, lieventää masennusta, parantaa verenkiertoa ja palauttaa hormonitasapainon. Tavaroiden esteettis-moraalista vaikutusta elämäämme ei voi yliarvioida. Ajoin tuiskussa eteenpäin. Suunnittelin ajavani viisikymmentä kilometriä kaupunkiin ja viisikymmentä takaisin ja ehkä halusin myös peitellä tekoani useimmilta. Anja tietenkin tiesi, koska tarvitsin jonkun, joka ajaisi vanhan Toitsun kaupunkiasuntoni pihaan, jos minulla olisi onni myötä. Tietenkin rakastin ja välillä henkilöinkin vanhaa autoani, ja ajatuskin sen arvon alenemisesta teki minut surulliseksi. Olin yksi niitä, joita Pierre Boullen koneita vihaava mies * karttoi: saatoin herkistyä sokeasti hengettömien olentojen vuoksi. Uusi auto olisi oikeastaan voinut toimia kimmokkeena etsiä vakituinen kumppani, joka voisi pitää vanhan rakkaan kaarani ajossa ja elossa. Nuoruudessaan auto oli saanut minut monta kertaa tuntemaan oloni ylpeäksi. Eräänä tuiskuisena yönä olimme kaapineet jäätä auton ikkunoista kunnioitetun ruotsalaisen säveltäjän kanssa ja ruotsalainen oli kysynyt: Käynnistitkö sinä tosiaan jo auton? Moottori on niin hiljainen, ettei sitä huomaakaan. Hyvin tehty, Toyota-kaunokainen, olemme me aikamoisia, hemmoteltu skandinaavikin ihmettelee. (Tuolloin en vielä tiennyt, että ruotsalaiset uskaltavat useammin ajaa vanhoilla romuilla kuin herkkänahkaiset itäeurooppalaiset.) Nyt olin tullut viikoksi maalle, jotta saisin kirjoitettua valmiiksi pari pidempää juttua. Kirjoitusten loput olivat tiedossa, kuten tavallista. Ne korostaisivat toivoa siitä, että dialogi tiivistyy ja äänet moni- * Kääntäjän huomautus: Pierre Boullen novelli L Homme qui haissait les machines kokoelmassa Histoires charitables (1956). 18

30 Maarja Kangro puolistuvat sekä olettaisivat samalla vaatimattomasti, että kirjoituksessa avatut käsitteet auttaisivat huomattavasti dialogin kehittymisessä. Aioin möllöttää maalla keskiviikkoon asti tai kunnes ahdistuneisuushäiriö alkaisi oireilla. Sähköpatterin olin ottanut mukaan, jotta aamuherätys ja uunin lämmitys eivät olisi liian inhottavaa puuhaa. Sitten sähköpostiin tuli kutsu. Minut oli valittu niiden kymmenen joukkoon, joiden kesken ostoskeskus N. arpoisi Opel Meriva 1.4T Enjoyn. Olin täyttänyt joulukuussa arvontalipukkeen. Olin ostanut kollegan jouluillanviettoon kaksi viiniä ja itselleni hiukan ruokaa, ja kassaneiti oli neuvonut, etten heittäisi kuittia pois, vaan ottaisin kupongin, kirjoittaisin siihen nimeni ja sähköpostiosoitteeni, koska kaikki yli kahdenkymmenenviiden arvoiset kuitit osallistuisivat arvontaan. Olin väsynyt ja täytin kupongin huolellisesti mustalla mustekynällä, samalla kun ympärillä pyöri nuorisoa rumissa ruudullisissa huppareissaan. Ihmiset rakastavat sanoa, ettei heillä ole arpaonnea, ikään kuin se olisi jokin luonteenpiirre. Kuka tietää, paljonko lipukkeita siihen laatikkoon edes pudotettiin ja kuinka suuri oli voiton mahdollisuus alkujaan. Yksi kymmenestä tuntui joka tapauksessa jo aika hyvältä mahdollisuudelta. Ajattelin vain sitä, kuinka uusi menopeli voisi antaa elämälleni uutta vauhtia. Voisin ottaa jonkun kyytiin, kyyditä tämän kotiin ja viedä ehkä lopulta omaankin kotiini modernin, siistin auton kyydissä. Olisin sen lisäksi leikannut vielä hiukseni ja ommellut irronneet napit paikoilleen sekä mustaan että beigeen takkiin. Samettitakin olisin vienyt pesulaan, puhelimen vaihtanut uuteen. Sosiaalinen renessanssi sen uusi auto olisi saattanut tuoda mukanaan, vaikka se ei ollutkaan mikään mahtava ralliauto, mutta ei omanlaistensa joukossa heikkokaan. Opel Meriva Turbon moottorin iskutilavuus oli 1,4 litraa, nykyisen autoni 1,6; Merivan teho oli 74kW, nykyiseni 80. Arvosteluissa sanottiin, että Merivan uusi malli lienee vanhaa mallia kahdeksasosan ympäristöystävällisempi. Mikä onnenpotku. Takaovet 19

31 Nippernaati 1 avautuivat kylläkin väärään suuntaan, mutta en aikonutkaan istua omassa autossani takapenkillä. Googlettamalla sain myös tietää, että meriva tarkoitti heprean kielellä riitaa tai kinaa. Se, oliko seikka otettu huomioon autolle nimeä annettaessa, ei selvinnyt. Automallien nimet olivatkin usein arvoituksellisia. Lumisade oli sakeaa ja tie huonossa kunnossa, mutta rapaa ruikkivan pakettiauton takana ei ollut järkeä jumittaa. Ohitin pakettiauton epämiellyttävän uraisella tiellä, ja juuri sillä hetkellä, kun käännyin takaisin omalle kaistalleni, maantielle hyppäsi kissa. Kissat eivät yleensä olleet niin varomattomia, eikä tielle hyppääminen olisi välttämättä kesäolosuhteissa ollutkaan vaarallinen temppu. Ensin vaistoni käski tietenkin jarruttaa, mutta itsesuojelukoneisto toimi yhtä nopeasti en sentään ollut niin yltiöpäinen, että olisin unohtanut takana ajavan pakettiauton. Ajattelin, että ehkä kissa kuitenkin selviää, tai että minusta ainakin tuntuu siltä, että se selviää. Tömähdys oli raskas. Ajoin jonkin matkaa eteenpäin, koska ei ollut järkeä myöhästyä arvontaseremoniasta. Näin kuitenkin metsätien, joka oli aurattu lumesta puhtaaksi. Pysäytin auton maantien varteen, käännyin metsätiellä ympäri ja ajoin samaa tietä takaisin. Katsotaanpa. Kissaa ei näkynyt. Eläin oli selvästi nilkuttanut menojaan ja sulanut kenties lumeen. Mitäpä muuta se lienee ollutkaan kuin neuroottinen hallusinaatio. Ajattelin, etten lähde sen kauemmas katsomaan. Kovin paljon kauemmas. Siinä kisu kuitenkin makasi, melkein vieressä. Se oli kuollut törmäykseen, ei yliajoon. Hiukan jalompi tapa kuolla suolet mahassa. Kenen kissa se oli ollut? Satunnainen, villiintynyt eläinrukka? En ollut varsinainen kissa-asiantuntija, mutta minusta tuntui, ettei tällainen valkoisenja keltaisenkirjava yksilö ollut lajinsa tyypillisimpiä edustajia tai ei ainakaan mikään peruskulkukissa. Tällä oli kai sentään ollut omis- 20

32 Maarja Kangro taja, joka oli personoinut kissan, oli pitänyt sitä suurena koomikkona, lyyrikkona, filosofina tai zen-opettajana. Mietin, miten tunnemme myötätuntoa eläimiä kohtaan: niitäkö kohtaan enemmän, joilla on omistaja ja jotka ovat hemmoteltuja, koska niiden myötä kärsii myös ihminen ja ihmisen kärsimys on artikuloidumpaa? Onko tarinoihin perustuva myötätunto syvempää, toisenlaista kuin pelkkään elämään kohdistuva myötätunto? Olipa kerran kyyhky, jonka siipi oli murtunut ja jolle ihmiset olivat vieneet vesikulhon. Olipa kerran naapurinukon piloille hemmoteltu kissa. Tämä puolestaan oli kissa, josta ei koskaan muutenkaan huolehdittu. Tarina satuttaa. Ja silkan elämän menettämisen näkeminen eikö se vapauta meissä ennemminkin empatiansekaisen hälytyksen? Tässä on kuollut olento, joka oli ennen elossa niin kuin sinäkin: varo, varo, varo! Katsoin eläinraukkaa ja sen kertakaikkisen veristä suuta. Omistajaa en olisi osannut etsiä. Minulla oli ollut pari kuukautta kyydissä muovikassillinen kirjaston kirjoja, joita en jostain syystä raaskinut palauttaa. Kaadoin kirjat muovikassista takapenkille, nostin kissan kassin avulla maasta ja panin takakonttiin. Jospa kaivaisin elukalle myöhemmin haudan jonnekin metsän uumeniin, jospa vaivautuisin äheltämään jäätyneen maan kanssa. Tapetun eläimen jättäminen maantielle lojumaan ei tuntunut hyvältä enteeltä. Lumisade näytti sakenevan. Anja, jokseenkin menestynyt performanssitaiteilija ja entinen vieruskaverini kouluajoilta, seisoi ostoskeskuksen aulassa ja virnisteli. Hän oli luvannut ajaa vanhan uskollisen kiesini kaupunkiasuntoni pihaan Nõmmelle. Oli mukava nähdä Anjaa, joka oli välillä hengaillut Intiassa. Pyrystä huolimatta hän oli hankkinut jostain mangojäätelön, joka sopi hänen keltaiseen baskeriinsa. Mitäs kulutuspeluri, kapitalismin kangastusten uhri! hän tokaisi. 21

33 Nippernaati 1 Ehdin hetken pohtia, mitä ihmettä kissalle sitten tapahtuu, kun voitan uuden auton. Nostanko kissimirrin ruumiin takakontista suoraan, suoraan uuteen tuoksuvaan autoon, puhtaalle tummanharmaalle kankaalle? Kunhan en vain unohtaisi. Innostuneen oloiselle Anjalle en ruvennut kertomaan onnettomasta eläimestä. Vaaleanharmaa Opel Meriva katseli minua suuresta salista viisain äidillisin silmin. Se oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinen eläin, luonteeltaan ehkäpä delfiinin tapainen, eikä sitä ollut häpäisty ostoskeskuksen logolla. Ilmoittautumispöydän ääressä istui ruskettunut tyttönen, jolla oli hammasraudat. Hän pyysi minulta ostokuittia ja kutsua. Sitten hän kysyi, millä nimellä minut voisi kuuluttaa lavalle, ja vastasin: Atropos. Atropos? tyttö kysyi epäuskoisena. Joo. Kirjoitetaan siten kuin sanotaankin. Anutrof ja Schicksal, jotka ensin tulivat mieleeni, olivat liian kesyjä. Kun tyttö näki henkilökortissa oikean nimeni, hän halusi vetää Atropoksen yli, mutta tyytyi lopulta lupaukseeni paljastaa virallinen nimeni, jos voittaisin. Tyttö kertoi, että kaikista loppuarvontaan osallistuvista otettaisiin valokuva, joka ladattaisiin ostoskeskuksen kotisivulle. Eikä onneksi vain sinne, vaan tietenkin myös ostoskeskuksen Facebook-sivulle. Tartuin Anjaa käsivarresta. Hei, voisitko lainata baskeriasi? Siksi aikaa vain, kun menen tuonne eteen vetämään sen arvan. Siis, mitä? Haluatko laittaa tämän päähäsi? No joo, ihan mitä hyvänsä. Tämä on kylläkin mun vakibaskeri. Mun keltainen, mun brändi. Sä näytät se päässä ihan Kukaan ei tunnista sitä, kun se on minulla. Ihan totta, Anja, jooko. Jaa-a. 22

34 Maarja Kangro Anja otti keltaisen baskerin päästään ja ojensi sen minulle. Asettelin sen päähäni ja seurasin samalla peilien peittämästä suuresta pylväästä, kuinka omaksuin tietynlaisen pellemäisen taiteilijahabituksen. Aurinkolasit. Ei sinulla sattuisi olemaan aurinkolaseja mukana? Ai, pyryltä suojautumista varten, no miksiköhän en ottanut mukaan? Jaa. Lähden sitten ostamaan, viitsitkö tulla mukaan? Kymmenen minuuttia vielä. Ihme hermoilua. Kollegat ja katsos, opiskelijat voivat nähdä sen kuvan Facebookissa. Sitten auktoriteettini on mennyttä. Anja nauroi. Ai, ettei tulisi kuulonkaan, että antaisit heille luettavaksi marksisteja ja itse osallistuisit ostoskeskuksen asiakasarvontaan? Apua, ei oo totta, opella on arpajaisvoittoauto! Ei ole kyse marksisteista. Sitä paitsi en minä muutenkaan niistä puhu. Periaatteesta vain. Olin tajunnut, etteivät opiskelijat pitäneet minusta ihan koko sydämestään. Palautelomakkeissa valitettiin, että puolet luennoista perutaan, vaikka olin perunut vain viidesosan. Niin ikään valitettiin, ettei opiskelijoita aktivoida seminaarissa tarpeeksi. Annoin pitkähiuksisten tyttöjen lukea ääneen ich bin die liebe mumie und aus ägypten kumm i e ja innostuin esimerkinomaisesti kirjoittajan huumorista, mutta opiskelijoiden nuoret silmät tuijottivat eleettöminä vastaan. Anteeksi, minäkin haluaisin samanlaisen auton, mistä se on? jatkoi Anja. Niinpä. Tällainen tapaus ei kasvata luottamusta minuun. Vähän samantapainen tilanne kuin se Mrožekin humoreski, jossa elefantti nousi ilmaan koululaisten edessä. Minun on pidettävä elefanttini maassa. Menen nyt ostamaan ne aurinkolasit. 23

35 Nippernaati 1 Taas yhdet arskat, sanoi Anja. Ja kuinkahan paljon rahaa minäkin olen elämäni aikana niihin tuhlannut. Ostan valehtelematta joka reissulla taas uudet, pää on kuin vuotava sanko. Kotona minulla on iso laatikollinen, olisinpa tiennyt. Ei hitto, arvonta alkaa ihan kohta. Halpoja turistilaseja ostoskeskuksessa ei kuitenkaan myyty. Yksi putiikki, joka myi kummallisia goottialusvaatteita ja synkän hätkähdyttäviä, kai myöhäisteineille suunnattuja iltapukuja, näytti olevan ainoa, jossa oli myös aurinkolaseja. Laseja oli kolmenlaisia, halvimmat maksoivat 22 euroa. Uusi Opel Meriva maksoi varmaan ainakin euroa. Puhumattakaan siitä, mitä maineeni maksoi. Kahdenkymmenenkahden euron aurinkolasien sangoissa hymyilivät kimaltelevat pääkallot. No, ihan sama. Kolmantena onneaan tulee koittamaan Rünno! Missä meillä on Rünno? Kiiltävän valkoiseen, ankean kesäiseen pukuun pukeutuneella juontajalla oli päässään vaaleanharmaa pikku hattu, jossa kimalteli palkinnon lahjoittaneen autokaupan logo. Hän käveli keikistelevin askelin lavalla edestakaisin ja toisteli: Rünno, Rünno, Rünno. Tule Onnettaren luo! Juontaja oli tuunannut olemuksensa niin pinkeäksi paketiksi, että se vaikutti terveysriskiltä, ja hänen puolestaan harmitti. Onnetar oli keski-ikäinen, Cicciolinalta näyttävä trimmattu nainen, joka kallisti silloin tällöin päätään viekkaasti hymyillen. Sen piti kai kuvata kohtalon vallatonta, arvaamatonta luonnetta. Nainen piteli kädessään suurta silinterihattua, josta pisti esiin lukuisia paperikääröjä. Ei hitto, en mene, mutisin Anjalle. Olisi noloa voittaa. Eikä häviämisessäkään ole järkeä. Vedin keltaisen baskerin syvemmälle päähän, mikä teki minut vieläkin typerämmän näköiseksi. Ota nyt ihan rauhallisesti, kuuletko. Anja hihitti. Katosiko itseironia yhtäkkiä taivaan tuuliin? 24

36 Maarja Kangro Noin kymmenvuotias hintelä poika asteli kuin pieni urhea soturi Cicciolinan luokse ja vetäisi tämän silinteristä reippaasti kaikkein korkeimman rullan. Ja Rünno on voittanut, mitä se Rünno voittikaan? ja Rünno saa ilmaisen steppitunnin Per Asperan tanssiakatemiassa! Onnea, Rünno-poika! Ihanko per aspera, mutisi Anja. Seuraavaksi tulee, seuraavana on vuorossa Mitä luulette? Tosi noloa, mutisin. Anja taputti minua olkapäälle. Oho, poskesi ovat ihan punaiset, hän sanoi typerästi hihitellen. Kuvittelin, että sinä pistät arvonnoille jotenkin coolimmin kampoihin, mutta katso nyt itseäsi. Elle! Kirsikanpunaiseen asuun sonnustautunut Elle poseerasi Facebookkuvaa varten kädet rehvakkaasti lanteilla. Takaapäin katsottuna näytti, että lanteilla olevat käsivarret vapisivat hieman. Tai ehkä hän teki sen tahallaan saadakseen aikaan eroottisen vaikutelman. Nyt Elle ojentaa käden Onnettaren kääröä kohden. Ojentaa ja ojentaa pikku kätösensä. Ja niinpä hän voittaa Mitä luulette hänen saavan? Mitä itse luulisit, Elle? Elle hymyili niin että ikenet näkyivät ja kohautti olkiaan. Elle on voittanut myös ilmaisen steppitunnin! Hurraa! Oletko aikaisemmin stepata kopistellut? Etkö? Hip hurraa! Ihmiset taputtivat ja iloitsivat omien voittomahdollisuuksiensa kasvamisesta. Rein! Rein on seuraava. Hänkin pääsee steppaamaan Per Asperan tanssiakatemiaan. Klip-klop! Onneksi olkoon! Paperikääröön oli kirjoitettu sinihopeisin kirjaimin Per Aspera! Rein piti sitä kädessään kuin tyhjää muovista oluttuoppia, jolle hän ei ollut vielä löytänyt roskista. Atropos! huusi juontaja hämmentyneenä ja siristeli silmiään. 25

37 Nippernaati 1 Atropos. Jos kerran nimi on Atropos, niin olkoon sitten Atropos. Kutsumme lavalle At-ro-pok-sen! Ei helvetti. Typerä peitenimi ei parantanut tilannetta lainkaan. Vilkaisin Anjaa, joka virnisteli ja nyökkäsi. Lähdin nopein askelin lavan suuntaan toivoen pystyväni piiloutumaan yleisöltä kiirehtimällä eteenpäin. Hei, pysähdyhän hetkeksi, niin otetaan kuva! Pysähdyin, mutta liian lyhyeksi aikaa, joten sain heti kuulla: Odota, astuhan askel taaksepäin, valokuvaajamme haluaa ottaa sinusta kunnon potretin. Ajattelin aluksi, etten tottele tai häivyn kokonaan paikalta, mutta koska olisin sen vuoksi joutunut kiusallisen huomion keskipisteeksi, astuin kuuliaisesti askeleen taaksepäin. No niin, otetaanpa lasit pois ja näytetään silmätkin yleisölle! Tässä on At-ro-pos! Ajattelin sanoa, että enpäs otakaan, mutta kohotin 22 euron pääkallolaseja kuitenkin hieman ja laitoin ne sitten heti takaisin päähän. Kiitos, ja seuraavana Onnettaren luokse, Atropos! Mikähän onni siellä odottaa? Onnetar hymyili minulle leveää räikeän pinkkiä hymyään ja ojensi silinterin minua kohden. Aurinkolaseista näkyi melko hyvin läpi, ja minun piti nyt olla tarkkana. Ja totta tosiaan, huomasin yhden rullan sisällä selvästi erilaisen tummansinisen kirjainrivin. Se oli toiseksi korkein rulla, keskellä silinteriä. Käänsin katseeni hetkeksi kohti kattoa teeskennellen, että tavoittelen onneani umpimähkään, ja vetäisin rullan hatusta. Atropos on voittanut vaan mitä onnenonkija nimeltään Atropos onkaan voittanut, millaisia onnentuulia Onnetar on hänelle tänään suonut? Anja tuijotti minua epäuskoisena. 26

38 Maarja Kangro Atropos on voittanut ilmaisen steppitunnin! Onneksi olkoon, Atropos! Kaksi ihmistä myöhemmin vuorossa oli tanakka teinityttö, joka vetäisi Opel Meriva -arvan. Hän hymyili laimeasti kuin pupujussi, minkä vuoksi lavalle kutsuttiin myös tytön ei-niin-tanakka, mutta jopa häiritsevän nuorenoloinen isä, joka taputti tyttöä vaivautuneesti olalle. Juontaja hymyili maireasti kuin murhaajapoliisi. Hip-hip-hurraa! Aivi-Penelope nappasi hatusta sen, mitä me kaikki palavasti himoitsimme! Onnentyttö. Onko sinulla jo ajokortti? Ei? No vielä ehdit! Juontaja ei antanut vireystasonsa laskea ja toisteli konemaisesti kuin ekstaasissa hahhaahhahhaahhaa sekä puisteli naureskellen päätään. Vaan kaikkien muidenpa mieltä piristää ja kuntoa kohottaa tunti steppausta kullekin sopivana aikana! Onnea meille kaikille! Sunnuntai-iltapäivänä lasiseinäinen kahvila oli pullollaan väkeä. Näytti siltä, ettei lumipyry haitannut paikasta pitäviä. Meillä oli tuuria: ikkunapöydästä poistui juuri pariskunta. Olin luvannut tarjota Anjalle ruuan kiitokseksi moraalisena tukena olemisesta, mutta nyt ajatellessani turhaan ajettua matkaa minut oli vallannut säästäväisyyspuuska ja otin itselleni halvimman mahdollisen keiton. Se oli hernekeittoa, mutta ei mitään perussoppaa, vaan design-hernekeittoa, ennennäkemättömän kirkkaanvihreää sellaista. Eikö sinusta tunnu välillä siltä, että ihmisen aivot tai jokin osa niistä, tekevät henkilön muuta tietoisuutta, tarkoitan minää, sabotoivia päätöksiä? kysyin Anjalta. Hei, paskat siitä, että kävi näin. Tarkoitan, että välillä tiedän ihan selvästi, miten tulisi toimia, millainen vastausvaihtoehto tulisi valita niin sanotusti, mutta tyydyn vain katsomaan sivusta, kun käteni painaa väärää nappulaa. Näin ihan selvästi, minkä rullan sisällä oli erilainen teksti. 27

39 Nippernaati 1 Voi, jestas sentään. Anja popsi lampaankotletteja, mikä sai minut kateelliseksi, vaikkei design-hernekeittokaan pahalta maistunut. Vähän niin kuin se Libetin koe. Tiedostamattomat aivotoiminnot päättävät ennen meitä, miten ryhdymme toimimaan. En muista, montako sataa millisekuntia tuo ero olikaan kaksi- tai kolmesataa, jonka aikana aivot ovat jo ehtineet päättää, mutta itse emme tiedä siitä vielä mitään. Kuka se on, joka tuon päätöksen tekee? Anja tuijotti minua. Onko tuo retorinen kysymys? Vai haluatko ottaa yhteyttä psykiatriin? Psykiatriin. Ei, helvetti. Otin lusikallisen kirkasta hernekeittoa ja kuvittelin taas mielessäni uuden auton matkustamon sivistyneen tuoksun. Joimme pari kuppia kahvia, ja sitten Anja päätti, että haluaa vielä lasillisen viiniä. Minä otin alkoholittoman oluen. Huomasin, että olin nostanut aurinkolasit päälaelle kuin kesälomalainen. Kun jatkoin ajomatkaa takaisin maalle, oli jo kauan ollut pimeää. Kuten Anjakin sanoi, olisi ollut fiksumpaa jäädä kaupunkiin, mutta minulla oli kuitenkin vielä kolme vapaapäivää ja maalla pienessä jääkaapissa oli sulamaan jääneitä mustekaloja. Ja mikä tärkeintä: maalla oli myös suuri läppäri, johon viisaat mietteeni oli tallennettu. Lumisade oli muuttunut yhä sakeammaksi. Vaikka oli sunnuntai-ilta, kaupunkiin päin oli matkalla vain muutama yksittäinen auto. Minun olisi pitänyt kääntää nokka toiseen suuntaan ja ajaa hetimmiten takaisin kaupunkiin. Olin kuitenkin saanut sen vaikutelman, että paikallinen kunta hoitaa teidensä auraamisen hyvin. Heillä oli eräs tietty Väino, joka aurasi tien portinpieleen saakka ilman lisämaksua. Olin käsittänyt, ettei Väino ryypännyt ja että hän hoiti hommat myös viikonloppuisin. Olin ehtinyt noin kolmenkymmenen kilometrin päähän kaupungista, kun huomasin keskellä kinostuvaa tietä ihmisen. Ihminen heilutteli kömpelösti kättään; kyseessä oli iäkäs nainen, ilmeisesti hullu. 28